Jänniä naisia ja identiteettivarkaita

Teos: Kate Quinn: Metsästäjätär (Harper Collins Nordic, 2020)

Suomennos: Päivi Paju

Äänikirjan lukija: Sanna Majuri

Juuri nyt tuntuu, ettei elämässä ole aikaa lähes 700-sivuisille tiiliskiviromaaneille, mutta pari päivää sitten lipsahdin tälle kielletylle osastolle. Amerikkalainen Kate Quinn (s. 1981) on minulle tuntematon kirjailija, ja vähäinen kokemukseni HarperCollinsin käännöskirjoista ei ole ollut lupaava. Joku teoksen esittelyssä kuitenkin kiinnosti, vaikka natsiaiheisissa kirjoissakin on jo kauan sitten tullut kiintiö täyteen.

Romaani sijoittuu toiseen maailmansotaan ja 1950-luvun alkuun, jolloin monet eurooppalaiset pakolaiset, niin holokaustin uhrit kuin natsit, ovat onnistuneet aloittamaan uuden elämän Yhdysvalloissa. 1950-luvulla natsejakin epäilyttävämpiä tulokkaita ovat kommunistit, ja kommunistivainojen hengessä maassa usein unohdetaan vähemmän merkittävien natsien, ”pienten kalojen”, pahat teot.

Tarina alkaa Bostonista, jossa keski-ikäinen leskimies Dan McBride löytää uuden rakkauden. Uusi vaimo on itävaltalainen Anneliese, hänkin leski ja pienen Ruth-tyttären yksinhuoltaja. Danin ainoa tytär valokuvaaja-Jordan on jo aikuinen ja kihloissa, mutta pitkään äidittömänä eläneenä hän kokee uuden äitipuolen jopa tervetulleena lisänä perheen arkeen.

Lontoossa entinen sotakirjeenvaihtaja Ian Graham ei voi unohtaa Metsästäjätärtä, naista, joka tapatti hänen veljensä ja monia muita brittisotilaita. Ian on paperiavioliitossa Nina-nimisen naisen kanssa, joka on valehdellut taustastaan päästäkseen turvaan Britanniaan. Tämän lisäksi hän työllistää Tom-nimistä amerikkalaista tulkkia, joka osaa ainakin viittä itäeurooppalaista kieltä.

Ian on saanut vihjeen, että Metsästäjätär olisi päässyt väärällä identiteetillä Bostoniin, ja näin hän roudaa erikoisen työtiiminsä natsijahtiin rapakon taa. Tulkki-Tom saa töitä McBriden antiikkiliikkeen myyjänä, ja on sitä myyjätyyppiä, joka onnistuisi myymään jäätä eskimoille. Meininki antiikkiliikkeessä on hämäräperäistä, ja siellä häärää muitakin tyyppejä, joiden sydämenasia ei ole antiikki.

Teoksessa seikkaillaan todella monipaikkaisesti, ja varsinkin Nina Markovan henkilökohtainen odysseia puna-armeijan ”yönoitana” eli hävittäjälentäjänä tuntuu erillisen romaanin arvoiselta saagalta. Juuri nyt olin oikeassa moodissa nauttimaan tästä neuvostotarinasta, mutta nuorempana olisin saattanut pitää sitä pitkästyttävänä. Minulla on tuoreessa muistissa Svetlana Aleksievitchin hieno teos naisista neuvostoarmeijassa, The Unwomanly Faces of War, ja luulen, että myös Quinn on käyttänyt tätä mikrohistoriaa tarinansa taustoittajana.

Toinen teos, jota muistelin teosta lukiessa, on saksalaisen Annette Hessin tuoreehko teos Tulkki. Näissä molemmissa teoksissa käsitellään 1950-luvun alun henkistä ilmapiiriä, tosin Hessin teos onnistui tiivistämään draamansa kompaktimpaan muotoon. Molemmissa korostuu arkielämä, ja sodasta selvinneiden nuorten aikuisten tulevaisuuden toivo.

Olen yllättynyt siitä, että pysyin paikoitellen hyvinkin viipyilevässä kuvauksessa mukana. Tämän tarinan tiimellyksessä en edes osaa sanoa, mistä kohdasta sitä olisi kannattanut tiivistää. Viihderomaanin elementtejä teoksessa riittää muodin, häiden ja seksuaalisuuden kuvauksissa, mutta en kokenut niitä liiallisina. Missään nimessä romaani ei ollut hömppää, mutta ehkä kahden naisen rakkaustarina tuntui hieman päälleliimatulta.

Teoksen ensimmäinen puolisko etenee melko ennalta-arvattavasti, mutta onneksi loppua kohti lukija saa yllättyä. Eri maiden realiteetit limittyvät luontevasti toisiinsa, eikä sen hahmojen hengenheimolaisuus riipu ainakaan kielestä, kansallisuudesta tai poliittisesta suuntauksesta. Myös natsien metsästäjillä on sokeat pisteensä, ja itseohjautuvan salapoliisin työssä on paljon varjopuolia.

Teos tuntuu todella huolellisesti taustoitetulta, ja se luultavasti inspiroi eniten niitä lukijoita, jotka pitävät muutenkin historian laajoista kaarista. Siinä esiintyy myös todellisia hahmoja, kuten rouva Eichmann, joka piilottelee Metsästäjätärtä kotonaan Wienissä. Myös Stalin ilmaantuu livenä eräisiin valtiollisiin hautajaisiin.

Uskallan suositella teosta varsinkin nuoremmille lukijoille, koska teoksen arjessa on paljon nuoria aikuisia, jotka vielä etsivät paikkaansa maailmassa. Tämäntyyppistä tematiikkaa olen löytänyt aiemmin myös leimallisesti YA-genren teoksista. Yhtään en kokenut itseäni liian vanhaksi lukijaksi, ja pidin tästä enemmän kuin vaikka viime aikoina suosioon nousseista keskitysleiriteoksista.

Joulupäivällisellä Itä-Berliinissä

Eugen Ruge: Vähenevän valon aikaan (Atena, 2011)

Suomennos: Liisa ja Robert Ryömä

Monta kuukautta kestäneen äänikirjatranssin aikana en ole ehtinyt tutkailla ennen koronaa keräämiäni uusia paperikirjakätköjä, mutta tänään tein näin ja ilahduin. Hyllystäni löytyi kierrätyshyllystä napattu sukuromaani, joka innosti jo kansikuvan tasolla enemmän kuin keskivertosellaiset. Lisäksi teos lupasi monipaikkaista muistelua Itä-Saksan, Venäjän ja Meksikon välillä. DDR:ään sijoittuvaa romaanikirjallisuutta olen lukenut aika vähän, vaikka nuo alueet kiinnostavat minua matkakohteina paljon enemmän kuin läntinen Saksa. Viimeisin lukemani teos DDR:n loppuajoista oli Vladimir Kamirerin Ryssändisco, joka avasi kiinnostavalla tavalla neuvostokansalaisten muuttoa Itä-Berliiniin 1980-luvun loppuvuosina, ja siitä kehkeytynyttä alakulttuuria.

Eugen Rugen (s. 1954) romaanissa on samaa twistiä, sillä kirjailija itse on syntynyt Neuvostoliiton Uralilla saksalaisen karkotusvangin poikana. Oletan, että käsillä olevassa romaanissa on omaelämäkerrallisia elementtejä, jotka ulottuvat 1950-luvulta aina 2000-luvun alkuun, jolloin Uralin vankileirillä syntynyt Alexander alias Sasha on keski-ikäinen syöpäpotilas, jolle on annettu muutama vuosi elinaikaa.

Sasha matkustaa Meksikoon etsimään isovanhempiensa jälkiä Mexico Citystä ja sen lähimailta. Hänen biologinen isoäitinsä Charlotte ja tämän mies Wilhelm muuttivat Meksikoon toisen maailmansodan aikana KOMINTERN:in peiteoperaatioon, jonka tarkoituksena oli edistää vallankumouksellisten elementtien nousua räikeän kapitalistisessa maassa. Monella tapaa tämä jakso muokkasi isovanhempia enemmän kuin muut vaiheet, mutta 1950-luvulla heille tuli kiire matkustaa Berliiniin DDR:n uuden valtion virkojen hakuun. Isoäiti Charlottesta tuli kulttuuri-instituutin johtaja ilman akateemisia meriittejä, ja isoisälle järjestettiin noloja palkintohommia ja muikeita renikoita, vaikka oikeasti tämä ei saanut Meksikossa aikaan paljoa.

Sashan isä ja tämän veli katosivat Uralille nuorina, ja Kurt-isä löysi venäläisen vaimon Irinan tällä retkellään. Nuori perhe sai muuttaa takaisin Itä-Saksaan 1960-luvulla, ja Sashasta tuli kapinallinen, länsiorientoitunut teini, joka innostui enemmän Jimi Hendrixistä kuin kiipimisestä ossijärjestelmässä. Kurt pääsi historian professoriksi harjoitettuaan paljon itsekritiikkiä, ja isää ja poikaa yhdisti suuri flaksi naisten parissa. Vaikka Kurt esiintyy teoksessa kuivana ja korkean työmoraalin omaavana artikkelikoneena, ei hän pysty pysymään uskollisena vaimolleen. Irina-vaimo erakoituu, alkoholisoituu ja päätyy vanhan Venäjältä tuodun äitinsä omaishoitajaksi, eikä oikein osaa ilmaista itseään muuten kuin kokkaamalla suvulle burgundilaista luostariankkaa joulupäivällisillä.

Teos on perinteisen realistinen sukuromaani, jonka epälineaarinen rakenne tuo tekstiin kaivattua elävyyttä. Viihdyin tasapuolisesti sen kaikissa kohteissa, mutta Meksiko-osuuksissa oli kieltämättä vähän liikaa turismia. Toisaalta ne kuvastavat hyvin kuolemaa pelkäävän, yksin matkustavan huonokuntoisen miehen maailmanmatkailua, eli huoli Sashan hengissä selviämisestä oli todellinen. Ruge kuvaa myös hienosti vanhenevan isän ja syöpädiagnoosin saaneen pojan suhdetta: isä asuu edelleen perheen talossa Berliinin lähiössä kotiavun turvin, mutta ei pysty vastaanottamaan poikansa uusimpia kuulumisia.

Kirjassa kuvataan DDR:n kulttuurieliitin tietynlaista porvarillisuutta, mikä näkyy omakotitalojen talvipuutarhoina, eksoottisina tuliaisina lomilta muista itäblokin maista ja ruoan kohtuuhyvänä saatavuutena. Vorkutan kauhujen leiri mainitaan, mutta sen pahuudessa ei vellota, vaan teos keskittyy Stalinin kuoleman jälkeiseen aikaan ja idän ja lännen dialogiin, mitä eläminen Itä-Berliinissä alkoi olla jo 1960-70-luvuilla, jolloin televisioonkin pystyi virittämään länsikanavia. Romaaniin mahtuu paljon elämäniloa ja valoisia hetkiä, eikä koko sosialistista järjestelmää leimata mädäksi.

Huolimatta tämän teoksen menestyksestä Rugen kypsässä iässä alkanut kirjailijanura ei ole tuottanut kuin toisen romaanin tämän jälkeen. Ehkä teos ei ole kielellinen mestariteos, ja romaanitaiteen näkökulmasta kerronnalliset ratkaisut ovat siinä suht perinteisiä, mutta siinä on onnistuttu tiivistämään neljän sukupolven tunnot 429 sivuun. Teos ei tuntunut sivuakaan liian pitkältä, ja koin, että näistä aineksista olisi voinut saada aikaan kokonaisen romaanisarjan.

smart

Voittoisa juche, ankara marssi

Teos: Anna Fifield: Loistava toveri Kim Jong-un (Bazar, 2019)

Suomennos: Seppo Raudaskoski

Äänikirjan lukija: Krista Putkonen-Örn

Jo toinen Pohjois-Korea-tietokirja tänä vuonna, ja aletaan liikkua jo huolestuttavalla vyöhykkeellä. En kuitenkaan vielä ole addikti, sillä P-Korea-lukemistojeni määrä edelleen pysyy jossain kymmenen teoksen hujakoilla.

Kesällä siis luin Mika Mäkeläisen Kimlandian (2019), ja se oli niin päräyttävä kokemus, että samaan putkeen tuli kuunneltua Anna Fifieldin ”elämäkerta” Kim Jong Unista. Oikeastaan kyseessä on varsin samansuuntainen lähihistoriikki ja nykykulttuurin kuvaus kuin Mäkeläisellä, mutta Mäkeläinen oli matkojensa aikana saanut enemmän kontaktia paikallisiin ihmisiin kuin Fifield. Tämän informantit taas olivat enimmäkseen maasta paenneita, ja hän käyttää enemmän aikaa maan yleisen poliittisen historian kertaamiseen.

Kuuntelin tätä lyhyinä pätkinä ja enimmäkseen unikirjana, joten muistiinpanoni kirjasta ovat hatarat, ja vaikutelma suodattuu pahasti Mäkeläisen teoksen kanssa. Päällimmäisenä mieleen jäi Kimin dynastian vainoharhaisuus ja salamyhkäisyys varsinkin sukulaisuussuhteista ja ulkomaanmatkoista. Suurten johtajien rakkauselämä on aina pidetty kansalta piilossa, mutta Kim Jong Un on esiintynyt julkisesti vaimonsa kanssa joitakin kertoja. Vaimo pukeutuu länsimaisittain muodikkaisiin vaatteisiin, kuten räätälöityihin jakkupukuihin, eikä käytä pakollista Kim Il Sungin pinssiä, jota kaikki muut puoluekaaderit käyttävät julkisissa tilaisuuksissa. Kukaan ei tiedä, onko pariskunnalla perillistä, mutta jos on, tämä on hyvin nuori.

Kim Jong Unin vallan aikana maahan on syntynyt ohut keskiluokka, joka hankkii kulutushyödykkeitä ulkomailta ja nauttii torikauppojen hedelmistä. Arvioidaan, että noin kahdeksankymmentä prosenttia pohjoiskorealaisista osallistuu tavalla tai toisella epäviralliseen talouteen, ja varsinkin vihannesten viljely on osoittautunut tuottoisaksi sivubisnekseksi monille. Toki toreilla myydään myös huumeita, ja joissain kaupungeissa on näkyvä huumeongelma, kun kansalaiset lääkitsevät itseään metamfetamiinilla. Kristallin käyttö on suosittua muun muassa valmistujaisbileissä, eikä siihen ainakaan tämän kertomuksen mukaan liity samanmoista moraalista paheksuntaa kuin länsimaissa. Ehkä tässä on myös kyse totaalisesta tietämättömyydestä kovien huumeiden tuomista terveyshaitoista, sillä eihän kommunistisessa paratiisissa ole tarvetta viralliselle huumevalistukselle.

Myös nuori perintöprinssi on elänyt vauhdikkaasti, ja kolmikymppisenä hän on reilusti ylipainoinen ja rapakunnossa. Yllättävää kyllä, hän on viimeaikaisissa tilaisuuksissa vedonnut itseironisesti painoonsa, eikä ole peitellyt kihdin aiheuttamia vaivojaan ja hengästymistään. ”Rankka työ, rankat huvit” tuntuu olevan suuren johtajan elämänfilosofia, ja rankka ryyppääminen kuuluu diplomaattisiin tapaamisiin kuin Kekkosslovakiassa ikään. Tyylillisesti mies imitoi isoisäänsä maneerien ja pukeutumisen tasolla, vaikka pyrkii myös osoittamaan erinomaisuuttaan uusimman teknologian tuntijana, lähes ydinfyysikkona.

Tavallisen kansalaisen elämän realiteeteista teos kertoo arjen selviytymisen tasolla. Fifieldin arvion mukaan vallalle uskollisten määrä on kaventunut sitten 1990-luvun nälänhädän eli ”ankaran marssin”, mutta syrjäseuduille siirrettyjen kansanryhmien arjesta on vaikea saada käsitystä, koska ulkomaalaisilla ei ole pääsyä noille vyöhykkeille. Koulujärjestelmässä on mahdotonta päästä eteenpäin ilman opettajien säännöllistä lahjomista, ja ne, jotka eivät tähän suostu, joutuvat paarian asemaan. Vaikka maassa ei edelleenkään ole virallisesti yksityisomaisuutta, viljelysmaan vuokraaminen on iso bisnes niille, jotka ovat hallituksen suosiossa.

Pohjoiskorealaisessa kommunismissa on niin paljon paikallisia aasialaisia elementtejä, käsitteitä ja uskomuksia, ettei tuota järjestelmää voi ymmärtää pelkän poliittisen teorian kautta. Kommunistinen kansanomaisuus sekoittuu totaalisen elitistiseen, periytyvään valtajärjestelmään, eikä tuossa yhteiskunnassa voida ylpeillä sillä, että tavallisesta kaupan kassasta voisi tulla johtaja. Varsinkin Pectu-vuoren legenda ja siihen liittyvä kuvitteellinen sukulinja kertoo karua tarinaa historian manipuloinnista, ja järjestelmän mytomaanisuudesta.

Kim Jong Unin ja Donald Trumpin suhteesta kirjassa on hämmentävää analyysia, joka ei kuitenkaan jaksanut kiinnittää täyttä huomiotani. Tämä on oiva teos sellaiselle lukijalle, joka haluaa kokonaisvaltaisen tietopaketin maan nykytilasta, ja se on asteen ”kuivempi” kuin Mäkeläisen teos, johon mahtui enemmän kulttuurista analyysia. Kansainvälisen politiikan ja diplomatian seuraajille teos on antoisa, mutta kulttuurin ja ihmisten arjen kuvauksena teos piirtää suurella todennäköisyydellä todenmukaisen, dystooppisen ja ankean kuvan.

Kalakolhoosista kajahtaa

Teos: Paula Havaste: Pronssitähti (Gummerus, 2018)

Äänikirjan lukija: Jussi Lehtonen

Vilja on nuori vaimo ja äiti Saarenmaalla sijaitsevassa kalakolhoosissa vuonna 1949. Hän on mennyt naimisiin kulturellin Villemin kanssa, joka rustailee runoja iltapuhteikseen. Anoppi Liilia on jo menettänyt muistinsa ja ilkeän kielensä, ja on jäänyt miniänsä huollettavaksi kaksihuoneisen torpan nurkkaan. Elämä on niukkaa, vaikka kolhoosi tuottaa ruokaa muualle Neuvostojen maille.

Tällainen perusasetelma on Paula Havasteen Viro-aiheisen kirjasarjan aloitusosassa Pronssitähti. Tarina on vaatimaton, mutta uskottava: se rakentuu Villemin Tallinnan-matkan ympärille, sillä miehen on tarkoitus mennä noutamaan itse isä Aurinkoisen myöntämä Pronssitähti-palkinto runoistaan pääkaupungista. Matka jännittää, sillä hän ei ole käynyt Tallinnassa montaakaan kertaa, ja maalaisen elkeet saavat aikaan myös pilkkaa kulttuuripiireissä. Mukaan mahtuu veijaritarinaa, sillä saadakseen luvan irtiottoon hän on luvannut ”hallitukselle” tuovansa tälle tuliaiseksi kaupungista uuden porsaan. Tässä oli kieltämättä hieman maalaispuskafarssimaista kesäteatterimeininkiä, mutta hyvässä hengessä.

Villemin reissu on märän rosoinen, mutta vaimon Anna-täti pelastaa tämän pahimmalta ryvettymiseltä. Annalla on taloudenhoitajan pesti kommunistien kulttuuripiireissä, ja hänen tehtävänään on myös pelastaa raskaana olevia nuoria tyttöjä, joita joku porho on vikitellyt nailonsukkien toivossa. Vaikka runoilija ei lasiin syljekään, hän katsoo kommunistimiesten salaisia suhteita maalaisromanttisen moralistin näkökulmasta. Joidenkin mielestä kuuluisan runoilijan paikka olisi pääkaupungissa, mutta koska Villem ei lämpiä kaupunkiin muuton ajatukselle, hänelle luvataan valtion pussista oma työhuone kotikylästä.

Iso osa tarinasta keskittyy materiaaliseen selviytymiseen, varsinkin eläinten hoitoon. Lampailla, porsailla ja kanoilla on tärkeä rooli vaihtotaloudessa, eikä rahalla saa kuin halpoja, huonolaatuisia hyödykkeitä. Silti Vilja unelmoi tehtaan kankaista ja huulipunapuikoista, myös ”sähkökiharat” ovat muotia, mutta hän mieluummin sijoittaa nuo rahat uusiin kumisaappaisiin.

Kirjassa on vahva poliittinen ulottuvuus, mutta sitä voi lukea, vaikka ei tietäisi kaikkea Viron tuon ajan valta-asetelmista. Metsäveljet lymyilevät kaikkialla, ja heitä ihaillaan salaa, vaikka kukaan ei tunnusta heitä tuntevansa. Kouluissa on monet vanhat laulut kiellettyjä, mutta niitäkin lauletaan, kun intomielisimmiltä kommunisteilta korva välttää. Anoppi-Liilia muistaa kirkkaampina päivinä porvarillista nuoruuttaan Arensburgissa (Kuressaaressa), jolloin nuoret neidot viihtyivät kesäisin hiekkarannoilla saksalaisten upseerien ihailemina ja nautiskelivat limonadia patenttikorkkipulloista. Viljalla ei ole tällaista huoletonta nuoruutta ollut, eikä hän ole koskaan päässyt nauttimaan sesongin uimapukumuodista.

Tämä oli sen tyyppinen kirja, joka pääsee paremmin oikeuksiinsa painettuna tekstinä kuin äänikirjana, sillä juoneen liittyi sen verran paljon kulttuurisia yksityiskohtia, jotka menivät kuunneltuina ohi. Jos siis jatkan sarjan seuraamista, aion lukea seuraavat osat perinteisinä kirjoina.

Pronssitähti on arkirealistinen teos, jossa työllä ja toimeentulolla on keskeinen rooli kerronnassa. Sellaisena se kuitenkin päihittää monen kotimaahan sijoittuvan maalaisromanttisen sarjan, koska siinä on paljon muutakin asiaa kuin romantiikka. Minulle teksti oli elävää siksikin, että olen kolunnut näitä Viron rannikon ja saariston entisiä kolhoosikyliä. Uskoisin, että kirjat saattavat jopa inspiroida lukijaa matkustamaan Saarenmaalle, tai pienemmille saarille, joissa turismiteollisuus on maltillisempaa.

Lindberghin siivin Neuvosto-Karjalassa

TulisiipiTeos: JP Koskinen: Tulisiipi (LIKE, 2019)

Äänikirjan lukija: Toni Kamula

Tämän vuoden Finlandia-ehdokkaista sain käsiini jo viidennen; tämän jälkeen vain Mikko Rimmisen Jos se näyttää siltä on lukematta. JP Koskinen on kirjailija, jonka teokset ovat minulla ennen tätä jääneet kesken, muistan ainakin aiemmin tavanneeni Kannibaalien keittokirjaa (2017) huonolla menestyksellä. Tulisiiven tematiikka kiinnosti automaattisesti, eikä kyseessä ole ensimmäinen lukemani teos suomalaisista siirtolaisista Neuvosto-Karjalassa.

Teoksessa suomalainen Frostin perhe muuttaa Minnesotasta Petroskoihin pakoon suurta talouslamaa 1930-luvun alussa. Charles eli Kaarle on muuton aikana koululainen, ja hän on Amerikassa kohdannut kaimansa Charles Lindberghin lentonäytöksessä. Tämä on kehunut kipinää pojan silmissä ja kirjoittanut muistoksi postikorttiin mahtipontiset toiveet pojan tulevaisuuden suhteen. Kortti mahtuu pojan kantamuksiin, ja se alkaa elää omaa elämäänsä Petroskoissa.

Kapteeni Nikolai Jukarainen tunnistaa tuon kipinän, ja pian poika opiskelee Leningradin sotalentokoulussa 400 km päässä kotoa. Tavallisten kansalaisten liikkuvuutta kontrolloidaan, ja pian Kaarlen vanhemmat huomaavat elintilansa kutistuvan hälyttävästi. Koulussa Kaarle on kuitenkin etuoikeutetussa asemassa, ja saa korkeuksissa kokea sitä vapautta, joka maan kamaralta useimmilta puuttuu.

Kaarle on Amerikassa kolmannen polven siirtolainen; hänen isoisänsä on aikanaan lähtenyt matkaan Suomessa syntyneiden poikiensa ja vaimonsa kanssa. Isovanhemmat jäävät Minnesotaan terveyssyihin viitaten; isoisä kokee parantumista apassi-intiaani Kolmen Arven seurassa. Kirjeet kotoa viipyvät matkalla kuukausia, ja niiden avaamisesta ennen perille pääsyä on selviä merkkejä.

Linda on perheen entinen Minnesotan -naapuri, ikätoveri, joka ottaa kommunismin vakavammin kuin Kaarle. Hän pukeutuu ruskeaan pioneerijakkuun ja ylpeilee suurella punaisella tähtimerkillä hihassaan. Kaksikko matkaa yhdessä Leningradiin kokoukseen, jota ei koskaan järjestetäkään. Siellä heitä isännöi Lev-niminen vanha herra, joka tarjoaa pojalle mahdollisuutta asua tämän luona ja jatkaa lento-opintoja.

Samaan aikaan Petroskoissa Kati-sisko kuolee ja Janne-setä saapuu yksin Amerikasta. Hänen Carelian Fever-seurueestaan muut jäsenet ovat jääneet matkan varrelle. Naapurien muilutukset alkavat, ja osa pakenee jalkaisin yön jalkaan ennen etsintäpartioiden ehtimistä paikan päälle. Lindan takkiin ilmaantuu koko ajan lisää epäilyttäviä merkkejä. Hänen mukaansa peliä on pelattava täydellä pakalla, jos siihen on kerran lähtenyt.

Jossain vaiheessa Kaarlosta tulee Gennadi, hän joutuu eroon perheestään ja etenee puna-armeijan lentäjäksi. Miehen kohtalo on kuitenkin karu myös sodan aikana, ja hän joutuu vankileirille muokkaamaan maata sosialistiseen tahtoon. Onko mies sitten suuri sotasankari vai maanpetturi, ja kuinka sodanjälkeinen todellisuus kohtelee ”crazy boy:ta” kylmän sodan väärällä puolella?

Tämä on rankasta poliittisesta sisällöstä huolimatta lämminhenkinen romaani, jossa pienen ihmisen tulevaisuudenusko nousee politrukkien suhmuroinnin yläpuolelle. Amerikan-osuuden kohdalla löysin keskusteluyhteyden tämän teoksen ja Katja Ketun Rose on poissa (2018) kanssa (vaikka Rose on minulla edelleen kesken); neuvostonarratiivissa on jotain yhteistä Antti Tuurin Ikitien (2011) kanssa, vaikka tässä ihmiskäsitys on hieman optimistisempi. Kolmas teos, jota muistelin tätä lukiessani oli Jevgeni Vodolazkinin Lentäjä (2018), jonka aika-akseli on laajempi ja tyylilaji maagis-realistisempi, mutta samasta maasta teokset tuntuvat kuitenkin kertovan.

Erityisen paljon pidin fingliskan käytöstä keskustelujen mausteena. Moni asia pioneerien Karjalassa on Janne-sedän mielestä ”awesome”, vaikka kimppakämpän poikamieskämppikset paskovat huussin käsittämättömään kuntoon. Kaiken kaikkiaan teos oli maailmaani avartava ja sivistävä, varsinkin neuvostokansalaisen toimintahorisontin saralla.

Ensimmäinen aforismipostaukseni

Teos: Stanislaw Jerzy Lec: Vastakarvaan. Siistimättömiä mietelmiä. (Otava, 1968)

Suomennos: Tuomas Anhava ja Ville Repo

Olen viime päivät käynyt läpi kirjahyllyjäni vakavassa karsimishengessä, ja etsinyt samalla maahaasteeseen uutta luettavaa. Yli puolet maahaasteen kirjoista on löytynyt omasta hyllystäni, ja sääntönä on se, ettei jo luettuja kirjoja saa ottaa mukaan. Lukematonta Itä-Eurooppa-osastoa on hyllystä löytynyt eniten, eivätkä kaikki kirjat ole olleet kovin helppoja.

Nyt ollaan todellisen jännän äärellä, sillä edessäni on puolalainen aforismikokoelma legendaariselta Stanislaw Jerzy Leciltä (1909-1966). Vaikka en ole koskaan lukenut miehen tuotantoa, nimi tuntuu tutulta, ja ilmeisesti olen aforismikokoelmankin ostanut omalla rahalla. Valitettavasti tässä välillä on vain käynyt niin, että olen tullut allergiseksi aforismeille, enkä muutenkaan ole koskaan tainnut lukea kokonaista aforismikokoelmaa kannesta kanteen. Genre tuntuu kaikista kirjallisuuden lajeista vieraimmalta, mutta nyt aion yrittää kaivaa esiin jotain sanottavaa Lecin viisaudesta.

Olen sitä mieltä, ettei näitä aforismeja voi ymmärtää tietämättä jotain Lecin henkilöhistoriasta ja asemasta kommunistisessa Puolassa. Hän syntyi Lvivin kaupungissa silloisessa Itävalta-Unkarissa juutalaiseen aatelisperheeseen; hänen isänsä oli paroni. Nuoruudessaan hän eli Wienissä ja Lvivissä, ja omasi kommunistisia sympatioita jo ennen toista maailmansotaa. Sodan aikana hän joutui Ternopilin kuolemanleirille kaivamaan omaa hautaansa, mutta onnistui pakenemaan leiriltä mellakan aikana, jolloin vangit tappoivat vartijansa. Hän toimi sitten Puolassa partisaanina kirjoittaen neuvostomielisiin lehtiin. Sodan jälkeen hän sai majurin arvon ja lähetettiin Wieniin Puolan kulttuuriattaseaksi palkintona sodan aikaisesta urhoollisuudesta.

Lec ilmaisi tyytymättömyyttään uuteen kommunistihallintoon jo pian sodan jälkeen, ja päätti muuttaa perheineen Israeliin vuonna 1950. Hän ei kuitenkaan sopeutunut uuteen maahan, ja perhe jakaantui avioeron jälkeen. Hän palasi poikansa kanssa Puolaan vuonna 1952 ja oli muutaman vuoden julkaisukiellossa valtion harjoittaman sensuurin vuoksi. Noina vuosina hän elätti itseään kääntäjänä. Varsovassa hänet tunnettiin kahvilaintellektuellina, joka työskenteli mielellään Stare Miastron kuppiloissa. Tuosta statuksesta hän oli itseironisen tietoinen:

”Kahvilaintellektuelli” ei ole mikään yksiselitteinen nimitys. Pitää mainita, mistä kahvilasta.

50-luvun loppupuolella hänen runojaan ja aforismejaan voitiin vihdoin julkaista, ja hän nousi suureen kansansuosioon. Puolalaiset ovat arvostaneet hänen runojaan jopa enemmän kuin aforismeja, mutta aforismit ovat lentäneet kauemmas maailmalle. Vaikka hän aforismeissaan viljelee pisteliästä satiiria kommunistihallintoa kohtaan, hän sai aikanaan valtiolliset hautajaiset. Kuolemasta hänellä oli selkeä käsitys:

Kuolinilmoituksen päätteeksi: Hän ei ole kuollut. Hän on vaihtanut elämäntapaa.

Lecin aforismeissa on ilahduttavaa hajontaa: kaikki eivät liity Puolan kansalliseen politiikkaan, vaan valtaosa on sovellettavissa yleisinhimillisellä tunteiden ja kokemusten skaalalla. Mukaan mahtuu myös mietteitä uskonnosta, välillä tarkennettuna juutalaisuudesta. Lec tuntuu tunteneen myös kristinuskoa, ja biografian mukaan hän oli käynyt ”evankelista” lukiota. Mietteet uskonnosta eivät tunnu täysin ateistisilta, vaan Lec etsii Jumalalle ja pyhimyksille inhimillisempiä kasvoja. Pyhimyksien palvonnasta, jolle katolisessa Puolassa on pitkä perinne, hän sanoo:

Minä luen pyhimysten elämäkertoja mielelläni lopusta alkuun, siinä uskossa että jostakusta voisi ajan oloon tulla jälleen ihminen.

Monissa mietteissä pohditaan ns. älykköjen asemaa yhteiskunnassa, ja oman tietämisen tai tietämättömyyden rajoja:

Tietämättömyytemme valloittaa yhä uusia maailmoja.

Jostain syystä ajattelin aforismeja lukiessani eniten Donald Trumpia. Lecin poliittiset pohdinnat ovat siinä mielessä ajattomia, että ne soveltuvat tutkimaan mitä tahansa epädemokraattista tilannetta. ”Mitä pienemmät kansalaiset, sitä suurempi imperiumi” kuulostaa hieman USA:n tilanteelta. Lähes lukutaidottomista diktaattoreista hän tokaisi näin:

Annettakoon barbaarille käteen puukko, pistooli, kanuuna, mutta ei kynää, herrannimessä! Hän tekee sillä teistäkin barbaareja.

Vastakarvaan-kokoelma koostuu kolmesta osasta, jotka on julkaistu vuosina 1957-1966. Viimeinen kokoelma on ohuin, ja viimeisistä aforismeista näkee jo kuoleman odotuksen. Eniten löysin suosikkiafoja kakkoskokoelmasta, jossa oli enemmän elämänmakua kuin kahdessa muussa. Omat suosikkini eivät niinkään liity poliittiseen valtaan, vaan hengellisyyteen ja kirjoittamiseen.

Ykköskokoelmasta nousi esiin kirkkaana helmenä tämä teesi, joka kyseenalaistaa kaikkien aforismikokoelmien oikeutuksen:

Tuli vastaan mies, jonka lukeneisuus oli niin vähäinen, että hänen täytyi itse keksiä omat klassikkositaattinsa.

Kakkoskokoelmassa minulla oli monta suosikkia, mutta eniten kosketti tämä yksinkertainen kysymys, jonka mielelläni ottaisin valotauluksi moottoriteille:

Tiedätkö tunnussanan omaan sisimpääsi?

Ja lopuksi kolmoskokoelmassa mieshän kuulostaa aivan Antti Holmalta!

Bethlehemin pitäisi sijaita Sodoman ja Gomorran tienoilla, missä vain mahdollista.

Kokoelman luettuani koen suurta helpotusta, sillä hommasta ei jäänyt lainkaan niin teennäinen jälkimaku kuin odotin. Kirjaakaan en tämän ensi kokemuksen pohjalta olisi heittämässä vielä mäkeen, vaan joku saattaa vielä saada sen minulta lahjaksi. Kirjaa lukiessa yksikään aforismi ei tuntunut turhalta, mutta jokaisen afon kohdalla, joka sisälsi sanan ”elämä” hirnahtelin mattinykäsmaisille viboille.

Maahaasteessa olen nyt kohdassa 75/196: Puola.

Onko sinullakin Lenin sydämessäsi?

Teos: Katri Rauanjoki: Lenin-setä ei asu enää täällä (S&S, 2019)

Kylmän kevätpäivän kunniaksi keitin itselleni pannun tuhtia Ceylonin tsajua, ja avasin vadelmahillopurkin ja Katri Rauanjoen tuoreen romaanin, jonka nimi jo herätti suurta hilpeyttä. Aiempi lukemani Rauanjoen teos käsitteli masennusta, ja oli muistaakseni aika raskas; tältä uutukaiselta osasin odottaa aivan toisenlaista taajuutta.

Ja sitä todella sain. Romaani kertoo Neuvostoliitto/Venäjän viimeisestä koloniasta Norjan Huippuvuorilla, Pyramidenin kaupungista, joka kommunismin loppuaikoina oli jonkinlainen eliitin paratiisi. Itse asiassa luin tästä kaukaisesta kolkasta aiemman Johanna Vehkoon LongPlay-matkaraportin, joka yllätti varsinkin runsaalla kuvamateriaalillaan.

Romaanin päähenkilö on suomenvenäläinen Karri alias Kiril Petrov, joka on muuttanut Rovaniemelle lapsena ja palannut isänsä kotimaahan opiskelemaan nuorena aikuisena. Kiril saa keski-ikäisenä työtarjouksen Pyramidenistä, jossa tuossa vaiheessa asuu enää hänen lisäkseen neljä muuta vakituista asukasta. Paikan hän saa siksi, että muistaa haastattelussa kertoa ryypänneensä kerran Ville Haapasalon kanssa opiskeluaikoinaan Pietarissa. Hänen tehtävänään on raportoida kolhoosin arjesta alueen omistavalle firmalle, mahdollista tulevaa turismikäyttöä silmälläpitäen.

Rauanjoki todella tuntee post-sovjet-ihmisten mielenmaiseman, nostalgian ja populaarikulttuurin, eli tässä matkustetaan syvälle naapurikansojen mentaliteetteihin. Omalla tavallaan tämä on myös kertomus maahanmuutosta, jossa peilataan pohjoissuomalaisen lestadiolaiskulttuurin ja venäläisen ortodoksis-ateistisen kulttuurin eroja yhden perheen ja suvun tasolla. Karrin kasvuympäristö Suomessa vaikuttaa rankemmalta kuin hänen Vladimir-setänsä olot Pietarissa. Varsinkin alkoholisoitunut isä Rovaniemellä aiheuttaa murhetta, ja tyypilliseen tapaan perheen tytär Natalia jää ottamaan isän huollosta vastuun.

Pyramidenin oloista lukiessani oli aidosti kauhuissani moneen otteeseen, eli kertomus lähentelee jo dekkaria tai psykologista trilleriä. Luonnon ja arkkitehtuurin kuvausta kirjassa on runsaasti, ja olin varsinkin rakennusten kuvausten kohdalla paikoitellen hieman puutunut. Toisaalta luonnonkuvaus on paikoitellen jopa mykistävää, ja varsinkin kalastus- ja metsästysretkien kuvaus sai sydämeni missaamaan joitain iskuja.

Lenin-setään liittyvät anekdootit kertovat kommunismin uskonnonkaltaisuudesta, eli tässä on tavallista, että sukulaismies kysyy lapselta: ”oletko sinä ottanut Leninin sydämeesi?” Pyramidenissa sijaitseva Leninin patsaan jäänne 90- ja 00-luvuilla ei herätä pelkästään hilpeyttä, vaan myös kauhua. Sen ympärillä pörräävät korpit ennustavat myös kuolemaa. Alueella on liikaa salaisuuksia, joiden paljastaminen ei tiedä kenellekään hyvää. Pahimman kaamoksen aikaan Kiril myös jää myyttisen patsaan karmiviin lumoihin:

”Ylihuomenna valo ei enää olisi pastellinvärinen kajo taivaanrannassa; se kimaltelisi Leninin poskiparrassa ja saisi meidät jälleen eloon.”

Kirjan kerronnallinen tekniikka on sellainen, että lukija joutuu paikoitellen tekemään työtä tajutakseen, millä vuosikymmenellä operoidaan. Kommunismin aikainen kerronta on selkeämpää kuin 90-, 00- ja 10-lukujen (ehkä 10-lukua ei ollut lainkaan, vaan kuvittelin sen). En lopulta ymmärtänyt, kuinka monta kertaa Kiril kohteessaan kävi, mutta luin hänen pitkän talven mittaisen odysseiansa ajoittuneen 00-luvulle. Opiskeluaika sijoittui 90-luvun murrokseen, ja myös kovia kokeneen toisen kertojan Anna-tytön palvelusaika samalle vuosikymmenelle.

Tämä oli tänä vuonna ensimmäinen lukemani teos, jonka kautta sain vierailla itselleni täysin vieraassa maailmassa, kaikkia aistejani hyväksikäyttäen. Arktisten alueiden kuvauksena tämä kiilaa ehdottomasti kärkeen kaikesta lukemastani. Luin muun muassa äskettäin tuoreen grönlantilaisdekkarin, joka oli latteaa kerrontaa tähän verrattuna. En voi sanoa olevani arktisen kirjallisuuden asiantuntija, mutta yleensä innostun näistä suunnattomasti siksi, että ne kertovat maailmoista, jonne en oman vajavaisen fysiikkani vuoksi ehkä koskaan elämässäni pääse.

Tässäkin korostettiin Pyramideniin valittujen työntekijöiden terveyttä, ja terveyteen liittyviä käsityksiä. En tosin tiedä, onko erityisen sankarillista selviytyä 50 asteen pakkasista pelkällä kaalilla ja näkkileivällä siinä vaiheessa, kun ruokalähetykset helikopterilla keskeytyvät. Jo turistilta reissu Huippuvuorille vaatii sitkeyttä ja kestävyyttä.

Kirjaa suosittelen varsinkin niille, joiden elämässä on juuri nyt seikkailun vaje. Tällä lautalla, helikopterilla ja Norwegianin koneella pääsee taatusti arkipäivästä pois, ja omat arkiset selviytymisen murheetkin saattavat lukemisen aikana tuntua mitättömiltä. Tämä on ravisuttava teos, joka taatusti sijoittuu tämän vuoden vahvimpiin lukuelämyksiini. Uskoisin tämän olevan myös selkeää kirjallisuuspalkintoainesta. 

Albanialainen verensiirto

Teos: Ismael Kadare: Kivisen kaupungin kronikka (Gummerus, 1976)

Suomennos: Kyllikki Villa

Kirjahaaste etenee vimmaisesti, vaikka olen pulassa näiden kirjojen kanssa, joita en aivan vapaasta tahdosta lukemistoihini olisi valinnut. Keskeneräisiä on jo varmaan 10, pari-kolme ovat niin tylsiä tai mauttomia, etten voi haaskata aikaani niiden loppuun saattamiseen – posketonta väkivaltaa, misogyniaa, huonoa kieltä tai muuten junnaavia juonenkäänteitä. Jos tällaista on vielä tiedossa yli 400 sivun formaatissa, aikuisen ihmisen kuuluisi voida sanoa sille ”ei kiitos”, vaikka olisi kuinka jännittävä lukuhaaste menossa.

Harjoittelen nyt siis perääntymistä. Huonoja kirjoja julkaistaan liikaa, ja huonoimmista huonoimmat ovat yleensä tuoreita suomalaisteoksia. Luokatonta kuraa tuutataan ulos myös Ruotsissa ja Britanniassa. Huonoimmista huonoimmat tulevat yleensä julkkiksilta tai puolijulkkiksilta, jotka johtuen kuuluisuudestaan ovat saaneet kustannussopimuksen, vaikka mitään näyttöä kirjallisista lahjoista ei ole.

Indonesia-rasti tökkii pahasti, vaikka siihen lukemani kirja ei ole kaunokirjallisista ansioista heikoimmasta päästä. Tähän väliin kiilasivat sitten nämä itäeurooppalaiset hyllynlämmittimet. Albanialaisen Ismail Kadaren (s. 1936) teos ei ole liian väkivaltainen eikä mauton, ja verrattuna äsken lukemaani ukrainalaisteokseen sen juonikin tuntuu ymmärrettävältä. Kadare eli kotimaassaan Albaniassa maan hallituksen epäsuosiossa aina vuoteen 1990 saakka, jolloin hän pääsi muuttamaan Ranskaan. Hän voitti Man Booker-palkinnon vuonna 2005, ja on myös saanut monia muita, pienempiä kirjallisuuspalkintoja ympäri maailmaa.

Kadare on opiskellut aikanaan kirjallisuutta Maxim Gorki-instituutissa Moskovassa. Jonkunlainen kommunisti hän kai on ollut, mutta samalla suuri totalitarismin kriitikko. Häntä pidetään Albanian Solzenitsyninä, ja hän kirjoittaa enimmäkseen äidinkielellään, mutta myös jonkun verran ranskaksi. Miehen tuotanto on monipuolinen ja laaja, ja lukemani kirja kuuluu aivan tuotannon alkupäähän.

Kivisen kaupungin kronikka (alkuteos v. 1971) kertoo toisesta maailmansodasta lapsen näkökulmasta. Siinä eletään eteläalbanialaisen Girokasterin kaupungissa, joka on rakennettu kivisille, viettäville rinteille. Girokasterissa ei tavallisilla ihmisillä ole vielä sodan alkaessa sähköjä, ja sellaisia maailman ihmeitä kuin silmälaseja pidetään paholaisen merkkeinä. Kaupunkia riivaa taikausko, jota varsinkin fasistiset voimat osaavat käyttää taitavasti hyväkseen. Ihmiset pelkäävät hiusten tai kynnen palojensa joutuvan vääriin käsiin ja lapset etsiskelevät kivisiltä kujilta näistä tehtyjä ”taikapalloja”. Elokuvien lisäksi kaupunkilaisilla ei ole oikein muita hupeja kuin eläinten lahtaamisen seuraaminen teurastamoissa.

Olen aloittanut tämän romaanin kerran aiemminkin ja olin jo masentua ensimmäisen kappaleen aikana. Toisaalta kirjassa on myös huumoria, vaikkakin Kadaren kirjoitustyyli on kuivahko ja toteava. Kirjan poikakertoja tarkkailee maailmaa aidosti lapsen silmin. Vaikka hän osaa jo lukea ja on ehkä ikäisekseen pikkuvanha, hän kyselee hassuja lapsen kysymyksiään läheisiltään. Välillä hänet lähetetään ”virkistymään” äitinsä vanhempien luo maaseudulle, jossa leipä on leveämpää ja jossa pojan isoisä viihdyttää tätä oudoilla turkkilaisilla lukemistoillaan. Poika näkee arabian kirjaimiston ”muurahaisina”, ja ihmettelee isoisänsä kykyä lukea vierasperäistä tekstiä.

Kirjassa on outoja sivuhenkilöitä, kuten siivoushullu täti, joka ei suostu syömään kyläpaikoissa kuin omista astioistaan, hermafrodiiti naapuri, joka otetaan koteihin tekemään ”naisten töitä”, parrakkaita naisia ja lukion opettaja, jonka pakkomielteenä on kissojen tappo biologian tuntien demoja varten. Opettaja jatkaa kissojen jahtaamista myös sen jälkeen, kun koulu suljetaan ja kaupunkilaiset evakuoidaan maalle. Eläinrääkkäys saattaa olla tässä vaikea pala niellä, jos ei osaa suhteuttaa sitä historialliseen kontekstiin. (Samaa angstia luin myös korealaisen Han Kangin Vegetaristiin liittyvistä kommenteista – aika moni on jättänyt sen kesken koiranrääkkäyskohtauksen vuoksi.)

Kirjassa käydään läpi koko sodan historia tavallisten, työväenluokkaisten tai alemman keskiluokan edustajien näkökulmasta. Kovin kummoista patriotismia nämä monen kilpailevan vallan miehittämät kansanmiehet ja -naiset eivät sodan aikana koe. Italialaisiin on maassa totuttu paremmin kuin saksalaisiin, mutta myös italialaisten sotilaiden tapa käyttää naismaisia hajusteita kummastuttaa paikallisia. Oman maalaiset partisaanisissit nähdään sodan lopussa maan vapauttajina, mutta kansan poliittinen lukutaito on kirjavan hataraa. Monia lähinnä kiinnostaa, onko punaviiksinen Iosif Stalin muhammetilainen, ja moni on siinä uskossa, että hän on.

Puolet romaanin tarinasta tapahtuu pommisuojissa ja bunkkereissa, joissa nuori kertoja tarkkailee omituisia aikuisia. Aikuiset näkevät sodan verensiirtona, jonka jokaisen kansan kuuluu läpikäydä neljän-viidenkymmenen vuoden välein. Vereen ja kiveen liittyvien metaforien määrä on teoksessa suuri. Kiinnostavinta teoksessa oli kuvaus pojan 17-vuotiaan tädin karkaamisesta partisaaniksi vuorille, ja oletuksesta sissien villistä seksielämästä. Minulla on kutina, että Kadaren tuotannosta voisi löytyä lisääkin tarinoita tuosta sissitoiminnasta, ei niin poliittisesti korrektissa muodossa.

Verrattuna äsken lukemaani ukrainalaisteokseen tässä romaanissa todella oli vahva naisnäkökulma, ja mummot, äidit ja tädit olivat miehiä tomerampia toimijoita joka suhteessa. Omituiset albanialaiset nimet kutkuttivat kieleni kantoja, kuten tädit Xhemo ja Xhexhua.

Maahaasteessa olen kohdassa 35/196: Albania.

Katoavien kadunnimien kaupungissa

Teos: Saara Henriksson: Syyskuun jumalat (Into, 2018)

Unkari kuuluu Euroopan maista niihin, joita minun on vaikein ymmärtää, ainakaan nykypolitiikan näkökulmasta, ja siksi otan ilomielin vastaan teoksia, jotka avaavat minulle maan ahtaan nationalismin ja uusfasistisen kehityksen syntysyitä. Saara Henrikssonin romaani Syyskuun jumalat pitää sisällään paljon muutakin kuin poliittista analyysia, mutta siinä liikutaan myös kaupungissa, jossa kuulapäät edustavat jo mainstreamia, ja jossa romanien potkiminen öiseen aikaan on yleisesti hyväksytty kansanhuvi.

Romaanin päähenkilö Paul Herzog on 45-vuotias kirjallisuudentutkija, joka päätyy Budapestiin Fulbright-professoriksi, ja remontoimaan veljensä kanssa ostamaa kerrostaloasuntoa. Asunto on sama, josta miesten isoäiti Elizabeth on lähtenyt lapsena merten taa, ja se on osittain edelleen alkuperäisessä kuosissaan. Lattialautojen alta löytyy aarteita, ja koristestukkot puhuvat omaa kieltään yksinäiselle ja herkälle miehelle aina, kun silmä välttää. Jo talossa asuminen saa Paulissa aikaan aistiharhoja, hän sekoaa sen kerroksissa, ja kuulee epätodellisia ääniä naapurien asunnoista. Remonttimiesten toimissakin olisi parantamisen varaa, mutta Paul ystävystyy nuoren rakennussiivooja Veran kanssa, jonka kautta hän pääsee kurkistamaan lähemmin kuulapäiden todellisuuteen.

Talossa edelleen muistetaan Paulin isoäidin perhe, vaikka nämä muuttivat maasta pois ennen toista maailmansotaa. Nuori Elizabeth palasi Unkariin 50-luvulla tekemään mystisiä taidekauppoja, joilla oli kytkös Syyskuun jumaliin, älykköjen salonkiin, jolla oli tapana tavata Tonavan saarella sijaitsevassa huvilassa. Paul tulee teleportatuksi noihin kokouksiin iäkkään juutalaisen naapurinsa Ishmael Gabórin toimesta, eikä hänen käsityksensä Euroopan historiasta ole enää ensi istunnon jälkeen sama. Värikkäiden riisipaperilyhtyjen alla tapahtuu kummia, ja ensyklopedian kansallissankarit saavat kunnon pöllytystä romaanin mystisessä juonessa.

Olen yrittänyt lukea jotain Henrikssonin teosta aiemminkin, ainakin Moby Dollia, ja koin sen olevan minulle ”liian spefiä”. Syyskuun jumalat taas oli minulle ”sopivasti spefiä”, koska siinä pelattiin historiallisilla rinnakkaisilla todellisuuksilla. Lukija voi spekuloida, mitkä romaanin kerrokset ovat Paulin päänsisäisiä harhoja, ja mitkä kollektiivisia kansallisia muistinmenetyksiä. Budapest on alati muuttuva, turbulentti kaupunki, jossa kadunnimet saattavat muuttua yhdessä yössä, ja jossa kaikkien häpeämästä kommunisminaikaisesta ”Terrorien talosta” tulee yhtäkkiä fasistihallinnon funktionaalinen päämaja. Ulkomaiset luennoitsijat eivät enää ole tervetulleita, vaan saavat potkut omilta kursseiltaan – tämä detalji tuntui jo hyvin todennäköiseltä, jos Unkarin viime aikaisiin uutisiin on luottaminen.

Vaikka romaani on myös omaperäinen rakkauskirje Budapestille, sitä lukiessa tuli myös tukala olo. Ainakaan Henrikssonia ei voi syyttää turistimainoksena toimimisesta, sillä se sisäänpäinkääntyneisyys ja ksenofobia, jota hän kuvaa, on luultavimmin romaanin realistisin kerros. Istuvan hallituksen mainokset perhepolitiikasta ja syntyperäisten työpaikoista tuntuvat todennäköisiltä. Jopa Paulia, jolla kuitenkin on vahvat juuret maahan, erottaa paikallisista ihmisistä kielimuuri, eli tässä kuvataan kansaa, joka on jätetty oman onnensa nojaan kehittelemään sakeita muukalaisvihamielisiä sloganeitaan. Toki fasismille on olemassa vastavoimia, mutta yliopistosta potkut saaneet professorit ja entiset opiskelijat eivät muodosta tarpeeksi koherenttia vastarintaa oligarkkien palvojille.

Kaiken hankalan ja raskaan keskellä tässä romaanissa on kuitenkin elämäniloa ja upeita tunnelmakuvia. Madame Stella Steinerin viherhuoneesta löytyy keidas myös muistinsa menettäneille, Kamelianainen herää henkiin pinkillä shampanjalla elvytettynä, kellariravintoloiden kansanmiehet hämmentyvät, jos heidän seuraansa liittyy ulkomaalainen, ja eläkeläisillä on aina enemmän syitä osoittaa mieltään kuin nuorilla. Puistojuoppous on joskus ainoa keino järjissä pysymiseen, mutta puistoissakin pretzeleitä myyvät tyypit, jotka tietävät kaiken romanien lisääntymisestä heidän puolestaan.

Kirjaa suosittelen varsinkin niille, joiden on vaikea päästä sisään spekulatiivisen fiktion maailmaan. Itse luen spefiä maltillisesti, muutaman teoksen vuodessa, ja tämä teos edustaa minulle tuon genren parhaimmistoa. Itselleni kirjan ”pihvi” ei kuitenkaan tällä kertaa ollut spefissä, vaan Unkarin lähihistorian mielikuvituksellisessa luennassa.

Maahaasteessa olen nyt kohdassa 15/196: Unkari. HELMET-haasteessa teos sopii muun muassa kohtaan 16: ”Kirjassa liikutaan todellisen ja epätodellisen rajamailla.”

Eurooppalaisuuden eturintamalla

Päivi Lipponen: Ihmisyyden vuoksi. (WSOY, 2018)

Äänikirjan lukija: Jukka Pitkänen

Olen joulukuussa kuunnellut kahta pitkää äänikirjaa, Päivi Lipposen uutuusteosta ja Michelle Obaman muistelmia. Vaikka molemmat kirjat ovat hienoja, projektit ovat edenneet kuin Iisakin kirkon rakennus. Minulla kipuraja äänikirjoissa tuntuu olevan noin 10 tuntia. Tämä teos oli pituudeltaan lähes 17 tuntia. Hyvää kirjan kuulemisessa oli se, että niin tekemällä keskityin tarinaan, enkä sen runsaisiin lähdeviitteisiin. Noin 13 tunnin jälkeen vaihdoin painettuun versioon, ja siinä vaiheessa koin myös lukevani eri teosta, koska teksti oli runsaasti lähteistetty.

Ihmisyyden vuoksi on romaani, joka tiivistää lähes sadan vuoden historian neljässä maassa, Suomessa, Neuvostoliitossa/Venäjällä, Saksassa ja Puolassa. Myös Ukrainan puolella ehditään käydä levittäytymässä, mutta ne osuudet ovat ohuita. Kirja rakentuu useiden avainhenkilöiden havaintoihin, mutta keskeisimpiä näistä ovat isä ja tytär, suomalaiset Timo Makkonen (Dima) ja Aila Hazar. Isä on hylännyt suomalaisen perheensä Neuvostoliiton vuoksi, ja Aila on tullut adoptoiduksi juutalaiseen porvarisperheeseen tämän äidin kuoltua. Nuorena naisena Aila matkustaa saksaa oppimaan adoptioäitinsä sukulaisten luo Berliiniin, jossa natsihallinnon realiteetti avautuu hänelle hitaasti ja julmasti.

Muutamia havaintoja reaaliaikaisesti kuuntelun aikana:

Kappale 86: Aika paljon kohtauksia, joissa Stalin, Hitler tai Göbbels ovat päärooleissa. Toivottavasti vähenee loppua kohti.

Kappale 129: Aila on sihteerinä Ukrainassa ja kuulee vuokraisäntänsä sanovan: ”En pysty menemään nukkumaan ennen kuin olen tappanut juutalaisen”. Vasta tässä vaiheessa nainen tulee järkiinsä ja päättää muuttaa takaisin Suomeen. Karmivaa menoa.

Kappale 148: Ollaan keskitysleirin suihkussa Auschwitz-Birkenaussa. Tämä on kappale, jonka olen nähnyt liian monta kertaa sieluni silmin.

Vuoden 1944 aikana vaihdan äänikirjan painetuksi kirjaksi ja alan väsyä varsinkin vielä siinä vaiheessa esiteltyihin uusiin hahmoihin. Vlad-veljen uusi rakkaus toveri Parrikada on kiinnostava hahmo, mutta tulee tarinaan liian myöhään ja jää pinnalliseksi.

Yleinen vaikutelmani kirjasta on se, että sen laajojen teemojen omaksuminen ei ehkä ole mahdollista yhdellä lukukerralla. Lipposen huolellinen taustatyö näkyy lähdeviitteissä, ja jälkisanoissa hän kutsuukin teostaan ”fakta-fiktioksi”, koska hän on etsinyt hahmoilleen lihaa luiden päälle haastattelemalla vanhoja ihmisiä niin Suomessa, Venäjällä kuin muissakin itärintaman kohteissa.

Itse sain eniten irti moskovalaisesta arjesta 1930-luvulta ja Diman perheen vaikeasta tilanteesta kommunistisen eliitin eturintamalla. Tämä kun on aihe, josta en ole lukenut kymmeniä fiktiivisiä teoksia, kun taas varsinkin keskitysleiriteema tuntui minusta loppuun kalutulta. Viimeisen neljänneksen aikana sodan kuvaus alkoi puuduttaa, ja sitten nykyaika-osioissa tuntui, että olisin voinut lukea näiden sodasta selviytyneiden vanhusten mietteistä enemmänkin.

Lipposen teos oli mainio joulukirja siksi, ettei se heti loppunut kesken. Paikoitellen sävy on historianopettajamainen, mutta en ole varma johtuuko vaikutelma siitä, että tiedän Lipposen olevan historian opettaja. Luulen, että olisin lukenut teoksen avarakatseisemmin, jos en olisi tiennyt mitään kirjailijasta etukäteen. Ennakkoasenteeni ei tosin ollut hankala, koska Lipposen persoona ei ole koskaan häirinnyt minua.

Teoksen kokoava teema on oikeusvaltion mureneminen, ja ne vaikeat valinnat, joita ihmiset joutuvat tekemään, kun kaikki vaihtoehdot eloon jäämiseksi ovat huonoja. Jokainen voi tahollaan miettiä, millaisia natseja, fasisteja tai bolshevikkejä olisimme, jos tuollainen ideologia olisi lähes pakollista totalitaarisessa ikeessä. Itse varmasti olisin bunkkerissa luimuileva kattilanatsi, arka myyrä, jonka silmät eivät enää kestäisi päivänvaloa. Kattilanatsi on tyyppi, joka syö kaikki ateriansa yhdestä ja samasta kattilasta.

Kirja on saanut sekavia arvioita, joihin en ole ehtinyt syvällisesti perehtyä, koska jo itse romaanin lukeminen oli suuri urakka. Tiedän, että kirjaa on kritisoitu hajanaisuudesta ja liian runsaasta hahmogalleriasta. Olen kyllä lukenut vielä runsaampiakin historiallisia romaaneja, eikä tässä ollut ainakaan vaikeasti ymmärrettäviä osioita, vaan juonen käänteet pysyivät hyvin kasassa. Tuntui myös, että kustannustoimittaja oli tehnyt huolellista työtä, eli teos tuntui kauttaaltaan viimeistellyltä. Viime aikoina tätä ei ole voinut ottaa annettuna isoillakaan kustantamoilla, ja siksi myös tässä blogissa on ollut paljon murinaa kesken jääneistä toimituksista. Kielellisesti ja rakenteellisesti kirjaa oli ilo kuunnella ja lukea. Ehkä seuraavaksi toivoisin lukevani kirjailija Lipposelta hieman pienempää ja rajatumpaa tarinaa.

Uudessa HELMET-haasteessa teos sopii ainakin kohtaan 44: ”Kirja kertoo Berliinistä”.