Vain yhden papusäkin tähden

Teos: Binwell Sinyangwe: A Cowrie of Hope (Heinemann, 2000)

Eilen oli hyvä päivä maahaasteen suhteen, sillä löysin netistä Open Libraryn ja sen kautta mahdollisuuden lukea teoksia pienemmistä maista, joita vähän tunnen. Ensimmäinen kirja, johon tartuin, tuli viimeksi lukemani mosambikilaisteoksen naapurimaasta, Sambiasta. Mosambikilaisteosta olin lukenut yli 20 vuotta, ja sambialaisteoksen luin parissa tunnissa. Englanneilla on eroa, ja tämä romaani oikein loisti sujuvalla ja omaperäisellä paikallisella poljennalla.

Romaani kertoo kolmikymppisestä lukutaidottomasta yksinhuoltaja Nasulasta, jolla on yksi tytär, Sula, ja liian kalliit koulumaksut maksettavanaan. Sulan luokasta vain neljä oppilasta on valittu jatkamaan lukioon, joka on sisäoppilaitos kaukana kotoa. Tyttären koulutus on ainoa asia, joka tuo hänen elämäänsä toivoa, mutta hänen maissinviljelyksensä ei ole onnistunut suunnitellusti. Pientila on tuottanut vain papuja, joita viljelevät kaikki, eikä niillä ole maalaiskylässä markkina-arvoa.

Nasulalla ei ole muuta vaihtoehtoa kuin lähteä kerjäämään rahaa kuolleen miehensä sukulaisilta. Perille päästyään hän huomaa heti mahtitilan ränsistyneen, ja tunnelma appivanhempien luona on nuutunut. Miehen veli, jonka kosinnan hän torjui hautajaisten jälkeen, on henkilö, jolta hän ajatteli rahat lainata, mutta hän tuskin tunnistaa miestä samaksi kuin kymmenen vuotta sitten. Häneen on pesinyt se ”uusi tauti”, joka tappaa talossa ja puutarhassa, ja kaksi hänen vaimoistaan ovat jo kuolleet ennen häntä. Hän ei voi kuin kiittää Luojaansa, että säästyi neljännen vaimon kohtalolta, mutta tämäkään ei ratkaise elatusongelmaa.

Palattuaan kotiin hän saa vieraaksi vanhan ystävän, joka houkuttelee hänet mukaansa pääkaupunkiin papuja myymään. Mukaan lähtee 90 kilon säkki, jota naiset tuskin jaksavat kantaa bussiasemalta torille. Nasulan on jäätävä nukkumaan taivasalle säkkinsä kanssa, jotta toripäivä seuraavana aamuna onnistuisi. Kaikki torilla menee kuitenkin päin helvettiä, ja hän on menettänyt niin koulurahat kuin loppuvuoden appeet. Tästä eteenpäin en tee juonipaljastusta, mutta tarina alkaa jo muistuttaa dekkaria, ja kylmä hiki nousi pintaani monessa vaiheessa, niin täysillä eläydyin tämän maman ihon alle. Loppua kohti tirauttelin kyyneleitä, ja mietin myös onnistuneen tarinankerronnan voimaa.

Tässä tarinassa moni asia on Sambialle tyypillistä, tai se nousee jopa kansallisen representaation tasolle. Yksinhuoltajien ja HIV-orpojen tilanteesta olen lukenut jo aiemmin, kuten myös eteläisen Afrikan maiden järkyttävistä talousuudistuksista, jotka jättivät maaseudun köyhät maksamaan hallitusten riskibisnekset. Kirjassa puhutaan paljon politiikkaa, mutta sellaisella tasolla, jonka ”Pihtiputaan mummokin” ymmärtää. En kokenut lukevani kirjaa vieraasta kulttuurista, vaan itsellenikin tutusta selviytymisestä. Juoni on jännittävä, mutta arkinen, jopa ennalta-arvattava, mutta silti teos piti otteessaan aivan maagisesti.

Miehen kirjoittamaksi kirjaksi sen naisnäkökulma on vahva ja uskottava. Miehet ovat kirjassa sivurooleissa, ja usein juoppoja tai roistoja. Naiset pyörittävät talouksiaan kaikesta huolimatta, eikä kaikkien yksinhuoltajien haaveena ole löytää uutta elättäjää. Pidin varsinkin siitä, ettei Sinyangwe luo naisistaan supersankareita tai nosta heitä jalustalle. Vaikka Nasula on aiemmin asunut miehensä kanssa kaupungissa, hän on helposti höynäytettävä, ja toimii välillä järjettömän impulsiivisesti. Erityisen kauhuissani olin siitä, että hän jätti tyttärensä yksin viikoksi selviytymään huonolla ruoalla.

Olen viime aikoina lukenut lähes kaikki eteeni tulleet uudet afrikkalaisteokset, joista valtaosa on ollut naisten kirjoittamia. Miesten kirjoittamia uudempia kirjoja olen tainnut lukea vain Nigeriasta, tai jos olen, niin ne ovat olleet valkoisten miesten kirjoittamia. Tämä teos oli ihastuttava poikkeus, ja aloin heti kuikuilla Sinyangwen muuta tuotantoa. Julkaistuja teoksia on vain kaksi, mitä ihmettelin, sillä olin havaitsevani A Cowrie of Hopessa kansainvälisen menestysteoksen siemeniä. Tai ainakin luulen, että teos olisi suomeksi käännettynä voinut olla hitti, koska monet suomalaislukijat pitävät maalaiselämän kuvauksesta. Kirja kannattaa kaivaa esiin, jos luet englanniksi, sillä sen teemat tuskin ovat vanhentuneet 20 vuodessa.

Toki tämä kertomus on pienempi kuin monet maailmalla paljon myyneet menestysromaanit, mutta itse usein sympatiseeraan enemmän teoksia, joiden aika-akseli on suppeampi ja jossa toimitaan vain yhdessä maassa. Kiinnostavassa afrikkalaisteoksessa ei aina tarvitse olla orjakaupan historiaa, brutaalia sisällissotaa tai monipaikkaisen identiteetin pohdintaa. Joskus riittää, että tarinassa on pelkkä proosallinen papusäkki.

Maahaaste etenee nyt rastille 76/196: Sambia. Tämän jälkeen yritän nyt pysyä hetken eteläisessä ja keskisessä Afrikassa, koska huomaan lukemisen olevan helpompaa, jos seikkailee hetken yhdessä kulttuuripiirissä. Korkattavia maita: Lesotho, Swazimaa, Namibia, Malawi, Angola, ja ainakin toinen Kongoista.

Mainokset

Pikku pääskysten fadoa kuuntelemassa

Teos: Mia Couto: Voices Made Night. (Heinemann, 1986)

Käännös: David Brookshaw

Mia Couto (s.1955) on yksi Mosambikin kansainvälisesti tunnetuimmista kirjailijoista, ja minulla on ollut hyllyssä hänen varhainen novellikokoelmansa, Voices Made Night, yli kaksikymmentä vuotta. En aikanaan oikein syttynyt näistä köyhän maaseudun maagis-realistisista tarinoista, ja nytkin olen tankannut teosta maahaasteeni alusta saakka. Toisaalta olen lukenut myöhemmin hänen romaaninsa, Flamingon viimeisen lennon (2001), joka muistaakseni oli vallan mainio. Hänen tuotantonsa on laaja, ja sisältää romaaneja, novelleja, runoja ja esseitä, mutta valtaosa siitä on saatavilla vain portugaliksi.

Blogini lukijaa saattaa kiinnostaa se, että Mia Couto on valkoihoinen, ja mies eikä nainen, kuten nimi suomeksi kuulostaa. Hän on syntynyt Mosambikissa sen siirtomaa-aikaan ja ilmeisesti asunut maassa lähes koko ikänsä. Mosambik on yksi Afrikan myöhimpään itsenäistyneistä valtioista (1975), jossa käytiin verinen sisällissota 1970-luvun lopusta vuoteen 1990. Tämän kokoelman tarinat siis kertovat ihmisistä sodan keskellä. Kaikki tarinat eivät ole sotaisia, mutta sodalla oli vaikutuksia myös niillä alueilla, joilla ei käyty aktiivisia taisteluja.

Tarinoissa köyhän perheen härkä räjähtää miinaan, korpit tuovat viestejä tuonilmaisesta, käärmeenlumoaja menettää voimansa. Lintujen symbolinen rooli on novelleissa vahvempi kuin muiden eläinten, ja vaikka villilintuja syödään nälkään, kaikki eivät ole valmiita niin tekemään, kuten köyhä kalastaja Joao Temba, joka menettää perheensä ja järkensä vastaanottaessaan Jumalan viestejä taivaan viestintuojilta.

Kokoelmassa on kaksi novellia, jotka herättivät kiinnostukseni, ja loput olivat kovin yleisluontoisia kehitysmaakertomuksia, jotka voisivat olla melkein mistä tahansa Afrikan maasta. Toki paikallista makua niihin tuo portugalin kieli, jota kääntäjä on jättänyt rivien väliin sopivasti. Tarinoissa kuvastuu Mosambikin monietnisyys, ja siirtomaiden välinen vuoropuhelu. Jopa maalaiskylissä voi olla kiinalaisia kauppiaita (Macaolta?) ja intialaisperäisiä maanomistajia Goalta. Ilmeisesti myös Portugalin siirtomaissa harjoitettiin lähes Etelä-Afrikan kaltaista rotuerottelua, ja nämä Aasian siirtolaiset kokivat olevansa astetta ylemmällä tasolla kuin paikalliset mustat.

Novellissa ”How Ascolino Do Perpetuo Socorro Lost His Spouse” juoppo goalaismies työllistää palvelijaansa Vascoa pyöräkuskina kylän ainoaan baariin. Menomatkalla isäntä istuu kiltisti ritsalla, mutta takaisin tullessa tulee yleensä riitoja niin Vascon kuin muiden kyläläisten kanssa. Baariin on ehdittävä aina iltaviideksi, ja jos Ascolino on hyvällä tuulella, voi Vascokin saada ”viskyä”, joka tarjoillaan hänelle eri puolelle kuin isännälle.

Baarin takaosassa mustat maatyöläiset saavat juodakseen vesitettyä viiniä, kun isäntien puolella alkoholin laatu on parempaa. Vasco on kaveripiirissään stara, koska hänellä on parhaat juorut pomostaan. Pomolla on tapana laulaa lintuaiheisia fadoja samalla, kun tuhoaa omaisuuttaan kännipäissään vaimonsa kauhuksi. Paluumatkalla pubista Ascolino luulee Vascoa vaimokseen, vaatii, että tämä istuu pyörän tangolla naisellisesti ja alkaa lääppiä tätä harhoissaan. Tämä on liikaa miehiselle miehelle, ja hän näkee tässä vaiheessa oikeudekseen töniä juoppohullu ojan penkkaan.

Tarina saa päässäni jopa suomalaisia viboja, vaikka suomalaisemäntä olisi käyttäytynyt aggressiivisemmin kuin Ascolinon vaimo. Alkoholilla on muutenkin iso rooli novelleissa, ja osassa myös naiset juovat. Leskirouvien asemasta Coutolla on paljon sanottavaa, ja naiset muutenkin tuntuvat olevan alttiita jättämään miehiään. Novellissa ”Patanhoca, The Lovesick Snake Catcher” kiinalaisen kauppiaan lesken Mississen kohtalo on karu, ja hänen runsas oluen juomisensa tekee hänestä helpon kohteen kulkureille. Humalassa ollessaan hän itkee niiden lapsien perään, joita hän ei koskaan saanut tai jotka hän menetti keskenmenoon. Tarinassa on traagisuutta, mutta se osoittaa myös valtaväestön ennakkoluuloja muualta tulleita vähemmistöjä kohtaan.

Luin näitä novelleja nyt kolmatta kertaa, ja minun oli vaikeaa löytää niistä sanottavaa edes blogitekstin verran. Olisin kaivannut jokaiseen novelliin lisää lihaa luiden päälle, sillä nämä eivät olleet tyyliltään mininovelleja. Teksteissä oli jotain töksähtelevää, mikä saattaa myös johtua käännöksestä. Tuntui, että kieli ei soljunut samalla tavalla kuin se ehkä olisi soljunut portugaliksi, ja että kahden rekisterin välissä oli suuri väärinymmärryksen potentiaali.

Couton lisäksi ainoa toinen kirjailija, jonka Mosambikiin sijoittuvia romaaneja olen lukenut, on Henning Mankell. Ja koska Mankell on jo maahaasteessani edustamassa Ruotsia, oli hyvä, että sain tähän sijoitettua jonkun natiivin kirjailijan. Rasti on siis 46/196: Mosambik.

Ihmisroska ei ole vain huono metafora

Teos: Andy Mulligan: Roskaa (WSOY, 2011)

Äänikirjan lukija: Panu Kangas

Paluu Bookbeatiin on taas johtanut lukuhommissa jonkinlaiseen holtittomuuteen: on helppoa aloittaa kirjoja, joista ei etukäteen tiedä mitään, kun taas muissa formaateissa tapanani on ottaa teoksesta selvää edes vähän.

Kuuntelin Andy Mulliganin teoksen Roskaa tietämättä kirjasta mitään. Hyvin teos meni läpi aikuistenkin kirjana, vaikka teos on alun perin nuortenkirja, joka on ehkä tarkoitettu 10-15-vuotiaille. Kirjassa on samoja viboja intialaisen menestysleffa Slummien miljonäärin kanssa, joka perustuu Vikas Swarupin teokseen Tyhjentävä vastaus. Myös Trashista on tehty elokuva vuonna 2014, josta myös olen ollut autuaan tietämätön.

Oudointa kirjassa on se, ettei Mulligan sijoita sitä mihinkään olemassa olevaan maahan. Kulttuurisista viitteistä lukija voi kuitenkin päätellä, että suurimmalla todennäköisyydellä konteksti on Meksiko. Suurinta hämmennystä minussa herätti hänen tapansa viitata ”heidän kieleensä”, ikään kuin espanja olisi kovin vaikea ja eksoottinen kieli. Kirjassa vietetään pyhäinpäivää suuresti ja näyttävästi, mikä varsinkin viittaa meksikolaiseen kulttuuriin. Muuten Mulligan on ehkä halunnut luoda universaalin tarinan köyhyydestä: kielellä ja kulttuurilla ei ole niin suurta roolia kuin yhteiskunnallisella kantaaottavuudella.

Teos on kiinnostavalla tavalla etnografinen ja dokumentaarinen: siinä puhuu useampi avaintodistaja, kolmen päähenkilön, slummien kasvattien Rafaelin, Gardon ja Rotan lisäksi. Rafael ja Gardo ovat 14-vuotiaita, Rotta heitä kolme vuotta nuorempi. Kaikki pojat ovat orpoja, mutta Rafael ja Gardo elävät lähellä sukulaisiaan, kun taas Rotta on matkustanut suurkaupunkiin kaukaisesta saaristosta rahan perässä. Pojat hankkivat elantonsa kaatopaikkojen penkojina, ja työn pääasiallinen maku liittyy ihmispaskaan.

Slummien lasten elämässä tärkeä kiinnekohta on ulkomaalaisilla varoilla pyörivä lähetyskoulu, jossa lapsia houkutellaaan opiskelemaan ruoalla. Joka päivä koulussa käyvät saavat perjantaisin 2 kg riisiä, mutta tämä elanto ei riitä kirjan pojille. Silti he ovat ystäviä isä Juliardin ja sisar Olivian kanssa, ja käyvät koululla suihkussa ja käyttämässä nettiä. Netin käyttöön pojilla tulee erityinen motivaatio, kun he sekaantuvat vyyhteen, jossa pyörii tunnettuja rikollisia ja maan niljakas varapresidentti.

Enempää en juonesta paljasta, mutta olin aivan fiiliksissä varsinkin kirjan moniäänisyydestä. Nuortenkirjaksi teemat ovat rankkoja, mutta toivon elementti on silti läsnä. Poikien tarinoissa on omaperäisyyttä, eikä slummien asukkaiden elämä piirry täysin stereotyyppisenä.

Tätä kirjaa suosittelen varsinkin oululaiselle keskustapoliitikko Riikka Moilaselle, jonka kommentit ihmisroskasta ovat olleet alle kaiken arvostelun. Tuskinpa häntä tällainen kirja kiinnostaisi. Vakavammin suosittelen teosta perheille, yhdessä kuunneltuna äänikirjana, sillä tämä voisi hyvin olla aikuisia ja teinejä yhdistävä kokemus. Meidän perheessä Slummien miljonääri oli aikanaan sellainen, olemme katsoneet leffan lukuisia kertoja. Tässä oli vastaavaa vetävyyttä, ja uskoisin myös, että kirja voisi kiinnostaa vähemmän lukevia poikia.

Sijoitan teoksen maahaasteessani kohtaan Meksiko, jos löydän hieman lisää todistetta kirjan sijainnista.

Juurilta repimisen paradokseista

Teos: J.D.Vance: Hillbilly Elegy (HarperCollins, 2016)

Amerikkalaisesta white trashista on olemassa monenlaisia myyttejä ja stereotypioita, ja yksi syvään juurtunut pilkkanimi on hillbilly. Tuo termi viittaa pitkälti maalaisiin juuriin, ja paikkoihin, jotka ovat kovin kaukana sivistyksestä. Yksi tuollainen alue on Appalakkien vuoristo, joka ulottuu useaan osavaltioon maan itäosissa. Appalakeista on tehty paljon etnografisia tutkimuksia, mutta J.D.Vancen teos Hillbilly Elegies on samaan aikaan sosiologinen ja omaelämäkerrallinen.

J.D.Vance julkaisi esikoisteoksensa 31-vuotiaana Yalen vastavalmistuneena lakimiehenä, jonne hän oli päässyt tavallisesta valtion collegesta Ohiosta. Miehen tarina ei ole yhtä dramaattinen kuin Tara Westoverin Opintiellä, mutta teosten välillä on synergiaa. Westover kasvoi eristyneellä maatilalla uskonnollisessa perheessä ja kotikoulussa; Vance on kotoisin ohiolaisesta pikkukaupungista, josta monien on vaikea poistua. Kertojan juuret ovat irlantilais-skottilaisten asuttamassa Kentuckyssa, ja suku muutti maalta kaupunkiin naapuriosavaltioon paremman elämän toivossa toisen maailmansodan jälkeen.

Hillbillyä isovanhempien elämässä edustaa räjähtelevä käytös julkisilla paikoilla. Poika muistaa jo varhaisesta lapsuudesta, kuinka Mamaw ja Papaw lähes tuhosivat paikallisen kaupan, jossa heidän lapsenlapsiaan oli toruttu huonosta käytöksestä. Isoäidin kielenkäyttö on räikeää, eikä hän lopulta koe oloaan mukavaksi missään ohiolaisessa mestassa; reissuilla Kentuckyyn hän rentoutuu, kun paikallisissa kuppiloissa saa kiroilla ja puhua tuhmia.

Kirjan kertoja on tietoinen omasta kulttuurisesta konservatiivisuudestaan, ja pyrkii myös etsimään syitä omalle elämänasenteelleen. Hän ei kokonaan kiellä hillbilly-kasvatuksen merkitystä, vaan löytää siitä myös hyviä puolia. Lojaalisuuden ja kunnian teemat ovat keskeisiä, kun tutkitaan Middletownin kaltaisen pikkukaupungin sosiaalisia suhteita. Kuitenkaan Middletownin konservatismi ei välttämättä merkitse poliittista konservatiivisuutta, eivätkä kaikki hillbillyt esimerkiksi äänestä republikaaneja. Teoksen alkuperäinen missio ei varmasti ollut löytää selityksiä Trumpin kannatukseen, mutta tarkka lukija voi kuitenkin etsiä niitä rivien välistä. Vance näyttää mielenmaisemia, joissa kulttuurinen konservatiivisuus voi muuttua poliittiseksi. Perinteinen työväenluokkainen terästehtaan kulttuuri on suosinut demokraatteja, mutta työpaikkojen vähetessä ja työväenkulttuurin murtuessa kansa alkaa etsiä pelastajaansa muualta kuin totutuista lähteistä.

Vancen oma konservatiivisuus näkyy kommenteissa perhe-elämästä ja työssäkäynnistä. Hän on kasvanut yksinhuoltajaperheessä, mutta kirjoittaa häpeilemättä welfare queeneista, jotka elävät pientä elämäänsä odottaen valtion avustuksia. Kaikki tällaiset tapaukset ovat hänen kokemuspiirissään olleet valkoisia, eikä hän voi olla kommentoimatta heidän työn vieroksuntaansa. Samalla hän muistaa ajat, jolloin työskenteli nuorena supermarketissa ja ihmetteli työttömien kykyä ostaa viinaa, tupakkaa ja raaputusarpoja. Se köyhyys, josta hän kirjoittaa, ei olekaan absoluuttista köyhyyttä, vaan pikemminkin taloustaitojen puutetta. Middletownissa eletään kuukaudesta toiseen payday loanien turvin, ja velkaannutaan niiden kovien korkojen vuoksi. Tällaisiin ratkaisuun turvautuu alempi keskiluokka, kun taas oikeasti köyhät sortuvat rikoksiin turvatakseen lapsilleen joululahjat kuusen alle.

Pidin kirjasta siksi, ettei siinä ole sankaritarinan piirteitä. Kirjailija ei kuvaa itseään poikkeustapauksena, vaan antaa tunnustusta ihmisille, jotka uskoivat häneen. Hänen tiensä Yalen Law Schooliin oli pidempi kuin kurssikavereilla, ja ikäerosta johtuen hänen tarinansa opiskelusta eliittiyliopistossa on jopa hieman tylsä. Hyppy uuteen ympäristöön on kulttuurista siirtolaisuutta, jossa mies tutkii keskiluokkaisen menestyksen salaisuuksia mikroskooppisesti. Hän oppii käyttäytymään rennon hauskasti kalliilla illallisilla, jotka ovat oikeasti verhottuja rekrytointitilaisuuksia. Hän ei ehkä osaa ääntää cabernet sauvignonia oikein, mutta oppii pian, että muitakin viinilaatuja on kuin valkoinen ja punainen.

Suuri osa kirjassa kuvatuista kulttuurieroista eivät ole amerikkalaiselle kulttuurille spesifejä, ja siksi teos on helposti lähestyttävä. Suomalaisessa kulttuurissa on paljon hillbilly-piirteitä, vaikka omassa lähihistoriassamme koulutusjärjestelmä on pyrkinyt tasoittamaan luokkaeroja luomalla yhtenäiskulttuurin, johon kaikki voivat jollain tasolla samastua. Vancen teoksessa ansiokasta on analyysi kulttuurin sisäisistä ominaisuuksista, sillä kaikkea hillbilly-kulttuuriinkaan liittyvää ei voi selittää pelkällä taloudellisella eriarvoisuudella. Valtio voi pyrkiä tasoittamaan elintasoeroja, mutta kulttuuria ei voida muuttaa pelkillä taloudellisilla reformeilla. Itselleni tuli mieleen kysymys, onko keskiluokkainen, palkkatyöhön ja ydinperheeseen keskittyvä ”unelmaelämä” sitten edes tavoittelemisen arvoista kaikille. Vance itse löytää itsensä keskitien turvallisena kulkijana, mutta onko hillbillyjen päihde- ja seksikeskeinen elämäntapa jotenkin alempiarvoista kuin lattemukin kanssa lenkkeily aamuvarhain?

Vaikka osa Vancen tarinasta on omaan makuuni tylsän turvallisuushakuista, nautin hänen kertojan äänestään, jossa sekoittuu herkullisesti akateemisuus ja paikallisen murteen mausteet. Kirja onkin noussut Yhdysvalloissa koulutettujen liberaalien suosikiksi, mutta se tuskin inspiroi Trumpia äänestäneitä hillbillyjä. Mutta kun kirjoittaja kokee edelleen olevansa sisäinen hillbilly jollain tasolla, häntä ei ainakaan voi syyttää tekopyhyydestä tai ulkokultaisuudesta. Hän tuntee kuvaamansa ilmiöt kuin omat taskunsa, eikä ainakaan romantisoi yhteiskunnasta syrjäytyneiden elämää.

Teoksen lopussa Vance matkustaa Middletowniin pelastamaan taas kerran heroiiniriippuvaista äitiään kodittomuudesta. Hän vuokraa äidilleen huoneen nukkavierusta motellista, jossa on vaikeaa saada laskua maksetuksi luottokortilla. Äidin tukeminen on vaikeaa, ja pojan on seurattava tämän rahankäyttöä, jotta estettäisiin taas uusi retkahdus koviin aineisiin. Kristillinen vakaumus ei anna hänelle lupaa lopettaa äidistä huolehtimista, vaikka se välillä on kovin turhauttavaa. Sama vakaumus saa hänet osallistumaan köyhien lasten joululahjakeräyksiin joka vuosi.

Yksi asia, jota Vance osaa välttää joulupukkina on pyjamien hankinta hillbilly-pojille. Hän itse muistaa, kuinka kamalaa oli saada joululahjaksi vaate, jota ei tuossa kulttuurissa kukaan itseään kunnioittava miehen alku käytä. Tämä yksityiskohta sai minut nauramaan, ja kirjassa oli muutenkin kaiken kurjuuden keskellä loistavia, henkeä nostattavia arkisia pikku havaintoja. Pidin tästä siis enemmän kuin Westoverin teoksesta, jossa väkivallan määrä alkoi jo loppua kohti puuduttaa. Koin, että tämän teoksen tarkoituksena ei ollut shokeerata lukijaa, vaan kirjailijan maltillisen toteava tyyli oli sen upea pelastusrengas.

Lähiön nielulla ei ole pohjaa

Teos: Hanna-Riikka Kuisma: Kerrostalo (LIKE, 2019)

Kun aloitin tätä blogia, minulla oli menossa lähiöromanttinen kausi elämässäni, ja siksi yksi sen temaattinen kategoria on ”Lähiömaisema”. Itse olen asunut hyvissä ja pahoissa lähiöissä suurimman osan elämääni. Millainen alue sitten luokitellaan lähiöksi, siitä voidaan vetää köyttä maailman tappiin saakka. Suosikkilähiöni ovat oman tulkintani mukaan kaupunginosia, koska niistä on ollut kävelymatka kaupungin keskustaan. Silti esimerkiksi tämänhetkinen asuinpaikkani Nekala luokitellaan lähiöksi siksi, että täällä on klassiset lähiön ongelmat. Kaupunkisuunnittelun näkökulmasta se ei taas muistuta lähiötä lainkaan: kerrostalojen keskittymiä ei ole monia, ja ongelmaisimmat rykelmät koostuvat ulkoa päin idyllisen oloisista puutaloista.

Hanna-Riikka Kuisma ei nimeä Kerrostalo-romaaninsa fiktiivistä lähiötä, mutta kirjan alussa toteaa, että teoksen työnimi oli ”Määränpäänä Pori”. Kerrostaloa ei tarvitse lukea mikään tietty kaupunki mielessä, mutta sen henkilöistä kuvastuu maakunnan mentaliteetti. Se kertoo myös lähiöstä, joka sijaitsee todella kaukana kaupungin keskustasta, ja tällaisia lähiöitä on juuri Porissa. Kirjan hahmot eivät puhu mitään murretta, eivätkä viittaa puheissaan tiettyihin paikkoihin, jotka lukija voisi tunnistaa. Näin kirjoittamisen strategia on erilainen kuin esimerkiksi Noora Vallinkosken romaanissa Perno Mega City (2018), joka kartoittaa turkulaislähiön lähihistoriaa uskollisen seikkaperäisesti. Muuten yhtymäkohtia näiden kahden teoksen välillä on monia, vaikka ajankohta on eri. Kuisma ja Wallinkoski ovat myös samaa ikäluokkaa, nyt nelikymppisiä 90-luvun laman lapsia, joilla mahdollisesti molemmilla on omakohtaista kokemusta ilmiöistä, joista kirjoittavat.

Kirjaa markkinoidaan dystopiana, mutta itse koin dystooppisen säikeen liian ohueksi. Teos sijoittuu tähän päivään, ja dystooppista siinä on vuokrataloyhtiöiden uudet omistussuhteet, ja niiden mahdollistamat kusetukset, jotka ajavat heikoimmassa asemassa olevia päihde- ja mielenterveyskuntoutujia kodittomiksi. Kirjan lähiön betonikompleksi käy läpi suurta remonttia ja osaa asunnoista kaupitellaan omistusasuntoina. Oviin on asennettu älylukot, joiden kautta asukkaiden liikkeitä on helpompi seurata. Betonihirviö on rakennettu niin, että taloista ja rapuista toisiin pääsee liikkumaan tunneleiden ja siltojen kautta, ja viimeiseksi veroparatiisigrynderi on rakennuttanut alueelle aidan, joka suojelee asukkaita kodittomilta tunkeutujilta. Kuitenkin kirjassa kuvattu kehitys on tuttua jo monessa muussa Euroopan maassa, joten on ehkä vain ajan kysymys, että näin käy myös Suomessa. Köyhimmistä köyhimpien asumisesta maksimaalisen hyödyn välistäveto on tuttua niin Latinalaisen Amerikan slummeissa kuin Lontoossa, jossa on jo erikseen rikkaiden ja köyhien leikkikenttiä.

Ostarin läheisyydessä on kaksi toria, joista kakkostoria pelkäävät kaikki, myös arimmat nistit. Alko on asukkaiden harmiksi kadonnut jo aikoja sitten, mutta siitä huolimatta kotibileiden suosio on kasvussa, ja hurjimmista niistä mummot ja lapsenlapset vetävät yhteisiä aineita. Jotkut yksinhuoltajaäideistä hankkivat lisätuloja ottamalla öisiä miesvieraita lähirapuista. Sukupuoliroolit ja -stereotypiat ovat syvään juurtuneita, ja harvinaisen karuja ne ovat päihdeporukoissa, joissa nainen keittää aina kahvit, olipa missä kunnossa tahansa.

En olisi osannut hahmottaa Jessicaa teoksen avainhenkilöksi, ellei sitä olisi kirjan takakannessa minulle kerrottu. Romaani on yhteisöllinen kudelma, jossa ei ole selkeää päähenkilöä. Henkilöhahmoja on kymmeniä, eikä täysissä hengen- ja sielunvoimissa olevia hahmoja ole helppo löytää. Reino ja Marketta ovat eläkeläispariskunta, jotka ovat asuneet samassa asunnossa lähiön perustamisesta saakka, eikä heillä ole akuuttia päihdeongelmaa. He edustavat sellaista ”vanhaa koulua”, jota on etsittävä lähiöstä täikammalla.

Tämä oli koukuttavaa tekstiä, jonka luin kahdelta istumalta, vaikka sisällöllisesti hitaampi omaksuminen olisi ollut kannatettavaa. Suruja ja murheita teoksessa on niin paljon, että niiden alle voi herkkä lukija vajota. Löysin itse huumorin pilkahduksen kristillisestä teemasta, eli kahdesta kilpailevasta jeesuskahvilasta, Saken Sanasta ja Jumalan Viinistä, joiden pitäjillä oli selkeitä eturistiriitoja. Saken Sanaan ei saa mennä päihtyneenä, kun taas hurmoksellisempi Jumalan Viini vastaanottaa kaikki eksyneet lampaat. Sakke ei luota itseään nuorempaan Eeliin, jonka sielunhoidollisissa menetelmissä on palaneen käryä. Olen itsekin yrittänyt julkaista romaanin tästä aihepiiristä, ja sain huokaista helpotuksesta: Kuisma ei onneksi tyhjennä pakkaa, vaan kirjan pääpaino on muualla kuin kristillisessä leivänjaossa.

Nuorten aikuisten näkökulma on kirjassa vahvin, eivätkä kaikki hahmot ole yhteiskunnan tuista riippuvaisia. Ossi pärjää hyvin huoltomiehenä, kunnes joku käräyttää hänet työnantajalle äärioikeistolaisesta aktivismista. Vanessa menestyy bikini fitness-kisoissa, vaikka sortuu välillä sekakäyttöön ja sammuu suihkuun aiheuttaen massiivisen vesivahingon. Omistusasuntojen Jonna onnistuu elämään töissä käyvän bemariporvarimiehensä siivellä, mutta pariskunnan seksi ei suju senkään jälkeen, kun vaimo on laihduttanut viisikymmentä kiloa. Varsinkin naiset kasvavat miellyttämään miehiä, ja mittaavat arvoaan ainoastaan ulkonäöllisin kriteerein.

Kuisma on minulle ennen tuntematon kirjailija, vaikka tämä on jo hänen kuudes romaaninsa. Aiemmissa teoksissa näyttää olevan varsinkin mielenterveyden teema enemmän framilla kuin tässä; tässä keskiöön nousee päihderiippuvuuden koko kirjo, ja pitkät viikonloput, jotka usein eskaloituvat verisiin näytöksiin. ”Alibi-koti”-ulottuvuutta kirjassa on runsaasti, mutta Kuisma ei nouse hahmojensa yläpuolelle moralisoimaan tai arvioimaan heidän elämänvalintojaan. Hyllyissä ei ole kirjoja, vaan parhaimmillaan koriste-esineitä, mutta usein myös bongeja ja ruiskuja. Huumeläävän estetiikka on universaalia, eikä siihen oikein ole löydettävissä paikallisia mausteita.

Eniten koin sympatiaa nuorta Keijoa kohtaan, joka keksii alkaa tutkia taloyhtiönsä outoja koplauksia darknetin välityksellä. Keijon yliopisto-opinnot ovat keskeytyneet mielenterveydellisistä syistä, mutta sujuvasti hän lukee Foucaultia ”Tarkkaile ja rankaise”-teokseen täydellisesti soveltuvassa maisemassa. Hän vierailee usein isovanhemmillaan Reinolla ja Marketalla, jotka osaavat jo varata kauramaitoa hänen kahviaan varten. Suurimmalla osalla lähiön nuorista taas ei ole piirunkaan verran kiinnostusta ilmastonmuutosta, tai mitään muuta kysymystä kohtaan, joka ei liity heidän seuraavaan päihdeannokseensa, panoonsa tai Louis Vuittonin feikkikopioihin. Ehkä kirjassa eniten ahdisti tämä näköalattomuus, jonka toivon olevan kirjailijan liioittelua.

Kerrostalo tuskin on kirja, johon lukijan on helppo rakastua, mutta se kutsuu lukijansa maailmoihin, joissa kaikki eivät ole käyneet. Ja vaikka lukija asuisikin kaupunkinsa pahamaineisimmassa lähiössä, silti niiden sisällä on taskuja, joihin kaikki eivät näe. Kurjuuden runsaus teoksessa on varmasti harkittua, mutta pyrkimys (inho)realismiin voi myös käännyttää osan lukijoista. Kirjassa ei ole yhtään kepeää sivua, ja siinä on vain vähän suvantokohtia, mutta ainakaan Kuismaa ei voi syyttää liiasta viihteellisyydestä, kaupallisuudesta tai höttöisten unelmien ruokkimisesta. Romaani on läpikotaisen yhteiskunnallinen, ja toivon mukaan kiinnostavia poliittisia keskusteluja ruokkiva. Voidaanko tällainen asumishelvetti estää kansalaisten aktiivisilla teoilla oli se kysymys, joka jäi muhimaan mieleeni painostavana.

Mauritiuksen mustista mansikoista

Teos: Ananda Devi: Näistä raunioista. (Fabriikki Kustannus, 2018)

Käännös: Sanna Rusi

Kirjastossa kannattaa käydä, koska pienkustantamojen erikoisimpia helmiä ei koskaan löydä e-kirjoina. Tänään eteeni tupsahti Metso-kirjastossa mauritiuslaisen nykykirjallisuuden löydös, joka yllätyksekseni on tuore suomennos minulle tuntemattoman, turkulaisen Fabriikki-kustantamon toimesta.

Ennen kirjaan tarttumista minun piti tarkistaa, onko Mauritius valtio, ja onhan se. Olisin ehkä arvannut sen olevan Ranskan siirtomaa, kuten jotkut muut pikkusaaret. Mauritiuksesta en tiedä mitään muuta kuin että sinne kohdistuu ökyturismia. Ja sijainnin. En tiedä, haluaisinko matkustaa sinne, mutta ainakaan saari ei kuulu kärkihaaveisiini.

Romaanissa puhuu neljä 17-vuotiasta nuorta, joista kukaan ei ole päässyt osalliseksi saaren kulutusjuhlista. Eve on koulunsa hylkiö, tyttö, joka on päätynyt myymään itseään niin turisteille kuin paikallisille, koska kotona ei ole muuta turvaa kuin lähiöasunnon ankeat seinät. Sadiq on pihkassa Eveen, mutta ei pysty suojelemaan tätä riittävästi. Hänen elämänsä jakautuu Rimbaudin lukemisen ja jengiväkivallan välille. Clelio on jo tuomittu nuorisorikollinen, jonka kapina saa jopa rajumpia muotoja kuin Even. Ja Savita on ainoa henkilö, joka pystyy murtamaan Even henkisen panssarin, mutta heidän muut poissulkeva ystävyytensä myös ärsyttää varsinkin poikajengiä.

Romaanina teos on minimalistisen runollinen, ja varsinkin sen sivuhenkilöt jäävät ohuiksi haamuiksi. Luontoa ja paikallista maantiedettä kuvataan riittävästi, mutta myös historialliset viitteet ovat vähäisiä. Ranskan kolonisaatio näkyy kielessä ja maastamuuton trendeissä, mutta nykyaikana saarta tuntuvat hallitsevan enemmän kiinalaiset tehtailijat, jotka päättävät nuorten vanhempien työllisyydestä. Yleinen johtopäätelmä on, että Mauritiuksen työvoima on liian kallista, ja siksi hikipajat siirtyvät johonkin halvempaan aasialaiseen kohteeseen.

Eve-tytön kokema hyväksikäyttö on teoksen kantavin teema, ja hänen ”suhteensa” himosta hikoilevaan, kaljuuntuvaan biologian opettajaan on karua luettavaa. Loppua kohti romaaniin hiipii jopa dekkarin juonne, mutta siinä ei ole rikosromaanin rakennetta tai motiivia.

Ananda Devi (s. 1957) on jo vahvasti keski-ikäinen kirjailija, joka on julkaissut teoksia 1970-luvulta saakka. Psykologisella tasolla hän kyllä pääsee nuorten henkilöhahmojensa ihon alle, mutta koin, että nuorisokulttuurin kuvausta olisi saanut olla enemmän. Esimerkiksi modernin teknologian käyttö oli kirjassa vähäistä, mutta alkuperäisteos onkin vuodelta 2006, jolloin Mauritiuksella ei välttämättä käytetty tietotekniikkaa samoissa määrin kuin Euroopassa. Kirjan nuorilla on kyllä modernin kulttuurin kulutusobjekteja, kuten Niken lenkkareita ja Ralph Laurenin hikipajan kakkoslaadun paitoja, mutta Devi ei paljoa avaa esimerkiksi heidän musiikki- tai leffamieltymyksiään.

Koin, että Devi on kirjailijana vahvasti hahmojensa puolella, ja että teoksessa oli vahva yhteiskunnallinen sanoma – nuorten pelastaminen kalmankalpealta tulevaisuudelta, joka ei paljoa muuta tarjoa kuin päihteitä ja prostituutiota. Mutta sellaiselle lukijalle, joka ei tunne Mauritiuksen kulttuuria, tämä teos ei toimi kovin vahvana ”sisäänheittäjänä”. En kokenut pääseväni täysin perille saakka, en edes maistamaan noita kannen mustia mansikoita.

Maahaasteessa olen kohdassa 59/196: Mauritius.

Kysymysmerkki on puolikas sydäntä

Teos: Sofia Lundberg: Toinen puoli sydäntä. (Otava, 2019)

Suomennos: Terhi Vartia

Aika moni naispuolisista ystävistäni näyttää lukeneen ruotsalaisen Sofia Lundbergin menestysromaanin Punainen osoitekirja. Tämä historiallisesti laaja-alainen järkäle vei lukijansa muun muassa Pariisiin ja Amerikkoihin, uskomattomiin seikkailuihin, joissa vilisi historiallisia kuuluisuuksia. Luin kirjaa tunnetasolla sujuvasti sen maailmaan uppoutuen, mutta historiallisen kuvauksen tasolla koin sen liioitellun ylitsepursuavaksi.

Kun näin kirjastossa Lundbergin uusimman teoksen, pelkäsin löytäväni Punaiselle osoitekirjalle jatkoa. Toinen puoli sydäntä ei onneksi sitä ole, mutta kirjan maantieteellisissä koordinaateissa on paljon toistoa. Myös tässä teoksessa nuori nainen lähtee yksin Pariisiin etsimään onneaan muodin maailmasta, ja päätyy Yhdysvaltoihin tekemään satumaista uraa, unohtaen juurensa ja jopa ruotsin kielen. Muuten tarina on erilainen, ja sen aika-akseli vaatimattomampi. Oikeastaan kirjan ”pihvi” sijoittuu 1970-80-luvuille Gotlannin saarelle, ja on kuvaus lapsiperheköyhyydestä hyvinvointivaltiossa.

Elin on nykyisyydessään menestynyt muotikuvaaja, jolla on mies, aikuistuva tytär ja unelmakämppä Manhattanilla. Viidenkympin kynnyksellä elämän kulisseissa kolisee tyhjyys, ja tyttären muutettua Juillardin taidekoulun opiskelija-asuntolaan avioliittoa ei tunnu pitävän kasassa mikään. Viimeinen niitti on, kun Elin ei ehdi tyttärensä synttäri-illallisille, minkä jälkeen aviomies Sam muuttaa erilleen. Nykyisyysaspekti kirjassa ei ole kovin omaperäinen, eikä se sellaisenaan muodostaisi massasta poikkeavaa tarinaa.

70-80-luvun meiningissä sen sijaan on potkua, sillä köyhyyden ja kurjuuden lisäksi teos kertoo gotlantilaisesta kyläyhteisöstä. Naapurin Aina toimii perheen adoptiomummona, ja lähikaupan Gerd osoittaa hyväsydämisyyttä senkin jälkeen, kun Elin jää kiinni maidon varastamisesta sisaruksilleen. Marianne-äiti on miehissä riippuva, alkoholismiin taipuvainen haihattelija, joka ei omalla työllään kykene perheen elatukseen. Perheen isä joutuu vankilaan ja pian löytyy uusi isä, jonka rahankäyttö on vielä holtittomampaa kuin Mariannella. Elin kirjoittaa isälleen kirjeitä vankilaan, mutta ei tiedä sen osoitetta. Koulussa hänen ainoa ystävänsä on tuleva velipuoli Fredrik, joka pystyy olemaan kiusaamatta resuisia, vääränlaisiin vaatteisiin pukeutuvia sisaruksia.

Elinin pahan olon taustalla on tragedia, josta hän vaikenee ja joka on tehnyt hänestä ”tyhjän taulun” läheisilleen. En osannut arvioida, kuinka uskottavaa hänen historiattomuutensa oli, mutta koin osan juonesta taas kerran epäuskottavana. Ainakin kökköjä ihmissuhteita tähän kirjaan mahtui kiitettävästi, eikä Elinin omaksuma amerikkalainen pintakiilto paljoa paikannut menneisyyden jättämiä haavoja ja aukkoja. Viimeisenä yrityksenä pelastaa parisuhdettaan ja suhdetta tyttäreensä Elin aloittaa visuaalisen päiväkirjan pitämisen. Kirjaan hän enimmäkseen piirtelee luonnonkukkia, noita huumaavia muistoja Gotlannin kivisiltä pellonreunoilta.

Taas kerran pikaluin Lundbergin teoksen koukuttuneesti, mutta en tiedä, mitä muistan siitä ensi viikolla tai ensi kuussa. 70-80-lukujen ajankuvasta pidin, ja pystyin samastumaan moneen ilmiöön, kuten ”Sommartider”-hitin kuuntelemiseen uusilla korvalappustereoilla. Kirjan Ruotsi-kuvaan mahtui ainakin rosoa ja särmikkyyttä, eikä Gotlantia ihannoitu kadotettuna paratiisina, vaan saarella asui tavallisia ihmisiä ongelmineen ja suruineen.

Siinä tämä teos erottui edukseen edellisestä, ettei siinä ollut historiallisia julkkishahmoja eikä avaintapahtumia – edes 9/11-iskuja ei muistaakseni mainittu ainakaan merkittävästi. Tästä kirjasta ei siis tullut oloa, että olisi käynyt kaupallishenkisessä museossa, vaan yksilöiden tarinat olivat yksityisiä ja heidän omiaan.