Meedion kuumalla linjalla

Teos: Mattias Edvardsson: Perhetragedia (LIKE, 2022)

Suomennos: Outi Menna

Äänikirjan lukija: Toni Kamula

Jennica on kolmikymppinen puhelinmeedio ja ikuinen opiskelija Lundin yliopistokaupungissa. Hän on rikkaan suvun musta lammas, joka asuu 17 neliön yksiössä, ja ottaa siellä vastaan asiakkaitaan kuulokkeet päässä. Kun hän sitten tapaa Tinder-treffeillä 47-vuotiaan lastenlääkäri Stevenin, hän kokee, että ehkä vihdoin hänen onnensa on kääntymässä.

Jennica kuuluu kouluaikojen kaveripiiriin, joista suurin osa elää ruuhkavuosiaan luomuvauvanruokien tuoksu omissa kuplissaan. Yksi kavereista, Miranda, on jo kuollut syöpään.

Mirandan leski Bill on jäänyt työttömäksi, ja kärsii suurista talousvaikeuksista Sally-tyttären elättäjänä. Tähän jamaan hän ottaa alivuokralaiseksi Karlan, nuoren opiskelijan Norrlannista, jolla on rankka perhetausta. Karla on tottunut hankkimaan tuloja kysenalaisinkin keinoin, eikä Bill itsekään ole puhdas pulmunen mitä tulee rahankäyttöön.

Steven Rytter esittää uudelle deitilleen olevansa leskimies, mutta tosiasiassa hänen vaimonsa on suljettu pariskunnan hulppeaan residenssin vahvasti lääkittynä. Tätä kartanoa käy siivoamassa Karla, jota on kielletty seurustelemasta yksinäisen ja toimettoman Reginan kanssa.

Tällainen on ihmissuhteiden vyyhti Mattias Edvardssonin uusimmassa dekkarissa, joka on jo neljäs häneltä lukemani. Kyseessä ei ole kirjasarja, mutta kaikki teokset sijoittuvat Skooneen, ja yhteistä niille on, etteivät ne ole poliisivetoisia.

Tässä teoksessa kaikki avainhenkilöt ovat omalla tavallaan moraalisesti epäilyttäviä, vaikka heidän motiivinsa toimia moraalittomasti ovat osittain ymmärrettäviä. Raha on heidän pääasiallinen syynsä luisua harmaille pinnoille, mutta taustalla on myös juurettomuutta. Rikoskumppanuuskaan ei oikein toimi, sillä tyypit eivät luota toisiinsa.

Osittain tarina ulottaa lonkeroitaan pohjoiseen Bodeniin, jossa Karlan äiti kamppailee huumevieroituksessa, ja syyllistää tehokkaasti etelään muuttanutta tytärtään hylkäämisestä. Jopa paikalliset sosiaalityöntekijät soittavat Karlalle ja toivovat, että tämä palaisi kotiin tukemaan äitiään. Tämä tuntuu kohtuuttomalta vaatimukselta, mutta Karla ei voi jättää vastaamatta näihin puheluihin.

Mutta millainen perhetragedia sitten on Rytterin pariskunnan kuolema, ja miksi siitä syytetään Billiä, jolla ei ole ollut mitään yhteyttä koko pariskuntaan? Ja kuinka Bill olisi saanut aikaan murhata nämä ihmiset, kun työnhakukin oli hänelle niin takkuista?

Pidin tästä kirjasta, vaikka se ei ihan saavuttanut Edvardssonin esikoisteoksen tiivistä tunnelmaa. Viime vuonna kuuntelin Hyvät naapurit, joka ei kolahtanut samalla tavalla kuin kirjailijan aiemmat teokset. Tässä ehkä taas kiinnosti Lundin akateeminen ilmapiiri, ja varsinkin Billin rooli älykkäänä elokuvatutkimuksen maisterina – tyyppinä, joka ehkä vielä 20 vuotta sitten olisi voinut tehdä hienon uran osaamisellaan, mutta jolla näinä päivinä on selkeä pudokin karma.

Cornwallin karvaisista jättiläisistä

Teos: Amanda Craig: Synkkä sopimus (Minerva Crime, 2022)

Suomennos: Sirpa Saari

Äänikirjan lukija: Karoliina Kudjoi

Cornwall kuuluu niihin kiehtoviin kolkkiin Britanniassa, joissa en ole käynyt, ja jonne matkustaminen kiinnostaa kovasti. Omat mielikuvani maakunnasta ovat kieltämättä kitschisiä, joten oli ilo lukea Amanda Craigin sinne sijoittuvaa teosta, jossa kerrottiin vähemmän turistisesta arjesta.

Teoksessa kolmikymppinen yh-äiti Hannah elää Lontoossa äärimmäisessä niukkuudessa, ja elättää tytärtään rikkaiden perheiden kotisiivoojana. Hän on kotoisin Cornwallista, ja on sukunsa ensimmäinen akateeminen vesa. Äiti Holly on tehnyt uhrauksen lähettääkseen tyttärensä yliopistoon, mutta Hannah ei ole onnistunut urallaan tultuaan raskaaksi liian nuorena. Aviomies Jake kyllästyi perhe-elämän jatkuvaan kitkutukseen, eikä Hannahille jäänyt eron jälkeen kovinkaan monia vaihtoehtoja.

Cornwallissa Holly-äiti tekee kuolemaa, ja Hannah matkustaa kuolinvuoteelle viime hetkellä. Tunneryöpyn keskellä junassa hän tutustuu mystiseen Jinniin, naiseen, jolla on myös katkera eroprosessi käynnissä. Jinnin ex-mies asuu lähellä Hannah’n kylää, ja nainen tekee tälle hämmentävän ehdotuksen: entä, jos kumpikin kävisi murhaamassa toisen eksän?

Äitinsä kuoleman jälkeen Hannah palaa viettämään kesää tämän kaupungin vuokra-asuntoon, josta on pian luovuttava. Hän saa yllättävän työtarjouksen paikallisen kartanon, End Pointin, isännältä Stanilta, alkoholisoituneelta villimieheltä, jonka hahmo voisi olla paikallisesta kansanperimästä. Stan maksaa kartanon siivouksesta paremmin kuin Lontoon työnantajat, mutta hänen epävakaa seuransa kuuluu pakettiin. Mies on myös tunnetusti itsetuhoinen, joten Hannah’n on kohdeltava häntä silkkihansikkain.

Teoksen keskeinen teema on avioeron jälkeinen kostonhimo ja katkeruus, joka toimii myrkyllisen polttoaineena rakkauden raunioilla. Hannah ei todellakaan tiedä, mihin hän on sekaantunut, ja kenen tarinaan hänen kuuluisi luottaa.

Kirjassa oli joitain samoja viboja kuin yhdessä lempitrillerissäni, Paula Hawkinsin teoksessa Nainen junassa. Tosin tässä päähenkilö Hannah ei ole pahasti alkoholisoitunut, ja alkoholisti-Stanillakin on aikeita raitistua.

Tämä on todella runsas dekkari, jossa paikallisen kulttuurin, historian ja nyky-yhteiskunnan kuvaus on melkein kiinnostavampi kuin rikosjuoni. Teos tarjoaa myös virikkeitä puutarhojen ystäville, ja miljöiden runsas kuvaus tekee tästä ikimuistoisen kesäkirjan.

Luin Craigilta toisen paperittomista siirtolaisista kertovan teoksen, Hearts and Minds, tasan kymmenen vuotta sitten, ja se tuntui vähän liiankin raskaalta yhteiskunnalliselta pläjäykseltä. Tyyli ei ole hänellä paljon muuttunut sen jälkeen, mutta tässä teoksessa oli huomattavasti vetävämpi juoni. On siis mahdollista, että muistan tästä teoksesta enemmän kuin tuosta aiemmasta kymmenen vuoden jälkeen.

Slummien miljonääri, osa 2

Teos: Jan-Philippe Sendker: Kapinallinen ja varas (Aula&co, 2022)

Suomennos: Tuomas Renvall

Posti toi tänään kilpailuvoiton, ja kyseessä oli sen verran helppolukuinen ja vetävä teos, että korkkasin sen siltä istumalta. Jokunen vuosi sitten luin Jan-Philippe Sendkeriltä yhden hänen Burma-aiheisista kirjoistaan maailmankirjallisuuden maahaasteeseen, enkä voinut ymmärtää, kuinka joku voi tulla varteenotettavaksi kirjailijaksi niin siirappisilla teoksen nimillä.

Tämä uusi teos sijoittuu Thaimaahan, ja kirjan nimi on suorasukaisempi. Kirjassa seikkailevat nuori puutarhuri Niri ja tämän palvelusperheen tytär Mary. Niri kuulunee myanmarilaiseen vähemmistöön, ja on statukseltaan paperiton. Maryn perhe on rikastunut autokauppiaina, ja näin ollen Niri kutsuu heitä ”Benzeiksi”. En osannut lukea perheen etnisyyttä, mutta valkoisia eurooppalaisia he eivät olleet. Maryn perheessä on käännytty kristinuskoon, ja lapset ovat saaneet uudet nimet. Perheen elämäntapa tuntuu yhtä feikiltä, kuin lähelle rakenteilla oleva ”Beautiful Tuscany” – asuinalue.

Covid-19-epidemian vallatessa maailmaa Nirin perhe saa potkut palveltuaan Benzejä 18 vuotta. He joutuvat muuttamaan vaatimattomasta bungalow’sta hökkelikylään, jossa heidän asemansa uusina tulokkaina on kurja. Slummia johtaa aidon mafioson elkein intialainen Bagura, joka on kotimaassaan kuulunut dalit-kastiin. Tämä leima ei tunnu katoavan miehen yltä uudessakaan maassa.

Vaikeassa tilanteessa Niri kääntyy lapsuuden leikkitoverinsa Maryn huomaan, vaikka ei ole saanut puhua tämän kanssa vuosiin. Marylla on omat ongelmansa, sillä hän on toipumassa vakavasta ratsastusonnettomuudesta, ja saattaa jäädä rammaksi loppuiäkseen. Yhdessä nuoret keksivät keinoja auttaa Nirin slummin työttömiksi jääneitä perheitä. Keinot eivät toki ole laillisia, ja mukaan lyöttäytyy monia härskejä välistävetäjiä.

Maailma tarvitsee yksinkertaisia rakkaustarinoita, hyvän ja pahan vastakkainasettelua ja muistutusta globaalista köyhyydestä. Tämä ei todellakaan ole huono teos, vaan pidin tästä piirun verran enemmän kuin aiemmasta Sendkerin teoksesta. En kuitenkaan voinut olla huomaamatta, että teoksessa on melkein identtinen asetelma kuin Slummien miljonääri-elokuvassa, joka perustuu Vikas Swarupin romaaniin. Tai ei ehkä juonellisesti, mutta köyhyyden kuvauksen tasolla.

Tämä ei vesittänyt lukukokemustani, mutta kieltämättä nopeutti sitä. Tunnen Thaimaan kulttuuria huonommin kuin Intian, mutta teos ei ole kulttuurinen ilotulitus, vaan pikemminkin tarina globaalista köyhyydestä. Vastaavan tarinan olisi voinut kirjoittaa Manilasta, Rio de Janeirosta tai Pietarin kaatopaikoilta.

Länsimaista lukijaa varmasti kiinnostaa, kuinka koronan kanssa selvittiin Thaimaan slummeissa. Kirja tarjoaa myös ikkunan sosiaalisen median luovaan käyttöön paikoissa, joissa sähkön saaminen ei ole itsestäänselvää.

Luin kirjaa enemmän nuortenromaanina kuin aikuisille suunnattuna teoksena. Kansiliepeestä sain vaikutelman, että Sendkerillä on suunnitteilla jatko-osia saagaan.

Kirjaa lukiessani kävin läpi lukuisia lukemiani länsimaisten Thaimaa-kuvauksia ja muistutin itseäni siitä, että olen lukenut vasta tasan yhden ”oikean” thaiteoksen syntyperäiseltä kirjailijalta. Tämä on harmillista ja hämmentävää, mutta toivon mukaan tilanne korjautuu jossain vaiheessa. Kaakkois-Aasian muista maista olen lukenut enemmänkin ”natiivien” kirjailijoiden teoksia.

Paikasta nimeltä Rälläkkä

Teos: Toni Heinänen: Asuntola (Into, 2021)

Äänikirjan lukija: Marko van der Berg

Rälläkkä on Pelastusarmeijan ylläpitämä asuntola miehille Helsingin Alppikadulla. Siellä asutaan muutaman neliön kopperoissa, yleensä kämppäkaverin kanssa. Asuntolan ylläpitoon kuuluu uskonnollisviritteinen aamiainen, mutta muuten asukkaat kokkaavat itse. Paikan järjestyssääntöihin kuuluu päihteettömyys, mutta käytännössä asuntolassa käytetään kaikkia mahdollisia päihteitä. Siellä ramppaa koko ajan eri alan ammattilaisia, mutta hyvin harvalla on kiinnostusta auttaa siinä keskeisessä ongelmassa, oman kodin puutteessa.

Teoksen kertoja on 35-vuotias työtön mies, joka kärsii masennuksesta. Asunto on mennyt alta, koska miehellä on vaikeuksia selvitä Kelan tukien hakemisesta. Huumeet ja alkoholi kuuluvat hänen elämäänsä, mutta hän pystyy myös löytämään elämästään iloa ilman päihteitä. Kirjoittaminen on hänen vahvin tapansa pysyä järjissä, mutta asuntolassa myös muistivihkoja varastetaan. Hän haaveilee Charles Bukowski– tyylisen romaanin kirjoittamisesta Rälläkän kaltaisesta paikasta, mutta huomaa samalla, että elämäntilanteen aiheuttama häpeä rajoittaa hänen luovuuttaan.

Toni Heinänen (s. 1974) on kirjoittanut tämän tiiviin omaelämäkerrallisen teoksensa 00-luvun loppupuolella, mutta se on julkaistu viime vuonna, ilmeisesti kirjoituskilpailun kautta. Teos on rankka aihe huomioon ottaen melko kaunokirjallinen, jopa runollinen. Kertoja on joskus opiskellut latinan kieltä yliopistossa, mutta pudonnut opinnoista, ja joutunut tempputyöllistämisen todellisuuteen. Hänen supervoimansa on kirjojen löytäminen ilmaiseksi tai puoli-ilmaiseksi.

Asunnottomuudesta on julkaistu Suomessa omakohtaisia tai fiktiivisiä teoksia verrattaen vähän, ainakaan itse en muista lukeneeni näin yksityiskohtaista kuvausta yömajan arjesta. Vaikka kuvatusta ajanjaksosta on jo hetki aikaa, en usko tuon arjen suuresti muuttuneen reilussa vuosikymmenessä. Virallisesti kerrotaan, että asunnottomia olisi maassamme vajaa 5000 henkilöä, mutta kattaako tuo luku kaikki ”välitilassa” elämäänsä viettävät?

Tämänkään teoksen hahmot eivät ole tuomittuja jäämään ikuisesti asumaan Rälläkkään. Kertojan ensimmäinen kämppäkaveri on pahassa huumekoukussa, ja heitetään Rälläkästä pois, mutta saa myöhemmin asunnon virallista tietä johtuen nuoresta iästään. Kertoja itse ei saa apua sosiaaliviranomaisilta, mutta onnistuu saamaan asunnon ystävän välityksellä ehkä noin vuoden mittaisen asuntolajakson jälkeen.

Lukisin kyllä mielelläni samalta tekijältä täysmittaisen romaanin aiheesta, mutta ymmärrän, jos hän on siirtynyt elämässään muihin ulottuvuuksiin, eikä enää jaksa/halua kirjoittaa tästä aiheesta. Lahjoja kirjoittajalla on selvästi vaikka mihin, ja tässä lyhyessä tekstissäkin hän osoittaa huiman määrän eri genrejen tuntemusta.

Teos on siis painettuna tekstinä 58-sivuinen, eli menee minulla samaan kategoriaan kuin Long Play-artikkelit. Mutta ei tämä ole tutkivaa journalismia, eikä oikein novellikaan, vaan autofiktiivisen romaanin lupaava aihio.

Valekyttänä no go zonella

Teos: Valentin Gendrot: Kyttä (Docendo, 2021)

Suomennos: Matti Brotherus

Äänikirjan lukija: Simo Häkli

Valentin Gendrot on nuori ranskalainen toimittaja Bretagnesta, joka on erikoistunut soluttautumiseen vaikeisiin työoloihin ja tutkivan journalismin tekemiseen työpaikoilta. Aiemmissa tehtävissään eri prekaareilla aloilla hän oli viihtynyt n. 3 kk jaksoissa, mutta poliisiksi soluttautuminen oli vaativampi projekti. Vuonna 2017 hän kävi lyhyen koulutuksen poliisin avustaviin tehtäviin. Näissä hommissa työskentelee nykyään noin viidennes Pariisin koko poliisivoimista. Gendrotia askarutti erityisesti uutisointi näiden apulaispoliisien korkeasta itsemurhariskistä. Hän halusi selvittää, mitkä tekijät ajavat näitä matalapalkattuja jepareita äärimmäisiin ratkaisuihin elämässä.

Toki Gendrotia ei pidä nimittää valepoliisiksi siksi, että hän itse asiassa kävi läpi asianmukaisen koulutuksen. Valepoliisi hän kuitenkin oli omassa mielessään, koska hänen nimenomainen tarkoituksensa oli raportoida työn arjesta. Työrupeamansa aikana hän teki kaikkensa päästäkseen työporukoiden sisäpiiriläiseksi, mutta motiivi oli kuitenkin joku muu kuin kollegoilla. Tällaisessa työotteessa piilee aina eettisiä ongelmia, vaikka tarkoitusperät olisivat kuinka hyvät.

En tunne Ranskan lainvalvontaa kovinkaan hyvin, ja ainoa ikkunani ranskalaiseen rikosten maailmankin ovat olleet Pierre Lemaitren dekkarit. Yritän tässä arviossa lähinnä kertoa, mikä kirjassa eniten yllätti. Minua ei yllättänyt poliisivoimien (lue: varsinkin valkoisten, työväenluokkataustaisten miesten) seksismi ja rasismi. Noin puolet kirjasta käsittelee näitä ilmiöitä.

Teos on lyhyehkö ja se kattaa noin kolmen vuoden havainnot vuosista 2017-9. Ensimmäisen vuoden, kun Gendrot palveli akuuttipsykiatrian poliklinikan autokuskina, hänellä oli enemmän aikaa kirjoittaa muistiinpanoja työstään, sillä päiviin kuului paljon kahvinjuontia ja odottelua. Vasta toisena vuonna hän pääsi ”tosi toimiin” 18.kaupunginosan poliisiasemalle, ja täällä palvellessaan kirjoittamiseen jäi vain vähän aikaa.

Avustavan poliisin käteen jäävä palkka noina vuosina oli 1340 euroa, mikä johti siihen, että poliisien asuinolot olivat todella kehnot. Gendrotilla oli varaa asua 15 neliön yksiössä, mutta jotkut kollegoista asuivat jopa autoissa. Motivaatio lukea varsinaisen poliisikoulun pääsykokeisiin oli suuri lähes kaikilla, ja nuorimmilla konstaapeleilla peruspalkka nousi n. 1800 euron nettotuloihin. Gendrot ei ilmaissut urallaan kovin suurta kiinnostusta päästä elämässä eteenpäin.

Teos antaa vaikutelman, ettei poliisin työ ole Ranskassa kutsumusammatti, vaan siihen ajaudutaan mitä kummallisemmista syistä. Monilla syy tuntui olevan valtion suht turvattu, pitkä ja kapea leipä, eli he halusivat panostaa enemmän perheeseensä tai harrastuksiinsa. Gendrot kuitenkin sattui asemalle, jossa henkilökuntaa kannustettiin viettämään aikaa myös vapaa-aikana yhteishengen vahvistamiseksi ja myös psykososiaaliseksi vertaistueksi. Grillibileitä olisi ollut enemmän kuin mihin Gendrot jaksoi osallistua. Näillä ei kuitenkaan korjattu palkkakuoppaa eikä lievitetty työn kuormittavuutta.

Työrupeaman aikana hänen eteensä tuli yksi keissi, jossa hänen työtiiminsä pyrki vähättelemään rasistista väkivaltaa, ja Gendrot oli myös kuulusteltavana aiheesta. Hän huomasi, että myös hänen oma ammattietiikkansa oli muuttumassa, ja hän alkoi kokea kasvavaa piittaamattomuutta ollessaan partiovuoroissa.

Olen lukenut vastaavia kuvauksia Ruotsin ongelmalähiöistä, ja täytyy sanoa, että ne ovat olleet rankempia, vaikka niissä kertoja ei ollutkaan soluttautunut toimittaja. Tässähän kuvataan osittain melko tavallisia arjen insidenttejä, joista tyypillisimpiä olivat perheväkivaltatapaukset. Välillä Gendrot kuvaa myös silkkaa tylsistymistä, varsinkin putkan valvontavuorojen aikana. Toisaalta lisää ”actionia” tuottivat tuon ajanjakson aikana keltaliivien tempaukset, joiden vuoksi määrärahoja näiden avustavien poliisien koulutukseen lisättiin.

Eniten kirjassa ahdisti juuri tuon koulutuksen suppeus, ja se, että nämä ihmiset pääsivät kantamaan aseita kovin kevyin perustein. Erinäisistä poikkeustiloista johtuen heillä oli myös välillä lupa viedä virka-ase kotiin.Tämä saattaa osittain selittää poliisien itsemurha-alttiutta, mutta tuskin se oli päällimmäinen syy.

Tämä oli onnistunut true crime-raportti siksi, että sen laajempi yhteiskunnallinen konteksti oli hyvin avattu. Harvoinpa edes jaksan lukea tosi elämän poliisitarinoita, mutta tässä kiinnosti eniten tuo lähiönäkökulma. Harvemmin muutenkaan Pariisiin sijoittuvat kirjat kuvaavat sen ongelmalähiöitä.

Orpotyttö ja maailman laulu

Teos: Nazanine Hozar: Aria (Otava, 2020)

Suomennos: Hilkka Pekkanen

Äänikirjan lukija: Anniina Piiparinen

Minulla on ollut joskus 00-luvun alkupuolella vaihe, jossa luin lähestulkoon kaiken englanniksi tai suomeksi saatavilla olevan kirjallisuuden Iranista, mutta viimeisen 10 vuoden aikana kiinnostus on laimentunut, johtuen osittain siitä, että historiallisissa teoksissa on paljon toistoa. Mutta hyviä leffoja maasta on tullut katsottua vähän enemmän, ja kun muutama päivä sitten näin Teemalla Jafar Panafin leffan Kolme naista, niin päätin katsoa, löytyisikö minulle jotain uutta luettavaa.

Nazanine Hozarin (s. 1978) esikoisromaanilla Aria näytti olevan Margaret Atwoodin suositus etukannessa, joten odotukseni sen suhteen olivat melkoiset. Mutta täytyy tunnustaa, että Iranin lähihistoriasta kertovia romaaneja olen lukenut liikaa samantyyppisiä – vakavia, eeppisiä ja pitkän aikajanan omaavia, ja vaikka niissä on ollut painavaa asiaa, niin tietynlainen opettavaisuus/ulkokohtaisuus on vaivannut monia. Tämä voi yksinkertaisesti johtua siitä, että moni kirjailija kirjoittaa lännestä käsin länsimaisille yleisöille. Myös Hozar kuuluu tähän joukkoon: hän on muuttanut Kanadaan parivuotiaana Teheranista, ja on kirjailijana kanadalaisen kirjoittajakoulun tuote.

Romaanin päähenkilö Aria on Teheranin köyhemmissä eteläosissa vuonna 1953 syntynyt löytölapsi, joka jossain vaiheessa löytää uuden kasvattiperheen rikkaalta pohjoispuolelta. Arialla on kolme äitihahmoa, joista yksi on biologinen äiti, mutta tyttö saa tietää tästä vasta aikuisena. Köyhissä kortteleissa häntä kasvattaa katkera ja väkivaltainen Zahra, jolla on itseään nuorempi ja kiltimpi aviomies Behrouz. Pariskunnan avioliitto on kummallinen, ja Behrouzin vastuulle jää tunnesiteen luominen lapseen. Kun tyttö on sitten vaarassa sokeutua silmäsairauden vuoksi, Zahra roudaa tytön entiseen palveluspaikkaansa, kartanoon, jonka omistava suku on ollut shaahin hopeaseppiä.

Toinen äitihahmo on hyveellinen ja siveellinen Fereshteh, joka harjoittaa hyväntekeväisyyttä suurilla tiluksillaan. Suku on ollut alun perin zoroastrialaisia, mutta Fereshteh on sisaruksineen muodollisesti kääntynyt islamiin, ja perheessä vallitsee todellinen kognitiivinen dissonanssi juhlapäivien ja uskomusten suhteen. Hämmennystä lisää vielä se, että Fereshteh lähettää Arian auttamaan erästä köyhää perhettä, joka osoittautuu juutalaiseksi. Kaiken kukkuraksi tuon perheen äiti onkin Arian biologinen äiti Mehri, mutta jos Fereshteh olisi tiennyt Mehrin juutalaisuudesta, hän ei olisi antanut tytön vierailla koko perheessä.

Ja kyllä, olen pitkään tiennyt Iranin uskonnollisista vähemmistöistä, mutta koin, että tässä teoksessa lukijan kaikki huomio keskittyi vähemmistöpositioiden muistamiseen. Mukaan toki hyppää myös Armenian kristittyjä melko tärkeässäkin roolissa, ja myös baha’i – uskolla on pieni rooli tarinassa.

Juonellisesti aloin vähän lämmetä romaanille siinä vaiheessa, kun Aria oli jo päässyt opiskelemaan yliopistoon, ja Khomeinin kannattajat ilmaantuivat kampukselle. Mutta perinteisenä kasvukertomuksena romaani oli lähes laimea. Ja koska luin juuri Khaled Hosseinin Leijapojan, niin ärsyynnyin siitä, että tässäkin tarinassa päähenkilön parhaalla lapsuuden ystävällä oli huulihalkio – asia, jonka on täytynyt olla yleistä 1950-60-luvuilla, mutta silti se häiritsi.

En tiedä, johtuiko nihkeä luentani ajasta, paikasta tai kielellisestä kuilusta. Kirjailija ei ole hirvittävän nuori, eli kuuluu lähes samaan sukupolveen kanssani. Hänellä on varmasti ollut Kanadassa asuneena ollut hienot mahdollisuudet taustoittaa tarinaansa. En yhtään epäillyt faktojen paikkansapitävyyttä, mutta ehkä niitä faktoja oli tungettu yhteen romaaniin aivan liikaa. Ja toinen ongelma oli Arian henkilöhahmon tietynlainen sovinnaisuus, tai psykologisen syvyyden puute. Hän oli kyllä henkilö, jonka ympärillä tapahtui koko ajan valtavasti, mutta joka ei lopulta ottanut kovin järeästi ohjia omiin käsiinsä.

Tsekkasin nopeasti joitain suomalaisia arvioita kirjasta, ja monissa oli kanssani samansuuntaisia vaikutelmia. Ilmeisesti teos on kuitenkin ollut iso hitti Kanadassa, eli se ehkä tavoittaa sen maan tämän hetken kirjallisten piirien odotukset. Itse olisin taatusti jättänyt tämän kirjan kesken Kanadassa asuessani, sillä siellä Lähi-Itään keskittyvää kirjallisuutta oli niin paljon saatavilla.

Nyt oli ihme, että nihkeydestä huolimatta kuuntelin kirjan loppuun, mutta täytyy tunnustaa, että loppu (joka oli parempi kuin hidas alku) meni 1,4-nopeudella. Tämä ei yhtään haitannut, kun kerronta oli niin lineaarista ja selkokielistä.

Nuoren työläisparin kujanjuoksu

Teos: Lassi Sinkkonen: Solveig ja Jussi (WSOY, 1973)

Äänikirjan lukija: Talvikki Eerola

Jatkoa edelliseen postaukseen, eli käsittelen tässä jatko-osaa teokseen Solveigin laulu. Teokset voi toki lukea toisistaan erillisinä, mutta tämän kakkososan ymmärrys voi jäädä ohuemmaksi, ellei ole lukenut ensin päähenkilö Solveigin kasvutarinaa.

Tämä romaani sijoittuu 1960-luvulle, ja sen keskiössä on pääkaupunkiseudulla omaa paikkaa etsivä nuoripari, joista molemmat ovat jääneet yksin maailmaan ilman perhepiirin tukea. Jussi ja Solveig ovat tavanneet lähes viattomasti Helsingin keskustan lounasbaarissa, ovat seurustelleet ja tutustuneet toisiinsa ajan kanssa, ja suhtautuvat yhteiseen tulevaisuuteen vakavin mielin. Varsinkin Solveigille on tärkeää osoittaa, että tasapainoinen, rakkauteen perustuva parisuhde on mahdollista, koska hän on jäänyt ilman tätä mallia omassa lapsuudessaan.

Naimisiin mennään maistraatissa lähinnä asunnon saamisen vuoksi noin parikymppisinä. Kumpikin osapuoli kokee olevansa ateisteja, ja varsinkin Jussi pilkkaa avioliiton instituutiota, mutta käytännön syistä rakkauden on taivuttava oman aikansa normeihin. Ennen naimisiin menoa Jussi on ollut itseoppinut älykkö, joka on viettänyt aikaa filosofian keskustelupiireissä, mutta naimisiin mentyään miehen lukuhalut ehtyvät.

Pari ehtii elää saman katon alla yli vuoden ennen kuin Solveig tulee raskaaksi. Jussin työtilanne on koko ajan heikompi kuin Solveigin, vaikka kummatkin ovat yhtä kouluttamattomia. Solveig on käynyt vuosikausia samassa insinööritoimistossa ja edennyt siellä konttoristiksi. Siistit sisätyöt sopivat Solveigille, mutta valitettavasti konttoristin palkka ei riitä elättämään kasvavaa perhettä, varsinkaan kun Jussin tuloista ei ole koskaan varmaa takuuta. Raskausuutinen ei siis olekaan iloinen perhetapahtuma, vaan perheenlisäys alkaa nostattaa Jussissa kohtuuttomia paineita.

Pariskunnalla on varaa asua vain alivuokralaisina muiden nurkissa. He ehtivät asua kahdessa kodissa Espoossa, joista ensimmäisen kuvaus oli tragikoominen. Myöhemmin Solveig päätyy asumaan yksin pienen poikansa kanssa Vantaalle, jossa asumisolot kurjistuvat entisestään. Töissä käydään julkisilla kulkuneuvoilla järjettömän kaukana, eikä varsinaista vapaa-aikaa ole lähes ollenkaan.

Romaani kertoo 1960-luvun kaupunkilaisista nuorista, jotka ovat jo kuulleet sukupuolten tasa-arvosta, mutta tästä huolimatta Jussi päätyy käyttäytymään perityn miehen mallin mukaan kotitöitä ja lastenhoitoa vältellen ja omaa kohtaloaan surkutellen. Toki mies on myös masentunut, ja on aiemmin pyrkinyt pakenemaan tätä rakastumisen aiheuttamaan kuohuntaan. Hänellä ei kuitenkaan ole vielä parikymppisenä minkäänlaista kapasiteettia perhe-elämään, ja monella tapaa hänen tekemänsä ”hatkat” ovat ennalta-arvattavat.

Puolet romaanista kertoo Solveigin yksinhuoltajaelämästä pesulan työntekijänä. Solveigin lapsenhoitojärjestely on varsin omintakeinen, ja ymmärrettävistä syistä se ajautuu kriisiin. Sinkkonen onnistuu tässä romaanissaan tuomaan esiin monia yhteiskunnallisia kipupisteitä, kuten puutteellisen asumisen, vuokramarkkinoiden kusetukset, päivähoidon epämääräiset kuviot ja yksinhuoltajien kohtuuttomat työtaakat. Toki teos kertoo osuvasti myös ajasta, jolloin ehkäisykeinot olivat edelleen rajalliset, eikä varsinkaan miehillä ollut suurta intressiä koko aiheeseen.

Tässä kirjassa en enää jaksanut innostua perheriidoista, kun niitä mahtui jo ykkösosaan mittavasti. Sen sijaan koin, että pesulan naisten ryhmäkohtauksissa oli suurta draamallista potentiaalia. Tuulikki-nimisen työkaverin hahmo oli myös kiinnostava, ja hänen kauttaan päästiin sille avoimen vasemmistolaiselle tasolle, mitä Solveigin laulusta ei löytynyt.

Henkilökohtaisesti tämä teos puhutteli minua pääkaupunkiseudulla joskus asuneena yksinhuoltajana siitä huolimatta, että oma tilanteeni oli silloin varsin erilainen kuin Solveigin. Olisin varmasti ollut näistä kirjoista vielä enemmän liekeissä 20 vuotta sitten kuin nyt, mutta nytkin ne toivat paljon uusia näkökulmia perheiden ja parisuhteiden tunneilmapiirin historiaan.

Hiljainen hetki Jumalan kallolla

Teos: Robert Seethaler: Kokonainen elämä (Aula&co,2020)

Suomennos: Raimo Salminen

Äänikirjan lukija: Markus Niemi

Vuodenvaihteen kirjaseikkailussani on ollut jopa apeita sävyjä, koska olen päätynyt lukemaan ”sitä sun tätä”, eli teoksia, jotka eivät matchaa mielialan kanssa. Eilen tilanteeseen tuli onneksi muutos, kun löysin itävaltalaisen Robert Seethalerin Kokonaisen elämän.

Tätä teosta on hypetetty kansainvälisesti jo ennen kuin se suomennettiin, ja sitä on verrattu mm. John Williamsin Stoneriin. En lähtenyt muutama vuosi sitten päätä pahkaa mukaan Stoner-hypetykseen, vaikka sitten myöhemmin kirjan luettuani se kyllä teki vaikutuksen. Nyt en lukenut Seethalerin tapauksesta etukäteen paljoakaan, ja yritin lähestyä teosta tuorein silmin.

Teoksen päähenkilö Andreas Egger elää 79-vuotiaaksi itävaltalaisessa alppikylässä, joka käy 1900-luvun aikana suuria rakennemuutoksia. Eggerin lapsuus on ankea ja köyhä, hän jää orvoksi jo pienenä ja joutuu jonkunlaisen ”huutolaisen” asemaan maatilalla, jonka isäntä on karkea autokraatti. Isäntä pahoinpitelee pojan rammaksi, mutta tämän työvoimaa tarvitaan varsinkin perheen omien lasten kuoltua kulkutauteihin.

Egger itsenäistyy varhain, toimii hanslankarina metsä- ja rakennustöissä, rakentaa oman töllin jo nuorena ja kokee elämänsä rakkauden kolmikymppisenä. Muualta tullut Marie suostuu vähäpuheisen jalkapuolen kanssa naimisiin, mutta luonnonvoimat päättävät avioliiton lyhyeen. Egger on uskollinen leski, joka ei usko pystyvänsä uuteen rakkauteen. Hän hyväksyy yksinäisen kohtalonsa stoalaisesti, ja keskittyy surutyöhön tekemällä kovaa työtä vuorilla.

Kiinnostavinta kirjassa oli Seethalerin lakoninen tapa käsitellä toisen maailmansodan tapahtumia. Koska olen lukenut pääni puhki seikkaperäisistä natsiaiheisista romaaneista, arvostin tässä teoksessa vähän koulutetun rivimiehen kokemusta. Andreas Eggerillä, joka ei ole poistunut kotiseudultaan ennen sotaretkeään, ei ole resursseja ymmärtää natsismin pahuutta. Hänen kotikylässään ei ole juutalaisia, ja uutiset maailmansodasta välittyvät lähinnä radion välityksellä. Kylässä kuunnellaan Hitlerin puheita, koska muutakaan kuunneltavaa ei ole. Egger kokee velvollisuudekseen ilmoittautua Wehrmachtin armeijaan vapaaehtoiseksi, vaikka on yli-ikäinen ja rampa.

Vuonna 1939 hänen ehdotukselleen nauretaan kunnantalon kutsunnoissa, mutta vuonna 1942 hänet jo kelpuutetaan tykinruoaksi operaatioon Kaukasukselle. Reissu on hirvittävän rankka, mutta Egger selviää hengissä ja päätyy 8 vuodeksi Neuvostoliiton sotavangiksi.

En tiedä, olisinko jaksanut lukea tätä viisasta ja verkkaista tarinaa loppuun ilman sotareissun aiheuttamaa katkosta. Egger ei palaa kotikyläänsä sankarina, eikä ”eteenpäin menevässä” turistikylässä haluta enää muistaa natsiaikojen ylilyöntejä. Kylään halutaan rikkaita ulkomaalaisia turisteja, joita ei sovi houkutella ikävillä lähihistoriallisilla jäänteillä. Alussa Egger vastustaa kaikkea turismiin liittyvää, mutta vanhoilla päivillään hän päätyy eräoppaaksi. Näin hän tienaa rahaa huomattavasti helpommin kuin missään aiemmassa toimessa. Maailma myös tulee kylään Eggerin luo, ja hän oppii sen kiireistä, hömpötyksistä ja pakkomielteistä jopa enemmän kuin olisi tarpeen.

Alppimaiseman ihmeellisyyttä voi ihmetellä ”Jumalan kallolla”, joka on Eggerin kotikylän vuoriston vaarallisin kohta. Onnettomuudet ja tapaturmaiset kuolemat myös työllistävät väkeä, ja Eggerin rooliin kuuluu lihavien, huonokuntoisten ja tietämättömien muukalaisten auttaminen pahojen paikkojen läpi.

Tämä on alkuvaiheiden karuudesta ja niukkuudesta huolimatta ”sydäntä lämmittävä” ja henkiseen pohdiskeluun kannustava tarina, jonka maailmanlaajuinen suosio on helppo ymmärtää. Ihailin varsinkin sitä, kuinka paljon sävyjä ja nyansseja Seethaler on onnistunut kokoamaan vain 130 sivuun. Teos tuntui sivumääräänsä laajemmalta, ja kertomuksena se kannustaa lukijaansa lukemaan totuttua tahtia hitaammin.

Ihmettelin omaa ihastustani kirjaan siksikin, etten ole Itävallan, Alppien, vuorikiipeilyn, laskettelun tai pastoraalisten köyhyyskuvauksien suuri fani. Oikeastaan mikään sen aihepiirissä (paitsi oletettu natsiajan kuvaus) ei minua etukäteen inspiroinut. Mutta kirja valikoitui joulun ja uudenvuoden ajan lukumaratonini kirkkaimmaksi helmeksi, pelkän kerronnan tyylin vuoksi. Suurimmalla todennäköisyydellä se myös pääsee tämän vuoden hittikirjojen listalle, sillä harvemmin tällainen eurooppalaisen valkoisen lihaa syövän heteromiehen elämäntarina pääsee yllättämään omaperäisellä kauneudellaan.

HELMET-haasteessa sijoitan kirjan kohtaan 38: ”Kirja on käännetty hyvin”.

Kentuckyn kiertävässä kirjastossa

Teos: Jojo Moyes: Tähtien antaja (Gummerus, 2020)

Suomennos: Heli Naski

Äänikirjan lukija: Mervi Takatalo

Baileyville on tunkkainen, sisäänpäinkääntynyt kaivosyhteisö Yhdysvaltain Itä-Kentuckyssa, jossa rotuerottelun pykäliä noudatetaan kirjaimellisesti. Vuonna 1937 seudulla eletään kurjuuden ja sairauden keskellä, mutta edistykselliset voimat ovat keksineet liikkuvan kirjastopalvelun syrjäseutujen köyhille.

Alice on tullut kylään nuorena morsiamena Englannista, hänen miehensä Bennett on paikallinen ”kultapoika”, baseball-tähti ja töissä kaivosyhtymän johdossa. Lapsettomuus vaivaa nuortaparia, eivätkä petipuuhat onnistu siksikään, että appiukko kyylää paperinohuen seinän takaa. Alice on turhautunut, ja löytää tiensä paikalliseen kirjastoon, josta hänen uusi elämänsä ratsastavana kirjalähettinä alkaa.

Jojo Moyes tunnetaan kekseliäistä nykyajan Britanniaan sijoittuvista ihmissuhdesaagoistaan, mutta uusin romaani on yllättävä aluevaltaus. Teoksen taustalla on todellisuuspohjaa, sillä Kentuckyssa todella oli vastaava kirjastohanke vuosina 1935-43. Ilmeisesti kirjailija on viime aikoina reissannut noilla hoodeilla, ja jättänyt palan sieluaan rancheille ja derby-otteluihin.

Kirja kuvaa kirjastovirkailijoiden ystävyyttä ja yhteisöllisyyttä tilanteessa, jossa naisten työssäkäyntiin, opiskeluun ja lukuharrastukseen liittyy syviä ennakkoluuloja. Porukan johtohahmo Margerie on jonkun sortin ”badass”, joka onnistuu rekrytoimaan kirjastoon jopa mustan naisen, Miss Rosen. Rose on porukasta ainoa, jolla on alan koulutusta, mutta hän on aiemmin palvellut vain mustien kirjastoissa. Rose käy töissä iltaisin sulkemisajan jälkeen, jotta rikkomus ei paljastuisi. Usein häntä kuskataan kotiin autolla, sillä kylän keskustan räyhämeininki voi helposti eskaloitua rotuväkivallaksi.

Kirjastossa on saatavilla myös ”tiskin alaista” kirjallisuutta mm. seksuaalisuuden ja perhesuunnitteluun liittyen. Alicen on vaikea ottaa tällainen teos haltuunsa, vaikka hän kaipaa tietoa arasta aiheesta. Ylipäänsä painotuotteisiin liittyvä sensuuri on kattavaa: opettajat lukevat etukäteen joka sarjakuvalehden ennen kuin uskaltavat antaa niitä lapsille.

Reissuillaan Alice ja kumppanit kohtaavat äärimmäistä köyhyyttä, mutta myös vieraanvaraisuutta ja aitoa oppimisen halua. Vaikeinta on niissä talouksissa, joissa perheenpää on sairastunut tai vammaantunut kaivostöissä, ja joissa alaikäiset ovat vastuussa huushollin pyörityksestä.

Mitä Alice sitten näkee ja kokee ulkomaalaisena tulokkaana? Kuinka hän tulee kohdatuksi yhteisössä, jossa harva on käynyt missään oman osavaltion ulkopuolella? Onko hänellä paikkaa tässä yhteisössä vaimon roolin ulkopuolella?

Teos on todella jännittävä ja mukaansatempaava, ja juoni pitää otteessaan lopun oikeusdraamaan saakka. Innostuin tästä teoksesta enemmän kuin syksyllä lukemastani Elizabeth Gilbertin Naisten kaupungista, joka myös oli inspiroiva tarina naishistorian näkökulmasta. Vastaavasti etelävaltioihin sijoittuva, yhden naisen köyhyydestä kertova Celia Owensin Suon villi laulu taas jäi minulta kesken puuduttavana runoelmana, ja siihen verrattuna tämä romaani on mestariteos.

Mestariteokseksi uskallan kirjaa tituleerata siksi, ettei se ole imelä tai kaupallisesti suuntautunut, ja siksi, että siinä on aimo annos autenttisen oloista sosiaalihistoriaa. Eli vaikka kirjaa lähestyisi kepeänä viihteenä, sen parissa luultavasti oppii jotain uutta.

Sulamisvesissä vastavirtaan uimisesta

Teos: Hanna Ryti: Rakkaudettomuus (Siltala, 2019)

Äänikirjan lukija: Outi Vuoriranta

Koitan nyt tapojeni mukaan spurtata Helmet-lukuhaasteen suhteen tammikuun eka päivät, sitten unohtaa haasteen ja palata siihen loppusyksystä, kun luettuja kirjoja on muutenkin kertynyt ilman strategista valintaa.

Tässä romaanissa on kolme sisarusta ja vakavasti sairastunut äiti, joka on kohdellut lapsiaan epäreilusti ja ollut väkivaltainen ainakin esikoistaan Liljaa kohtaan. Keskimmäinen tytär Orvokki on kohtuumenestynyt toimittaja, joka pitää semikiinnostavaa blogia ja haaveilee suuremmasta menestyksestä. Lilja on taas epäkiinnostava kuvataiteilija, jonka tulot jäävät kolmannekseen nuoremmasta siskostaan. Sisarkateus on kitkerää, sillä eihän Lilja-raukka kelpaa edes Orvokin naistenlehden juttuihin. Hän käy terapiassa puimassa kylmää äitisuhdettaan, ja opettelee rajojen vetämistä lapsellisena pitämien värikynäharjoitusten kautta. Kuopus Ruusu on balettitanssija Pariisissa, joka ei ole koskaan esitellyt elämänkumppaniaan äidille.

Liljaa ja Orvokkia yhdistää kiinnostus ilmastonmuutokseen, mutta he käsittelevät teemaa kahdesta eri luokkapositiosta. Orvokin maailmantuska on enemmän blogin markkinointikikka kuin aitoa välittämistä ympäristöstä. Vaikka hän inhoaa ruoanlaittoa, hänen on perustettava vegaaniruokablogi, jotta kävijämäärät kasvaisivat. Lilja taas tekee kantaaottavaa taidetta jäätiköiden yksinäisyydestä, ja onnistuu tauluillaan kiinnittämään ekofilosofi Mihkelin huomion – miehen, johon naimisissa oleva Orvokki on salaa rakastunut.

Pelkkä veganismi ei toki riitä Mihkelin sydämen valloittamiseksi, vaan Orvokin on ryhdyttävä lähialueruokaa suosivaksi fennovegaaniksi. Orvokin mies Tero ei ole liekeissä vaimonsa elämäntapamuutoksesta, vaan jatkaa ruoan kantamista kotiin muovikasseissa valintaansa anteeksi pyytämättä.

Pidin sisarusten henkilöhahmoista ja ilmastoon liittyvistä pohdinnoista, mutta paikoitellen koin kirjailijan tyylin hieman liikaa alleviivaavaksi – tosin se lienee kuvastaa neuroottista aikaamme ja tietyn tyyppistä moraalisäteilyä. Äidin saattohoidon kuvaus oli koskettavaa, vaikka varsinkin Liljalla oli harvinaisen nihkeä äitisuhde. Yksi teoksen keskeinen kysymys liittyikin anteeksiantoon, ja nöyrtymiseen kuoleman porteilla siinä vaiheessa, kun päiviä on jäljellä vain muutamia.

Ekologisen elämäntavan paradokseista Rydillä on eniten sanottavaa, ja varsinkin Orvokin ehdottomuus osoittautui koomisena. Huumori pelasti tämän muuten maailmantuskaa pursuavan teoksen, jossa huolestuneisuus on päällimmäinen tunnetila.

Tämä teos sopii HELMET-haasteessa kohtaan 35: ”Kirjassa käytetään sosiaalista mediaa.”