Tuhlaajapoika ja vallankumous

IMG_1657Kiinassa oli kulttuurivallankumouksen hengessä tapana lähettää kaupunkien yliopisto-opiskelijoita maaseudulle tekemään kulttuurityötä, johon kansanvalistuksen lisäksi saattoi liittyä kansanperinteen keräämistä. Lähes kaikki lukemani maan lähihistoriaan liittyvät romaanit kertovat näistä kohtaamisista. Itse olen kokenut vanhempiin aikoihin sijoittuvat romaanit kiinnostavimmaksi, ehkä siksi, että niissä kuvataan enemmän paheellista kaupungistumista ja kiinalaisten kontakteja länsimaisiin valloittajiin. Kommunismin alkuaikoihin liittyvät tarinat ovat usein raakoja ruumiillisen työn kuvauksia, joissa jännite muodostuu puolueelle lojaalien ilmiantajien ja mielessään vanhan vallan kannattajien välillä.

Yu Huan Elämänkaari (Aula&co, 2016) kertoo maalaisen tuhlaajapojan tarinan klassisen universaalilla kielellä. Kansanlaulujen kerääjällä (joka on toinen kertoja) käy tuuri, kun hän kohtaa härkäänsä komentelevan vanhan miehen pellon reunalla. Fugui on poikkeuksellinen tarinankertoja, joka osaa laittaa itsensä likoon eri tavalla kuin tyypilliset informantit. Hänellä ei enää ole elämässään jäljellä muita läheisiä kuin härkä, jonka hän on nimennyt kaimakseen.

Fugui on kasvanut mieheksi ennen vallankumousta, käynyt yksityiskoulua vastahakoisesti, tullut palvelijan kantamaksi koulutiellä ja pukeutunut silkkeihin. Rikkaan maanomistajan poikana hän saa vaimokseen kauppiaan tyttären Jiazhenin kuin sormea napsauttamalla. Elämä on yltäkylläistä ja liittoa siunataan kahdella lapsella, mutta Fugui ei viihdy kotona. Hän katsoo oikeudekseen viettää puolet ajastaan ”sinivihreässä talossa” suvun perintöä tuhlaten. Hän nolaa appiukkoaan saapumalla kylille porton kantamana, ja kun vaimo tulee porttolaan hakemaan miestään viimeisillään raskaana, tämä tulee piestyksi. Perhe menettää omaisuutensa Fuguin törttöilyjen vuoksi jo ennen vallankumousta.

Köyhälle maalaisperheelle vallankumous ei ole iso uutinen. Fuguikaan ei ole aikanaan kuunnellut koulussa sen vertaa, että ymmärtäisi paljoa maailmanhistoriasta tai politiikasta. Hän joutuu sotaan vastoin tahtoaan kadulta napattuna, eikä tunne kunnolla ilmansuuntia tai maansa maantiedettä, jotta tunnistaisi taistelulinjat. Hän taistelee vapauttajien riveissä nationalisteja vastaan ilman aatteen paloa kahden vuoden ajan, eikä sodasta tule hänen elämänsä käännekohtaa.

Kommunismin toteutuksessa kylä kokee kuherruskuukauden, kun perheet joutuvat luopumaan kattiloistaan ja sinne perustetaan kansankommuuni. Yhteiskeittiössä syödään herroiksi niin kauan, kun karjaa riittää teuraaksi, mutta kukaan ei jaksa huolehtia eläinten hoidosta, kun eläimet eivät enää kuulu perheille. Kattiloita sulatetaan symbolisessa mielessä, mutta pian nälkä uhkaa kylää katastrofaalisesti ja kaikki syövät puun juuria ja villivihanneksia. Sosialistiseen suunnitelmatalouteen kansa ei ole kykenevä, joten pian palataan kotikeittiöihin.

Fuguin tarina on täynnä menetyksiä, surua ja vastoinkäymisiä. Luottamus länsimaiseen lääketieteeseeen on kortilla, kun kummatkin lapset kuolevat kaupungin sairaalassa. Vaimo sairastuu mystiseen luunpehmennystautiin jo ennen kuin tulee isoäidiksi, ja Fugui joutuu usein tekemään molempien työkiintiön. Tytär on tullut kuuromykäksi sotaretken aikana, ja kauneudestaan huolimatta hänen asemansa avioliittomarkkinoilla on mitätön. Perhettä kohtaa kuitenkin ensimmäistä ja viimeistä kertaa onni, kun vinopää Erxi tulee Fengxiania kosimaan. Erxi on vinosta päästään huolimatta riuska työmies, jolla on varaa järjestää näyttävät häät.

Fugui ei tiedä, mitä sana ”fasisti” merkitsee, kun häntä sellaiseksi haukutaan. Pian läheisessä kaupungissa kaikkien, myös tyttären perheen, on käytettävä taloustavaroita, joihin on painettu Maon viisauksia. Jopa tyynyliinoihin kirjaillaan iskulauseita. Köyhiä kyliä puoluekaaderit eivät jaksa monitoroida yhtä tehokkaasti, vaan siellä riittää plakaatit julkisten rakennusten edessä. Mikään vapauden vyöhyke Fuguin kylä ei silti ole, mutta kaikkien maalaisten mieliä kommunistinen hallinto ei saa kolonisoitua.

En tiedä, miksi ajattelin Heikki Turusen Simpauttajaa  tätä lukiessani. Tunnelmat eivät todellakaan ole identtiset, mutta kansankuvauksessa on joitain yhtymäkohtia. Suhtautuminen ihmiseritteisiin on yhtä graafista, huumori karkeaa ja isän ja pojan välinen kamppailu ottaa molemmissa samoja koomisia mittasuhteita. Tosin tässä poika ei karkaa vihoissaan pääkaupunkiin, koska hänen reviirinsä on liian pieni maailmanvalloituksesta haaveilemiseen.

Jos joku haluaa lukea ensimmäisen kiinalaisen romaaninsa, suosittelen tätä, sillä Yu Hua osaa tiivistää ja pysyä olennaisessa. Vaikka Fuguin tarina ei varmaan ole se tavallisin maalaismiehen kertomus, tässä kuvattu kylämaisema voi olla hyvinkin representatiivinen. Mielessäni sijoitin tämän jonnekin maan eteläosiin, mutta kylällä tai maakunnalla ei ole nimeä. Mitään kovin erikoisia paikallisia tapojakaan ei esitellä, ehkä siksi, että tässä kuvataan niin niukkoja aikoja, ettei ihmisillä ole varaa kehitellä perinneruokia.

Pidin kirjasta sen juurevan kielen ja syvästi tuntevien hahmojen vuoksi. Tietty länsimaisena feministilukijana kylmää aina, kun päähenkilö on vaimonhakkaaja, mutta ei Fugui kuitenkaan ole hahmo ilman omaatuntoa. Kommunismi katkaisee huikentelijalta siivet ja hänestä kasvaa vaatimaton perheensä palvelija. Myöskään tässä kuvattuja perhesuhteita ei voi käsittää länsimaisen kristillisen tai psykoanalyyttisen viitekehyksen kautta.

Haluaisin olla tarpeeksi lukutaitoinen kaivamaan henkisiä tai hengellisiä elementtejä teoksesta, mutta nyt voin vain arvailla. Fugui ei tee ”parannusta”, mutta kertomuksessa on ainakin iduillaan katumuksen ja luopumisen elementtejä. Kaikkea epäonnea ei selitetä perheenisän aiemman rietastelun kautta, vaan paha silmä pesii myös sairaalassa, jossa kaikki potilaat eivät ole samanarvoisia.

Suljettujen yhteiskuntien kertomukset ovat kiinnostavia (mutta haasteellisia) siksi, että usein niistä puuttuvat lähes kokonaan viittaukset yhteiseen maailmanperintöömme. Tässä romaanissa ei edes kuunnella radiota, ei edes kiinalaista populaarimusiikkia, eikä tuhlata aikaa turhiin harrastuksiin. Fugui ei halua, että hänen poikansa osallistuu koulunsa urheilutreeneihin, ja kokee liikunnanopettajan kiinnostuksen hänen poikansa taitoihin tunkeiluna. Kommunistit tuovat kyliin joitain moderneja uudistuksia, joita kaikki eivät halua.

Varmasti neuvostoaikaa kuvaavassa venäläisessä kirjallisuudessakin on kuvauksia kaukaisista ”tuppukylistä”, joissa asukkaat vastustavat kaikkea modernia. Kun kuitenkin olen lukenut neuvostoajan kuvauksia enimmäkseen Länsi-Venäjältä, niissä ilmenee uteliaisuus länsimaailman keksintöjä kohtaan ja halu imitoida niitä. Tässä Fugui kertoo tarinaansa mahdollisesti 70-luvulla tai 80-luvun alussa (teoksen aika-akseli on epätarkka), mutta tarinasta ei käy ilmi, onko hän koskaan käynyt elokuvissa, katsonut televisiota tai nähnyt valokuvaa itsestään.

HELMET-haasteessa sijoitan teoksen kohtaan 40: ”Kirjailija tulee eri kulttuurista kuin sinä”. Pidin haastekohtaa hölmönä, sillä ei kai kukaan näinä päivinä lue pelkästään kotimaista kirjallisuutta. Tarkoituksenani oli lukea tähän pohjoiskorealaisen Bandin teos Syytös, mutta ahdistuin jo ensi metreillä ja kirja jäi kesken. Tämä taas imaisi mukanaan elinvoimaisesti, enkä kokenut ainuttakaan tylsää hetkeä.

Solidaarisuus sydänjuuria myöten

20151230_151317Joulun ajan ehdoton piristys on ollut Hertta Kuusisesta kertova tv-sarja Punainen kolmio, joka tyylikkäällä puvustuksellaan ja tarkalla ajankuvallaan lievitti piirun verran tämän katsojan historiakuumetta. Moniosaaja Heidi Köngäs on sekä ohjannut ja käsikirjoittanut tv-sarjan, sekä julkaissut romaanin Hertta (Otava, 2015). Sarja ja romaani eivät ole identtisiä, joten sarjan nähneillekin romaani taatusti tarjoaa uuden tulokulman ajan henkeen ja merkittävän ”uuden naisen” legendaan.

Molemmat tuotokset ovat mielestäni tasavahvoja; olisin ehkä mieluummin lukenut romaanin ennen tv-sarjan näkemistä, sillä olisin silloin voinut muodostaa lukemastani vapaampia assosiaatioita. Romaanissa varsinkin Yrjö Leinon hahmo vahvistuu entisestään, ja kolmantena kertojana on Etsivän keskuspoliisin natsisympaattinen johtaja Riekki.

Hella Wuolijoki ja Hertta Kuusinen tunnettiin ”majakkana ja perävaununa”, ja myös ompelijatar Martta Koskisen keskeinen rooli kommunistisessa maanalaisessa toiminnassa tulee teoksessa hyvin esiin. Koskisen kuolemantuomio tuntuu tässä palapelissä täysin kohtuuttomalta; todennäköisesti Hertta olisi saanut osakseen saman kohtalon, ellei olisi ollut Otto Wille Kuusisen tytär. Romaanissa kuvataan Leinon ja Kuusisen yhteiselämän harjoittelua Marlebäckin kartanossa enemmän kuin tv-sarjassa. Molempia, Herttaa ja Yrjöä, uhkasi sodan aattona ja sen aikana työttömyys, mutta luontaisella nokkeluudellaan Hertta hommasi itselleen ja sulhaselleen työpaikat, itselleen Neuvostoliiton lähetystön kielen opettajana ja tulkkina, ja Leinolle pehtorin paikan Wuolijoen kartanosta.

Vaikka teoksessa kuvataan vapaan naisen ja naimisissa olevan miehen suhdetta, kyseessä ei ole tyypillinen kolmiodraama, sillä Hertta ei kunnon kommunistina sallinut itselleen mustasukkaisuuden tunnetta. Leinon elämässä vaikuttivat molemmat ex-vaimot, joista ensimmäinen, Alli Simola vaikutti hyvinkin kiinnostavalta persoonalta. Alli jätti Leinon kasvattamaan heidän yhteistä tytärtään opiskellakseen Kööpenhaminassa kasvissyöntiä ja kukkaistiedettä. Nainen, joka jo 20-luvulla vannoi raakaruoan nimeen, tuntuu oudon anakronistiselta; hän myös perusti Helsinkiin ensimmäisen kasvisravintolan. Allissa ja Hertassa on paljon samaa aatteen ehdottomuutta, kun taas Leinon toinen vaimo Ulla on sovinnainen kansankynttilä, varsinainen siveyden sipuli.

Kun 30-luvulla Suomeen alkoi kiiriä huhuja Siperian kuolemanleireistä, osa kommunisteista ottivat ne vakavasti, varsinkin jos ne tulivat yksityisistä lähteistä. Kirjeenvaihto Neuvostoliittoon oli tarkasti monitoroitua, ja Herttakin kärsii uutispimennosta, vaikka hänen isänsä olisi kai voinut asiaan vaikuttaa. Juri-pojan kohtalo on surullinen ja järkyttävä, eikä selitys ”äiti lähtee, jotta kaikilla lapsilla olisi lämmin ja hyvä” todellakaan toimi lastenkotiin hylätyllä viisivuotiaalla. Hertan saumaton usko Neuvostoliittoon on hänen sokea pisteensä, jota ilman hän tuskin olisi selvinnyt kahdesta pitkästä vankilareissustaan.

Toisen vankilareissun takana ei edes ole tuomiota, vaan kommunisteja pidettiin jatkosodan aikana ”turvasäilössä” – turvassa keneltä, fasisteilta, Neuvostoliitolta vaiko itseltään? Teoksen valoisin hetki liittyy paluuseen vankilasta, kun tuhatpäinen joukko on odottamassa Herttaa ja muita naisia Helsingin asemalla. Vastaanottokomiteaan ei tosin kuulu maan alle kadonnut Leino. Näin Hertta muistelee kokemaansa lämpöaaltoa äitinsä yltäkylläisessä kodissa:

”Makaan silmät auki ja mietin, miten väkevä sana onkaan solidaarisuus, kuinka pyyteetön voi olla ihmisten välinen luja ja tinkimätön myötätunto. Se on kuin joku arka eläin, joka ilmestyy vain halutessaan, jota ei voi koskaan pakottaa esiin. Solidaarisuudella on täysin vapaa oma tahto. Se käyttäytyy aivan samoin kuin rakkaus ja ystävyys, liikkuu vapaasti ja pakottamatta, tulee kun hetki on sopiva ja tarttuu ihmissydämestä toiseen.”

Hertan ja hänen äitinsä Saiman suhde tuntuu mutkattommalta kuin suhde vallanhimoiseen isään. Saima Kuusisen maalaisaateliset juuret Keski-Suomen Luhankaan ovat hyvinkin kiinnostava linkki, varsinkin kun kyläläiset piilottelivat Herttaa ja Leinoa talvisodan aikaan erittäin ankarissa oloissa. Vaikka Hertta rakastaa kaupunkilaiselämän pieniä iloja, kuten Fazerin ja Ekbergin kahviloita, hänessä on myös aimo annos maalaistyttöä. Toisaalta puoluetoverit syyttävät Herttaa ja tämän äitiä ”hienostelusta”, sillä kumpikaan ei suostu täysin luopumaan elämänsä pienistä mukavuuksista kommunismin vuoksi. Neljääkymppiä lähestyvän naisen rakkaus äitinsä lihapulliin on liikuttavaa, varsinkin kun hän itse ei ole talousihmisiä.

Teos on rankoista tapahtumien keskellä poikkeuksellisen vahva ja elämäniloinen. Hertta Kuusisen iloinen luonne juontaa juurensa suht onnellisesta lapsuudesta, ja kirjassa osoitetaan hienosti hänen voimiensa ainainen paluu. Hertan monikielisyys, sivistyneisyys ja oppineisuus vaikuttavat myös hänen elämänhaluunsa. Ottaen huomioon, ettei hänellä ollut muuta muodollista koulutusta kuin lukio (mikä tietysti tuohon aikaan on ollut naiselle jo korkea koulutus), olisin ehkä halunnut lukea hieman lisää hänen ajoistaan Moskovan puoluekaaderikoulussa. Hertan retoriset taidot ainakin tekivät tv-sarjassa vaikutuksen Vappu Nalbantoglun tulkitsemana.

Yrjö Leinon bakteerikammo oli teoksen humoristisin detalji, mikä viittaa jo lievään mielenterveyden ongelmaan. Tälle nauroin ääneen siksikin, että luin teosta samana päivänä, kun olin käynyt hygieniapassikokeessa ja testissä esiinnyin erittäin törkyisin kynsin. Kirkuvanpunaisen lakan rippeet huusivat jynssäämistä, ja mietin, kuinka Leino olisi niihin suhtautunut.

 

Kadotetut kirjat, osa 1

Skateboards (1)Viime perjantaina jouduin heräämään aamuneljältä ehtiäkseni 5.33 junaan kohti pääkaupunkiamme. Loka-helmikuun aika-akselilla olen periaatteessa toimintakyvytön ennen aamuseitsemää, joten oli pienoinen ihme, että ehdin junaan, joka kuljetti minut pääsykokeisiin ja mahdolliseen uuteen ammatilliseen alkuun. Kuitenkaan johtuen kolmen tunnin koiranunesta ja siitä johtuvasta aivovammasta päivä ei sujunut kuin Strömsössä. Kootut mokat: 1) En ehtinyt ajatella metrolipun ostamista ja onnistuin saamaan kolmella pysäkinvälillä tarkistusmaksun. 2) Ymmärsimme toisen aikaisin heränneen kokeeseen osallistuneen toverin kanssa kirjallisen kokeen ajan väärin ja tulimme paikalle reippaasti myöhässä. 3) Unohdin paluumatkalla bussiin muistikirjani ja Hakaniemen Fida-kirppikseltä hankkimani teoksen, joka inspiroi minua kovasti umpiväsyneenäkin.

Teos oli iraninamerikkalaisen Saïd Sayrafiezadehin lapsuuden muistelmateos When Skateboards Will Be Free (Dial Press, 2009). Se kertoo 60-70-luvuilla newyorkilaisessa kommunistiperheessä kasvaneen kahden kulttuurin pojan tarinan tiukasta poliittisesta kasvatuksesta ja siitä eroon pyristelystä. Pojalla on iranilainen älykköisä, joka on kommunistipiireissä jonkunlainen rocktähti ja pillumagneetti; amerikanjuutalainen äiti on arkisempi hahmo, mutta yhtä lailla poliittisesti kiihkeä. Eronneet vanhemmat jakavat vastuuta kolmesta lapsestaan tuulella käyden ja joutuvat kohtaamaan toisensa vuosittaisilla kommunistisilla kesäleireillä. Aikuisen kertojan nykyisyydessä keskeistä on ottaa selvää isän kulttuurisista ”juurista”, jotka eivät aikanaan painaneet paljoa maailmanlaajuista vallankumousta odotellessa.

Muutaman kymmenen sivun lukeman perusteella olin kirjasta hurmioissani ja nyt harmittelen sitä, että euron maksanut aarre jäi bussiin. Siksikin kirja ihastutti, että olen aina halunnut tietää enemmän Iranin kulttuurista ennen islamilaista vallankumousta, ja poliittisesti aktiivisten iranilaisten kohtaloista monensuuntaisten vallankumousaatteiden välissä. Olin juuri edellisenä päivänä päivittänyt tietojani Iranin viime aikoina vankilaan joutuneista toisinajattelijarunoilijoista, joten kirja tuntui ajankohtaiselta.

Kirjan lukeminen palautti myös minussa piilossa olevia tutkijangeenejä, olenhan joskus erikoistunut lapsuuteen keskittyviin poliittisiin muistelmiin islamilaisessa maailmassa. Jostain syystä pidän enemmän lasten kuin aikuisten näkökulmista politiikkaan, ja tässä Sayrafiezadehin teoksessa oli samantyyppistä ilkikurista otetta kuin esimerkiksi pakistanilaissyntyisen Sara Sulerin Meatless Days:issä (1988). Kirjan kannessa teosta verrattiin zimbabwelaissyntyisen Alexandra Fullerin teokseen Don’t Let’s Go to the Dogs Tonight (2003), joka on myös jättänyt minuun ikimuistoisen jäljen armollisena dokumenttina sisällissodan raakuuksista.

vaxtgladje-note-book-green__0210875_PE364632_S4Löytötavaratoimisto todennäköisesti veloittaa tavaran palautuksesta omaisuuden, joten halvemmaksi tulisi tilata kirja Amazonista tai etsiä kirjastoista. Varmasti teos on päätynyt joko paperinkeräykseen tai löytötavaroihin, sillä tuskin noin outo kirja on inspiroinut kanssamatkustajia sosialisointiin. Jos joku bussiin jäänyt matkustaja on napannut sen itselleen, silloin kirjalla on onnellinen tulevaisuus.

Muistikirjalla ei ole niin väliä, kun siinä oli enimmäkseen muistiinpanoja jo luetuista kirjoista, ei sydänsuruista eikä märistä unista. Tosin siinä oli ihanat kannet. Uuden samanlaisen voin hakea Ikealta 3,50 e hintaan, mikä luultavasti myöskin on halvempaa kuin asiointi löytötavaratoimistossa.

Unkarin sossussa 60-luvulla

81136538-dd31-11dc-aa5e-1b5dd590728eEn muista, olisinko lukenut unkarilaista romaanikirjallisuutta lainkaan – runoja vähäsen, mutta juuri nyt ei tule ainuttakaan romaanikirjailijan nimeä mieleen. György Konrád (s. 1933) saa siis olla ensimmäiseni, ja häneltä ensimmäinen tutustumisen kohde on esikoisromaani Vierailija (1969, suom. Tammi, 1976, käännös Anna-Maija Raittila). Teos on odottanut hyllyssäni 9 vuotta, ilmeisesti aiemmin yritystä lukea tätä on ollut, koska kirjan sivujen välistä löytyi Helsingin ratikkalippuja.

Teos kertoo nimettömästä miespuolisesta sosiaalityöntekijästä, joka on lopullisesti leipiintynyt työhönsä. Silti romaani kuvaa miehen työminää ja erityisesti lastensuojelun arkea, ikään kuin miehellä ei olisi muuta elämänsisältöä, vaikka tällä onkin talo mukavalla keskiluokkaisella alueella ja välittävä perhe. Vaikka mies inhoaa työtään, hän kokee olevansa enemmän elossa asiakkaidensa parissa kuin kotonaan. Tosin hän saa kicksejä vain sosiaalipornahtavasta observoinnista, ei niinkään ihmisten ongelmien ratkaisemisesta.  Vierailijan asemassaan hän on armottomampi kuin Camus’n sivullinen Mersault, hän ei näe ympäröivässä yhteiskunnassa paljoakaan sympaattista tai samastumisen arvoista. Juoppous, haureus ja lasten hyväksikäyttö on hänen maailmansa.

Konrád on kielellinen virtuoosi, joka saa ankeimmatkin byrokraattiset kohtaamiset kuulostamaan taiteelta. Ihmiskuva on raadollisen pessimistinen, eikä valoa tunnelin päässä näy. En lukisi tätä suoranaisesti antikommunistisena teoksena, vaikka Konrad joutuikin kotimaassaan paarian asemaan tämän julkaistuaan. Hän oli työskennellyt sosiaalivirastossa ennen kirjailijaksi ryhtymistä, mutta ura valtion leivissä tyssäsi tähän romaaniin. Tämän jälkeen hän elätti itseään vuosikausia mielisairaaloiden apuhoitajana. Konrad ei kuitenkaan aseta poliittista kritiikkiään järjestelmän tasolle laajalla skaalalla, vaan kuvaa ns. tavallisten budapestilaisten – juoppojen, prostituoitujen, mielenterveyspotilaiden ja romanien – arkea ruohonjuuritasolla. Poistuessaan sosiaaliviraston lihanvärisiltä käytäviltä he eivät yleensä kiitä ”auttajiaan”.

Karmein episodi teoksessa liittyy Banduloiden erakkoperheeseen, johon syntyy autistinen, karvainen susilapsi Ferike. Päähenkilö on yrittänyt etsiä pojalle laitospaikkaa vuosia, mutta jonot laitoksiin ovat toivottomat ja Bandulat eivät halua luopua lapsestaan, vaikka eivät kykene häntä hoitamaan. Poika mätänee häkkisängyn vankilassaan jyrsien raakoja juureksia. Pariskunnan tehtyä itsemurhan päähenkilö jättää virkansa ja alkaa elää Feriken kanssa samastuen herra Batulan rooliin. Perhe ja entiset työkaverit yrittävät saada miestä tolkkuihinsa tuloksetta.

Teoksessa on kiinnostava sosiologinen ulottuvuus, joka muistuttaa minua 90-luvun luennoista, joiden ikuisuusteemana oli susilapset.  Voidaan myös kysyä, johtuuko itäisen Euroopan heikko vammaisten asema kommunismista vai muista kulttuurisista tekijöistä. Luin teosta ensisijaisesti rankkana kannanottona vammaisten ja erityislasten asemaan, vaikkakin olen lukenut vielä rankempia kuvauksia entisestä Neuvostoliitosta (vrt. esim. Ruben Gallego: Valkoista mustalla).

Konrádin kirjallinen testamentti lukijoilleen liittyy ajatukseen, että jos lukija on poiminut hänen teoksestaan edes yhden merkittävän lauseen, se riittää. Paikoitellen lauseet olivat niin kammottavan loisteliaita, että niihin melkein läkähtyi. Tässä tyypillistä sossun työpäivän kuvausta: ”Ohjailen kärsimyksen liikennettä, siirtelen sinne tänne, laitoksiin, sen erillisiksi läjiksi kasautuvia kuormia. Enimmäkseen vain odotan ja yritän estää muitakin puuttumatta asioihin. Raaka-aine, jolla työskentelen, pettää jatkuvasti, aika pyöräyttää järjestelyni päälaelleen, on siis parasta olla mieliksi tälle työtoverille.” (123)

Ei hermoheikoille eikä herkkähipiäisille.

PS: Aloitan tämän päivän postauksillani Unkari-teeman, sillä haaveenani on päästä vielä tämän vuoden aikana käymään ensi kertaa Budapestissa. Jos reissu siirtyy ensi vuoteen, sekään ei haittaa, sillä siihen mennessä olen ehtinyt sivistyä unkarilaisesta kirjallisuudesta himpun verran enemmän.

Lilliputit ja jättiläiset

9782070316496

”Nyt kun halpamaisuus vyöryy kaikkialle, he voivat katsoa taivasta kalpenematta ja maata punastumatta.”

Andreï Makinen Maa ja taivas (WSOY, 2004, suom. Annikki Suni) on suuri, vaatimaton rakkaustarina. Luettuna putkeen Ranskalaisen testamentin kanssa kertomusten sisällöissä on jonkun verran toistoa – molemmissa on päähenkilönä vanheneva ranskalainen nainen, joka on valinnut elämän kohtalokseen Neuvostoliiton. Tässä romaanissa tarina ankkuroituu viikkoon kesällä 1942 jossain Stalingradin lähistöllä, jossa Aleksandrana, Sashana ja Shurana tunnettu nainen on ratatöissä (kukaan ei muista hänen oikeaa, ranskalaista nimeään). Siellä hän kohtaa maanmiehensä, lentäjä Jacques Dormen, joka on ollut sotavankina sekä saksalaisten että venäläisten leireillä ja on pelastunut elävänä lentotaitonsa vuoksi.

Orpo poika pitää Aleksandraa tätinään ja hänellä on lupa vierailla tämän luona, sillä hänellä ei ole muita elossa olevia läheisiä. Aleksandra opettaa tälle ranskaa ja yhdessä he lukevat vanhan hirsitalon ullakolle jääneitä puoliksi palaneita ranskalaisia romaaneja ja runokirjoja. Poika selviytyy karusta lastenkotinuoruudestaan pakenemalla Napoleonin aikaisiin sankaritaruihin. Aleksandra säännöstelee muistelmiaan oman aikansa sopivuussääntöjen mukaan, mutta pojan tultua murrosikään hän päättää raottaa tarinoiden arkkuaan aiheesta Jacques Dorme.

Kuolleesta lentäjästä tulee pojalle jonkinasteinen pakkomielle, ja päästyään aikamiehenä pakolaiseksi Ranskaan hän etsii tämän elossa olevia sukulaisia löytääkseen totuuden. Uuden ajan Ranskassa tosin sotaveteraanien aikaansaannoksia ei enää juhlita – jopa hautausmailla on graffiteja ja nuoret puhuvat harmillisen rappeutunutta kieltä. Kertojan maailmankuva on klassisen konservatiivinen, eikä hän koe oloaan erityisen kotoisaksi Aleksandran kotimaassa, vaikka sai nuorena harvinaisen kieli-ja kulttuurikylvyn ranskalaisuuteen. Kielet ja kulttuurit eivät ole staattisia, eikä menneitä kulttuurin kukoistuksen hetkiä voi purkittaa. Miehen maailmankuva on melankolinen, eikä hän tunnu löytävän ketään, joka voisi hänen kokemuksiaan ymmärtää.

Pidin teoksessa eniten detaljeista, kuten Aleksandran meripihkahelmien hajoamisesta kiihkeässä syleilyssä. Ikkunoista leviää villikirsikan tuoksu pariskunnan maagisina lemmenöinä. Aistillisesti lukija on ylityydytetty, mutta viikon kestävää aistien fiestaa peilataan nuoren miehen kertomuksen jatkuviin antikliimakseihin, koulukiusaamiseen, simputukseen ja outoihin kokemuksiin peräkylän kaljakioskeilla. Lastenkodin nuoria viedään statisteiksi kommunistisiin paraateihin, joihin tarvitaan massavoiman illuusio, samalla kun ehjien perheiden vesat lämmittelevät kotona samovaariensa turvissa. Jättiläiset muuttuvat lilliputeiksi näissä tragikoomisissa voimannäytöksissä, joihin kukaan ei voi uskoa sydämessään. Politiikan, vallan ja vimmaisen mielipuolisuuden näytökset tulevat jopa enemmän lihaksi kuin muinainen rakkaustarina. Lopulta tarinan juoni tiivistyy nuoren mieskertojaan pakkomielteeseen romanssista, jonka yksityiskohtia kukaan ei voi paikantaa. Hän luultavasti elää Aleksandran tarinaa vimmaisemmin kuin Aleksandra itse.

Neuvostoajan uskonnollisuuteenkin Makine tarjoaa ikkunan, ensinnä takapajuisten eukkojen haluun kastaa lastenlapsiaan, mutta lopulta se ilmenee transnationaalina pyhyyden kaipuuna. Nähdessään adoptiotätinsä Aleksandran rukoilevan ranskaksi katolisen kaavan mukaan keskellä yötä salaa hän vakuuttuu rakkauden ja uskonnollisen kokemuksen samankaltaisuudesta. Hienoin elämys romaanissa tiivistyi tähän määrittelyyn, joka tuntuu läheisen omakohtaiselta: ”Minulla ei ollut silloin (enkä tiedä onko nytkään) parempaa määritelmää rakkaudesta kuin että se on hiljainen rukous, joka yhdistää kaksi välimatkan tai kuoleman erottamaa ihmistä katkeamattomaan vaistonvaraiseen tietämykseen toistensa tuskista ja onnenhetkistä.”

Tyhjentävää, yksinkertaista ja ylimaallisen vaikeaa, vai mitä?

 

 

Oman ikäluokkani retroilija

200px-LuokkakokousJarkko Tontin Luokkakokous (Otava, 2007) iskee suoraan oman ikäluokkani hermoon: siinä kuvataan kolmen reilun kolmikymppisen v. 1973 syntyneen Tampereella kasvaneen uraihmisen polkujen risteymiä ja ystävyyttä, joka kenties kestää kaiken, kenties ei. Toni ja Matias ovat olleet molemmat olleet intohimoisesti rakastuneita Emmiin jo lukioajoista saakka; Emmi on tyydyttänyt seikkailunhaluaan molempien kanssa haluamatta sitoutua. Koska molemmat miehet elättelevät toivoa romanssin uudelleensyttymisestä, he suostuvat Emmin apulaisiksi luokkakokouksen järjestäjiksi.

Tontin elämäkertaa tutkineena olettaisin teoksen olevan osittain omaelämäkerrallinen, tosin ei varmasti yksi yhteen. Hän itse syntyi v. 1971 Tampereella, mutta tämän teoksen päähenkilöt eivät päässeet paljoa 1980-luvun nousukaudesta nauttimaan. Kaikki 1980-luvun lopun kliseekokemukset kuten teinikännit Viking Linella käydään läpi, mutta kertomuksen painopiste on 1990-luvulla ja teoksen nykyhetkessä, jossain 2000-luvun puolivälissä. Kaiken toiminnan kohteena on 80-luvun nousukauden mahtaileva Ilves-hotelli, josta tilat kokousta varten on varattu.

Toni ja Matias asuttavat Helsingin parempia kortteleita viettäen paljon aikaa trendibaareissa. Tonin it-ala ja Matiaksen historiantutkimus ovat molemmat samaa selkäänpuukottajien taistelutannerta. Pidän erityisesti yliopistomaailman pyrkyryyden ja opportunismin valoittamisesta, tosin tuntuu melkein absurdilta, että 1400-luvun pyhimysten ja kaupunkilainsäädännön tutkijoitakin kadehditaan ja että historiantutkijatkin osaavat olla näin tyrkkyjä. Matias tutkii keskiajan kaupunkivaltioita, kun ei muutakaan elämässään keksi – pian hän pelkää verensä olevan laihaa kuin Porthanian kahvi. Pragmaattisella ja rahanahneella Tonilla taas on selkeät suunnitelmat elämänsä suhteen: oma it-firma on perusteilla ja horisontissa siintää rivitaloidylli Espoossa rakastetun lääkärivaimon kanssa. Tosin rakastettu asuu, työskentelee ja tekee vihreää politiikkaa Tampereella ja ”pojittelee” sähköposteissaan entisiä rakastajiaan tahallisen tekopirteästi.

Luokka-analyysia teoksessa on kohtuupaljon, tosin luokka tai status ei määrittele kaikkia kolmikon valintoja. Siksi teoksen nimikin on monimerkityksinen. Toni ja Matias ovat ylipäänsä päätyneet samaan Rellun lukioon siksi, että porvarien lapsille siellä oli tarjolla laaja latina ja kommunistien lapsille laaja venäjä. Tonin hervantalaistausta on tarinassa se silmiinpistävä ”toiseus”, mutta Matiaksenkin vakaa porvarillinen tausta murenee vähitellen. Kummallakaan miehellä ei oikeastaan ole syytä olla toiselle kateellinen, mutta molemmat värittävät toistensa taustoja räikeämmillä väreillä kuin minä ne aikanaan ovat ilmenneet. Vai olivatko poliittiset leirit 1980-luvun Tampereella todella näin kaukana toisistaan, verrattuna vaikka Keski-Suomeen? Minulla oli kavereita kommunistikodeista, mutta ketään ei lähetetty Neuvostoliittoon tai DDR:ään kesäleireille, kuten Toni tässä vietti lapsuuttaan. Ja kommunisteillakin oli kesämökkejä. Monet kommunistit lukivat vaikeaa kirjallisuutta ja harrastivat klassista musiikkia. Ehkä hersyvämpi asetelma olisikin ollut laittaa vastapareiksi kommunistisen kulttuurikodin ja Hervannassa asuvan kokoomushenkisen pienyrittäjän vesat. Tosin en tunne Tampereen lähihistoriaa tarpeeksi pystyäkseni kuvittelemaan Hervannan Kokoomuksen paikallisyhdistyksen kokousta 1980-luvulta.

Tontti on rakentanut romaaninsa huolellisesti, siihen mahtuu yllättävän paljon asiaa, analyysia ja historiallista ristivalotusta. Juoneen olisin kaivannut enemmän yllätyksiä, pystyin nimittäin arvaamaan liikaa etukäteen. Kielellisesti teksti oli jouhevaa ja monisyistä. Koska olen tunnistanut Tontin aiemmista yhteyksistä runoilijana, en prosaistina, odotin tekstin olevan yltiöpoeettista, kuten usein käy kahden lajin taitajille. Tässä tyylilaji on realistinen, jopa viihteellinen, mutta se ei latista kiinnostavia teemoja. Tuntui, että tekstissä ei ollut yhtään turhaa sanaa.

Pidin teoksesta paljonkin, vaikka henkilöhahmot eivät suorastaan menneet ihoni alle. Sukupolvimuistelmana teos onnistuu loistavasti. Tunneilmapiiri on kauttaaltaan tragikoominen, ja loppua kohti lipuu surullisuuteen. Uskoisin, että pohjimmiltaan teos kertookin kuolemanpelosta, kaiken rajallisuudesta ja luopumisesta. Että sellaiset bileet.

PS: Teosta ei kannata sekoittaa tänä vuonna ulostulleeseen samannimiseen elokuvaan, joka perustuu tanskalaiseen käsikirjoitukseen. Niillä tuskin on mitään yhteistä.

 

Ulkopuolisuuden eksistentialismi

Pikku jumalatRichard Wrightin Pikku jumalat (WSOY 1982, suom. Kai Kaila, alk. The Outsider ) julkaistiin Suomessa reippaalla kahdenkymmenenkahden vuoden viiveellä, mutta julkaistiin silti. Näitä 50-60-lukujen afroamerikkalaisia helmiä bongaa nykyään lähinnä kierrätyskoreista, mutta onneksi niistäkin – ehkä edelleen kaltaiseni marginaaliväki innostuu niistä.

Romaani on paikoitellen syvällinen eksistentiaalinen pohdinta rodullisesti ”merkityn” ihmisen mahdollisuudesta vapauteen, mutta enimmäkseen värikäs kavalkadi seksiä, väkivaltaa ja todellisuuspakoa. Teoksen ajankohta on vuosi 1950 eli sodanjälkeinen todellisuus, jossa ollaan vasta pääsemässä kommunistivainoihin ja jossa kansalaisoikeustaistelut ovat vasta iduillaan yksittäisten idealistien haaveissa.

Päähenkilö Cross on yrittänyt olla filosofian opiskelija Chicagon yliopistossa, mutta elämän materiaaliset realiteetit ovat pakottaneet hänet postimieheksi. Jouduttuaan kahden kostonhimoisen naisen loukkoon hän on lirissä: vaimo vaatii korkeita elatusmaksuja asianajajan kautta ja vasta 15-vuotias tyttöystävä on raskaana, vaatien myös omaa osuuttaan työmiehen vaatimattomasta potista, uhaten myös alaikäisen raiskaussyytöksellä, ellei mies suostu naimisiin.

Vaikka Crossilla on edistynyt akateeminen sanasto käytössään kuvaamaan maan rotuongelmaa (mutta ei työkaluja ratkaista sitä), hän on myös elinympäristönsä South Siden ghetton kasvatti, jossa ei pärjää puhumalla filosofisista ismeistä. Alkoholi ja prostituutio tuntuvat olevan välittömiä pakopaikkoja kaikkiin ongelmiin. Dominoivan ja yltiöuskonnollisen äidin kasvatusmetodi on tuottanut vastuuta pakenevan, sitoutumiskammoisen miehen, joka ei pysty nauttimaan naisten seurasta muuten kuin seksuaalisessa mielessä. Omituinen yhteensattuma mahdollistaa Crossin paon tunkkaisesta perhekuviostaan ja alkuperäisestä identiteetistään. Ensin hänestä tulee (epäonnistuneesti) memphisiläinen Humu-Charlie, sitten (onnistuneemmin) harlemilainen Lionel Lane. Identiteettivarkauden teema on herkullinen, sillä tässä osoitetaan, kuinka se paperilla toimivan yhteiskunnan piirissä oli aikanaan mahdollista.

Teos kuljettaa lukijan erikoiselle pakomatkalle Chicagosta New Yorkiin, jossa Crossista tulee miltei vastoin tahtoaan valkoisten kommunistien maskotti Greenwich Villagessa. Kommunistipariskunta Gil ja Eva haluavat mustan miehen alivuokralaisekseen osoittaakseen fasistishenkiselle vuokraisännälleen kaapin paikan. Crossille osoitetaan ennaltamäärätty paikka puolueessa, joka ei niinkään riipu miehen omasta tahdosta tai poliittisesta heräämisestä, vaan tottelemisesta ja alistumisesta. Cross suhtautuu kommunismiin epäilevästi eikä ehdi liittyä jäseneksi. Vallanhimoisia ”pikku jumalia” löytyy kaikista poliittisista leireistä, eikä auktoriteetteja karttava Cross näe muuta mahdollisuutta kuin heidän eliminointinsa.

Teoksen juoni on nopeatempoinen ja äärimmäisyyksiin tukeutuva. Suurin osa henkilöhahmoista, sekä mustista että valkoisista, on elämänsä ja valintojensa suhteen hajalla. Vakat löytävät kansiaan suttuisissa juottoloissa ja majataloissa ja kaikkialla soi raukea jazz, Crossin pelastuksen musiikki äidinvallan ankeasta ikeestä. Tunnelmat ovat vahvoja ja mukaansatempaavia ja sinänsä mitättömät sivuhenkilötkin, kuten Crossin satunnaiset naisystävät matkan varrella, ovat täysverisiä, tuntevia ihmisiä. Pelastavaksi enkeliksi nousee valkoihoinen taidemaalari-Eva, joka päätyy asumaan suojattinsa kanssa keskelle syvintä Harlemia ja näin rikkomaan yleisesti hyväksytyn roturajan.

Ihan klassista eksistentialistista kirjoittamista teksti ei ole (jos tätä vaikka verrattaisiin Camus’n Sivulliseen), sillä Wright käyttää paljon aikaa ja tupakkaa päähenkilönsä psykologiseen ymmärtämiseen, sen sijaan että näyttäisi tämän totaalisen vieraantumisen ihmisyyden lainalaisuuksista. Huolimatta tekemistään rikoksista Cross pysyy humaanina, melkein sympaattisena olentona, johon lukija voi samastua, vaikkei kaikki tekojen motiivit avautuisikaan. Teosta voi myös lukea rikosromaanina, sillä iso osa juonesta liittyy mystisten murhien tutkintaan ja poliisien rodullisiin ennakkoluuloihin.

Romaanin ajallinen ulottuvuus on kiehtova, sillä monimutkaiset tapahtumat tiivistyvät korkeintaan pariin viikkoon. Oikeastaan jännittävin tapahtuma liittyi talviyöhön Chicagossa, josta en onnistunut tässä tekemään juonipaljastusta. New Yorkin tapahtumat olivatkin tässä jollain tapaa ”tårta på tårta”, eli olisin hyvinkin voinut lukea kaksi erillistä kirjaa samaisesta Crossista. Kaiken kaikkiaan loistava aloitus kirjavuodelle 2015, ja samaa toivon kaikille blogini lukijoille!