Rakkautta ilman lattialämmitystä

Teos: Anna Ekberg: Uskottu nainen (Minerva, 2019)

Suomennos: Katarina Luoma

Anna Ekberg on kahden suositun tanskalaiskirjailijan pseudonymi, ja Uskottu nainen on kokoonpanon ensimmäinen teos. Lähdin lukemaan teosta tietämättä siitä mitään etukäteen, hieman skeptisesti, koska en uskonut, että perinteisestä heteronormatiivisestä aviokriisistä voisi enää tällä vuosikymmenellä puristaa tuoretta näkökulmaa.

Olin väärässä. Tämä teos on todella koukuttava, raikas ja erilainen. Se kertoo keski-ikäisestä, keskiluokkaisesta pariskunnasta, jolla periaatteessa menee kaikki hyvin – rahaa on enemmän kuin riittävästi, aviomies menestyy rakennusalan yrittäjänä ja saa mainetta ekologisena innovaattorina, vaimo on kotona poikansa vakavan sairauden vuoksi, mutta huolehtii itsestään vimpan päälle ja omistautuu perheelle. Poika Johan on parantunut akuutista leukemiasta, ja osoittaa jo itsenäistymisen merkkejä. Christian ja Leonora ovat siinä vaiheessa elämää, jolloin kovan työn hedelmistä kuuluisi jo nauttia. Mutta paratiisiin matelee käärme, joka sanoo:

”Rakkaus voi parhaiten ilman lattialämmitystä, HTH-keittiötä ja kahden auton autokatosta.”

Rikoksia selvittää vanhempi komisario Holger Andreassen, joka on jäämässä eläkkeelle, leskeytyy eikä pääse kesken jääneestä keissistä eroon vuosienkaan takaa. Holger kertoo tarinaa tyttärelleen Josefinelle, joka on hippi, maailmanparantaja ja jolla on tarvittaessa ”sosialistinen äänensävy”. Juonellisesti teoksen aika-akseli toimii takaumien kautta, mutta ei ole vaikeaselkoinen.

Kirja sijoittuu pohjois-Jyllantiin, Vejlen kaupunkiin, jossa kerrotaan olevan maan parhaat maisemat. Siinä seikkaillaan myös Morsin saarella, joka tunnetaan pitkään jatkuneista noitavainoista. Tunnen Tanskaa jonkun verran, mutta nämä ovat minulle vieraita seutuja, ja siksikin teos inspiroi.

Christianin, Leonoran ja arkkitehti-Zenian kolmiodraama on klassisen karmea. Asetelmasta tuli mieleen nuoruuteni suosikit, Naispaholainen-sarja ja leffa nimeltä Vaarallinen suhde, jossa tosin jätetty nainen oli ”vain” yhden illan heila. Zenian, eli toisen naisen, näkökulma ei tosin nouse kirjassa yhtä keskeiseksi kuin tämän kostonhimoisen, kieroutuneen, mutta ah silti niin kunnollisen pariskunnan.

Teos on siinä mielessä epätyypillinen dekkari, että siinä poliisin työ jää aivan marginaaliin. Sitä luonnehditaan ”love crime”-osastolle kuuluvaksi, mikä on minulle uusi genremääritelmä. Kaunokirjalliset ansiot ihastuttivat minua siinä eniten, varsinkin pienet, piikikkäät havainnot liian hyvinvoivasta ja omiin mukavuuksiinsa käpertyneestä yhteiskunnasta. Varsinaisesti tämä ei herättänyt minussa valtavaa halua palata Tanskaan, paitsi ehkä noiden Jyllannin vielä näkemättömien vuonomaisemien takia.

Tanskalaisdekkareista tämä nousi heti ykkössuosikikseni. Viime aikoina olen lukenut Lone Theilsiä ja maan ehkä parhaiten myyvää dekkarikuningatar Sara Blaedelia. Enpä yhtään ihmettelisi, jos jompikumpi näistä kertojista olisi tämän salanimen taustalla, mutta tässä tyyli oli nyansoidumpaa kuin kummallakin edellämainituista bestsellerien tuottajista. Kahden kirjoittajan strategia siis toimii, eikä tekstissä varsinkaan näy tyylillisiä poikkeamia.

Uskottu nainen on siis paras lukemani dekkari aikoihin, mutta täysin genren ulkopuolisista syistä. Voin hyvin kuvitella, että teos saattaa myös ärsyttää joitain vannoutuneita dekkarifaneja, ja jään odottamaan innokkaana aivan toisenlaisia arvioita kuin oma suitsutukseni.

Yes in my backyard

kadonnutOpiskelukiireiden keskellä olen tänä keväänä enimmäkseen rentoutunut psykologisten trillereiden parissa. Sari Kaarniranta oli minulle aiemmin tuntematon kirjailija, jonka teos Kadonnut vierelläni (Myllylahti, 2011) vaikutti lupaavalta arkiselta jännitykseltä, jossa ei kuitenkaan olisi liikaa väkivaltaa.

Teoksen asetelmassa on jotain samaa viimeksi lukemani Taivaanmerkit-romaanin kanssa: myös tässä teoksessa päähenkilöt ovat keski-ikäisiä, korkeasti koulutettuja ja perheellisiä, mutta tässä eletään pohjoisemmassa Suomessa ja perheiden elämäntapa on perinteisempi. Tässä kuvataan hyvinvoivaa keskisuuren kaupungin asuinaluetta, jossa vanhempien omakotitalojen keskelle nousee uusia huippuvarusteltuja kartanomaisia pytinkejä. NIMBY-ilmiökin näillä nurkilla on tuttu, tosin naapuri-idylliä eivät edes uhkaa maahanmuuttajat, koska heitä ei niillä main esiinny.

Heta on äitiyden maailmaan kadonnut taideterapeutti, jonka elämään ei tätä nykyä kuulu paljoa. Pelastaakseen avioliittonsa hän on aloittanut miehensä kanssa pariterapian, jonka tarkoituksena on saada suhteen alkuajan kipinä takaisin. Kaksosten syntymän aiheuttama univaje on kuitenkin hänellä niin kroonista, että hän välillä on huolissaan myös mielenterveydestään. Hän on myös viime aikoina peilannut onnistumistaan äitinä ja vaimona naapurin Katiin, tehokkaaseen uranaiseen, joka on onnistunut vaihtamaan tylsän keski-ikäisen ukkonsa nuoreen jääkiekkoilijaan, joka harrastaa myös keramiikkaa. Ystävyyssuhde on ollut Hetalle välillä ainoa kosketuspinta äitiyden ulkopuoliseen maailmaan. Kuitenkaan hänellä ei ole viime aikoina ollut voimavaroja edes naapurissa käyntiin. Siksi hänelle tulee shokkina kuulla Katin katoamisesta, varsinkin, kun hän huomaa, että ennen niin täydellisellä naapurilla on roikkunut joulukoristeet pihalla huhtikuuhun saakka.

Katin perhettä muuttavat pyörittämään hänen eläkkeellä olevat vanhempansa, mutta uusi mies ja eksä pyörivät edelleen kuvioissa. Myös Katin ulkomailla kauan asunut sisko palaa kotikonnuille pelastamaan yksin jääneitä lapsia. Läheiset eivät usko Katin kuolleen, vaan etsivät selityksiä perheen äidin poissaololle ”tempauksista”, joita hän on tehnyt aiemminkin elämässään. Heta taas uskoo jonkun lähipiiristä tai naapurustosta joko tehneen pahaa Katille tai auttaneen häntä katoamaan maan ääriin. Hetassa nousee piilevä salapoliisi, Miss Marplen geenit, jotka osittain auttavat häntä nousemaan synnytyksen jälkeisestä masennuksestaan.

Heta käy läpi Katiin liittyviä ristiriitaisia tunteitaan, sillä hän on epäillyt myös suhdetta miehensä ja Katin välillä. Toisaalta hän epäilee naapurissa asuvan sinkkumiehen, paikallisen papin, olevan salasuhteessa Katin kanssa, sillä Kati ja pappi lenkkeilevät yhdessä joka aamu. Katin seksuaalisella vetovoimalla ei tunnu olevan mitään rajoja. Samalla Heta huomaa, ettei tiedä kovinkaan paljoa naisesta, jota on pitänyt parhaana ystävänään. Ystävyys, joka on muodostunut naapuruuden ja äitiyden pohjalta, on perustunut arkiseen pullapussien jakamiseen, mutta Katin salaisuudet ulottuvat jonnekin kauas tämän hyvinvointivyöhykkeen pikkusieluisuudesta.

Suuri osa teoksen jännityksestä ja kauhusta tapahtuu uupuneen Hetan korvien välissä. Ulkoinen kauhu keskittyy muutamiin ristiriitaisiin merkkeihin, pitsialushousuihin metsässä, ulko-ovelle kuolleisiin korppeihin ja muihin melko tyypillisiin tehokeinoihin. Itse en oikeastaan lukenut tätä kauhuromaanina, vaan pikemminkin ihmissuhdekuvauksena. Ystävyyssuhteen käsittely olikin tässä antoisampaa kuin parisuhdekuviot – pikkulasten vanhempien seksin puute kun ei ole uutisarvoltaan kummoinen asia. Se intensiteetti, jolla Heta perehtyi kadonneen ystävänsä menneisyyteen ja suvun kipeisiin salaisuuksiin, oli romaanin varsinainen ”pihvi”. Hän sai uupumuksensa keskellä jotain uutta ajateltavaa, joka ei liittynyt hänen omaan napaansa, ja näin hän sai myös mahdollisuuden kasvaa ihmisenä.

Molemmalla naapurin rouvalla on siis omanlaisiaan mielenterveydellisiä haasteita, ja Kaarniranta osoittaa niiden tavallisuuden jokaisessa naapurustossa, kaikissa tuloluokissa. Katoamisen ilmiö osoittautuu tässä moniulotteisena, eikä omaisten tunteissa vellota tositeeveemäisen melodramaattisesti. Vaikka romaani oli melko arkinen ja vaikka uskoisin teoksen puhuttelevan eniten juuri pienten lasten äitejä, siinä oli psykologista kypsyyttä, joka ylitti perinteiset äippärinkien puheenaiheet.

Osallistun tällä postauksella myös Helmet-haasteeseen (jonka olen välillä kokonaan unohtanut), josta kuittaan kohdan 15: ”Kirjan kansi oli mielestäsi ruma”.

Treffeillä äitiyspolilla

20150511_194227Pauliina Rauhalan Taivaslaulun (Gummerus, 2013) pokkariversio on puhutellut minua jo kuukauden lähikaupan jonossa (harvinaisen hyviä pokkareita on K-Ruokalähteen kauppias valinnut). Eilen sorruin, ja luenta oli varsinaista binge-readingiä – mikä ei nyt haittaa, sillä kirja on omani ja voin lukea sen uudestaan hitaammin ja syvällisemmin.

Lukemista tietty ohjasivat kaikki ne blogiarviot ja lehtijutut, jotka olen Rauhalasta jo lukenut. Toisin sanoen teoksen juoni oli jo minulle tuttu, samoin konteksti, sillä olen pitänyt luentoja lestadiolaisuudesta ja sukupuolesta ja tehnyt aika lailla taustatyötä.

Teksti oli kaunokirjallisesti niin vahvaa, ettei liiallinen ennakkotieto pilannut mitään. Päähenkilöt Aleksi ja Vilja ovat kuitenkin ainutlaatuisia yksilöitä, ei mitään lestadiolaisuuden prototyyppejä. Kumpikin on lähtenyt itsenäisesti kotoa opiskellakseen Helsingissä, ja he tutustuvat toisiinsa pasilalaisen opiskelijaboksin iltakylässä. Iltakylän käsite tuli minulle uutena, kyse on siis siveellisistä nuorten iltamista, joissa voi turvallisesti katsella toista sukupuolta, kun paikalla on tarpeeksi muita oikeauskoisia. Viljan luona iltakylässä kuunnellaan klassista musiikkia, juodaan loputtomia määriä teetä ja lauotaan teologisia vitsejä. Vilja on kuitenkin taideopiskelija ja Aleksi opiskelee historiaa – maalliset aiheet kiinnostavat molempia. Silti Aleksi pelkää, että miehistä Viljaa kiinnostavat vain pappiskokelaat, sillä kukapa ei kunnon lestatytöistä haluaisi papin rouvaksi runsaiden kahvipöytien äärelle?

Rakkaus syttyy ja seurustelua jatkuu jopa kolme vuotta ennen papin aamenta. Ensimmäinen lapsi Kaisla syntyy noin yhdeksän kuukauden päästä häistä. Tämän jälkeen raskaustestejä ostetaan apteekista monipakkauksina, onhan jokainen kuu mahdollinen miinakenttä. Teos onnistuu välittämään monta tärkeää viestiä lestadiolaisyhteisön sisältä, mutta vahvin liittyy naisen ruumiilliseen itsemääräämisoikeuteen. Kuinka fiksu ja koulutettu nainen voi alistua vauvakoneeksi siitä huolimatta, että rakastaa jo syntyneitä lapsiaan? Ja kuka häntä alistaa?

Tässä liitossa mies on jo enemmän kuin valmis ruodusta poikkeamiseen lapsikysymyksessä. Vaimo runoilee äitimaan velvollisuuksista ja oman ruumiinsa mystisistä aalloista – hän yrittää tehdä kotiäitiydestään itse valitun elämäntavan, mutta arjen realiteetit ovat kovempia kuin pullapitkot ja mangomoussekakku. Seurapuheissa äiti on kuin lintuemo, joka ei koskaan pääse pesästään poikasten vaatiessa huolenpitoa. Vaikka lestadiolaisseuroissa nainen vaikenee seurakunnassa, silti äitiyden myytti tuntuu enemmän naisten kuin miesten ylläpitämältä instituutiolta. Raamatussa kun kukaan ei takaa taivaspaikkaa lapsiluvun mukaan. Rauhala onnistuu näyttämään ehkäisykieltoon (ja muihin yhteisön omalaatuisiin dogmeihin) liittyvät syvät ristiriidat saarnaamatta tai nostamatta ketään besserwisseriksi. Tervetullut ilmaventtiili on erään anonyymin yhteisön jäsenen blogi, johon kirjoitetut kommentit kertovat paljon yhteisön sisäisestä sekasorrosta. Koska teoksen yleinen kieli on maalailevan runollista, blogiosiot tuovat esiin rationalistisen tarkkailun.

Missä monilapsisten perheiden kotiäidit sitten rentoutuvat? Lestadiolaisten mammakerhot eivät vaikuta normatiivisuudessaan kovin inspiroivilta henkirei’iltä. Jos on äitiyden työn uuvuttama, ei välttämättä ole piristävää mennä kuulemaan muiden äitien vielä suuremmasta työstä – sillä työ tuntuu tässä yhteisössä olevan hyvän ihmisen mitta. Aleksille ja Viljalle on iso asia, että he pääsevät suviseuroilla käymään kahdestaan ehtoollisella. Mennessä viimeiseen ultraäänitutkimukseen heistä melkein tuntuu, että he olisivat treffeillä.

Näille arjen havainnoille voi nauraa, mutta itse koin ne aika tragikoomisina. Viihdyttävämmissä osioissa mollamaijat, nuket, barbit ja bratzit ottavat mittaa toisistaan ja naiseudestaan – eli siis lestadiolaistytöilläkin on tässä muotinukkeja. Robinia kuunnellaan ja lastenohjelmia katsotaan Yle Areenasta (sillä tv:n katselu netistä ei ole syntiä). Vilja joutuu jatkuvasti pehmentämään pyhäkoulun tädin kadotuksella pelotteluja herkälle esikoiselleen, joka jo pelkää, että äiti uskoo toisin.

Mielestäni teos kysyy lopulta olennaisen kysymyksen psyykkisestä selviytymisestä: voiko älyllisesti itsenäinen ihminen, joka on nähnyt muutakin maailmaa, selviytyä täyspäisenä umpinaisessa yhteisössä, joka saarnaa oma porukkansa ainutlaatuisuudesta ja kaikkien muiden joutumisesta kadotukseen?

Teosta on tilattu ennätysmäärä e-kirjana, sillä monet lestadiolaiset eivät uskalla ostaa kirjaa kirjakaupasta. Jo tämä kertoo paljon yhteisön henkisestä tilasta. Jos yhteisö on terve, se kestää sekä sisäisen että ulkopuolisen kritiikin, myös kaltaisteni suruttomien bloggareiden tyhmät kysymykset. Jos yhteisö on sairas, se käpertyy edelleen itseensä ja kieltää jäseniltään kaiken muun kuin Päivämiehen lukemisen – ja puhumisen asioistaan ulkomaailmalle.

Kannattaa lukea Taivaslaulu yhdessä amerikansuomalaisen Hanna Pylväisen We Sinners-romaanin (2012) kanssa. Pylväisen teos on humoristisempi, mutta molemmissa on yhteneviä havaintoja uskosta, uskonmiehistä ja -naisista. Tässä linkki ajatuksiini Pylväisen teoksesta: https://anunihmeellisetmatkat.wordpress.com/2014/04/05/keskilannen-syntiset/

Solsidanin nurjempi puoli

ajojahti

Palasin viikonloppuna Liza Marklundin tuotantoon pitkän tauon jälkeen. Aiemmin olen lukenut ehkä kaksi Annika Bengtzon-dekkaria ja ”tositarinaan” perustuneet Uhatut (1995/2002) ja Turvapaikan (2004). Erityisesti ”tositarinoista” suuhun jäi ilkeä piilorasistinen jälkimaku, mutta Bengtzon-sarjaan olen suhtautunut positiivisesti, kelpona laatuviihteenä, jossa on myös vakavampi puoli.

Ajojahti (Otava 2013, suom. Kari Koski) on Bengtzon-sarjan kymmenes teos ja myös suomalaisessa nykytilanteessa poliittisesti puhutteleva sellainen. Siinä perehdytään mm. kristillisdemokraattien uuskonservatiiviseen maailmankuvaan, jossa mieselättäjyys ja vaimon pitkä kotiäitiys alkavat olla normeja. Kaiken kukkuraksi uskovainen poliitikkoperhe asuu tässä ”Saltiksessa” eli Solsidan-sarjan kotikylässä – ilmeisesti tämä on ollut Marklundilta tietoinen valinta, jatkumona elitistisen rikkaidenrannan parodiointiin.

Solsidan-fanille tämä oli tietysti mieluinen tarinan sijoitus. Tosin tässä romaanissa ei ole ratkiriemukasta ovesundbergiä, vaan hahmot ovat traagisempia. Poliitikko Torsten Lerberg ja hänen vaimonsa Nora elävät täydellistä kulissiavioliittoa, jossa vaimo keräilee naapuruston lisäpisteitä kotikutoisilla neuleillaan ja pitkään hautuneilla luomukokkauksillaan. Noraa ei kuitenkaan kukaan kunnolla tunne; hän käy naapuruston mammakerhossa vain miehensä julkisivun ylläpitämiseksi, eikä naisella ole lainkaan varsinaisia ystäviä. Pariskunnan ikäero on lähes 20 vuotta, ja suhteeseen kuuluu ”perheen papin” harjoittama raamatullinen perusalistaminen.

Marklundin maalaama portretti pariskunnasta ja heidän puolueestaan on kieltämättä mustavalkoinen ja äärimmäinen, mutta yritän suhteuttaa sen esimerkiksi tuntemiini suomalaisiin vanhatestamentillisiin Raamatun tulkitsijoihin. Tilanne tuskin näyttää hehkeämmältä lahden tällä puolella. Jos minulle annettaisiin tehtäväksi fundamentalistikristittyjen maailmankuvan fiktionaalinen avaaminen, saisin takuulla aikaiseksi vieläkin yksioikoisempaa kuvausta (tunnustettakoon, että olen yrittänyt, onnistumatta). Aihepiiri on kieltämättä vaativa. Lopputulos on ”vähän liikaa”, mutta silti uskottavaa.

Romaanissa sukelletaan myös rahanpesun synkkään maailmaan, ja ruoditaan perusteellisesti mediatalojen muuttuvaa työnkuvaa. Annika saa työparikseen nuoren harjoittelija Valterin, joka on merkittävän mielipidevaikuttajan poika, kultalusikka suussa syntynyt untuvikko, jolla kuitenkin esiintyy yllättävän teräviä mielipiteitä ja irtiottoja kasvuympäristöstään. Valter onkin sopivan kehityskelpoinen hahmo, johon haluaisin törmätä uudestaan.

Bengtzon-sarjassa keskitytään myös verrattaen paljon Annikan yksityiselämään, ja tässä keskiössä on uusperheen dramaattinen arki. Annika saa niskaansa uuden miehensä tyttären äidinkaipuusta johtuvan vihamielisyyden, joka on melkein kaameampaa kestää kuin työssä kohdattu väkivalta. Annikan miehet tuntuvat molemmat eksä ja nyksä todella pedanteilta ja kontrollifriikeiltä puurtajilta, uudenkin miehen kanssa arkista ruokapöytää katetaan kuin Iisakin kirkkoa rakennettiin. Thomas-eksästä löytyy tässä uusia, epämiellyttäviä piirteitä, kuten alkavan nettitrollin ura. Eksä aloittaa työpäivänsä lukemalla netistä ilkeitä juoruja Annikasta, ja osallistuu nimimerkillä vihapuhetta pursuaviin keskusteluihin myös hänelle tuntemattomista ihmisistä. Ruotsalaisesta yhteiskunnasta kuitenkin kertoo, että vammautuneelle miehelle on järjestetty suojatyöpaikka valtion virastosta, jossa hän saa trollata rauhassa muiden katseilta piilossa.

Mediamaailman kuvauksena ja myös nettiterrorismin valottajana teos toimiikin hienosti. Marklund antaa uutta pohdittavaa nettietiikasta myös meille bloggaajille. Väkivalta oli poikkeuksellisen raakaa perustuen kansainvälisten rikollisliigojen käyttämiin kidutusmenetelmiin, mutta sillä ei kuitenkaan mässäilty läpi juonta.

Ruotsalaisista tähtidekkaristeista en ole vieläkään tutustunut kaikkiin. Viime aikoina olen tavannut Henning Mankellin klassikkoteoksia, mutta henkilökohtainen suosikkini on edelleen Kiirunan seudusta kirjoittava Åsa Larsson. Paluu Marklundin tuotantoon oli tällä kertaa positiivinen yllätys, ja tämän luvun perusteella voisinkin lukea Bengtzon-sarjaa tästä pari teosta taaksepäin. Ajojahtia suosittelen erityisesti niille, jotka joutuvat kohtaamaan Raamatulla päähän lyöjiä arjessaan harva se päivä. Mitään reseptiä kohtaamisten helpottamiseksi Marklund ei anna, mutta teos voi toimia terapeuttisena purkukanavana, jos rakentavaa palautetta ei voi ko. ihmisille antaa.