Kysymysmerkki on puolikas sydäntä

Teos: Sofia Lundberg: Toinen puoli sydäntä. (Otava, 2019)

Suomennos: Terhi Vartia

Aika moni naispuolisista ystävistäni näyttää lukeneen ruotsalaisen Sofia Lundbergin menestysromaanin Punainen osoitekirja. Tämä historiallisesti laaja-alainen järkäle vei lukijansa muun muassa Pariisiin ja Amerikkoihin, uskomattomiin seikkailuihin, joissa vilisi historiallisia kuuluisuuksia. Luin kirjaa tunnetasolla sujuvasti sen maailmaan uppoutuen, mutta historiallisen kuvauksen tasolla koin sen liioitellun ylitsepursuavaksi.

Kun näin kirjastossa Lundbergin uusimman teoksen, pelkäsin löytäväni Punaiselle osoitekirjalle jatkoa. Toinen puoli sydäntä ei onneksi sitä ole, mutta kirjan maantieteellisissä koordinaateissa on paljon toistoa. Myös tässä teoksessa nuori nainen lähtee yksin Pariisiin etsimään onneaan muodin maailmasta, ja päätyy Yhdysvaltoihin tekemään satumaista uraa, unohtaen juurensa ja jopa ruotsin kielen. Muuten tarina on erilainen, ja sen aika-akseli vaatimattomampi. Oikeastaan kirjan ”pihvi” sijoittuu 1970-80-luvuille Gotlannin saarelle, ja on kuvaus lapsiperheköyhyydestä hyvinvointivaltiossa.

Elin on nykyisyydessään menestynyt muotikuvaaja, jolla on mies, aikuistuva tytär ja unelmakämppä Manhattanilla. Viidenkympin kynnyksellä elämän kulisseissa kolisee tyhjyys, ja tyttären muutettua Juillardin taidekoulun opiskelija-asuntolaan avioliittoa ei tunnu pitävän kasassa mikään. Viimeinen niitti on, kun Elin ei ehdi tyttärensä synttäri-illallisille, minkä jälkeen aviomies Sam muuttaa erilleen. Nykyisyysaspekti kirjassa ei ole kovin omaperäinen, eikä se sellaisenaan muodostaisi massasta poikkeavaa tarinaa.

70-80-luvun meiningissä sen sijaan on potkua, sillä köyhyyden ja kurjuuden lisäksi teos kertoo gotlantilaisesta kyläyhteisöstä. Naapurin Aina toimii perheen adoptiomummona, ja lähikaupan Gerd osoittaa hyväsydämisyyttä senkin jälkeen, kun Elin jää kiinni maidon varastamisesta sisaruksilleen. Marianne-äiti on miehissä riippuva, alkoholismiin taipuvainen haihattelija, joka ei omalla työllään kykene perheen elatukseen. Perheen isä joutuu vankilaan ja pian löytyy uusi isä, jonka rahankäyttö on vielä holtittomampaa kuin Mariannella. Elin kirjoittaa isälleen kirjeitä vankilaan, mutta ei tiedä sen osoitetta. Koulussa hänen ainoa ystävänsä on tuleva velipuoli Fredrik, joka pystyy olemaan kiusaamatta resuisia, vääränlaisiin vaatteisiin pukeutuvia sisaruksia.

Elinin pahan olon taustalla on tragedia, josta hän vaikenee ja joka on tehnyt hänestä ”tyhjän taulun” läheisilleen. En osannut arvioida, kuinka uskottavaa hänen historiattomuutensa oli, mutta koin osan juonesta taas kerran epäuskottavana. Ainakin kökköjä ihmissuhteita tähän kirjaan mahtui kiitettävästi, eikä Elinin omaksuma amerikkalainen pintakiilto paljoa paikannut menneisyyden jättämiä haavoja ja aukkoja. Viimeisenä yrityksenä pelastaa parisuhdettaan ja suhdetta tyttäreensä Elin aloittaa visuaalisen päiväkirjan pitämisen. Kirjaan hän enimmäkseen piirtelee luonnonkukkia, noita huumaavia muistoja Gotlannin kivisiltä pellonreunoilta.

Taas kerran pikaluin Lundbergin teoksen koukuttuneesti, mutta en tiedä, mitä muistan siitä ensi viikolla tai ensi kuussa. 70-80-lukujen ajankuvasta pidin, ja pystyin samastumaan moneen ilmiöön, kuten ”Sommartider”-hitin kuuntelemiseen uusilla korvalappustereoilla. Kirjan Ruotsi-kuvaan mahtui ainakin rosoa ja särmikkyyttä, eikä Gotlantia ihannoitu kadotettuna paratiisina, vaan saarella asui tavallisia ihmisiä ongelmineen ja suruineen.

Siinä tämä teos erottui edukseen edellisestä, ettei siinä ollut historiallisia julkkishahmoja eikä avaintapahtumia – edes 9/11-iskuja ei muistaakseni mainittu ainakaan merkittävästi. Tästä kirjasta ei siis tullut oloa, että olisi käynyt kaupallishenkisessä museossa, vaan yksilöiden tarinat olivat yksityisiä ja heidän omiaan.

Mainokset

Metsäsuomalaisten poluilla

FinnskogenTeos: Britt Karin Larsen: Finnskogen. Elämän kehto. (Minerva, 2018)

Käännös: Jänis Louhivuori

Metsäsuomalaiset ovat etninen ryhmä, josta olen kuullut, mutta valtavaa kiinnostusta tämä savolaisten muutto Norjan ja Ruotsin rajamaille 1500-luvun lopulta 1600-luvulle ei ole minussa herättänyt. Aihe kiinnostaa varmasti eniten sukututkijoita, jotka ovat löytäneet yhteyden muun muassa prinssi Danielin savolaisjuuriin.

Norjalainen Britt Karin Larsen kuvaa romaanissaan Finnskogen Värmlannissa sijaitsevan suomalaisasutuksen vaiheita 1850-luvun puolessavälissä. Romaani aloittaa kirjasarjan, joka saanut suuren suosion Norjassa. Tuohon aikaan suomalaisasutukset erottuivat muista savupirtteineen ja saunoineen. Suomalaislapsia kiusattiin savun hajusta ja oletetusta pesemättömyydestä, vaikka talvisaikaan saunaa omistamaton valtaväestö todennäköisesti omasi heikommat pesutilat.

Romaanissa nuori piika Lina lähtee syntejään pakoon kastamattoman Annika-tyttärensä kanssa Finnskogeniin. Pimeimmässä korvessa hän turvautuu Taneli-nimisen erakkoon, joka löytää naisen vohkimassa kaatamansa karhun lihaa. Taneli elää karhunlihan kaupalla, mutta häntä pelätään oletettuna murhamiehenä. Lina ei näe edessään muita vaihtoehtoja kuin alkaa tälle vanhemmalle miehelle vaimoksi.

Mustamäen tila laajenee ja vaurastuu, ja susipari saa yhteisiä lapsia. Tilalle saapuu piiaksi huutolaistyttö Hilda, jota norjalaiset ylioppilaat jahtaavat huviretkillään. Hildan aiemmassa pestuupaikassa Suomäessä on ollut isäntänä juoppo ja rietas Heikki, jonka maine piikatyttöjen vikittelijänä on legendaarinen. Jossain vaiheessa Heikin vaimo saa touhusta tarpeekseen ja kuohitsee miehensä. Rouva joutuu vankilaan, Heikki tulee hulluksi ja elättää itseään pärekorien punojana Grönforsin tehtaalla.

Pakanausko ja kristinusko ottavat toisistaan mittaa vielä 1850-luvulla.  Larsen kuvaa suomalaiskansan puiden ja kivien palvontaa runollisesti: on kipumäntyjä, pitämyspuita, hiidenkirnuja ja ilo-, itku- ja morsiuskiviä. Karhunkaatajilla on tapana ripustaa ampumiensa eläinten kalloja katajoihin, mikä pelottaa kyliin eksyneitä vieraita. Myös kylien papit ovat usein lukutaidottomia kansan tavoista, ja osaavat suomea liian huonosti pystyäkseen tuomaan Jumalan sanan kansankielelle.

Historiallisena romaanina Finnskogen ei varsinaisesti yllätä: suomalaisten ryyppääminen ja juovuspäissä tehdyt veriteot ovat arkista tapahtumien virtaa, johon tässä ei löydetty uutta tulokulmaa. Metsäsuomalaisten asema on hieman parempi Norjassa kuin Ruotsissa, ja kirjan köyhät kulkurit vaeltavat kohti myyttisesti lupaavaa länttä. Karlstadin porvarit keräävät syrjäseutujen suomalaisille kurjille ruoka-apua tanssiaisten ja muiden huvitilaisuuksien voitoilla, mutta metsäkansa on usein kiittämätöntä heille tarjotusta armeliaisuudesta.

Minulle kävi tämän teoksen kanssa samalla tavalla kuin Aki Ollikaisen Pastoraalin: teos tarjosi täyteläisen mielenmaiseman, hidasta matkustamista ja kaunista kieltä, mutta sen tapahtumaköyhyys jätti nälkäiseksi. Tai minulle tapahtumiksi eivät riitä juopottelevien pappien, isäntämiesten ja ylioppilaiden kännipäissä aikaansaamat kolttoset. Naishahmoilla oli muutakin annettavaa, mutta heidänkin elämässään pääasiallinen tapahtuminen liittyi synnytyksiin.

Toisaalta teos on ymmärrettävä pohjustuksena laajemmalle kertomusten sarjalle, eli kirjan tehtävänä on viritellä mielenkiintoa aiheeseen. Ainakaan Larsenia ei voi syyttää pajatson tyhjentämisestä eikä faktapitoisesta pommituksesta; teoksessa matkustetaan kevyin kantamuksin, ja saavutetaan tuon ajan kansanihmisen mielenmaisema.

Verrattuna tähän pieneen tarinaan esimerkiksi vasta lukemani Mikael Niemen Karhun keitto oli nopeatempoinen ja ”sivistynyt” aikalaistarina. Tätä suosittelen luonnon, mytologian ja realistisen historiankirjoituksen ystäville – kaamoksen keskellä vähäeleinen, juureva tarinointi voi rauhoittaa, varsinkin jos kirjaa lukee kynttilän valossa ja kuvittelee olevansa päreiden valaisemassa savupirtissä.

Perheautoilun uudet ulottuvuudet

ClementTeos: Jennifer Clement: Rakkaudesta aseisiin (LIKE, 2018)

Käännös: Terhi Kuusisto

Pieni tyttö kasvaa nuoren äitinsä kanssa floridalaisella trailer park-alueella, jonne mahtuu ihmisyyden koko kirjo. Perhe on niin köyhä, ettei heillä ole varaa edes asuntovaunuun, vaan he elävät äidin autossa. Autossa, jolla ei ole ajettu kilometriäkään vuosiin, sillä bensaankaan ei ole varaa.

Äiti Margot on karannut rikkaasta kodistaan vastasyntyneen Pearlin kanssa, tarkoituksenaan tarjota lapselleen parempi tulevaisuus kuin mitä hänellä itsellään on. Margotilla ei kuitenkaan ole edes high school-todistusta, ja ainoa työ, johon hän kelpaa on sairaalan siivous. Hän moppaa sotaveteraanien sairaalan lattioita, ja kuulee samalla epäinhimillisiä tarinoita Afganistanin sodasta. Moni veteraani päätyy asumaan trailer parkiin, ja moni heistä on asehulluja. Alueella monet keräävät aseita, ja myös kauppaavat niitä eteenpäin, ja näin Pearl oppii pitämään niiden läsnäoloa arjessa normaalina.

Huoh. Olen kyllä nähnyt leffoja ja tv-sarjoja, joissa leirintäalue on ihmisten pysyvä koti, mutta en yhtään näin vaikuttavaa kuvausta. Ennen tätä olen hihitellyt kanadalaiselle Trailer Park Boys-sarjalle, jossa näkökulma köyhyyteen on varsin erilainen. Toki on, koska siinä kuvataan kanadalaista yhteisöä, jossa asukkailla saattaisi olla mahdollisuus muuttaa jopa pysyvään asuntoon. Tässä lupausta paremmasta ei varsinaisesti ole näkyvillä – ei, vaikka Pearlin äiti on työkykyinen eikä ilmeisesti edes kovin riippuvainen päihteistä.

Teos seuraa Pearlin kasvua vastasyntyneestä 14-vuotiaaksi, jolloin tämän äiti tulee ammutuksi ja hän joutuu eniten pelkäämänsä huostaanottoon toiseen osavaltioon. Varsinkin amerikkalaisen lastensuojelun koukerot tulevat raadollisella tavalla iholle. Ammuttujen vanhempien lapset päätyvät ensihoitoon ikivanhalle juutalaisherra Brodskylle, joka ei pidä lapsia rahanahneudesta, vaan uskonnollisen etiikan näkökulmasta. Muilla kohtalotovereilla sijoituksen historia on ollut pirstaleista, mutta Brodskyn luo päästyä he tietävät onnensa kääntyneen. Brodsky ei kuitenkaan enää 80 vuotta täytettyään taida saada lupaa jatkaa lastenkotiaan.

Clementin luoma vaihtoehtoinen yhteiskunta ei ole spekulatiivista fiktiota, vaan vahvasti uskottavaa realistista arkiproosaa. Teoksen maailma muistuttaa juuri lukemani Lucia Berlinin novellien ihmiskohtaloita – tässä eletään maailmassa, jossa ainoita toivon pilkahduksia voi löytää huumeista, aseista tai uudestisyntyneestä uskosta. Clement tutkiskelee henkilöidensä uskonnollisuutta enemmän kuin Berlin, ja kirjassa on kiinnostavia jännitteitä meksikolaisten katolisten ja protestanttien välillä.

Jopa trailer parkin kulmilla on mahdollista bongata naisia, jotka pukeutuvat sunnuntaisin valkoisiin hanskoihin mennessään kirkkoon. Katolisille protestanttien rentoutunut jumalanpalveluselämä on pyhäinhäväistystä, ja jotain syvästi epäilyttävää on myös protestanttisessa pastori-Maxissa, joka muuttaa trailer parkiin ja yrittää uida huonolla menestyksellä katolisen Margotin liiviin.

Vaikka moni ilmiö kirjassa stimuloi dekadentteja nauruhermojani, jäi kirjasta kuitenkin enemmän traaginen kuin tragikoominen jälkimaku. Silti kirja kertoo näiden maahan painettujen ihmisten yhteisöllisyydestä, eli kaikkien vaikeiden ja raskaiden teemojen keskellä kirja ei kerro yksinäisyydestä (muuten kuin Margotin hurjan raskaustarinan muodossa). Se ei myöskään johda lukijaansa empatiaähkyyn, sillä siinä jopa manataan empatia vakavan sairauden muodoksi.

Hyvä kaunokirjallisuus on vaikean maailman silminnäkemistä ja todistamista, ja se jättää lukijalle mahdollisuuden tehdä kuvatusta ilmiöstä omia poliittisia ja yhteiskunnallisia johtopäätöksiään. Tässä kirjassa ollaan hyvin kartalla Yhdysvaltojen osallisuudesta globaaliin vallanjakoon, ja suurvallan tavasta kohdella sen palvelijoitaan, mutta tuskin nämä kirjan hahmot olisivat kiinnostuneita niin järeästä poliittisesta kannanotosta kuin äänestämisestä. Pearlin äidillä on tekaistuja papereita lapsen saamiseksi kouluun, mutta tuskin hänen oma rekisteröitymisensä on ajan tasalla. Tavallaan kirja kertoi oman maan syntyperäisistä kansalaisista, jotka ovat lähes paperittoman siirtolaisen asemassa. En usko, että tässä pyrittiin luomaan portrettia tyypillisistä Donald Trumpin kannattajista.

Tämä romaani onnistuu tiivistämään amerikkalaisen yhteiskunnan keskeisiä jännitteitä ja murtumia koskettavan epäsentimentaalisesti. Tämän jälkeen aion lukea hieman erilaisen kasvukertomuksen, Tara Westoverin Opintiellä, joka kertoo nuoresta naisesta, joka kasvaa syrjäseudulla Idahossa vahvasti idealististen kotikouluttajien pesueessa.

 

Juutalaisuuden ytimessä

tewjeTeos: Scholem-Aleichem: Tewje, maitomies (Tammi, 1969)

Käännös: Liisa Ryömä, jiddishin tarkistanut Daniel Katz

Mistä sain: Kierrätyksestä

Aukkoja sivistyksessä voi aina paikata, ja nyt oli aika tarkistaa, mistä musikaali Viulunsoittaja katolla juontaa juurensa. Kirjailija Scholem-Aleichem (nimimerkki, ”rauha olkoon kanssanne”) oli oikeasti ukrainalaissyntyinen Solomon Rabinovitsh (1859-1916), jota pidetään yhtenä keskeisimpänä jiddishin kielen uudistajista. Humoristinen Tewje, maitomies on hänen ulkomaailmassa tunnetuin teoksensa, vaikka hänen tuotantonsa oli laaja. Alkuperäisteos julkaistiin jo 1894, joten tekstinä se on hyvin erilainen kuin musikaalin käsikirjoitus, jossa kuvataan Venäjän vallankumouksen aikaa.

Luin tätä kirjaa pari viikkoa sitten paikassa, jossa ei ollut muuta luettavaa. Kirjan suomenkielinen käännös saksasta tuntui hieman kömpelöltä, ja jo fyysisenä objektina teos tuntui aikansa eläneeltä. Se olisi vaatinut kunnollisen esipuheen, jossa kartoitetaan teoksen suhdetta musikaaliin, ja myös Ukrainan juutalaisten historiaa. Toki kirjaa voi lukea vain hassun maitomiehen monologina, mutta siinä on paljon viitteitä poliittiseen historiaan, joita moni lukija ei varmasti automaattisesti tunnista eikä jaksa tarkistaa.

Kirjassa Tewjellä ja hänen vaimollaan Goldella on työ ja tuska seitsemän tyttärensä naittamisessa. Tyttäret ovat kauniita ja vanhempiaan fiksumpia, omatoimisia ja liiankin hyviä puhumaan. Unelmavävyä Tewje ei saa yhdestäkään sulhaskandidaatista, mutta kamalinta on, kun kolmas tytär Chawe nappaa goyimin, ei-juutalaisen. Esikoinen Zeitel nai köyhän räätälin, toinen tytär Siperiaan vankilaan joutuneen toisinajattelijan, neljäs tytär hukuttautuu jokeen, eikä kuopuksenkaan maallistunut miljonäärimies isää miellytä.

Kirja muistutti minua eniten Jobin kirjasta, vaikka Tewje ei joudukaan katuojaan yhteiskunnan hylkiöksi. Siinä on myös paljon viitteitä psalmeihin, ja myös monet muut lentävät lauseet ovat raamatullisia. Ilman Vanhan Testamentin tuntemusta tämä kirja ei luultavasti avaudu kovinkaan hyvin. Omalla tavallaan Tewje pyrkii kyläyhteisössään elämään kuin vanhatestamentillinen patriarkka, ja hänen identiteettinsä pohjautuu sille perinteiselle maskuliiniselle olettamukselle, että naiset ovat älyllisesti vähäisempiä kylkiluita. Toisaalta Tewje itse edustaa vanhan maailman yksinkertaisia arvoja, joita hänen tyttärensä kyseenalaistavat rajusti.

Tajusin kirjasta uskonnollista puolta enemmän kuin historiallista. Vähäisellä googlaamisella sain selvää, että tsaarin aikaisessa Ukrainassa juutalaisilla ei ollut pääsyä kaikkiin kaupunkeihin, ja tämä selittää myös Tewjen lähipiirin erikoisia reittejä. Rukouksissaan perhe kiittää Herraa siitä, ettei uusia pogromeita ole syttynyt. Antisemitismi kytee kaikkialla, mutta myös juutalaisten omissa asenteissa näkyy vierauden pelkoa. Välillä Tewje päätyy kuskiksi rikkaille kristityille, eivätkä kaikki kohtele häntä huonosti. ”Rikas mies jos oisin”- biisi sai varsinkin uusia tulkintoja tämän alkuperäisteoksen kautta, sillä Sholem-Aleichem kuvaa oivallisesti tuon ajan elintasoeroja.

Kirjassa parhautta edustavat ruokakuvaukset, joita riittää niin köyhinä kuin varakkaampinakin aikoina. Tewje on myös hedonistinen nautiskelija, joka ei sylje lasiin ja jolle vaimon tekemät pallovanukkaat edustavat palaa taivasta. Pannukakkujen paistamisessa ei rasvaa säästellä, ja vaikka puutetta on kaikesta muusta, ainakin Tewjen perheellä on maitoa ja voita.

Ajattelin kirjaa lukiessa tämän päivän ortodoksijuutalaisia, varsinkin hasideja, joiden juuret ovat Ukrainassa. Tässä kirjassa hasidismia ei mainita sanana, eikä Umaniin tehdä pyhiinvaelluksia, mutta sen suuntaisia viboja sain Tewjen teologisista pohdinnoista. Kiinnostaa se eurooppalaisten ja Israelissa asuvien juutalaisten vuosittainen turismi Ukrainaan, ja se äänekäs, humalainen Rosh Hashanan vietto, johon liittyy myös rikollisia lieveilmiöitä. Ukraina on siis se juutalaisten Las Vegas, jossa tapahtuneet rajan ylitykset jätetään sinne.

Kirjassa Tewje pääsee leskeksi jäätyään matkustamaan luvattuun maahan rikkaan lankomiehensä sponsoroimana. Erityisen tärkeää hänelle on rukoileminen esiäiti Raakelin haudalla. Lievästä sovinismista huolimatta kirja onkin pitkälti naiskeskeinen ja naisvetoinen teos, ja naisten oma toimijuus nousee siinä keskeiseen asemaan. Tämä varmasti myös selittää musikaalin suosiota 1960-70-lukujen hippiaallon imussa.

En muista, olenko nähnyt musikaalia livenä – ehkä olen lapsena tai nuorena, mutta ainakin TV:stä sitä katseltiin. Nyt tämän kliseisen ja puhki kuluneen show’n näkeminen kiinnostaisi, koska alkuperäisteksti avasi sen ”juuria” oivallisesti. Ylipäänsä tuo jiddishinkielisen kirjallisuuden nousukausi on kiinnostava ajanjakso, ja ollakseen 1800-luvun romaani Tewje, maitomies on tekstinä yllättävän moderni. Humoristinen, teatraalinen ja sosiaalista oikeudenmukaisuutta korostava.

 

 

 

Köyhyydestä, kahviloista ja uhkapeleistä

IMG_1904Nuoruuteni Pariisi, by Ernest Hemingway. Ihana kirja Tammen Keltaisesta kirjastosta (Tammi, 1964, suom. Jouko Linturi) ja niin kliseinen, että päätä huimaa. Ohuehko, helppolukuinen teos, jota olen tavannut hyvin pienissä osissa jo kahden kuukauden ajan. Kirja on todella kiinnostava kulttuurihistoriallisesti, ja muistuttaa kaikista muista Pariisissa 1920-luvulla pesineistä kulttuuri-ikoneista, mutta tuntui kauttaaltaan, että olisin tämän leffan nähnyt jo tuhat kertaa. En ole lukenut teosta aiemmin, ja ainoan Hemingwayni suomeksi tätä ennen luin yläasteella, kun pakkopullana oli Vanhus ja meri. 

Hemingway kuului olennaisena osana englantilaisen filologian opintoihini, ja varmasti olen jotain hänen teostaan tankannut Jyväskylän Hemingway-pubissa, joka myös oli suuri S-etukorttiklisee, tyhjine kulissikirjoineen ja pompöösine nahkasohvineen. Lempparini hänen teoksistaan oli The Sun Also Rises, mutta olen myös viettänyt mahdotonta pitkästymistä hänen parissaan. Miehisten aktiivilauseiden opettelu toki etenee häntä lukiessaan, mutta onneksi ei joka miehen (tai naisen)  tarvitse kirjoihinsa tunkea pätkiä kalastuksesta, metsästyksestä, härkätaisteluista ja uhkapeleistä.

Nuoruuteni Pariisissa keskeisenä harrastuksena ovat uhkapelit, koska nuori Hemingway ei saa kicksejä kalastamisesta Seinen tyynessä jokimaisemassa. Hän voi kalastaa vain suurilla vesillä, mielellään Atlantilla tai Karibianmerellä. Sen sijaan tässä tuhlataan vähäisiä palkkioita hevosurheiluun ja pyöräkisoihin. Peliriippuvuus vaikuttaa nuorella Hemingwaylla olevan suurempi ongelma kuin alkoholi, ja hän raahaa areenoille myös vaimoaan, joka lähtee mukaan voiton takaaman ravintolaillallisen toivossa.

Köyhyys on kuitenkin suhteellista, ja tässä eletään boheemia, jopa pittoreskiä köyhyyttä, joka helpottuu, kun on taas varaa tilata ostereita hieman paremmassa kuppilassa. Hemingway ei nuorena saanut tarinoitaan myytyä kuin saksalaisille lehdille ja kustantajille, ja palkkioiden odottelu naapurimaasta riisti nuorenparin hermoja. Asuminen oli ankeaa, mutta jostain aina löytyi varaa vedellä laimennettuun viiniin kulmakuppilassa.

Kirjassa kohdataan enimmäkseen kirjallisia suuruuksia, kuten Joycea, Gertrude Steinia, Scott Fitzgeraldia ja tietty iki-ihanaa kirjakauppiasta Sylvia Beachia. Todella harvoja ranskalaisia hahmoja mainitaan nimeltä, vaan he ovat enimmäkseen statisteja suurten angloamerikkalaisten kirjallisten tähtien universumissa.

Yksi kiinnostava hahmo on myös runoilija Ezra Pound, joka on tyyppinä yhteisön sielu ja jopa sosiaalityöntekijä. Pound ottaa kaikki nuoret narkkarirunoilijat siipensä alle ja hommaa nämä omalla kustannuksellaan vierotukseen, mutta hankkii heille myös tarvittaessa oopiumia, jos he eivät pääse eroon vierotusoireistaan.

Ihmisten ongelmat, joita tässä kuvataan, ovat hyvin samansuuntaisia kuin lähes vuosisata myöhemmin, ja verrattuna Hemingwayn suuriin romaaneihin tässä kuvataan uskollisesti myös aivan tavallista arkea. Ruoka-, juoma- ja kahvilakuvaukset edustavat parhautta, ja varsinkin köyhien pariisilaisten arkiruoat alkoivat kiinnostaa. Kirjan perusteella voisi hyvinkin rakentaa unelmien matkan Pariisiin, vaikka kovin moni tässä mainituista kahviloista tuskin on enää pystyssä.

Luultavasti tämä on toiseksi paras lukemani Hemingwayn teos. Varsinkin, kun luen sitä täysin vapaasta tahdosta.

Aloitettuani tämän teoksen päädyin kirjoittamaan omasta seikkailustani Pariisiin 18-vuotiaana. Siinä kävi niin, etten ole kaupunkiin koskaan sen jälkeen palannut, koska olen pelännyt lumouksen särkymistä. Pariisi ei millään muotoa ole elämäni kaupunki, eikä ranskalainen kulttuuri lähimpänä sydäntäni, mutta kaupunki silti teki minussa taikatemppuja ja sai aikaan suuren käänteen elämäni suunnassa. Ja ehkä nyt keski-iässä olisin jo valmis altistumaan sen hengelle uudestaan.

Kiitos ystävälleni Paulalle tämän teoksen lahjoituksesta, koska en olisi siihen muuten juuri nyt tarttunut. On myös hyvä edes kerran vuodessa lukea yksi Keltaisen kirjaston klassikko, ja kukapa tietää, jos tämän kokemuksen jälkeen  vihdoin lukisin Joycen Odysseuksen, joka on ollut kesken jo 25 vuotta.

Oikeutta kierrätyksen ammattilaisille!

ohikuljetutRomaniassa työttömyyskorvaus on noin 30 euroa kuussa, aloittelevan peruskoulun opettajan palkka noin 150 euroa, abortin saa tehtyä noin 50 eurolla, ja samalla rahalla ostaa lampaan. Romanian romaneista valtaosa elää yhteiskunnan tuilla, joihin tavallisesti kuuluu työttömyyskorvaus tai eläke, ja lapsilisät. Perheet ovat suuria jo lapsilisien tuoman tulomahdollisuuden vuoksi, ja myös siksi, ettei ehkäisyyn aina ole varaa. Tämänhetkisistä romanikoululaisista iso osa lopettaa koulunkäynnin 4. luokan jälkeen, ja lukioon jatkaa vain kourallinen nuoria. Ei ole varmuutta siitä, oppivatko kaikki romanilapset tuon neljän vuoden aikana kunnolla lukemaan ja kirjoittamaan, koska koulun kieli ei ole heidän äidinkielensä.

Suomessa ”hyvinä aikoina” on ollut mahdollista, että romanikerjäläiselle jää matkakulujen ja paikallisten elinkustannusten (jos asutaan teltassa) jälkeen jopa 500 e kuussa lähetettäväksi kotiin. Iso kuukausiliksa selittyy Helsinkiin tulevien turistien avokätisyydestä. Toki Euroopan toiselle laidalle pääsemisessä on joka kerta ollut ylimääräisiä kuluja, ja tavallista on, että mannerta kiertävillä on suuria velkoja kotimaan ”sponsoreilleen”. 500 e on suuri summa Romanian mittakaavassa, mutta samalla on muistettava, että jokainen kadulla vietetty päivä, varsinkin talvisaikaan, syö kerjäläisen terveyttä, odotettua elinikää ja ihmisarvoa huomattavasti.

On toki totta, että kerjuurahoilla rakennetaan perheille ja suvuille parempia asumuksia, ja tämän kautta nilkuttava, nivelrikkoinen kotiinpalaaja saa lähipiiriltään kunnioitusta ja arvostusta. Itse Romaniassa tähän ansaintalogiikkaan suhtaudutaan myös kirjavasti, ja varsinkin maan hallituksella on ollut monia kampanjoita elinkeinoa vastaan.

Kimmo Oksanen on valokuvaaja Heidi Piiroisen kanssa tehnyt vaikuttavan tietokirjan Suomessa vaikuttavien romaniperheiden historioista ja reiteistä. Ohikuljetut – erään kerjäläisperheen tarina (WSOY, 2018) kuvaa varsinkin kahden suvun, Muscan ja Molodovanin, ylirajaista elämäntapaa ja eri ikäluokkien asemaa kotimaassa ja diasporassa. Kirjassa on paljon kuvamateriaalia, niin Suomesta, Transsilvaniasta kuin tien päältä reissuilla kahden maan välillä. Kaksikko on seurannut perheiden arkea kymmenen vuoden ajan, ja varsinkin nykyisin pysyvästi Helsingissä asuvan pariskunnan, Mihaelan ja Surasin, kotoutumista suomalaiseen yhteiskuntaan.

Moni varmasti muistaa vuodelta 2008 lehtikuvan suoraan kadulta synnyttämään menneestä 17-vuotiaasta Mihaelasta, sillä tapaus herätti pitkään julkista keskustelua varsinkin lasten asemasta romanikerjäläisten seurueissa. Helsingin kaupungin sosiaalitoimen oli ryhdyttävä toimiin lasten saamiseksi suojaan, mutta pääasialliseksi ”tukimuodoksi” muodostui äitien ja lasten avustettu kotiinpaluu, ei asuntojen järjestäminen lapsiperheille Suomesta. Fernando-vauvan syntymän jälkeen Mihaela avustettiin takaisin Romaniaan, mistä vauvan vanhemmat jatkoivat kerjuureittejään muualle Eurooppaan, erityisesti Kreikkaan. Ja kuten tavallista on romanisuvuissa, Fernando jäi isoäitinsä hoiviin kotikylään sillä aikaa, kun vanhemmat yrittivät hankkia perheelle elantoa pahvikuppi kädessä maailman äären satamissa.

Nyt Mihaela ja perhe asuvat pysyvästi Helsingin Mellunmäessä, lapsia on neljä ja esikoinen Fernando käy koulua Kontulan ala-asteella. Kirja kertoo kiehtovasti perheen eri vaiheista, myös matkoista kotimaahan, ja isovanhempien roolista palapelin kokoajina.

Romanian romanien tilannetta on vaikea ymmärtää, ellei ole käynyt paikan päällä tai muuten seurannut aktiivisesti romanijärjestöjen uutisointia. Tämä kirja tarjoaa mahdollisuuden kurkistaa Transsilvanian kylien todellisuuteen ilman populistisia kauhistelusilmälaseja. Kymmenen vuoden aikana näissä kylissä on tapahtunut hidasta muutosta kohti parempaa, ainakin asuinolojen materiaalisen paranemisen näkökulmasta. Opintoihin ja työhön pääseminen on ollut romaneilla vaikeampaa ja hitaampaa kuin muu kehitys. Kaikki paikalliset virkamiehet ja opettajat eivät ole rasisteja, ja joukkoon mahtuu myös romaneja aidosti kannustavia yksilöitä. Parasta teoksessa oli, että se avasi toivon ikkunan, niin kotimaassa kuin ulkomaan kohteissa.

Olisin voinut lukea lisääkin romanien paikallisista elinkeinoista. Kirjassa viitataan varsinkin ”kierrätyksen ammattilaisiin”, eli kaatopaikoilta aarteita etsiviin ihmisiin, jotka tekevät ilmaiseksi viimeisen lajittelutyön kaupunkien puolesta. Muuten yleisiä ammatteja tuntuvat olevan siivoustyöt, puistotyöt ja sadonkorjuun aikaan tarjoutuvat maatilojen talkoot. Useaan otteeseen kirjassa viitataan myös luku- ja kirjoitustaidottomien aikuisten jatkuvaan preesens-aikamuotoon, eli elämään ilman suurempia tulevaisuuden suunnitelmia.

Vaikka ajatukseni kuulostaa luultavasti vain nololta slummiturismilta, koen, että uppoutuminen tällaiseen maailmankuvaan voisi tehdä itse kullekin joskus hyvää. Oksanen raportoi myös spontaaneista juhlista ja ilon hetkistä kylässä, jossa ulkoa päin katsottuna voisi kuvitella olevan vähän juhlittavaa.  Bollywoodin beatit ja turkkilainen disco soivat kylissä juhlien aikaan yömyöhään, eikä perheissä aina muisteta, että seuraavana aamuna olisi herättävä kouluun.

Oksasen teksti Romaniasta on niin mukaansatempaavaa, että todella tuntuu, että olisin jo käynyt Cetatea de Baltassa ja sen läheisissä syrjäkylissä. Pidin Romania-osuuksista aivan pidäkkeettömästi, mutta koin osan Suomi-osuuksista hieman liian saarnaaviksi. En tavallista kansalaista syyllistäviksi, mutta romanien ja uusien turvapaikanhakijoiden tilanteen vertailu tuntui paikoitellen jopa keinotekoiselta.  Tosin teos antaa aiheesta kiinnostuneelle monia tärkeitä lähteitä ja tiedon kanavia, joista valtamediat eivät ole kiinnostuneita.

Kirja on siinä mielessä onnistunut, että se antaa lukijan itsensä muokata näkökantaansa ilmiöön, joka on monessa suhteessa ristiriitainen ja hankala. Ainakin itse sain tästä paljon uutta tietoa varsinkin Romanian paikallisista oloista, romanien oikeuksien virallisista puolustajista, korruptiosta ja välistävetäjistä, ja tämän romaniryhmän asettumisesta laajemmalle Euroopan kartalle.

Ja jos teksti tuntuu paikoitellen raskaalta, jo pelkkiä kuvia katselemalla voi saada kiinni sukujen reiteistä ja tunnelmista. Kuvajournalismi teoksessa on loistavaa ja palkitsemisen arvoista.

Orkidea Bogotán mutalammikossa

escobar kauneussalonkiLukiolaistyttö Kolumbian Bogotássa tahtoo bikinivahauksen ennen strategisia treffejä. Samana iltana hän kuolee alapäähän hierotun kokaiinin yliannostukseen. Naisen pimpsa on hänen kallein tavaransa, jonka hoitoon ollaan valmiita panostamaan kaikissa sosiaaliluokissa. Kauneushoitoloissa kohtaavat kaikki naiset, joilla on vähänkin maksukykyä, myös köyhyydestä ponnistavat seuralaispalveluiden työläiset. Hoitola voi myös olla keskeinen tietotoimisto, kun naisiin kohdistuvia rikoksia lähdetään ratkaisemaan

Karen Valdés on uhria hieman vanhempi hoitolan työntekijä, entinen sosiaalityön opiskelija, joka on joutunut jättämään opintonsa tultuaan raskaaksi. Hän tekee pitkää päivää pystyäkseen elättämään neljävuotiasta poikaansa ja äitiään, joka on suostunut ottamaan pojan hoidettavaksi. Hoitolan palkasta hän pystyy hädin tuskin maksamaan elämisensä pääkaupungissa, mutta hän säästää juomarahoja saadakseen pojan luokseen.

Karenin uskollisin asiakas on maahan vasta palannut Claire Dalvard, keski-ikäinen psykoanalyytikko, joka on viettänyt aikuisikänsä Pariisissa. Claire tutkii synnyinmaataan vieraantuneen ekspatriaatin silmin, eikä oikein itsekään tiedä, mikä häntä veti takaisin Bogotaan. Kaupunki on runollinen aamuyön orastavassa valossa, mutta muuten sen meininki enimmäkseen ahdistaa. Kauneushoitolasta tulee älykkönaiselle erikoinen henkireikä, vaikka hän kritisoikin maannaistensa sokeaa kauneuden kulttia. Sen kautta hän tutustuu maahansa ja sen muuttuvaan arvomaailmaan uudelleen, ironisin silmin.

Tällainen asetelma on kolumbialaisen Melba Escobarin dekkarissa Kauneussalonki (Aula&co, 2018, suom. Taina Helkamo). Teos on v. 1976 syntyneen toimittajan esikoisteos (alkuperäisesti julkaistu v. 2015, La Casa de Belleza), joka on saanut paljon huomiota varsinkin englanninkielisessä maailmassa. Suomeen teos on saapunut suht pian englanninnoksen jälkeen. On ilo ja kunnia lukea kolumbialaisen nuorehkon naiskirjailijan teosta näin ”ensimmäisessä aallossa”, koska tällaisia teoksia käännetään äidinkielellemme niin harvoin.

Luonnehtisin teosta yhteiskunnalliseksi dekkariksi, koska se kertoo paljon muustakin kuin käsiteltävästä murhasta. On ilmiselvää, että se avaa eri yhteiskuntaluokkiin kuuluvien naisten asemaa aivan suvereenisti, mutta se kertoo myös rodusta ja etnisyydestä, talousjärjestelmästä ja kompleksisista huoltosuhteista. Aivan perinteistä dekkarin juonta tässä ei ole tarjolla, enkä varsinaisesti tiennyt, olivatko Karen ja Claire rikoksen amatöörisalapoliiseja vai vain tarinan taitavia dokumentoijia. Molempien naisten äänet olivat lumoavia. ja mukaan mahtui myös loistavaa huumoria.

Jos vihaat self help-kirjallisuutta ja olet varsinkin kyllästynyt erääseen aforismikuninkaana tunnettuun eteläamerikkalaiseen rahasampoon, tämä teos takaa moneen otteeseen rehevät naurut. Kirjan Eduardo Ramelli tosin on vain mantereen toiseksi tunnetuin sielunhoitaja, mutta hänenkin kyydissään meinaa happi loppua, sen verran sakeaa on hänen liiketoimintansa.

Kirjassa on myös loistavia havaintoja varsinkin afrotaustaisten naisten hiustenhoidosta. Escobar ei tässä kopioi Chimamanda Ngozi Adichien suitsutusta afrohiusten monipuolisesta kauneudesta, vaan kertoo enemmän oman maansa mustien naisten tuskasta, kun hiusten suoristaminen usein aloitetaan jo noin 9-vuotiaana. Jotkut yliopistotaustaiset feministit kapinoivat virallista karvapolitiikkaa vastaan, mutta kaikki tietävät, ettei afropehkolla saa töitä –  ei ainakaan hyvin palkattuja sellaisia ilmastoiduissa toimistoissa.

Kirjassa on suht raakoja seksuaalisen väkivallan kohtauksia, mutta onneksi niiden välissä voi myös lukea tavallisesta bogotálaisesta arjesta. Hikisistä bussimatkoista läpi kaupungin, tuntemattomien kanssamatkustajien keskenään jakamista eväistä, ja paikallisten tavasta odottaa penkille istumista, kunnes edellisen matkustajan lämpö on siitä viilentynyt. Jossain vuorten rinteiden kojuissa kaupataan Kristuksen veri-nimistä pirtelöä, ja ylipäänsä uskonnollisuus tahdittaa varsinkin köyhemmän kansanosan arkea. Toisaalta arjessa on myös paljon spontaania aistillisuutta, mikä kaikki ei ole seksuaalista.

Lämmin kiitos kustantajalle tästä arvostelukappaleesta, mikä avarsi maailmankuvaani taas piirun verran.