Nainen, heittopussi, kapinallinen

Teos: Tsitsi Dangarembga: This Mournable Body (2018)

Äänikirjan lukija: Adenrele Rojo

Joskus 90-luvun lopulla luin zimbabwelaisen Tsitsi Dangarembgan romaanin Nervous Conditions (1988, suom. Tambu), joka kertoo syömishäiriöstä kärsivän nuoren mustan lukiolaistytön Tambudzain odysseiasta 1960-luvun Rhodesiassa.

Teos jäi mieleen hurjana esimerkkinä siitä, millaisia psyykkisiä vaikutuksia kolonialismilla on ollut nuoriin alisteisessa asemassa oleviin mieliin. Kirjassa Tambudzai joutui mielisairaalaan, eikä tytön maalaisilla vanhemmilla ollut minkäänlaisia työkaluja käsitellä tilannetta. Teosta luin sydän syrjälläni pohtien, miten tuon traaginen päähenkilön vaiheet jatkuisivat.

Teoksessa This Mournable Body Dangarembga palaa Tambun tarinaan 90-luvulla, kun hän on lähes nelikymppinen sosiologian maisteri Hararessa, ja ikuinen työnhakija. Naisen tilanne on kinkkinen, koska häntä melkein uhkaa kodittomuus. Sekalaisten hanttihommien palkka ei riitä oman kämpän vuokraan, joten hän on asunut vuosikausia hostellissa.

Hostellin emäntä on kuitenkin päättänyt, että Tambudzai on liian vanha asumaan siellä, ja näin hän joutuu hakemaan uutta huonetta leskinaisten asuntolasta. Hän ei ole koskaan ollut naimisissa, mutta välillä hänet houkutellaan yöelämään pummaamaan ilmaisia drinkkejä ukkomiehiltä.

Sitten Tambu päätyy hakemaan opettajan paikkaa kaupungin arvostetusta tyttölukiosta. Se on biologian opettajan paikka, mutta koulun rehtoria ei haittaa se, ettei Tambulla ole opintoja luonnontieteistä. Uuden sukupolven mentaliteetti on kovin erilainen kuin hänen, ja hän kokee työssään äärimmäisiä vieraantumista. Ylempien luokkien tytöt ovat tekokynsiin sonnustautuneita pissiksiä, jotka eivät osoita vanhapiikaopettajaa kohtaan piiruakaan kunnioitusta. Rehtoria lähinnä kiinnostaa, kuinka koulu voisi hyötyä näiden pissisten rikkaista vanhemmista miesystävistä. Sugar daddy- ilmiö on siis rutiköyhässä maassa koko yhteisön yhteinen ilo.

Tambun hermostuneisuus nostaa taas päätään, ja välillä hän myös lääkitsee itseään liiallisella viinillä kouluiltaisin. Psykiatrinen osasto odottaa häntä jälleen, mutta tällä kertaa hän onnistuu auttamaan itseään ennen kuin on liian myöhäistä.

Teoksen ensimmäinen puolisko oli kieltämättä melko raskassoutuinen, kun Hararen kaupunki on jo kontekstina niin karu. Mutta toisessa puoliskossa siirrytään maaseudulle, Tambun kotikonnuille, jonne hänen valkoinen ystävänsä Tracey on perustamassa uutta ekoturismiyritystä. Työtarjous tuo Tambun elämään kaivattua vaihtelua, mutta onko tämä kommunismin kanssa flirttaillut, sodan runtelema maa valmis toivottamaan tervetulleiksi nirsoja, vaativia turisteja maailman metropoleista? Millä ehdoilla näitä putiikkihotelleja pystytetään, ja kuinka ne muuttavat syrjäkylien elämäntapaa?

Minusta tämä kysymyksenasettelu on edelleen aiheellista, vaikka pienimuotoisella ekoturismilla on myös puolustajia. Itse olen näitä Zimbabwe-kirjoja kuunnellessa onnistunut löytämään Tambudzain kotiseuduilta maailman huikeimmat matkakohteet, mutta huomaan samalla, että tuon maan turismi on räätälöity ainoastaan superrikkaille. Ja maan talous näyttää olevan niin kuralla, ettei siellä tavallinen kansa tunnu käyttävän muita kuin ruokakauppojen palveluja.

Ei tuntuisi hyvältä päätyä Viktorian putousten koloniaaliseen putiikkihotelliin siemailemaan viiden dollarin erikoiskahveja, tai ylipäänsä syömään ulkona koko maassa, jossa hintataso on about Suomen hintaista. Vaikka kuinka minua muistutettaisiin turismin työllistävistä efekteistä, tuntuisi hurjalta syödä ravintoloissa, joissa yhden illan lasku voisi olla tavallisen zimbabwelaisen kuukausipalkan suuruinen.

Romaanissa on myös paljon huumoria, mutta se on enimmäkseen kieroa tai mustaa. Dialogien runsaus tuo raskaaseen aihepiiriin tarvittavaa kepeyttä, ja naisten puheiden kautta lukija pääsee tutustumaan todella laajaan henkilögalleriaan.

Tambun saagaan on olemassa myös kakkososa, jossa vieraillaan hänen yliopisto-opintojensa vaiheessa. Nerokasta tässä trilogiassa on mielestäni se, että Dangarembga onnistuu ristivalottamaan kovin eri tyyppisten naisten kohtaloita. Itse ainakin pystyin samastumaan Tambudzain hahmoon aivan täysillä, ja tunnistin myös muista hahmoista tuttuja puhetapoja, kuten bisneshenkisen menestysteologian.

Salaisuus omenapuun alla

Teos: Elina Annola: Kunnes kukkivat puut (Bazar, 2022)

Äänikirjan lukija: Sari Haapamäki

Mitä tehdä, kun sydäntä kalvavat syöpä- ja taloushuolet, vaikka samalla tuntuu, ettei elämä ole vielä kunnolla alkanut? Miltä tuntuu jäädä ystäväpiirissä aina ulkokaarelle, kun muut ottavat riskejä ja heittäytyvät kohti tuntematonta? Muuttuisiko elämä, jos joku aamu unohtaisi ottaa kollageenijauheen mustikkamehulla ja monivitamiinitabletin?

Tällaisia kysymyksiä kelaa reilu kolmikymppinen Emilia, Helsingissä asuva alakoulun englanninopettaja Elina Annolan esikoisromaanissa Kunnes kukkivat puut. Emilia on elänyt koko aikuisikänsä pääkaupunkiseudulla, ja vihdoin saanut vakituisen viran elämää vakauttamaan. Juuret hänellä ovat Pohjanmaan järviseudulla, sukutilan omenapuun juurella, mutta reissut kotipuoleen ovat pitkään tuntuneet velvollisuuksilta. Kun Emilia vihdoin kokee elävänsä elämänsä kesää, hän saa kutsun Auri-tädin hautajaisiin. Aurin, jonka elämä on aina ollut mysteerio siskontytölle. Tädin, joka suljettiin laitokseen jo nelikymppisenä, eikä koskaan voinut toteuttaa yhtään unelmistaan.

Kirja keskittyy yhteen kesälomaan ja sen jälkeiseen työhönpaluun. Kouluelämästä teos kertoo suht vähän, sillä Emilian kipupisteet sijoittuvat lähes kokonaan yksityiselämän puolelle. Työelämästä kuitenkin muistuttaa paras ystävä ja opettajakollega Minna, joka on juuri selättänyt rintasyövän ja toimii pontevasti kokemusasiantuntijana.

Ja juuri Minnan sairaus triggeröi Emiliassa kuolemanpelon. Koko kesä kuluu yksityislääkäreillä ramppaamiseen, eikä keneltäkään löydy vastausta Emilian mieltä kalvaviin kysymyksiin. Opettajan palkka ei riitä näihin kuluihin, kun samalla pitää elää huoletonta hipsterielämää Kallion baareissa. Emilian kaveripiirissä kuohuviini virtaa, eikä kavereilla tunnu olevan vastaavia rahahuolia. Ja kaiken kruunuksi hän on juuri ehtinyt vaihtaa miestä, ja uusi miesystävä Jere pyytää hänet kumppaniksi yhteiseen remonttilainaan.

Välillä tämän kaveripiirin keskusteluja seuratessa tuntui, että nämä keski-ikää lähestyvät tyypit elivät kuin ikiteinit, vaikka osalla heistä oli ns. oikeita ongelmia. Kovin eksentrisiä tai originellejä nämä Kallion hipsterit eivät kuitenkaan olleet, vaan heidän individualismin ilmaisunsa olivat rasittavan samansuuntaisia. Monille päivän sisällöksi riitti chiavanukkaan ja mimosan kuvaaminen Instagramiin kuumassa brunssipaikassa. Jereä ja Emiliaa toivat selkeästi yhteen kiinnostus sisustukseen ja arkkitehtuuriin, ja tämä puoli tarinasta oli hyvinkin uskottava. Pidin myös välähdyksistä potilaiden vertaistuen kanaviin, sillä en muista lukeneeni niistä paljon kaunokirjallisuudessa (yleensä romaaneissa vieraillaan korkeintaan raskaus- tai vauva-aiheisilla foorumeilla).

Pohjanmaan sukutarinasta olisin voinut lukea pidemmänkin version. Siinä viivytään varsinkin vuodessa 1971, jolloin Auri-täti tuli virallisesti hulluksi ja joutui ensimmäistä kertaa Törnävän mielisairaalaan. Kyläyhteisön asenneilmapiiri ei ainakaan auttanut Auria parantumaan, ja ehkä tämän vuoksi Emilian omat reissut kotipuoleen eivät herättäneet haaveita paluumuutosta.

Kolmikymppisten helsinkiläisten mielenterveysongelmista on kirjoitettu viime aikoina paljon kirjoja. Parhaiten itselläni on jäänyt mieleen Sisko Savonlahden Ehkä ensi kesänä kaikki on toisin, jossa päähenkilö eli syvemmän syrjäytymisriskin äärellä. Tämän romaanin Emilia kuului vahvemmin akateemisesti koulutettuihin onnistujiin, mutta hänen mielensä järkkyy nopeasti. Elämänhallinta on hänellä edelleen ulkoisesti hanskassa, mutta sisäisesti maailma on pirstoutumassa.

Uskoisin, että kirja puhuttelee parhaiten juuri siinä kuvattavaa ikäluokkaa ja kohderyhmää. Itselläni tuli jossain vaiheessa torjunta päälle, tai koin kirjailijan tyylin olevan itseään toistavaa. Toisaalta tyylillisesti se kuvasi hyvinkin ahdistushäiriöisen mielen toimintaa, eli Emilian rutiinit ja turvatoimet tulivat toiston kautta tutuiksi. Ylipäänsä kirja tuntuu temaattisesti tärkeältä, eli se sopii hyvin niille, jotka arvostavat romaaneissa vahvaa teemaa. Chicklit-kirjaksi romaani venyy siksi, että siinä kuvaillaan urbaanin kuluttavan luokan tyylejä ja makutottumuksia, mutta samalla siitä löytyy painavampaakin sanomaa.

Itselläni on lukijana juuri nyt niin vahva poliittinen vaihe päällä Ukrainan sodan vuoksi, että innostun enemmän teoksista, joissa ihmisten kohtalot kietoutuvat enemmän maailmanpolitiikkaan ja historiaan. Toki olen lukenut muutakin, mutta huomaan, että suhtaudun kriittisemmin kirjoihin, joissa kuvataan ns. normaaleja huolia rauhan oloissa. Tässä romaanissa kuvatut huolet eivät olleet mitättömiä, eikä teos ollut mitenkään liian kepeä, mutta juuri nyt ei ollut optimaalinen hetki minun lukuhistoriassani haltioitua Kallion hipsteribaareista.

Vuoden nuori taiteilija ei koskaan vanhene

Teos: Pirjo Hassinen: Toisella tavalla onnellinen (Otava, 2022)

Äänikirjan lukija: Karoliina Kudjoi

Nelikymppinen Sanna toimii aikuislukion rehtorina välisuomalaisessa provinssikaupungissa, eikä haaveile perheen perustamisesta. Hänellä on miesystävä, kryptisesti kutsuttu Y, joka asuu erillään lapsuudenkodissaan, vanhassa puutalossa kaupungin laidalla. Erilleen asuminen sopii mainiosti molemmille, kunnes Sanna sattuu keskelle ryöstön yritystä kellosepän liikkeessä keskellä päivää, ja joku hänen päässään vinksahtaa. Sannan elämän palikat vaihtavat paikkaa, ja hän joutuu arvioimaan uudelleen merkittävien ihmisten roolia sisäisessä kertomuksessaan.

Pirjo Hassinen tunnetaan monipuolisena kertojana, joka ei pelkää uusiin haasteisiin tarttumista. Hänen uusimmassa teoksessaan on ripaus dekkaria, vaikka jännitysromaaniksi sitä ei voi luonnehtia. Siinä päähenkilö haluaa korjauttaa miesystävänsä omistaman arvokellon tämän syntymäpäivän kunniaksi. Kellolla on kuitenkin kinkkinen tarina kerrottavanaan, johon rehtoriparka on itsekin sekaantunut.

Teoksessa palataan 1990-luvun laman henkiseen perimään, ja Sannan nuoruusmuistoihin, joita raskautti työttömäksi jääneen isän tekemä itsemurha. Sanna on kasvanut pienemmällä paikkakunnalla, jota lama kuritti pahemmin kuin nykyistä asuinkaupunkia. Hän on vieraantunut äidistään, mutta vierailee tämän luona väkinäisillä kohteliaisuuskäynneillä harvemmin kuin kerran vuodessa. Äiti on katkera jälkikasvulleen varsinkin koulutuksen luomasta henkisestä kuilusta. Isäkin oli muuttunut itsetuhoiseksi kuulemma siksi, että kuvitteli olevansa liian hieno ”oikeisiin töihin”.

Romaanin kiinnostavin hahmo on ”vuoden nuori taiteilija” Mia, joka on Sannan miesystävä Y:n entinen puoliso. Y ei tunnu pääsevän Mian henkisestä yliotteesta eroon, ja Mia pyörii muutenkin Sannan kaveripiirissäkuin herhiläinen. Vaikka hänen tähtensä taiteen tekijänä on jo eltaantumassa, hänen itsetuntonsa on edelleen mintissä kunnossa. Mian viimeisestä taideprojektista sain kunnon naurut, vaikka kieltämättä hahmo tuntui liian todenperäiseltä ollakseen totta. Luultavasti olen kohdannut joitakuita Mian kaltaisia, joiden taiteilijalegenda on töitä suurempi. Hahmo ei silti ollut törkeä karikatyyri, sillä hän selkeästi kykeni itsenäiseen ajatteluun, ja omien kantojen kyseenalaistamiseen. Ehkä silti kuvataide oli hänen sokea pisteensä.

Kirjassa tutkitaan onnellisuutta, ja ihmisen alttiutta masennukseen, sen perintötekijöitä ja muita altistavia tekijöitä. Viihdyin sen maailmassa erinomaisesti, ja arvostin kellotarinan omaperäisyyttä, mutta juuri nyt tässä maailmantilanteessa teoksen henkilöiden murheet ja kompleksit tuntuivat liian kepeiltä. Näin voin kuitenkin todeta lähes kaikesta viime viikkoina kuluttamastani kaunokirjallisuudesta. Hassisen tuotannosta uskallan kuitenkin iloisesti todeta, että se tarjoaa monipuolisia täkyjä erityyppisille lukijoille. En osaa itse vieläkään nimetä ehdottomia suosikkejani hänen laajasta tuotannostaan, mutta luultavasti niissä on jotenkin käsitelty kristinuskon ja erotiikan risteyskohtia.

Yhtä suurta monikansallista perhettä

Teos: Hanna Arvela: Ihmeperhe (Tammi, 2022)

Äänikirjan lukija: Ilkka Villi

Viimeaikaisissa lukemistoissani näkyy selvästi punainen lanka: monessa työn alla olevassa teoksessa on päähenkilöinä pahoinvoivia lapsia ja nuoria eteläisessä Suomessa.

Hanna Arvelan romaani Ihmeperhe seuraa pahamaineisen Saarivuoren lähiön alakoulun erityisluokan 4-5 F elämää yhden syyslukukauden aikana. Luokalla opettajat vaihtuvat tiiviiseen tahtiin, mutta koulunkäyntiavustaja Marke on ollut puikoissa jo kymmenen vuotta. Viisikymppinen Marke tulee Virosta, ja joutuu koulutyön sivulla ottamaan iltasiivousvuoroja, koska kaupunki ei suostu vakinaistamaan avustajan pestiä.

4-5 F-luokalla on kymmenen oppilasta, joista vain yksi on tyttö. Lievästi kehitysvammaisen Geishan ei edes kuuluisi olla koko koulussa, mutta kaupunki ei säästösyistä suostu siirtämään tyttöä erityiskouluun. Markella menee paljon aikaa tytön pukemiseen ja riisumiseen välitunneiksi. Tämän lisäksi hän toimii koko koulun diabeteshoitajana, mutta tuskin tämäkään näkyy merkittävästi palkkakuitissa. Luokan oppilaista yli puolet ovat maahanmuuttajataustaisia, ja monella on lastensuojelun asiakkuus.

Luokan uusi erityisopettaja on keski-ikäinen nimetön mies, joka kokee olevansa byrokraattinen ohjeistaja, ei huolehtija. Mies on ennen Saarivuoreen päätymistä kiertänyt Helsingin kantakaupungin kouluja, joissa haasteet ovat olleet erityyppisiä. Mies on jäänyt nuorena leskeksi ja on lapseton, ja hänen maailmankuvansa on pahasti kyynistymässä. Työparina Marke haastaa hänen työotettaan, ja samaan aikaan oppilaat laskevat päiviä ja viikkoja siihen, että uusi opettaja ottaisi loparit.

Kirjassa käsitellään todella rankkoja ilmiöitä, mutta äänensävy onnistuu silti olla humoristinen. Suurin osa tapahtumista sijoittuu luokkahuoneeseen, ja teos on dialogipainotteinen. 4-5 F opiskelee enimmäkseen omassa luokassaan väliaikaisessa parakissa, sillä esimerkiksi puutöiden ja musiikkiluokkaan oppilaiden käytös on liian rajua. Koulun rehtoria ei pahemmin nähdä parakin puolella, ja hän on kehittänyt ovelia välttelymekanismeja erityisopettajien suhteen.

Luokassa on kiusaamista, mutta ei välttämättä enemmän kuin normiluokassa. Oppilaiden harjoittama kiusaaminen on niin fyysistä ja ilmiselvää, että siihen on helppo puuttua. Suurempi ongelma on jatkuva puhelinralli lastensuojelun työntekijöiden kanssa. Tätä ei aina ehdi tehdä työajalla. Osa lapsista käy koulua lastenkodista käsin, yksi turvakodista. Lasten asuinpaikat vaihtuvat, ja välillä joku siirtyy kotikouluun.

Teos keskittyy enemmän sosiaaliseen problematiikkaan kuin esimerkiksi mielenterveys- tai neuropsykiatrisiin diagnooseihin. Tämä on hyvä valinta, sillä esimerkiksi ADHD:sta on jo olemassa aika paljon kirjallisuutta. Olen takavuosina lukenut joitain Torey Haydenin, tuon erityisopetusklassikkokirjailijan teoksia, mutta pitänyt niitä liian emotionaalisina (vaikka on niissä painavaa asiaa, ja ymmärrän hyvin niiden suosion). Tässä teoksessa vältetään tuo vaara, sillä fokus on enemmän koulussa yhteisönä ja osana ympäröivää yhteiskuntaa. Monikulttuurisuus on toki haaste tässä yhteisössä, mutta myös piilevä voimavara. Tässähän käydään aika skarppeja keskusteluja uskonnoista, kansallisuuksista, kieli-identiteetistä ja muista heimokuuluvuuksista. Eli tämä työhönsä leipääntynyt opettaja onnistuu välillä vahingossa saamaan aikaan edistyksellistä pedagogiikkaa.

Teoksessa eletään maailmassa, jossa köyhyydessä kasvaneet lapset ovat aidosti innostuneita LIDL:in 95 centin joulukalentereista, ja samalla sohivat luokkahuoneessa perhosveitsillä aina, kun aikuisilta silmä välttää. Teos osoittaa onnistuneesti sen, kuinka harva lopulta soveltuu tuollaisen porukan kasvattajaksi.

Harbinder Kaur, Sussexin supersankari

Teos: Elly Griffiths: Muukalaisen päiväkirjat (Tammi, 2022)

Suomennos: Cristina Sandu

Äänikirjan lukija: Johanna Kokko

Voin tunnustaa, etten ole lukenut Elly Griffithsiltä ainuttakaan Ruth Galloway-kirjaa, joten lähestyn tätä supersuosittu dekkarikirjailijaa tuorein silmin. Minulla on siis kunnia korkata hänen uusimman kirjasarjansa aloitusosa, joka sijoittuu Sussexin maaseudulle.

Sarjan keskeinen poliisihahmo on Harbinder Kaur, 35-vuotias sikhitaustaiben naispoliisi, joka on lesbo ja asuu vanhempiensa luona edelleen. Hän ei ole tullut vanhemmilleen ulos kaapista, koska pariutuminen ei ole hänelle edelleenkään ajankohtaista. Ehkä vanhempien luona asuminen on hänelle käytännöllistä, sillä näin hänen ei tarvitse keskittyä taloudenhoitoon. Työnsä poliisina hän ottaa vakavasti, niin vakavasti, ettei tähän elämäntapaan mahdu merkittävää toista. Kotioloissa hän on selkeä vanhapiikatäti, jonka suhteen hänen perinteitä kunnioittava sukunsa on tainnut jo luopua toivosta. Veljen lapsille hän on se rento täti, joka tietää kaiken videopeleistä ja toimintaleffoista.

Romaanissa paikallisen yläkoulun opettaja Cathy Cassidy menettää parhaan kaverinsa Ellan, joka oli myös työkaveri. Opinahjo Holland House on joskus ollut kallis yksityiskoulu, ja sen historiaan mahtuu paljon synkkiä asioita. Ella löytyy puukotettuna omasta keittiöstään, ja pian tämän jälkeen tapetaan äidinkielen vastuuopettaja Rick koulun kirjastoon. Poliisilla on syytä epäillä, että uhka kohdistuu myös Claireen, sillä joku on käynyt kirjoittamassa uhkaavia viestejä hänen päiväkirjaansa.

Teos pursuaa viitteitä 1800-luvun goottilaiseen kauhufiktioon, ja siinä kartoitetaan Holland Housen perustajan, samannimisen kauhukirjailijan surullisia elämänvaiheita. Koulussa elää edelleen legenda Hollandin vaimosta, joka hyppäsi rakennuksen ikkunasta itsetuhoisesti. Sitten Claire saa yhteydenottopyynnön Cambridgen yliopiston professori Henry Hamiltonilta, joka on Clairen lailla kiinnostunut Hollandin henkilöhistoriasta Ehkä vihdoin Claire pääsisi toteuttamaan haaveensa Hollandin elämäkerran julkaisemisesta, tunteehan hän miehen elinympäristön kuin omat taskunsa…

Teos kuvaa varsinkin äidin ja teinityttären suhdetta, tyttären kirjoittamista salaa hänen äidiltään, joka on luovan kirjoittamisen opettaja. Tyttären seurustelua liian vanhan poikaystävän kanssa – Georgia on 15 ja poikaystävä 22. Kun sitten perhettä uhkaa nimeämätön stalkkaaja, Claire alkaa kokea turvalliseksi sen, että Georgian poikaystävällä on auto. Muutenkin kirjan keski-ikäisillä äidinkielen opettajilla on yllättävää vientiä nuorempien miesten parissa.

Sussexin lisäksi kirjassa matkataan junalla Skotlantiin, jossa Clairella on vielä elossa yli 90-vuotias isomummo. Ylämaan luonnonkuvaus oli tässä vielä loisteliaampaa kuin goottilaiseen koulun, vaikka verinen kauhu ulottautui sinnekin.

Tämä oli minulle yhtä iso hittikirja kuin joskus muinoin oli Donna Tarttin Jumalat juhlivat öisin. Tämän lisäksi sain kirjasta samoja viboja kuin joskus sain Hanif Kureishin tuotannon alkupäästä. Joissain hänenkin kirjoistaan on perheitä, jotka pitävät viinanhuuruista kulmakauppaa omassa kotitalossaan kuten tässä Harbinderin perhe tekee. Tosin Kureishi kirjoitti pakistanilaistaustaisista muslimeista, ja Griffithsin kuvaama intialaisperhe on sikhitaustainen, mutta punjabilainen meininki on samansuuntaista. Minulla oli siis kotoisa fiilis Harbinderin äidin keittiössä, ja pidin varsinkin ruokakuvauksista.

On varmasti onnekasta, ettei sarjasta ole vielä saatavilla uusia osia. Teos oli nimittäin niin lupaava, että näin hyvää kannattaa jo odottaa. Ehkä seuraavassa osassa esitellään joku muu kirjallinen genre, jonka maailma esittäytyy muissa sävyissä.

Katoamisjuttu maailman reunalta

Teos: Julia Phillips: Katoava maa (Siltala, 2021)

Suomennos: Sanna Majuri

Marisa on Yhtenäinen Venäjä-puolueelle uskollinen toimittaja Kamtshatkan niemimaalla, Petropavlovskin kaupungissa. Hän on töissä puolueen lehdessä, ja elättää kahta alakoululaista tytärtään, Aljoshaa ja Sofiaa, yksin. Ex-mies on paennut velvollisuuttaan Moskovaan, eikä maksa elatusmaksuja. Tytöt joutuvat usein viettämään kahdestaan aikaa kaupungilla, varsinkin loma-aikoina, ja eräänä päivänä tapahtuu jotain odottamattoman karmeaa. Tyttöjen on nähty nousevan vieraan miehen autoon meren rannalla, eikä heihin ole saatu yhteyttä sen jälkeen. Tyttöjen katoaminen on iso mediatapaus suht sulkeutuneella alueella, ja sen jälkeen monikaan lapsi ei enää saa liikkua yksin ulkona ilman aikuisten valvontaa.

Tapaus jättää syvän jäljen yhteisöön, jonka elämäntapa on muuttunut suuresti sitten 1990-luvun murroskauden. Amerikkalainen Julia Phillips on kirjoittanut romaanin kaupungin ihmisistä, ja vähän maaseudunkin. Hän vietti vuoden 2011 tutkijana Kamtshatkan niemimaalla, ja on palannut sinne myöhemminkin. Kadonneiden tyttöjen tapaus on fiktiota, mutta henkilöhahmoissa on pakko olla elementtejä tosi elämän tyypeistä. Romaanissa on sillä tavalla etnografinen ote, että se pyrkii kuvaamaan eri taustoista tulevia ihmisiä. Fokuksessa on yhteisö, alkuperäiskansojen ja venäläistaustaisten rinnakkaiselo, ja varsinkin maaseudulta tulleiden sopeutuminen kaupunkiin.

Koko tarina ei keskity tyttöjen etsimisoperaatioon. Tämä on romaanin vahvuus ja heikkous. Noin puolet tarinoinnista liittyy nuorten aikuisten työ- ja naimahuoliin, ja vapaa-ajanviettoon villissä luonnossa. Romaanin rakenne muistuttaa välillä novellikokoelmaa, sillä lähes joka kappaleessa on erillinen juoni. Katoamisen draaman kannalta tarina siis välillä leviää käsiin ”kuin Jokisen eväät”, mutta paikallista makua näissä eväissä on riittämiin.

Paikalliset alkuperäiskansat, muun muassa eveetit, korjakit ja tsupsit, eivät tunnu joutuvan sukupuuttoon aivan pian. Romaanissa on pontevia kulttuurin elvyttäjiä, ja yliopistolla harrastetaan paikallisia kansantansseja. Alkuperäiskansojen naisten parissa japanin opiskelu on suosittua, sillä japanilaisten turismi alueelle on rahakas bisnes. Teiniraskauksia sattuu varsinkin maaseudun tytöille usein, jo siksi, että heidän vanhempansa viettävät pitkiä aikoja tundralla poroja erottelemassa.

Kirjasta jäivät mieleen myös vähän kepeämmät tarinat nuorison juhlimisesta. Uudenvuodenvietto vuokramökeillä on perusmeininkiä Kamtshatkassa, ja kirjassa reilu parikymppiset mimmit, Lada ja Kristina, odottavat Pietarista palannutta ystäväänsä Mashaa kaveripiirin mökkibileisiin. Masha on etääntynyt tästä poppoosta, hän on edennyt hyviin töihin ohjelmoijana, ja varsinkin Ladaa kismittää ystävän viileä asenne. Uudenvuoden illan tavoitteena kaikilla on pariutua edes yhdeksi illaksi, ja sekasaunominen edistää näitä viboja. Mutta Masha ei olekaan kiinnostunut urhojen huomiosta, ja onnistuu paljastamaan tyttöjen kesken känniselle Ladalle, että kotona Pietarissa häntä odottaa tyttöystävä. Lada pitää Mashan avointa lesboutta hengenvaarallisena, eikä siitä puhuminen ole turvallista edes Kamtshatkan erämaassa, kun mukana bileissä on ”isänmaallishenkinen” nuori poliisi. Ystävä on vielä niin tyhmä, että puhuu asioistaan vilpittömästi.

Eli kirjassa käsitellään nuorten putinistien arvomaailmaa, perhearvoja, homofobiaa, hyvä veli-verkostoja ja muuta suhmurointia. Mainituista paikoista parhaiten jäi mieleen kylä nimeltä Esso, joka on jonkin sortin perinnekulttuurin kehto. Tuo kuulostaa vierailun arvoiselta paikalta folkloristisine museoineen ja perinnerakennuksinern. Petropavlovskin neuvostotyylisern kaupunkikuvaan en rakastunut ensi silmäyksellä, vaikka varmasti sielläkin merimaisemat ovat hulppeat. Teos kuitenkin tarjoaa palan ”erilaista Venäjää” kaukokaipuun piinaamille, ja pidin myös siitä, ettei tässä kuvattu äärimmäistä kurjuutta, vaan enemmän keskiluokkaisten, koulutettujen ihmisten arkea.

Jouduin googlailemaan asioita taustoittaakseni alueen historiaa, mutta tärkeimmän tiedon löysin suomalaisesta Wikipediasta: Petropavlovskissa sijaitsee Suomesta katsottuna kaukaisin Hesburger. Ja Hesen omilta sivuilta sain selville, että ravintoloita on kaupungissa jopa kolme kappaletta. Käyköhän siellä myös S-etukortti?

Tavallisuudesta poikkeava Mullojoki

Teos: Jenni Linturi: Mullojoki, 1950 (Gummerus, 2021)

Äänikirjan lukija: Anna-Riikka Rajanen

Tämän blogin pitämisen aikana olen viime päivät elänyt intensiivisintä aikaa, sillä olen nyt stabiileissä päivätöissä kahdeksasta neljään. Se tarkoittaa, että ehdin ehkä lukemaan yhden romaanin viikossa. Kun olin töissä yliopistolla, luin vähintään kolme romaania viikossa mielenterveyssyistä, ja viimeisen opiskelukauden aikana kirjoja saattoi kulua saman verran kepeämpiä dekkareita tai chicklitiä. Nyt uudessa työssä kohtaan niin paljon uutta ja ihmeellistä, etten veny fiktioon samalla tavalla kuin työttömänä ollessa.

Ensimmäisen työviikkoni romaaniksi osui Jenni Linturin historiallinen teos Mullojoki, 1950. En ole varma, olenko lukenut häneltä kirjoja aiemmin, mutta luettavien listalle olen hänen teoksiaan kirjannut.

Luin puolet kirjasta viime tiistaina Hervannan kirjastossa painettuna, ja saatoin sen loppuun äänikirjana. Tämä oli ihanteellinen palautumisteos, sopivan hidastempoinen ja sellaisesta maailmasta kertova, joka ei aiheuttanut liikaa angstia. 1950-luku ei ehkä kuulu lempiperiodeihini, vaikka tämän ajan muistelijoita kuuluu lähipiiriin.

Kyseessä on sukuromaani, jossa hämäläiseen puoliksi ruotsinkieliseen ylemmän keskiluokan perheeseen saapuu helsinkiläinen työläisminiä Martta. Martta on ollut Puolakan perheen matruunan Ingeborgin piikana Helsingin Malmilla, ja ajautunut epämääräiseen suhteeseen tämän pojan Olavin kanssa. Olavi on vasta parikymppinen opiskelija, joka joutuu kiipeliin Martan tullessa raskaaksi, eikä miniäehdokas ole tosiaankaan vaativalle anopille ideaali tapaus.

Ongelma ratkaistaan niin, että Martta lähetetään asumaan suvun hämäläiseen perintötaloon Mullojoelle, ja Olavi saa ainakin hetken verran jatkaa opintojaan Helsingin yliopistossa. Martta synnyttää Olaville kaksi poikaa, ja Olavi joutuu palaamaan kotipitäjään oppikoulun epäpäteväksi lehtoriksi, mikä on murskata miehen itsetunnon ja haaveet. Elämää eletään löysässä hirressä, pariskunnan molemmalla osapuolella on liikaa omakohtaista taakkaa, jotta he voisivat oikeasti kohdata toisensa puolisoina. Molemmilla on karkaamisfantasioita. Toinen on kroonisesti uskoton varsin mielikuvituksettomalla tavalla. On myös satunnaista perheväkivaltaa, johon lähipiiri ei ole halukas puuttumaan.

Olavin veli Kalevi on vammautunut sodassa niin pahasti, että hän on ollut välillä potilaana psykiatrisessa sairaalassa. Kalevi palaa takaisin Mullojoelle samaan aikaan, kun raskaana oleva Martta astuu sukuun, ja heidän välilleen syntyy ahdistava hoivasuhde. Kalevi on paikoitellen lapsenomainen infantiili, paikoitellen rääväsuinen seksuaalinen ahdistelija, jota muutkin kylän naiset pelkäävät. Hän varastelee naisten nimettömiä pesukoreista, ja puhuu irstaita jopa heidän läsnäollessaan. Onko Kalevin paikka sitten nuoren lapsiperheen huolehdittavana?

Tuon ajan käsityksen mukaan on, sillä ei Kalevilla ole muutakaan paikkaa, minne palata. Päivisin hän käy kunnan järjestämällä verstaalla pakkotöissä, joka muistuttaa tämän päivän kuntouttavaa työtoimintaa.

Mullojoki on paikka, jossa seksuaalisuudesta tulee monille ainoa kapinan kanava. Olavin ja Kalevin setä Into on ollut naimisissa kolmesti, ja Olavi alkaa tapailla tämän toista vaimoa, häntä vanhempaa kuvaamataidon lehtoria. Kolmas vaimo Anna opettaa Marttaa polttamaan tupakkaa, mikä taas on vaimoihmisten ainoa individualismin ilmaisu. Annan ja Martan ystävyys on kantava voima, joka auttaa Marttaa selviytymään vaikeasta avioliitostaan.

Romaanissa selkeästi tutkitaan pienen maalaispaikkakunnan ”sivistyneen” keskiluokan elinoloja, itseilmaisun mahdollisuuksia ja muuttuvaa arvomaailmaa. Mukaan mahtuu myös rikosjuoni, eli kaikille päähenkilöille ei käy hyvin. Linturin ilmaisu on ihailtavan tiivistä ja oivaltavaa. Ilmiöitä ei selitetä puhki, vaan lukija joutuu tekemään itse omia päätelmiä taustalla.

Jos tähän kirjaan olisi saanut toivoa lisää kerrostumia, niin evakkoteemasta olisin halunnut kuulla lisää. Evakkous kuitenkin on Mullojoen kuntaa radikaalisti muuttanut asia, ja Marttakin on evakko, mutta tätä identiteettiä ei käsitellä kuin kovin ohuesti. Muuten teoksessa on juuri sopivasti teemoja. Pidin eniten taiteellisen toiminnan kuvauksista ympäristössä, jossa raamit itseilmaisuun ovat varsin kapeat ja rajatut.

Teoksessa on potentiaalia Finlandia-ehdokkuuteen, vaikka tämä ei selkeästi ole suurten massojen suosikkiteos. Minuun tämän kolahti juuri nyt, kun kaipasin tarinaa, joka pysyisi jotenkin aisoissaan. En olisi tällä viikolla esimerkiksi voinut lukea romaania, jossa aiheena olisi ollut ääri-islam tai oman aikamme syrjäytyminen. Joku aasinsilta löytyi myös tämän ja viime viikolla ahmimieni Joel Dickerin teosten välillä: tässä ja Harry Quebertin tarinassa yhteistä oli tutkielma luovista ihmisistä pienellä paikkakunnalla. Tyylillisesti teokset olivat täysin erilaisia, mutta tunnelmissa oli jotain yhteistä.

Erään katoamisen mysteerio

Teos: Leena Lehtolainen: Luonas en ollutkaan (Tammi, 2007)

Äänikirjan lukija: Satu Paavola

Olen ollut havaitsevinani, että true crime-tyyppisen kirjallisuuden suosio on räjähtänyt suoratoistopalveluiden yleistyttyä. Itse en tunne suurta vetoa ko. genreen, mutta Leena Lehtolaisen v. 2007 julkaistu ”syrjähyppy” kiinnitti huomioni nyt, 13 vuoden viiveellä.

Kyseessä on kyllä puhdas fiktio, mutta se on kirjoitettu dokumentaarisesti true crime-muotoon. Kirjaa voi lukea myös psykologisena trillerinä, mutta rakenteellisesti tarinaan mahtuu vähän liikaakin arkista jutustelua, jotta jännitys pysyisi kasassa.

Romaanissa siis kirjailijan alter ego kohtaa yläasteen kouluvierailulla Jaanan, äidinkielen opettajan, jonka mies on äskettäin kadonnut pariskunnan yhteisellä veneretkellä Hangossa. Aviomies Riku on toiminut tutkijana lääkefirmassa, jossa on tehty kyseenalaisia eläinkokeita, ja hän on pitkään kärsinyt työn aiheuttamasta stressistä. Mies on saanut tappouhkauksia, ja aktivistit partioivat hänen työpaikkansa edustalla. Hän on masennukseen taipuvainen, ja harvinaisen haluton etsimään oireiluunsa apua.

Romaanin keskeistä aineistoa ovat pariskunnan päiväkirjat, joita Jaana kirjoittaa säännöllisesti, Riku silloin tällöin. Jaana myös epäilee, että Riku lukee tämän tilityksiä, ja tämän vuoksi hän alkaa kirjoittaa valepäiväkirjaa miestään varten. Lehtolainen luo ilmeisen tahallaan ”autenttisen” naiiveja päivityksiä, jotka tuntuvat teinityttömäisen kömpelöiltä.

Tarinan alussa pariskunta tuntuu korostuneen turvallisuushakuiselta, mutta kirjan kirjoitusprosessi tuo esiin uusia piirteitä molemmissa. Varsinkin Rikulla on paljon mahdollisuuksia elää muutakin elämää kuin kirkkonummelaista perheidylliä monilla työmatkoillaan ulkomaille. Toisaalta pariskunnan keskinäinen suhde tuntuu olevan edes vähän elossa vain yhteisillä matkoilla. Alusvaatteita ostetaan yhdessä Lontoon Marks&Sparksilta, ja erotiikka hehkuu Reykjavikin Blue Lagoonin karussa jälkihehkussa. Mutta kotona heitä yleensä odottaa tahaton mykkäkoulu, ja lasten käyttäminen turvatyynyinä riitatilanteissa.

Jaanan tarinassa oli jotain yhteistä juuri lukemani Minna Lindgrenin kouluaiheisen romaanin Aina on toivoa kanssa, vaikka se ei ole yhteiskunnallinen satiiri. Jaanan työpaikka tuntuu henkisesti latistavalta, ja sen eetos omakotitalojen ”kunnon perheiden” vessojen tyyssijana on korostuneen ärsyttävä. Silti teoksen yhteiskunnallinen kärki kohdistuu lääkebisneksiin, eikä Riku enää kestä olla töissä firmassa, jossa prioriteettina on myydä köyhille brasilialaisille Viagraa elämää ylläpitävien lääkkeiden sijaan.

Pidin kirjan asetelmasta ja ideasta, mutta toteutuksessa on jotain kömpelöä tai liian hätäisesti kokoon kursittua. Luulen, että tarina tökkii eniten rakenteen tasolla. Se ei etene lineaarisesti, mutta ei myöskään ole takaumineen tarpeeksi koukuttava. Ehkä myös kirjailija-kertojan metafiktiiviset pohdinnat ovat liian teoreettisia.

Kirjasta ei kannata ottaa selvää liikaa ennen siihen tarttumista. Jotain sen suosiosta kertonee, että se on nyt päässyt uudelle kierrokselle äänikirjan muodossa. Moni varmaan kiinnostuu siitä siksi, että se on ”erilaista” Lehtolaista. Itse lukisin mielelläni häneltä vielä jotain ”erilaisempaa”, ja yrityksenä vaihtaa genreä ja kirjoittamisen tyyliä tämä on jo lupaava alku.

Nollasopparilla huippupedagogiksi

Teos: Minna Lindgren: Aina on toivoa (Teos, 2020)

Äänikirjan lukija: Karoliina Kudjoi

Viihdelinjalla jatketaan, vaikka ilmat viilenivät ja tänään residenssissä voisi jopa jatkaa Black Lives Matter-haastetta. Tänään törmäsin Minna Lindgrenin uutuusteokseen Aina on toivoa, joka sijoittuu koulumaailmaan, mutta ei ole kokonaan hylännyt tuttua ja turvallista ikääntymisen teemaa.

Romaanin päähenkilö on 62-vuotias vantaalainen yläkoulun opettaja Marja Vehmarvarsi, joka on vanhoilla päivillään joutunut ulkoistamaan työnsä nollasopparilla. Aiemmin Marja on työskennellyt ruotsin lehtorina, mutta pakkoruotsin poistuttua hänen työnkuvansa on muuttunut radikaalisti. Samalla opettajien eläkeikää on nostettu seitsemäänkymppiin, ja kokemuksellinen kuilu teinien ja vanhimpien opettajien välillä on leveämpi kuin koskaan.

Helsingin Keskuskoulu sijaitsee Tikkurilassa, ja on yksi harvoja jäljelle jääneitä julkisrahoitteisia kouluja pääkaupunkiseudulla. Marjan tytär Elina on myös opettaja, mutta on valinnut kotiopettajan työn eiralaisessa perheessä raskaan luokkahuonetyön sijaan. Myös Marjan vanhemmat Aina ja Toivo ovat aikanaan toimineet pedagogina, kutsumussellaisina.

Tarinan alussa Marja on konsernin heikoin lenkki asiakaspalautteiden pohjalta. Uudessa opetusjärjestelmässä teiniasiakkaat eivät enää saa arvosanoja, mutta opettajia arvioidaan tähdillä. Marjan onni kääntyy, kun hän edistyy Talk-menetelmässä lecture-tilassa, ja yksi asiakkaista keksii, että Marja saattaisi olla sukua Ainalle ja Toivolle, somemaailman uusille videoblogitähdille.

Enempää en paljasta juonesta, mutta koin peruskoulun uusien menetelmien kritiikin niin ajankohtaisena, etten osannut välillä lukea teosta satiirina tai tulevaisuusdystopiana. Aika moni kirjassa kuvattu ilmiö on kokeilussa jo jossain päin maata, ja rakenteelliset muutokset olisivat vain loogista jatkoa mm. vanhuspalveluiden kehitykselle.

Nauroin makeasti vanhusten YouTube-julkisuudelle siksikin, että kirjan julkaisun aikaan maassamme ihastuttiin Lotan ja Papan koronalauluihin – ilmiöön, joka ei ole kaukana Ainan ja Toivon kouluaiheisista muistelmista. Ehkä Lotta ja Pappa-kanava ihastuttaa enemmän lapsia kuin teinejä, mutta ilmiön viraalisuudessa on paljon tuttua reaalimaailmassa.

Ehkä Lindgrenin kirjailijan ääneen on pesinyt Ehtoolehto-sarjan jälkeen tiettyjä maneereja, ja ainakin minua näissä myöhemmissä teoksissa on hieman nyppinyt kertojan äänen tietynlainen innokas opettavaisuus, joka tietysti ei ole kaukaa haettua, kun kirjassa kuvaillaan virkaintoisia opettajia. Toisaalta olen itse aina innostunut sellaisista koulukuvauksista, joissa opettajat ovat juoppoja tai patalaiskoja alisuoriutujia. Vehmarvarren suvun opettajat ovat taas perin kunnollisia ja sinnikkäitä sissejä, jotka luottavat ammattitaitoonsa silloinkin, kun puitteet muuttuvat kelvottomiksi.

Uskon kyllä, että tämä teos voi tuoda uusia lukijoita Lindgrenille, joka tässäkin romaanissa onnistuu taas kääntämään uuden kiven vanhuuden kuvaajana. Mutta nuorisokuvauksessakin on ytyä, ja neljän sukupolven rinnakkainen läsnäolo on myös mielenkiintoista.

Kirjan todennäköisin kohderyhmä on eläkeikää odottavat tai juuri eläköityneet opettajat, mutta suosittelen sitä varsinkin sellaisille lukijoille, joilla ei ole aikoihin ollut kontaktia koulumaailmaan. Silloin teoksen satiiri luultavasti puree kärkevimmin, ja lukija voi hämmentyä tai hermostua maksimaalisella teholla.

 

 

Ikuisten sukujuhlien kuokkavieraana

Teos: Katherine Pancol: Aina ei tapahdu surullisia asioita (Bazar, 2019)

Suomennos: Lotta Toivanen

Yksi ensimmäisiä teoksia, joista bloggasin tällä alustalla oli Katherine Pancolin ”krokotiilikirja”, joka aloitti Joséphine-nimisen kirjailijanaisen saagan rääsyistä rikkauksiin. Olin tuolloin haltioitunut kirjailijan höyhenenkeveästä tyylistä, jonka sisään piiloutui rankempiakin teemoja. Pancolin uraa olen seurannut suht uskollisesti, vaikka ”eläinsarjan” seuraaminen on tapahtunut viiveellä.

Krokotiilit, kilpikonnat, Central Parkin oravat, ja nyt tämä neljäs teos, jonka nimessä ei ole eläimiä. Kannessa keltainen linnunpää. Teos tuntuu myös tyylillisesti hieman ilmavammalta kuin aiemmat osat. Tosin en usko, että tarina avautuu kovin hyvin itsenäisenä, tai ainakaan itse en olisi päässyt sen imuun mukaan ilman aiempien osien lukemista. Tässä teoksessa tavataan uusia sukulaisia, jotka ovat tulleet Joséphinen klaaniin mukaan sen jälkeen, kun hän breikkasi kirjailijana. Toinen tyttäristä, Hortense, luo maagista uraa vaatesuunnittelijana ja bloggarina, kun taas nuorempi tytär Zoë etsii vielä itseään.

Romaanissa on uusi avainhenkilö Stella, joka on Joséphinen löytynyt siskopuoli isän salasuhteesta. Stellan varsinainen isä, se, joka hänet on kasvattanut, on pariisilaisen esikaupungin sankari, vastikään kuollut palomies, joka on pelastanut monia henkiä. Ray Valenti on kuitenkin ollut kotioloissa hirviö, eikä Stella kestä ajatusta, että paikallinen lukio ollaan nimeämässä isäpuolen kunniaksi. Myös Stellan poika, lukiolainen Tom, kärsii tästä kytköksestä, vaikka muuten hän onkin rehtorin lemmikki. Stellalla on kädet täynnä perimänsä romuttamon pyöritystä, ja hänen maahanmuuttajataustainen, venäläinen puolisonsa Adrian visioi ahneesti bisneksillä rikastumista.

Paluu tähän maailmaan tuntuu sukujuhlissa kuokkimiselta, hyvässä ja pahassa. Teksti on kovin jutustelevaa, mutta paikoitellen Pancolin kielelliset oivallukset häikäisevät. Runsas kaunokirjallinen intertekstuaalisuus on tässä teoksessa ehdoton plussa, vaikka Emily Dickinjotain runojen lainaaminen äidinkielen tunneilla hieman toistaa itseään loppua kohti. Sivuhenkilöt ovat karismaattisia, vaikkakin heitä olisi voinut karsia rankalla kädellä. En laskenut heidän määräänsä, mutta muistinvaraisesti veikkaisin henkilögallerian lähenevän sataa hahmoa. Kirjan suurin haaste olikin siinä, että uusia henkilöhahmoja esitellään vielä loppumetreillä, mikä ei ole juonen punomisen kannalta optimaalinen ratkaisu.

Kääntäjä Lotta Toivasen kädenjälkeä arvostan kovasti, sillä hän on saanut Pariisin lähiöiden nuorisoslangin soimaan kovin autenttisen kuuloisesti myös suomeksi. Nuoriso ja koulunäkökulmat kiinnostivat minua ehkä enemmän kuin keski-ikäisten bisneshuijaukset ja työhuolet, mutta tykkäsin myös seurata Hortensen muotiesityksen valmisteluja sen hektisimmässä vaiheessa. Pitkälti on lukijan hermoista kiinni, innostuuko hän teoksen kuninkaallisesta kreisihuumorista – ilmeisesti itse tällä kertaa olin tarpeeksi väsynyt nauraakseni kuningatar Elisabethin prepaid-puheluille, mutta aiemmissa osissa koin tämän juonenkäänteen tiimoilla vaivaantumista.

Kyseessä on romaanisika, joka on ahminut kaiken, ja teos tarjoaa viihdytystä kaikenikäisille lukijoille, koska kohtaamisia on paikoitellen neljässä polvessa. Työväenluokkaista näkökulmaa taitaa tässä teoksessa olla vahvemmin kuin aiemmissa, ja se luo henkilögalleriaan syvyyttä.

Ymmärtääkseni myös Mimmit-sarjassa on osittain samoja henkilöitä kuin tässä saagassa, vaikka sen näkökulma on eri. Tähän sarjaan en aikanaan päässyt sisälle, mutta voisin antaa sille uuden mahdollisuuden nyt, kun tiedän jotain yhden sen päähenkilön myöhemmistä vaiheista.

HELMET-lukuhaasteessa sijoitan teoksen kohtaan 33: Kirjassa tapahtuu muodonmuutos.