Raivokasta balkanilaista energiaa

Teos: Nina Giminashova: Tatko (Kosmos, 2021)

Äänikirjan lukija: Elina Varjomäki

Elena on keski-ikää lähestyvä suomalais-bulgarialainen nainen, joka on muuttanut Espanjaan, osittain ehkä pakoon molempien kotimaidensa raskasta henkistä perimää. Aikuisena hän on seikkaillut maailmalla pitkälti miesten perässä, mutta sotkuiset miessuhteet myös ajavat häntä alhoon. Viime aikoina hän on löytänyt virtaa buddhalaisuudesta, ja päätynyt vapaaehtoiseksi hengelliseen retriittiin, jossa läheskään kaikki osallistujat eivät ole lihan iloja kattavia pyhäkoululaisia. Kuitenkin monien asioiden summa, joista vanhan isän vakava sairastuminen ei ole vähäisin, saa hänet harkitsemaan Suomeen paluuta yli nelikymppisenä.

Isä, hellittelynimeltään Tatko, ei oikeastaan ole hellittelyä puoleensa vetävä tapaus, vaan Elenan mielikuvissa pikemmin ukkosen Jumala Perun. Elena on elänyt sisaruksineen lapsuuttaan neuroottinen äijän sanelemassa tyranniassa, johon on kuulunut jatkuva huutaminen ja myös satunnainen väkivalta, ainakin perheen suomalaista äitiä kohtaan. Elena on saanut matkustaa Bulgariaan niin lapsuuden perheen kanssa kuin yksin aikuisena, ja on saanut liikaa esimerkkejä siitä, kuinka vaimoihmisten läimiminen on maan tapa. Naisen isäsuhde on perin ongelmainen, mutta se on kuitenkin olemassa, ja nyt isän täytettyä 80 vuotta hän ei enää pärjää ilman tytärtensä apua.

Olin teoksen alkupuolella hämmentynyt siitä, että Giminashova onnistui välttämään Bulgarian kommunistisen historian käsittelyä ja keskittyi enemmän folkloreen ja 1800-luvun ottomaaneja vastaan käytyihin taisteluihin. Mutta kommunistiajalle löytyy oma taskunsa tarinassa sen puolenvälin paikkeilla, tosin varsin suppea sellainen. Sen sijaan varsin vetoavaa on hänen tapansa kuvata maan nykyisyyttä, johon liittyy vahvasti isoäitien läsnäolo julkisilla paikoilla. Balkanilainen meininki välittyy myös miesten katukokouksissa, joissa keräännytään jonkun naapurin rikkonaisen auton ympärille parantamaan maailmaa. Kirjan isähahmon, Tatkon, koti-ikävä on käsinkosketeltavaa, mutta luin rivien välistä, että hänen maastamuuttoonsa ennen kommunismin romahdusta olisi ollut poliittisia syitä. Myöhemmin hän sai kokea kuninkaallista kohtelua sukulaisiltaan, ja näin perheen Bulgarian-lomiin mahtui myös paljon hyviä muistoja.

Monella tapaa Tatko on tyypillinen kahden kulttuurin kasvatin identiteettikertomus, mutta myöhemmät buddhalaiset seikkailut antavat sille uutta twistiä. Vertaan tätä kahden muun juurensa Balkanilla ulottavan kertojan, Pajtim Statovcin ja Cristina Sandun teoksiin. Selvästi teokset jakavat samaa post-kommunistista mielenmaisemaa, mutta eri painotuksin. Esimerkiksi Sandun Valas nimeltä Goliat on paljon humoristisempi teos, ja siinä käsitellään enemmän kommunismin lähihistoriaa. Gimishovan tarina Bulgariasta ammentaa aineksia pidemmältä aikaväliltä, ja ehkä opin sen kautta Bulgariasta enemmän kuin opin Sandulta Romaniasta.

Kiinnostavinta Tatkossa minulle on isän puolikielisyyden kuvaus, ja umpimieliset väärinymmärrykset isän ja tyttären välillä. Ei tätä isähahmoa käy kateeksi, kun hän joutuu eronneena monisairaana luopumaan rakkaasta omakotitalostaan, jota hän on huoltanut suuremmalla rakkaudella kuin läheisiään. Liikutusta herättivät myös isän Bulgarian-residenssin kirjalliset hoito-ohjeet, joista tytär ei meinaa saada mitään selvää.

Esikoiskirjaksi teos on varsin kypsä, ja siitä aistii, että kirjailija on mahdollisesti kirjoittanut ahkerasti koko ikänsä. Kaikkiin sivuhenkilöihin, kuten Elenan sisaruksiin, en päässyt tutustumaan kunnolla, ja hänen elämänsä miehiin lähinnä seksin kautta. Miessuhteiden kuvaaminen ei sytyttänyt minua suuresti, sillä kompleksisessa isäsuhteessa oli jo tarpeeksi nieltävää.

Hassua oli, että löysin tämän teoksen ja juuri lukemani Michel Houellebecqin skifiromaanin väliltä suoran yhteyden: molemmissa harrastetaan estotonta seksiä hengellisessä retriitissä Espanjassa. Myös Elena löytää erään hoitonsa kirjahyllystä Houellebecqiä. Tyylilajit teosten välillä ovat perin erilaiset, mutta seksuaalisuuden kuvaajina heistä löytyy hengenheimolaisuutta.

Kun stalkkerit stalkkaavat toisiaan

Teos: Lisa Jewell: Joka askel jonka otat (WSOY, 2020)

Suomennos: Karoliina Timonen

Äänikirjan lukija: Krista Putkonen-Örn

Melville Heights on takakireä hienostoalue Englannin Bristolissa, jonka ydin koostuu kadusta, jolla on 25 värikästä viktoriaanista taloa. Halutut talot ovat vain harvoin tarjolla, ja niiden omistajiin kuuluu lähinnä kontrollifriikkejä keski-ikäisiä kuntoilijoita, jotka eivät erityisesti pidä toisistaan.

Tavallinen kansa asuu kivenheiton päässä Melvillessä, jossa bussipysäkin päättäri ja paikallinen juottola Weaver’s Arms sijaitsevat. Välillä lähiön katkeroituneet kylähullut kiipeävät kukkulalle stalkkaamaan näitä valittuja rikkaita, mutta myös rikkaat voivat korkeuksistaan stalkata vähäisempiä veljiä ja siskojaan edistyneillä laitteillaan.

Lisa Jewell on pitkän linjan chicklit-kirjailija, joka muutama vuosi sitten vaihtoi genreä psykologisiin trillereihin. Tämän jälkeen kirjailijalla on ollut nostetta, ja teoksille on löytynyt lukijakuntaa myös Suomesta. Itse olen lukenut hänen trillerejään nyt kaksi ja puoli kappaletta. Pidän niiden henkilöistä ja teemoista, mutta tyyli tuntuu paikoitellen liian junnaavalta/arkisen seikkaperäiseltä. Toisaalta ne antavat uskottavan oloista perspektiiviä Britannian nykyoloihin.

Tämä teos keskittyy arkisen vainoamisen/stalkkaamisen ilmiöön, ja moninaisiin syihin ryhtyä stalkkaajaksi.

Huomion keskipisteenä on paikallisen yläkoulun rehtori Tom Fitzwilliam, joka on saapunut pelastamaan opinahjon massaoppilaspaolta. Tom on karismaattinen viisikymppinen kielimies, joka lähtee mielellään Espanjan luokkaretkien valvojaksi. Naisilla ja myös teini-ikäisillä oppilailla on tapana ihastua Tomiin niin, että aina joku heistä jää pakkomielteisesti seuraamaan häntä. Näin on käynyt jo monessa maakunnassa, sillä Fitzwilliameilla ei ole ollut tapana asettua aloilleen minnekään.

Tomin pauloihin lankeaa myös 26-vuotias Joey Mullen, joka asuu vuokralla isoveljensä luona sinisessä talossa. Työ lasten sisäleikkipuistossa on surkeaa ja alipalkattua, eikä maalaripoikaystävä-Alfien äkillinen vauvakuume lämmitä seikkailijaluonnetta. Jännitystä elämään tuo vipinä naapurin varatun miehen kanssa, vaikka se tapahtuisi vain lähikaupassa viinipulloa hakiessa.

Samaan aikaan Tomia stalkkaa yksinhuoltajaäiti Francis, joka on saanut päähänsä, että perheen kotona järjestetään eliitin salaisia menoja. Francisin stalkkaamisen on näkyvää ja vaivaannuttavaa: hän suorastaan majailee Fitzwilliamien talon edustalla välittämättä peittää jälkiään.

Tomin teini-ikäinen poika Freddy on aina ollut omalaatuinen, ja kuutta vierasta kieltä sujuvasti puhuvana hän haaveilee vakoilijan urasta MI5:ssä. Urasuunnitelma varten hän on hankkinut alan välineistöä, joten hänellä saattaa olla enemmän tietoa Francisista kuin Francisilla hänen perheestään. Kiinnostusta lisää myös Francisin tytär Jenna, joka ei ole yhtä kajahtanut kuin äitinsä, vaan hottiksen maineessa. Huolimatta suosiostaan koulussa Jenna kokee kovia kotona, eikä enää pärjää äitinsä kanssa kahdestaan.

Moni tällä hienostokadulla voi huonommin kuin antaa ymmärtää. Myös Joeyn perhepiirissä on salaisuuksia, jotka vaikuttavat tulevaisuuteen yllättävällä tavalla.

Vaikka tämä romaani on kirjoitettu ennen koronakriisin puhkeamista, se sivuaa salaliittoteorioita ja niiden ympärille kasvaneita nettiyhteisöjä. Nettikirjoittelun ruotiminen jäi tässä aika vähäiseksi, mutta teos antoi vihiä siitä, kuinka kollektiiviset harhat leviävät ja voivat pahimmillaan yllyttää väkivaltaan.

Kirjassa kuvattu henkinen pahoinvointi tuskin vähenee lockdownien aikana, vaan teos tuntuu enemmän ajankohtaiselta kuin vuonna 2017, johon tarina sijoittuu.

Tämä oli minulle sopiva viihdekirja juuri nyt, mutta brittiläiset psykologiset trillerit ovat genre, johon suhtaudun kovin ailahtelevasti. Pinossa on myös kesken jääneitä kustantajien arvostelukappaleita. Jewellin kirjat ovat edustaneet tässä tuotannossa parempaa päätä.

Pullo pastisia ranskalaisilla

Teos: Édouard Louis: Ei enää Eddy (Tammi, 2019)

Suomennos: Lotta Toivanen

Äänikirjan lukija: Ville-Veikko Niemelä

Nuoren ranskalaisen Édouard Louisin (s. 1992) esikoisromaani Ei enää Eddy sai taannoin kunnian olla 500. Keltaisen kirjaston teos, ja aika poikkeuksellinen sellainen: kokoelmaan ei taida mahtua kovin montaa alle 30-vuotiaan kirjoittamaa teosta. Louis oli esikoisensa julkaisun aikaan 22-vuotias ja nyt 27-vuotiaana kirjoittaa jo neljättä romaaniaan. Ymmärtääkseni kaikki julkaistut romaanit ovat olleet autofiktiivisiä, ja työväenluokkainen maskuliinisuus nousee niissä yhdeksi keskeiseksi teemaksi.

Ei enää Eddy kertoo syrjäseutujen Ranskasta, jossa perinteinen työväenluokka on ahdettu kurjuuteen. Tapahtumat sijoittuvat Picardien alueelle Pohjois-Ranskaan; Amiens mainitaan suurimpana lähimpänä kaupunkina, jonne päähenkilö pääsee opiskelemaan lukioon. Eddy Bellegueulen (”nättinaaman”) perheen isä käy töissä tehtaalla, jossa keskipalkka on noin 700 euroa kuukaudessa, mutta mies joutuu jäämään pois työstään selkävaivojen vuoksi alle nelikymppisenä. Äiti raataa kouluttamattomana vanhusten hoitajana, omien sanojensa mukana paskan pesijänä, mutta isän jäätyä työttömäksi vaimon työssäkäynti käy miehen kunnialle, ja pian molemmat vanhemmat jäävät sinnittelemään minimituilla.

Eddy profiloituu jo alakoululaisena erilaiseksi pojaksi, jota kylän naiset kehuvat ”hyvin kasvatetuksi”. Kylän universumissa tuo on koodinimi homolle, ja miehen kasvatukseen kuuluu kaikenlainen homostelun kitkeminen. Pojan viinaanmenevä isä ei kuitenkaan ole kovin looginen kasvatuksessaan, eikä Eddy voi sille mitään, ettei syty jalkapallosta eikä saa miespuolisia kavereita. Koulukiusaaminen on julmaa, mutta sen verran Eddy oppii maskuliinisuudesta, ettei valita pienistä, ja teini-ikään tullessa hän yrittää kaikkensa päästä piireihin. Pornon suurkulutus ja kännääminen ovat ainoita hupeja paikallisen nuorison parissa, ja heidän nuoruutensa jää enimmäkseen lyhyeksi soidinlennoksi ennen kuin muija pamahtaa paksuksi ja pakotettu aikuisuus alkaa alle parikymppisenä.

Kirjan narratiivi on uskottava ja mieleenpainuva, mutta varsin yksiulotteinen. Koska tämä ei ole ensimmäinen lukemani teos, jossa kuvataan nuoren ihmisen luokkahyppyä ja työväenluokkaisen elämäntavan hylkäämistä, mikään kuvauksessa ei varsinaisesti yllättänyt minua. Toki köyhyyden ja kurjuuden sävyt ovat maakohtaisesti erilaisia, mutta osa tapahtumista olisi voinut sijoittua myös Suomeen. Eddyn perhe joutuu käymään leipäjonossa jo pojan ollessa pieni, ja tarve kasvaa nuoruuteen tultaessa. Avustusruokaa jaetaan pienessä yhteisössä kerran kuussa, ja siihen liittyy leimaantumista, jota vanhemmat tuskin voivat piilottaa naapureiltaan.

Köyhien moraalisessa universumissa olennaista on löytää joku alempi ryhmä, jota parjata, ja näin naapurustossa on tärkeää nimetä itseä surkeampia ”pummeja”. Tässä kyläyhteisössä asuu vain yksi tumma perhe Martiniquelta, jotka on hyväksytty ”omina”, kun taas tyypillistä on syyttää algerialaisia kaikesta. Yhteisö on 99% syntyperäinen ja valkoinen, eikä monellakaan siellä ole kokemusta edes Pariisissa käymisestä. Monikulttuurisuus ei ole muotisana, eikä etnisiä ruokia harrasteta edes aamuyöllä kännissä. Ranskanperunoiden rasvankäry kuuluu perheen arkeen samoin kuin pinttynyt tupakansavu olohuoneessa.

Kirjan kirjoittamiseen on nuorella opiskelijalla liittynyt varmasti raivoa, ja raivo tässä tapauksessa on täysin oikeutettua, mutta kaunokirjallisena teoksena se kärsii toistosta ja kärjistyksistä. Eddyn kotikadulla perheiden ainoa ilo on kokoontua toistensa luo ”vähän rentoutumaan” Onnenpyörän ääreen. Pastista miehillä kuluu litratolkulla, naiset eivät sentään kännää joka ilta, mutta heilläkään ei tunnu olevan muuta harrastusta. Television äärellä vain isimiehillä on oikeus puhua, mutta onneksi Eddyn talossa on neljä telkkaria.

Eddyn äiti Brigitte on henkilö, joka ylpeilee sillä, että on ”vähän yksinkertainen”. Hänen tarinoiden repertuaarinsa on rajoitettu, ja vitsit yhtä härskejä kuin satamakolleilla. Kirjan hahmoja vaivaa vielä enemmän näköalattomuus kuin ilkeys, sillä kukaan ei ole kannustanut heitä haaveilemaan muusta kuin ajokortista ja ajamisesta meren rannalle juopottelemaan. Kännissä ajaminen on yleistä, ja kaikkea muuta kuin paheksuttavaa. Huumeiden käyttö jää tässä kyläyhteisössä marginaaliseksi harrastukseksi; muistaakseni niiden kauppa mainittiin vasta toisessa puoliskossa.

Varsinkin kirjan viesti homofobiasta on vanhakantainen, niin antiikkinen kuin ajatus muijaa pataan vetämisestä legitiiminä patriarkaalisen kurittamisen muotona. Minua arvelutti kovasti romaanin hahmojen lähes totaalinen kyvyttömyys muutokseen ja kasvuun; tosin isähahmo oppii joissain tilanteissa puolustamaan homopoikansa fyysistä koskemattomuutta kylänmiesten keskuudessa.

Homofobia ja ideologinen heteronormatiivisuus toki jyräävät myös suomalaisella maaseudulla, mutta erotuksena tämän kirjan meininkiin on se, että erämaamme tarjoavat monille monipuolisia harrastusmahdollisuuksia niin, että tv:n visailut ja kossupullo eivät jää siellä työttömien ainoaksi henkireiäksi. Joissain kotimaan lähiöissä meininki voi olla hieman samansuuntaista, mutta sielläkin on yritystä tarjota Eddyn kaltaisille nuorille kodin ulkopuolisia harrastuksia. Kirjassa kuvatut ilmiöt eivät tosiaankaan rajoitu Ranskaan, ja varsinkin Britannian ja Irlannin nykykirjallisuuksissa on monia Eddyn vanhempien ja sukulaisten kaltaisia hahmoja. Aivan ensimmäisenä mieleeni tuli Caitlin Moranin autofiktiiviset teokset, mutta niissä sosiaalituilla eläviä vanhempia yritetään ymmärtää paljon kärsivällisemmin, ja niissä on myös enemmän huumoria.

Kirjan suosio Ranskassa johtunee siitä, että suuri osa kirjoja lukevasta väestöstä ei pystynyt uskomaan, että vastaavaa köyhyyttä voisi olla olemassa heidän kotimaassaan. Tämän vuoksi myös kustantajat torpedoivat aluksi käsikirjoituksen epäuskottavana. Sama ongelma piilee myös köyhyydestä kirjoittamisessa Suomessa: voisin hyvin kuvitella, ettei näin rankka teksti menisi helposti läpi suomalaisissakaan kustantamoissa, siinä pelossa, että työväenluokkaisen elämäntavan kritiikki tulisi luetuksi väärin. Monesti tällaisista teoksista halutaan löytää ”symppiksiä” tai ”hyviksiä”, ja jos hahmot ovat elämän kolhimia, ainakin heidän kehityskertomuksiin halutaan kuuluvan edes ripaus toivoa. Eddyn suvulla sitä on todella hintsusti. Itse en osannut sitä löytää.

Omasta näkökulmastani oikein tai väärin lukemista ei ole olemassakaan, mutta itse en ihastunut teokseen siksi, että se oli omaan makuuni liian raakaa tekstiä. Olisin kaivannut siihen lisää fiktion parantavaa voimaa. Usein kehun nuoria esikoiskirjailijoita kliseisesti ”kypsyydestä”(koodinimi henkiselle keski-ikäisyydelle), eikä tämä teksti tuntunut lainkaan ”kypsältä”, mikä varmasti on myös sen vahvuus – Louis ei selitä asioita pitkäjaksoisen terapian tai muun ammattiavun tuomasta turvataskusta. On mahdollista, ettei hän ole Pariisiin muutettuaan käynyt yhdessäkään vertaistuellisessa ryhmässä eikä ole kouluttautunut työväenluokkaisen homouden kokemusasiantuntijaksi. Terapiakieltä kirjasta ei löydy lainkaan; suomalaisten nuorten aikuisten teokset taas tuntuvat pursuavan sitä.

Voiko ihmisyydestä irtisanoutua?

Teos: Antti Rönkä: Jalat ilmassa (Gummerus, 2019)

Äänikirjan lukija: Ville-Veikko Niemelä

Antti Rönkä on 23-vuotias esikoiskirjailija, jonka teoksesta luin taannoin medioista. Hän sattuu myös olemaan Petri Tammisen poika, mutta reaalimaailman isä-poika suhde ei ainakaan ollut syy, miksi tartuin kirjaan. Koulukiusaamisteemakaan ei varsinaisesti ollut motivaattori, mutta kuvaus opiskelijaelämästä Jyväskylän yliopistosta tältä vuosikymmeneltä kiinnosti enemmänkin.

Aaro on saanut ensimmäisen mielenterveysdiagnoosinsa kesällä ennen opintojen alkua, ja fuksien piireissä hän pysyy koossa bentsojen voimalla. Nuoren miehen haurasta itsetuntoa pönkittävät kalliit miesten tuoksut ja hiustuotteet, ulkonäkökeskeisyys on nuorten maailmassa väistämätön fakta. Opintoihin keskittyminen on vaikeaa raskaiden lääkkeiden huurussa, mutta uudet kaverit ovat yllättävän ymmärtäväisiä. Tästä huolimatta Aaro odottaa joka tapaamisessa, että häntä alettaisiin tyrkkiä ja töniä. Hän kuulee myös entisten kiusaajiensa ääniä aina, kun lähestyy opiskelijakavereidensa tupakkarinkiä.

Julia on ihana Vogue-mallin kopio, jolla on tumman silkkiset hiukset. Ennen tytön tapaamista hän ei ole koskaan halannut muita kuin äitiään. Tytön ihastuminen ei tunnu Aarosta todelliselta, eikä hän koe, että olisi ansainnut niin suuren onnen. Myöhemmin hän kohtaa lastenhoitajaksi opiskelevan Isan, jonka kanssa sielunkumppanuus on täydellisempää.

Aarolla on keskiverto-opiskelijaa enemmän käyttövaraa, mikä näkyy anteliaana paukkujen tarjoamisena opiskelijabileissä. Hän myös pakenee pahaa oloaan maanisiin ostoskierroksiin, ja saattaa kirjautua arki-iltana hotelliin vain siksi, että voi. Paluu S-marketin kassalle joululomalla on rankkaa, kun nuori mies on saanut välimatkaa entisiin kiusaajiinsa syksyn ajan. Toisaalta marketin myyjänä hän saa kokemuksen kansakunnan rakentamisesta, sillä juomakaappien täydentäminen omin käsin ja siideripullojen saaminen järjestykseen on konkreettista maailman ylläpitotyötä.

Aaron vakiokysymys on, voiko ihminen olla lajitransu, eli voiko ihmisyydestä irtisanoutua, koska elämä peurana olisi luultavasti arvokkaampaa ja huolettomampaa. Kiusaamisen kokemusta Rönkä kuvaa taloudellisesti takaumien kautta, painottaen sen jättämiä vaikutuksia nuoren aikuisen nykyisyyteen. Aiheesta on kirjoitettu huomattavasti rankempaakin proosaa, jossa usein päädytään henkirikoksiin. Tässä teoksessa on haluttu osoittaa kiusaamisen arkisuus ja tavallisuus, ja kiusattujen äärimmäiset ponnistelut normalisoida omaa tilannettaan vanhempien ja opettajien läsnäollessa.

Jyväskylän ja päijäthämäläisen kotikylän lisäksi kirjassa seikkaillaan Helsingissä, Lahdessa, Amsterdamissa ja Tukholmassa. Damin keikka on tarkoitushakuisen yksinäinen, eikä coffee shop-kulttuuri avaudu nuorelle miehelle unelmien täyttymyksenä. Tuhlaajapojan kotiinpaluun teemaa Rönkä työstää monisyisesti, ja Aaron vanhempien yltiökunnollinen elämäntapa korostuu jokaisen paluun kohtauksessa.

Vaikka kyseessä on tyylipuhdas young adult-aiheinen teos, pystyin itse samastumaan kertojaan ja muihinkin teoksen hahmoihin. Itse olen opiskellut samassa instituutiossa eri maailman aikaan, eivätkä omat kokemukseni opintojen aloittamisesta olleet identtiset, mutta kuvatussa ryhmääntymisen ilmiössä oli paljon tuttua.

Esikoisromaaniksi teos on vahvan ja itsevarman kertojan jälkeä, mutta nyansoitu kieli ei kuitenkaan anna liian pikkuvanhaa vaikutelmaa, vaan henkilöt vaikuttavat ikäisiltään tiedollisesti ja kokemuksellisesti. Autofiktiiviseltä kirja tuntuu ainakin niissä kohdissa, joissa Aaro avaa suhdettaan semi-kuuluisaan kirjailijaisään, joka ei vieläkään ole saanut kutsua Linnanjuhliin. Yliopistoporukoissa tällä on jotain arvoa, mutta opiskelijakavereita kiinnostaa enemmän kuuluisuuden aikaansaama mahdollinen vauraus kuin isän hengentuotokset. Kirjallisuuden opiskelukavereiden kiinnostus Michael Korsin käsilaukkuihin antaa vaikutelman keskivertomielikuvituksen omaavista, arvomaailmaltaan konservatiivisista nuorista, jotka saattavat lukea Petri Tammisen sijaan Paulo Coelhon teoksia äitiensä kirjahyllyistä kavereiltaan salaa.

Nuori aikuinen Kalliossa, vol. ziljoona

Maija Kauhanen: Eliitti (Otava, 2019)

Inkku on nuori nainen, joka on päässyt jo teininä tylsästä radanvarren kehyskunnastaan Helsinkiin opiskelemaan eliittilukioon. Hänen lapsuudenystävänsä Karla on kuitenkin päässyt pidemmälle, mallikokelaaksi Pariisiin, ja poseeraa nykyään naistenlehden kansissa kertoen, kuinka ei aio koskaan palata Suomeen ainakaan asumaan.

Alle kolmikymppisenä Inkku asuu Helsingin itäisessä lähiössä metrolinjan päässä, varastaa luomuteepaketteja Itiksen Stockasta ei pelkästään johtuen köyhyydestä, vaan jo periaatteellisista syistä, ja käy viikoittain terapiassa kelaamassa muistojaan koulukiusaamisesta. Kallio on hänen haaveidensa maa, jossa hänellä ei kuitenkaan ole varaa asua. Siellä hän käy tapaamassa lukioaikaista ystäväänsä Ilmoa, joka on kotoisin Etelä-Pohjanmaalta ja kirjoittaa filosofian väitöskirjaa vanhempiensa omistamassa yksiössä. Ilmo, Inkku ja Karla ovat jo vuosia eläneet erikoisessa, turbulentissa triangelissa, jossa ystävyys ja seksuaalisuus kietoutuvat epämääräisesti toisiinsa.

Tällainen perusasetelma on Maija Kauhasen (s. 1985) esikoisromaanissa Eliitti. Se irvailee niin niille nuorille, joiden kohtalona on pyrkiä aina ”ytimeen” ja niille, joiden osaksi jää väsätä nostalgista keskivertoräppiä paikkakunnista, joissa on neljä kebabpizzeriaa. Se kertoo koulukiusaamisesta, sen eri varianteista ja nuorten aikuisten erilaisista mekanismeista toipua kiusaamisen jättämistä muistoista. Ja ennen kaikkea se kertoo yhteiskunnasta, jossa menestynyt, päämäärätietoinen aikuistuminen alkaa olla katoava luonnonvara kaikkialla.

Kirjaa lukiessani koin kaikki avainhenkilöt sympaattisiksi, ja nautin niistä osuuksista, joissa seikkailtiin Suomen ulkopuolella. Ympäryskuntaosuudet ja myös sen Kallion linjoilla dokaamisen koin valitettavasti kovin kuluneiksi episodeiksi siitä huolimatta, että ne takuulla tarjoavat samastumispintaa varsinkin tuon ikäluokan lukijoille. Romaanissa pyritään tuomaan esiin suuria yhteiskunnallisia teemoja, varsinkin nuorten aikuisten mielenterveyteen liittyviä kysymyksiä, postmodernin fragmentaariseen tyyliin.

1990-luvun lapsuusmuistot ja lamavuosien ajankuva oli uskollisen yksityiskohtaisesti dokumentoitu, ja siihen pystyin eläytymään paremmin kuin 00-luvun kerrontaan, joka omasta näkökulmastani on vielä liian lähellä, jotta sen mytologinen historiallistaminen kiinnostaisi. Naomi Kleinin maailmantuskaiset teokset puhuttelevat taas uusia eliittilukiolaisia, niitä samoja, jotka löytävät kikherneen uusia käyttötapoja Voima-lehdestä. Tämä ”vaihtoehtokulttuuri”, johon Inkku on sitoutunut, alkaa jo olla valtavirtakulttuuria, eikä hiivatulehduksen hoito-ohjeiden jako makrobioottisin menetelmin kuulosta ainakaan omasta perspektiivistäni kovinkaan radikaalilta tai kapinalliselta.

Kiinnostavin juonenkäänne omasta näkökulmastani oli Karlan isän joutuminen vankilaan kunnan rahojen kavaltaneena virkamiehenä. Tämä tarina valitettavasti jäi kesken, tai esiintyi vain esimerkkinä 1990-luvun epätoivoisesta ajan hengestä.

Tämän teoksen ja Sisko Savonlahden (s. 1982) esikoisromaanin Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu välillä on kiinnostava temaattinen yhteys, mutta Savonlahden kyydissä pääsin syvemmälle mielenterveysproblematiikan ”ytimeen”, tai koin tuon romaanin päähenkilön lähestyttävämmäksi myös vanhemman tätilukijan näkökulmasta. Kauhasen romaanissa taas milleniaalit tarjosivat vertaistukea toisille milleniaaleille. Silmäni alkoivat uhkaavasti lupsahtaa viimeistään siinä vaiheessa, kun päästiin Jokelan koulusurmiin, vaikka tuon aiheen käsittelyn olettaisin olevan romaanin painavin yhteiskunnallinen osuus. Jään innolla odottamaan toisenlaisia tulkintoja teoksesta, varsinkin sellaisilta lukijoilta, jotka eivät koe olevansa young adult-genren suurkuluttajia.

Katto-Kassisen uudet seikkailut

Taivas ilman reunojaTeos: Anne Vuori-Kemilä: Taivas ilman reunoja (Karisto, 2018)

On ilo lukea tuoreita esikoisromaaneja, joiden teemat liippaavat omiani – varsinkin, kun kirja on kirjoitettu näkökulmasta, johon en itse olisi venynyt. Yritän siis tässä Nanowrimo-kuussa viimeistellä kolmatta romaani-ideaani, joka kai liittyy myös mielenterveyteen – kaksi ensimmäistä eivät ole vieläkään saaneet kustantajilta vihreää valoa.

Anne Vuori-Kemilän esikoisteos Taivas ilman reunoja on dekkarigenren reunoilla pyristelevä tarina mielen hajoamisesta ja sen korjaamisesta pienin askelin. Sen päähenkilö on nuori aikuinen, matematiikan opiskelija Kai, jonka perhe hajosi kauan ennen mieltä.

Kain entinen paras ystävä Toni on kuollut, ja poliisit käyvät kuulustelemassa Kaita asiasta, kun hän on hoitojaksolla mielisairaalassa. Kailla olisi muutakin asiaa poliisille osastolla tapahtuvista väärinteoista, mutta kukaan ei ota Kain havaintoja vakavasti, onhan hänellä diagnosoitu psykoosialttius. Kain lääkitystä lisätään, mutta hän yrittää olla jäämättä koukkuun keltaisiin mömmöihin, jotka tainnuttavat suurimman osan potilaista toimintakyvyttömiksi.

Olin kirjan alkumetreillä juonen kanssa hukassa, ja meinasin jättää sen kesken, koska olin mielestäni lukenut jo kymmeniä vastaavia kuvauksia ala-asteella tapahtuvasta koulukiusaamisesta. Onneksi en jättänyt, sillä teos kasvoi mittaansa vasta toisessa puoliskossa. Kirja on surullinen, jopa traaginen perhedraama, mutta eniten se kertoo psykiatrisen sairaalan arjesta.

Aivan samoihin sfääreihin tämä romaani ei yllä kuin vaikka Juha Hurmeen Hullu, mutta myös kerrontatekniikka on tässä erilainen. Kai on vahva minäkertoja, mutta hänen kohtaloaan valotetaan myös hänen läheistensä kautta ja sairaalan ulkopuolella. Kirjassa on takaumia Kain lapsuuteen ja nuoruuteen, ja varsinkin korkeiden paikkojen teema on tarinassa keskeinen. Kain paras lapsuudenmuisto osoittautuu traagiseksi avainkertomukseksi, joka muiden näkökulmasta oli erään episodin loppu. Katto-Kassiseen ei tässä viitata, mutta koin Kain hahmon silti nojaavan tähän satuhahmoon, pääsehän hän sairaalassa käynnin jälkeen jopa kattofirmaan työkokeiluun.

Jotain samaa oli tässä romaanissa ja Riikka Pulkkisen uutuusteoksessa Lasten planeetta, joka käsittelee myös toisena teemanaan nuoruudenaikaista psykoosia. Pulkkisen näkökulma aiheeseen on teoreettisempi ja kliinisempi, kun taas Vuori-Kemilä käsittelee psykoosin hoitoa enemmän potilaan näkökulmasta ruohonjuuritasolta – potilaan, joka ei tunne alan sanastoa kauttaaltaan, eikä ainakaan vielä ole lääkkeiden spesialisti. Tässäkin Kailla on huolehtiva sisar, joka on hommannut veljensä sairaalaan ja joka jatkaa vierellä kulkemista myös sieltä päästyä. Sisarussuhteen kuvaus teoksessa on vahvin ulottuvuus, samoin kuin isäsuhteen Veijoon, joka ei ole ”edes sukua”.

Sivuhenkilöitä, varsinkin osaston hoitajia ja potilaita, teoksessa on runsaasti, mutta kaikilla on juonen kannalta joku funktio. Potilaiden välisiä seksuaalisia tuntemuksia käsitellään rohkeasti, ja varsinkin potilaiden seksuaalinen hyväksikäyttö nousee merkittäväksi sivujuoneksi. Kirjassa tehdään tarkkoja havaintoja ruumiillisuudesta, pukeutumisesta ja hajuista – jossain vaiheessa olin jo jäädä osaston hajumaailman jyräämäksi. Toisaalta pidin siitä, ettei asioita kuvattu poliittisen korrektivismin linssien takaa.

En tiedä kirjailijasta muuta kuin mitä Kariston sivuilla kirjailijaesittelyssä kerrotaan. Hän on breikannut suht kypsässä iässä (s. 1958), ja työskennellyt aiemmin psykiatrisena sairaanhoitajana ja opettajana. Näkökulma kirjassa ei ainakaan ole hoitotyötä ihannoiva, vaan pikemminkin yhteiskuntakriittinen. Olisin veikannut kirjailijalla olleen enemmän taustaa sosiaalityössä kuin sairaanhoidossa. Nuoren miehen sielunelämää Vuori-Kemilä kuvaa aukottoman uskottavasti, myös aikoja, jolloin hän ei kokenut olevansa mieleltään sairas. Ihailen hänen kykyään kirjoittaa esikoisromaanin, johon ei ole todennäköisesti ammennettu paljoakaan hänen omasta elämäntarinastaan.

Kirja on saanut lyhyen hyllyelämänsä aikana huomiota ainakin blogeissa, ja toivon sille lisää näkyvyyttä myös lehtien arvioissa. Luin tätä kuitenkin enemmän perusromaanina kuin dekkarina, ja koen, että sen vahvuudet ovat yhteiskunnallisessa vaikuttamisessa. Tämä varmasti koskettaa monenlaisia lukijoita, eikä ainakaan jää itsehoidollisen terapiakirjallisuuden osastolle. Terapiapuheen vähyys on sen suuri vahvuus, samoin kuntouttavan työtoiminnan kritiikki. Kaikessa karuudessaan tämä romaani onnistuu jakamaan toivoa – ei välttämättä kaikille alan parissa työskenteleville, mutta ainakin kuntoutujille ja heidän omaisilleen.

Tuhlaajapojan poikien paluu

IMG_1728Väiteltyäni omaelämäkertateemasta ja kulutettuani 7 vuotta siihen liittyvään teoretisointiin, lopetin kategorisesti tuoreiden omaelämäkerrallisten teosten lukemisen. Olen kyllä tässäkin blogissa aika ajoin sortunut johonkin autofiktioon, mutta varsinaisia omaelämäkerrallisia tekstejä tulee luettua vain aniharvoin.

Poliitikkojen omaelämäkerrat varsinkin ovat olleet pannassa. En ole lukenut edes Barack Obaman sellaista.

Jani Toivolan Musta tulee isona valkoinen (Siltala, 2016) sai aikaan poikkeuksen tahtotilassani. Se ei ole perinteinen omaelämäkerta, jossa kerrataan saavutuksia ja julkista uraa, vaan se keskittyy enemmän identiteettiin ja nyky-yhteiskuntamme haasteisiin. Siinä puhuvat rinta rinnan taiteilija ja poliitikko, nautiskelija ja vastuun kantaja. Koin vastuullisuuden järeämpänä teemana kuin vapauden. Teos on syntynyt aikana, kun kansanedustaja Toivola oli isyyslomalla ja vähän sen jälkeen sairaslomalla työuupumisen vuoksi.

Toivolan julkista uraa olen seurannut jo ennen kuin hänestä tuli kansanedustaja. Eniten tiedän hänestä koulujen monikulttuurisuuskasvattajana. Olen hyvin harmissani siitä, ettei hänen uransa näyttelijänä lähtenyt käyntiin sillä intensiteetillä kuin mihin hänellä olisi varmasti ollut lahjoja ja voimavaroja. Tosin mediapersoonana, kouluttajana ja poliitikkona hän on varmasti saanut enemmän aikaan kuin jos olisi jäänyt Suomeen näyttelemään niitä muutamia harvinaisia mustan miehen rooleja.

Musta tulee isona valkoinen on puhutteleva teksti rohkeudesta. Se ei pelkästään kerro ihonväristä ja homoseksuaalisuudesta, tai rasismista ja homofobiasta, vaan siihen varmasti voi samastua, jos on koskaan kokenut pelkoa syrjään jäämisestä tai näkymättömyydestä minkään mahdollisen syyn vuoksi.

Teoksen vahvin narratiivi on läpi kirjan kulkeva kertomus Janin ja Berliinissä asuvan Daniel-veljen kohtaamisesta ja heidän päätöksestään matkustaa isänsä juurille Keniaan. Tuhlaajapojan poikien paluussa on jotain raamatullista ja eeppistä, vaikka Toivola ei kirjoitakaan vahvan uskonnollisesta kontekstista. Teos valottaa tärkeitä asioita sukulaisuudesta ja geeniperimästä. Jani Toivola koki Kenian-reissullaan vapautumista omaan kehoonsa liittyvästä häpeästä, sillä näki paikallisten miesten omaavan samanlaisia pakaroita ja päärynävartaloita kuin hänellä itsellään. Samoin kehon kieli ja puhetavat tuntuivat tutuilta, vaikka Jani ei ollut ennen New Yorkiin muuttoaan paljon ollut tekemisissä afrikkalaisten tai afroamerikkalaisten kanssa.

Toivola on ollut 39-vuotias kirjan julkaistessaan. Yllättävän paljon hän saa teokseensa ympättyä historian havinaa, humoristisessa muodossa. Tässä luetaan Anttilan ja Hobby Hallin postimyyntikuvastoja kuin Raamattua, kuunnellaan mummon kanssa Tarja Ylitaloa kasettimankalta, kärsitään sydänsuruista Glenn Medeiroksen tahdittamana ja päästään Maria Guzeninan vieraaksi MTV:n studioille Lontooseen. Perheen muutto Helsingistä Porvoon läheiselle maaseudulle vaikuttaa kasvavan pojan tarpeeseen myös kuulua lähiympäristöönsä siitä huolimatta, että paikalliset pojat pukeutuvat pilottitakkeihin. Saadakseen mitään jalansijaa yhteisössä hänen oli opeteltava imemään fritsuja tyttöjen kauloihin ja juomaan kotibileissä ”omppupomppua”.

Poliittisesti keskeisiä kysymyksiä teos on pullollaan, ja ehkä olennaisin liittyy valtarakenteisiin yleensä. Kenellä on oikeus tai pokaa julkisesti mitätöidä toisen ihmisen elämä ja murskata siihen liittyvät haaveet? Enemmistön ja vähemmistöjen suhteisiin liittyen teos ei keksi pyörää uudelleen, mutta toimii ihmisläheisenä todisteena taistelujen vakavuudesta ja niihin liittyvästä emotionaalisesta kuormittumisesta.

Olen myös yrittänyt saada Koko Hubaran Ruskeita tyttöjä käsiini, ja koen, että nämä teokset olisi hyvä lukea yhdessä. Itse koin tässä teoksessa oppivani eniten kenialaisista juurista ja sateenkaariperheen perustamisen suunnittelusta – kaapista ulostulosta ja koulumaailman sisäänkirjoitetusta rasismista ja homofobiasta olin jo lukenut ja kuullut Toivolalta itseltään aiemmissa konteksteissa. Kaiken kaikkiaan teos kuitenkin on koherentti ja huolellisesti työstetty kokonaisuus, joka ruokkii sekä sydäntä että älyä.

Valitettavasti ne, jotka tätä kirjaa eniten tarvitsisivat, eivät syvän asennevammansa vuoksi pysty siihen tarttumaan.

 

Turpakäräjillä Tapion kanssa

IMG_1311Näin Marko Annalan Värityskirjasta (LIKE, 2017) taannoin mainoksen, ja teoksen nimi ilahdutti eniten, siitä huolimatta, etten ole täyttänyt yhtään aikuisten värityskirjaa (enkä usko, että kirjailijakaan on). Tämän lisäksi tunnustan, etten tiennyt ennen teoksen puoliväliä, että kirjailija on reaalimaailmassa suht kuuluisa rocktähti, joka kaiken lisäksi asuu muutaman kilometrin säteellä minusta. Mokoma-bändin nimen kyllä tunnistan, ja yhdistän sen kalevalahenkiseen death metaliin, mutta yhtään bändin jäsenen nimeä en olisi osannut nimetä.

Kirja on nimetty romaaniksi, ja se aukeaa romaanina ehkä siksi, että sen kertoja on keski-ikäistyvä mies ilman nimeä. Tästä huolimatta oletan, että Annala kertoo omasta eletystä elämästään. Kerronta on suorasukaista, simppeliä ja siitä puuttuu romaanitaiteelle tyypilliset etäännyttämisen elementit silloin, kun kirjailija pohjaa aiheensa jollekin vahvasti itse kokemalleen asialle. Tyypillinen muusikon omaelämäkerta teos ei kuitenkaan ole, sillä teemoina ovat vahvasti henkinen hyvinvointi ja mielenterveyden hoito. Sitä voi lukea suvereenisti ja ilolla, vaikka ei olisi yhtään kiinnostunut metallimusiikista. Ja mikäpä olen bloggarinplanttuna purnaamaan, jos kirjailija ja kustantaja ovat päätyneet romaanin nimitykseen.

Kirjan päähenkilö tulee turvallisesta, mutta tunneilmaisultaan jäykästä perheestä. Isä on muuttanut Etelä-Karjalaan Pirkanmaalta, äiti taas on aitokarjalainen. Juurten etsintä tulee miehelle ajankohtaiseksi, kun hän muuttaa kolmikymppisenä Tampereelle erokriisiä potemaan. Siellä hän löytää härmäläiset juurensa, pelimannisuvun, jonka on pitänyt panna pillit pussiin kelvatakseen kihniöläisessä kyläuniversumissa kunnon työihmisinä.

Karjalainen mielenmaisema ei ole tässä erityisen hersyvää. Myös Lappeenrannan seudulla osataan olla susia toisilleen, ja kirjailijan synnyinkunta on varsinainen persläpi: ”Mielestäni parasta, mitä Joutsenossa voi tehdä on itsemurha.” Kuvaus joutsenolaisen yläasteen ja ammattikoulun kokkilinjan arjesta on karua, tosin ammattikoulusta päähenkilö selviää jo stipendejä keräävänä hyvänä jätkänä. Bändimeininki pelastaa hänet vakavalta masennukselta ja päihdeongelmalta, joiden pohjalla eivät niinkään ole perheolot, vaan muistot koulukiusaamisesta.

Teos varmasti puhuttelee monenlaisia lukijoita, mielenterveyden häiriöistä kärsiviä, ammattilaisia ja metallifaneja. Pidin paljon Annalan tavasta kuvata sairastumisen vaiheitaan, joista usein varoittivat painajaiset ja harhat – muun muassa metsänhenki Tapio on vartioimassa ja jopa yllyttämässä häntä hulluksi tuloon. Tästä hän kuitenkin toteaa: ”Otan paljon mieluummin turpiini Tapiolta kuin itseltäni.” Luovuuden ja mielenterveyden järkkymisen rajoja tässä venytetään reippaalla otteella, ja teos ylipäänsä herättää kysymyksen, voiko ihminen ylipäänsä elämänsä ruuhkavuosissaan saada taidetta aikaan, ellei pakene sitä perheeltään kaukaisille erämökeille. Mökeillä raivoraitista kertojaa odottaa välillä paniikkihäiriö, välillä bändikavereiden mutkaton ystävyys tai omaan nahkaan tutustuminen.

Koska olen kirjailijan ikätoveri, pystyin samastumaan ajankuvaan täydellisesti. WASP oli aikanani todellista pahisten musiikkia, KISS:iä imitoivat lähes kaikki, jotka halusivat päästä piireihin. Varsinkaan maalla tuon ikäluokan vanhemmilla ei kaikilla ollut omaa kokemusta vahvasta musiikkifaniudesta, joten ikäluokkani lapsille oma mankka ja kasetit ovat olleet suuri vapauden vyöhyke. Lapsuuden kuvauksessa on samaa herkkyyttä kuin vasta lukemassani Antti Heikkisen Pihkatapissa, mutta kaipasin siihen hieman lisää kierroksia. En välttämättä murrepuhetta, mutta syvällisempää paikallista otetta.

Teoksessa on myös vahva henkinen tai hengellinen ulottuvuus. Teoksen päähenkilö on intuitiivisesti löytänyt Filokalian teoksia  ja lähtee pyöräilemään Valamoon tietämättä ortodoksisuudesta paljoakaan. Yksinäisyyden ja hiljaisuuden kuvaukset ovat rohkaisevan vahvoja. Annala ei kuitenkaan päädy coelhomaiseen aforistiikkaan eikä kaupalliseen matkasaarnaamiseen itsensä löytämisen tai hiljaisuuden iloista.  Mielenterveyden hoitaminen on teoksen päähenkilölle elämänmittainen haaste, mikä tarkoittaa myös sen tosiasian hyväksymistä, että raskas lääkitys tai akuutti sairaalaan joutuminen  ovat kuuluneet hänen elämäänsä, ja mahdollisesti kuuluvat myöhemminkin. Ihmeparantumisesta hän ei osaa haaveilla, mutta hän kilvoittelee arjessaan legopalikoiden ja pyykkivuorten keskellä.

Värityskirjan ilmaisu on tiivistä, mikä johtuu myös siitä, että päähenkilö kokee armollisia muistikatkoksia mielensä suojelumekanismeina. Lapsuuden ja nuoruuden muistelu ei tässä ole samanlaista etnologista ja mikrohistoriallista sukuhaudan kaivelua kuten esimerkiksi edellä mainitsemallani Heikkisellä, vaan kertoja kertoo tarinaansa ymmärtääkseen paremmin nykyisyyttään. Terapeuttisuus on vahva juonne, mutta selvästi pahimmat möröt on jo selätetty ammattiauttajan sohvalla. Ymmärrän hyvin, miksi teos on kirjoitettu juuri tällaisessa muodossa, tällaisella kielellä.  Tästä huolimatta uskallan myöntää, että jäin kirjasta hieman nälkäiseksi ja haluaisin lukea Annalalta seuraavan romaanin, jossa päähenkilö ei ole kalliin tuoremehun ostamisesta huonoa omaatuntoa poteva, ikääntyvä metallimuusikko.

Sisäisen demarin vapauttamisesta

kelaVuonna 2008 minulla ei ollut aikaa perehtyä uusimpiin suomalaisiin romaaneihin, ja siksi Anssi Kelan Kesä Kalevi Sorsan kanssa (Teos, 2008) on jäänyt minulta noteeraamatta. Kirja aiheutti kiinnostusta siksikin, että se on julkaistu  arvostetulla kustantajalla, jonka tuotannosta en ole toistaiseksi bongannut yhtään kuraa. Ikätoverini Kela on esiintynyt sukupolveni syvimpien tunteiden tulkkina, mutta en ole toistaiseksi häntä pahemmin arvostanut. Lyriikoissa on arkisia oivalluksia, mutta myös halpaa banaaliutta, ja lauluntekijänä hän sinnittelee ranking-listallani jossain Lauri Tähkän ja Arttu Wiskarin välimaastossa. Muusikkona hän lienee molempia taitavampi. Olen huomannut, että hän soittaa kitaraa ehkä paremmin kuin laulaa. Olen myös tykännyt enemmän hänen melodioistaan kuin lyriikoistaan.

Uskaltaisin nyt väittää vahvasti, että kirjailijana hän on omaperäisempi kuin lauluntekijänä. Kesä Kalevi Sorsan kanssa on ilotteleva veijaritarina, jossa keski-ikää lähestyvä Johannes kärsii epämääräisestä psykiatrisesta harhatilasta ja saa kohdata edesmenneen Kalevi Sorsan useamman kerran elämänpoliittisena neuvonantajanaan. Ensimmäistä kertaa Sorsa ilmestyy hänelle Ruttopuiston penkillä, ja siitä lähtien miehen sisäinen maailma alkaa elää omaa elämäänsä. Aiemmin Johannes on menestynyt juristina, mutta hän on samalla sosiaalisesti rajoittunut ja ihmisten parissa ilman työminän luomaa haarniskaa hänellä on tapana luoda lähinnä sekasortoa ja kaaosta. Myös Johanneksen paras ystävä Markus on Punavuoren menestyjä, mainosgraafikko, mutta myös hänen taipumuksensa joutua vaikeuksiin alamaailman kanssa on legendaarinen.

Yksi romaanin pääteemoista on koulukiusaaminen. Muistot kiusaamisesta ovat pitäneet ystävyyden lujana, ja molemmat olisivat luultavasti joutuneet jo teininä psykiatriseen hoitoon ilman toisen apua. Kaverukset ovat kasvaneet rinta rinnan Tuusulassa, jonne henkinen matka Punavuoresta on loputon, ja viettäneet kesiään Hangossa, jossa ilmapiiri on astetta vapaampi kuin Tuusulassa. Balkanilta suomalaiseen perheeseen adoptoitu Markus on koko ikänsä kärsinyt manneksi kiusaamisesta, ja on haluamattaan tarinan etninen ”toinen”. Markuksen paha olo on aina purkautunut patologiseen valehteluun, joka paikoitellen saa karnevalistisia piirteitä.

Johanneksen ja Markuksen yhteinen kesä on railakas, onnettomuusaltis ja traaginen. Humoristisen kerronnan alla piilee syviä traumoja, joiden alle toinen heistä sortuu. Ystävyys jatkuu kuoleman jälkeenkin, sillä kavereista huolehditaan myös testamenteissa ja vakuutusjärjestelyissä. Kaveruus tässä on rosoista ja perinteisen miehekästä, mutta miehet eivät ole tyypillisiä alfauroita. Heitä kiinnostavat vielä aikuisinakin vieraiden autojen rekisterinumerot, Ritari Ässä ja Tom Selleckin viikset. Johanneksen salasuhde Kalevi Sorsan kanssa kuuluu samaan jatkumoon.

Kovin syvään poliittiseen analyysiin Kela ei taivu, mutta se ei olisi edes sopinut tyylillisesti kirjan juoneen. Sosialidemokratiaa ei ihannoida eikä dissata, mutta Sorsa edustaa Johannekselle kadotettua maailmaa, joka oli lohdullisesti järjestyksessä. Sorsa edustaa sitä periasiallista poliitikkotyyppiä, josta ei saatu aikaan skandaalia puristamallakaan, ja jolle normaali repliikki jopa poliitikkokautenaan olisi liittynyt rouvansa Irenen tekemiin kiisseleihin. Oikeastaan poliittinen teema liittyy siihen, kuinka lapset muistavat poliittiset vaikuttajat. Ilmeisesti Kela on pikku nassikkana tapittanut TV-uutisia melko intensiivisesti pystyäkseen luomaan tämän naivihkon ja huvittavan ilmestyksen osaksi avainromaaniaan.

Pidin kirjassa siitä, ettei se tunnu kertovan ainakaan yksi yhteen Kelasta itsestään. Pidin myös siitä, että kolmikymppiset menestyvät sinkut esitetään kovin haavoittuvina ja asioitaan sössivinä. Eteläisen Helsingin menestyjistä on kirjoitettu viimeisen kymmenen vuoden aikana mitä tyylikkäämpiä itsetietoisia aikalaiskuvauksia, mutta tässä annetaan piutpaut ihmisen ulkokuorelle. Tämä ehkä oli teoksen vasemmistolainen ydin. Ja tämä kolahti minuun.

Juoni on hyvin toiminnallinen ja alkoholinhuuruinen, mutta alkoholi ei kuitenkaan ole miehiä ensisijaisesti motivoiva tekijä. Huumori oli kauttaaltaan sydämellistä ja kasvoi kauas eteenpäin halvoista karikatyyreistä. Johanneksen yhteiset Magnum-sarjan katselusessiot äitinsä kanssa herättivät huutonaurua ja ihastusta, samoin pohjalaisen goottisairaanhoitaja-Heidin yllättävä kirjamaku. Tunnelmat teoksessa olivat yhtä ihanasti vinksahtaneita kuin esimerkiksi Miika Nousiaisen ja Tuomas Kyrön ei-geriatrisissa romaaneissa.

Teos ei luultavasti muuta kenenkään maailmaa, mutta ilahduttaa meitä lapsenmielisiä ”pienten muurahaisten” tarkkailijoita. Mahdollisesti teoksen päähenkilöillä oli molemmilla jonkun sortin neurologinen poikkeavuus, kuten mahdollisesti itsellänikin.

Esikoisromaaniksi teos oli loppuun asti hiottu, ja erityisesti dialogin terävyys ilahdutti. Yhdeksän vuoden jälkeen julkaisusta teos ei tunnu yhtään kulahtaneelta. Ilmaisussa näkyy joku periksiantamattomuus, haluttomuus miellyttää suuria yleisöjä. Teos on taatusti kirjoitettu taiteilijan sisäisestä draivista käsin, ei bestseller-listoja kurkotellen. Kirjan markkinoinnin vaikeus varmaan on piillyt siinä, että lukijat ovat odottaneet Kelalta jotain helppoa ja pelkästään ”sydäntä lämmittävää”, mutta romaani onkin yllättävän kompleksinen psykologisesti ja herättää paljon ristiriitaisempia tunteita kuin hänen musiikkinsa.

HELMET- haasteessa teos sopii kohtaan 11: ”Jonkun muun alan ammattilaisena tunnetun kirjoittama teos”. Varsinainen masterpiece tähän kategoriaan, kiitos Anssi!

Susirajan riivatuista riivaajista

mentula-jaakausiKoulukiusaaminen on ollut viime aikoina niin pinnalla kaunokirjallisuudessa, että siitä kertoviin teoksiin alkaa jo turtua. Opettajana ja rehtorina toiminut Mooses Mentula on kirjailija, jolta odotin jotain uutta näkökulmaa tähän vaikeaan teemaan, ja osittain uusi näkökulma löytyykin. Teoksessa Jääkausi (WSOY, 2016) kiusattu tyttö ja koulun reiluimpana pidetty historianopettaja kohtaavat, ja kohtaaminen johtaa opettajan kollektiiviseen lynkkaukseen.  Opettajien kiusaamisesta onkin paljon vähemmän tutkimusta tai proosaa tarjolla. Rohkea avaus.

Teoksessa eletään Kuhmossa, rajaseudun köyhässä pikkukaupungissa, jossa nuoret joutuvat tienaamaan viikonlopun siiderirahojaan käpyjä keräämällä. Yläkoululaisetkin kulkevat raitilla potkureilla, mutta viikonloppuisin kovimmilla mimmeillä on amiskan Aksu kuskina ja hakumiehenä. Pääkaupunkiseudulta susirajalle muuttanut Helmi joutuu mukautumaan pieniin piireihin, leveään murteeseen ja elämäntapaan, jossa keräily ja metsästäminen muodostavat keskeisen osan ihmisten arkea.

Tarinassa on paljon koomista, jopa koomisen irvokasta kaiken henkisen kärsimyksen keskellä. Kiusaavat kaksoset Blondi ja Musta ovat myös terävän sympaattisia hahmoja, jotka kommentoivat kanssaihmistensä seksuaalisuutta taatusti suorasukaisemmin kuin etelän siskonsa. Niillä harvoilla kerroilla, kun tytöt pääsevät kylpylään, he seuraavat, kuinka aikuiset paneskelevat syrjäisissä altaissa. ”Kyllä jokainen täällä on vastuussa omasta orgasmistaan”, herätti 14-vuotiaan lausumana huutonaurua.

Opettaja-Juhan ja Päivi-vaimon haave vuorotteluvapaavuodesta Thaimaassa on viime silausta vailla, kun Juhan kiusaaminen karkaa käsistä. Päivin leikekirja on jo tuunattu aloitettavaksi, ja hän on kanavoinut energiansa työväenopiston thaikielen kurssiin hoitotyöstä valittamisen sijaan. Kuinka pitkä liitto sitten kariutuu oli mielestäni epäuskottava tragedia, samoin Juhan puolustuskyvyttömyys ja viina-pillerihuuruun pakeneminen. Koenkin, että Mentula edelleen on vahvempi lasten ja nuorten maailmojen kuvaaja kuin aikuisten. Hänen Lappiin sijoittuva esikoisromaaninsa Isän kanssa kahden oli minulle vahvempi lukuelämys kuin tämä.

Suurin ongelma kirjaa lukiessani oli, etten tiennyt, luinko nuorten- vai aikuisten romaania. Genrerajojen ylityskään ei olisi ollut ongelma, mutta en valitettavasti näe tätä teoksena, jota äidit ja tyttäret lukevat toisilleen intopinkeinä (onko sellaisia? onko kirjailija yrittänyt tässä jotain mahdotonta?). Keski-ikäisten aikuisten maailma oli tässä kovin perinteinen ja nuhjuinen; nuorissa oli enemmän potkua, vaikkakin heidänkin käyttäytymismallinsa olivat täysin vanhemmiltaan perittyjä. Pillurallin ajaminen pienen paikkakunnan raitilla, ja kovin nuorten tyttöjen takertuminen täysikäisiin peräkammarin poikiin on ollut ilmiö, jota olen todistanut koko elinikäni, ehkä jo kolmannessa polvessa. Tämä ei ole suuri ongelma isommissa kaupungeissa, joissa nuorille yleensä on tarjolla enemmän ikäryhmälle kohdentuvaa tekemistä. Kaupungistumisessakin on puolensa. Minun elämismailmassani nuoret hengailevat korkeintaan kaksi vuotta nuorempien tai vanhempien seurassa, ja koen sen turvalliseksi.

Helmin neitsyyden menetys kohtauksessa, jossa raiskaaja ei tiennyt raiskanneensa oli teoksen outo kliimaksi, joka sivuutettiin liian kepeästi. Tosin tällaiset humalaiset seksikokemukset ovat varmasti yleisiä nuorilla ja varttuneemmillakin. Helmin hyväuskoiset vanhemmat olisivat varmasti ottaneet amiskaviiksisen Aksun avosylin aamiaispöytäänsä, vaikka nuorilla ei selkeästi ollut mitään yhteistä.

Luontokuvaukset olivat mielestäni onnistuneita, ja pidin myös valokuvausteemasta. Ihan varma en vieläkään ole, mitä termi ”haaskakuvausyrittäjä” tarkoittaa, mutta ilmeisesti petoeläinten vietteihin se liittyy. HELMET- haasteessa sijoitan teoksen kohtaan 15: ”Kirjassa harrastetaan tai se liittyy harrastukseen”. Luontokuvaaminen olisi harrastus, josta itse varmasti saisin paljon irti, ja osallistuisin mielelläni kurssille, jossa vietetään yö vanerisessa tornissa bongailemassa susia ja karhuja. Kirja siis ilahdutti ja virkisti siitäkin huolimatta, etten ollut täysin vakuuttunut juonen ratkaisuista.