Sanadiilerin uusi elämä

IMG_1553Afrikkalainen skifi: harvinaista, kiinnostavaa, vähän vaikeaa. Hyllyssäni on muutama genreen kuuluva teos, joita en ole saanut loppuun. Nyt uusimpana eteeni pompahti eteläafrikkalaisen Lauren Beukesin teos Zoo City (alk. 2010, Aula&co 2016, suom. Tytti Viinikainen), joka on saanut mm. Arthur J.Clarke-palkinnon ja tänä vuonna myös Suomessa Tähtivaeltaja-palkinnon.

Teoksessa eletään vuotta 2011 Johannesburgissa. Uutena alakulttuurina ovat ”eläimelliset”, eli ihmiset, jotka elävät symbioosissa jonkun villieläimen kanssa. Päähenkilö Zinzi December on entinen ”sanadiileri” eli vapaa toimittaja, nykyinen tavaroiden etsijä, jonka läheinen on laiskiainen. Tavaroiden etsijänä hän tekee paljon keikkaa yksinäisten vanhusten luo, mutta työ vie myös henkiparantajien ja puoskareiden pariin. Naisen työllistyminen on vaikeaa siksikin, että hän on äskettäin vapautunut vankilasta ja kamppailee huumeriippuvuutensa kanssa. Muutto rähjäiseen, vaaralliseen Zoo Cityyn kerrostaloon, joka on nähnyt parhaimmat päivänsä, on ironinen elämäntapamuutos henkilöltä, joka entisessä elämässään on ollut hyvin trendikäs lifestyle-toimittaja.

Jo musiikillisesti teos on antoisaa luettavaa, sillä tässä sukelletaan maan musiikkiteollisuuteen. En vieläkään osaa hyvin määritellä crunk rap:iä, kwaitoa tai maskandi folk:ia, mutta ainakin minua on nyt informoitu niiden olemassaolosta. Nuorten orpojen ja slummien kasvattien toiveet supertähteydestä ovat tapetilla, ja joillekin menestys merkitsee sitä, että pääsee huumevierotukseen yksityiselle klinikalle, ei metodistikirkon kellariin. Zinzi etsii kadonnutta teinitähteä Songweraa, goottipunkkaribarbiprinsessaa, joka on lopettanut mielialalääkkeiden käytön ja voi siksi olla vaaraksi itselleen ja muille.

Teoksessa on rikollisuutta ja hämäräbisneksiä monella tasolla. Itseäni kiinnosti eniten Afrikan sisäinen pakolaispolitiikka ja rajanylitykset. Toinen avainhenkilöistä on Zinzin poikaystävä, kongolainen Benoit, joka paljastuu perheelliseksi turvapaikanhakijaksi ja entiseksi lapsisotilaaksi. Zinzi on enemmän kiintynyt mieheen kuin laiskiaiseensa eikä pysty eliminoimaan mustasukkaisuuttaan kadonnutta perhettä kohtaan. Perheen mahdollinen löytyminen pakolaisleiriltä Burundista herättää myös ristiriitaisia tunteita. Myös zimbabwelaisten hankalaa roolia käsitellään, saahan Zinzi itsekin lopulta naapurimaan pakolaisen väärennetyt paperit. Yleinen pan-afrikkalaisuus ja muiden maiden siirtolaisten ja pakolaisten tuomat extravibat kaupunkikulttuuriin olivat vahvasti läsnä kaikkialla.

Teoksessa oli muutamia kohtia, jotka kertoivat Etelä-Afrikan köyhien todellisuudesta akuutin kuvottavalla tavalla. Tuberkuloottinen mies, joka möi ysköksiään niille, jotka tarvitsivat lääkärinlausuntoa työvoimaviranomaisia varten, oli aikamoinen tapaus. Etelä-Afrikan valtion byrokraattinen viidakko työllisti myös lukutaitoisia köyhiä naapureiden lomakkeiden täyttäjinä (normikauraa myös Suomessa). Ei varmasti ollut mitään ongelmaa, johon metodistikirkon kellarin vapaaehtoiset eivät olisi yrittäneet löytää ratkaisua, mutta akuutein ongelma heillä oli pakolaisten hätämajoitus. Kuten Suomessakin, myös J’burgin kirkonrotat saivat yllättävän hipstereitä voileipälahjoituksia trendikahviloista päivän päätteeksi.

Mitä kummempia toteemieläimiä kirjassa vilisi teemaan kuuluen, mutta lopulta zoologinen viritys jäi hieman varjoon Zinzin muun henkilöhistorian dominoidessa juonta. Hänen kotitalonsa Elysium Heightsin pihalla tosin pidettiin karhunkaatajaiset, ja aika moni henkilö tuli muutenkin eläinten puremaksi tai raatelemaksi. Ihmisen kanssa symbioosissa olleiden eläinten puremat parantuivat erityisen huonosti. Vastaavia symbioottisia yhteisöjä löytyi muualtakin maailmasta, ja heillä tuntui olevan henkiyhteys toisiinsa.

Vaikka Beukesin teksti pitää sisällään painavaa yhteiskunnallista analyysiä ja kauhua, kirjassa on myös aidon nautinnollisia osuuksia. Kahviloiden, baarien ja klubien kirjo on runsasta, ja surullisella lemmenparilla on huikean hienot maisemat illallistreffeillään kerrostalon katolla. Pidin varsinkin siitä, että skifi-kirjaksi tässä elettiin myös paljon ns. tavallista arkea.

Teos jätti minut pakahtuneeksi, enkä pystynyt yhdellä lukukerralla prosessoimaan kaikkia romaanin tasoja. Matkakuumettakin teos herätti, vaikka olen piinallisen tietoinen siitä, etten tavallisena turistina koskaan pääsisi lähellekään Elysium Heightsin kattoterassia. Teos vaatii myös suomennoksena lukijaltaan tarkkaavaisuutta ja halua avata pieniä yksityiskohtia, mutta voin taata, että takaosan sanaston konsultointi ja lievä googlaus ovat sen arvoisia.

HELMET-haasteessa teos sopii kohtaan 16: Ulkomaisen kirjallisuuspalkinnon voittanut kirja.

Absurdissa zakuska-pöydässä

jeltyshevitVenäläisen maaseudun tulevaisuuden visioista on varmasti liikkeellä monenmoista tarinaa, mutta monelle länsimaiselle lukijalle agraari-Venäjä on myös suuri mysteerio. Moni meistä ei ole käynyt Pietaria tai Moskovaa kauempana, ja jos on maaseutua nähnyt, se on ehkä ollut viipale Karjalan kannasta Allegro-junan ikkunasta.

Roman Sentšin maalaa tummanpuhuvaa kyläraitin maisemaa romaanissaan Jeltyševit, erään perheen rappio (Into 2015, suom. Kirsi Era). Romaanissa asutaan jossain Etelä-Siperiassa Tuvasta pohjoiseen. Tuvan tunnistin maantieteellisesti kurkkulaulusta, muuten en paljoa noista alueista tiedä. Neuvostoaikoina Siperian syrjäseuduille muutettiin leveämmän leivän toivossa, ja muuttajien joukossa oli paljon koulutettua, nuorta väkeä. Nämä väkiryhmät iroittautuivat omilta juuriltaan ja menestyivätkin aikansa, mutta Neuvostoliiton romahtamisen jälkeen syrjäseudut ovat taas tyhjentyneet.

Keskiluokkainen pariskunta Nikolai ja Valentina ovat rakentaneet elämänsä siperialaiseen provinssikaupunkiin. Nikolai on armeijauran jälkeen toiminut alkoholistien selviämisaseman miliisinä, ja Valentina on edennyt urallaan kirjastonjohtajaksi. Perheen rappio alkaa nuoremman pojan vankilatuomiosta ja isän törttöilystä työpaikalla. Selviämisasema on luonnollisesti korruption pesäke, ja Nikolai onkin onnistunut edistämään perheensä elintasoa lahjuksilla ja sammuneilta viedyillä osingoilla, mutta sielläkin törkeydellä on rajansa. Nikolain saatua potkut myös Valentina eroaa työstään, ja perhettä odottaa muutto tuntemattomaan. Uusi koti löytyy Valentinan kotikylästä Muranovosta, jossa tämä ei ole käynyt neljäänkymmeneen vuoteen. Kylässä on sukulaisista elossa enää Valentinan täti Tatjana, jonka luota karkulaiset etsivät tilapäistä residenssiä.

Pariskunnan mukana kylään muuttaa heidän veltto aikamiespoikansa Artjom, jonka riippuvaisuus vanhemmista on pateettista. Kylässä Artjom kokee sosiaalista nousua niin, että saa iskettyä itselleen naisen, itseään vanhemman Valjan, joka jo 29-vuotiaana kiertopalkintona tunnetaan. Nuorelle lemmelle ei tunnu löytyvän tilaa mistään, mutta silti Valja tulee raskaaksi ja häitä juhlitaan kiireellä. Varaa kodin perustamiseen ei kummallakaan ole, vaan perhe-elämää vietetään Valjan suvun nurkissa. Nikolai haluaisi pojan perheen osallistuvan yhteisen talon rakentamiseen, mutta rakennuksesta ei ole tulla mitään. Kaikki perheen projektit jäävät puolitiehen. Elämä pelkällä valtion eläkkeellä on kurjaa. Uusia toimeentulon lähteitä on löydettävä laillisia ja laittomia keinoja luovasti yhdistellen.

Teos kertoo pitkälti vaihto- ja luontaistaloudesta ja kokonaisten yhteisöjen syrjäytymisestä. Muranovossa on muutamia siistejäkin vanhuksia, mutta valtaosa väestöstä on alkoholisoituneita, sekä nuoret että vanhat. Nuorille ei ole töitä, keski-ikäiset yrittävät lapsiaan enemmän raapia kokoon toimeentuloa, ja toimeentulohuolet kiristävät sukupolvien suhteita äärimmäisyyksiin. Ainoa ilon lähde on kotipolttoinen pirtu, joka välillä maistuu kumilta, välillä sytytysnesteeltä. Alussa Jeltyševit pelkäävät sokeutumista paikallisia viinaksia nauttiessaan, mutta luisuminen riippuvuuteen tapahtuu yhdessä talvessa. Viina-annoksia mitataan sadoissa grammoissa ja 55% laimennettu pirtu on vielä miedohko alkoholijuoma. Hyvinä aikoina zakuska-pöydässä voi olla tarjolla makkaraa ja kylmää kananrintaa, mutta huonoina aikoina vain suolattua vesimelonia.

Ymmärtääkseni Sentsin on pyrkinyt tässä kuvaamaan maansa nykytilaa mahdollisimman tyypillisen kylän ja hieman poikkeavamman perheen kautta. Poikkeavaa perheessä on paluumuuttajuus, mutta kaupunkilaiset elkeet katoavat heistä pian köyhyyden ikeen alla. Välillä romaanissa tehdään muutakin kuin ryypätään; esimerkiksi pariskunnan marjakuusaman poimimisretket ja torikauppa tuovat arjen apatiaan vaihtelua. Kyläläiset ovat myös varsin katoamis- ja onnettomuusherkkiä, joten miliisin vierailuilta ei vältytä.

Mustan huumorin saralla romaani muistutti minua intialaisen Aravind Adigan köyhyyskuvauksista. Varsinkin selviämisaseman arjen absurdius muistutti intialaisen juoppokuskin arkea. Adigan kuvaamissa yhteisöissä tosin alkoholin myynti on systemaattisempaa ja kaupallisesti kunnianhimoisempaa: laittomiakin pulloja on kaupalla eri tuloluokille erilaisin etiketein – myrkky on pullotettua, eikä asiakkaan tarvitse itse tuoda astioitaan annoksen saamista varten. Siperian kylissä ei kaupoilla ole lisenssiä myydä alkoholia, ja siksi kaikki kauppa tapahtuu yksityiskodeissa.  Koin, että Muranovon kylän köyhyys oli vielä asteen lohduttomampaa kuin Adigan kuvaaman palvelusväen, ehkä siksi, että siellä ei ollut ainuttakaan rikasta, jonka armeliaisuudesta kukaan voisi hyötyä. Tietysti talven ankaruus on Venäjän köyhyyden syöveri, jota etelän kehitysmaalaistenkin on vaikea kuvitella.

Onko tämä sitten sosiaalipornoa? Mielestäni ei, sillä Sentšin on lahjakas ja taloudellinen kertoja. Vajaassa kahdessasadassa sivussa tapahtuu paljon, eikä tekstiä voi ahmia kerralla. Henkilöhahmoihin voi osittain samastua, vaikka kukaan heistä ei ole erityisen sympaattinen. Sääliä he eivät kerjää yksilöinä, vaan teos kutsuu pikemminkin yhteiskunnalliseen pohdintaan perheen, paikallisyhteisön ja valtion suhteista. Olisiko esimerkiksi flegmaattisella Artjomilla ollut paremmat selviytymismahdollisuudet kaupungissa, jos hän olisi jäänyt sinne yksin ilman vanhempiensa tukea? Mitä Venäjällä on tapahtunut, miksi nuoret eivät aseta itselleen edes vaatimattomia tavoitteita? Onko perheestä tullut ainoa turvan linnake, ja mitkä ovat perhekeskeisen yhteiskunnan ansat?

Pidin kirjasta paljon, vaikka sen jättämä päällimmäinen tunnetila oli angsti. Joskus angsti on tarpeellista, jotta saisi syvemmän otteen jostain kulttuurista kuin mitä viihdeteollisuus tarjoaa. Esimerkiksi verrattuna Ville Haapasalon sarjoihin, joissa viinanjuonti on sankarillista, tämä romaani tarjosi erinomaisen peilin.

Poika ilman iPhonea

imageTulevaa mökkikautta (joka minulla kestää yleensä kolmisen päivää) pohjustaessa luin sydäntä lämmittävän nuortenkirjan pojasta, joka pääsee neljätoistavuotiaana ensi kertaa mökkilomalle. Nadja Sumasen palkittua Ramboa (Otava, 2015) selasinkin jo joulun alla kirjakaupassa, mutten keksinyt sille sopivaa lahjansaajaa.

Rambon teemat ovat varsin järeät ja potentiaalisesti masentavat. Romaani käsittelee lapsiperheiden köyhyyttä, syrjäytymistä, vanhempien työttömyyttä, mielenterveysongelmia ja yksinhuoltajuutta. Voisi siis luulla, että tulossa olisi kunnon nyyhkypaketti, mutta tässä teoksessa ongelmien keskellä ei märehditä. Kyllä, Rambon äidillä on todella vaikeaa ja mahdollinen huostaanottokin on ollut perheessä lähellä. Sosiaalityön näkökulmasta suurin ongelma perheessä on ruokahuollon puute. Rambon nälkä on käsinkosketeltavaa, ja kun hän pääsee äidin uuden poikaystävän vanhempien mökille kylään, ongelman kattavuus paljastuu.

Rambo on kasvanut syntymästään asti niukkuudessa ja tottunut piilottamaan perheen köyhyyttä koulussa ja vapaa-ajalla. Teininäkään hänellä ei ole kännykkää, mikä tuntui romaanissa ainoalta epäuskottavalta lenkiltä. Koska känny on nykyään kasvatuksellinen turvaväline, olettaisin, että sen hankkimiseen voi saada jopa toimeentulotukea. Mutta kenties Rambon äidin resurssit eivät riitä harkinnanvaraisen tuen anomiseen. Näin poika näkee kaveriensa varustelutason:”Jos joku niistä unohti iPhonensa pyykkiin menevien housujen taskuun ja se meni rikki pesukoneessa, niin se sai samantien uuden, vielä vähän paremman.”

Äiti ja poika elävät pitkälti järjestäytyneen yhteiskunnan ulkopuolella. Ramboa elämän syrjässä pitää koulu, jossa hän on yläluokilla siirtynyt erityisluokalta normaaliluokalle. Normaalin esittäminen ei kuitenkaan kuulu hänen repertuaariinsa, vaan hän on sisäistänyt identiteetin ADHD-nuorena.

Kesänvieton kuvaus Annikin ja Erkin luona Etelä-Karjalassa on humoristista ja tapahtumarikasta. Rambo saa mökille kaveriksi perheen lapsenlapsen Liinan, joka on elänyt ylisuojeltua elämää ratsastustunteineen. Liina suhtautuu Ramboon alussa pissismäisen nyrpeästi, mutta kaksikon välille kehittyy merkillinen yhden kesän ystävyys. Ei hemmotellulla tytölläkään ole helppoa oikuttelevien vanhempien erokriisin keskellä. Oikeastaan hän oireilee enemmän heitteillejätöstä kuin nälkiintynyt Rambo. Hänellä kriisi ilmenee tuntemattomien miesten kanssa chattailuna somessa, ja päätypä Rambo jopa ritariksi treffien keskelle inhottavan aikuisen miehen kanssa.

Kesämökkilomalla tehdään enimmäkseen tavallisia asioita, kuten saunotaan, kalastetaan, marjastetaan ja käydään kirppiksellä hankkimassa Fida-merkkisiä muotivaatteita. Kerronta on silti sen verran rempseää, että nämä tavallisetkin asiat näyttäytyvät juhlallisina. Loma venyy koko kesän mittaiseksi äidin äkillisen sairaalareissun vuoksi, mutta Rambo on parhaassa mahdollisessa hoidossa ja saa myös mahdollisuuden peilata oman elämänsä käänteitä toisiin. Parhaiten romaani kuvaa yksinhuoltajaperheen kontaktien puutetta ja eristäytyneisyyttä. Mökkiloma on lähiössä yksin kasvaneelle pojalle todella iso tapahtuma, kun taas monelle muulle nuorelle se voisi esiintyä vankileirinä.

Koen, että teos voi puhutella sekä tyttö- että poikalukijoita, luultavasti juuri yläkouluikäisiä. Kovin nuorelle lukijalle en tätä antaisi mielenterveyskuvauksen vuoksi, vaikka tässä ei olekaan paljoa päihde- tai seksuaalista sisältöä. Teos puhuttelee taatusti myös sosiaalialalla työskenteleviä tai sitä opiskelevia tätejä, sillä se osoittaa hankalissa oloissa kasvavan nuoren oman toimijuuden. Äidin toimijuus on ajoittain kovin minimaalista, mutta kuvaavaa aikamme haasteista. Aikuisiin kohdistuvan sosiaalityön vähyydestäkin teos varmasti kertoo.

Minua taisi välillä lukijana hämmentääkin perheen sosiaalisen tilanteen kuvauksen tarkkuus, sillä aloin lukea teosta jossain vaiheessa sosiaalityön tapaustutkimuksena. Sinänsä on mahtavaa, että nuoria lukijoita ei pidetä pumpulissa, vaan heille tarjotaan mahdollisuus yhteiskunnan kokonaisvaltaiseen tarkasteluun. Teos siis sopii niille nuorille, jotka eivät innostu fantasiakirjallisuudesta.

Perheenyhdistämisen sudenkuopat

lumen_syli-gronroos_satu-17079897-frntSatu Grönroosin esikoisromaani Lumen syli (Atena, 2012) vie aikamatkalle 1960-luvun Jyväskylään, kaupunkiin, jossa koko kansaa yhdistävät reippaat talviurheilulajit. Kaupunki sivakoi itsensä hikeen Tuomiojärven jäällä ja luistelee kurinalaisen oikeaan suuntaan monilla luistinradoilla, joiden kaikissa vaihtokopeissa haisee samanlainen kaminapuiden ja hien sekoitus. Kouluissa köyhien perheiden lapset kärsivät eniten liikuntapäivinä, jos joulupukki ei olekaan tuonut uusia luistimia. Köyhäinhoidon antamat laput eivät riitä luistimiin, ei edes nahkasaappaisiin, vaan niillä heltiävät osuuskaupan tiskiltä vain huopatöppöset, kaikkien lasten inhokkikengät.

Romaanissa on kaksi päähenkilöä, ekaluokkalainen Helmi ja hänen nuori opettajansa Kaarina. Molempia yhdistää isättömyys, mikä vielä 60-luvulla on sosiaalinen stigma. Kaarina on paennut isättömyyttä ensimmäisen työssäkäyvän, taloudellista turvaa lupaavan sulhasen kainaloon, kun taas Helmi elää mielikuvitusmaailmoissaan kykenemättä edes kuvitella sen ”joulupukin” kasvoja, joka lahjoitti äidille kolme lasta kuin tyhjästä. Helmin ensimmäiseen kouluvuoteen mahtuu perheenyhdistämistä, sillä saman katon alle puutalon puolikkaaseen muuttavat aikuinen isoveli Pena ja vanhainkodista paennut isoisä Vili. Perheenyhdistäminen on kaikille tukalaa, sillä Pena on työtä vieroksuva, viinaanmenevä hunsvotti eikä isoisä suostu ottamaan lääkkeitään. Sukupolvien kohtaamiset ovat tragikoomisia, mutta tiukimmille tilanne vetää Elsa-äidin, joka joutuu elättämään kuutta suuta.

Nostan perheenyhdistämisen teeman esiin siksi, että se on taas 2010-luvulla kuuman ajankohtaista, tosin ei meidän kantasuomalaisten kohdalla. On aiheellista muistaa, että erikoiset perheenyhdistämiset ja ”kadonneiden” sukulaisten ilmaantumiset olivat suomalaistakin arkea ei niin kauan sitten. Vastuunjaon ja taakankantamisen teemoista keskustellaan juuri nyt niin valtioiden välillä kuin paikallisesti. Kuten tässäkin muistutetaan, taakanjako harvoin sujuu demokraattisesti ja jouston vara on aina lopulta yksilöiden välillä neuvoteltavissa oleva asia. Köyhässä, agraarisessa Suomessa huoltosuhteet olivat aikanaan kovin epämääräisiä ja epäreiluja.

Helmi on perheessään ”näkymätön lapsi”, jonka oireiluja kellään ei ole aikaa huomata tai ottaa vakavasti. Kiukuspäissään äiti uhkailee omapäistä tytärtään kasvatusneuvolalla ja -laitoksella, mutta tosiasiassa hän jaksaa pohtia vain raha-asioita ja Tirran tansseja. Lapset jäävät usein viettämään iltoja ja jopa öitä keskenään, sillä isoveljestäkään ei ole lapsenvahdiksi. Helmi näkee näkyjä ja painajaisia auton alle jääneestä ystävästään Mirjamista ja puskissa vainoavasta Otuksesta, joka kävi käsiksi toiseen luokkatoveriin, Saaraan. Otuksen vuoksi Helmi ei uskalla kävellä yksin Harjun maastossa, vaan hänen reittejään leimaa pelon maantiede. Oudot vatsavaivat, yökastelu ja näpistykset ovat alkusoittoa Helmin hädälle, mutta hänen äitinsä ei suostu ottamaan opettajien yhteydenottoja vakavasti. Hänen maailmassaan lasten oikuille ei ole aikaa – opettajien huolestuneisuus johtuu heidän joutilaisuudestaan ja porvarillisen aseman etuoikeutuksesta.

Teos on kiinnostava yhdistelmä luokka-analyysia, trilleriä ja paikallishistoriaa. Grönroosin kirjoitustyyli on ilmavan minimalistista lyhyiden lauseiden magiaa. Kappaleet ovat enimmäkseen kaksisivuisia. Helmin ja Kaarinan tarinoiden yhteen nivoutuminen tuo mukanaan yllätyksiä loppuun saakka. Tapahtumat ovat pitkälti arkisia, ja vaikka juoneen mahtuu paljon dramaattisia käänteitä, kuolemaa, väkivaltaa ja surua, Grönroosin kertojan ääneen mahtuu myös lämpöä ja huumoria. Perheen keskustelut sosialismista saivat minut nauramaan ääneen, niin aidon absurdeilta ne tuntuivat. Ajankuvaa ja myös Jyväskylän kaupungin mikrohistoriaa Grönroos tarjoaa suurella kauhalla. Kuvaukset Väinönsaunan saunailloista toivat mieleeni Pirjo Hassisen Sauna Paradisin (2014) lihalliset ilottelut, kun taas naiskuvan, muodin ja idullaan olevan feminismin kuvaukset toivat mieleeni Laura Honkasalon romaanin Perillä kello kuusi (2015). Hassisen ja Honkasalon romaaneissa historiallisia detaljeja tosin viljellään runsaammin; Grönroosilla keskiössä ovat päähenkilöiden sisäiset kriisit ja selviytymisstrategiat.

Pitkälti romaani kertoo mielen särkymisestä tai sen uhasta. Kaarina-opettajan kohtalo tuntuu pienen koululaisen kohtaloa murheellisemmalta, vaikka molemmille annetaan toivoa. Johtuen Grönroosin kertojan taidoista kohtaloita ei selitetä puhki, vaan lukijalle jää mahdollisuus täyttää tarinan jättämiä hiljaisuuksia ja aukkoja.

Kansikuvan perusteella luulin teosta chicklit-kirjaksi. Arvaus meni täysin pieleen, sillä tämä ei ole viihdekirjaa nähnytkään. Kirjoitustyyli antaa kepeyden vaikutelman, mutta helppolukuisten lauseiden takana piilee psykologisia järkäleitä. Ja vaikka päähenkilöt ovat naispuolisia, en menisi luonnehtimaan teosta tyypilliseksi naiskirjallisuudeksikaan (huolimatta siitä, että gynekologikäyntejä raportoidaan yksityiskohtaisesti). Isoisän ja Pena-veljen hahmot ovat erityisen kiinnostavia. Pena on romaanin klovni, holtiton pahis, joka syö siskonsa synttäriherkut, mutta samalla haluaa olla osana laajennettua perhettä.

Pidättäydyn nyt niiden omakohtaisten muistojen jakamisesta, joita teos herätti loputtomiin. Paljasjalkaisessa jyväskyläläisessä teos avasi monia tiedostamattomia kanavia, näkökulmia, joista en ole kaupunkia aiemmin katsonutkaan. Kuitenkaan en lukenut romaania Jyväskylän vuoksi, kuten esimerkiksi teen Markku Ropposen Kuhala-dekkareita ahmiessani. Teos taatusti avautuu erinomaisesti ilman paikallistuntemusta.

Esikoisromaaniksi Lumen syli on uskomattoman intensiivinen ja kypsä, mikä osittain selittyy Grönroosin aiemmalla uralla kustannusmaailmassa. Uskoisin teoksen puhuttelevan monenlaisia yleisöjä, myös miehiä ja myöhempiä sukupolvia, jotka eivät muista laamapaidan kosketusta iholla.

Ihmisyyden valuutan devalvaatio

KänöksiKiinalaisamerikkalainen Jean Kwok valottaa romaanissaan Käännöksiä  (Bazar, 2011, suom. Ulla Lempinen) amerikkalaisen unelman kääntöpuolta, kielitaidottomien siirtolaisten työmarkkinoita ja epäinhimillisiä asuinoloja. Teos on osittain omaelämäkerrallinen, eli perustuu kirjailijan kokemuksiin lapsityövoimasta amerikkalaisilla hikipajoilla.

Päähenkilö Kimberly on tullut New Yorkiin kahdestaan leskiäitinsä kanssa. He ovat kiitollisuudenvelassa äidin siskolle, Paula-tädille, joka on vaatetehtailija ja jonka tehtaassa on töissä lähinnä kielitaidottomia ja vailla kansalaisuutta olevia kiinalaisia. Paula-täti maksaa hameiden viimeistelystä 1,5 centtiä per kappale. Tämän lisäksi hän perii äidin palkasta leijonanosan velan suorituksena, onhan hän maksanut kaksikon lennot ja auttanut maahanmuuton järjestelyissä. Hän kutsuu ystävyyttä ”ihmisyyden valuutaksi” merkiten jokaisen palveluksen tilikirjaan, joka ei koskaan tyhjene. Äiti ja tytär elävät velkavankeudessa vuosikausia. Kimberlyn osa on lapsityöläisen, sillä pelkästään äidin työpanoksella he eivät selviä edes minimikustannuksistaan.

Kimberly on kuitenkin huippulahjakas matematiikassa ja luonnontieteissä, ja alkukangerteluiden jälkeen hänen kykynsä huomataan Brooklynin ghettokoulussa. Alue, jolla Kimberly asuu, on pahasti slummiutunut, ja hän pyrkii tekemään kaikkensa, ettei hänen osoitteensa paljastuisi kavereille. Koska hän käyttää kaiken vapaa-aikansa äidin auttamiseen tehtaalla, hän kärsii sosiaalisesta eristäytyneisyydestä. Silti Annette-niminen nörttityttö liittoutuu uuden tulokkaan kanssa tarjoten seuraansa elokuviin ja shoppailureissuille. Annetten kotiin hän saa mennä vain aniharvoin, sillä äiti pelkää kutsun edellyttävän vastakutsua. Moneen vuoteen Kimberlyn ja äidin luona ei käy ainuttakaan vierasta, onhan ränsistynyt kellariasunto hiirten ja torakoiden kansoittama eikä heillä ole lämmitystä.

Noin puolet teoksesta keskittyy Kimberlyn koulunkäynnin haasteisiin. Teos kuvaa varsin ansiokkaasti amerikkalaisen koulutusjärjestelmän sudenkuoppia, verrataanhan tässä ns. slummikoulua lahjakkaiden lasten yksityiskouluun. Kimberlyllä ei ole helppoa kummassakaan koulussa, mutta onnekseen hän löytää suojelijoita, jotka kirjoittavat suosituskirjeitä stipendien ja vapaapaikkojen saamiseksi. Lahjakkaiden lasten koulussa Kimberly on jonkunlainen etninen maskotti, mutta Kwok ei lopulta kirjoita syvällisesti etnisestä identiteetistä.

Kwok näyttää sydäntä särkevästi köyhimpien maahanmuuttajien ahdingon ja uupumuksen. Kimberly itse on poikkeustapaus, sillä hänellä on aseenaan poikkeuksellisen terävä pää, jolla hän raivaa tiensä ulos Chinatownin lainalaisuuksista. Samoin ei käy hänen nuorille kohtalontovereilleen, vaan suurin osa lapsityöläisistä jatkaa heille määrätyissä paikoissa, usein elättäen useampaa perheenjäseniä pimeissä töissä. Kimberlyn elämän suurin rakkaus Matt ei koskaan poistu Chinatownista, kun taas Kimberly itse lähtee opiskelemaan lääketiedettä Yaleen.

Kyseessä ei varsinaisesti ole tuhkimotarina, eikä tyypillinen tiikeriäidin kunnianhimoinen tilitys. Kertojan ääni on kovin realistinen ja maltillinen. Kwok ”värittää” amerikankiinalaisten kulttuuria paljon vähemmän kuin esimerkiksi Amy Tan, joka aikanaan teki suuren numeron keittiöjumalista ja ruokakulttuurista. Äidin ja tyttären suhteessa on saman tyyppistä raivoa kuin Taninkin teoksissa, mutta tässä äidin rooli on hiljaisempi ja alistuneempi kuin Tanin matriarkkojen.

Minulle tuli teosta lukiessani mieleen Bangladeshin tekstiilityöläisten asema, ja olin jopa hämilläni uudesta tiedosta, että vastaavia työoloja on ollut Yhdysvalloissa. Oikeastaan romaani on pohjimmiltaan kuvaus luokkaeroista ja etuoikeutettujen ryhmien sokeudesta elintasoeroille. Kukaan Kimberlyn syntyperäisistä ystävistä ei nimittäin voi arvata, millaista hänellä oikeasti on kotona. Länsimaisen yhteiskunnan käsitys lapsuudesta ja nuoruudesta on törmäyskurssissa kiinalaisen maailmankuvan kanssa, jossa suvun ja perheen intressi tulee aina ennen yksilön intressiä.

Pidin teoksen poliittisesta ulottuvuudesta, mutta olin välillä tuskastunut tekstin ylisimppeliin kieleen. Myös Kimberlyn kielellisen identiteetin kehityksen kuvaus jää mielestäni puolitiehen, enkä edes ymmärtänyt kaikkia kieleen liittyviä vitsejä. Amerikankiinan suomennokset eivät mielestäni toimineet kielivirheiden kohdalla. Kulttuurisen käännöksen teemasta kiinan ja englannin välillä on kirjoittanut paljon ansiokkaammin Xiaolu Guo, joka laajentaa aiheen ”rakastavaisten sanakirjaksi”. Mielenkiintoinen vertailukohta syntyy tämän teoksen ja ensimmäisen britanniankiinalaisen romaanikirjailija PP Wongin teoksen The Life of a Banana välillä, joka myös osittain kertoo maahanmuuttajanaisten köyhyydestä. Tässä kerronnan sävy on miltei traaginen, kun taas Wong kertoo lontoolaisten kiinalaisnaisten elämästä humoristisemmin.

Teos sopii kaikille maailmantuskaa poteville, ammattiliittoaktivisteille ja opettajille, joiden työssä on tällä hetkellä monikulttuurisia haasteita.

Miksi moshaamiseen tarvitaan sporttirintaliivit?

moranMuistaako kukaan, miltä tuntui kulkea pitkävartisissa Doc Martenseissa, mahdollisesti yhdistettynä kirpparilta löydettyyn kukkamekkoon? Onko lempijuomasi joskus ollut sillanalaisten asukkaiden suosima väkevöity viini?Heitetäänkö naamallesi vodkaa ilkeän kielesi vuoksi? Oletko valinnut yhden illan panoja niiden asuinpaikan mukaan, määrittäen samalla oman panovyöhykkeesi? Oletko ollut kiihkeässä kirjeenvaihdossa kulttipoptähden kanssa?

Jos vastaat yhteenkään kysymyksistä ”kyllä”, Caitlin Moragin Näin minusta tuli tyttö (Schildts&Söderströms, 2015, suom. Sari Luhtanen) voi olla tuleva raamattusi. Itse kiinnostuin teoksesta pelkästään kansikuvan perusteella, sillä suhtaudun edelleen kovin nostalgisesti mustiin Martenseihin. Oltuaan alun perin punkkareiden ja skinien ”mummonpotkimiskengät” niistä tuli 1990-luvun alussa kuuminta mainstream-muotia. Romaani alkaa vuodesta 1990, jolloin Johanna Morrigan on 14-vuotias ja hänen ainoa ystävänsä suvun ulkopuolella on 72-vuotias Violet, jonka luona hän käy muorin ensiluokkaisen keksivaraston vuoksi. Johanna on ylipainoinen, kömpelö ja itseoppinut intellektuelli kaupungin vuokra-asunnossa. Isä on työkyvyttömyyseläkkeellä ja äiti on juuri synnyttänyt yllätyskaksoset. Sosiaalituilla seitsemän hengen elättäminen on uuvuttavaa puuhaa.

Johanna päättää rakentaa itsensä uudelleen ryhtymällä ensin goottikuningattareksi ja sitten rocklehden toimittajaksi. Hän pommittaa arvioillaan alan lehtiä niin, että lopulta pääsee työhaastatteluun. Kuusitoistavuotiaana hän tienaa jo 400 puntaa kuussa ja kiertelee ympäri maata keikoilla lehden piikkiin. Samalla hän jättää koulun kesken, sillä yöpainotteisen juhlimisen, matkustelun ja aamuheräämisten yhtälö on mahdoton. Johannasta kuoriutuu rääväsuinen ja kyyninen Dolly Wilde, jonka maine paisuu legendaariseksi keikkapaikkojen vip-tiloissa. Dolly rakastaa aloittelevien bändien verbaalista teurastamista. Arvioissa on myös aimo annos feminististä kostoa, sillä kukaan ei ole kertonut Dollylle, kuinka yhdistetään rockhenki ja naiseus. Ensimmäisellä juttukeikallaan hän kokee moshaamisen mahdottomaksi, sillä kukaan ei ole kertonut, että siihen tarvitaan sporttirintaliivit.

Morag kirjoittaa reipashenkisen humoristisesti, vaikka rivien välissä on paljon aitoa puutetta, kärsimystä, häpeää ja pahoinvointia. Wolverhamptonin kaupungin väärällä postinumerovyöhykkeellä asuminen kun on omanlaisensa poltinmerkki. Teoksessa pidetään vahvasti yhtä työväenluokkaisen taisteluhengen kanssa, juhlitaan Margaret Thatcherin poistumista vallan kahvasta, pohditaan sosiaalitukien hakemisen strategioita ja tullaan toimeen kaalilla höystetyllä makaronilla. Johannan solidaarisuus perhettään kohtaan on saumatonta; hän toivoo pystyvänsä osallistumaan perheen elatukseen juttupalkkioillaan.  Toisaalta hän on tietoinen, että jos hän ei pian pääse pois Wolverhamptonista, hänen elämänsä tulee jäätymään samaan kortteliin vanhempiensa kanssa. Lontoo on hänen ”oikea” kotinsa.

Teos on siis jämäkkä tutkimus työväenluokkaisesta naiseudesta, lihavuudesta ja seksuaalisuudesta. Dolly Wilde saa lihavanakin riittävästi miehistä huomiota rämäpäisen asenteensa vuoksi, mutta eräissä juhlissa hän saakin kuulla olevansa juhlien isännän ”slummihoito”. Holtittomat seikkailut muuttuvat pian itsetuhoisiksi. Peruskysymys onkin: ”Mitä pitää tehdä, kun on rakentanut itsensä – ja sitten huomaa, että on käyttänyt ihan vääriä rakennuspalikoita?”

Teoksessa oli paljon yhtäläisyyksiä tv-sarja My Mad Fat Diaryn kanssa, jossa myös on itsetunto-ongelmien kanssa kamppaileva ylilihava teinityttö 1990-luvulla, tosin hän ei ole yhtä feministinen eikä hänestä tule kuuluisaa. Suosittelisin teosta muuten tämän päivän nuorille lukijoille feministisen sanoman vuoksi, mutten tiedä, jaksavatko he lukea pitkällisiä tilityksiä 90-luvun musaskenestä. Oman ikäpolveni lukijat eli 70-luvulla syntyneet taatusti osaavat ottaa ilon irti teoksesta. Teos sopii erityisesti niille aikuisille, jotka lukevat mielellään myös nuortenkirjoja. Ja jos teinien irstailu menee överiksi, ainakin teos voi johtaa nostalgisiin retkiin levyhyllylle. Kuunnellaanhan tässä niinkin erilaisia artisteja kuin Phil Collins, Limahl, Serge Gainsbourg, Morrissey, Sepultura, Courtney Love, Inspiral Carpets, Manic Street Preachers, Pixies, Take That ja Suede.  Erityiskiitos musikaalisesta inspiraatiosta.

Kauhua elintasokuilusta

12223183070083116-p001775lRakkaan maan kirjallisuuteen perehtyminen etenee etananvauhtia. Niccolò Ammanitin Minä en pelkää (Otava, 2005, suom. Leena Taavitsainen-Petäjä) tuli eteeni sattumalta ja vaikutti teokselta, jonka voi nauttia kepeänä kenttälukemistona, rankasta teemasta huolimatta.

Mikä sitten on kepeää, siitä voidaan kiistellä. Minulle kepeä lukemisto on mutkattomalla kielellä kirjoitettua – ja usein protestoinkin sellaista tekstiä vastaan, kun en nopeana lukijana osaa pitää sellaisen parissa miettimistaukoja lainkaan. Tässä romaanissa kertoja on yhdeksänvuotias ja juoni sen verran karmaiseva, ettei selkokieli häirinnyt. Lapsinäkökulmankaan ei aina tarvitse johtaa simppeliin kielenkäyttöön, mutta tässä kertojana on poika, joka asuu eteläitalialaisessa Acqua Traversen kylässä, jossa on kuutisen taloa ja joka ei ole paljoa lähitienoiltaan poistunut. Toisen lapsen, rikoksen uhrin, kieli onkin kompleksisempaa, mutta häntä kuullaan vähemmän. Michele-poika ei ole täysin tynnyrissä kasvanut, mutta hänen elämäänsä säätelevät nälkä ja vanhempien epäjohdonmukaiset kuritoimenpiteet. Kouluja käymättömien vanhempien maailma on kovin karu, pelkkään niukkuuteen ja materiaaliseen etuun pohjautuva. Lapsia piestään usein eikä helliä tunteita pahemmin näytetä.

Luvattomilla retkillään Michele ja ystävät huomaavat panettonen muotoisen kukkulan, jota eivät ole vielä valloittaneet. Kesä jumalanhylkäämässä kylässä on pölyinen ja tukahduttavan kuuma. Lasten retket ovat jopa vaarallisia, koska he eivät osaa arvioida välimatkoja eivätkä kuljeta mukanaan vesipulloja. Heidän leikeissään annetaan julmia rangaistuksia hitaille ja kömpelöille. Erään rangaistuksen seurauksena Michele löytää autiotalon kupeesta oudon kuopan, joka on peitetty likaisella patjalla.  Kuopan ympärillä on elämän merkkejä – näyttää siltä, että joku pitää leiriään talolla. Mitä kuopasta löytyy ja kuinka Michele alkaa pikkuhiljaa saada selvää piilottajien motiiveista on karmivaa luettavaa.

Lukisin romaania ensisijaisesti kertomuksena köyhyydestä. Sosiopoliittinen kritiikki tapahtuu rivien välissä, elävinä kuvina pysähtyneisyydestä ja vaihtoehtojen vähyydestä. Tapahtumavuosi on 1978 ja jo tuolloin peräkylien tyhjeneminen on ollut Italiassa arkista arkea. Jostain Michelen isä saa satunnaisia tuloja niin, että lapsille ostetaan pyöriä ja Barbie-nukkeja, mutta päivittäinen leipä on kapeaa. Draaman kärjistyessä vanhemmat kertovat muuton pohjoiseen tapahtuvan minä päivänä tahansa, jo ennen uuden kouluvuoden alkua. Michele haaveilee asunnosta kerrostalon huipulla ja leveileekin tästä kavereilleen.

Tarinan taustalla on monia reaalimaailman draamoja, sillä Italiassa oli 70-luvulla käynnissä oikea rikkaiden perheiden lasten kidnappausaalto. Puhtaan lapsinäkökulman valinta toimii tässä hyvin, sillä näin vältetään sensaatiohakuinen moralismi ja kaikenlainen jälkiviisaus. Poika joutuu kohtaamaan vanhempansa ja naapurustonsa sedät ja tädit järkyttävässä uudessa valossa, mutta hän ei tapahtumien aikana pysty arvottamaan tai arvioimaan näkemäänsä julmuutta. Teksti pohjautuu pitkälti lasten keskeiselle dialogille ja toteuttaa onnistuneen draaman periaatetta: ”näytä, älä selitä.” Kirjasta onkin tehty elokuva, ja tekstin elokuvallinen veto on vahvaa.

Italialaisista pikkukylistä on saatu viime vuosikymmeninä aikaan paljon idyllistis-romanttista kerrontaa. Minusta on hyvä, että kyläelämän nurjistakin puolista kirjoitetaan, ja se vähä, mitä olen italialaiseen nykyproosaan perehtynyt, näyttää kulkevan kujan varjoisampaa puolta. Isä Camillot ja Montalbanon tarinat ovat ”sydäntä lämmittäviä”, mutta myyttien purkajiakin tarvitaan. Tässä paikallista elämänmenoa ei ihastella lainkaan, ja jos aisti-iloja on, ne jäävät kauhutarinassa lapsipuolen asemaan. Michelen lempiruoka on perunamuusi keitetyillä kananmunilla ja oikein hyvinä päivinä hän saattaa saada jälkiruoaksi sokeroituja persikoita. Terveenä havaintona siis oli, että italialaisesta arjestakin voi kirjoittaa ilman monimutkaisia kokkausfantasioita.

Lopulta tarina pojasta kuopassa ei järkyttänyt mieltäni syvästi, muistan kokeneeni suurempaa ahdistusta luettuani suomalaisista dysfunktionaalisista perheistä samalta ajanjaksolta esimerkiksi Kreetta Onkelin tai Susanna Alakosken kertomana. Michelelle ja Filippolle annetaan kai enemmän toivoa kuin suomalaisten alkoholistiperheiden sijaiskärsijöille.