Makaaberi rakkaustarina

Anne Vuori-Kemilä: Mustaa jäätä (Karisto, 2020)

Äänikirjan lukija: Veera Kiiskinen

Tänä vuonna en seurannut Finlandia-palkintoehdokkaisiin liittyvää uutisointia paljoakaan, mutta uutinen Anni Kytömäen voitosta ei yllättänyt. Voittajateosta olen aloittanutkin lukemaan jo alkusyksystä, ja aion saattaa sen loppuun ennen uutta vuotta. Tommi Kinnusen teos oli myös vaikuttava, mutta ei ollut minulle ”se” hittikirja tänä vuonna. Nyt ajattelin kokeilla Anne Vuori-Kemilän teosta, joka sai äskettäin murska-arvion Helsingin Sanomissa. Jätin strategisista syistä tuon arvion lukematta, sillä halusin muodostaa teoksesta itsenäisen kuvan. En itse asiassa tiennyt siitä muuta kuin että siinä kuvattaisiin syrjään jääneiden kokemuksia lähimenneisyydessämme.

Kirja yllätti totaalisesti, sillä se kertookin sateenkaarihistoriasta yhden epäonnisen naisparin tarinan kautta. Siinä eletään 1960-80-lukuja Pohjois-Pohjanmaalla, jossain Kokkolan seudulla ja Oulussa. Kertojia on useita, ja lapsinäkökulma on varsinkin alkuosissa vahva.

Antti on herkkä ja empaattinen poika, joka elää pikkukaupungissa puutaloyhteisössä kommunistisen isänsä komennossa. Isä on tehtaalla lakkokenraalin maineessa, ja yhdessä naapurin aatetoverien kanssa he parantavat maailmaa lukemalla Tiedonantajaa. Jossain vaiheessa aate laimenee, Mosse muuttuu Taunukseksi ja juustoakin saa taas syödä ilman syyllisyydentuntoa.

Antti ystävystyy naapurissa vuokralla asuvan taksikuski-Gulffin kanssa, koska kyydit ”porvarien pirssissä” houkuttelevat häntä. Gulffi ja Elffi ovat erikoinen pariskunta, jonka luonnottomista yöllisistä puuhista koko kortteli kuhisee. Kerran Antti otetaan mukaan reissuun ”piiriin”, eli mielisairaalaan, jossa Elffi on hoidossa. Ilman lasta Gulffi ei pääsisi osastolle katsomaan rakastettuaan, joten Antti saa esittää potilaan biologista lasta.

Vanhaksipiiaksi itsensä kokeva Elffi eli Siiri on perustanut perheen kypsässä iässä yhteiskunnan painostamana. Hänellä on epilepsia, joka oli pitkään yksi niistä taudeista, jotka käsitettiin olevan esteenä naimaluvalle ja lisääntymiselle. Siiri onnistuu salaamaan taudin mieheltään pitkään. Heidän ainoa lapsensa Timo syntyy kahdeksan vuoden yrittämisen jälkeen, ja perheonni jää lyhyeksi.

Siirin ja Railin rakkaustarina on arkinen, mutta makaaberi. Sitä varjostaa Siirin pohjaton suru pojan menettämisestä, eikä yhteiselämää tee helpommaksi naapurien avoimen vihamielinen suhtautuminen. Pariskunta muuttaa usein, eroaakin välillä, mutta Siiri ei pärjää omillaan, vaan kaipaa kumppania perään katsomaan. Raili vaihtaa taksikuskin ammattinsa hautaustoimiston työntekijäksi, mistä tulee hänelle kutsumusammatti.

Kiinnostavaksi kirjan naisparin tekee se, että he eivät ole erityisen tiedostavia. Molemmilla on maalaiset juuret, ja vaikeuksia tulla toimeen sukulaistensa kanssa. ”Kaapista ulos tuleminen” ei vielä kuulu heidän käsitteistöönsä, vaan he yrittävät vain elää omaa pientä arkeaan vähäisillä voimillaan. Koin varsinkin pariskunnan arkisen kommunikaation kuvauksen osuvaksi.

Antti ja Timo kohtaavat jo lukiolaisina, mutta heidän tiensä risteytyvät uudelleen Oulussa opiskelijoina. Aikuisena Timo yrittää luoda uudelleen suhdetta äitinsä kanssa, mutta välissä on paljon kipeitä hiljaisuuksia. Antti luopuu porvarillisista insinöörin opinnoistaan ja aikoo ryhtyä kirjailijaksi.

Romaanin kehys on dekkarimainen, ja tätä juonta en spoilaa arviossani. Itse en keskittynyt niinkään kirjan pillerinhuuruiseen kuoleman kulttuuriin, vaan enemmän ajankuvaan, jossa Mäki-Kemilä onnistuu hyvin. Musiikkia, tv-ohjelmia ja poliittista änkyröintiä tarjotaan sopivasti, mutta näistä ei tule itse tarkoitusta.

Minusta teos oli oiva valinta Finlandia-ehdokkaaksi, ja tänä vuonna lukemastani kotimaisesta kirjallisuudesta se kuuluu lupaavimpaan kärkeen. Ehkä kielellisesti en löytänyt tästä teoksesta aivan vastaavaa tenhoa kuin esim. Kinnusen ja Kytömäen teoksista, mutta koukuttava juoni ja monipuolinen henkilögalleria pitivät hyvin otteessaan.

Jo romaanin nimi antaa vihiä tulevasta synkkyydestä, eikä lukijaa päästetä näillä liukkailla pinnoilla helpolla. Jos itsetuhoisuuden kuvaus ei kiinnosta marraskuussa, sen lukemista voi hyvin siirtää valoisampaan aikaan. Toisaalta teokseen mahtuu hersyvää huumoria, jopa tilannekomiikkaa, joten loppuvaikutelma ei ollut epätoivoinen.

Olen myös lukenut Vuori-Kemilän esikoisteoksen Taivas ilman reunoja (2018), jossa mielenterveyden teema oli vielä vahvempi kuin Mustassa jäässä. Romaanien välillä on selkeä yhteys, vaikka niiden tematiikka ja aika-akseli poikkeavat toisistaan. Toivottavasti Finlandia-ehdokkuus saa uudet lukijat myös tuon esikoisteoksen pariin, joka aikanaan sai paljon vähemmän huomiota.

Engelsmannia pakoon

Noora ja Oolanninsota, Laila KohonenLaila Kohonen on minulle tuiki tuntematon lasten- ja nuortenkirjailija, jonka teokseen Noora ja Oolannin sota (Tammi, 2005) päädyin ahkeralla googlettamisella. Kun ihminen yrittää sukeltaa kaukaiseen aikaan historiallisella tarkkuudella, silloin kaikki keinot on käytettävä. Autonomian ajan sotahistoria ei ihan ole ykköslukemistoani, mutta Krimin sodan vaikutuksia tuon ajan ihmisten arkeen on ollut selvitettävä. Siksi on ilahduttavaa huomata, että aiheesta on kirjoitettu jopa lapsille ja nuorille.

Noora ja Oolannin sota tuntuu enemmän lasten- kuin nuortenkirjalta, vaikka sen päähenkilö, kalastajan tytär Noora on jo 14-vuotias ja pelaa silmäpeliä suutarin kisällin kanssa. Ikähaarukointi tosin tuntuu turhalta, sillä viihdyin itsekin sen maisemissa 41-vuotiaana. Teoksessa seurataan pikkupiiaksi lähetetyn tytön sopeutumista suomenruotsalais-venäläiseen rikkaaseen perheeseen, jonka melkein satavuotias matriarkka, everstinna Maria Purpur asuu Kotkan saarella, kasarmien ja meren syleilyssä. Krimin ja sen sivutuotteen Oolannin sodan aikana kasarmi on tyhjentynyt ja saaren asukkaita evakuoidaan. Farmor Maria ei kuitenkaan haluaisi lähteä, vaan mieluummin jäisi kuolemaan paikalliseen ortodoksikirkkoon. Ortodoksisuuden tuntu on romaanissa elävä ja vahva. Se saattaa innostaa nuoria lukijoita jopa kirkkokiertueelle.

Engelsmannin kesäksi kutsuttiin siis kesää 1854, jolloin moni kansanihminen saattoi kuulla ensimmäistä kertaa tästä vieraasta kansasta.  Engelsmannit ovat tuntemattomia vihollisia, joihin kukaan ei oikein osaa suhtautua. Sotaa päivitellään suomalaisille turhana, mutta keisarin käskyä rannikkokaupunkien evakuoinnista ja arvoesineiden piilottamisesta totellaan. Kun Noora ja Maria-mummo kohtaavat engelsmannit saarellaan, he pelkäävät joutuvansa tuhopolton uhreiksi, mutta lopulta engelsmannit jopa tuovat kaksikolle ruokalähetyksen kirkon turvapaikkaan, jota ei polteta. Sotilaat kunnioittavat vanhojen ihmisten ja lasten koskemattomuutta.

Oolannin sodan tuhot olivat pahempia Pohjois-Pohjanmaalla, Kokkolassa ja Raahessa kuin Kymessä. Sodan tiimoilta minua kiinnostavat enemmän kuin taistelut sen aikaansaama jälkipyykki Britannian parlamentissa. Hyökkäys Suomeen kirvoitti esimerkiksi uskovaisissa kveekareissa niin suurta katumusta, että Pohjanmaalle lähetettiin sotakorvauksia yksityisten ihmisten varoista. Raahessa on vielä tätä nykyä Kveekarinkatu, ja Britanniassa on äskettäin tehty ooppera Lewesin kaupungissa olleista suomalaisista sotavangeista. Kaikki tämä ei mahdu Kohosen teokseen, mutta kotkalaisten kalastajien pohdinnat sodan syistä ja seurauksista tuntuivat autenttisilta. Sain siis teoksesta tuntuman siitä kielestä, jolla tapahtumia on aikanaan puitu.

Teoksen henkilöistä osa on oikeasti eläneitä, joten teos asettuu mukavasti fakta-fiktion tai faktion maastoon. Sodan jännityksen ja kauhujen lisäksi teos dokumentoi uskollisesti rahvaan ja ”paremman väen” suhteita ja rahvaan nuorten pakotettua aikaista itsenäistymistä, jota tämän päivän näkökulmasta lapsityövoimaksi kutsutaan. Kohosen kertoma tarina pikkupiian sopeutumisesta fiiniin salonkielämään on lempeän armollinen: arkiset koettelemukset eivät tässä ole puhdasta riistoa, vaan talon vanha emäntä suhtautuu piikoihin kokonaisina ihmisinä.

Vaikka teoksessa jännitystä riittää, se on kirjoitettu tarpeeksi ilmavasti nuoren lukijan tarpeita varten. Luonto ja aistivoimaisuus ovat tärkeämmässä roolissa kuin eksakti historia. Uppouduin lukijana täysin ajan henkeen ja saaristolaiselämän kuvaukseen, mutta olisin odottanut henkilöhahmoilta hieman enemmän särmää tai psykologista syvyyttä. Tällaisenaan tarina on suoraviivainen ja realistinen kahden toisistaan kaukaisen sukupolven selviytymistarina, ja kertomus nuoren ja hyvin vanhan ihmisen kohtaamisesta ääriolosuhteissa. Elämästä ja kuolemasta taistellessa yhteiskuntaluokalla ja statuksella ei enää ole suurta merkitystä. Jäljelle jää vain hauras ihmisyys.

Postaus liittyy myös bloggareiden haasteeseen ”Nostalgiset nuortenkirjat”, johon olen osallistunut viime viikkoina muutamalla tekstillä. Vaikka tämän teoksen etsin käsiini puhtaasti tiedonjanossa, se osoittautui hienoksi lisäksi wanhanaikaiseen tyttökirjakokoelmaani. Erityisesti toivoisin, että tämän tyyppistä fiktiota käytettäisiin hyväksi peruskoulun historian opetuksessa. Omalta koulu-uraltani en muista minkään tuntosarven nousseen aiheesta Krimin tai Oolannin sota, ja vasta parin vuoden aikana olen onnistunut muodostamaan aiheesta jonkinlaisen kokonaiskuvan, senkin johtuen sukututkimuksellisista syistä. Jos sota olisi joskus kerrottu tavallisen kansalaisen tai nuoren tytön perspektiivistä, laajempikin kansainvälispoliittinen draaman kaari olisi ehkä avautunut.

Parempi myöhään kuin ei milloinkaan.