Turpakäräjillä Tapion kanssa

IMG_1311Näin Marko Annalan Värityskirjasta (LIKE, 2017) taannoin mainoksen, ja teoksen nimi ilahdutti eniten, siitä huolimatta, etten ole täyttänyt yhtään aikuisten värityskirjaa (enkä usko, että kirjailijakaan on). Tämän lisäksi tunnustan, etten tiennyt ennen teoksen puoliväliä, että kirjailija on reaalimaailmassa suht kuuluisa rocktähti, joka kaiken lisäksi asuu muutaman kilometrin säteellä minusta. Mokoma-bändin nimen kyllä tunnistan, ja yhdistän sen kalevalahenkiseen death metaliin, mutta yhtään bändin jäsenen nimeä en olisi osannut nimetä.

Kirja on nimetty romaaniksi, ja se aukeaa romaanina ehkä siksi, että sen kertoja on keski-ikäistyvä mies ilman nimeä. Tästä huolimatta oletan, että Annala kertoo omasta eletystä elämästään. Kerronta on suorasukaista, simppeliä ja siitä puuttuu romaanitaiteelle tyypilliset etäännyttämisen elementit silloin, kun kirjailija pohjaa aiheensa jollekin vahvasti itse kokemalleen asialle. Tyypillinen muusikon omaelämäkerta teos ei kuitenkaan ole, sillä teemoina ovat vahvasti henkinen hyvinvointi ja mielenterveyden hoito. Sitä voi lukea suvereenisti ja ilolla, vaikka ei olisi yhtään kiinnostunut metallimusiikista. Ja mikäpä olen bloggarinplanttuna purnaamaan, jos kirjailija ja kustantaja ovat päätyneet romaanin nimitykseen.

Kirjan päähenkilö tulee turvallisesta, mutta tunneilmaisultaan jäykästä perheestä. Isä on muuttanut Etelä-Karjalaan Pirkanmaalta, äiti taas on aitokarjalainen. Juurten etsintä tulee miehelle ajankohtaiseksi, kun hän muuttaa kolmikymppisenä Tampereelle erokriisiä potemaan. Siellä hän löytää härmäläiset juurensa, pelimannisuvun, jonka on pitänyt panna pillit pussiin kelvatakseen kihniöläisessä kyläuniversumissa kunnon työihmisinä.

Karjalainen mielenmaisema ei ole tässä erityisen hersyvää. Myös Lappeenrannan seudulla osataan olla susia toisilleen, ja kirjailijan synnyinkunta on varsinainen persläpi: ”Mielestäni parasta, mitä Joutsenossa voi tehdä on itsemurha.” Kuvaus joutsenolaisen yläasteen ja ammattikoulun kokkilinjan arjesta on karua, tosin ammattikoulusta päähenkilö selviää jo stipendejä keräävänä hyvänä jätkänä. Bändimeininki pelastaa hänet vakavalta masennukselta ja päihdeongelmalta, joiden pohjalla eivät niinkään ole perheolot, vaan muistot koulukiusaamisesta.

Teos varmasti puhuttelee monenlaisia lukijoita, mielenterveyden häiriöistä kärsiviä, ammattilaisia ja metallifaneja. Pidin paljon Annalan tavasta kuvata sairastumisen vaiheitaan, joista usein varoittivat painajaiset ja harhat – muun muassa metsänhenki Tapio on vartioimassa ja jopa yllyttämässä häntä hulluksi tuloon. Tästä hän kuitenkin toteaa: ”Otan paljon mieluummin turpiini Tapiolta kuin itseltäni.” Luovuuden ja mielenterveyden järkkymisen rajoja tässä venytetään reippaalla otteella, ja teos ylipäänsä herättää kysymyksen, voiko ihminen ylipäänsä elämänsä ruuhkavuosissaan saada taidetta aikaan, ellei pakene sitä perheeltään kaukaisille erämökeille. Mökeillä raivoraitista kertojaa odottaa välillä paniikkihäiriö, välillä bändikavereiden mutkaton ystävyys tai omaan nahkaan tutustuminen.

Koska olen kirjailijan ikätoveri, pystyin samastumaan ajankuvaan täydellisesti. WASP oli aikanani todellista pahisten musiikkia, KISS:iä imitoivat lähes kaikki, jotka halusivat päästä piireihin. Varsinkaan maalla tuon ikäluokan vanhemmilla ei kaikilla ollut omaa kokemusta vahvasta musiikkifaniudesta, joten ikäluokkani lapsille oma mankka ja kasetit ovat olleet suuri vapauden vyöhyke. Lapsuuden kuvauksessa on samaa herkkyyttä kuin vasta lukemassani Antti Heikkisen Pihkatapissa, mutta kaipasin siihen hieman lisää kierroksia. En välttämättä murrepuhetta, mutta syvällisempää paikallista otetta.

Teoksessa on myös vahva henkinen tai hengellinen ulottuvuus. Teoksen päähenkilö on intuitiivisesti löytänyt Filokalian teoksia  ja lähtee pyöräilemään Valamoon tietämättä ortodoksisuudesta paljoakaan. Yksinäisyyden ja hiljaisuuden kuvaukset ovat rohkaisevan vahvoja. Annala ei kuitenkaan päädy coelhomaiseen aforistiikkaan eikä kaupalliseen matkasaarnaamiseen itsensä löytämisen tai hiljaisuuden iloista.  Mielenterveyden hoitaminen on teoksen päähenkilölle elämänmittainen haaste, mikä tarkoittaa myös sen tosiasian hyväksymistä, että raskas lääkitys tai akuutti sairaalaan joutuminen  ovat kuuluneet hänen elämäänsä, ja mahdollisesti kuuluvat myöhemminkin. Ihmeparantumisesta hän ei osaa haaveilla, mutta hän kilvoittelee arjessaan legopalikoiden ja pyykkivuorten keskellä.

Värityskirjan ilmaisu on tiivistä, mikä johtuu myös siitä, että päähenkilö kokee armollisia muistikatkoksia mielensä suojelumekanismeina. Lapsuuden ja nuoruuden muistelu ei tässä ole samanlaista etnologista ja mikrohistoriallista sukuhaudan kaivelua kuten esimerkiksi edellä mainitsemallani Heikkisellä, vaan kertoja kertoo tarinaansa ymmärtääkseen paremmin nykyisyyttään. Terapeuttisuus on vahva juonne, mutta selvästi pahimmat möröt on jo selätetty ammattiauttajan sohvalla. Ymmärrän hyvin, miksi teos on kirjoitettu juuri tällaisessa muodossa, tällaisella kielellä.  Tästä huolimatta uskallan myöntää, että jäin kirjasta hieman nälkäiseksi ja haluaisin lukea Annalalta seuraavan romaanin, jossa päähenkilö ei ole kalliin tuoremehun ostamisesta huonoa omaatuntoa poteva, ikääntyvä metallimuusikko.

Mainokset

Sisäisen demarin vapauttamisesta

kelaVuonna 2008 minulla ei ollut aikaa perehtyä uusimpiin suomalaisiin romaaneihin, ja siksi Anssi Kelan Kesä Kalevi Sorsan kanssa (Teos, 2008) on jäänyt minulta noteeraamatta. Kirja aiheutti kiinnostusta siksikin, että se on julkaistu  arvostetulla kustantajalla, jonka tuotannosta en ole toistaiseksi bongannut yhtään kuraa. Ikätoverini Kela on esiintynyt sukupolveni syvimpien tunteiden tulkkina, mutta en ole toistaiseksi häntä pahemmin arvostanut. Lyriikoissa on arkisia oivalluksia, mutta myös halpaa banaaliutta, ja lauluntekijänä hän sinnittelee ranking-listallani jossain Lauri Tähkän ja Arttu Wiskarin välimaastossa. Muusikkona hän lienee molempia taitavampi. Olen huomannut, että hän soittaa kitaraa ehkä paremmin kuin laulaa. Olen myös tykännyt enemmän hänen melodioistaan kuin lyriikoistaan.

Uskaltaisin nyt väittää vahvasti, että kirjailijana hän on omaperäisempi kuin lauluntekijänä. Kesä Kalevi Sorsan kanssa on ilotteleva veijaritarina, jossa keski-ikää lähestyvä Johannes kärsii epämääräisestä psykiatrisesta harhatilasta ja saa kohdata edesmenneen Kalevi Sorsan useamman kerran elämänpoliittisena neuvonantajanaan. Ensimmäistä kertaa Sorsa ilmestyy hänelle Ruttopuiston penkillä, ja siitä lähtien miehen sisäinen maailma alkaa elää omaa elämäänsä. Aiemmin Johannes on menestynyt juristina, mutta hän on samalla sosiaalisesti rajoittunut ja ihmisten parissa ilman työminän luomaa haarniskaa hänellä on tapana luoda lähinnä sekasortoa ja kaaosta. Myös Johanneksen paras ystävä Markus on Punavuoren menestyjä, mainosgraafikko, mutta myös hänen taipumuksensa joutua vaikeuksiin alamaailman kanssa on legendaarinen.

Yksi romaanin pääteemoista on koulukiusaaminen. Muistot kiusaamisesta ovat pitäneet ystävyyden lujana, ja molemmat olisivat luultavasti joutuneet jo teininä psykiatriseen hoitoon ilman toisen apua. Kaverukset ovat kasvaneet rinta rinnan Tuusulassa, jonne henkinen matka Punavuoresta on loputon, ja viettäneet kesiään Hangossa, jossa ilmapiiri on astetta vapaampi kuin Tuusulassa. Balkanilta suomalaiseen perheeseen adoptoitu Markus on koko ikänsä kärsinyt manneksi kiusaamisesta, ja on haluamattaan tarinan etninen ”toinen”. Markuksen paha olo on aina purkautunut patologiseen valehteluun, joka paikoitellen saa karnevalistisia piirteitä.

Johanneksen ja Markuksen yhteinen kesä on railakas, onnettomuusaltis ja traaginen. Humoristisen kerronnan alla piilee syviä traumoja, joiden alle toinen heistä sortuu. Ystävyys jatkuu kuoleman jälkeenkin, sillä kavereista huolehditaan myös testamenteissa ja vakuutusjärjestelyissä. Kaveruus tässä on rosoista ja perinteisen miehekästä, mutta miehet eivät ole tyypillisiä alfauroita. Heitä kiinnostavat vielä aikuisinakin vieraiden autojen rekisterinumerot, Ritari Ässä ja Tom Selleckin viikset. Johanneksen salasuhde Kalevi Sorsan kanssa kuuluu samaan jatkumoon.

Kovin syvään poliittiseen analyysiin Kela ei taivu, mutta se ei olisi edes sopinut tyylillisesti kirjan juoneen. Sosialidemokratiaa ei ihannoida eikä dissata, mutta Sorsa edustaa Johannekselle kadotettua maailmaa, joka oli lohdullisesti järjestyksessä. Sorsa edustaa sitä periasiallista poliitikkotyyppiä, josta ei saatu aikaan skandaalia puristamallakaan, ja jolle normaali repliikki jopa poliitikkokautenaan olisi liittynyt rouvansa Irenen tekemiin kiisseleihin. Oikeastaan poliittinen teema liittyy siihen, kuinka lapset muistavat poliittiset vaikuttajat. Ilmeisesti Kela on pikku nassikkana tapittanut TV-uutisia melko intensiivisesti pystyäkseen luomaan tämän naivihkon ja huvittavan ilmestyksen osaksi avainromaaniaan.

Pidin kirjassa siitä, ettei se tunnu kertovan ainakaan yksi yhteen Kelasta itsestään. Pidin myös siitä, että kolmikymppiset menestyvät sinkut esitetään kovin haavoittuvina ja asioitaan sössivinä. Eteläisen Helsingin menestyjistä on kirjoitettu viimeisen kymmenen vuoden aikana mitä tyylikkäämpiä itsetietoisia aikalaiskuvauksia, mutta tässä annetaan piutpaut ihmisen ulkokuorelle. Tämä ehkä oli teoksen vasemmistolainen ydin. Ja tämä kolahti minuun.

Juoni on hyvin toiminnallinen ja alkoholinhuuruinen, mutta alkoholi ei kuitenkaan ole miehiä ensisijaisesti motivoiva tekijä. Huumori oli kauttaaltaan sydämellistä ja kasvoi kauas eteenpäin halvoista karikatyyreistä. Johanneksen yhteiset Magnum-sarjan katselusessiot äitinsä kanssa herättivät huutonaurua ja ihastusta, samoin pohjalaisen goottisairaanhoitaja-Heidin yllättävä kirjamaku. Tunnelmat teoksessa olivat yhtä ihanasti vinksahtaneita kuin esimerkiksi Miika Nousiaisen ja Tuomas Kyrön ei-geriatrisissa romaaneissa.

Teos ei luultavasti muuta kenenkään maailmaa, mutta ilahduttaa meitä lapsenmielisiä ”pienten muurahaisten” tarkkailijoita. Mahdollisesti teoksen päähenkilöillä oli molemmilla jonkun sortin neurologinen poikkeavuus, kuten mahdollisesti itsellänikin.

Esikoisromaaniksi teos oli loppuun asti hiottu, ja erityisesti dialogin terävyys ilahdutti. Yhdeksän vuoden jälkeen julkaisusta teos ei tunnu yhtään kulahtaneelta. Ilmaisussa näkyy joku periksiantamattomuus, haluttomuus miellyttää suuria yleisöjä. Teos on taatusti kirjoitettu taiteilijan sisäisestä draivista käsin, ei bestseller-listoja kurkotellen. Kirjan markkinoinnin vaikeus varmaan on piillyt siinä, että lukijat ovat odottaneet Kelalta jotain helppoa ja pelkästään ”sydäntä lämmittävää”, mutta romaani onkin yllättävän kompleksinen psykologisesti ja herättää paljon ristiriitaisempia tunteita kuin hänen musiikkinsa.

HELMET- haasteessa teos sopii kohtaan 11: ”Jonkun muun alan ammattilaisena tunnetun kirjoittama teos”. Varsinainen masterpiece tähän kategoriaan, kiitos Anssi!

Susirajan riivatuista riivaajista

mentula-jaakausiKoulukiusaaminen on ollut viime aikoina niin pinnalla kaunokirjallisuudessa, että siitä kertoviin teoksiin alkaa jo turtua. Opettajana ja rehtorina toiminut Mooses Mentula on kirjailija, jolta odotin jotain uutta näkökulmaa tähän vaikeaan teemaan, ja osittain uusi näkökulma löytyykin. Teoksessa Jääkausi (WSOY, 2016) kiusattu tyttö ja koulun reiluimpana pidetty historianopettaja kohtaavat, ja kohtaaminen johtaa opettajan kollektiiviseen lynkkaukseen.  Opettajien kiusaamisesta onkin paljon vähemmän tutkimusta tai proosaa tarjolla. Rohkea avaus.

Teoksessa eletään Kuhmossa, rajaseudun köyhässä pikkukaupungissa, jossa nuoret joutuvat tienaamaan viikonlopun siiderirahojaan käpyjä keräämällä. Yläkoululaisetkin kulkevat raitilla potkureilla, mutta viikonloppuisin kovimmilla mimmeillä on amiskan Aksu kuskina ja hakumiehenä. Pääkaupunkiseudulta susirajalle muuttanut Helmi joutuu mukautumaan pieniin piireihin, leveään murteeseen ja elämäntapaan, jossa keräily ja metsästäminen muodostavat keskeisen osan ihmisten arkea.

Tarinassa on paljon koomista, jopa koomisen irvokasta kaiken henkisen kärsimyksen keskellä. Kiusaavat kaksoset Blondi ja Musta ovat myös terävän sympaattisia hahmoja, jotka kommentoivat kanssaihmistensä seksuaalisuutta taatusti suorasukaisemmin kuin etelän siskonsa. Niillä harvoilla kerroilla, kun tytöt pääsevät kylpylään, he seuraavat, kuinka aikuiset paneskelevat syrjäisissä altaissa. ”Kyllä jokainen täällä on vastuussa omasta orgasmistaan”, herätti 14-vuotiaan lausumana huutonaurua.

Opettaja-Juhan ja Päivi-vaimon haave vuorotteluvapaavuodesta Thaimaassa on viime silausta vailla, kun Juhan kiusaaminen karkaa käsistä. Päivin leikekirja on jo tuunattu aloitettavaksi, ja hän on kanavoinut energiansa työväenopiston thaikielen kurssiin hoitotyöstä valittamisen sijaan. Kuinka pitkä liitto sitten kariutuu oli mielestäni epäuskottava tragedia, samoin Juhan puolustuskyvyttömyys ja viina-pillerihuuruun pakeneminen. Koenkin, että Mentula edelleen on vahvempi lasten ja nuorten maailmojen kuvaaja kuin aikuisten. Hänen Lappiin sijoittuva esikoisromaaninsa Isän kanssa kahden oli minulle vahvempi lukuelämys kuin tämä.

Suurin ongelma kirjaa lukiessani oli, etten tiennyt, luinko nuorten- vai aikuisten romaania. Genrerajojen ylityskään ei olisi ollut ongelma, mutta en valitettavasti näe tätä teoksena, jota äidit ja tyttäret lukevat toisilleen intopinkeinä (onko sellaisia? onko kirjailija yrittänyt tässä jotain mahdotonta?). Keski-ikäisten aikuisten maailma oli tässä kovin perinteinen ja nuhjuinen; nuorissa oli enemmän potkua, vaikkakin heidänkin käyttäytymismallinsa olivat täysin vanhemmiltaan perittyjä. Pillurallin ajaminen pienen paikkakunnan raitilla, ja kovin nuorten tyttöjen takertuminen täysikäisiin peräkammarin poikiin on ollut ilmiö, jota olen todistanut koko elinikäni, ehkä jo kolmannessa polvessa. Tämä ei ole suuri ongelma isommissa kaupungeissa, joissa nuorille yleensä on tarjolla enemmän ikäryhmälle kohdentuvaa tekemistä. Kaupungistumisessakin on puolensa. Minun elämismailmassani nuoret hengailevat korkeintaan kaksi vuotta nuorempien tai vanhempien seurassa, ja koen sen turvalliseksi.

Helmin neitsyyden menetys kohtauksessa, jossa raiskaaja ei tiennyt raiskanneensa oli teoksen outo kliimaksi, joka sivuutettiin liian kepeästi. Tosin tällaiset humalaiset seksikokemukset ovat varmasti yleisiä nuorilla ja varttuneemmillakin. Helmin hyväuskoiset vanhemmat olisivat varmasti ottaneet amiskaviiksisen Aksun avosylin aamiaispöytäänsä, vaikka nuorilla ei selkeästi ollut mitään yhteistä.

Luontokuvaukset olivat mielestäni onnistuneita, ja pidin myös valokuvausteemasta. Ihan varma en vieläkään ole, mitä termi ”haaskakuvausyrittäjä” tarkoittaa, mutta ilmeisesti petoeläinten vietteihin se liittyy. HELMET- haasteessa sijoitan teoksen kohtaan 15: ”Kirjassa harrastetaan tai se liittyy harrastukseen”. Luontokuvaaminen olisi harrastus, josta itse varmasti saisin paljon irti, ja osallistuisin mielelläni kurssille, jossa vietetään yö vanerisessa tornissa bongailemassa susia ja karhuja. Kirja siis ilahdutti ja virkisti siitäkin huolimatta, etten ollut täysin vakuuttunut juonen ratkaisuista.

Lupakirja omannäköiseen elämään

snellman-antautuminenOujeah, Anja Snellmanilta näyttää tulleen jopa kaksi uutta teosta viimeksi lukemani koskettavan Pääoman (2013) jälkeen! Viime yön unettomina tunteina tutustuin Antautumiseen (WSOY, 2015), ja samassa imussa olisi hyvä lukea myös Lähestyminen (WSOY, 2016), sillä molemmat teokset tuntuvat olevan kirjailijan psykoterapeuttisen opiskelun tuotoksia.

Kunnioitan Snellmania siitä, että hän on hankkinut itselleen uuden ammatin melko kypsässä iässä ja laajentanut toiminnan kenttäänsä huomattavasti. Vaikka Antautuminen on hyvin henkilökohtainen, proosarunon kaltainen teos, sen rivien välissä näkyy syvällinen perehtyminen psykiatrian ja neurologian uusiin tuuliin. Keskustelut erityisherkkyydestä voidaan Suomessa edelleen kategorisoida huuhaatieteiden ja rajatiedon alueille, vaikka Highly Sensitive Person lienee USA:ssa jo kelpo diagnoosi. Kyseessä ei ole vamma, sairaus, vaan syntyperäinen ominaisuus, jonka kanssa on opittava elämään.

Snellmanin päähenkilö Anu/Anja kokee koulukiusaamista sosiaalisen kömpelyytensä vuoksi. 60-70-lukujen vaihteessa kirjanoppinut psykiatrin poika osaa jo haukkua häntä Aspergeriksi – itse olen kyseisen termin oppinut vasta 1990-luvulla. Snellmanilla erityisyys ei kuitenkaan esiintynyt tyypillisen Aspergerin syndroomasta kärsivän lailla: hänellä ei esimerkiksi ole ollut pakkomielteenomaisia kiinnostuksen kohteita, paitsi ehkä kirjoittaminen ja kirjallisuus. Erityisherkkyys on ilmennyt enemmän sosiaalisina pelkoina ja uupumisena sosiaalisissa tilanteissa, haluna paeta Humhum-maahan. Vasta kuusikymppisenä hän onnistuu kirjoittamaan itselleen lupakirjan olla menemättä ruuhkaisiin automarketteihin. Ylipäänsä teoksen pääteemana on vapautuminen ns. ”normaalielämän” kahleista.

Tunnistan kirjasta niin paljon itseäni, että nauran partaani. Tosin kaikki tuntemani lapset ovat olleet erityisiä, kaikilla on taatusti ollut pelkoja ja sosiaalisia rajoitteita, omituisia mieltymyksiä. Muistan omasta varhaislapsuudestani erityisesti aistiherkkyyden ja siihen liittyvät pelot ja inhot. Pelkäsin mm. pölynimuria kuten koiranpennut, voimakkaita hajuja (järkyttävimmät olivat visiitit navettaan ja sikalaan) enkä voinut sietää kurahousujen käyttöä, jota vastaan kapinoin niin pitkään, että hoitotädit antoivat periksi. Snellman antaa myös lukijalleen luvan piirtää oman ihmiseksi kasvunsa karttaa, tapahtuipa se sanallisesti, kuvallisesti tai minkä tahansa muun median kautta.

Jossain vaiheessa kyllästyin kappaleiden listanomaisiin otsikointeihin, kuten ”UjohippiErikoisuudentavoittelijaHyypiöFriikki”, vaikka tämän tyyppiset nimeämiset ovat tulleet tutuiksi Snellmanin aiemmistakin teoksista. Hän ilmeisesti tavoittelee jonkinlaista automaattikirjoituksen tai -puheen tilaa, joka lasten ja nuorten päiväkirjoissa ja lappusissa voisi näyttäytyä noin. Kielellisesti nuo listat ovat humoristisen huikeita, mutta vievätkö ne tekstiä olennaisesti eteenpäin, siitä voi olla montaa mieltä.

Snellman on kertonut haastattelussa, että haluaisi kirjoittaa samasta aiheesta humoristisemman teoksen. Itse löysin tästäkin valtavasti voimaannuttavaa huumoria, joista ehdottomasti osuvin oli heitto ”toisen polven evakkoudesta”, joka voisi tuottaa ”alkavan slaavilaisen melankolian” diagnoosin. Hauskuttava titteli oli myös PunkinPapitar, jollaisena en itse kirjailijahahmoa muista, koska olin Sonja O:n ilmestymisen aikaan liian nuori seuraamaan kirjallisuuskeskusteluja. Punkin papittaren linnoittautuminen Ylioppilastalon nurkkaloosiin nuoren tohtori-Maran kanssa kaatamaan suomalaisen kirjallisuuden kaanonia oli myös hehkeän itseironinen episodi – missiona oli saada ”änkyrät” ja ”tuhnut” ulos koloistaan osoittamaan surkeutensa. Tiettyjen tuokiokuvien vuoksi kirja kannattaa lukea, vaikka lukija ei olisi niin kiinnostunut mielenterveydestä.

Kirja muuttuu raskaasta syväanalyysista elämäniloiseksi tulitukseksi loppua kohti. Varsinkin kuvaukset matkoista Kreetalle ja Intiaan nostattivat tunnelmaa. Kultaisen Perheen uhka hajota on myös loppua kohti todellinen pelko, sillä kertoja kokee syyllisyyttä siitä, etteivät lapset automaattisesti rakastu äidin uuteen kumppaniin. ”Eronneiden ja karanneiden” taiteilijoiden liitto ei tässä esiinny auvoisana shangri-lana, vaan kipeänä kasvun paikkana, kun pariskunta luimuilee lapsiltaan ja lähipiiriltään pitkillä koiralenkeillä.

Olen fanittanut Anja Snellmania yli 20 vuoden ajan, mutta läheskään kaikki hänen teoksensa eivät ole kolahtaneet minuun, ja jonkun olen jättänyt kesken. Antautuminen on minun listallani hänen huipputeoksiaan, vaikka ei välttämättä sanataiteen näkökulmasta. Uskon, että tästä kirjasta on iloa ja apua hyvin sekalaiselle seurakunnalle. Missään nimessä en mainostaisi tätä itseapuoppaana, sillä kirja on paljon kriittisempi ja rakentavampi kuin mikään kaupallinen onnellisuusmanuaali, mutta se tarjoaa lupalapun oman polun etsimiseen ja liian tiukkojen haalareiden riisumiseen.

HELMET-haasteessa sijoitan teoksen kohtaan 4: ”Kirja lisää hyvinvointiasi”.

Taskuvihon kertomaa

hirvisaari-hiljaisuusJoskus kuuluisilla kirjailijoilla on liikaa menneisyyden taakkaa kannettavanaan. Minulle Laila Hirvisaari on ollut se äitienpäivien kaupallinen kuningatar, jonka tuotantoon olen suhtautunut ylimielisen skeptisesti. Pari teosta olen häneltä lukenut, samalla asenteella kuin olen lukenut Kalle Päätaloa – tosin retrohengessä kumpikin ”harrastus” voi olla jo muodikasta. Silti rehellisesti sanottuna en ole saanut paljoa irti Hirvisaari/Hietamiehen tavasta kirjoittaa historiaa.

Romaani Hiljaisuus (Otava, 2016) olikin kirjailijan pitkässä tuotannossa miellyttävä yllätys. Jos olisin saanut teoksen käsiini ilman tietoa tekijästä, olisin voinut arvioida sitä puolueettomammin. Huomasin jo alkumetreiltä, että kyseessä on kirjailijan vakava yritys irrottautua totutuista kaavoista, matka kohti sisintä ja uudenlaisen kirjailijanäänen löytymistä. Kirja on ihailtavan tiivis, siinä ei ole turhia kerroksia eikä henkilöhahmoja, romantiikkaa on vain niukanlaisesti ja keskiössä on mykäksi säikähtänyt lapsi. Se sijoittuu 40-50-lukujen vaihteeseen Pohjois-Karjalaan, nimeltä mainitsemattomalle paikkakunnalle, jossa on hurja koski. Ajallinen akseli on keväästä syksyyn – yhdeksänvuotiaan Ingan elämässä iso harppaus syvästä yksinäisyydestä kohti salaisuuksien murtumista ja puhuttua kieltä.

Inga ei ole puhunut viiteen vuoteen. Hän on oppinut lukemaan ja kirjoittamaan viisivuotiaana, ja siitä asti kommunikoinut lähipiirinsä kanssa esiliinan taskussa kulkevan ruutuvihon kautta. Ingan koulunkäynti on ollut hankalaa siitä huolimatta, että hän on tiedonhaluinen ja on lukenut isoisänsä kirjastosta liikaakin aikuisten kirjoja. Häntä kiusataan ei pelkästään puhumattomuuden, vaan myös jalkavamman vuoksi. ”Nilkku-Inkku” on hänen pysyvä liikanimensä, josta eroon pääseminen on yhtä vaikeaa kuin liikavarpaasta, jota tyttö kutsuu Vaakasuoraksi. Ylimääräinen varvas saa Ingan nilkuttamaan ja tulee myös kalliiksi, sillä hän tarvitsee erikokoiset kengät. Perheen tuttu lääkäri, tohtori Hämäläinen, olisi valmis viemään Ingan Helsinkiin operoitavaksi, mutta Inga kammoaa kaikkea, mihin liittyy veren näkeminen.

Ingan ja tohtorin puoliorvon pojan Joelin ystävyys on romaanin ”pihvi”, jonka kautta Inga kokee ensi kertaa ikätoverinsa täyden hyväksynnän. Joel tulee Tuonivirran perheeseen hoitoon ja saa Ingan ensi kertaa uskoutumaan omituisista tavoistaan. Ingan ja Joelin kirjeenvaihto tosin tuntuu yhdeksänvuotiaiden ilmaisuna hämmentävän varhaiskypsältä. En tosin kyseenalaista, etteivätkö paljon menettäneet, isovanhempiensa kasvattamat yksinäiset lapset olisi joskus voineet puhua ja kirjoittaa näin.

Koulumaailman kuvaus on kirjassa herkullista. Kylään saapuu valeopettaja Saastamoinen, joka ei peittele vammaisiin lapsiin kohdistuvaa inhoaan. Valeopettajan aikaansaaman tuhon selvittäminen vie kyläläisiltä paljon voimia. Ingan kiusaamisesta pidetään käräjiä, joilla pahatapaisia poikia uhataan kasvatuslaitoksella. Yksinhuoltajan kasvattama Osku tahtoo vilpittömästi tehdä parannuksen, eikä lähde enää jengitouhuihin mukaan, jottei joutuisi poikakotiin.

HS:n arviossa Arla Kanerva penää teoksen kohderyhmän perään, joka ei hänelle selvinnyt. Onko tämä nuorten- vaiko aikuisten kirja, vai onko kohderyhmän täsmentäminen ylipäänsä olennaista? Vakavan ja pikkuvanhan 40-luvun orpotytön maailmaa ei voi ”kääntää” tämän ajan lapsia kosiskelevalle kielelle, mutta voisin yrittää tarjota tätä jollekulle tuntemalleni tytölle maistiaiseksi. Tietyllä tavalla teos mukailee klassisen tyttökirjan konventioita, mutta yhtä hyvin sitä voi lukea aikuisten psykologisena avainromaanina. Sen kautta voi esimerkiksi miettiä, kuinka traumaattisista asioista on vuosikymmenten varrella puhuttu ja millaista apua traumojen käsittelyyn on tarjottu, jos niitä ylipäänsä on tunnistettu.

Tarjoaisin teosta nuorille lukijoille silläkin riskillä, että he nauraisivat teoksen simppelille, uskonnolliselle ja viinimarjamehuntuoksuiselle maailmankuvalle. Olen lukenut paljon hatarammin kirjoitettuja nuorille suunnattuja historiallisia romaaneja, joista on jäänyt vaikutelma, että pääasiallinen kohderyhmä on kaikesta huolimatta ollut keski-ikäisen kirjailijatädin omat ikätoverit, ikuiset kiiltokuvien kerääjät ja muistovärssyjen raapustelijat. Tästä teoksesta en saanut tuota vaikutelmaa, vaan kirjan asetelma tuntuu aidosti ikärajoja ylittävältä.

Kielellisesti kerronta on suvereenin klassista, jopa niin sujuvaa, että näkisin tässä vahvan käännöspotentiaalin. Suomalaisen historian ja kulttuurin omituisuuksiin ei sukelleta niin syvälle, että se jäisi vain suomalaiselle lukijalle ymmärrettäväksi omahyväiseksi napanöyhdäksi. Kaikkien Karjalaan sijoittuvien kirjojen ei tarvitse kuulostaa humoristisilta murrerunoilta. Vastaavasti jokaista lottapuvun merkkiä tai rintamalla iltapuhteina tehtyä läkkipeltirasiaa ei tarvitse nostalgisoida loputtomiin. Teoksen ehdoton vahvuus piilee siinä, että sen pääpaino on elävissä ihmisissä, heidän universaaleissa haaveissaan ja murheissaan. Kieli ja ihmisten väliset jännitteet kantavat ja kannattelevat.

Kaikkien yksinhuoltajien sankari

imageNick Hornbyn romaani About a Boy (Penguin, 1998) oli jo suuri hittiteos ennen kuin siitä tehtiin Hugh Grantin tähdittämä elokuva. Koska minulla on Hugh Grant-allergia (johtuen varmaan siitä kaikkien aikojen floppiroolista kaikkien aikojen huonoimmassa romanttisessa komediassa Love, actually), suhtauduin myös kirjaan skeptisesti. Kyseistä leffaa en ole nähnyt kokonaisena, mutta tiesin suunnilleen sen juonen.

Onneksi leffan katseluyrityksestä on jo aikaa, joten pystyin kuvittelemaan päähenkilö Will Freemanin muuksi kuin Grantiksi. Will päätyy monien sattumien kautta kaikkien yksinhuoltajaäitien Kari Grandiksi, osittain helpon seksin toivossa, osittain täyttääkseen oman elämänsä emotionaalista tyhjyyttä. Will on kaikessa tavallisuudessaan ja sovinnaisuudessaan outo hahmo, tyhjä taulu, varakas poikamies, jonka ei ole koskaan tarvinnut opiskella tai käydä töissä. Hän elää edesmenneen isänsä musiikkirojalteilla ilman kunnianhimoa tai tulevaisuuden suunnitelmaa. Ellei hän ole shoppailemassa tai klubeilla naisia metsästämässä, hän täyttää päivänsä tyypillisin eläkeläisharrastuksin, kuten sudokujen ratkaisuun tai TV:n kisavisojen seuraamiseen.

Will kohtaa kaksitoistavuotiaan Marcusin varsin ahdistavassa kontekstissa, sillä hän joutuu paikalle, kun tämän äiti on yrittänyt itsemurhaa pojan ollessa yksinhuoltajakerhon puistopiknikillä. Fiona on musiikkiterapeutti, jolla on oman elämän terapointi pahasti kesken. Hän on myös pesunkestävä hippi, joka on kasvattanut Marcusin kyseenalaistamaan kapitalismia siihen pisteeseen asti, että hänestä on tullut koulussa hylkiö. Äidin epävakaus on kirjan vakava juoni, jonka käsittely on todenomaista ja arkista.

Kirja on varsinainen nostalgiatrippi 90-luvulle, sillä tässä eletään vuotta 1993, jolloin Kurt Cobain kuoli. Marcus ei ole koskaan kuullut koko Nirvanasta, minkä vuoksi häntä taas kiusataan koulussa, mutta Willin avulla hän pystyy kirimään Nirvana-tietoudessaan. Näin hän pääsee 15-vuotiaiden pahistyttöjen suosioon, ja kokee ensi kertaa uudessa koulussaan hyväksyntää. Kirja muistuttaa myös kulttuuristen koordinaattien tärkeydestä teini-iässä: Marcus on liberaalin ja näennäisesti suvaitsevan urbaanin ja koulutetun äidin poika, joka kuitenkin on ihan pihalla ikäistensä trendeistä ja tottumuksista. Harva teini on tarpeeksi vahva jatkamaan vaihtoehtoisella linjalla. Vaikka pitäisi äitinsä Joni Mitchell-diskografiasta, se ei ole kuuminta valuuttaa omanikäisten seurassa.

Minusta kirja on edelleen puhutteleva erityisesti mielenterveyden, yksinhuoltajien selviytymisen ja koulukiusaamisen näkökulmista. Pidin myös siitä, etteivät aikuisten romanssit olleet liian ilmiselviä eikä sokerisia; Will Freemanin menestys isäpuoliehdokkaana ei tuntunut loppuakaan kohti kovin nousujohteiselta. Suosittelisin teosta varsinkin sellaisille nuorille lukijoille, jotka eivät vielä ole lukeneet paljoa englanniksi. Kieli on tässä hyvin helppoa ja suoraviivaista, ja samalla nuori lukija voi tutustua vanhempiensa ikäluokan tyyli-ikoneihin.

Raparperinmakuisia pusuja

Kadonnut: Audrey

Kadonnut: Audrey

Oli kiinnostavaa huomata, että shoppailupainotteinen chicklit-kirjailija Sophie Kinsella on julkaissut ensimmäisen nuortenromaaninsa, Kadonnut: Audreyn (Otava, 2015, suom. Lotta Sonninen). 2000-luvun alkupuolella tutustuin Becky Plumwoodin patologiseen persoonaan löytäen hänestä pelottavia osia itsestäni. Teokseen tarttuessani pelkäsin, että edessä olisi taas uusi hyperaktiivinen seikkailu tavaramerkkien maailmaan.

Näin ei kuitenkaan käynyt, vaan kirja käsittelee vakavia asioita, koulukiusaamista, nuorten psyykkisiä ongelmia ja addiktioita. Päähenkilönä on neljätoistavuotias Audrey, joka katoaa omasta elämästään jouduttuaan ilkeän tyttölauman kiusaamaksi sekä koulussa että medioissa. Audrey menettää rohkeutensa puhua jopa puhelimessa ja kotonakin hän käyttää mustia laseja muiden seurassa. Vieraiden käynti on hänelle kauhistus ja vanhempiaankaan hän ei halua katsoa silmiin. Pitkän sairaalajakson jälkeen hän on pudonnut koulusta ja koulunvaihtoakin kaavaillaan. Ulkona hän voi käydä vain terapiakäynneillä.

Näkökulman valinta kirjassa on oivallinen, sillä tässä ei vellota Audreyn yksityisessä tuskassa. Analysoinnin kohteeksi joutuu koko perhe, erityisesti vanhemmat. Audrey saa terapeutiltaan tehtäväksi kuvata dokumentti perheensä arjesta – tarkoituksena on myös kasvattaa uskallusta tarkkailla muita ihmisiä kameran linssin kautta, jos se silmästä silmään on tuskallista. Tekstin sisässä olevat käsikirjoituspätkät ovat herkullisia, sillä ne näyttävät perheen sekasortoisen arjen kummallisuuksineen. Varsinkin Audreyn äiti tuntuu olevan hajoamispisteessä kahden oireilevan teinin kanssa. Hänen esikoisensa Frank tosin käy koulussa, mutta pelaa salaa kaikki yöt  korealaista kulttipeliä Valloittajien maata. Tarinan aikana perheessä vauhkotaan enemmän Frankin kuin Audreyn edesottamuksista. Frankin kuilu vanhempien kanssa on vielä leveämpi kuin Audreyn, jota pidetään vähään tyytyväisenä uhrina.

Ainoa perheen ulkopuolinen ihminen, jolle Audrey suostuu terapeutin lisäksi puhumaan on veljen pelikaveri Linus. Heidän välilleen syntyy romanssi, vaikka Audrey ei kaikista lähestyttävimmästä päästä olekaan. Linus kutsuu häntä raparperiksi, koska hän on kuullut raparperilajista, jota kasvatetaan pimeässä ruokakaapissa.

Perhe on tässä hyvin toimeentuleva, ylempää keskiluokkaa isän tylsän kirjanpitobisneksen kautta. Heillä on varaa yksityiseen terapiaan ja yksityiskouluihin, ja jopa äidin kotiin jäämiseen tyttären sairauden vuoksi. Perheen elämäntapa on kuitenkin hyvin tavallinen, joten monenlainen lukija voi siihen samastua. Tulikin mieleeni, että Kadonnut: Audrey olisi mainio äidin ja tyttären yhteislukuprojekti. Luultavasti tämän teoksen perheeseen hankkii äiti, joka on lukenut Himoshoppaaja-teoksia. Vaikka Kinsellan kirjoitustyyli on tässä yhtä arkinen ja ”helppo” kuin Himoshoppaajissa, arvostan suuresti näkökulman vaihdosta ja sanojen taloudellisuutta.

Parasta teoksessa oli mielenterveysongelmien kuvaus osana perheiden tavallista arkea. Siinä näytetään myös entisen koulukavereiden perheiden ja naapuruston ennakkoluuloja ja juoruilua omituisesta tytöstä, joka jää pois koulusta. Ongelmilla ei kuitenkaan mässäillä, vaan tässä keskitytään nimenomaan kuntoutumiseen. Kirja olisi ollut varsin erilainen, jos se olisi keskittynyt kiusaamisepisodiin ja masennuksen synkimpään kuiluun. Tässä näkyi jo paljon valoa tunnelin päässä, vaikka kyse ei ollut ihmeparantumiskertomuksesta.

Minua jäi kiinnostamaan, kummat tästä lopulta kiinnostuvat, äidit vai teini-ikäiset tyttäret. Kohderyhmäksi on varmaan ajateltu esiteinejä ja yläkoululaisia. Tässä oli jotain yhteistä Yle Areenalla esitetyn My Mad Fat Diaryn kanssa, jossa käsiteltiin liikalihavuutta ja masennusta. Audrey on tosin persoonana kiltimpi ja sopeutuvaisempi kuin kapinallinen Rae Earl. Ehkä ikäryhmäkategoriat eivät ole kaikkien kirjojen kohdalla tarpeellisia, vaan päinvastoin kahlehtivia. Kirja voisi myös kiinnostaa poikia, koska tässä käsitellään pelaamista varsin humoristisesta näkökulmasta.