Katoamisjuttu maailman reunalta

Teos: Julia Phillips: Katoava maa (Siltala, 2021)

Suomennos: Sanna Majuri

Marisa on Yhtenäinen Venäjä-puolueelle uskollinen toimittaja Kamtshatkan niemimaalla, Petropavlovskin kaupungissa. Hän on töissä puolueen lehdessä, ja elättää kahta alakoululaista tytärtään, Aljoshaa ja Sofiaa, yksin. Ex-mies on paennut velvollisuuttaan Moskovaan, eikä maksa elatusmaksuja. Tytöt joutuvat usein viettämään kahdestaan aikaa kaupungilla, varsinkin loma-aikoina, ja eräänä päivänä tapahtuu jotain odottamattoman karmeaa. Tyttöjen on nähty nousevan vieraan miehen autoon meren rannalla, eikä heihin ole saatu yhteyttä sen jälkeen. Tyttöjen katoaminen on iso mediatapaus suht sulkeutuneella alueella, ja sen jälkeen monikaan lapsi ei enää saa liikkua yksin ulkona ilman aikuisten valvontaa.

Tapaus jättää syvän jäljen yhteisöön, jonka elämäntapa on muuttunut suuresti sitten 1990-luvun murroskauden. Amerikkalainen Julia Phillips on kirjoittanut romaanin kaupungin ihmisistä, ja vähän maaseudunkin. Hän vietti vuoden 2011 tutkijana Kamtshatkan niemimaalla, ja on palannut sinne myöhemminkin. Kadonneiden tyttöjen tapaus on fiktiota, mutta henkilöhahmoissa on pakko olla elementtejä tosi elämän tyypeistä. Romaanissa on sillä tavalla etnografinen ote, että se pyrkii kuvaamaan eri taustoista tulevia ihmisiä. Fokuksessa on yhteisö, alkuperäiskansojen ja venäläistaustaisten rinnakkaiselo, ja varsinkin maaseudulta tulleiden sopeutuminen kaupunkiin.

Koko tarina ei keskity tyttöjen etsimisoperaatioon. Tämä on romaanin vahvuus ja heikkous. Noin puolet tarinoinnista liittyy nuorten aikuisten työ- ja naimahuoliin, ja vapaa-ajanviettoon villissä luonnossa. Romaanin rakenne muistuttaa välillä novellikokoelmaa, sillä lähes joka kappaleessa on erillinen juoni. Katoamisen draaman kannalta tarina siis välillä leviää käsiin ”kuin Jokisen eväät”, mutta paikallista makua näissä eväissä on riittämiin.

Paikalliset alkuperäiskansat, muun muassa eveetit, korjakit ja tsupsit, eivät tunnu joutuvan sukupuuttoon aivan pian. Romaanissa on pontevia kulttuurin elvyttäjiä, ja yliopistolla harrastetaan paikallisia kansantansseja. Alkuperäiskansojen naisten parissa japanin opiskelu on suosittua, sillä japanilaisten turismi alueelle on rahakas bisnes. Teiniraskauksia sattuu varsinkin maaseudun tytöille usein, jo siksi, että heidän vanhempansa viettävät pitkiä aikoja tundralla poroja erottelemassa.

Kirjasta jäivät mieleen myös vähän kepeämmät tarinat nuorison juhlimisesta. Uudenvuodenvietto vuokramökeillä on perusmeininkiä Kamtshatkassa, ja kirjassa reilu parikymppiset mimmit, Lada ja Kristina, odottavat Pietarista palannutta ystäväänsä Mashaa kaveripiirin mökkibileisiin. Masha on etääntynyt tästä poppoosta, hän on edennyt hyviin töihin ohjelmoijana, ja varsinkin Ladaa kismittää ystävän viileä asenne. Uudenvuoden illan tavoitteena kaikilla on pariutua edes yhdeksi illaksi, ja sekasaunominen edistää näitä viboja. Mutta Masha ei olekaan kiinnostunut urhojen huomiosta, ja onnistuu paljastamaan tyttöjen kesken känniselle Ladalle, että kotona Pietarissa häntä odottaa tyttöystävä. Lada pitää Mashan avointa lesboutta hengenvaarallisena, eikä siitä puhuminen ole turvallista edes Kamtshatkan erämaassa, kun mukana bileissä on ”isänmaallishenkinen” nuori poliisi. Ystävä on vielä niin tyhmä, että puhuu asioistaan vilpittömästi.

Eli kirjassa käsitellään nuorten putinistien arvomaailmaa, perhearvoja, homofobiaa, hyvä veli-verkostoja ja muuta suhmurointia. Mainituista paikoista parhaiten jäi mieleen kylä nimeltä Esso, joka on jonkin sortin perinnekulttuurin kehto. Tuo kuulostaa vierailun arvoiselta paikalta folkloristisine museoineen ja perinnerakennuksinern. Petropavlovskin neuvostotyylisern kaupunkikuvaan en rakastunut ensi silmäyksellä, vaikka varmasti sielläkin merimaisemat ovat hulppeat. Teos kuitenkin tarjoaa palan ”erilaista Venäjää” kaukokaipuun piinaamille, ja pidin myös siitä, ettei tässä kuvattu äärimmäistä kurjuutta, vaan enemmän keskiluokkaisten, koulutettujen ihmisten arkea.

Jouduin googlailemaan asioita taustoittaakseni alueen historiaa, mutta tärkeimmän tiedon löysin suomalaisesta Wikipediasta: Petropavlovskissa sijaitsee Suomesta katsottuna kaukaisin Hesburger. Ja Hesen omilta sivuilta sain selville, että ravintoloita on kaupungissa jopa kolme kappaletta. Käyköhän siellä myös S-etukortti?

Tavallisuudesta poikkeava Mullojoki

Teos: Jenni Linturi: Mullojoki, 1950 (Gummerus, 2021)

Äänikirjan lukija: Anna-Riikka Rajanen

Tämän blogin pitämisen aikana olen viime päivät elänyt intensiivisintä aikaa, sillä olen nyt stabiileissä päivätöissä kahdeksasta neljään. Se tarkoittaa, että ehdin ehkä lukemaan yhden romaanin viikossa. Kun olin töissä yliopistolla, luin vähintään kolme romaania viikossa mielenterveyssyistä, ja viimeisen opiskelukauden aikana kirjoja saattoi kulua saman verran kepeämpiä dekkareita tai chicklitiä. Nyt uudessa työssä kohtaan niin paljon uutta ja ihmeellistä, etten veny fiktioon samalla tavalla kuin työttömänä ollessa.

Ensimmäisen työviikkoni romaaniksi osui Jenni Linturin historiallinen teos Mullojoki, 1950. En ole varma, olenko lukenut häneltä kirjoja aiemmin, mutta luettavien listalle olen hänen teoksiaan kirjannut.

Luin puolet kirjasta viime tiistaina Hervannan kirjastossa painettuna, ja saatoin sen loppuun äänikirjana. Tämä oli ihanteellinen palautumisteos, sopivan hidastempoinen ja sellaisesta maailmasta kertova, joka ei aiheuttanut liikaa angstia. 1950-luku ei ehkä kuulu lempiperiodeihini, vaikka tämän ajan muistelijoita kuuluu lähipiiriin.

Kyseessä on sukuromaani, jossa hämäläiseen puoliksi ruotsinkieliseen ylemmän keskiluokan perheeseen saapuu helsinkiläinen työläisminiä Martta. Martta on ollut Puolakan perheen matruunan Ingeborgin piikana Helsingin Malmilla, ja ajautunut epämääräiseen suhteeseen tämän pojan Olavin kanssa. Olavi on vasta parikymppinen opiskelija, joka joutuu kiipeliin Martan tullessa raskaaksi, eikä miniäehdokas ole tosiaankaan vaativalle anopille ideaali tapaus.

Ongelma ratkaistaan niin, että Martta lähetetään asumaan suvun hämäläiseen perintötaloon Mullojoelle, ja Olavi saa ainakin hetken verran jatkaa opintojaan Helsingin yliopistossa. Martta synnyttää Olaville kaksi poikaa, ja Olavi joutuu palaamaan kotipitäjään oppikoulun epäpäteväksi lehtoriksi, mikä on murskata miehen itsetunnon ja haaveet. Elämää eletään löysässä hirressä, pariskunnan molemmalla osapuolella on liikaa omakohtaista taakkaa, jotta he voisivat oikeasti kohdata toisensa puolisoina. Molemmilla on karkaamisfantasioita. Toinen on kroonisesti uskoton varsin mielikuvituksettomalla tavalla. On myös satunnaista perheväkivaltaa, johon lähipiiri ei ole halukas puuttumaan.

Olavin veli Kalevi on vammautunut sodassa niin pahasti, että hän on ollut välillä potilaana psykiatrisessa sairaalassa. Kalevi palaa takaisin Mullojoelle samaan aikaan, kun raskaana oleva Martta astuu sukuun, ja heidän välilleen syntyy ahdistava hoivasuhde. Kalevi on paikoitellen lapsenomainen infantiili, paikoitellen rääväsuinen seksuaalinen ahdistelija, jota muutkin kylän naiset pelkäävät. Hän varastelee naisten nimettömiä pesukoreista, ja puhuu irstaita jopa heidän läsnäollessaan. Onko Kalevin paikka sitten nuoren lapsiperheen huolehdittavana?

Tuon ajan käsityksen mukaan on, sillä ei Kalevilla ole muutakaan paikkaa, minne palata. Päivisin hän käy kunnan järjestämällä verstaalla pakkotöissä, joka muistuttaa tämän päivän kuntouttavaa työtoimintaa.

Mullojoki on paikka, jossa seksuaalisuudesta tulee monille ainoa kapinan kanava. Olavin ja Kalevin setä Into on ollut naimisissa kolmesti, ja Olavi alkaa tapailla tämän toista vaimoa, häntä vanhempaa kuvaamataidon lehtoria. Kolmas vaimo Anna opettaa Marttaa polttamaan tupakkaa, mikä taas on vaimoihmisten ainoa individualismin ilmaisu. Annan ja Martan ystävyys on kantava voima, joka auttaa Marttaa selviytymään vaikeasta avioliitostaan.

Romaanissa selkeästi tutkitaan pienen maalaispaikkakunnan ”sivistyneen” keskiluokan elinoloja, itseilmaisun mahdollisuuksia ja muuttuvaa arvomaailmaa. Mukaan mahtuu myös rikosjuoni, eli kaikille päähenkilöille ei käy hyvin. Linturin ilmaisu on ihailtavan tiivistä ja oivaltavaa. Ilmiöitä ei selitetä puhki, vaan lukija joutuu tekemään itse omia päätelmiä taustalla.

Jos tähän kirjaan olisi saanut toivoa lisää kerrostumia, niin evakkoteemasta olisin halunnut kuulla lisää. Evakkous kuitenkin on Mullojoen kuntaa radikaalisti muuttanut asia, ja Marttakin on evakko, mutta tätä identiteettiä ei käsitellä kuin kovin ohuesti. Muuten teoksessa on juuri sopivasti teemoja. Pidin eniten taiteellisen toiminnan kuvauksista ympäristössä, jossa raamit itseilmaisuun ovat varsin kapeat ja rajatut.

Teoksessa on potentiaalia Finlandia-ehdokkuuteen, vaikka tämä ei selkeästi ole suurten massojen suosikkiteos. Minuun tämän kolahti juuri nyt, kun kaipasin tarinaa, joka pysyisi jotenkin aisoissaan. En olisi tällä viikolla esimerkiksi voinut lukea romaania, jossa aiheena olisi ollut ääri-islam tai oman aikamme syrjäytyminen. Joku aasinsilta löytyi myös tämän ja viime viikolla ahmimieni Joel Dickerin teosten välillä: tässä ja Harry Quebertin tarinassa yhteistä oli tutkielma luovista ihmisistä pienellä paikkakunnalla. Tyylillisesti teokset olivat täysin erilaisia, mutta tunnelmissa oli jotain yhteistä.

Erään katoamisen mysteerio

Teos: Leena Lehtolainen: Luonas en ollutkaan (Tammi, 2007)

Äänikirjan lukija: Satu Paavola

Olen ollut havaitsevinani, että true crime-tyyppisen kirjallisuuden suosio on räjähtänyt suoratoistopalveluiden yleistyttyä. Itse en tunne suurta vetoa ko. genreen, mutta Leena Lehtolaisen v. 2007 julkaistu ”syrjähyppy” kiinnitti huomioni nyt, 13 vuoden viiveellä.

Kyseessä on kyllä puhdas fiktio, mutta se on kirjoitettu dokumentaarisesti true crime-muotoon. Kirjaa voi lukea myös psykologisena trillerinä, mutta rakenteellisesti tarinaan mahtuu vähän liikaakin arkista jutustelua, jotta jännitys pysyisi kasassa.

Romaanissa siis kirjailijan alter ego kohtaa yläasteen kouluvierailulla Jaanan, äidinkielen opettajan, jonka mies on äskettäin kadonnut pariskunnan yhteisellä veneretkellä Hangossa. Aviomies Riku on toiminut tutkijana lääkefirmassa, jossa on tehty kyseenalaisia eläinkokeita, ja hän on pitkään kärsinyt työn aiheuttamasta stressistä. Mies on saanut tappouhkauksia, ja aktivistit partioivat hänen työpaikkansa edustalla. Hän on masennukseen taipuvainen, ja harvinaisen haluton etsimään oireiluunsa apua.

Romaanin keskeistä aineistoa ovat pariskunnan päiväkirjat, joita Jaana kirjoittaa säännöllisesti, Riku silloin tällöin. Jaana myös epäilee, että Riku lukee tämän tilityksiä, ja tämän vuoksi hän alkaa kirjoittaa valepäiväkirjaa miestään varten. Lehtolainen luo ilmeisen tahallaan ”autenttisen” naiiveja päivityksiä, jotka tuntuvat teinityttömäisen kömpelöiltä.

Tarinan alussa pariskunta tuntuu korostuneen turvallisuushakuiselta, mutta kirjan kirjoitusprosessi tuo esiin uusia piirteitä molemmissa. Varsinkin Rikulla on paljon mahdollisuuksia elää muutakin elämää kuin kirkkonummelaista perheidylliä monilla työmatkoillaan ulkomaille. Toisaalta pariskunnan keskinäinen suhde tuntuu olevan edes vähän elossa vain yhteisillä matkoilla. Alusvaatteita ostetaan yhdessä Lontoon Marks&Sparksilta, ja erotiikka hehkuu Reykjavikin Blue Lagoonin karussa jälkihehkussa. Mutta kotona heitä yleensä odottaa tahaton mykkäkoulu, ja lasten käyttäminen turvatyynyinä riitatilanteissa.

Jaanan tarinassa oli jotain yhteistä juuri lukemani Minna Lindgrenin kouluaiheisen romaanin Aina on toivoa kanssa, vaikka se ei ole yhteiskunnallinen satiiri. Jaanan työpaikka tuntuu henkisesti latistavalta, ja sen eetos omakotitalojen ”kunnon perheiden” vessojen tyyssijana on korostuneen ärsyttävä. Silti teoksen yhteiskunnallinen kärki kohdistuu lääkebisneksiin, eikä Riku enää kestä olla töissä firmassa, jossa prioriteettina on myydä köyhille brasilialaisille Viagraa elämää ylläpitävien lääkkeiden sijaan.

Pidin kirjan asetelmasta ja ideasta, mutta toteutuksessa on jotain kömpelöä tai liian hätäisesti kokoon kursittua. Luulen, että tarina tökkii eniten rakenteen tasolla. Se ei etene lineaarisesti, mutta ei myöskään ole takaumineen tarpeeksi koukuttava. Ehkä myös kirjailija-kertojan metafiktiiviset pohdinnat ovat liian teoreettisia.

Kirjasta ei kannata ottaa selvää liikaa ennen siihen tarttumista. Jotain sen suosiosta kertonee, että se on nyt päässyt uudelle kierrokselle äänikirjan muodossa. Moni varmaan kiinnostuu siitä siksi, että se on ”erilaista” Lehtolaista. Itse lukisin mielelläni häneltä vielä jotain ”erilaisempaa”, ja yrityksenä vaihtaa genreä ja kirjoittamisen tyyliä tämä on jo lupaava alku.

Nollasopparilla huippupedagogiksi

2017Teos: Minna Lindgren: Aina on toivoa (Teos, 2020)

Äänikirjan lukija: Karoliina Kudjoi

Viihdelinjalla jatketaan, vaikka ilmat viilenivät ja tänään residenssissä voisi jopa jatkaa Black Lives Matter-haastetta. Tänään törmäsin Minna Lindgrenin uutuusteokseen Aina on toivoa, joka sijoittuu koulumaailmaan, mutta ei ole kokonaan hylännyt tuttua ja turvallista ikääntymisen teemaa.

Romaanin päähenkilö on 62-vuotias vantaalainen yläkoulun opettaja Marja Vehmarvarsi, joka on vanhoilla päivillään joutunut ulkoistamaan työnsä nollasopparilla. Aiemmin Marja on työskennellyt ruotsin lehtorina, mutta pakkoruotsin poistuttua hänen työnkuvansa on muuttunut radikaalisti. Samalla opettajien eläkeikää on nostettu seitsemäänkymppiin, ja kokemuksellinen kuilu teinien ja vanhimpien opettajien välillä on leveämpi kuin koskaan.

Helsingin Keskuskoulu sijaitsee Tikkurilassa, ja on yksi harvoja jäljelle jääneitä julkisrahoitteisia kouluja pääkaupunkiseudulla. Marjan tytär Elina on myös opettaja, mutta on valinnut kotiopettajan työn eiralaisessa perheessä raskaan luokkahuonetyön sijaan. Myös Marjan vanhemmat Aina ja Toivo ovat aikanaan toimineet pedagogina, kutsumussellaisina.

Tarinan alussa Marja on konsernin heikoin lenkki asiakaspalautteiden pohjalta. Uudessa opetusjärjestelmässä teiniasiakkaat eivät enää saa arvosanoja, mutta opettajia arvioidaan tähdillä. Marjan onni kääntyy, kun hän edistyy Talk-menetelmässä lecture-tilassa, ja yksi asiakkaista keksii, että Marja saattaisi olla sukua Ainalle ja Toivolle, somemaailman uusille videoblogitähdille.

Enempää en paljasta juonesta, mutta koin peruskoulun uusien menetelmien kritiikin niin ajankohtaisena, etten osannut välillä lukea teosta satiirina tai tulevaisuusdystopiana. Aika moni kirjassa kuvattu ilmiö on kokeilussa jo jossain päin maata, ja rakenteelliset muutokset olisivat vain loogista jatkoa mm. vanhuspalveluiden kehitykselle.

Nauroin makeasti vanhusten YouTube-julkisuudelle siksikin, että kirjan julkaisun aikaan maassamme ihastuttiin Lotan ja Papan koronalauluihin – ilmiöön, joka ei ole kaukana Ainan ja Toivon kouluaiheisista muistelmista. Ehkä Lotta ja Pappa-kanava ihastuttaa enemmän lapsia kuin teinejä, mutta ilmiön viraalisuudessa on paljon tuttua reaalimaailmassa.

Ehkä Lindgrenin kirjailijan ääneen on pesinyt Ehtoolehto-sarjan jälkeen tiettyjä maneereja, ja ainakin minua näissä myöhemmissä teoksissa on hieman nyppinyt kertojan äänen tietynlainen innokas opettavaisuus, joka tietysti ei ole kaukaa haettua, kun kirjassa kuvaillaan virkaintoisia opettajia. Toisaalta olen itse aina innostunut sellaisista koulukuvauksista, joissa opettajat ovat juoppoja tai patalaiskoja alisuoriutujia. Vehmarvarren suvun opettajat ovat taas perin kunnollisia ja sinnikkäitä sissejä, jotka luottavat ammattitaitoonsa silloinkin, kun puitteet muuttuvat kelvottomiksi.

Uskon kyllä, että tämä teos voi tuoda uusia lukijoita Lindgrenille, joka tässäkin romaanissa onnistuu taas kääntämään uuden kiven vanhuuden kuvaajana. Mutta nuorisokuvauksessakin on ytyä, ja neljän sukupolven rinnakkainen läsnäolo on myös mielenkiintoista.

Kirjan todennäköisin kohderyhmä on eläkeikää odottavat tai juuri eläköityneet opettajat, mutta suosittelen sitä varsinkin sellaisille lukijoille, joilla ei ole aikoihin ollut kontaktia koulumaailmaan. Silloin teoksen satiiri luultavasti puree kärkevimmin, ja lukija voi hämmentyä tai hermostua maksimaalisella teholla.

 

 

Ikuisten sukujuhlien kuokkavieraana

Teos: Katherine Pancol: Aina ei tapahdu surullisia asioita (Bazar, 2019)

Suomennos: Lotta Toivanen

PancolYksi ensimmäisiä teoksia, joista bloggasin tällä alustalla oli Katherine Pancolin ”krokotiilikirja”, joka aloitti Joséphine-nimisen kirjailijanaisen saagan rääsyistä rikkauksiin. Olin tuolloin haltioitunut kirjailijan höyhenenkeveästä tyylistä, jonka sisään piiloutui rankempiakin teemoja. Pancolin uraa olen seurannut suht uskollisesti, vaikka ”eläinsarjan” seuraaminen on tapahtunut viiveellä.

Krokotiilit, kilpikonnat, Central Parkin oravat, ja nyt tämä neljäs teos, jonka nimessä ei ole eläimiä. Kannessa keltainen linnunpää. Teos tuntuu myös tyylillisesti hieman ilmavammalta kuin aiemmat osat. Tosin en usko, että tarina avautuu kovin hyvin itsenäisenä, tai ainakaan itse en olisi päässyt sen imuun mukaan ilman aiempien osien lukemista. Tässä teoksessa tavataan uusia sukulaisia, jotka ovat tulleet Joséphinen klaaniin mukaan sen jälkeen, kun hän breikkasi kirjailijana. Toinen tyttäristä, Hortense, luo maagista uraa vaatesuunnittelijana ja bloggarina, kun taas nuorempi tytär Zoë etsii vielä itseään.

Romaanissa on uusi avainhenkilö Stella, joka on Joséphinen löytynyt siskopuoli isän salasuhteesta. Stellan varsinainen isä, se, joka hänet on kasvattanut, on pariisilaisen esikaupungin sankari, vastikään kuollut palomies, joka on pelastanut monia henkiä. Ray Valenti on kuitenkin ollut kotioloissa hirviö, eikä Stella kestä ajatusta, että paikallinen lukio ollaan nimeämässä isäpuolen kunniaksi. Myös Stellan poika, lukiolainen Tom, kärsii tästä kytköksestä, vaikka muuten hän onkin rehtorin lemmikki. Stellalla on kädet täynnä perimänsä romuttamon pyöritystä, ja hänen maahanmuuttajataustainen, venäläinen puolisonsa Adrian visioi ahneesti bisneksillä rikastumista.

Paluu tähän maailmaan tuntuu sukujuhlissa kuokkimiselta, hyvässä ja pahassa. Teksti on kovin jutustelevaa, mutta paikoitellen Pancolin kielelliset oivallukset häikäisevät. Runsas kaunokirjallinen intertekstuaalisuus on tässä teoksessa ehdoton plussa, vaikka Emily Dickinjotain runojen lainaaminen äidinkielen tunneilla hieman toistaa itseään loppua kohti. Sivuhenkilöt ovat karismaattisia, vaikkakin heitä olisi voinut karsia rankalla kädellä. En laskenut heidän määräänsä, mutta muistinvaraisesti veikkaisin henkilögallerian lähenevän sataa hahmoa. Kirjan suurin haaste olikin siinä, että uusia henkilöhahmoja esitellään vielä loppumetreillä, mikä ei ole juonen punomisen kannalta optimaalinen ratkaisu.

Kääntäjä Lotta Toivasen kädenjälkeä arvostan kovasti, sillä hän on saanut Pariisin lähiöiden nuorisoslangin soimaan kovin autenttisen kuuloisesti myös suomeksi. Nuoriso ja koulunäkökulmat kiinnostivat minua ehkä enemmän kuin keski-ikäisten bisneshuijaukset ja työhuolet, mutta tykkäsin myös seurata Hortensen muotiesityksen valmisteluja sen hektisimmässä vaiheessa. Pitkälti on lukijan hermoista kiinni, innostuuko hän teoksen kuninkaallisesta kreisihuumorista – ilmeisesti itse tällä kertaa olin tarpeeksi väsynyt nauraakseni kuningatar Elisabethin prepaid-puheluille, mutta aiemmissa osissa koin tämän juonenkäänteen tiimoilla vaivaantumista.

Kyseessä on romaanisika, joka on ahminut kaiken, ja teos tarjoaa viihdytystä kaikenikäisille lukijoille, koska kohtaamisia on paikoitellen neljässä polvessa. Työväenluokkaista näkökulmaa taitaa tässä teoksessa olla vahvemmin kuin aiemmissa, ja se luo henkilögalleriaan syvyyttä.

Ymmärtääkseni myös Mimmit-sarjassa on osittain samoja henkilöitä kuin tässä saagassa, vaikka sen näkökulma on eri. Tähän sarjaan en aikanaan päässyt sisälle, mutta voisin antaa sille uuden mahdollisuuden nyt, kun tiedän jotain yhden sen päähenkilön myöhemmistä vaiheista.

HELMET-lukuhaasteessa sijoitan teoksen kohtaan 33: Kirjassa tapahtuu muodonmuutos.

 

Verevää kampuserotiikkaa

IMG_1340Jess! HELMET-haasteen Australasia-rasti (kohta 46) löytyi lukemattomien kierrätyskirjojen merestä! Australialainen tai uusiseelantilainen kirjallisuus ei ole niin vaikeasti toteutettava rasti kuin vaikka papuauusiguinealainen, mutta mielikuvitukseni ei ole riittänyt kuin muutamiin järkälemäisiin lukuromaaneihin, alkaen Okalinnuista. Janet Frame on kestosuosikkini, mutta juuri nyt Riitta Jalosen Kirkkaus (2016) tuoreessa muistissani olen sillä saralla kylläinen.

Emily Maguiren esikoisromaani Taming the Beast (Serpent’s Tail, 2004) on teos, jota en olisi luultavasti lukenut kolmikymppisenä, mutta jonka aihepiiri kiinnostaa minua enemmän hieman vanhempana. Teos sijoittuu 1990-luvun Sydneyhin, koulu- ja akateemiseen maailmaan. Se kertoo nörtistä kirjatoukasta Sarah Clarkista, joka tulee äidinkielenopettajansa viettelemäksi 14-vuotiaana ja alkaa tämän kokemuksen pohjalta etsiä seksuaalista identiteettiään poikkeuksellisen eksentrisellä tavalla. Sarah’sta kasvaa omanlaisensa nymfomaani, perheensä hylkäämä kapinallinen, joka rankasta biletyksestä huolimatta jaksaa raahautua luennoilleen missä tahansa kunnossa. Itsetuhoisuus, elämänjano ja suorituskeskeisyys vuorottelevat hänen elämässään rajusti, eikä hän suostu mahtumaan yhteiskunnan ja lähipiirin antamiin määrittelyihin itsestään.

Julkaisuhetkellään Australiassa teos on herättänyt kiivasta keskustelua alaikäisten seksuaalisuudesta ja koulumaailman hyväksikäytöstä. Maguire ei pahemmin moralisoi neljääkymmentä vuotta lähestyvän, kristillistaustaisen Mr. Clarkin hairahdusta, vaan esittää nuoren Sarah’n oman seksuaalisuutensa subjektina. Teoksessa selvästi syytetään enemmän Sarah’n vanhempia tunteellisesta kylmyydestä ja välinpitämättömyydestä kuin opettajaa laittomasta teosta. Lemmenparin uusi kohtaaminen Sarah’n ollessa lähellä yliopistosta valmistumista herätti ainakin minussa vielä voimakkaampaa vastarintaa kuin salaiset kohtaamiset koulun tarvikevarastoissa. Lemmenparin siirtyessä laillisille vesille suhteeseen kietoutuu entistä vaarallisempia momentteja, mitkä laittavat lukijan pohtimaan seksuaalisen kiihkon äärirajoja.

Onko tämä sitten eroottista fiktiota? Kai on, mutta seksuaalisten kohtaamisten kuvaukset ovat sen verran angstisia ja väkivaltaisia, että ne eivät välttämättä stimuloi lukijaa. Eroottiseksi fiktioksi tarinassa on todella paljon sivuhenkilöitä ja kuvausta tavallisesta elämästä, kuten kavereiden häistä ja lasten syntymistä. Ystävyys ja luottamus nousevat lopulta tärkeämmiksi teemoiksi kuin seksuaalinen täyttymys.

En saanut aikanaan Fifty Shades of Grey-trilogian alkuosasta luettua kuin parikymmentä sivua, niin ennalta-arvattavalta tarina tuntui. Taming the Beast on varmasti sadomasokismin kuvauksena rankempi ja vaihtoehtoisempi tarina, jossa päähenkilöiden mielenterveys on vakavalla koitoksella ja jossa verenvuodatus ja mustelmat kuuluvat suhteen normiarkeen. Monta päivää kestävät päihdepainotteiset sessiot limittyvät tässä huoleen sähkölaskuista ja sairaspoissaoloista, ja tulee tilanteita, joissa valittu itsetuhoinen elämäntapa kohtaa päivänvalon groteskilla tavalla. Kirjaa ei varmasti ole kirjoitettu tavoitteena kaupallinen menestys, enkä voi kuvitella tätä vaniljaseksiin kyllästyneiden perheenäitien tyynynaluskirjana.

Lukuisat korkeakulttuuriset viitteet Shakespeareen, John Donneen, Jane Austeniin ja muihin klassikkoihin pomppaavat miltei humoristisesti ulos aussien arkikielestä ja -kokemuksesta. Paikoitellen esimerkiksi bilekohtausten kuvaus on puhdasta saippuaoopperaa, mutta niiden alla piilee traagisempia sävyjä. Australialaisuuden kliseitä teos onnistuu jollain tasolla horjuttamaan – ainakaan Sarah Clark ei esiinny tyypillisenä, auringon paahtamana surffimuijana, vaan on kalpeaa, sisätiloissa viihtyvää goottityyppiä, mutta samalla sen verran akateeminen, ettei välttämättä edes jaksa seurata goottienkaan trendejä.

Feministisenä kannanottona teos voisi mahtua bitch litin genremäärittelyyn, jossa ympäriinsä naiminen, elämän sössiminen ja päihdemyönteisyys nousevat protestiksi valtavirtakulttuurin itsensä tuotteistamiselle. Teos avaa myös itselleni aiemmin tuntemattomia seksuaalipoliittisia termejä, kuten body fluid monogamous. 

Teos herätti itsessäni kovin ristiriitaisia tunteita, enkä osaa arvioida, kiinnostaisiko se seuraavien sukupolvien lukijoita. Näyttää, että kirjasta on otettu useampia painoksia, eli sillä saattaa olla kulttiteoksen maine jossain päin maailmaa. Suomalaiseen kontekstiin minun on vaikea kuvitella näin avointa kertomusta opettajan ja neljätoistavuotiaan tytön seksisuhteesta, sillä yhteiskuntamme lastensuojelumentaliteetti saattaisi helposti estää vastaavan teoksen julkaisun. Ainakaan en suosittelisi tätä teosta alaikäisille lukijoille, sillä se ei tosiaankaan ole leimallisesti nuortenkirja.

 

 

 

Taskuvihon kertomaa

hirvisaari-hiljaisuusJoskus kuuluisilla kirjailijoilla on liikaa menneisyyden taakkaa kannettavanaan. Minulle Laila Hirvisaari on ollut se äitienpäivien kaupallinen kuningatar, jonka tuotantoon olen suhtautunut ylimielisen skeptisesti. Pari teosta olen häneltä lukenut, samalla asenteella kuin olen lukenut Kalle Päätaloa – tosin retrohengessä kumpikin ”harrastus” voi olla jo muodikasta. Silti rehellisesti sanottuna en ole saanut paljoa irti Hirvisaari/Hietamiehen tavasta kirjoittaa historiaa.

Romaani Hiljaisuus (Otava, 2016) olikin kirjailijan pitkässä tuotannossa miellyttävä yllätys. Jos olisin saanut teoksen käsiini ilman tietoa tekijästä, olisin voinut arvioida sitä puolueettomammin. Huomasin jo alkumetreiltä, että kyseessä on kirjailijan vakava yritys irrottautua totutuista kaavoista, matka kohti sisintä ja uudenlaisen kirjailijanäänen löytymistä. Kirja on ihailtavan tiivis, siinä ei ole turhia kerroksia eikä henkilöhahmoja, romantiikkaa on vain niukanlaisesti ja keskiössä on mykäksi säikähtänyt lapsi. Se sijoittuu 40-50-lukujen vaihteeseen Pohjois-Karjalaan, nimeltä mainitsemattomalle paikkakunnalle, jossa on hurja koski. Ajallinen akseli on keväästä syksyyn – yhdeksänvuotiaan Ingan elämässä iso harppaus syvästä yksinäisyydestä kohti salaisuuksien murtumista ja puhuttua kieltä.

Inga ei ole puhunut viiteen vuoteen. Hän on oppinut lukemaan ja kirjoittamaan viisivuotiaana, ja siitä asti kommunikoinut lähipiirinsä kanssa esiliinan taskussa kulkevan ruutuvihon kautta. Ingan koulunkäynti on ollut hankalaa siitä huolimatta, että hän on tiedonhaluinen ja on lukenut isoisänsä kirjastosta liikaakin aikuisten kirjoja. Häntä kiusataan ei pelkästään puhumattomuuden, vaan myös jalkavamman vuoksi. ”Nilkku-Inkku” on hänen pysyvä liikanimensä, josta eroon pääseminen on yhtä vaikeaa kuin liikavarpaasta, jota tyttö kutsuu Vaakasuoraksi. Ylimääräinen varvas saa Ingan nilkuttamaan ja tulee myös kalliiksi, sillä hän tarvitsee erikokoiset kengät. Perheen tuttu lääkäri, tohtori Hämäläinen, olisi valmis viemään Ingan Helsinkiin operoitavaksi, mutta Inga kammoaa kaikkea, mihin liittyy veren näkeminen.

Ingan ja tohtorin puoliorvon pojan Joelin ystävyys on romaanin ”pihvi”, jonka kautta Inga kokee ensi kertaa ikätoverinsa täyden hyväksynnän. Joel tulee Tuonivirran perheeseen hoitoon ja saa Ingan ensi kertaa uskoutumaan omituisista tavoistaan. Ingan ja Joelin kirjeenvaihto tosin tuntuu yhdeksänvuotiaiden ilmaisuna hämmentävän varhaiskypsältä. En tosin kyseenalaista, etteivätkö paljon menettäneet, isovanhempiensa kasvattamat yksinäiset lapset olisi joskus voineet puhua ja kirjoittaa näin.

Koulumaailman kuvaus on kirjassa herkullista. Kylään saapuu valeopettaja Saastamoinen, joka ei peittele vammaisiin lapsiin kohdistuvaa inhoaan. Valeopettajan aikaansaaman tuhon selvittäminen vie kyläläisiltä paljon voimia. Ingan kiusaamisesta pidetään käräjiä, joilla pahatapaisia poikia uhataan kasvatuslaitoksella. Yksinhuoltajan kasvattama Osku tahtoo vilpittömästi tehdä parannuksen, eikä lähde enää jengitouhuihin mukaan, jottei joutuisi poikakotiin.

HS:n arviossa Arla Kanerva penää teoksen kohderyhmän perään, joka ei hänelle selvinnyt. Onko tämä nuorten- vaiko aikuisten kirja, vai onko kohderyhmän täsmentäminen ylipäänsä olennaista? Vakavan ja pikkuvanhan 40-luvun orpotytön maailmaa ei voi ”kääntää” tämän ajan lapsia kosiskelevalle kielelle, mutta voisin yrittää tarjota tätä jollekulle tuntemalleni tytölle maistiaiseksi. Tietyllä tavalla teos mukailee klassisen tyttökirjan konventioita, mutta yhtä hyvin sitä voi lukea aikuisten psykologisena avainromaanina. Sen kautta voi esimerkiksi miettiä, kuinka traumaattisista asioista on vuosikymmenten varrella puhuttu ja millaista apua traumojen käsittelyyn on tarjottu, jos niitä ylipäänsä on tunnistettu.

Tarjoaisin teosta nuorille lukijoille silläkin riskillä, että he nauraisivat teoksen simppelille, uskonnolliselle ja viinimarjamehuntuoksuiselle maailmankuvalle. Olen lukenut paljon hatarammin kirjoitettuja nuorille suunnattuja historiallisia romaaneja, joista on jäänyt vaikutelma, että pääasiallinen kohderyhmä on kaikesta huolimatta ollut keski-ikäisen kirjailijatädin omat ikätoverit, ikuiset kiiltokuvien kerääjät ja muistovärssyjen raapustelijat. Tästä teoksesta en saanut tuota vaikutelmaa, vaan kirjan asetelma tuntuu aidosti ikärajoja ylittävältä.

Kielellisesti kerronta on suvereenin klassista, jopa niin sujuvaa, että näkisin tässä vahvan käännöspotentiaalin. Suomalaisen historian ja kulttuurin omituisuuksiin ei sukelleta niin syvälle, että se jäisi vain suomalaiselle lukijalle ymmärrettäväksi omahyväiseksi napanöyhdäksi. Kaikkien Karjalaan sijoittuvien kirjojen ei tarvitse kuulostaa humoristisilta murrerunoilta. Vastaavasti jokaista lottapuvun merkkiä tai rintamalla iltapuhteina tehtyä läkkipeltirasiaa ei tarvitse nostalgisoida loputtomiin. Teoksen ehdoton vahvuus piilee siinä, että sen pääpaino on elävissä ihmisissä, heidän universaaleissa haaveissaan ja murheissaan. Kieli ja ihmisten väliset jännitteet kantavat ja kannattelevat.

Desing-kiviä taskuissa

Jonain keväänä heräänThe bitch is back again! Olen siis ilkeä bloggaaja, kun aloitan havaintoni minulle aiemman tuntemattoman kirjailijan romaanista kirjoitusvirheellä, mutta mielestäni kunnioitettavilla kustantajilla kuuluisi olla kustannustoimittajia ja oikolukijoita, jotka huomaavat alkeelliset virheet. Tampereen Aamulehdessäkin on täysin tavallista viitata höttöisissä sisustusjutuissa desing-klassikoihin, joten olen tottunut, että suomalainen kirjailija tai toimittaja ei osaa kirjoittaa oikein tätä sanaa. Kuitenkin verbi to design=suunnitella on alkeellista ja arkista englannin kieltä, jota ei vaikeaksi sivistyssanaksi voi pitää, jos kirjoittaja on käynyt lukion.

Katri Rauanjoen esikoisromaanissa Jonain keväänä herään (Atena, 2016) on paljon vahvuuksia, mutta Perä-Suomi-tunkkaisuus saattaa viedä lukijalta draivin. Päähenkilö, alakoulun opettaja Kerttu, on vakavasti menettämässä elämästään otetta, vaikka perheen kuviot ovat suht selkeät. Koulun suhdeverkostossa on paljon sairasta, ja tämän lisäksi hänellä on lapsuuteen liittyviä solmukohtia, jotka ahdistavat häntä tiedostomatta. Ulkoisesti on pidettävä yllä menestyneen porvarisperheen kulissia, sisustaa koti Kivi-lyhdyin ja Oiva Toikan linnuin. Taidelasin keruu kai onkin aitoa maakunnallista desing-innostusta, mutta koska päähenkilön itseironian taso ei nouse kirjassa korkealle, oletan kirjoitusvirhettä aidoksi. ”Aalto-vaaseja oli ollut tarjouksessa Prisman jäsenpäivillä lokakuussa, ja ajattelin kai saavani siitä helposti näyttävän desing-lahjan, vaikka se olikin vähän erikoisen värinen.” (s.86)

Koin, että romaani avasi masennukseen sairastumisen kirjoa ja eri ihmisten eri kokemuksia siitä ansiokkaasti. Ketä tahansa, joka esimerkiksi on saamassa B-lausuntoa ja pääsemässä terapian piiriin, tämä teos voi todella auttaa jo hoitoonpääsyprosessin ymmärtämisessä. Teos auttaa myös huomaamaan piilevää masentuneisuutta ns. normikansalaisissa, jotka sinnittelevät arkirooleissaan viimeisin voimin. Hengenheimolaisuutta tässä oli esimerkiksi Pauliina Vanhatalon omaelämäkerrallisen Keskivaikean vuoden kanssa, jossa sairastunut myös on pienten lasten äiti. Kertun palaaminen lapsuuden rankkoihin kokemuksiin isän masennuksesta oli liikuttavaa. Perheen ja suvun kasvava yhteisymmärrys mielenterveyden myrskyistä oli kasvattavaa luettavaa.

Koulumaailman sisäisten alistussuhteiden avaaminen oli kiinnostavaa, mutta myös kysymyksiä herättävää. Irstas rehtori oli tässä superirstas, ja samalla täysin aseeton nössö. Tuntuu epäreilulta, ettei tuollaista sikailijaa saada otteeseen, vaan häntä ovat aina tukemassa ammattiliitto, puolue, mieskuorot ja muut hyvä veli-verkostot – ja myös hyvät siskot, kollegat, jotka ovat sietäneet pientä kähmintää jo vuosikaudet ja käsittävät sen kuuluvan tavalliseen työyhteisön virkistystoimintaan.

Se, että perheen äiti pitää päiväkirjaa itsetuhoisista ajatuksistaan, ei ole varmaan poikkeavaa tai mitenkään outoa, sillä monille kirjoittaminen on terapiaa. Synkkien ajatusten kirjaaminen Unikko-vihkoon ei automaattisesti johda niiden toteuttamiseen. Kerttu kerää välillä kiviä taskuihinsa ja käy synkistelemässä lenkkipolulla järven rannalla, eli itsetuhoiset ajatukset eivät enää ole pelkkiä varjoja paperilla. Se, että yhdeksänvuotias tytär löytää vihkon ja käy piirtelemässä siihen lintuja, joita hän rakastaa, on koskettavaa ja toivoa antavaa. Ei lapsilta voi kaikkea peitellä, ja lapsilla on myös omat keinonsa ilmaista itseään vaikeinakin aikoina.

Teoksen perheellä on paljon toivoa, joten teos ei jättänyt lukijaansa liian synkkiin vesiin vellomaan. Pidin teoksesta paljon näkökulman vuoksi, mutta juonen ja henkilöhahmojen suhteen jäin odottamaan enemmän. Kirjassahan ei lopulta tapahdu paljoa, vaan siinä käsitellään enemmän lapsuuden takaumia hyvin tyypillisessä terapiasuhteessa. Pariskunnan suhde kestää myrskyt, mutta liiton kuvaus on hyvin sovinnaista ja pliisua. Myös Kertun minäkuvan, naisellisuuden ja seksuaalisuuden käsittely jäi hieman puolitiehen. Olisin ehkä odottanut Kertulta raivokkaampia irtiottoja tästä pehmustetusta turvatyynymaailmasta, joka saattaa olla osasyynä masennuksen puhkeamiseen. Skarpimpia kysymyksiä yhteiskunnan roolista masennuksen ylläpitäjänä olisi voitu kysyä. Esimerkiksi opettajien työolosuhteiden vaikutus jaksamiseen – jos joutuu vielä nelikymppisenä taistelemaan koulutettuna ammattilaisena epäreilusti ketjutetuista sijaisuuksista, eikö silloin voida syyttää myös järjestelmää jostain? Rauanjoki kyllä ottaa pätkätyöt puheeksi, mutta sen olisi voinut tehdä äänekkäämminkin.

Taatusti toisenlainen lukija ammentaa kirjasta enemmän. Itse olen lukenut masennuksesta niin paljon, että minua on lukijana vaikea miellyttää. Koska kuitenkin on kyse laajalle levinneestä kansantaudista, on hyvä, että siitä kirjoitetaan moninaisesti ja eri elämäntilanteissa olevia ihmisiä silmälläpitäen. Voisin hyvin kuvitella, että tämä voi nousta monelle lukijalle avainromaaniksi omassa itseymmärryksen prosessissa. Ja se on varmaan tärkeämpää kuin lukijan takertuminen ärsyttäviin pikkuasioihin.

Naturalistinen nuoruus

Tikka AnnuEeva Tikka (s.1939) on minulle uusi tuttavuus, vaikka takavuosina olen sekoittanut hänen tuotantonsa Eeva Kilpeen. Molempia Eevoja yhdistää itäisen ihmisen identiteetti ja rakkaus luontoon, tosin Tikan Eeva tuntuu kirjoittavan enemmän omasta ajastaan ja erityisesti lapsista ja nuorista, Kilpi taas naisen seksuaalisuudesta ja evakkokarjalaisuudesta. Luulin, että Tikka olisi hieman unohdettu marginaalikirjailija, mutta vilkaisu internetin kaikkitietävään maailmaan kertoo toisin: hänen vanhoilla teoksillaan tuntuu olevan suurtakin vientiä blogimaailmassa. Nuoriso on löytänyt hänet uudelleen. Olen siis iloinen, että sain taas reissullani käsiini Annun (Gummerus, 1983), jota edellinen lukija näyttää lukeneen kirjanmerkkien perusteella vain muutama päivä sitten Tallinnan risteilyllä. Itsekin luin Annua pitkänä reissupäivänä busseissa ja kahviloissa, ja teksti oli niin vetävää, että taustamelu vaan jalosti lukuelämystä.

Annu on 14-vuotias eroperheen tytär, joka alkaa oireilla kasiluokalla luvattomien poissaolojen ja jengikäyttäytymisen tasolla. Hänen vanhemmillaan on molemmilla asiat pintatasolla kunnossa, mutta Annu on jäänyt vanhempien uusien suhteiden sivustaseuraajaksi, sijaiskärsijäksi. Erityisesti suhde äitiin ja äidin uuteen miesystävään hiertää; Annua ällöttävät äidin öiset riiausretket, miehen miellyttäminen ja kaljanjuonti. Isän uudessa perheessä tehtaillaan vauvoja, sillä isän vaimo haluaa uuden perheen. Muutenkin koko maailma Annun ympärillä tuntuu olevan raskaana. Oma seksuaalisuus ja lisääntymisasiat ovat tapetilla; teinitytöt keskustelevat pillereistä ja aborteista harva se päivä, tutkien lääkärikirjoista sikiöiden kuvia ja pohtien raskauden keskeyttämisen moraalia. Koulun isommille tytöille on abortteja tehty, tyttöjä ahdistavat ja puistattavat ne tavat, joista asioista puhutaan.

Annu saa yllätykselliseksi kuulijakseen luokanvalvojansa, biologianopettaja Miikan, joka itse kipuilee avioliittonsa ja ensimmäisen lapsen odotuksen kanssa. Miika ottaa tehtäväkseen selvittää Annun krooniset poissaolot perusteellisesti, vaikka Annu itse suhtautuu lintsaamiseensa ylimielisesti. Koulumenestyksen suhteenkin edessä on suuri savotta: Annulle seitsemän on jo hyvä numero, kun jotkut luokkatoverit purskahtavat itkuun niin huonon arvosanan saadessaan. Tyttö ei ole tyypillinen ongelmanuori eli huomiota kerjäävä provokaattori, vaan pikemminkin sivustaseuraaja ja omiin haaveisiinsa uppoutuva ”näkymätön lapsi”. Tällaisten nuorten paha olo jääkin usein huomaamatta huomion keskittyessä kovaäänisiin sählääjiin. Miika ei ole tyypillisen empaattinen nuorten tsemppaaja, vaan kokee opettajan kasvatustehtävän jopa piinalliseksi – hänelle riittäisi kasvinkeruuretket ja lintujen bongaus oppilaittensa kanssa. Miika kokee myös ahdistusta vaimonsa Sirkan raskaudesta ja pakenee mahan kasvaessa tihenevään tahtiin mökilleen. Vapaa-ajattelijan ja uskovaisen avioliitossa on muutenkin omat vääntönsä.

Teoksen tapahtumapaikalla ei alussa ole suurta merkitystä – opettajat ja koululaiset puhuvatkin suht neutraalia yleiskieltä. Paikka tarkentuu Pohjois-Karjalaksi vasta kaupungista (Joensuusta) poistuttaessa. Annu karkaa kotoaan löytämänsä kulkukoiran kanssa ja matkustaa junalla etsimään luokanvalvojaansa tämän mökiltä. Mökkipaikkakunnnalla turistaan jo levveetä karjallaa, ja Miikalla on työ ja tuska piilotella karkuria uteliailta naapureilta ja sukulaisilta, jotka värittäisivät tarinan uskottomuudeksi. Miikan ja Annun välillä ei ole minkäänlaista seksuaalista jännitettä, vaan sekaisin oleva tyttö etsii vain ulkopuolista kuulijaa. Mökkisaunalla hän on miestä odottaessaan onnistunut nappailemaan unilääkkeitä ahdistukseensa. Itsetuhoisuuden pilvi leijuu Annun yllä, mutta hän ei ole vielä ajautunut pahimpaan syöveriin ja osaa omalla kömpelöllä tavallaan huutaa apua.

80-luvun teinijengimeininkiä Tikka kuvaa aidonoloisesti – syrjäytyneet tai syrjäytymässä olevat nuoret eivät käytökseltään paljon eroa nykyisistä, mutta kapinan kanavat olivat ehkä rajoitetummat kuin nykyään. Kuvattu Joensuu on kirjaimellisesti kaukana pahasta maailmasta, huumeita ei tunneta, ainoat kansainväliset vaikutteet tulevat musiikin ja leffojen kautta. Väkivalta ja koulukiusaaminen ovat päivittäinen osa yläastelaisten arkea. Tyttöjen parissa tunnetaan jo anorexia nervosa, jonka vaarasta Annun äiti osaa sairaanhoitajana tytärtään valistaa, sillä on työkseen hoitanut ensimmäisiä maakunnasta löytyneitä anorektikkoja. Teoksen keskeinen teema onkin nuoren tytön mielen järkkyminen pahimman kuohuntavaiheen aikana. Tikka on valinnut arkisen, jopa hiljaisenoloisen tavan kuvata tytön kriisiä ja siitä selviytymistä. Ehkä ajateltu kohderyhmä on tässä enemmänkin teinien vanhemmat ja kasvattajat kuin teinit itse. Verrattuna esimerkiksi Anja Kaurasen esikoisromaaniin Sonja O. kävi täällä (WSOY, 1981), tässä ei ole vastaavaa rajojen rikkomista ja kapinallista draivia. Itsekään en teininä ollut Annusta kuullutkaan, mutta Sonja O:n luin muistaakseni jo yläkouluikäisenä.

Pidin teoksessa eniten pienistä arkisista havainnoista, joiden kuvaajana Tikka on lempeän tarkkanäköinen. Kuvaus on realistista ja naturalistista – erityistä huomiota kiinnitetään elämän luonnolliseen kiertokulkuun ja henkisten piilopirttien löytämiseen luonnon keskeltä. Annu oli erinomainen sisäänheitto 28 teosta julkaisseen monipuolisen kirjailijan tuotantoon; ehkä seuraavaksi tutkiskelen hänen tuotantonsa loppupäätä. Teos sopii mainiosti kaikkien 40-50-vuotiaiden kasarikuumeen lievitykseen ja opetus- ja kasvatusalan ammattilaisille vertailukohdaksi nykypäivän haasteita kartoittaessa. Kuvattavat ilmiöt eivät ehkä ole muuttuneet sisällöltään, mutta puhetavat sitäkin enemmän yhteiskunnan medikalisoituessa ja muuttuessa diagnoosikeskeiseksi. Tämä teos ehkä opettaa, että vähemmilläkin tieteellisillä termeillä nuorten kanssa pärjätään ja maalaisjärkeäkin saa käyttää.