Totuus löytyy vaivaisruodun arkistosta

IMG_1744Heidi Köngäksen tuorein teos Sandra (Otava, 2017) saapuu sopivasti itsenäisyyspäivämme aatoksi kansakuntamme satavuotistaivalta muistamaan.

Teos sijoittuu Ruovedelle, ja osittain myös naapurikuntiin Vilppulaan ja Mänttään. Kansalaissodan taistelujen suhteen nämä seudut olivat kiihkeitä sotatantereita, jossa monet torpparit ja muut osattomat löysivät puna-armeijan. Näin käy myös romaanin päähenkilö Sandran miehelle Jannelle, joka lähtee mukaan puoliksi pakottamalla, mutta sitoutuu aatteeseen joukkojen siirtyessä kohti etelää. Sandra jää yksin viiden lapsensa kanssa kotiaan puolustamaan, apuna on anoppi Maija, joka hankkii perheelle lisätuloja povaamalla. Appiukko teloitetaan suojeluskunnan toimesta paikallisesti, koska tällä on kaksi kapinallista punikkipoikaa maailmalla.

Kirjassa on kolme kertojaa, Sandra, tämän miehen sisko Lyyti ja Sandran tyttärentytär Klaara, joka kiinnostuu suvun arkistoista työttömänä näyttelijänä. Klaaraa kiinnostaisi myös Sandran pystyssä olevan kotitalon, Lepistön torpan ostaminen, mutta hanke kaatuu mahdottomuuteen. Kuitenkin hän löytää Ruoveden kunnan arkistosta todisteita Sandran osattomuudesta, joka alkoi jo pikkulapsiajasta. Kansallisarkistosta hän löytää isoisänsä vankileirillä kirjoittamia armahdushakemuksia.

Teoksessa on yhtymäkohtia Sirpa Kähkösen teoksiin, tosin tässä kuvataan vielä syvempää materiaalista puutetta kuin Kähkösen kuopiolaissaagassa. Sandra ja Lyyti ovat kansakoulun käyneitä kansanihmisiä, jotka ymmärtävät melko paljon politiikasta. Varsinkin Lyyti on sanomalehtiaddikti, ja ennen sotaa on ylpeä siitä, että on päässyt piikana siisteihin sisätöihin. Lyydin työsuhteet tosin jäävät usein lyhyiksi, sillä levoton nainen on kärkäs vaihtamaan paikkakuntaa, välillä myös rakkaushuolien vuoksi. Ruovedellä läheisen ison tilan tumma ratsastaja-Feliks pitää naista otteessaan pitkän kesän, eikä Lyyti kuuntele viisaampiensa neuvoja siitä, kuinka piikoja käytetään ”kotitarvepolttona”.

”Minä olin kuin kuun kaventaja, hän oli kuin kuume.”

Näin Lyyti luonnehtii hullua rakkauttaan. Feliks on tietysti petollinen, mutta pidin kirjassa hyvänä ratkaisuna, ettei Lyydistä tullut katkeraa yksinhuoltajaa ja ruokkojen perijää. Sen sijaan hän päätyy Tampereelle Trikootehtaaseen töihin, ja yrittää yhteyksiensä kautta saada sanaa veljestään. Tampereen osuus teoksessa on kapea, mutta kiinnostuin heti juonen tyngästä, jossa kuvattiin työläisnaisten kasvavaa uskonnollisuutta ja kielillä puhumista Rukoushuoneella. Raamatun kertomus Israelin kansan orjuudesta on taatusti saanut uusia merkityksiä vuonna 1918, kun monet etsivät vankileireiltä ja joukkohaudoista sukulaisiaan ja mielitiettyjään.

Teos ei ole kevyttä luettavaa, mutta onneksi sen alkuosaan mahtuu myös tavallista arkea, iloa ja onnistumisen momentteja. Erittäin kiinnostavaa oli kuvaus 1900-luvun alun käsityksistä mielisairauksista, ja Elämänmäen erikoisen hermoparantolan keissi. Googlaamalla selvisi, että tällainen parantola on todella ollut Vilppulassa, ja sen erikoisista hoitomuodoista olivat kiinnostuneet monet alueella lomailleet julkkikset Akseli Gallen-Kallelasta lähtien.

Tämä on jo neljäs lukemani teos Köngäkseltä. Olen ollut todella vaikuttunut hänen suuremman maailman historiaa sivuavista teoksista, mutta tunne-elämyksenä Sandra kolahti syvällisemmin – ehkä siksi, että sen päähenkilöissä ei ollut taipumusta pahuuteen tai itsepetokseen. Koin myös oppineeni jotain uutta varsinkin tuon ajan köyhäinhuollosta – en esimerkiksi tiennyt, että kunnan avustusta saaneet menettivät äänioikeutensa joksikin määräajaksi. En myöskään tiennyt, että köyhäinhuollon papereita on tallella joissain kunnissa.

Tämä oli jo toinen lukemani Ruovedelle sijoittuva romaani tänä vuonna; myös Matias Riikosen Suuri fuuga kertoo tästä legendaarisesta maalaispitäjästä. Tyylilajit ovat valovuosien päässä toisistaan, mutta joku historiallinen yhteys niidenkin välillä voi löytyä. Sandran kerronta on perinteisen realistista, mutta en olisi voinut kuvitella sota-ajan nälän ja puutteen kuvaukselle kovin kokeilevaa formaattia.

Mikään kevyt juhlakirja tämä ei ole, mutta koin sen sivuilla arvokkuutta, tai viestiä omanarvontunnon säilyttämisestä tilanteissa, joihin pienellä ihmisellä ei ole vaikutusvaltaa. Kenkälaput elävät uutta elämäänsä sata vuotta täyttävässä maassa, ja köyhien oikeuksia ollaan jatkuvasti kaventamassa. Olisi myös kiinnostavaa sukututkimuksen kannalta spekuloida sillä, mitä tulevat polvet saavat selville meistä, tämän päivän kunnan eläteistä.

Maahisyhdistyksen puheenjohtajaksi

gudmundsson-einar-mar-maanpaallisia-unelmiaEinar Már Gudmundssonin Maanpäällisiä unelmia (LIKE, 2000, suom Tuula Tuova) on toinen islantilaissaagani putkeen, joka kiinnostavasti komppaa äsken lukemaani. Olen nähtävästi lukenut teoksen jo kerran vuonna 2007 sen jättämättä minkäänlaista muistijälkeä tajuntaani. Teoksen runollinen, henkinen ulottuvuus on selvästi tehnyt minuun vaikutuksen jo silloin, reunamerkinnöistä päätellen. Nyt otin teoksen uuteen käsittelyyn ennen siitä luopumista.

Romaanissa on 10 sisarusta, joista kaikki huostaanotetaan rutiköyhiltä isovanhemmilta samaan kuntaan, mutta pitkien välimatkojen vuoksi sisarusten yhteydenpito jää vähäiseksi tai sujuu telepatialla. Teos kertoo siis yleisimmällä tasolla Islannin 1900-luvun alun köyhäin- ja sairaanhoidosta. Päähenkilöt ovat sisarukset Ólafur ja Saeunn, ja kertoja Rafn Ólafursson, korpiksi nimetty poika. Saeunn on joutunut jo nuorena tyttönä tuberkuloosiparantolaan, eikä kotiudu sieltä kuin vähäksi aikaa asumaan biologisen äitinsä luo Reykjavíkiin. Tädin kohtaloksi kävi nuorena kasvattityttönä keukkosairaiden hoito, eli isäntäperhe tartutti tubin häneen. Tässä puhutaan muutenkin vakavista epidemioista kuten espanjantaudista ja pilkkukuumeesta. Kokonaisia kyliä riivaa tartuntataudit ja hajalle riistetyt perheet menettävät monia jäseniä tietämättään.

Köyhyyden lisäksi keskeinen teema on taistelu islantilaisten sieluista uskonnon ja politiikan temmellyksessä. Uskonnollinen toimijuus tuntuu vahvemmalta arjen koordinaatilta kuin poliittinen, ja erityisesti ns. vapaiden suuntien kristillisyys vetää köyhää kansaa puoleensa kuin häkä. Kuitenkin usko maahisiin, luonnon hengettäriin ja eläinten tuomiin merkkeihin tulevasta on peräkylän arjessa vanhempaa kuin mikään kristillinen hömpötys. Koska Islannin pakanallinen kausi jäi ensimmäisen asutuksen jälkeen melko lyhyeksi, ei luonnonuskon ja kristinuskon välillä ole näissäkään tarinoissa syvää juopaa. Puhtaasti luonnon armoilla eläneen kansan parissa sen voimia on pelätty ja kunnioitettu hartaasti.

Gudmundssonin teksti on niin poeettista, että nälän, köyhyyden ja kengättömyyden kestää. Tässä ollaan vielä niin esimoderneissa tunnelmissa, että ammattikoulu on syrjäkyläläisille hervoton vitsi, ja paikalliseksi poliisiksi pääsee ”oppisopimuksella”, jos on tarpeeksi tyhmä ja itsenäisyyspuolueen miehiä. Kiinnostavin hahmo on ennustaja-Nanna, joka on löytänyt kristallipallonsa merenrannalta ja on unien kautta saanut tiedon sen periytyvän manner-Euroopan mustalaisilta. Saeunnille Nannan mökki on maanpäällinen paratiisi, ja hän vie sinne sairaita ystäviäänkin, joiden kuolemaa Nanna ei kuitenkaan eettisistä syistä suostu näkemään, ”silloin kun toivo on vahva”. Homssuisen Nannan ennustajan taival alkaa alkeellisista oloista, mutta kalastajamökin kunto paranee ja siisteystaso nousee asiakaskunnan muututtua porvarillisemmaksi.

Ólafur jää aijoituslapsena tyhjän päälle täyttäessään 16, mutta pari paikallista tilaa pelastaa hänet rengiksi melko kohtuullisin työehdoin. Toisen tilan isäntä, edistyspuolueen mies Geir, on niin kiintynyt poikaan, että haluaisi pitää tästä kiinni kynsin hampain, jopa ehdottaen yhteisen maahisyhdistyksen perustamista. Kuitenkin Ólafur saa kuulla äidistään ja sisaruksistaan puskaradion kautta ja päättää seurata heitä pääkaupunkiin vaikka kävellen. Kehittyvässä maassa ihmisen edistystä mitataan sillä, onko hän päässyt kävelemään Laugaveguria, maan kiistatonta pääkatua.

Pidin tekstistä, mutta kirjoitustyylin tarunhohtoisuuden ja tietynlaisen elliptisyyden vuoksi joudun ilmeisesti lukemaan sen vielä useita kertoja, ennen kuin kaikki arvoitukset aukeavat. Ymmärrystä olisi varmasti myös tukenut, jos tätä sukusaagaa olisi lukenut ”oikeassa” järjestyksessä, eli oletan Gudmundssonin esitelleen hahmonsa paremmin saagan aiemmissa osissa. Pidin tästä, mutta nykyisessä mielentilassani minuun kolahti enemmän viimeksi arvioimani Omaa tietä-teos, jossa yhteiskunnallinen kritiikki oli terävämpää – vaikka molemmat teokset olivat rakennettu aika lailla samoista aineksista. Islannin kirjakierroksella seuraavat rastini ovat eräs kovin mielenkiintoinen, vähemmän tunnettu dekkaristi ja ikuisuusprojektina Laxnessin Salka Valka, joka taatusti informoi ja toimii taustapeilinä näille nykypäivän historiallisille saagoille. Ilman Salka Valkan lukemista ei kyllä voi väittää tietävänsä islantilaisesta kirjallisuudesta paljoa…