Pala Tampereen tuntematonta historiaa

Teos: Terhi Rannela: Kiivaat (Karisto, 2019)

Kukapa tietäisi jotain suomalaisista partisaaneista, noista natsikollaboraatiota vastustavista joukoista? Niin, ne olivat pieniä ja kiivaita. Adjektiiviin ”kiivas” Terhi Rannela naulaa uusimman romaaninsa jopa siihen saakka, että sen päähenkilö, tamperelainen tehtaantyttö ja poliittinen vanki Salme on myös tyttönimeltään Kiivas.

Kiivaat ovat Pispalan aitoja punaisia, joissa aate jalostuu jo kolmannessa polvessa. Mummi on menettänyt miehensä kansalaisssodassa, äiti Kaarina on valinnut agitaattorin uran ja jättänyt kaksi lastaan äitinsä hoivattaviksi. Järjestely sopii lapsirakkaalle mummolle, vaikka elämä onkin niukkaa. Hän kannustaa tytärtään valitsemallaan uralla ja kerää leikekirjaan pikku-uutisia hänestä.

Salme on jo koululainen, kun pikkuveli Eikku tuodaan heille. Veli ei kehity samaan tahtiin muiden kanssa, ja hänessä on enemmän hoitamista kuin Salmessa. Vuonna 1941, mikä on romaanin tapahtumien keskiössä, tyttö on 17-vuotias liittyessään sos.dem.nuorisoseuraan. Aluksi toiminta on letkeää kesäiltojen viettoa seuran kesäkodilla Teiskossa, mutta pian se äityy ampumisharjoituksiin ja maanalaisiin lentolehtistalkoisiin. Salmea ei harmita, kun pääsee jakamaan lehtisiä yhdessä mielitiettynsä Toivon kanssa, vaan Amurin puutalokortteleissa puhuu myös rakkauden kieli.

Kirja on osittain kirjeromaani, jossa Salme tilittää toiselle naimisiin menneenä tuntojaan Helmi-Sofialle, Toivon oletetulle vaimolle Hämeenlinnaan. Kirje ei ole suuri paljastus rakkausrintamalla, eikä varsinkaan avaa pettämisdraamaa, vaan Salme haluaa seuraajansa tietävän, mitä hänen miehensä puuhaili sotavuosina. Vaikka Salmen oma mies tietää näistä puuhista, hän tuntuu kaipaavansa uutta uskottua salaisuudelleen. Toivo on ollut hänen elämänsä rakkaus, niin hän tunnustaa, mutta elämää eletään sopuisan Arvon kanssa, sillä Salme ei ole nainen, joka sanoo useamman kerran tahdon.

Dynamiittitytöt joutuvat sabotaasiyrityksestä vankilaan, ja toveri Kerttu on heistä se poliittisempi. Salme taas on imenyt aatteen äidinmaidossa, mutta vankilasta vapauduttuaan hän ei jaksa edes kömpiä vappumarssille. Vankilassa hän istuu ainakin osan aikaa yhdessä äitinsä kanssa, ja jossain päin runoja 60 sallitulle wc-paperiruudulle rustaa myös se kuuluisa runoilija, josta kaikki kuiskuttelevat.

Rannela on taitava tuomaan esiin pienen ihmisen mikrohistoriaa, ja siksi tuntuikin hyvältä, ettei teoksessa ollut yhtään julkkishahmoa. Hänen aiempi historiallinen romaaninsa Frau kun oli niitä täynnä. Osaan nimetä kuuluisista sota-ajan punaisista naisvangeista tasan kolme, Elvi Sinervon, Hertta Kuusisen ja Martta Koskisen, eikä tämä vielä auta minua ymmärtämään kansan historiaa. Kirjassa varsinkin Salmen mummon rooli korostuu sivistystä arvostavana lukutoukkana, ja antaa kyllä parhaimman mahdollisen kuvan tamperelaisesta työväenkulttuurista.

Teos on tiivis ja ajallisesti poukkoileva, mutta sen palaset pysyvät silti hyvin koossa. Itse opin siitä paljon paikallishistoriaa: kiinnostava episodi liittyi muun muassa nuoren Pauli Tuomirannan hautajaisiin – siis miehen, joka oli näännyttänyt itsensä hengiltä vankilassa 1930-luvulla. Rannela kuvaa hautajaisissa sattunutta välikohtausta, jonka jälkeen poliisi keskeyttää menot ja Salme ja mummo joutuvat palaamaan kotiin Järvensivun kautta.

Sivuhenkilöistä mieleeni jäi varsinkin juutalainen kauppias Roth, joka pitää hattuliikettään jossain Hämeenkadun kupeessa. Näitä juutalaisia kauppiaita olen bongaillut muissakin Tampere-aiheisissa romaaneissa, mikä kertoo siitä, että täällä on tosiaan ollut pieni juutalaisyhteisö. Roth on löytänyt yhteisen linjan sosialistinuorten kanssa ja tukee heitä salaa Salmen kautta avustuksin. Miehellä riittää myös huumorintajua vaikeimmissakin tilanteissa, kuten Salmen vankilastapalaamisjuhlissa huomataan.

En tiedä, olisinko elänyt tätä teosta niin voimallisesti, jos se olisi sijoittunut toiseen kaupunkiin. Toivon silti, että teokseen tarttuvat muutkin kuin tamperelaiset historian harrastajat: uskon, että se voisi puhutella nuoria lukijoita, koska Rannelalla on jo vahva nuortenkirjailijan maine ja paikoitellen kirjassa kuvataan aivan tavallisia nuorten kotkotuksia.

En ole Tampereen punaisen historian suurin asiantuntija, mutta ehkä tiedän keskivertolukijaa enemmän radikaalin vasemmiston vaiheista tässä maassa. Minulle tämän teoksen minimalistinen esittämisen tapa oli riittävä, mutta jäin miettimään juuri niitä nuorempia lukijoita, ja niitä, jotka eivät ole lukeneet poliittista historiaa yliopistossa. Sellaisille lukijoille teos saattaa herättää hämmentäviä kysymyksiä, mutta kirjaa ei kannata jättää kesken siksi, että ei sen kontekstista kaikkea ymmärrä. Ja sitten, omista itsekkäistä syistäni, otan riemulla vastaan teoksen, jossa politiikka on kaiken toiminnan keskiössä.

Tämä ei ole leppoisa mökkilaiturikirja, jonka kanssa otetaan varpaat vedessä-selfieitä viinilasi kädessä, eikä se sovellu niille, jotka rakastavat Enni Mustosta. Toivon, että tämä anti-mainos sopii kirjan kiivaaseen henkeen, ja antaa myös mahdollisuuksia vertailla kahden eri ajan poliittisen aktivismin muotoja ja ilmentymiä.

Desanteista ja vallankumouksen vartojista

Siinä_näkijä_missä_tekijäItsenäisyyspäivän lukuhaasteeksi nousi saada loppuun itsenäisyyden ajatusta kiinnostavalla tavalla dekonstruoiva Hannu Salaman Siinä näkijä missä tekijä (Otava, 1972). Teoksen pääteema, Pispalan punaisten sodanaikainen maanalainen sabotaasitoiminta, kiinnosti kovastikin, mutta huomasin alusta saakka, etten tulisi koskaan täysin ymmärtämään tekstiä enkä Salaman tyyliä. Teos ei kuitenkaan ole jäänyt täysin unohduksiin, vaan se näyttää olevan monenkin blogistin suosikki ja siitä on tehty uusia draamatulkintoja esim. Tampereen Nätyssä aivan viime vuosina.

Teoksen alkuosassa eletään myrskyisen pariskunnan, Maijan ja Santun, yhteiselämän alkutaivalta Kouvolan suunnassa ja Pispalassa. Kansalaissodan jättämät haavat ovat tuskin vielä arpeutuneet, kun jo eletään IKL:n marssien ja muilutusten aikaa. Santtu pitää vaimoaan yleisenä naisena, mutta samalla tälle itselleen on sallittu naisseikkailut kotona ja reissuissa, onhan hän toiselta ammatiltaan iskelmälaulaja, vaikka päätöikseen tekeekin sähkömiehen hommia. Maija on lähtenyt komean, mutta ”tuulella käyvän” laulajan kelkkaan vaan näyttääkseen likkakavereilleen pystyvänsä pokaamaan laulajan. Kuten hän itsekin myöhemmin toteaa, se ei ehkä ollut viisain parisuhteen solmimisen kriteeri.

Santtu on myös taipuvainen uskonnolliseen toimintaan, joten kodin kirjahyllyssä on rinta rinnan Leninin tekstejä ja helluntaiepistolaa. Pariskunnan yhteiselämää kuormittavat molempien heikko itsetunto, vähättely ja viinanhimo. Molemmilla olisi tahdonvoimaa rakentaa parempaa maailmaa, mutta eivät kykene saamaan tahtojaan toimimaan samaan suuntaan kuin satunnaisina ohikiitävinä hetkinä. Ehkä päällimmäisenä tässä kristallisoituukin älykkään, mutta vähän kouluja käyneen vasemmistoväen turhautuminen ja poliittisen toiminnan vaihtoehtojen rajallisuus. Haaskattu intellektuaalinen energia.

Päähenkilöihin tutustuminen tapahtuu vaivalloisesti, sillä alkupään kappaleet ovat vaikeaa tajunnanvirtaa, Maijan ja Santun sisäistä katkeroitunutta puhetta, täynnä toistoa ja jaarittelua. Pieni Harri-poika (Hannun alter ego) saa alkupuolella vain lyhyitä puheenvuoroja, mutta ne ovat raikkaampia kuin vanhempansa rujot, alatyyliset tilitykset. Keskiosassa käydään läpi Pispalan kommunistien sodanajan pidätyksiä, vankilakeikkoja ja teloituksia, kun taas loppuosassa käsitellään perheen tilannetta enemmän kasvavan Harrin näkökulmasta. Vaikka Salama taitaa monimutkaisempia tyylillisiä rekisterejä ja leikkauskulmia kuin Kalle Päätalo, paikoitellen teksti kilpaili pitkäpiimäisyydessään Päätalon pikkutarkkojen työnkuvausten kanssa – erityisesti keskiosan Jaskan 37-sivuinen kirje Santulle hänen tekemänsä ilmiannon motiiveista oli puisevaa luettavaa. Teoksen varsinainen poliittinen draama – Tampereen seudulla tehdyt sabotaasiyritykset esim. keskeisiin teollisuuslaitoksiin ja kollaboraatio neuvostodesanttien kanssa – olisi ollut hyvinkin kiinnostavaa luettavaa, jos kerrontatekniikka olisi ollut terävämpää. Vallankumouksen kiihkeät odottajat ovat tässä yhtä utopistisia kuin tämän päivän fundamentalistiset kristityt, eikä tällainen äärimentaliteetti taida olla millekään aikakaudelle täysin vierasta.

Työväenluokkaisesta puheparresta, sukulaisuus-ja ystävyyssuhteista teos kertoo elävämmin. Teoksen nimeä voi lukea sekä poliittisella että yksityisellä tasolla – puheenpartena äiti-Maija käyttää tätä oikeuttaessaan sodanaikaisia yöjuoksujaan, sillä että on liian kauan saanut olla miehensä uskottomuuden näkijä. Harrin näkijän positio on ehkä raadollisin, sillä hän joutuu seuraamaan harvinaisen pirullista suhdedraamaa, erityisesti äitinsä epätoivoista heilastelua, joka usein päättyy yhden yön pariskunnan sammumiseen hellahuoneen lattialle. Kuulemme myös toisiaan kyräilevistä naapureista, jotka ilmoittavat toistensa viinanjuonnista sosiaalilautakuntaan. Varsinkin sodanjälkeisessä todellisuudessa entisiä aktivisteja ja ammatti-ihmisiä leimaa ”kunnanvaivaisuus”, joka ei paljoa eroa tämän päivän keski-ikäisten pitkäaikaistyöttömien arjesta.

Teoksen loppuosassa äiti ottaa uuden miehen ja muuttaa tämän kanssa Keski-Suomen ”Kopekseen”, syrjäiselle maalaispaikkakunnalle, jossa ei ole pojalle pioneerikerhoa. Maallakaan köyhän kansan arki tai arvomaailma ei ole Pispalan köyhälistöä kummoisempaa. Salama ei ole halunnut nimetä paikkakuntaa omalla nimellään, mutta vinkeistä päätelleen liikutaan jossain pitkän matkan päässä Jyväskylästä pohjoiseen. Paikkakunta on hyvin jälkijättöinen ja metsäläinen, ja siellä kasvava Harri oppii vielä suorasukaisempaa seksuaalisuutta kuin Pispalan ahtaissa asunnoissa ikinä. Kuten minunkin lapsuudessani, näillä hoodeilla tarjoillaan tappaiskeittoa, jota kaupunkilainen Harri ei ole koskaan syönyt ja jota hän ei ruokalajina tunnista.

Salama ei pyri lukijan emotionaaliseen samastumiseen edes lapsen näkökulmasta. Aikuiset hahmot ovat harvinaisen hankalia, eikä heissä tapahdu suurta henkistä kasvua tai muutakaan valaistumista. Teoksen vastaanotto oli vuonna 1972 harvinaisen nuivaa erityisesti vasemmistolaisten parissa, jotka kokivat poliittisen kätyritoiminnan kuvauksen liioiteltuna ja työväenluokkaisen elämäntavan kuvauksen liian inhorealistisena. Saatuaan ensin maan konservatiivien vihat nistaansa Juhannustansseillaan, Salama tuli tämän teoksensa kautta uudelleen leimatuksi Pispalan punaisten jälkeläisten parissa, jotka olisivat halunneet lukea vanhempiensa ja isovanhempiensa taistoista kauniimmassa valossa.

Salaman oma henkilöhistoria kulkee melkein yksi yhteen teoksen päähenkilöiden historian kanssa, mikä omalla tavallaan oikeuttaa näinkin rankan kuvauksen. Romaanina teksti tuntui kuitenkin epätasapainoiselta kokonaisuudelta. Salamalla olisi taatusti ollut kykyä luoda tästä kokeilevaa avantgardista tykitystä tai maanläheistä realistista kansankuvausta, mutta nyt teksti jää kahden rekisterin loukkoon. Sen pelastaa huumori, jota paikoitellen viljellään hersyvästi traagistenkin tapahtumien keskellä. Esimerkiksi lahtareiden ampuman Taisto-toverin sankarihautajaiset ovat aikamoinen spektaakkeli, vaikka päätyvätkin poliisin mittavaan lopetusoperaatioon.

Teos kuulunee niihin kirjoihin, joiden sanoma jää muhimaan takaraivoon ja josta olisin ollut paremmassa asemassa bloggaamaan viiveellä, mutta päätin valita itsenäisyyspäivän kunniaksi tekstin, joka ravistaa isänmaallisuuden myyttejä. Tässä tekstissä ei ainakaan ollut mustavalkoisia hyviksiä eikä pahiksia, eikä suhde kansakunnan rakennusprojektiin ollut yksioikoinen. Teos vaatii lukijaltaan suurta keskittymistä ja pitkää mieltä.