Onnellisten laakson perijättäret

Teos: Lucinda Riley: Auringon sisar (Bazar, 2021)

Suomennos: Hilkka Pekkanen

Äänikirjan lukija: Usva Kärnä

Kesällä kuulin suru-uutisen Lucinda Rileyn menehtymisestä, joka kyllä kosketti, vaikka kirjailija ei aivan top 10:n suosikkeihini mahdukaan. Rileyn kirjoja on liikenteessä maamme kirjanvälityspisteissä sen verran runsaasti, ettei niiltä ole voinut välttyä, ja itse aloitin niihin tutustumisen muista kuin tästä huippusuositusta sisarsarjasta.

Olen nyt siis lukenut seitsemän siskon saagasta ekan ja vikan osan. Ekan luin toissa kesän seksihelteiden aikana uimarannalla, ja tämä toinen on mennyt kotona sisätilassa hieman analyyttisemmassa asennossa. Olin sarjan aloitusosan jälkeen sitä mieltä, että kaupallinen sapluuna on jo nähty ja koettu, mutta nyt seitsemännen osan Keniaan sijoittuva historiallinen osio alkoi kiinnostaa.

Nykyisyydessä Papa Saltin adoptiotytärten kuopus Electra menestyy mallina New Yorkissa. 26-vuotiaana tämä uraohjus asuu hulppeassa asunnossa Central Parkin laidalla, hänellä on henkilökohtainen avustaja ja hän lentelee maailmalla kuvauksissa lähes joka viikko. Hän on myös vaikeassa päihdekoukussa, joka ihme ja kumma ei tunnu vaikuttavan ulkomuotoon. Vodkaa ja kokaiinia kuluu päivittäin loputtomia määriä, ja uusi lasti saapuu kotiovelle pelkällä puhelinsoitolla.

Electra on siskoista ainoa, joka ei ole avannut Papa Saltin jättämää hyvästelykirjettä, jossa tämä paljastaa jotain lapsensa biologisesta syntymästä. Hän on unohtanut kirjeen eksänsä asunnolle Malibuun. Eksän ilmoitettua uudesta kihlauksestaan hän toimittaa pikaisesti Electralle tämän miehen residenssiin jättämät tavarat, ja naisen on aika kohdata totuus itsestään.

Electralla on vuosien varrella käynyt monia mustia naisia väittämässä oletettua sukulaisuutta, eli pyytämässä rahaa rivien välistä. Kuitenkaan hänen näköisiään ei tule vastaan joka nurkan takaa edes Harlemissa, hän on pitkä ja ylväs afrikkalaiskaunotar. Nainen on tosin kasvanut Genevejärven saarella, ja käynyt koulunsa Sveitsissä paljon valkoisemmassa ympäristössä kuin aikuisuuden kotikaupungissa New Yorkissa.

Electran ”juurimatka” sijoittuu Keniaan, jossa kokonaan musta maasaiprinsessa Stella syntyy metsässä klaaninsa hylkäämänä vuonna 1940. Stella tulee valkoisen amerikkalaisen Cecilyn adoptoimaksi, vaikka laillisesti tämä adoptio ei ole mahdollista. Lapsettoman parin on järjesteltävä tytölle musta taloudenhoitaja äitihahmoksi, ja peitetarina on raskasta ylläpitää.

Cecily on elänyt etuoikeutettua elämää niin New Yorkissa kuin Kenian siirtomaapiireissä, ja Happy Valleyn Paradise Farmillakin hän tuntuu kohtaavan enemmän eläimiä kuin paikallisia afrikkalaisia. Hänen brittimiehensä Bill taas tuntee maasaikulttuurin kuin omat taskunsa, mutta pariskunnan järjestelty avioliitto on haastava. Naapuritilan Katherine on oikea sydänystävä, jonka kanssa jaetaan ilot ja surut, kun taas kummitäti-Kitin raisua elämäntapaa hänen on vaikea ymmärtää.

Kirjassa käydään läpi niin kolonialismin historiaa Keniassa kuin kansalaisoikeusliikkeen vaiheita Yhdysvalloissa. Ehkä jokainen lukija ei kaipaa johdantoa siihen, mitä Martin Luther King ja Rosa Parks saivat aikaan, eli osa tässä esitellyistä tiedoista ovat liian alkeellisia, ellei lukija ole todella nuori. Tosin olihan supermalli-Electran ja ihmisoikeusasianajaja-Stellan lähentyminen kiinnostavaa seurattavaa, kun naiset tuntuivat tuntemisensa alkuvaiheessa edustavansa niin eri arvomaailmoja.

Jos nyt epäuskottavuuksia alkaa kaivaa, niin minun oli vaikea uskoa Electran päihteiden käytön määrää suhteessa hänen elämänsä tahtiin. Ulkoisesti häntä ei edelleenkään tunnistanut syvällä päihteissä rypeväksi tapaukseksi, vaikka käyttöä oli jo jatkunut kauan. Toki hänellä oli apuna maailman kalleimmat kauneustuotteet ja alan ammattilaiset, mutta hän eli ns. rappiovaiheessa, jossa kukaan normaaleilla geeneillä varustettu ei olisi pitkään aikaan ollut työkuntoinen.

Ehkä sarjan sisaret ovatkin supervoimia omaavia Disney-prinsessoja, jotka osaavat vetää myös kokaiinia tyylipuhtaasti.

Tämä oli minusta vetovoimaisempi tarina kuin sarjan aloitusosa, ja pystyin hyvin eläytymään kaikkien kolmen naispäähenkilön tarinoihin. Toki tämän sarjan kaikkien hahmojen elitistisyys rasittaa, kun sarjassa eletään koko ajan maailmassa, jossa lentoja varaillaan maailman ääriin lyhyellä varoitusajalla, ja asutaan aina parhaissa hotelleissa. Mutta kyseessä on aikuisten satukokoelma, ja jos tämän genremääritelmän pystyy sisäistämään, silloin kirjojen parissa voi viihtyä paremmin.

Sarjan muut osat eivät kiinnosta minua yhtä paljon kuin tämä, mutta muistaakseni minulla oli toissa vuonna jotain yritystä Norjaan sijoittuvan Myrskyn sisaren kanssa, joka päättyi tylsistymiseen. Muissa osissa kohdemaina näkyisi olevan ainakin Espanjaa, Australiaa ja Irlantia. Siskojen hahmoista kiinnostavin minusta on henkinen eläinhoitaja Tiggy, jonka juuret ovat Andalusian romanikulttuurissa. Saatan siis vielä jatkaa seikkailuja sarjan parissa, vaikka lähiaikoina ei näytä olevan aikaa näin mittaviin eepoksiin.

Kuinka etnostressistä toivutaan

Teos: Niillas Holmberg: Halla Helle (Gummerus, 2021)

Äänikirjan lukija: Niillas Holmberg

Viime vuonna HELMET-kirjahaasteeni jäi kesken siksikin, etten kelpuuttanut mitään löytämääni kirjaa kohtaan ”saamelaisen kirjoittama teos”. Tämä vuonna eteeni tuli sitten täsmäteos tuohon kohtaan, runoilijanakin tunnetun Niillas Holmbergin esikoisromaani Halla Helle.

Romaanissa Tampereella vaikuttava nuorimies Samu kohtaa saamelaistaiteilija Ellen, joka tunnetaan taidepiireissä nimellä Halla Helle. Nuori nainen on poikkeuksellisen menestyvä varsinkin apurahojen saajana, mutta hänellä on taipumusta masennukseen, burnoutin ja etnostressiin, jota aiheuttaa jatkuva kahden kulttuurin arvomaailman yhteentörmäys. Ellen tilaa ei varsinaisesti paranna postkoloniaalin teorian opiskelu, joka paikoitellen tuntuu kuin oppikirjasta tankatulta.

Nuorten välille kehittyy myrskyisä suhde, vaikka Samu kokee välillä olevansa enemmän suuren taiteilijan fanipoika kuin varteenotettava kumppani. Tarina alkaa Ellen isoäidin, ahkun kuolemasta ja hautajaisista, jonne hän lähettää Samun viestinviejäksi. Hautajaisreissu venyykin sitten Utsjoella asumiseksi. Samu saa töitä paikallisesta kirjastosta, mutta enemmän energiaa hänellä kuluu ailahtelevan Ellen paimentamiseen.

Elle vetäytyy tekemään perinnekäsitöitä eräkämppään kuukausiksi, eikä suostu tapaamaan Samua, joka asuu Utsjoen keskustassa ahkun rivitalokämpässä. Samua ottaa aivoon naisen tyhjäkäynti tilanteessa, jossa tämän olisi taottava lupaavasti lämmennyttä rautaa. Lahjojen hukkaaminen tuntuu hänestä käsittämättömältä, kun naisella olisi vientiä maailmalla. Samu ei usko saamelaisuuden paikkasidonnaisuuteen, eikä siihen, että uskottavaa saamelaistaidetta voisi tehdä vain synnyinsijoilla.

Toki Samu pohtii matkansa aikana myös omia välisuomalaisia juuriaan. Ennen Lappiin muuttoa hän on etsinyt niitä Pirkkalan muinaishistorian seurasta, ja ollut niitä paossa pitkällä matkalla Nepalissa. Hänen pappisisällään on esiintynyt vakavampaa Lapin-hulluutta kuin hänellä itsellään, ja mies on aikanaan hakenut jopa kirkkoherran virkaa maakunnasta. Poikaa on kasvatettu Samuli Paulaharjun etnologisten matkakertomusten hengessä, ja myös Lappiin etelästä muuttaneiden pappien kirjallinen tuotanto saa romaanissa uuden elämän.

Romaanin paikalliset sivuhenkilöt ovat henkevän juurevia, niin saamelaiset kuin lantalaiset tulokkaat. Kunnallispolitiikka on tulenkatkuista, ja nuoriso kokoontuu poliittisesti motivoituneihin tarinankerrontailtoihin, joiden vuoksi jo alakoululaiset tietävät sanan ”aktivisti” merkityksen. Suurta draamaa aiheuttaa myös paikallisen Metsähallituksen kämpän tuhopoltto, josta myös Samua epäillään.

Äänikirjana kerran kuunneltuna teos tuntuu runsaudensarvelta, joka ei vielä täysin avaudu. On tosin mukavampaa kuunnella saamea kuin lukea sitä, eikä kielikään tunnu minusta uppo-oudolta johtuen saamenkielisten uutisten seuraamisharrastuksestani. Myös näkökulman valinta, eli uuden ei-natiivin tulokkaan perspektiivi auttaa ymmärryksessä.

Romaanin keskeisin ”pihvi” liittyi minulla mielenterveyden oireilun kulttuurisidonnaisiin tulkintoihin, ja luontosuhteeseen, joka voi olla samaan aikaan parantava ja uhkaava. Psykologiaa opiskellut Samu alkaa Ellen kyökkiterapeutiksi, ja paikallisen kirjaston poistokirjoista löytynyt Freudin Unien tulkinta pääsee päivittäiseen käyttöön. Ellen tauluissa esiintyvä sammakko osoittautuu traumoja avaavaksi symboliksi, jonka kautta palataan naisen isäsuhteeseen. Ellen isä on kuollut jo tämän lapsuudessa, mutta suhde aktivoituu vanhoja VHS-videoita katsellessa.

Veikkaan tälle romaanille Finlandia-ehdokkuutta, enkä tosiaankaan minkään kiintiösaamelaisuuden tai muun kulttuurisen ”edustavuuden” näkökulmasta. Holmbergin kertojan ääni on poikkeuksellisen raikas ja omaperäinen, ja kaiken kaikkiaan teos onnistuu tarjoamaan kattavan poikkileikkauksen tämän päivän saamelaisyhteisön nykytilasta vahvuuksineen ja haasteineen. Kirjaa voi toki lukea muutenkin kuin yhteisöllisenä kudelmana, vaikka seikkailuromaanina. Romaanin onnistuneisuus piilee sen monitasoisuudessa ja – äänisyydessä. Yksikään ääni ei jää pintapuoliseksi tai tunnu turhalta, ja kahvia ikuisesti hörppivistä mökin ukoista ja akoista löytyy yllättäviä ulottuvuuksia.

Autonkuljettaja vai isä?

Teos: Leila Slimani: Toisten maa

Suomennos: Lotta Toivanen

Äänikirjan lukija: Krista Putkonen-Örn

Viime aikoina Euroopan ja Pohjois-Amerikan ulkopuolelle sijoittuvaa kirjallisuutta on taas näkynyt markkinoilla vähemmän, joten niitä vähäisiä teoksia, jotka rantautuvat Suomeen saakka huomaa ehkä paremmin. Tällä viikolla haaviini pompahti dekkaristina/trilleristinä tunnetun ranskanmarokkolaisen Leila Slimanin uusi aluevaltaus, historiallinen romaani Toisten maa. Itse olen lukenut häneltä aiemmin teoksen Kehtolaulu, joka on ahdistava ja raakakin kuvaus perhetragediasta pariisilaisessa nykyisyydessä. Tämä muisto mielessäni huomasin, että Toisten maa on hänelle suuri loikka – loikka kohti kirjallisuutta, jota maahanmuuttotaustaiset kirjailijat enimmäkseen tuottavat.

En pidä tuota tendenssiä hyvänä enkä huonona, mutta lukijoiden odotusten näkökulmasta havaintoni on lähes ärsyttävä. On nimittäin virkistävää, että myös ns. monikulttuuriset kirjailijat tuottavat muutakin tekstiä kuin koskettavaa, historiapainotteista proosaa, jossa on oletettavasti omaelämäkerrallisia juonteita.

Tässä romaanissa nuori elsacelainen porvaristyttö Mathilde kohtaa kotirintamalla marokkolaisen upseerin, jonka matkaan hän lähtee toisen maailmansodan päätyttyä. Amin on edennyt elämässään koloniaalisten suhteiden vuoksi, ja hän on oppinut myötäilemään valkoisten siirtomaaherrojen oikkuja. Kotipuolessa hänen veljensä kuuluu kiihkomielisiin nationalisteihin, eikä Aminin sotasankaruus muutenkaan herätä kaikissa ihastusta. Paikallisille sodan käyneille miehille yhteinen kokemus on kuitenkin merkittävä, eivätkä kaikki ole selvinneet sodan vaurioista niin hyvin kuin Amin.

Pariskunta perustaa maatilan Meknesin kaupungin liepeille, josta Amin on kotoisin. Mies suhtautuu maanviljelykseen suureleisen tieteellisesti, kun taas maalla kasvaneella Mathildella voisi olla enemmänkin annettavaa tilanhoidolle kuin mitä hänen annetaan tehdä. Tila työllistää suuren määrän paikallisia kyläläisiä, joista valtaosa on berbeerejä. Kaupungeissa kasvaneet arabit suhtautuvat heihin yhtä alentuvasti kuin ranskalaiset koko Marokon kansaan. Aminin synnyinkodissa on myös ghanalainen musta palvelijatar, joka on ostettu perheeseen orjamarkkinoilta. Näin ollen teos kertoo paljon siirtomaan toiseutettujen arabien omista rotusuhteista ja ennakkoluuloista.

Kirjassa seurataan perheen asettautumista aloilleen ensisijaisesti Mathilden ja tämän tyttären Aishan näkökulmista. Aisha on tarinan alussa kouluaan aloittava lapsi, joka laitetaan katolisten nunnien ylläpitämään kouluun. Suurin osa koulun oppilaista on kokonaan eurooppalaisia, eikä Aisha koe kuuluvansa tähän ryhmään millään muotoa. Mathildella ei huonosti kouluja käyneenä ole resursseja tukea tytärtään identiteettikriisissä, eikä hän ilmeisesti huomaa, kuinka nihkeästi perheeseen suhtaudutaan kaupungissa. Enemmän eurooppalainen muslimin vaimo saa kuitenkin hyväksyntää miehen suvun parissa kuin muiden ranskalaisten piireissä. Ranskalaisten lasten seurassa Aisha saattaa teeskennellä, että hänen isänsä on autonkuljettaja.

Marokko on maa, jonne monet eurooppalaiset pakenevat huonoja valintojaan, jopa rikoksiaan, aloittaakseen elämän alusta. Yksi tällainen pariskunta on perheen ystäviksi tulevat unkarilainen gynekologi herra Palosi ja tämän ranskalainen nuori vaimo. Herra Palosin muuton syynä on ollut pelkkä juutalaisuus, mutta Mathilde pitää tämän uhkean lihallista vaimoa prostituoituna.

Yksi kirjan sivujuonista liittyy Aminin väkivaltaisuuteen, jota Mathilde on pakotettu sietämään maan tapana. Muutenkin kirjassa kuvataan paljon seksuaalisuutta ja siihen liittyviä rodullistettuja tabuja. Homoseksuaalisuuden kuvaus toisen maailmansodan tiimellyksessä tuntui jopa kliseiseltä, sillä tämän suuntaisia tukahdutetun halun kuvauksia olen saanut lukea loputtomiin myös suomalaisissa historiallisissa romaaneissa.

Toisten maa on sujuva, helppolukuinen romaani, joka kuvaa Marokon maisemien ja mentaliteettien lisäksi myös Elsacen maakunnan historiaa. Nämä maailmat eivät pahemmin kohtaa, vaikka molemmat kontekstit ovat yhtä juurevan maalaisia. Pidin henkilöhahmoista, mutta juonellisesti teos on kovin ennalta-arvattava ja jopa tapahtumaköyhä. Tuntuu, että olen ehtinyt jo lukea kymmeniä vastaavia islamilaiseen maailmaan sijoittuvia teoksia, joissa eurooppalaisten ja paikallisen väestön arvomaailmoja verrataan toisiinsa. Onneksi tässä teoksessa kuvatut yhteentörmäykset ja ennakkoluulot eivät olleet räikeimmästä päästä, eikä uskonto edes noussut ihmisiä eniten erottavaksi asiaksi. Tästä huolimatta koin, että kirjan anti keskittyi enemmän historialliseen ja maantieteelliseen kuvaukseen kuin juonen kehitykseen, ja näin kirjan taiteellinen anti jäi ohueksi, sillä myöskään Slimanin kielenkäytössä ei ole mitään arkikielestä poikkeavaa.

Innostuin enemmän viime vuonna lukemastani Algeriaan sijoittuvasta Alice Zeniterin esikoisromaanista, jossa aika-akseli oli pidempi ja jossa henkilöiden toiminta oli enemmän rajoja rikkovaa. Toki tämä teos oli myös vaativampi sellaiselle lukijalle, jolle pohjoisafrikkalainen kulttuuri ei ole tuttua. Slimanin romaani taas avautunee mainiosti niillekin, jotka eivät ole koskaan kuulleet Frantz Fanonista tai muista Pohjois-Afrikassa kolonialismin aikana vaikuttaneista intellektuelleista.

Itse edelleen povaan Slimanille menestystä psykologisten trillerin kirjoittajana. Tämä teos ei ehkä olisi koskaan nähnyt päivänvaloa esikoisteoksena, sillä tarina ei ole tarpeeksi poikkeuksellinen tullakseen huomatuksi tuntemattoman kustantajalle tarjoamana. Toisaalta kirjamarkkinoilla ehkä luotetaan siihen, että nuoremmat polvet eivät ole vielä lukeneet kaikkia toiseen maailmansotaan sijoittuvia rakkaustarinoita.

Bwana Daudin sielunmessu

Teos: Petina Gappah: Pimeydestä loistaa valo (Tammi, 2019)

Suomennos: Aleksi Milonoff

Äänikirjan lukija: Anna Saksman

Zimbabwelainen Petina Gappah tuli minulle viime vuosikymmenellä tutuksi realistisista novelleistaan, joissa hän käsitteli kotimaansa nykykulttuuria ja – politiikkaa runollisen raadollisin keinoin. Olenkin otettu, että reilussa vuosikymmenessä hän on laajentanut tuotantoaan historiallisiin romaaneihin ja päässyt täällä kaukaisessa Suomessa Keltaisen kirjaston tekijänaisten kerhoon.

Pimeydestä nousee valo on Gappah’n toinen romaani, joka kertoo löytöretkeilijä David Livingstonen (1813-1873) kuolemasta ja hänen palveluskuntansa toimista ruumiin toimittajina Britannian emämaahan. Huomasin romaanin julkaisun jo viime vuonna, mutta aihe ei automaattisesti inspiroinut. Tai tuntuu, että afrikkalaisessa nykykirjallisuudessa on niin paljon omaan aikaamme liittyviä tarinoita, että 1800-luku tuntuu sen sisällä todella kaukaiselta ajalta.

Mutta nyt olen keräillyt uusimpia afrikkalaisia ja afroamerikkalaisia romaaneja, joita en ole vielä lukenut. Gappah’n maailmaan oli helppo heittäytyä siksi, että tiesin hänet jo etukäteen valloittavaksi kertojaksi.

Romaanissa on kaksi vuorottelevaa kertojaa, lukutaidoton kokki Halima Zanzibarin saarelta, ja nuori vapautettu orja Jacob, joka on ottanut Jeesuksen sydämeensä ja tullut valituksi Livingstonen porukoihin lähetyskoulussa Intian Bombayssa. Brittien kauppakomppania muodostaa kätevän kapitalistisen verkoston Intianmeren yli, jossa Zanzibar on yksi solmukohta Intian ja Afrikan välillä.

Halima on kiireinen papupata, lörpöttelijä, jolle kristinusko ja islam edustavat melko yhdentekeviä voimia. Livingstonelle hän on ollut kuitenkin ehdoton luottotyöntekijä, joka on onnistunut pitämään hampaatonta, raihnaista ukkoa elossa loihtimalla tälle ruokia, jotka sopivat huonokuntoiselle vanhukselle. Hän on yhden muslimisotilaan epäkunniallinen ”reissunainen”, mutta hän himoitsee toista, jonka liehittelyt eivät jää muilta huomaamatta.

Livingstonen saattueessa on paljon naisia ja lapsia, mikä harmittaa saarnaaja-Jacobia. Naiset ja lapset hidastavat porukan tahtia, ja aiheuttavat turhia houkutuksia telttojen porteilla öisin. Jacobin tehtävänä olisi tehdä tovereistaan yksiavioisia Herran palvelijoita, mutta hän ei ole sanomansa kanssa erityisen suosittu. Jopa Livingstone osoittautuu harmilliseksi kulttuurirelativistiksi, joka sallii lihalliset suhteet ja ryyppäämisen.

Jacobin saarnaajan positio on kirkasotsainen, mutta pahassa paikassa hänkin sortuu Haliman apukokin katalaan viettelykseen. Ruumissaattueen loppumatka meneekin tämän yhtymisen seurauksien kanssa kamppailemiseen, eli sielunvihollisen kohtaamiseen. Ja vaikka Jacob onnistuu kastamaan muutamia retkeläisiään Zambezin rannoilla, tämä ei automaattisesti johda heissä parannukseen.

Uskonnon näkökulma on tarinassa keskeinen alkaen romaanin nimestä. Gappah seuraa Jacobia tämän nuoruuden Intiaan, jossa hän taistelee paikastaan auringossa anglikaanien pitämässä poikakoulussa. Jacobin kutsumus on vahvempi kuin hänen kohtalontoveriensa, ja hän pääsee vielä saattamaan bwanaa Lontooseen saakka, jossa hänet siunataan Westminster Abbeyssä.

Pidin kuitenkin enemmän Haliman kertojan äänestä, jossa oli enemmän arkirealismia ja juurevuutta. Omanilaisen sulttaanin hovin keittiön salat periytyvät Halimalle tämän äidiltä, ja hän onnistuu soveltamaan niitä myös syvällä viidakossa, jossa kaikki eivät tunne hänen mausteitaan ja aisteja huumaavia maitoteesekoituksiaan.

Huomasin, että suomalaisissa arvioissa tätä teosta on verrattu Olli Jalosen Taivaanpalloon, ja vertaus tuntuikin varsin osuvalta. Ehkä Jalosen valitsema näkökulma ja ajanjakso on vielä haasteellisempi ja eksoottisempi; Livingstonesta on kirjoitettu paljon ennen tätä romaania, ja samoja lähteitä on käytetty ties minkälaisiin projekteihin. Minulla ei romaania lukiessa herännyt minkäänlaista intressiä faktantarkistukseen, mutta Gappah’n valittu näkökulma lähestyy ”fakta-fiktiota”. Jalosen romaani taas tuntuu aidosti keksityltä, mutta kasvavan, juuriltaan revityn nuoren miehen näkökulmissa oli paljon yhteistä.

Pystyin lukemaan tämän teoksen päivässä, mutta suosittelen sille hitaampaa tahtia. Jo kirjassa kuvatun fyysisen matkanteon rasitus tuntuu lukijassakin luissa. Huolellinen lukija voi matkan varrella pysähtyä taustoittamaan moniakin vaiheita, ja tähän kirjailija antaa yllättävän tarkkoja koordinaatteja.

Vaikka Anna Saksmanin lukijan työ on ilmiömäistä (hän on jaksanut ottaa selvää vaikeiden paikallisten nimien oikeasta ääntämyksestä bantukielillä), teos saattaa avautua paremmin painettuna kirjana. Itsekään en kirjaa kuunneltuani kehtaa toistaa ”kuullun ymmärrystäni” seurueen jäsenten nimien litteroijana. Juonellisesti  äänikirja ei osoittautunut vaikeaksi, ja koska teos on puhtaasti juonivetoinen ja enimmäkseen ajallisesti lineaarinen, se tarjoaa mukaansatempaavia hetkiä myös kuunneltuna.

Fyysisesti kirjassa liikutaan pitkä matka nykyisiltä Victorian putouksilta, Sambian ja Zimbabwen rajalta Bagamoyon kaupunkiin nykyisessä Tansaniassa, joka oli merkittävä orjakaupan satama. Romaanin henkilöistä myös mustat palvelijat oppivat piirtämään karttoja, ja suivaantuvat, kun Livingstonen valkoiset seuraajat vievät heiltä heille rakkaaksi tulleet työvälineet.

Tämä teos ei aivan suoraan viittaa Black Lives Matter-keskusteluihin, vaikka siinäkin rodulle annetaan merkityksiä. Teoksen maailmassa britit suhtautuvat mustiin palvelijoihinsa huomattavasti ymmärtäväisemmin kuin arabit, jotka korostavat eroaan mustasta väestöstä islaminuskon välityksellä. Arabien harjoittama orjakauppa siis jatkuu tarinassa, vaikka brittien valtaamilla alueilla se on kiellettyä. Rotukeskusteluissa Gappah vetoaa dialogiin, ja tuo esille osuvasti myös mustien väestönosien kauhunsekaisia uskomuksia valkoisen ihon alkuperästä.

Tämän romaanin innoittamana päätynen kesän aikana vielä palaamaan Jalosen Taivaanpallon jatko-osaan Merenpeitto, jonka tiedän olevan ”iso kakku”. Gappah’n 1800-luku taas ei ollut minulle niin vieras maailma kuin Jalosen 1600-luku, koska olen lukenut jo etukäteen (enimmäkseen tietokirjallisuutta) Afrikan sisämaiden valloituksesta.

 

 

 

 

Mungu ibariki Afrika

MpoyiTeos: Kayo Mpoyi: Virtaavan veden sukua (Atena, 2020)

Suomennos ruotsin kielestä: Ulla Lempinen (alk. Mai betyder vatten)

Vuoden ensimmäinen afrikkalaisteokseni on epätyypillinen kulttuurisesti ja kielellisesti, sillä lukemieni afrikkalaisromaanieni enemmistö on ollut englanninkielisestä maailmasta. Viime vuonna luin romaanin lähes joka afrikkalaisesta maasta, mutta sama tahti ei ole jatkunut tänä vuonna. Ruotsissa asuva kongolaistaustainen Kayo Mpoyi (s. 1986) julkaisi viime vuonna esikoisromaaninsa ruotsiksi, mikä on luonteva kielivalinta jo kymmenvuotiaana maahan muuttaneelle siirtolaiskirjailijalle.

Romaanissa puhutaan swahilia, lingalaa ja tshilubaa, ja tietysti kolonialistisia valtakieliä, ranskaa ja englantia. Se sijoittuu postkolonialistiseen Tansaniaan ja Kongoon, osittain myös Swazimaahan, ja kertoo pitkälti Afrikan sisäisistä muuttoliikkeistä, identiteetin sekaannuksista ja liikkuvista tarinoista. Arvioni otsikko viittaa Tansanian kansallislauluun, jonka kouluun pyrkivien lasten on opeteltava ennen ensimmäistä koulupäiväänsä.

Romaanin kertoja on Dar es Salaamissa kongolaisessa diplomaattiperheessä kasvava Adi, jonka perheen tausta on monimutkainen. Ydinperheeseen kuuluu isä, äiti ja kolme tytärtä, mutta perheessä vierailee vanhempien vanhempia lapsia, joista osa on edellisistä suhteista. Äidin vanhin poika on jo yli kolmikymppinen, ja vanhemmat siskot ja veljet ovat liikkuvaa sorttia. Suvulla on paljon salaisuuksia, joista vahvassa uskossa elävät vanhemmat haluavat vaieta.

Vanhemmat kuuluvat kongolaisten pitämään vapaiden suuntien seurakuntaan, joka etsii aitoafrikkalaista uskon ilmaisumuotoa. Vedellä on ollut keskeinen merkitys suvun symboliikassa ennenkin, mutta kristillisessä merkityksessä perheen tyttäriä pestään säännöllisesti lihallisista synneistä, tai edes niiden ajattelemisesta. Adin isosisko Dina on kapinallinen yläkoululainen, joka haaveilee rastaleteistä koulun pukeutumissääntöjä uhmaten. Dina on myös taitava tanssija, eivätkä paikalliset nuoret ole immuuneja globaaleille musiikkitrendeillekään.

En paljasta paljoa juonesta, jos mainitsen seksuaalisen hyväksikäytön olevan keskeinen osa teoksen problematiikkaa. Romaanin tytöt elävät elämäänsä melko rauhallisen afrikkalaisen pääkaupungin eliittikortteleissa, mutta sielläkään he eivät saa kasvaa rauhassa. Pahimmat ahdistelijat, jopa raiskaajat, ovat usein naapureita tai sukulaisia, eikä kirkossa käynti suojele ketään hyökkäyksiltä. Adi on niin nuori, ettei osaa tunnistaa Monsieur Éléphantin vikkeliä käsiä pahantekijän käsiksi, vaan hän menee yliopistoa käyvän namusedän leikkiin mukaan hyväuskoisesti.

Luin kirjaa pienissä erissä pahimman koronakriisin keskellä puhelimen pieneltä näytöltä, osittain tien päällä, joten en ehtinyt ahdistua tarinasta samalla tavalla kuin olisin ahdistunut, jos mieleni olisi ollut normaalitilassa. Kirjan aika-akseli on kuutisen vuotta, ja siinä ehtii tapahtua osittainen perheen hajoaminen. Mai on Adin pikkusisko, joka on saanut kuolleen isomummon nimen. Hänen terveytensä on niin heikko, että siksikään tyttöjen vanhemmat eivät ehdi huomata, mitä vanhemmille ja vahvemmille lapsille on heidän selkiensä takana tapahtumassa. Ymmärsin myös, että rivien välistä kirjassa kuvataan Tansaniaa uhkaavaa HIV-epidemiaa, vaikka kaikkien sivuhenkilöiden sairauksia ei mainita tarkkaan nimillä.

Kirjan isähahmo on kiehtova, sillä hän on samalla yliopistointellektuelli ja fanaattinen uskonmies, joka haluaisi kieltää lapsiltaan kaiken. Samalla hän kuitenkin opettaa tyttärilleen vanhoja ei-kristillisiä kansantarinoita, ja haluaa heidän oppivan joka päivä kymmeniä sanoja kotikieliä, joiden sanakirjoja perheessä on. Isä on sielultaan kielitieteilijä, vaikka on käynyt Saksassa insinöörin opinnot ja joutunut vastoin tahtoaan diplomaatin uralle paetakseen suvussaan kytevää kriisiä. Kongolaisten diplomaattien elämä on kaukana ylellisestä, ja valtion ajautuessa sisällissotaan olot lähetystössä ja sen omistamissa asunnoissa koko ajan heikentyvät.

Maailmanpoliittinen analyysi keskittyy Mpoyilla kolonialististen valtasuhteiden käsittelyyn, eikä hän käy läpi Tansanian ja Kongon itsenäisyyksien jälkeisiä jännitteitä samalla intensiteetillä. Romaani on tiivis, mutta historiallisesti siinä on juonteita aina 1900-luvun alkuun saakka. Karseinta oli lukea belgialaisten keksimästä ”edistyneiden” kongolaisten testistä, jolla valittiin siirtomaahan musta, koulutettu eliitti, hallituksen hännystelijät. Adin virtaavan veden sukulaiset eivät läpäisseet tätä testiä, ja sen vuoksi he jäivät oppineisuudestaan huolimatta alakynteen taistelussa parhaista viroista ja toimista, paikasta Léopoldvillen auringossa. .

Lapsinäkökulma on romaanissa vahvempi kuin maailmanpoliittinen, aikuisten kertoma tarina. Mielestäni monitasoisuus oli romaanin vahvuus, en ehkä olisi jaksanut lukea pelkkää tarinaa seksuaalisesti hyväksikäytetyn tytön vaikeasta kasvusta. Teokseen mahtuu paljon musiikkia, tanssia ja iloakin, vaikka tyttöjen vanhempien maailmankuva sävyttää tarinaa raskaammaksi ja tummemmaksi kuin se olisi ollut suruttomampien naapureiden kertomana.

Toivon tälle romaanille laajempaa näkyvyyttä ja käännöksiä monille kielille. Ilman suomennosta en olisi ehkä huomannut koko romaanin julkaisua, vaikka afrikkalaisen kirjallisuuden uusia tulokkaita seuraankin melko aktiivisesti. Kiitos siis Atenalle kirjan promotoinnista, ja toivon mukaan kuulisin otteita romaanista kirjailijan itse lukemana joillain festivaaleilla sen jälkeen, kun maailma palautuu taas järjestämään kulttuuritapahtumia.

 

Yönaisten tarina jatkuu Jamaikalla

Teos: Marlon James: The Book of Night Women. (Riverhead Books, 2009)

Käytyäni läpi Karibian pikkusaarten harvojen kirjailijoiden unohdettuja teoksia on aika siirtyä kirjallisiin supertähtiin. Jamaika on se saari, jolta oma kiinnostukseni Karibian kirjallisuuksiin on aikanaan ponkaissut, mutta valitettavasti en ole viime vuosina ehtinyt seurata uusia tulokkaita. Viime vuosikymmenellä yksi Karibian kirjallisista ikoneistani oli Jamaikalta kotoisin oleva feministikirjailija Michelle Cliff (1946-2016), ja tämän vuosikymmenen alussa suosikikseni nousi brittiläinen Andrea Levy (1956-2019), jonka vanhemmat ovat muuttaneet maahan saarelta. Molempien poismenon havaitsin tätä postausta kirjoittaessani, ja muutenkin blogissa alkaa olla surunvalittelujen suma.

Koska olen aikanani lukenut jamaikalaisia romaaneja urakalla, ajattelin haastaa itseni tällä rastilla runoudella. Olen yrittänyt kirjoittaa jotain Rastafari-dubrunoilija Mutabarukan (s. 1952) tuotannosta, mutta jos yritys on kestänyt jo yhden raskauden verran, on ehkä aika vaihtaa genreä. Mutabarukan valitsin siksi, että olen hankkinut hänen teoksensa Jamaikalta, ja kaiken kukkuraksi mies esiintyi vuonna 2015 Tampereella Annikin runofestivaaleilla, josta myös löytyy blogissani jälki. Opin Mutabarukaa lukemalla sen, etten hirveästi pidä spoken wordin lukemisesta. Vastaavasti olen hautonut barbadoslaisen Kamau Brathwaiten runoja, joten ehkä myös Barbados-rastille on löydettävä toinen teos.

Löysin sitten Marlon Jamesin (s. 1970) esikoisromaanin The Book of Night Women, joka ei ollut yhtään vähemmän haastava kuin patoisilla kirjoitettu runokokoelma. James on nyt kymmenvuotisen kirjailijanuransa aikana julkaissut neljä romaania, jotka ovat niittäneet pelkkää ylistystä. Vuonna 2015 hän voitti Man Booker Prizen, joka on vielä lisännyt uran nousujohteisuutta. Lukemaani kirjaa on verrattu Toni Morrisonin teokseen The Beloved, ja varsinkin kielellisesti se vaatii täydellistä uppoutumista vieraaseen paikkaan ja aikaan.

Teos sijoittuu 1800-luvun alun Jamaikalle, Montpelier Estaten sokeritilalle, jossa nuori Lilith kasvaa ilman biologista äitiään. Tytön on adoptoinut tilan ainoa ruumiillisesta työstä vapautettu orja Cerce, joka ei pysty suojelemaan lasta irvokkaiden Johnny Jumpereiden lähentelyillä. Kun Lilith sitten tulee 14-vuotiaana tällaisen kiiluvasilmäisen rotupetturin raiskaamaksi, hän ottaa ohjat omiin käsiinsä ja päästää miehen päiviltään. Plantaasin naiset piilottavat miehen ruumiin ja Lilithin, joka alkaa elää varjoelämää kartanon kellarissa. Uudeksi äitihahmoksi nousee ”house nigger” Homer, jolla taloudenhoitajana on avaimet liian moneen huoneeseen.

Kirjassa kaikilla orjilla on kreikkalaisen tragedian nimet, koska orjapiiskuri herra Wilkinsin isä oli ”kulturelli” mies. Herra Wilkins on valuttanut nesteitään puoleen plantaasin naisorjista, ja siksi myös Lilithillä on vihreät silmät. Uusi piiskuri, Robert Quinn, on talon nuoren isännän irlantilainen ryyppykaveri Euroopan grand tourilta, ja yhdessä he muistelevat kauhulla mustalaisten kohtelua Venetsiassa. Quinn kärsii itsekin alkuperästään, sillä koloniaalisissa kauppasatamissa häntä ei huolita kaikkiin baareihin ja hotelleihin. Kun hän sitten iskee silmänsä Lilithiin, valta-asetelmia testataan raa’an intohimon kourissa.

Monpelieristä Lilith siirretään Coulibren tilalle, jonka omistajat ovat ranskalaistaustaisia. Heidän nöyryyttämisen tyylinsä on erilainen kuin brittien: isäntäväki pyrkii pienellä tilalla läheisyyteen palvelijoidensa kanssa, mutta piiskaaminen tuntuu vielä julmemmalta sen jälkeen, kun on ensin jaettu intiimejä salaisuuksia piiskaajan kanssa. Coulibressä ylpeillään sillä, että heidän neekerinsä ovat saaren parhaimmin puettuja, mutta tämä ei vähennä heidän itsetuhoisuuttaan. Itsetuhoisimpia kaikista ovat igbo-kansan jälkeläiset, joihin Lilith ei piirteidensä perusteella kuitenkaan kuulu. Hän on mahdollisesti ashanti, heimosta, jota pidetään pitelemättömänä.

Ihastuin taannoin Mia Kankimäen teokseen historiallisista yönaisista, ja nyt luen heidän todellista varjohistoriaansa. Jamesin tulkinta yönaisten asemasta on tällainen:

”Any niggerwoman can become a Black woman in secret: this is why we are dark, cause in the night we disappear and become spirit. Skin gone and we become whatever we wish. We become who we be.”

Romaanissa orjanaiset kokoontuvat öisin puhumaan huolistaan, ja näissä kokouksissa etevä Homer opettaa siskojaan lukemaan. Nämä eivät ole viattomia ompeluseuroja, vaan uutisia jaetaan naapuriplantaasien ja maroonikylien kapinoista. Kokouksien pito on turvallista vain silloin, kun isännät juoneet itsensä umpihumalaan ja nukkuvat kuin tukki. Onneksi tällaisia öitä on Montpelierissä usein.

Teos on maahaasteessa toistaiseksi sisällöllisesti raskain, ja sen totaaliseen autenttisuuteen pyrkivä kieli haastaa lukijansa. Joku lukija voi jo kyllästyä pussy-sanan eri varianttien runsaudesta, mutta tekstissä on myös vahva yhteys tämän päivän rap-lyriikoihin. Väkivallan määrä on järkyttävää, eikä teoksesta saa väkisin vääntämälläkään aikaan hyvän mielen tuulahduksia. Tällaisia teoksia kuitenkin tarvitaan, ja Jamesin sievistelemätön ote saa Downton Abbeyn kaltaiset sisäsiistit kuvaukset näyttämään nukkekotileikeiltä.

Tämä on teos, jonka soisin tulevan suomennetuksi, mutta jos se suomennetaan, kääntäjää ei käy kateeksi. Ei myöskään käy kirjailijaa kateeksi, sillä kirjoitusprosessin on täytynyt olla henkisesti raskas, kun käsitellään näin pimeää pahuutta. Jos saisin nyt valita vapaasti Jamesin tuotannosta yhden teoksen, valitsisin hänen uusimman fantasiakirjansa Black Leopard, Red Wolf (2019), joka sekin lupaa seksiä ja väkivaltaa, mutta täysin fiktionaalisessa kontekstissa.

Maahaasteessa olen nyt kohdassa 161/196: Jamaika.

Luottokirjailijan uusi aluevalloitus

Teos: Sujata Massey: Murha Bombayssa (Gummerus, 2019)

Käännös: Maija Heikinheimo

Äänikirjan lukija: Erja Manto

Edellisen postauksen Japanista hyppäämme 1920-luvun Bombayhin Japanin-kuvauksesta tutun kirjailijan, Sujata Masseyn kyydissä. Massey oli luottokirjailijani 2000-luvun alun ruuhkavuosina, jolloin Rei Shimura lupasi täydellistä irtiottoa omista murheista.

Perveen Mistry on tuotteliaan dekkarikirjailijan uusi hahmo, jonka kautta intialaistaustainen Massey sukeltaa oman maanosansa historiaan. Sarja sijoittuu Bombayn kasvavaan unelmakaupunkiin, jossa jo 1920-luvulla oli varsin kosmopoliitti ja moderni meininki. Perveen on nuori parsivähemmistöön kuuluva asianajaja, joka työskentelee isänsä lakitoimistossa. Mistryn perhe kuuluu varakkaaseen rakentajasukuun, jossa myös naisten koulutusta arvostetaan. Aika paljon kirjassa keskitytään myös kertomaan parsien eli zarathustralaisten historiasta ja uskonnollisista tavoista.

Perveenin ensimmäinen rikostapaus liittyy muslimiperheeseen, jossa kolme vaimoa ovat menettäneet aviomiehen. Rouvat Razia, Zakina ja Mumtaz elävät perinteisessä zenanassa, eli eristyksessä ulkomaailmasta. Perveen on palkattu hoitamaan leskien perintöasioita, mutta samalla naisten asianhoitaja herra Mukri murhataan ja naiset ovat pakotettuja kohtaamaan virkavallan. Perheen raha-asioihin liittyy hankalia sotkuja, ja osa Perveenin työstä on naisten valistamista heidän laillisista oikeuksistaan. Kahta vaimoista on myös pystytty höynäyttämään, koska he ovat lukutaidottomia ja ovat allekirjoittaneet sopimuksia, joiden sisällöistä heillä ei ole ollut ymmärrystä.

Iso osa kirjasta kartoittaa Perveenin nuoruutta, epäonnistunutta avioliittoa ja sydänsuruja. Tämä oli hyvinkin kiinnostavaa, mutta osa dekkarien ystävistä saattaa pitää tätä sivupolkua liian pitkälliseltä. Toisaalta henkilöhistorian kartoitus pohjustaa myöhempiä osia, sillä suurella todennäköisyydellä menneisyyden varjot tulevat kummittelemaan myöhemmin. Avioliittodraaman kautta kirjassa muutetaan Kalkuttaan, toiseen metropoliin, jossa meininki on erilaista kuin Bombayssa. Idässä Perveeniä pidetään huikentelevaisena ilolintuna, vaikka hän onkin kunnollinen perhetyttö.

Kirja keskittyy vahvasti naisten asemaan, ja se vertailee muslimien ja parsien tilannetta vähemmistöinä. Vaikka parsit tunnetaan edistysmielisenä vähemmistönä, myös heidän kulttuuriinsa on kuulunut naisten syrjintä, muun muassa kuukautisten aikaisen eristämisen muodossa. Perveen joutuu järkytyksekseen kokemaan tuon käytänteen anoppilassa, mikä vaikuttaa naisen mielenterveyteen musertavalla tavalla. Minulle musliminaisten aseman analyysi oli kotoisan tuttua tematiikkaa, mutta parseista opin paljon uutta ja olin oppimastani yllättynyt.

Dekkariksi Murha Bombayssa on runsaan rönsyilevä, mutta ei ajankuvassaan yhtään kalpene vastaavien historiallisten eurooppalaisdekkareiden kanssa. Pidin kirjasta vähintään yhtä paljon kuin olen pitänyt Virpi Hämeen-Anttilan Berliini-kuvauksista Karl Axel Björk-sarjassa. Kiinnostavinta kirjassa on se, että Massey on saanut inspiraation teokseensa Intian ensimmäisen lakinaisen, Cornelia Sorabjin (1866-1954) elämäntarinasta. Verrattuna Rei Shimura-sarjaan, joka keskittyi Japanin nykyisyyteen ja oli aika viihteellinen, tämä uusi sarja tuntuu paremmin taustoitetulta ja vakavammalta.

Koen myös, että kirja tarjoaa paljon sekä Intiaa hyvin tunteville että ummikoille. Massey osaa pohjustaa kulttuurisen kertomuksensa niin, ettei se tunnu liian opettavaiselta. Kovin paljon Intiaan sijoittuvia dekkareita en ole lukenut, mutta ainakin innostuin tästä enemmän kuin Tarquin Hallin Vish Puri-dekkareista, jotka eivät ole huonoja, mutta samalla tavalla leppoisia kuin Alexander McCall Smithin Mma Ramotswe-teokset. Tässä kirjassa lukija joutuu pinnistelemään enemmän rikoksen ratkaisun ja muun juonen pyörityksen vuoksi. Tämä ei siis ole puhdasta aivot narikkaan-viihdettä, mutta oppimisen ohella lukija saa myös aistillisen luksusmatkan historialliseen Intiaan.

Kuinka valehdellaan Baudelairen kielellä

Teos: Calixthe Beyale: Ännu talar träden (Bok för alla, 2003)

Käännös: Åsa Larsson

Kamerun on maa, jonka kansalaisiin olen törmännyt täällä koti-Suomessa, mutta jonka historiasta en tiedä paljoakaan. Mielessäni maa on esiintynyt ison pahan Nigerian naapurina ja ”maalaisserkkuna”, ja ehkä maita eniten erottaa se, että Kamerunissa ranska on ollut pitkään lingua franca. Kamerunissa kielikysymys on kuitenkin ollut sekava, ja siksi ranska on ollut vain yksi valkoisen miehen kieli, jolla voi sujuvasti valehdella.

Viime vuosikymmenellä keräilin Ruotsin-reissuilla halpoja postkoloniaaleja pokkareita Bok för alla-sarjasta. Varsinkin afrikkalaista naiskirjallisuutta on lentänyt haaviin, mutta en ole puutteellisen kielitaidon vuoksi jaksanut teoksia lukea. On nimittäin aivan eri asia lukea käännöskirjallisuutta ruotsiksi kuin vaikka ruotsinkielistä siirtolaiskirjallisuutta, mitä ymmärrän parhaiten.

Calixthe Beyale on kamerunilaissyntyinen naiskirjailija, joka vaikuttaa Ranskassa. Les arbres en parlent encore on hänen ”afrikkalaisin” romaaninsa, ja ilmeisesti muussa tuotannossa on enemmän Ranskaan sijoittuvaa siirtolaisuuden tematiikkaa. Romaani ei ole haasteellinen sanaston tai rakenteen tasolla, mutta mentaalisesti kamerunilainen tunnelma ei täysin välity minulle ruotsiksi. Myös kirjan konteksti, 1900-luvun alun siirtomaa, jonka herruudesta saksalaiset ja ranskalaiset taistelevat keskenään, on aika vieras. Olen tosin lukenut muutaman Namibiaan sijoittuvan teoksen, jossa käsitellään juuri saksalaisten toimia siirtomaaherroina. Jotain yhteistä on niissä ja tässä teoksessa, vaikka maiden välillä on matkaa.

Kirjan kertoja on jo vanhuusikäinen nainen Eden, joka muistelee kahdeksaatoista päivää nuoruudessaan ensimmäisen maailmansodan aikana. Edenin isä Assanga Djuli on ovela kyläpäällikkö, joka osaa manipuloida siirtomaaherroja tilanteessa kuin tilanteessa. Ensin kylään eksyy yksinäinen valkoinen aave, mies nimeltä Michelangelo de Montparnasse. Kaikkien kauhuksi aave puhuu paikallista kieltä ja pyytää kyläläisiltä oikeutta asua heidän parissaan.

Kun saksalaisten armeija valtaa kylän, päällikön on piilotettava kaikki nuoret miehet ja varsinkin ranskalaisen vieraansa, joka luultavasti tulisi tapetuksi siltä seisomalta, jos vihollinen tämän huomaisi. Lopulta saksalaiset tekevät yllätyshyökkäyksen ja löytävät kylän nuoret miehet vielä nukkuvina tai aamupuuhissaan. Yksi komendantti kuolee tarkistusmatkallaan kylässä, ja sen vaihdossa kestää sen verran aikaa, että miesten pestuu armeijaan viivästyy.

Eden lähestyy jo aikuisuutta, ja moni hänen ikäisensä tyttö on jo naimisissa. Hän on rakastunut Kristitty-nimiseen uskovaiseen naapurinpoikaan, mutta tämä pitää tytön kosiskeluja liian päällekäyvinä. Eden ei myöskään voi mitään poikamaiselle ulkomuodolleen ja rintojensa pienuudelle. Hän ei ole priimaa vaimomatskua, siitä hän on tietoinen, mutta kovin kummoista ei ole hänen ikätovereidensa elämä vaimoinakaan. Kun hänen isänsä hakee naapurikylän torilta itselleen kolmannen vaimon  kaikkien kiusaksi, ikäkysymys eskaloituu.

Edenin ei ole helppo katsoa isänsä muhinointia Biloa-tytön kanssa, joka on tästä vain vuoden vanhempi. Edenin äidille uusi liitto tuo vahingoniloa, koska isän toinen vaimo, kylän prostituoitu Fondamento de Plaisir, on asiasta raivoissaan. Kakkosvaimon asema kylässä on kiintoisa, sillä hänellä tuntuu välillä olevan enemmän valtaa kuin itse kyläpäälliköllä. Varsinkin hänen sivubisneksensä eurooppalaisten tuotteiden myyjänä kukoistaa, ja naiset saavat kokeilla parfyymia, talkkia ja Marseillen saippuaa. Rintaliiveille keksitään parempia käyttötarkoituksia kuin alkuperäinen; joillakin ne toimivat pääkoristeina, toisilla kätevinä pussukkoina peltotöissä.

Moniavioisuuden kysymys on teoksen feministinen juoni, ja Beyale käsittelee sitä poleemisen kriittisesti. Olen lukenut monia moniavioisuuden kuvauksia, jotka keskittyvät Länsi-Afrikan nykyaikaan, ja niissä on ollut astetta ymmärtäväisempi sävy kuin tässä. Tässä nousevat kristilliset lähetykset pyrkivät puuttumaan asiaan, mutta niiden tarjoama elämäntapa ei vaikuta yhtään houkuttelevammalta kuin paikallinen. Toisaalta moniavioisissa järjestelyissä nousee kapinallisia naishahmoja, jotka eivät alistu isännän komentoon, vaan ottavat lusikan omaan, kauniiseen käteensä.

Kirjaa lukiessa tuntui, että olisin saattanut ymmärtää sitä paremmin ranskaksi kuin ruotsiksi. Ruotsalaisessa käännöksessä oli joitain kömpelöjä kulttuurisia selityksiä, joihin en jaksanut lainkaan perehtyä. Juonen suhteen en varmaan missannut paljoa, mutta sanastossa oli suuria aukkoja. Teoksesta muodostui vuoropuhelua jopa äsken lukemani nuorten fantasiakirjan kanssa, koska molemmissa naisia syytettiin noituudesta hyvin samantyyppisin perustein. Myös tässä teoksessa noitien uskottiin kykenevän lentämään, ja yhteisön rangaistukset noituudesta epäillyille olivat julmia.

Beyala osaa ilotella henkilöhahmojensa nimillä, ja niissä tosiaan näkyy länsiafrikkalaisten mielikuvitus lasten nimeämisessä. Edenin lisäksi kirjassa huseeraavat mm. Capypso, Eros, Andromeda ja Espoir de Vie. Kristityn perheen lapset ovat kaikki vain ”Kristittyjä” eli Chrétien I, II, III jne.

Maahaasteessa olen nyt rastilla 52/196: Kamerun. Maahaasteen kirjoista tämä kuuluu ehdottomasti syvällisimpään päähän, ja sain Beyalesta kirjailijana tämän ensi kosketuksen jälkeen todella lupaavan kuvan. Varsinkin ne afroranskalaiset teokset kiinnostaisivat minua.

Elefanttiruohon peittämää historiaa

Teos: Eka Kurniawan: Kauneus on kirous (Gummerus, 2018)

Suomennos englannista: Jaana Kaparinen-Jatta

Indonesialaisen Eka Kurniawanin romaani Kauneus on kirous on tehnyt pitkän matkan päästäkseni luokseni. Kirja julkaistiin alun perin Indonesiassa vuonna 2002, se ”breikkasi” englanninnoksena vuonna 2015, ja vihdoin suomennettiin viime vuonna. Suomennettiin englannista, koska indonesian taitoisia kääntäjiä saa varmasti etsiä kissojen ja koirien kanssa.

Sain e-kirjan Elisa Kirjan tarjouksena, jossa lunastetaan kuussa kaksi krediittiä. Kirjan hinnaksi jäi siis 3,45 e, mikä on hyvä hinta uudehkosta maailmankirjallisuuden helmestä. Mainostan kaupallisia palveluja harvemmin, mutta tämä tuntuu kunnon diililtä – ja on hieno lahjaidea sellaiselle, joka lukee maltillisesti. Itse käytin krediittini tähän maahaasteeseen, eli sain Etelä-Korean ja Indonesian kuitattua Elisan antimilla.

Romaani ei ole helppoa luettavaa, ja erityisen vaikeaa se on niille, joiden feminismi on länsikeskeistä. Se kertoo naisista, jotka elättävät itseään seksityöllä, prostituution historiallisesta kehityksestä näillä Itä-Intian maustesaarilla, ja heidän huonosta kohtelustaan. Naisnäkökulma kirjassa on vahva, eivätkä he suurimman osan ajasta koe olevansa uhreja, mutta raiskatuksi he tulevat vähän väliä, ja raiskauksia kuvataan uskollisesti. Lisäksi kaikkien päähenkilöiden, niin miesten kuin naisten, kielenkäyttö on karkeaa, ja ”huora” on miltei kunnianimi kirjan universumissa.

Kirjassa Halimundan satamakaupungin pääprostituoitu Dewi Ayan synnyttää neljännen tyttärensä 52-vuotiaana, kuolee viikon päästä synnytyksestä ja herää henkiin uudelleen 21 vuoden päästä tavatakseen aikuisen kuopuksensa, jonka rumuus on tehnyt hänestä paarian. Ironisesti tyttären nimeksi tuli Kauneus, eikä tytär ole päässyt kouluunkaan, koska rujo ulkonäkö olisi karkottanut muut oppilaat. Tyttären on kasvattanut mykkä taloudenhoitaja Rosinah, joka on saanut jäädä asumaan madamen taloon.

Toisaalta kirjan nimi viittaa vanhoihin satuihin, kuten legendaan prinsessa Rengganisista, joka joutui sulkeutumaan huoneeseensa kirousta aiheuttavan kauneutensa vuoksi. Liian kauniit, kadehdittavat prinsessat tuntuvat olevan satujen peruskauraa vähän kaikkialla, enkä ainakaan itse osannut haltioitua näistä jopa kuluneen oloisista muistin fragmenteista.

Satuja kerrotaan erikoisissa paikoissa, ja niihin liitetään eroottisia merkityksiä. Liian kaunis, kirottu Alamanda, Dewi Ayanin esikoinen, kertoo satuja kiusatakseen tyrannimaista aviomiestään sängyssä, samalla kun käyttää metallisia lukkoalushousuja estääkseen tämän raiskauksen. Samalla tässä taistellaan kaksitoistavuotiaiden lapsivaimojen oikeudesta palata koulun penkille.

Kirjassa eletään toista maailmansotaa ja sen jälkeisiä vuosikymmeniä. Maa itsenäistyy, ja viimeiset hollantilaiset evakuoidaan. Suurin osa heistä on lähtenyt jo sodan aikana, ja Dewi Ayan olisi myös päässyt muuttamaan ”emämaahan”, onhan hän puoliksi valkoinen. Paikoitellen kirjan henkilöiden etnisyydet hämmensivät, ja myös uskonnollinen ”kuuluminen”. Saarella on taistelua sieluista kristinuskon ja islamin välillä.

Kommunismin ja ammattiyhdistysliikkeen rooli maan kehityksessä 1940-luvulta eteenpäin on suuri, ja kommunistihahmot ovat teoksessa hieman oikeamielisempiä ja moraalisempia kuin muut kyläläiset.

Vaikka kirja on äärimmäisen rikas historiallisten koordinaattien ja maagis-realististen muodonmuutosten saralla, koin, että se pyrkii enemmän alleviivaamaan henkilöidensä omituisuutta ja korostamaan idän ja lännen kulttuurieroja kuin etsimään yhteisesti jaettavia teemoja. Itse asiassa tällaista tilannetta en muista kokeneeni aikoihin, kun olen lukenut kirjaa maasta, jossa en ole käynyt ja jonka kulttuuria tunnen huonosti. Välillä joissain itäaasialaisteoksissa jään ihmettelemään tunneilmaisua, mutta esimerkiksi viime aikoina lukemani korealais- tai kiinalaisteokset ovat silti ”kolahtaneet” jollain toisella tasolla.

Tämän teoksen lukeminen takkusi alusta saakka, vaikka tiesin tekstin olevan ansiokasta. Ymmärtämisen vaikeus ei ollut kielellistä, sillä Kurniawanin kieli ei ole aivan niin rönsyilevää kuin eräiden tämän genren mestareiden. Häntä on verrattu Salman Rushdieen ja Gabriel Garcia Marqueziin, koska hän karnevalisoi kansallisen historiankirjoittamisen samantyyppisin keinoin. Ehkä vaikeuteni johtui kyllästymisestä tämän tyyppisiin Suuriin Romaaneihin – kirjassa oli liikaa henkilöitä, joista kenenkään ihon alle en päässyt kunnolla.

Maahaasteessa olen kohdassa 33/196: Indonesia. Tämä on ensimmäinen lukemani indonesialaisteos (jos Bali-aiheisia länsimaisten kirjailijoiden höttökuvauksia ei lasketa), enkä usko aivan heti törmääväni uusiin. Blogini alkuvaiheessa olen lukenut kaksi malesialaisteosta, jotka molemmat olivat huomattavasti helpompia sulattaa kuin tämän teoksen fantasmagorinen julmuus. Luin tämän miltei vastahakoisesti, mutta on mahdollista, että toisessa tilanteessa se olisi miellyttänyt minua enemmän.

Santee maneetay

Teos: Robert Antoni: Karnevaalit (LIKE, 2005)

Käännös: Einari Aaltonen

Joulun aikana olen ehtinyt edistää maahaastettani, sillä hyllystä löytyi lukemattomia kirjoja ainakin seitsemästä eri maasta. Viime vuosikymmenellä olen keräillyt kaunokirjallisuutta varsinkin Karibian maista, mistä olen nyt kiitollinen, sillä hyllystäni löytyy teoksia monelta minulle tuntemattomalta pikkusaarelta.

Trinidadin ja Tobagon suhteen hyllyssäni on jopa yliedustusta: vaihtoehtoina olivat ainakin Robert Antoni, Shani Mootoo ja VS Naipaul. Noista saarista jopa tiedän jotain, sillä olen tavannut sieltä kotoisin olevia ihmisiä, ja juuri vähän aikaa sitten luin latvialaisten omituisesta siirtomaahankkeesta Tobagolla 1600-luvulla. Saaret ovat aidosti monikulttuurisia, mikä tekee paikallisesta kulttuurista jännittävän monipolvisen. Tästä hybridiydestä kertoo myös Robert Antonin romaani Karnevaalit, joka näyttää jääneen minulta kesken vuonna 2007.

Antoni tuli kuuluisaksi bestsellerillään Isoäitini eroottiset kansantarinat (mitä en myöskään ole lukenut). Hän on taustaltaan valkoihoisten valloittajien jälkikasvua, johon on sekoittunut kreoliverta. Teoksessa Karnevaali valkoihoinen yliopistomies William matkustaa kotipuoleen viettämään vuosittaista laskiaiskarnevaalia ystäviensä kanssa. Hän on aikanaan päässyt opiskelemaan New Yorkiin noinkutsutulla saaristipendillä, mutta on piinallisen tietoinen ihonväristään, joka tekee hänestä etuoikeutetun. Hänen suvullaan on ”vanhaa rahaa”, ja on tottunut elämään suojeltua elämää klubiensa suojeluksessa. William valitsee vierailuajaksi karnevaalin siksikin, että tietää hänen vanhempiensa olevan poissa kotoa sen aikana. Saaren rikkaat matkustavat tuolloin Barbadokselle golfaamaan ottaakseen hajuraon hampunpolttajista ja muusta roskaväestä.

Luin kirjaa enemmän etnologisena kertomuksena kuin romaanina. Romaanina teos ei ole ainakaan juonellisesti kummoinen: Robert on ollut teinistä saakka rakastunut serkkuunsa Racheliin, eikä tunnu pääsevän eroon pakkomielteestään, vaikka Rachel on jo neljättä kertaa naimisissa. Kun hän tapaa Rachelin sattumalta New Yorkin baarissa, hän tietää romanssin saavan uutta tuulta purjeisiinsa siitä huolimatta, että Rachel on kaupungissa viettämässä neljättä kuherruskuukauttaan espanjalaisen nuoren sotilaskarkurin kanssa. Suvun ranskalainen haara on palannut juurilleen Provenceen, mutta Rachelia veri vetää karnevaaleihin. Rakastetut kohtaavat serkusten tädin ylläpitämässä hotellissa, jonne Rachel lopulta saa porttikiellon, koska aiheuttaa talossa vesivahingon.

Kirjassa ryypätään ja poltetaan pilveä rankasti, ja muutenkin karnevaalin kuvaus on lähteelleen uskollista. Kiinnostavaa siinä on Maaemo-lahkon toiminnan kuvaus, sillä saarella lähes 20% tunnustaa rastafariuskoa, ja kuvatun tyyppisiä yhteisöjä taitaa olla joka niemessä ja notkossa. Robertin seurue ottaa karnevaaliteemakseen Maaemo-lahkon parodioinnin, ja esiintyy provosoivasti puolialastomana kaakaosäkkihameissa. Paljasrintaisia naisia ei edelleenkään hyväksytä katukuvassa 2000-luvulla, ja muutenkin katolisen kirkon läsnäolo aiheuttaa rietasteluun ikäviä reunaehtoja. Katolisten nunnien Maria-seura on myös liikkeellä HIV-valistajina, ja jo lentokentällä muistutetaan kumin käytön tärkeydestä.

”Santee maneetay”, eli kreolikielellä ”sans humanité” on tyypillinen karnevaalinajan toivotus, eli kehotus ryyppäämään epäinhimillisesti. Ryyppäämistä kiinnostavampaa on paikallisen ruokakulttuurin kuvaus, joka kertoo myös saarten suhteellisesta vauraudesta. Tässä tyypillinen ravintolamenyy:

”Alkupaloiksi oli täytettyjä taskuravunkilpiä, jamaikanpippuria, chip chip-cocktailpaloja – pieniä ostereita, jotka kulautetaan limetin ja chilikastikkeen kera. Kulhokaupalla höyryävää, tulisesti maustettua callaloo-keittoa. Bull-jhol-suolakalaa ja zabucaa, vanhaa orjaruokaa, jossa on suolattua turskaa ja alligaattoripäärynää.

Sitten seurasi lukuisia pääruokia, joita tuli katkeamattomana virtana ja jotka me jaoimme keskenämme. Curryvuohta ja buss up-shotia, itäintialaista leipää. Cascadoux’ta, turpeasuomuista jokikalaa miedon shristophene, mantelikurpitsan tapaisen vihanneksen kanssa höyrytettynä.” Ja niin edelleen ja niin edelleen.

Kulttuurisena kertomuksena Karnevaalit onnistuu paremmin kuin juonellisena romaanina, jonka pääteemaksi jää insesti/saaren asukkaiden sisäsiittoisuus. Toisaalta ”herkumpi serkku”-teema on uskottava, koska tässä kuvataan eristetyissä oloissa kasvaneita nuoria, jotka syystäkin lähetetään maailmalle etsimään onneaan ja tulevaa puolisoaan. Williamin parhaan ystävän Laurencen hahmo oli astetta kertojaa särmikkäämpi. Toki Laurence mustaihoisena ranskankielisenä kreolina on paljon seksikkäämpi postkoloniaali älykkö kuin kalpea kirjallisuuden assistentti William.

Kirjassa käsitellään saaren etnisiä jännitteitä monella tasolla. Euroopasta ja Amerikasta tulleisiin paluumuuttajiin ja satunnaisiin kävijöihin ei kaikkialla suhtauduta lämpimästi, vaan varsinkin valkoisiin naisiin suhtaudutaan jopa vihamielisesti. Rachel saa ystäväporukan eräretkellä osakseen kohtuutonta häirintää, ja insidentit muistuttavat heitä aiemmasta raa’asta raiskauksesta, joka tapahtui, kun nuoret olivat vielä lukioikäisiä ja asuivat saarella pysyvästi. Onneksi kirjaan mahtuu paljon muutakin kuin serkkujen lihallista nostalgiaa, eivätkä hekään jääneet rypemään mahdottoman rakkauden hiipuvaan arinaan.

Pidin kirjasta vahvan paikallisen suutuntuman vuoksi, mutta luin sitä enemmän matkakertomuksena kuin romaanina. Trinidadin karnevaaleista näyttää hyllystäni löytyvän enemmänkin luettavaa, joten voin halutessani elää tätä aistien ilotulitusta uudelleen ja uudelleen. Intialaistaustaisen Shani Mootoon tuotanto kiinnosti minua tällä rastilla enemmän kuin Antonin, mutta omistamani kirja häneltä oli ruotsiksi, enkä juuri nyt mielessäni venynyt ottamaan vastaan karibialaisrytmejä sillä kielellä.

Maahaasteessa olen nyt kohdassa 16/196: Trinidad ja Tobago. Aiempia rasteja suoritan viiveellä, koska aika moni kirja on jäänyt kesken.