Totuus löytyy vaivaisruodun arkistosta

IMG_1744Heidi Köngäksen tuorein teos Sandra (Otava, 2017) saapuu sopivasti itsenäisyyspäivämme aatoksi kansakuntamme satavuotistaivalta muistamaan.

Teos sijoittuu Ruovedelle, ja osittain myös naapurikuntiin Vilppulaan ja Mänttään. Kansalaissodan taistelujen suhteen nämä seudut olivat kiihkeitä sotatantereita, jossa monet torpparit ja muut osattomat löysivät puna-armeijan. Näin käy myös romaanin päähenkilö Sandran miehelle Jannelle, joka lähtee mukaan puoliksi pakottamalla, mutta sitoutuu aatteeseen joukkojen siirtyessä kohti etelää. Sandra jää yksin viiden lapsensa kanssa kotiaan puolustamaan, apuna on anoppi Maija, joka hankkii perheelle lisätuloja povaamalla. Appiukko teloitetaan suojeluskunnan toimesta paikallisesti, koska tällä on kaksi kapinallista punikkipoikaa maailmalla.

Kirjassa on kolme kertojaa, Sandra, tämän miehen sisko Lyyti ja Sandran tyttärentytär Klaara, joka kiinnostuu suvun arkistoista työttömänä näyttelijänä. Klaaraa kiinnostaisi myös Sandran pystyssä olevan kotitalon, Lepistön torpan ostaminen, mutta hanke kaatuu mahdottomuuteen. Kuitenkin hän löytää Ruoveden kunnan arkistosta todisteita Sandran osattomuudesta, joka alkoi jo pikkulapsiajasta. Kansallisarkistosta hän löytää isoisänsä vankileirillä kirjoittamia armahdushakemuksia.

Teoksessa on yhtymäkohtia Sirpa Kähkösen teoksiin, tosin tässä kuvataan vielä syvempää materiaalista puutetta kuin Kähkösen kuopiolaissaagassa. Sandra ja Lyyti ovat kansakoulun käyneitä kansanihmisiä, jotka ymmärtävät melko paljon politiikasta. Varsinkin Lyyti on sanomalehtiaddikti, ja ennen sotaa on ylpeä siitä, että on päässyt piikana siisteihin sisätöihin. Lyydin työsuhteet tosin jäävät usein lyhyiksi, sillä levoton nainen on kärkäs vaihtamaan paikkakuntaa, välillä myös rakkaushuolien vuoksi. Ruovedellä läheisen ison tilan tumma ratsastaja-Feliks pitää naista otteessaan pitkän kesän, eikä Lyyti kuuntele viisaampiensa neuvoja siitä, kuinka piikoja käytetään ”kotitarvepolttona”.

”Minä olin kuin kuun kaventaja, hän oli kuin kuume.”

Näin Lyyti luonnehtii hullua rakkauttaan. Feliks on tietysti petollinen, mutta pidin kirjassa hyvänä ratkaisuna, ettei Lyydistä tullut katkeraa yksinhuoltajaa ja ruokkojen perijää. Sen sijaan hän päätyy Tampereelle Trikootehtaaseen töihin, ja yrittää yhteyksiensä kautta saada sanaa veljestään. Tampereen osuus teoksessa on kapea, mutta kiinnostuin heti juonen tyngästä, jossa kuvattiin työläisnaisten kasvavaa uskonnollisuutta ja kielillä puhumista Rukoushuoneella. Raamatun kertomus Israelin kansan orjuudesta on taatusti saanut uusia merkityksiä vuonna 1918, kun monet etsivät vankileireiltä ja joukkohaudoista sukulaisiaan ja mielitiettyjään.

Teos ei ole kevyttä luettavaa, mutta onneksi sen alkuosaan mahtuu myös tavallista arkea, iloa ja onnistumisen momentteja. Erittäin kiinnostavaa oli kuvaus 1900-luvun alun käsityksistä mielisairauksista, ja Elämänmäen erikoisen hermoparantolan keissi. Googlaamalla selvisi, että tällainen parantola on todella ollut Vilppulassa, ja sen erikoisista hoitomuodoista olivat kiinnostuneet monet alueella lomailleet julkkikset Akseli Gallen-Kallelasta lähtien.

Tämä on jo neljäs lukemani teos Köngäkseltä. Olen ollut todella vaikuttunut hänen suuremman maailman historiaa sivuavista teoksista, mutta tunne-elämyksenä Sandra kolahti syvällisemmin – ehkä siksi, että sen päähenkilöissä ei ollut taipumusta pahuuteen tai itsepetokseen. Koin myös oppineeni jotain uutta varsinkin tuon ajan köyhäinhuollosta – en esimerkiksi tiennyt, että kunnan avustusta saaneet menettivät äänioikeutensa joksikin määräajaksi. En myöskään tiennyt, että köyhäinhuollon papereita on tallella joissain kunnissa.

Tämä oli jo toinen lukemani Ruovedelle sijoittuva romaani tänä vuonna; myös Matias Riikosen Suuri fuuga kertoo tästä legendaarisesta maalaispitäjästä. Tyylilajit ovat valovuosien päässä toisistaan, mutta joku historiallinen yhteys niidenkin välillä voi löytyä. Sandran kerronta on perinteisen realistista, mutta en olisi voinut kuvitella sota-ajan nälän ja puutteen kuvaukselle kovin kokeilevaa formaattia.

Mikään kevyt juhlakirja tämä ei ole, mutta koin sen sivuilla arvokkuutta, tai viestiä omanarvontunnon säilyttämisestä tilanteissa, joihin pienellä ihmisellä ei ole vaikutusvaltaa. Kenkälaput elävät uutta elämäänsä sata vuotta täyttävässä maassa, ja köyhien oikeuksia ollaan jatkuvasti kaventamassa. Olisi myös kiinnostavaa sukututkimuksen kannalta spekuloida sillä, mitä tulevat polvet saavat selville meistä, tämän päivän kunnan eläteistä.

Mainokset

Jonotan seuraavaan elämääni

IMG_0464Blogissani on ollut hetken hiljaista, ja ehdin jo saada huolestuneen kyselyn terveydentilastani. Ei, en ole kuollut, mutta pariin-kolmeen viikkoon en ole lukenut ainuttakaan romaania. Tämä saattaa olla aikuisikäni pisimpiä lukupaastoja sitten väitöskirjan loppumetrien hässäkän.

(Tilanne on huolestuttava, sillä koneellani on ladattuna Paula Hawkinsin Tummiin vesiin, jonka laina-aika päättyy pian. Ja jos Hawkins ei saa minua PJ Harveyn tahdittamana ahmimaan romaania, silloin päässäni täytyy olla jotain vialla.)

Minulla on ollut elämässäni jaksoja, jolloin olen halunnut kirjailijaksi. Viimeisten 12 vuoden aikana työn alla on ollut kymmeniä tarinoita, joista yhden sain melko valmiiksi ollessani Islannissa tutkijavaihdossa. Se kertoi paperittomien piilotustoiminnasta, mutta oli liian siirappinen, enkä saanut sitä kuorrutetta raaputettua pois, vaikka kuinka yritin. Silloin kuitenkin onnistuin työskentelemään armaan internetin ulkopuolella kokonaisia työpäiviä.

Tässä välillä olen kirjoittanut Keski- ja Itä-Suomeen sijoittuvaa historiallista proosaa, joissa kaikissa on pieni sukututkimuksellinen siemen. Niistä pari aihiota ovat hyvin käyttökelpoisia edelleen. Näissä hankkeissa olen päässyt noin puoleen väliin, mutta pakonomaista tarvetta saada kirja valmiiksi ei ole ilmaantunut. Tämä ehkä siksi, etten halua ainakaan ensi töikseni julkaista vain kaunista tarinaa. Näiden aika on ehkä myöhemmin, kun olen saanut omaelämäkerralliset patoumat työstettyä.

IMG_0045Kuluneena kesänä palasin viime vuonna aloittamaani käsikirjoitukseen leipäjonoista. Silloin tekeleellä oli kaksi vaihtoehtoista nimeä, Herran kukkarossa ja Menestysteologian alkeet. Toisen, intensiivisen kierroksen jälkeen teoksen nimeksi tuli pelkkä Jono. Teos on ollut työn alla tasan vuoden, mutta raakaa kirjoittamistyötä oli parin kuukauden verran.

On ehkä huonoksi onneksi mainostaa teosta, joka on vasta lähetetty kustantamoille. Haluan kuitenkin jakaa synopsiksen siksikin, että tiedän sen olevan mahdollisimman epäseksikäs, epäkaupallinen ja heikosti kopioitavissa oleva. Uskon, ettei tällaista kirjaa voi kirjoittaa, ellei ole omakohtaista kokemusta aiheesta. Vaikka kirjassa on myös kevyttä viihdettä ja monikulttuurista vähemmistöpolitiikkaa, pääasiallisesti se liikkuu epämukavuuden ja sietämättömyyden rajapinnalla.

 

JONO

Toivon tuvalla työttömät tukityöllistetyt jakavat itseään toivottomille tapauksille ylijäämäruokaa. Sen oheisessa kahvilassa, Montussa, ylistetään Herraa väkevästi, vaikka asiakkaat nuokkuvat pöydissä pelti kiinni. Moni tulee paikalle pakoon kotinsa katkaistuja sähköjä. Kaikilla ei ole koteja. Häpeäpenkeillä meno on kuin erityislasten päiväkodissa. Sääntöjä ja käskyjä laminoidaan ovien pieliin, ja käsidesin pula on todellinen hygieniariski.

Sadonkorjuuseminaarin jälkeen toiminnanjohtaja Miika katoaa mystisissä oloissa. Kaksi asiakasvanhusta joutuu tehohoitoon ruokamyrkytyksen vuoksi, ja aluehallintovirasto huohottaa niskaan. Diakonian superasiantuntija Hannele saa yhdistyksen vetovastuun, mutta onko hänestä pelastamaan uppoavaa laivaa?

Jono on lempeää komiikkaa herätyskristillisestä uskosta, menestysteologiasta ja köyhyyteen liittyvistä uskomuksista. Se on tutkielma yhteisöstä, joka hylkii jäseniään. Kertomus klubista, johon kukaan ei halua kuulua. Puheenvuoro ongelmasta, joka tuskin poistuu vain rukoilemalla.

 

 

Paneurooppalaisen lapsuuden jäljillä?

IMG_1597Toissapäivänä oli ”rahapäivä”, joten rietastelin ja latasin koneelleni Elena Ferranten teoksen Elisa Kirjasta edukkaaseen hintaan, 3,90. Valtavan paljon olen kuullut hehkutusta Ferranten Napoli-sarjasta juuri kirjablogeissa, ja pääsen tämän autuuden virtaan viiveellä, mutta sitä iloisemmin.

Ferrante vie lukijansa 50-60-lukujen Napoliin, työväenluokkaisiin kortteleihin, joissa kansa on heräämässä lasten koulutuksen kannattavuuteen. Suutarin tytär Lila ja vahtimestarin tytär Lenuccia aloittavat kansakoulun samana syksynä. Lila on itseoppinut akateeminen ihmelapsi, jonka kanssa numeroista kilpaileminen on vaikeaa myös tunnolliselle ja kunnianhimoiselle Lenuccialle. Tyttöjen ystävyys kuitenkin kantaa kilpailuasetelman yli, ja kestää Lilan oikukkuuden ja erikoiset tempaukset.

Kirjan asetelmissa on paljon tuttua suomalaisellekin lukijalle: Ferrante muistuttaa ajasta, jolloin lukukausimaksut ja koulukirjojen hankinta saattoi olla kynnyskysymys koulunkäynnin jatkamiseksi, ja jolloin ehtojen saaminen saattoi merkitä koulun loppua monille. Kodin työväenluokkainen, karkea kielenkäyttö on kaukana koulun sisäsiististä maailmasta, ja karkea maailma odottaa lapsia heti koulun portista poistuttua.

Teos ei kuitenkaan kerro kaikista köyhimmästä kansanosasta, vaan ”kunniallisista” työläisistä, joilla ammatti on usein periytyvä sukupolvesta toiseen. Kondiittoreilla ja suutareilla on myös ammattiylpeyttä, ja perheissä harrastetaan kulttuuria vaatimattomista puitteista huolimatta. Sarratoren rautatieläisperheessä isä on saanut julkaistua runokokoelman, ja poika Nino hautoo päässään vaarallisia kommunismin siemeniä. Naiset ovat usein arjessaan väkivaltaisempia kuin miehet,  eikä naapuruus kapeilla kujilla ole aina helppoa keittiövälineiden lennellessä viattomien niskaan.

Tyttöjen ja naisten kasvukertomuksena romaani on realistinen, mutta kirja pitää sisällään myös feministisen emansipaation siemeniä. Lukioon päässyt Lenuccia pelkää jäävänsä vanhaksi piiaksi, finninaamaiseksi kirjastonhoitajaksi, siinä vaiheessa, kun Lila kihlautuu varsin nousujohteisesti kauppiaan poika Stefanon kanssa ja parille hankitaan upouusi asunto, jossa on kylpyamme ja puhelin. Lenuccia kokee, ettei hän välttämättä etene elämässään pelkällä koulumenestyksellä, vaan menestyksen salaisuus on naisella edelleen ulkomuodossa ja kyvyssä pitää mies tyytyväisenä. Poikaystävän saaminen on oikeastaan miltei pakollista, jos haluaa olla sosiaalisesti hyväksyttävä.

Romaani päättyy hyvin koukuttavasti Lilan häihin kuusitoistavuotiaana Jacqueline Kennedy-kopiona. Teoksen alussa ollaan nykyajassa, jossa Lila on kadonnut kotikonnuiltaan ja hänen poikansa soittaa Lenuccialle Torinoon kysyäkseen, olisiko äitiä näkynyt pohjoisessa. Tätä saagaa on mahdotonta jättää kesken, sillä ainakin itse palan halusta tietää, kuinka ystävyyssuhde jatkui naisten välisten kasvavien eroavuuksien ilmapiirissä.

Kiinnostavaa oli havainnoida näiden sukukeskeisten napolilaisten nurkkakuntaisuutta: vaikka meri oli kävelymatkan päässä lasten kotikortteleista, perheillä ei ollut tapana viettää aikaa meren rannalla, vaan elämä rajoittui hyvin pieneen piiriin. Teini-ikäisenä Lenuccia kutsutaan pensionaatin aputytöksi Ischiaan, mitä hänen äitinsä paheksuu kovaan ääneen. Seuraavana kesänä hän päätyy kirjakauppiaan lasten rantavahdiksi, ja tutustuu rantaelämään, mitä hänen äitinsä kaltaiset naiset eivät ole koskaan viettäneet. Lilan pitkän kihlauksen aikana pariskunta suunnittelee myös häämatkaa, mutta Lila ei suostu lähtemään Venetsiaan, vaan vaatii jäämistä juuri Ischiaan ja Amalfin rannikolle. Kauppiaan pojan nousukkaat sukulaiset taas pitävät tuota suunnitelmaa liian matalaotsaisena.

Teos ihastuttaa lukijoita ympäri Eurooppaa (ja maailmaa) varmasti siksi, että se tarjoaa samastumispinnan kaikille, jotka ovat eläneet niukan lapsuuden ja nuoruuden. Ruokalajit eroavat, mutta esimerkiksi elokuva- ja musiikkiviittaukset ovat jaettua eurooppalaista pääomaa. Koska italialainen iskelmä oli suosittua myös Suomessa noina aikoina, varsinkin vanhemmat lukijat voivat hyräillä Lazzarellaa tähän uppoutuessaan.

Ferranten teksti oli vähemmän kokeilevaa kuin mitä odotin. Se on melko suoraviivaista ja nopealukuista, mutta kirjailijan taidokkuus näkyy sanankäytön taloudellisuudessa. Kuuma ricottapizza maistuu nostalgisesti, mutta jokaiseen ruoka-annokseen tai kadunkulmaan ei ripusteta liiallisia merkityksiä. Muistelu on tässä valikoivaa ja kaikkea muuta kuin siirappista. Ja vaikka henkilögalleria oli suuri, en kokenut hankaluuksia heidän muistamisessa. Yhteisön laajan kudelman ja yksilön irtautumispyrkimysten välillä varmasti kamppaillaan sarjan tulevissakin osissa.

HELMET-haasteessa sijoitan teoksen kohtaan 2: Kirjablogeissa kehuttu kirja.

Sanadiilerin uusi elämä

IMG_1553Afrikkalainen skifi: harvinaista, kiinnostavaa, vähän vaikeaa. Hyllyssäni on muutama genreen kuuluva teos, joita en ole saanut loppuun. Nyt uusimpana eteeni pompahti eteläafrikkalaisen Lauren Beukesin teos Zoo City (alk. 2010, Aula&co 2016, suom. Tytti Viinikainen), joka on saanut mm. Arthur J.Clarke-palkinnon ja tänä vuonna myös Suomessa Tähtivaeltaja-palkinnon.

Teoksessa eletään vuotta 2011 Johannesburgissa. Uutena alakulttuurina ovat ”eläimelliset”, eli ihmiset, jotka elävät symbioosissa jonkun villieläimen kanssa. Päähenkilö Zinzi December on entinen ”sanadiileri” eli vapaa toimittaja, nykyinen tavaroiden etsijä, jonka läheinen on laiskiainen. Tavaroiden etsijänä hän tekee paljon keikkaa yksinäisten vanhusten luo, mutta työ vie myös henkiparantajien ja puoskareiden pariin. Naisen työllistyminen on vaikeaa siksikin, että hän on äskettäin vapautunut vankilasta ja kamppailee huumeriippuvuutensa kanssa. Muutto rähjäiseen, vaaralliseen Zoo Cityyn kerrostaloon, joka on nähnyt parhaimmat päivänsä, on ironinen elämäntapamuutos henkilöltä, joka entisessä elämässään on ollut hyvin trendikäs lifestyle-toimittaja.

Jo musiikillisesti teos on antoisaa luettavaa, sillä tässä sukelletaan maan musiikkiteollisuuteen. En vieläkään osaa hyvin määritellä crunk rap:iä, kwaitoa tai maskandi folk:ia, mutta ainakin minua on nyt informoitu niiden olemassaolosta. Nuorten orpojen ja slummien kasvattien toiveet supertähteydestä ovat tapetilla, ja joillekin menestys merkitsee sitä, että pääsee huumevierotukseen yksityiselle klinikalle, ei metodistikirkon kellariin. Zinzi etsii kadonnutta teinitähteä Songweraa, goottipunkkaribarbiprinsessaa, joka on lopettanut mielialalääkkeiden käytön ja voi siksi olla vaaraksi itselleen ja muille.

Teoksessa on rikollisuutta ja hämäräbisneksiä monella tasolla. Itseäni kiinnosti eniten Afrikan sisäinen pakolaispolitiikka ja rajanylitykset. Toinen avainhenkilöistä on Zinzin poikaystävä, kongolainen Benoit, joka paljastuu perheelliseksi turvapaikanhakijaksi ja entiseksi lapsisotilaaksi. Zinzi on enemmän kiintynyt mieheen kuin laiskiaiseensa eikä pysty eliminoimaan mustasukkaisuuttaan kadonnutta perhettä kohtaan. Perheen mahdollinen löytyminen pakolaisleiriltä Burundista herättää myös ristiriitaisia tunteita. Myös zimbabwelaisten hankalaa roolia käsitellään, saahan Zinzi itsekin lopulta naapurimaan pakolaisen väärennetyt paperit. Yleinen pan-afrikkalaisuus ja muiden maiden siirtolaisten ja pakolaisten tuomat extravibat kaupunkikulttuuriin olivat vahvasti läsnä kaikkialla.

Teoksessa oli muutamia kohtia, jotka kertoivat Etelä-Afrikan köyhien todellisuudesta akuutin kuvottavalla tavalla. Tuberkuloottinen mies, joka möi ysköksiään niille, jotka tarvitsivat lääkärinlausuntoa työvoimaviranomaisia varten, oli aikamoinen tapaus. Etelä-Afrikan valtion byrokraattinen viidakko työllisti myös lukutaitoisia köyhiä naapureiden lomakkeiden täyttäjinä (normikauraa myös Suomessa). Ei varmasti ollut mitään ongelmaa, johon metodistikirkon kellarin vapaaehtoiset eivät olisi yrittäneet löytää ratkaisua, mutta akuutein ongelma heillä oli pakolaisten hätämajoitus. Kuten Suomessakin, myös J’burgin kirkonrotat saivat yllättävän hipstereitä voileipälahjoituksia trendikahviloista päivän päätteeksi.

Mitä kummempia toteemieläimiä kirjassa vilisi teemaan kuuluen, mutta lopulta zoologinen viritys jäi hieman varjoon Zinzin muun henkilöhistorian dominoidessa juonta. Hänen kotitalonsa Elysium Heightsin pihalla tosin pidettiin karhunkaatajaiset, ja aika moni henkilö tuli muutenkin eläinten puremaksi tai raatelemaksi. Ihmisen kanssa symbioosissa olleiden eläinten puremat parantuivat erityisen huonosti. Vastaavia symbioottisia yhteisöjä löytyi muualtakin maailmasta, ja heillä tuntui olevan henkiyhteys toisiinsa.

Vaikka Beukesin teksti pitää sisällään painavaa yhteiskunnallista analyysiä ja kauhua, kirjassa on myös aidon nautinnollisia osuuksia. Kahviloiden, baarien ja klubien kirjo on runsasta, ja surullisella lemmenparilla on huikean hienot maisemat illallistreffeillään kerrostalon katolla. Pidin varsinkin siitä, että skifi-kirjaksi tässä elettiin myös paljon ns. tavallista arkea.

Teos jätti minut pakahtuneeksi, enkä pystynyt yhdellä lukukerralla prosessoimaan kaikkia romaanin tasoja. Matkakuumettakin teos herätti, vaikka olen piinallisen tietoinen siitä, etten tavallisena turistina koskaan pääsisi lähellekään Elysium Heightsin kattoterassia. Teos vaatii myös suomennoksena lukijaltaan tarkkaavaisuutta ja halua avata pieniä yksityiskohtia, mutta voin taata, että takaosan sanaston konsultointi ja lievä googlaus ovat sen arvoisia.

HELMET-haasteessa teos sopii kohtaan 16: Ulkomaisen kirjallisuuspalkinnon voittanut kirja.

Absurdissa zakuska-pöydässä

jeltyshevitVenäläisen maaseudun tulevaisuuden visioista on varmasti liikkeellä monenmoista tarinaa, mutta monelle länsimaiselle lukijalle agraari-Venäjä on myös suuri mysteerio. Moni meistä ei ole käynyt Pietaria tai Moskovaa kauempana, ja jos on maaseutua nähnyt, se on ehkä ollut viipale Karjalan kannasta Allegro-junan ikkunasta.

Roman Sentšin maalaa tummanpuhuvaa kyläraitin maisemaa romaanissaan Jeltyševit, erään perheen rappio (Into 2015, suom. Kirsi Era). Romaanissa asutaan jossain Etelä-Siperiassa Tuvasta pohjoiseen. Tuvan tunnistin maantieteellisesti kurkkulaulusta, muuten en paljoa noista alueista tiedä. Neuvostoaikoina Siperian syrjäseuduille muutettiin leveämmän leivän toivossa, ja muuttajien joukossa oli paljon koulutettua, nuorta väkeä. Nämä väkiryhmät iroittautuivat omilta juuriltaan ja menestyivätkin aikansa, mutta Neuvostoliiton romahtamisen jälkeen syrjäseudut ovat taas tyhjentyneet.

Keskiluokkainen pariskunta Nikolai ja Valentina ovat rakentaneet elämänsä siperialaiseen provinssikaupunkiin. Nikolai on armeijauran jälkeen toiminut alkoholistien selviämisaseman miliisinä, ja Valentina on edennyt urallaan kirjastonjohtajaksi. Perheen rappio alkaa nuoremman pojan vankilatuomiosta ja isän törttöilystä työpaikalla. Selviämisasema on luonnollisesti korruption pesäke, ja Nikolai onkin onnistunut edistämään perheensä elintasoa lahjuksilla ja sammuneilta viedyillä osingoilla, mutta sielläkin törkeydellä on rajansa. Nikolain saatua potkut myös Valentina eroaa työstään, ja perhettä odottaa muutto tuntemattomaan. Uusi koti löytyy Valentinan kotikylästä Muranovosta, jossa tämä ei ole käynyt neljäänkymmeneen vuoteen. Kylässä on sukulaisista elossa enää Valentinan täti Tatjana, jonka luota karkulaiset etsivät tilapäistä residenssiä.

Pariskunnan mukana kylään muuttaa heidän veltto aikamiespoikansa Artjom, jonka riippuvaisuus vanhemmista on pateettista. Kylässä Artjom kokee sosiaalista nousua niin, että saa iskettyä itselleen naisen, itseään vanhemman Valjan, joka jo 29-vuotiaana kiertopalkintona tunnetaan. Nuorelle lemmelle ei tunnu löytyvän tilaa mistään, mutta silti Valja tulee raskaaksi ja häitä juhlitaan kiireellä. Varaa kodin perustamiseen ei kummallakaan ole, vaan perhe-elämää vietetään Valjan suvun nurkissa. Nikolai haluaisi pojan perheen osallistuvan yhteisen talon rakentamiseen, mutta rakennuksesta ei ole tulla mitään. Kaikki perheen projektit jäävät puolitiehen. Elämä pelkällä valtion eläkkeellä on kurjaa. Uusia toimeentulon lähteitä on löydettävä laillisia ja laittomia keinoja luovasti yhdistellen.

Teos kertoo pitkälti vaihto- ja luontaistaloudesta ja kokonaisten yhteisöjen syrjäytymisestä. Muranovossa on muutamia siistejäkin vanhuksia, mutta valtaosa väestöstä on alkoholisoituneita, sekä nuoret että vanhat. Nuorille ei ole töitä, keski-ikäiset yrittävät lapsiaan enemmän raapia kokoon toimeentuloa, ja toimeentulohuolet kiristävät sukupolvien suhteita äärimmäisyyksiin. Ainoa ilon lähde on kotipolttoinen pirtu, joka välillä maistuu kumilta, välillä sytytysnesteeltä. Alussa Jeltyševit pelkäävät sokeutumista paikallisia viinaksia nauttiessaan, mutta luisuminen riippuvuuteen tapahtuu yhdessä talvessa. Viina-annoksia mitataan sadoissa grammoissa ja 55% laimennettu pirtu on vielä miedohko alkoholijuoma. Hyvinä aikoina zakuska-pöydässä voi olla tarjolla makkaraa ja kylmää kananrintaa, mutta huonoina aikoina vain suolattua vesimelonia.

Ymmärtääkseni Sentsin on pyrkinyt tässä kuvaamaan maansa nykytilaa mahdollisimman tyypillisen kylän ja hieman poikkeavamman perheen kautta. Poikkeavaa perheessä on paluumuuttajuus, mutta kaupunkilaiset elkeet katoavat heistä pian köyhyyden ikeen alla. Välillä romaanissa tehdään muutakin kuin ryypätään; esimerkiksi pariskunnan marjakuusaman poimimisretket ja torikauppa tuovat arjen apatiaan vaihtelua. Kyläläiset ovat myös varsin katoamis- ja onnettomuusherkkiä, joten miliisin vierailuilta ei vältytä.

Mustan huumorin saralla romaani muistutti minua intialaisen Aravind Adigan köyhyyskuvauksista. Varsinkin selviämisaseman arjen absurdius muistutti intialaisen juoppokuskin arkea. Adigan kuvaamissa yhteisöissä tosin alkoholin myynti on systemaattisempaa ja kaupallisesti kunnianhimoisempaa: laittomiakin pulloja on kaupalla eri tuloluokille erilaisin etiketein – myrkky on pullotettua, eikä asiakkaan tarvitse itse tuoda astioitaan annoksen saamista varten. Siperian kylissä ei kaupoilla ole lisenssiä myydä alkoholia, ja siksi kaikki kauppa tapahtuu yksityiskodeissa.  Koin, että Muranovon kylän köyhyys oli vielä asteen lohduttomampaa kuin Adigan kuvaaman palvelusväen, ehkä siksi, että siellä ei ollut ainuttakaan rikasta, jonka armeliaisuudesta kukaan voisi hyötyä. Tietysti talven ankaruus on Venäjän köyhyyden syöveri, jota etelän kehitysmaalaistenkin on vaikea kuvitella.

Onko tämä sitten sosiaalipornoa? Mielestäni ei, sillä Sentšin on lahjakas ja taloudellinen kertoja. Vajaassa kahdessasadassa sivussa tapahtuu paljon, eikä tekstiä voi ahmia kerralla. Henkilöhahmoihin voi osittain samastua, vaikka kukaan heistä ei ole erityisen sympaattinen. Sääliä he eivät kerjää yksilöinä, vaan teos kutsuu pikemminkin yhteiskunnalliseen pohdintaan perheen, paikallisyhteisön ja valtion suhteista. Olisiko esimerkiksi flegmaattisella Artjomilla ollut paremmat selviytymismahdollisuudet kaupungissa, jos hän olisi jäänyt sinne yksin ilman vanhempiensa tukea? Mitä Venäjällä on tapahtunut, miksi nuoret eivät aseta itselleen edes vaatimattomia tavoitteita? Onko perheestä tullut ainoa turvan linnake, ja mitkä ovat perhekeskeisen yhteiskunnan ansat?

Pidin kirjasta paljon, vaikka sen jättämä päällimmäinen tunnetila oli angsti. Joskus angsti on tarpeellista, jotta saisi syvemmän otteen jostain kulttuurista kuin mitä viihdeteollisuus tarjoaa. Esimerkiksi verrattuna Ville Haapasalon sarjoihin, joissa viinanjuonti on sankarillista, tämä romaani tarjosi erinomaisen peilin.

Poika ilman iPhonea

imageTulevaa mökkikautta (joka minulla kestää yleensä kolmisen päivää) pohjustaessa luin sydäntä lämmittävän nuortenkirjan pojasta, joka pääsee neljätoistavuotiaana ensi kertaa mökkilomalle. Nadja Sumasen palkittua Ramboa (Otava, 2015) selasinkin jo joulun alla kirjakaupassa, mutten keksinyt sille sopivaa lahjansaajaa.

Rambon teemat ovat varsin järeät ja potentiaalisesti masentavat. Romaani käsittelee lapsiperheiden köyhyyttä, syrjäytymistä, vanhempien työttömyyttä, mielenterveysongelmia ja yksinhuoltajuutta. Voisi siis luulla, että tulossa olisi kunnon nyyhkypaketti, mutta tässä teoksessa ongelmien keskellä ei märehditä. Kyllä, Rambon äidillä on todella vaikeaa ja mahdollinen huostaanottokin on ollut perheessä lähellä. Sosiaalityön näkökulmasta suurin ongelma perheessä on ruokahuollon puute. Rambon nälkä on käsinkosketeltavaa, ja kun hän pääsee äidin uuden poikaystävän vanhempien mökille kylään, ongelman kattavuus paljastuu.

Rambo on kasvanut syntymästään asti niukkuudessa ja tottunut piilottamaan perheen köyhyyttä koulussa ja vapaa-ajalla. Teininäkään hänellä ei ole kännykkää, mikä tuntui romaanissa ainoalta epäuskottavalta lenkiltä. Koska känny on nykyään kasvatuksellinen turvaväline, olettaisin, että sen hankkimiseen voi saada jopa toimeentulotukea. Mutta kenties Rambon äidin resurssit eivät riitä harkinnanvaraisen tuen anomiseen. Näin poika näkee kaveriensa varustelutason:”Jos joku niistä unohti iPhonensa pyykkiin menevien housujen taskuun ja se meni rikki pesukoneessa, niin se sai samantien uuden, vielä vähän paremman.”

Äiti ja poika elävät pitkälti järjestäytyneen yhteiskunnan ulkopuolella. Ramboa elämän syrjässä pitää koulu, jossa hän on yläluokilla siirtynyt erityisluokalta normaaliluokalle. Normaalin esittäminen ei kuitenkaan kuulu hänen repertuaariinsa, vaan hän on sisäistänyt identiteetin ADHD-nuorena.

Kesänvieton kuvaus Annikin ja Erkin luona Etelä-Karjalassa on humoristista ja tapahtumarikasta. Rambo saa mökille kaveriksi perheen lapsenlapsen Liinan, joka on elänyt ylisuojeltua elämää ratsastustunteineen. Liina suhtautuu Ramboon alussa pissismäisen nyrpeästi, mutta kaksikon välille kehittyy merkillinen yhden kesän ystävyys. Ei hemmotellulla tytölläkään ole helppoa oikuttelevien vanhempien erokriisin keskellä. Oikeastaan hän oireilee enemmän heitteillejätöstä kuin nälkiintynyt Rambo. Hänellä kriisi ilmenee tuntemattomien miesten kanssa chattailuna somessa, ja päätypä Rambo jopa ritariksi treffien keskelle inhottavan aikuisen miehen kanssa.

Kesämökkilomalla tehdään enimmäkseen tavallisia asioita, kuten saunotaan, kalastetaan, marjastetaan ja käydään kirppiksellä hankkimassa Fida-merkkisiä muotivaatteita. Kerronta on silti sen verran rempseää, että nämä tavallisetkin asiat näyttäytyvät juhlallisina. Loma venyy koko kesän mittaiseksi äidin äkillisen sairaalareissun vuoksi, mutta Rambo on parhaassa mahdollisessa hoidossa ja saa myös mahdollisuuden peilata oman elämänsä käänteitä toisiin. Parhaiten romaani kuvaa yksinhuoltajaperheen kontaktien puutetta ja eristäytyneisyyttä. Mökkiloma on lähiössä yksin kasvaneelle pojalle todella iso tapahtuma, kun taas monelle muulle nuorelle se voisi esiintyä vankileirinä.

Koen, että teos voi puhutella sekä tyttö- että poikalukijoita, luultavasti juuri yläkouluikäisiä. Kovin nuorelle lukijalle en tätä antaisi mielenterveyskuvauksen vuoksi, vaikka tässä ei olekaan paljoa päihde- tai seksuaalista sisältöä. Teos puhuttelee taatusti myös sosiaalialalla työskenteleviä tai sitä opiskelevia tätejä, sillä se osoittaa hankalissa oloissa kasvavan nuoren oman toimijuuden. Äidin toimijuus on ajoittain kovin minimaalista, mutta kuvaavaa aikamme haasteista. Aikuisiin kohdistuvan sosiaalityön vähyydestäkin teos varmasti kertoo.

Minua taisi välillä lukijana hämmentääkin perheen sosiaalisen tilanteen kuvauksen tarkkuus, sillä aloin lukea teosta jossain vaiheessa sosiaalityön tapaustutkimuksena. Sinänsä on mahtavaa, että nuoria lukijoita ei pidetä pumpulissa, vaan heille tarjotaan mahdollisuus yhteiskunnan kokonaisvaltaiseen tarkasteluun. Teos siis sopii niille nuorille, jotka eivät innostu fantasiakirjallisuudesta.

Perheenyhdistämisen sudenkuopat

lumen_syli-gronroos_satu-17079897-frntSatu Grönroosin esikoisromaani Lumen syli (Atena, 2012) vie aikamatkalle 1960-luvun Jyväskylään, kaupunkiin, jossa koko kansaa yhdistävät reippaat talviurheilulajit. Kaupunki sivakoi itsensä hikeen Tuomiojärven jäällä ja luistelee kurinalaisen oikeaan suuntaan monilla luistinradoilla, joiden kaikissa vaihtokopeissa haisee samanlainen kaminapuiden ja hien sekoitus. Kouluissa köyhien perheiden lapset kärsivät eniten liikuntapäivinä, jos joulupukki ei olekaan tuonut uusia luistimia. Köyhäinhoidon antamat laput eivät riitä luistimiin, ei edes nahkasaappaisiin, vaan niillä heltiävät osuuskaupan tiskiltä vain huopatöppöset, kaikkien lasten inhokkikengät.

Romaanissa on kaksi päähenkilöä, ekaluokkalainen Helmi ja hänen nuori opettajansa Kaarina. Molempia yhdistää isättömyys, mikä vielä 60-luvulla on sosiaalinen stigma. Kaarina on paennut isättömyyttä ensimmäisen työssäkäyvän, taloudellista turvaa lupaavan sulhasen kainaloon, kun taas Helmi elää mielikuvitusmaailmoissaan kykenemättä edes kuvitella sen ”joulupukin” kasvoja, joka lahjoitti äidille kolme lasta kuin tyhjästä. Helmin ensimmäiseen kouluvuoteen mahtuu perheenyhdistämistä, sillä saman katon alle puutalon puolikkaaseen muuttavat aikuinen isoveli Pena ja vanhainkodista paennut isoisä Vili. Perheenyhdistäminen on kaikille tukalaa, sillä Pena on työtä vieroksuva, viinaanmenevä hunsvotti eikä isoisä suostu ottamaan lääkkeitään. Sukupolvien kohtaamiset ovat tragikoomisia, mutta tiukimmille tilanne vetää Elsa-äidin, joka joutuu elättämään kuutta suuta.

Nostan perheenyhdistämisen teeman esiin siksi, että se on taas 2010-luvulla kuuman ajankohtaista, tosin ei meidän kantasuomalaisten kohdalla. On aiheellista muistaa, että erikoiset perheenyhdistämiset ja ”kadonneiden” sukulaisten ilmaantumiset olivat suomalaistakin arkea ei niin kauan sitten. Vastuunjaon ja taakankantamisen teemoista keskustellaan juuri nyt niin valtioiden välillä kuin paikallisesti. Kuten tässäkin muistutetaan, taakanjako harvoin sujuu demokraattisesti ja jouston vara on aina lopulta yksilöiden välillä neuvoteltavissa oleva asia. Köyhässä, agraarisessa Suomessa huoltosuhteet olivat aikanaan kovin epämääräisiä ja epäreiluja.

Helmi on perheessään ”näkymätön lapsi”, jonka oireiluja kellään ei ole aikaa huomata tai ottaa vakavasti. Kiukuspäissään äiti uhkailee omapäistä tytärtään kasvatusneuvolalla ja -laitoksella, mutta tosiasiassa hän jaksaa pohtia vain raha-asioita ja Tirran tansseja. Lapset jäävät usein viettämään iltoja ja jopa öitä keskenään, sillä isoveljestäkään ei ole lapsenvahdiksi. Helmi näkee näkyjä ja painajaisia auton alle jääneestä ystävästään Mirjamista ja puskissa vainoavasta Otuksesta, joka kävi käsiksi toiseen luokkatoveriin, Saaraan. Otuksen vuoksi Helmi ei uskalla kävellä yksin Harjun maastossa, vaan hänen reittejään leimaa pelon maantiede. Oudot vatsavaivat, yökastelu ja näpistykset ovat alkusoittoa Helmin hädälle, mutta hänen äitinsä ei suostu ottamaan opettajien yhteydenottoja vakavasti. Hänen maailmassaan lasten oikuille ei ole aikaa – opettajien huolestuneisuus johtuu heidän joutilaisuudestaan ja porvarillisen aseman etuoikeutuksesta.

Teos on kiinnostava yhdistelmä luokka-analyysia, trilleriä ja paikallishistoriaa. Grönroosin kirjoitustyyli on ilmavan minimalistista lyhyiden lauseiden magiaa. Kappaleet ovat enimmäkseen kaksisivuisia. Helmin ja Kaarinan tarinoiden yhteen nivoutuminen tuo mukanaan yllätyksiä loppuun saakka. Tapahtumat ovat pitkälti arkisia, ja vaikka juoneen mahtuu paljon dramaattisia käänteitä, kuolemaa, väkivaltaa ja surua, Grönroosin kertojan ääneen mahtuu myös lämpöä ja huumoria. Perheen keskustelut sosialismista saivat minut nauramaan ääneen, niin aidon absurdeilta ne tuntuivat. Ajankuvaa ja myös Jyväskylän kaupungin mikrohistoriaa Grönroos tarjoaa suurella kauhalla. Kuvaukset Väinönsaunan saunailloista toivat mieleeni Pirjo Hassisen Sauna Paradisin (2014) lihalliset ilottelut, kun taas naiskuvan, muodin ja idullaan olevan feminismin kuvaukset toivat mieleeni Laura Honkasalon romaanin Perillä kello kuusi (2015). Hassisen ja Honkasalon romaaneissa historiallisia detaljeja tosin viljellään runsaammin; Grönroosilla keskiössä ovat päähenkilöiden sisäiset kriisit ja selviytymisstrategiat.

Pitkälti romaani kertoo mielen särkymisestä tai sen uhasta. Kaarina-opettajan kohtalo tuntuu pienen koululaisen kohtaloa murheellisemmalta, vaikka molemmille annetaan toivoa. Johtuen Grönroosin kertojan taidoista kohtaloita ei selitetä puhki, vaan lukijalle jää mahdollisuus täyttää tarinan jättämiä hiljaisuuksia ja aukkoja.

Kansikuvan perusteella luulin teosta chicklit-kirjaksi. Arvaus meni täysin pieleen, sillä tämä ei ole viihdekirjaa nähnytkään. Kirjoitustyyli antaa kepeyden vaikutelman, mutta helppolukuisten lauseiden takana piilee psykologisia järkäleitä. Ja vaikka päähenkilöt ovat naispuolisia, en menisi luonnehtimaan teosta tyypilliseksi naiskirjallisuudeksikaan (huolimatta siitä, että gynekologikäyntejä raportoidaan yksityiskohtaisesti). Isoisän ja Pena-veljen hahmot ovat erityisen kiinnostavia. Pena on romaanin klovni, holtiton pahis, joka syö siskonsa synttäriherkut, mutta samalla haluaa olla osana laajennettua perhettä.

Pidättäydyn nyt niiden omakohtaisten muistojen jakamisesta, joita teos herätti loputtomiin. Paljasjalkaisessa jyväskyläläisessä teos avasi monia tiedostamattomia kanavia, näkökulmia, joista en ole kaupunkia aiemmin katsonutkaan. Kuitenkaan en lukenut romaania Jyväskylän vuoksi, kuten esimerkiksi teen Markku Ropposen Kuhala-dekkareita ahmiessani. Teos taatusti avautuu erinomaisesti ilman paikallistuntemusta.

Esikoisromaaniksi Lumen syli on uskomattoman intensiivinen ja kypsä, mikä osittain selittyy Grönroosin aiemmalla uralla kustannusmaailmassa. Uskoisin teoksen puhuttelevan monenlaisia yleisöjä, myös miehiä ja myöhempiä sukupolvia, jotka eivät muista laamapaidan kosketusta iholla.