Uusi tulkinta äidinrakkaudesta

Teos: Koko Hubara: Bechi (Otava, 2021)

Äänikirjan lukija: Susan Mahadura

Muutama päivä sitten palasin BookBeatin maailmaan, ja tämän kunniaksi äänikirjoja on kulunut n. 18 h vuorokaudessa. En luultavasti jaksa blogata kaikesta kuulemastani, mutta aloitetaan nyt viimeisimmästä rastista. Koko Hubaran esikoisromaani Bechi on teos, jota olen kovasti odottanut, sen verran riemastuttava hänen esseeteoksensa Ruskeat tytöt oli. Kiinnostus jemeninjuutalaiseen kulttuuriin heräsi jo noita esseitä lukiessa, ja nyt aiheeseen päästään sukeltamaan syvemmälle.

Bechi on monella tapaa perinteinenkin sukuromaani ja nuoren naisen kasvukertomus, vaikka se paikoitellen rikkoo totutun dialogin kirjoittamisen normeja. Päähenkilö Bechi on suomalaisen isän ja jemeninjuutalaisen äidin ainoa lapsi, joka on kasvanut Helsingissä. Hänen äitinsä Shoshana on tunnettu kirjailija, ja isä Hannu on tuiki tavallinen opettaja. Vanhemmat ovat eronneet Bechin ollessa pieni, ja yhteishuoltajuus on pantu sujumaan, vaikka exien välit voisivat olla paremmatkin. Kirjan nykyisyydessä Bechi kirjoittaa kirjallisuustieteen gradua, ja ilmoittaa neuroottiselle äidilleen olevansa raskaana.

Äidinrakkaus on teoksen keskeinen teema, ja sitä tutkitaan kolmen polven positioista. Bechin isoäiti Rivka on muuttanut Jemenistä Israeliin valtion ollessa lapsenkengissään, ja hän on menettänyt kaksi vauvaa teiniäitinä vaikeissa oloissa. Toinen poika on saanut nimekseen Bechi, mikä tarkoittaa huutoa. Hänet on valtio ryöstänyt synnytyslaitokselta adoptioon, eikä Rivka ole koskaan päässyt yli tästä menetyksestä. Tyttären hän saa paljon myöhemmin, jo aikuisena, ja vanhempien erotessa teini-ikäinen Shoshana joutuu kibbutsin kasvattamaksi. Shoshanalle tämä hylkääminen on ollut niin kipeä asia, että hän vannoo olevansa läsnäoleva, omistautuva äiti, kun hänen oma äitiyden aikansa koittaa.

Shoshanan tie kirjailijaksi oli minulle tämän kirjan yllätyksellisin teema, se kun ei noudata mitään minulle tuttua kaavaa. Nainen ei ollut kotimaassaan lahjakas koulussa, ja kirjailijuuden haave kiinnittyi hänellä lähinnä haaveeseen elämästä Pariisissa. Suomessa hän opettelee uuden kielen, ja luo menestyskirjojaan tällä kalpealla, vieraalla kielellä. Hänestä tulee legenda, johon varsinkin Bechin opiskelukaverit ovat kovin mieltyneitä. Äiti ei kirjailijuudellaan halua toistaa boheemielämän kliseitä, vaan on tavoiltaan kovin pedantti, jopa neuroottinen. Hän rahaa Stockan Herkusta Pellegrino-vesipulloja rytmittääkseen työviikkojaan. Sunnuntai on välipäivä äidin luomisessa, ja silloin hänelle kelpaa suodatettu hanavesi.

Sekä äiti että tytär ovat oireilleet psyykkisesti; Bechillä on ollut haasteita vihan tunteiden hallinnan kanssa jo ennen kouluikää. Äitisuhde on haastava, vaikka äiti on todella ollut läsnä ja yrittänyt antaa kaikkensa. Toisaalta äiti on myös kerran lyönyt teini-ikäistä Bechiä, kun tämä lintsasi kalliilta tanssitunneilta. Irtautuminen omistautuvan äitiyden kahleista on tyttärelle tuskallista, ja tullessaan raskaaksi äitiysmyyttien purkaminen on enemmän kuin ajankohtaista.

Kirjassa on joitain kohtia, joiden kanssa lukija joutuu pähkäilemään. Ylipitkä pizzeriakohtaus, jossa Bechi esitelmöi ystävälleen Maijalle monologinomaisesti Elisabeth Badinterin, ranskalaisen naishistorioitsijan tuotannosta, ja samaan aikaan läy läpi suht traumaattista seksuaalista kohtaamistaan lapsensa oletetun isän kanssa, oli sellainen, jossa meinasin hyytyä. Minua kyllä nauratti Badinterin kaivaminen unohduksen haudasta, sillä hän tuntui jo vähän jälkijättöiseltä 90-luvulla, jolloin itse häntä luin osana naistutkimuksen kaanonia. Itseäni kielifriikkinä inspiroi runsas jemeninjuutalaisen heprean viljely, mutta tämäkin voi joillekin nousta kynnyskysymykseksi kirjaa loppuun saattaessa.

Minua myös vähän rasitti Shoshanan yksipuolinen ja varsin pinnallinen tulkinta suomalaisesta kulttuurista, mutta niin se rasittaa Bechiäkin. Hän pitää äitiään ikuisena turistina, ja häpeää sitä, että 30 maassa asumisen vuoden jälkeen äidille edelleen puhutaan englantia Helsingin kahviloissa. Kirjan asetelmassa oli jotain samaa Sofi Oksasen Stalinin lehmien kanssa, vaikka Hubaran suhde suomalaisuuteen on selvästi enemmän anteeksiantava. Tässä syömishäiriöstä kärsii äiti, kun Oksasella neuroottinen buliimikko oli tytär.

Pidin kirjassa varsinkin siitä, ettei se tunnu olevan autofiktiota, vaikka toki Bechin hahmossa on joitain Hubaraa muistuttavia piirteitä. Ymmärtääkseni Hubara on monilapsisen perheen lapsi, jonka isä on jemeninjuutalainen, eli ainakaan kirjan perheen asetelma ei ole lainattu hänen omasta historiastaan. Sain kirjasta muutenkin vaikutelman, että sitä on kypsytelty ajan kanssa, eikä se muutenkaan pyri miellyttämään suuria massoja. Eli vaikka teos kertoo keskeisesti äitiydestä, sitä ei ole kirjoitettu koskettavaksi äitienpäivän kassamagneetiksi, ja hyvä niin.

Tätä teosta oli ilo kuunnella äänikirjana, sillä lukija Susan Mahadura tuntuu todella perehtyneeltä heprean ääntämykseen. Toisaalta haluaisin omistaa teoksen painettuna, sillä olen todella mieltynyt sen kansikuvaan. Oikeastaan jo odotan sen lukemista uudelleen painettuna, sillä ensi kohtaaminen meni intopinkeästi ahmiessa. Moni kulttuuri-identiteettiin liittyvä pohdinta jäi minulta vielä ohi, sillä keskityin ensi kuulemalla enemmän teoksen juoneen ja heprean jännittävään ääntämykseen.

Joutsenon naisten hurja odysseia

Astrid Swan: Viimeinen kirjani (Nemo, 2019)

Latasin Astrid Swanin teoksen mukaani pääsiäisreissulle, ja kirja oli jo jäädä lukematta, koska en ollut varma, pystyisinkö siihen. Kuulun niihin ihmisiin, jotka ovat kuunnelleet Swania viime vuosikymmenellä, eli tiesin hänen urastaan jo ennen naistenlehtien juttuja syövän kanssa elämisestä. Sitä en tiennyt, että Swan on muusikon uran rinnalla kirjallisuuden maisteri, joka tekee väitöskirjaa Helsingin yliopistossa.

Ja tämä teos on häpeilemättömän akateeminen omaelämäkerta, joka ammentaa paljon feministisestä ja postkoloniaalista ajattelusta. Yksi sen innoittajista on Swanin ystävä Koko Hubara, jonka kanssa käydyt hiekkalaatikkokeskustelut lymyävät teoksen taustalla. Mahdollisesti hänen yhteytensä Hubaraan on vahvistanut hänen kiinnostustaan oman sukunsa juutalaiseen perimään. Swanin isoisän isä oli puolanjuutalainen, mutta hänen isoisänsä ei saanut juutalaista kasvatusta. Suvun musikaalisuus juontaa todennäköisesti juurensa johonkin Puolan kaupunkiin, jossa kaikki miehet soittivat puhallinsoittimia. Tänne hän kokee kaihoavansa, ja toivoo vielä matkustamansa ”juurihoitoon”.

Olin erityisen otettu teoksen sukututkimuksellisesta annista, varsinkin Astrid Joutseno-nimisen iso-isotädin tarinasta. Astrid Joutseno oli klassinen pianisti, joka toimi Kerttu Wanne-nimisen viulutaiteilijan säestäjänä ja elämänkumppanina. Naiset olivat sen verran menestyneitä, että pääsivät kiertueille Amerikkaan saakka. Astrid-täti myös pelastaa Astridin isoisän lastenkodista, jonne tämän teiniäiti on joutunut pojan hylkäämään. Pojasta kasvaa esimerkillisen porvarillinen, klarinettia soittava rehtori, jonka kohtalona on elämä Pieksämäen kaukaisessa korpipitäjässä. Swanin isoisä on tärkeä hahmo, vaikka hän nimeääkin tämän ”kusipääksi”.

Kirjan runoja lukiessani itkin vuolaasti, enkä pystynyt kunnolla lukemaan pitkää Imetysrunoa, kun se veti suoraan kyynelsuoneen. Sairauden osuus tässä kirjassa ei kuitenkaan ole keskeinen, eli kyseessä ei ole perinteinen vertaistukiteos rintasyöpään sairastuneille. Toki sairauden edetessä Astrid alkaa tulkita maailmaa rintasyöpälasien läpi, ja varsinkin hänen parisuhteessaan se näkyy erämaakautena. Tosin tässä kuvataan mielestäni aitoa ja vilpitöntä rakkautta, ja myös kiinnostavalla tavalla kahden kulttuurin uusperheen arkea.

Eli kyseessä on todellinen ylistyslaulu elämälle, kaikissa sen sävyissä. Kuoleman läheisyys on kaikkialla läsnä, mutta kertoja oppii elämään kroonisen sairautensa kanssa päivä kerrallaan. Levinneen syövän hoidot ovat fyysisesti uuvuttavia, ja nuori nainen joutuu tekemään valintoja, jotka yleensä kuuluvat paljon vanhempien naisten elämään. Yhteiskunnan sponsoroimat muoviperuukit eivät kuitenkaan tyylitietoiselle taiteilijasielulle kelpaa, mutta onneksi hän saa ystävältä aidoista hiuksista tehdyn vaihtoehdon.

Pidin tästä teoksesta jopa enemmän kuin Koko Hubaran Ruskeista tytöistä, joka myös on loistava. Identiteettipohdinnat ovat näissä teoksissa samansuuntaisia, ja kuvauksissa elämästä New Yorkissa on myös yhtymäkohtia. Toivon tälle teokselle moninaista lukijakuntaa, ja rohkaisen myös sellaisia lukijoita tarttumaan kirjaa, jotka pelkäävät kuoleman teemaa. Sillä jos minä, superherkkis, pystyin kirjan lukemaan, se kertoo, että Swan käsittelee vaikeaa aihettaan todella taitavasti, kaihtamatta vaikeimpia tunteita. Sydämestäni myös toivon, ettei teos jää Swanin viimeiseksi.

Tarvitseeko feminismi apologetiaa?

IMG_1810Ellibs tuntuu tuuttaavan eteeni tuoreita omaelämäkertoja, joihin tartun, koska itseäni kiinnostava e-kirjaston fiktiotarjonta on kiven takana. Juuri äsken luin Koko Hubaran Ruskeat tytöt, jossa feminismi esiintyi muutosvoimaisena postkoloniaalin kritiikin vuoksi. Entä sitten valkoiset tytöt? Onko heillä (meillä) enää uutta kerrottavaa, ja miksi feminismistä kirjoitetaan enenevissä määrin kuin uskoon tulosta?

Apologetia viittaa varsinkin kristinuskoa puolustavaan teologiseen kirjallisuuteen, jossa pyritään rationalistiseen ja systemaattiseen argumentaatioon. Apologeettistä kirjallisuutta voi esiintyä myös muissa tieteellisen kirjoittamisen genreissä, joissa ideologinen oppirakennelma on vahva.

Eveliina Talvitien Miten helvetissä minusta tuli feministi? (WSOY, 2016) on keski-ikäisen naisen vahvasti omaelämäkerrallinen teos, joka virkistää meidän 70-luvulla syntyneiden yliopistohumanistien muistia, mutta ei varsinaisesti luo uusia käsitteitä tai aloita uutta feminismin suuntausta. Talvitie on toimittaja ja viestintäkonsultti, jonka julkisesta urasta en tiennyt ennen tätä päivää mitään. Hän on kirjoittanut mm. Ilkka Kanervan ja Matti Vanhasen elämäkerrat, ja tietokirjan naisten asemasta politiikan portailla. Periaatteessa minun pitäisi olla tietoinen näistä teoksista, mutta täytyy myöntää, että kotimaisesta politiikasta seuraan lähinnä monikulttuurisuuteen liittyviä keskusteluja.

Pidin kirjassa eniten lapsuuden- ja nuoruudenmuistoista rosoisesta Porista, ja kaupunkiin liittyvästä luokka-analyysista. Työväenluokkaisen yksinhuoltajaäidin lapsena kasvaminen on ollut omanlaisensa taistelu, aikana, jolloin käsitettä yhteishuoltajuus ei tunnettu. Talvitien isä ei kadonnut eron jälkeen maisemista kokonaan, mutta äiti vaihtoi tyttären sukunimen omakseen. Äidin väsymätön työssäkäynti ja säästäväisyys takasivat ainoalle tyttärelle turvallisen lapsuuden, mutta kasvatukseen kuului myös perinteisiä varoituksia naisen maineesta ja liikkumisen rajoittamista. Iloton luterilainen uskonnollisuus ja työmoraali ovat tämän kasvutarinan raameina pikemminkin kuin tuon ajan yleisempi poliittisuus ja yhteiskunnallinen tiedostaminen.

Olen lukenut kaikki kirjassa mainitut feminismin perusteokset ja myös edistyneemmät pipliat, fanittanut samoja muusikkoja ja katsonut samat leffat. Lukukokemus oli miltei nolo, sillä kulttuuristen vaikutteiden tasolla tuntui kuin olisi katsonut oman elämänsä elokuvaa. Elämänhistoriallisesti en jaa kirjailijan kanssa paljoakaan muuta kuin nuo naistutkimuksen opinnot. Itselleni feminismi on sen verran syvään sisäänrakennettu kooste ajatuksia, etten ole kokenut aikoihin tarvetta ”todistaa” siitä julkisesti. Minusta on pelkästään positiivista, että tämän tyyppistä, helppolukuista populaarifeminististä kirjallisuutta julkaistaan, mutta samalla haluan kysyä kriittisen kysymyksen yhteiskunnastamme: miksi edelleen vuonna 2017 on joissain piireissä radikaalia, että koulutettu, työssä käyvä nainen puhuu julki feministään? Tarvitseeko feminismi vieläkin apologetiaa?

Kirja voisi hyvinkin muodostaa vuoropuhelun Koko Hubaran Ruskeiden tyttöjen kanssa, vaikka kaikki Ruskeiden tyttöjen lukijat eivät tarvitse tätä teosta. Talvitie myös tukeutuu argumenteissään monen afroamerikkalaisen ja afrikkalaisen feministin ajatuksiin, ja kertoo kohtaamisistaan beniniläisten naisten kanssa ollessaan kirjoitusretriitissä tätä teosta varten. Hubaran ja Talvitien välille ei nouse automaattisesti ihon pigmenttiin liittyvää muuria, vaan tekstien erilaisuus piilee sukupolvien välisessä kuilussa. 14 vuotta on Suomen feministisessä historiassa pitkä aika, tosin v. 1984 syntynyt ei välttämättä syntynyt helpompaan maailmaan kuin v. 1970 syntynyt.

Teoksessa on kasvavaa tietoisuutta valkoisen, keskiluokkaisen naisen etuoikeuksista. En pitänyt tekstiä millään tapaa yläluokkaisena tai elitistisenä, mutta poliittisesti joku oikealle kallellaan oleva juonne teoksessa kieltämättä on. Tässä ei ole sitä surullisenkuuluisaa punavihreää kuplaa, vaan hillitympi, etelähelsinkiläinen keskiluokkainen kupla, siitä huolimatta, että kirjoittajan tausta on Porin ghettossa.

Ehkä kirjan voimaannuttavin anti oli seksuaalisuuden ”osastolla”, ja keskusteluissa itse valitusta lapsettomuudesta. Lapsettomuus on yhteiskunnassamme edelleen tabuja ja hiljaisuuksia täynnä oleva miinakenttä, ja lapsettomat voivat myös loukata toisiaan, kuten Talvitien esimerkissä ilmeni.

Suosittelen teosta sellaiselle lukijalle, joka pohjaa tietämyksensä feminismistä pääasiallisesti medioiden antamaan kuvaan. Teos antaa todella paljon hyviä lukuvinkkejä, joihin kannattaa tarttua, alkaen ilmiselvistä klassikoista siirtyen kohti tämän päivän populaaria fiktiota.

Kiitos Talvitielle Ben Okri-lukuvinkistä – romaani The Age of Magic alkoi heti kiinnostaa, sillä teos sai v. 2014 huonoimman seksikohtauksen palkinnon. Okrin varhaisempaa tuotantoa olen lukenut, mutta en muista mitään sen sisältämästä seksistä. Huonojen seksikohtausten keräily on riemastuttavaa puuhaa, ja voisi olla kokonaisen kirjablogin teema.

Jemeninjuutalaista hiphoppia

IMG_1797Olen ollut viime päivät kaikkien aikojen järkyttävimmässä flunssassa, ja ainoa kirja, jota pystyin sängyn pohjalta tavaamaan, oli Koko Hubaran Ruskeat tytöt (LIKE, 2017). Hubaran blogiin olenkin tutustunut moneen otteeseen, joten osimoilleen tiesin, mitä teos pitäisi sisällään – järeää feminististä puhetta ruskeille kanssasisarille, jotka valkoisessa Suomessa/Pohjois-Euroopassa jäävät joko näkymättömiksi tai tulevat stereotyyppisesti leimatuiksi. Olen pitänyt Hubaran voimaannuttavasta otteesta, jolla hän lähestyy tulevia polvia, mutta kokenut lievää ahdistusta hänen tavastaan keskustella kulttuurisesta omimisesta.

Ruskeissa Tytöissä omimiskeskustelu tosin on vain sivujuoni. Hubara tarjoaa tunne-esseitä, joiden keskiössä on identiteetti ja yksinäisyyden kuplan puhkaisu. Kielellisesti tämä on herkullinen cocktail akateemista jargonia ja katukieltä, maustettuna suurella määrällä anglismeja ja hepreaa. Vaikka hepreasta en mitään ymmärtänytkään, sitä oli mukava lukea. Eikä sekään haittaa, että kirjailija ottaa vapaudet käyttää verbejä ”shoutouttaa”, ”maindaa” tai ”haippaa”, mutta tämäntyyppinen kielenkäyttö ei välttämättä tuo tekstiä lähemmäksi Suomessa asuvia ruskeita tyttöjä. Esimerkiksi monet nuoret turvapaikanhakijat eivät osaa englantia, eikä tämäntyyppinen ghettokieli välttämättä aukea syrjäseuduilla asuville.

Kaksi esseetä kirjassa suorastaan räjäyttivät tajuntani, ”Hiphop ja vaihtoehdottomuus” ja ”30 faktaa Jemenistä”. Hiphop-essee sinänsä ansaitsisi kirjallisuuspalkinnon, ja Jemen-essee kertoi identiteetin rakentumisen vaikeudesta silloin, kun muutto suvun alkujuurilta on tapahtunut jo ikuisuuksia sitten, eikä kukaan elossa olevista sukulaisista ole vieraillut koko maassa. Kuinkas monta faktaa me tiedämme Jemenistä? No, tämän teoksen kautta ehkä muutaman lisää.

Tunnetasolla teos todella avasi kaunokirjallisen muistini, tosin olen lukenut tässä mainittuja afroamerikkalaisia feministisiä klassikkoja vasta kolmikymppisenä. Maya Angelou oli kyllä Kanadan-vaihtovuotenani oman pään sisäinen vitsini, sillä kotikadullani Angelou-tuotteita (paperi-ja sisustussälää) myytiin useassakin puodissa. Pidän todella paljon hänen kirjoistaan, mutta imelä tuotteistaminen tuntui banaalilta. Suurista idoleistaan Hubaran kirjoitustyyli lähentelee bell hooksia, se on samalla kansantajuista ja lennokkaan akateemista. Ottaen huomioon, että teksti on peräisin henkilöltä, joka ei koskaan valmistunut maisteriksi, tämä on omanlaisensa saavutus – tai ylistys itseoppineisuudelle.

Onneksi Hubara antaa tunnustusta myös suomalaisille juurilleen ja niiden moninaisuudelle. Kuvitteellisen talon kivijalka Oravalan kylässä Jääskessä, luovutetussa Karjalassa, ei ole yhtä vakuuttavasti dramatisoitu kuin sukutalot Sanaassa, mutta siitäkin historiasta lukija voi saada otteen. Koin kirjaa lukiessani myös inspiraatiota sukututkimuksen näkökulmasta: jos näinkin nuori henkilö kuin Hubara on jaksanut perehtyä sukutaustaansa tällä intensiteetillä, silloin sukututkimus ei voi olla pelkästään eläkeläisten tai muuten hautaan valmiiden harrastus.

Seuraavaksi haluaisin lukea Hubaralta fiktiota, koska hän tässä kirjassaan osoittaa suvereenisti kykynsä pitää lukija otteessaan ja luoda toivorikkaita maailmoja. Varmasti hänellä olisi kykyjä kirjoittaa aikuisten romaanin lisäksi lasten- tai nuortenkirjallisuutta, johon tässäkin teoksessa on sytykkeitä.

Luin kirjan e-versiona, mutta tämä tuntuu teokselta, joka kannattaisi pitää hyllyssään. Koska tässä esitellään käsitteistöä, jonka suhteen valtaosa suomalaisista on edelleen ulalla, sen sisältö ei tule nopeasti vanhenemaan. Itse suosittelisin kirjaa kurssikirjaksi varsinkin sosiaalialoille, ja monenlaisille nuorille aikuisille, jotka etsivät itseään. Tämä on tuleva klassikko.

EDIT 21.11.2017:

Ehdotan tätä teosta YLE:n kirjojen Suomi 101-hankkeen viimeiseksi teokseksi, eli siksi, joka edustaa mielestäni eniten maatamme vuonna 2017. Minne olemme menossa, mikä on olennaista juuri nyt? Hankkeessa on menossa äänestys Kirjojen Suomi-sivustolla, johon voi osallistua sekä bloggarit että muut lukijat.