Viktoria-aukion rakastavaiset

Teos: Christy Lefteri: Aleppon mehiläistarhuri (S&S, 2021)

Suomennos: Leena Ojalatva

Äänikirjan lukija: Ilkka Villi

Nuri ja Afra Ibrahim ovat syyrialainen aviopari, joka on kokenut menetyksistä raskaimman, oman pojan kuoleman kotikaupunkinsa Aleppon pommituksessa. He ovat tehneet raskaan matkan Euroopan halki ihmissalakuljettajien avustuksella, ja odottavat turvapaikkapäätöstä jossain Etelä-Englannissa, yksityisessä majatalossa. Paikka on karu, vaikka sen pitäjä, iäkäs entinen kirjanpitäjänainen yrittää ymmärtää pakolaisasukkaiden huolia ja keittää näille loputtomia kupposia teetä. Ympäröivässä betonipuutarhassa kasvaa vain yksi puu, jonka alla aviomies Nuri käy purkamassa huoliaan silloin, kun sokean ja masentuneen vaimon huoltaminen käy liian raskaaksi.

Aleppossa Nuri oli mehiläistarhuri, ja Afrasta oli tulossa jopa kuuluisa taidemaalari. Molemmat ovat herkkiä sieluja, joiden elämän valintoja kaikki sukulaiset eivät ole ymmärtäneet. Nurin serkku Mustafa on puhunut tämän ympäri mehiläisbisneksiin, ja Mustafa on aiheeseen vielä enemmän vihkiytynyt kuin Nuri itse. Myös idea Britanniaan muuttamisesta on tullut Mustafalta: hän lähetti oman perheensä sinne jo sodan alkuvaiheessa, mutta ei itse voinut jättää rakkaita mehiläisiään. Kun elämä kaupungissa sitten osoittautui mahdottomaksi, miehen pakomatkasta tuli paljon hankalampi kuin muun perheen.

Kirjassa seurataan Ibrahimin pariskunnan ja Mustafan erillisiä pakomatkoja monessa eri maassa. Ibrahimeille Kreikka osoittautuu vaikeimmaksi rastiksi, ja molemmilla on vakavia itsetuhoisia ajatuksia Ateenassa, jossa he joutuvat majoittumaan taivasalla ja tulevat huumediilerien kiristämiksi. Kaupungin Victoria-aukio on paikka, jossa epätoivoisimmat pakolaiset kohtaavat ja diilaisivat vaikka mummoaan, jos voisivat. Matkan aikana Nuri on tehnyt asioita, jotka eivät kestä päivänvaloa, ja hänen masennuksensa johtuu pitkälti tämän pimeän puolen kanssa elämisestä.

Christy Lefteri oli Kreikassa vapaaehtoistyössä pakolaisten keskuudessa vuosina 2016-7, ja tämä tarina on syntynyt noista tuhansista kohtaamisista. Mehiläistarhurien hahmoille on olemassa reaalimaailman esikuvia, vaikka tarina onkin fiktionaalinen. Kirjassa näkyy kirjailijan omakohtainen sitoutuminen aiheeseen ja avustustyöhön, jossa on omat sudenkuoppansa.

Olen itse seurannut viime vuosien keskusteluja ja dokumentteja pakolaisten viimeaikaisista reiteistä ja haasteista sen verran paljon, ettei romaanin matkakertomus antanut minulle paljoa uutta. Sen sijaan tarinan henkinen ja psykologinen puoli oli raakuudessaan ja todenmukaisuudessaan syvällinen ja uusia näkökulmia avaava. Teos kuvaa avioliittoa, jossa kaksi syvästi traumatisoitunutta puolisoa yrittävät vain selviytyä hengissä tilanteessa, joka edelleen aiheuttaa päivittäistä stressiä, vaikka he nyt asuvatkin ”turvassa” katto päänsä päällä.

Sosiaalityöntekijä Lucy Fisherin hahmo jäi varsinkin kummittelemaan mieleeni. Tämä nuori nainen oli hermostunut ja osittain kovin epäammattimainen, eivätkä Ibrahimit tienneet, voiko kehenkään viranomaiseen luottaa.

Lefteri kuvaa hienosti sitä tilannetta, jossa aviopuolisosta tulee melkein omaishoitaja, ja jossa liiallinen fyysinen intiimiys vie suhteesta viimeisenkin eroottisen latauksen. Afralla on kuitenkin toivoa saada näkökyky takaisin, ja ehkä jonain päivänä hän tervehtyy rakkaan maalaustyönsä kautta.

Oli myös kiinnostavaa lukea tämän pariskunnan hengellisestä elämästä, sillä olisin olettanut heidän olleen taiteilijapiireihin kuuluvina vakaumuksellisia ateisteja. Islamista tulee vaikeuksien kautta kuitenkin salainen voimavara, mutta senkin ilmaisemisesta tulee mahdollinen este turvapaikan saamiseksi.

Tämä on sellainen teos, josta on kai mahdotonta selviytyä kuivin silmin. Oli tässä kuitenkin paljon muutakin sisältöä kuin nyyhkyosastoa, ja varsinkin ne mehiläisten hoitoon liittyvät pohdinnat olivat iloa tuottavia. Ateenasta Mustafa kirjoittaa liikekumppanilleen, että ”eurooppalainen mehiläinen ei voi hyvin”. Toisaalta näky Yorkshiren nummien kanervamättäistä sai miehen jaksamaan pahimmissakin paikoissa.

Paikoitellen romaani oli hieman sekava, mutta ymmärsin, että sekavuus johtui yrityksestä kertoa turvapaikan hakemisen paineista ja loogisen tarinan kertomisen vaikeuksista.

Tämä teos komppaa hyvin noita äskettäin lukemiani Victoria Hislopin Kreikka-aiheisia kirjoja, joissa käsiteltiin maan pidempää pakolaisuuden historiaa. Victoria-aukio oli merkittävä paikka ainakin yhdessä niistä, ja maan nykyolojen kuvauksessa oli paljon yhteistä kokemuspohjaa.

Saman puun kirjavat hedelmät

Teos: Victoria Hislop: Ne, joita emme unohda (Bazar, 2021)

Suomennos: Laura Jänisniemi

Äänikirjan lukija: Annu Valonen

Viikonloppu on mennyt mukavasti eräässä ateenalaisessa olohuoneessa, jossa on massiivinen mahonkinen ruokapöytä koko suvun kokoontumiselle. Siellä vietettiin Themis-rouvan ysikymppisiä pitkän kaavan kautta, sillä pari hänen lapsenlapsistaan halusivat tietää lisää mummon nuoruudesta.

Penteleet luulivat, että mummon menneisyys olisi ollut yhtä tavallista ja nurkkakuntaista kuin nykyisyys. Perheessä oli pitkään eletty ikään kuin maassa ei olisi koskaan käyty sisällissotaa.

Kreikan lähihistoria ei ole koskaan auennut minulle kovin selkeästi, vaikka muistaakseni niillä kolmella maahan tehdyllä turistireissulla oli retkiä, joilla siitä kerrottiin. Olen tiennyt, että kommunisteilla on ollut maassa paljon kannatusta, ja että siitä johtuvat yhteenotot ovat olleet verisiä. Joitain kirjoja olen lukenut toisen maailmansodan vaiheista maassa, ja sekin tuntui sekavalta, kun maan hallituksella oli vaikeuksia päättää, kumman puolen kanssa se alkaisi leikkiä.

Tämä romaani on täydellinen johdatus Kreikan 1900-luvun historiaan, jossa tuodaan esiin niin vasemmiston kuin oikeiston ääniä, ja jossa kuvataan tyypillistä perhettä, jossa mielipiteet eriytyivät radikaalisti.

Stavridisin klaania johti 97 vuoden korkeaan ikään saakka matriarkka Kiria Koralis, joka saa noin kuusikymppisenä merimiespoikansa neljä lasta huollettavakseen. Lasten äiti Elefteria on joutunut mielisairaalaan 600 km päähän pääkaupungista, ja isä Pavlos jää jollain matkallaan kultaa vuolemaan Amerikkaan. Alussa isä lähettääkin rahaa lasten elatukseen, mutta vuosien varrella yhteydenpito harvenee ja isä tuntuu perustaneen uuden perheen. Sisarukset Thanasis, Panos, Margarita ja Themis ovat riitaisia jo teineinä, mutta aikuisuuden kynnyksellä politiikka syövyttää syvän puhumattomuuden kuilun varsinkin veljesten välille. Thanasis ja Margarita ovat sodan aikana natsien kätyreitä, ja Panos kuuluu avoimesti vastarintaliikkeeseen. Thanasis vammautuu pahasti sodassa, ja Panos kuolee kommunistisen armeijan soturina sodan loppumetreillä. Margarita taas matkustaa sodan runtelemaan Berliiniin etsimään rakastettuaan Heinziä, ja monien vaiheiden kautta päätyy, ironista kyllä, elämään elämäänsä DDR:ssä.

Kirjan jännittävin episodi liittyy Themisin nuoruuden radikalisaatioon ja 1940-luvun lopun sisällissotaan, jossa kommunisteilla oli Balkanin naapurimaista käsin koulutettu armeija. Themis päätyi sotilaaksi tähän armeijaan, ja oppi tappamaan erottaen teot ja tunteet toisistaan. Hän oli pitkään koulutusleirillä Bulgariassa, jossa nälkiintyneet kreikkalaiset nauttivat naapurimaan runsaista lihapadoista. Paluu tosi toimiin pohjoisen Kreikan maalaiskyliin oli sitten kylmempää kyytiä, jonka aikana sinisilmäinen idealismi koki kolhuja. Naisen rakkaussuhde karhumaisen komentaja-Makrisin kanssa on kiihkeä, ja myöhemmin oikeiston ylläpitämällä vankileirillä hän synnyttää miehelle pojan, Angelosin. Kauhukseen hän saa todeta, että mies oli kääntänyt takkinsa, ja edennyt vankileirin vartijaksi vihollisen puolelle.

Suvun poliittinen erimielisyys jatkuu myös seuraavassa polvessa, vaikka äiti-Themis opettelee vaikenemaan taustastaan. Tämän hän tekee lähinnä siksi, että toivoo lapsilleen parempaa menestystä työmarkkinoilla kuin hän itse on saanut kokea. Themis menee kolmikymppisenä sinkkuäitinä naimisiin vakaan ja änkyttävän koulukaverinsa, verovirkailija-Giorgiosin kanssa. Tässä vaiheessa hän on kahden lapsen äiti, sillä hän on adoptoinut kuolleen sissitoverinsa lapsen valtion ylläpitämästä lastenkodista Thessalonikista.

Kirjassa on paljon paikallispolitiikkaa, taloushistoriaa ja kertomuksia kreikkalaisesta demokratiasta (ja varsinkin sen puutteesta). Brittikirjailijaksi Hislop tuntuu todella tuntevan Kreikan taskunpohjia myöten, ja hän tuntuu saavan arvostusta myös kreikkalaisten lukijoiden keskuudessa. Googlailin vähän tämän romaanin arvioita Goodreadsissa, ja teos on saanut erittäin kirjavan vastaanoton. Minulle tämä oli täyden viiden tähden teos, johtuen siitä, että koin pitkästä aikaa oppivani jotain uutta romaania lukiessani. Kirjaa on myös moitittu henkilöhahmojen epäuskottavuudesta ja juonen kliseisyydestä.

Itselläni tuli kirjan puolivälin jälkeen uupumusta turnauskestävyydessä, sillä Themisin kokemat vastoinkäymiset alkoivat tuntua liiallisilta. Juoni piristyi taas 1960-70-luvuille tultaessa, vaikka perhe sai taas kokea traagisia asioita sotilasjuntan aikana. Loppua kohti kirjassa tapahtuu sukuromaaneille tyypillinen ajallinen tiivistys, eli siinä alkoi olla lähinnä syntymiä, naimisiin menoja ja kuolemia, ei enää mitään totutusta elämänmenosta poikkeavaa.

Olisin pitänyt kirjasta vielä enemmän, jos se olisi rajoittunut vaikka kymmeneen vuoteen. Aika-akselihan tässä on lähes 90 vuotta, tai tarina alkaa Themisin varhaisimmista muistoista elämästä huonokuntoisessa, mutta ah niin romanttisessa kerrostalossa 1920-luvun lopulla. Tämä talo puretaan maanjäristyksen jälkeen, ja muutto rakkaasta kotitalosta saa Themisin äidin mielen järkkymään. Kirjaa kritisoitiin mm. mielisairaalaolojen epärealistisesta kuvaamisesta, eli kriitikkojen mukaan äidin eristäminen lapsistaan ei ollut uskottavaa. Itse pidin tarinaa hyvinkin uskottavana sen tietämyksen pohjalta, mikä minulla on suomalaisesta mielisairaaloiden historiasta. Kreikkalaisen mielisairaalan kuvaus ei edes tuntunut tässä kovin ahdistavalta.

Tämän teoksen maailma on sen verran rikas ja puoleensavetävä, että toipuisin kirjoittamaan kunnollisen, analyyttisen arvion tästä vasta monen viikon pohdiskelun jälkeen. Nyt olen jo lukemassa kolmatta Hislopin teosta, ja harmittelen sitä, että hän on melko harvaan julkaiseva kirjailija. No, tätä teosta ei ole taatusti kirjoitettu vuodessa, ja on luultavasti vaatinut kirjailijalta pitkää ruohonjuuritason oleskelua Ateenassa.

Kreikka ei ole varsinaisesti unelmieni matkakohde, mutta hämmennyin myös siitä, kuinka paljon muistoja kirjat ovat herättäneet minussa. Toistaiseksi uskallan väittää, että Hislopin tuotanto on tehnyt minuun suuremman vaikutuksen kuin vaikka Elena Ferranten, vaikka minulla oli kaikki edellytykset rakastua Napoli-sarjaan. Hislopin ja Ferranten naishahmoissa on paljon samaa, vaikka Ferranten italialaisten naisten vihkiytyminen moderniin elämään ja feminismiin tapahtuu helpommin kuin Hislopin naisilla.

Minulle teos on ollut toistaiseksi tämän lukuvuoden yllättävin Kirjatapaus, ja jään innolla odottamaan kanssabloggareiden havaintoja tästä.

Vuorimummon aikakäsityksistä

Teos: Anja Snellman: Kaikkien toiveiden kylä (WSOY, 2019)

Viime vuonna tehdessäni maailmankirjallisuuden maahaastetta Anja Snellmanin Kreetalle sijoittuva romaani Kaikkien toiveiden kylä oli jo minulla työn alla, mutta päädyin sitten etsimään aitokreikkalaista kirjallisuutta englanniksi Kreikan kohtaan, ja hyvä niin.

Kirja jäi siis kesken, mutta palasin siihen uudelleen äänikirjana lupaavan ensivaikutelman siivittämänä. Snellman/Kauranen kuuluu niihin suomalaisiin kirjailijoihin, joiden uraa olen seurannut tiiviisti, mutta teoksia en ole rynnännyt hankkimaan uutukaisina pariinkymmenen vuoteen. Silti hänen teoksensa aina löytävät tiensä luokseni, usein vuoden-parin viiveellä.

Romaani inspiroi minua siksikin, että sen päähenkilöt tuntuvat mahdollisimman vähän autofiktiivisiltä. Kirjassa kohtaavat yhdeksänkymppinen neiti-ihminen Agave ja noin kolmikymppinen epämääräisen skandinaavinen turistiopas Monika, jonka vanha nainen löytää kuumuuteen tuupertuneena kotikylänsä reunamilta. Vanha nainen ei jaksa yksin raahata onnettomuuden uhria kotiinsa, mutta Monikan pelastaa aasi nimeltä pyhä Eufenia.

Pneuman vuoristokylä on kovia kokenut maailmankolkka, jossa modernilla teknologialla ei ole suurta roolia ihmisten arjessa vielä 2010-luvullakaan. ”Kaikkien toiveiden kylä” on itse asiassa kylän maanalainen maailma, tunnelien verkosto, josta löytyy lukuisia historiallisia kerrostumia. Romaanin nykyhetki sijoittuu vuoteen 2018, mutta siinä eletään myös vahvasti toisen maailmansodan traumoja, jotka koskettivat koko Agaven sukua. Tämä tarinan ulottuvuus onnistui välittämään minulle uutta tietoa Kreikan lähihistoriasta, johon mahtui yllättäviä raakuuksia, ei pelkästään natsien toimesta, vaan kreikkalaisten kreikkalaisiin kohdistuvana veljesvihana.

Kreetan maaseudulla varsinkin saksalaisilla oli pitkään ikävä barbaarivalloittajan maine, mikä on varmasti vaikuttanut myös pohjoismaisten turistien vastaanottoon. Agave on oppinut hyväksymään vuosien varrella kylään eksyneitä omatoimilomailijoita, joista jotkut ovat asuneetkin siellä. Orastavia ystävyyksiä on ollut vuosien varrella kielimuurista huolimatta, ja hän muistelee varsinkin yhtä turistiperhettä, joka menetti poikansa. Tämän pojan valokuva kuuluu Agaven aarteisiin, jonka hän vie uskollisesti ylläpitämäänsä tiekappeliin osaksi kirkkovuotta.

Agaven ja Monikan suhde kehittyy, ja nuorempi nainen oppii ilmeikkäämpää kreikkaa retriittinsä aikana, mutta Snellman ei sorru tarinassaan tyypillisiin sentimentaalisiin imelyyksiin. Kulttuurit eivät kohtaa automaattisesti, ja kreikkalainen elämäntyyli saakin jäädä osittain käsittämättömäksi. Teos ei selitä kreetalaista kulttuuria puhki, vaan jättää lukijan uteliaan ihmetyksen tilaan.

Luonnolla ja uskonnolla on tasavahva rooli tarinan punonnassa, ja runollinen aistillisuus luo kerrontaan mestarimaisen rytmin. Äänikirjana poeettiset kohdat toimivat hyvin, ja jäin varsinkin turistikatalogien ja oppaiden mainospuheiden parodisen imitoinnin vangiksi. Victoria’s Secretin myymälät kuuluvat nykykreetalaiseen mielenmaisemaan yhtä tiiviisti kuin hortan kerääminen vuorilta ja parantavien rohdosten keittely, mutta Agaven tervehenkinen maailma saattaa kuulua huomisen häviäjiin turismiteollisuuden levitessä vuorten rinteitä ylöspäin.

Snellman on tehnyt aiemminkin poikkeamia tyypillisistä aihepiireistään, joihin on kuulunut olennaisena osana itsetutkiskelu ja autofiktiiviset elementit. Muistan tällaisena poikkeamana myös teoksen Parvekejumalat (2010), joka kertoi itähelsinkiläisestä somaliperheestä. Vaikka teos on jäänyt hyvin mieleeni ja pidin siitä kielellisesti, siitä jäi vaikutelma, ettei Snellman tunne somalikulttuuria kovin syvällisesti. Tämä teos taas tuntui juurevammalta, ehkä siksi, että kirjailija on viettänyt Kreetalla merkittävästi aikaa jo 1990-luvulta saakka.

Voisin siis lukea Snellmanilta lisääkin Kreikkaan sijoittuvia teoksia, sillä tuntuu, ettei hän tässä teoksessa ammentanut kaikkea maasta keräämäänsä materiaalia ja viisautta. Teos toimii erinomaisena lohdutuksena kaikille niille, joiden Kreikan-matkat ovat tänä vuonna peruuntuneet koronan vuoksi, ja muistutuksena, että ehkä tämä vuorimummojen maailma on edelleen olemassa turismiteollisuuden vastakuvana ensi vuonna, jos olemme onnekkaita.

Juurihoitoa kahdella mantereella

Teos: Heikki Valkama: Laserjuuri (Tammi, 2018)

Äänikirjan lukija: Toni Kamula

Olen myöhäisherännäinen Heikki Valkaman Japaniin sijoittuvan dekkarisarjan suhteen, josta kyllä olen kuullut suosituksia sen ensimmäisestä osasta saakka. Aloitin sarjan lukemisen epäortodoksisesti sen toisesta osasta, koska tämä pomppasi eteeni houkuttelevasti Ellibsissä. Kyseessä on toinen tuttavuuteni Japaniin sijoittuvien dekkareiden parissa; ensimmäinen oli iki-ihana Sujata Masseyn Rei Shimura-sarja. Molemmat ulkomaalaisten aikaansaamia Japani-kuvauksia. Varsinaisia japanilaisia dekkareita ei ole eteeni tupsahtanut, mikä on kummallista, koska kiinalaisia ja korealaisia dekkareita on jo tullut luettua useampia.

Riku Mäki on suomalainen huippukokki, joka on nousujohteisen uran jälkeen hypännyt uusiin haasteisiin ja lähtenyt opiskelemaan japanilaista keittiötaidetta aidossa japanilaisessa perheravintolassa. Hän on uupunut, mutta oudon tyytyväinen keittiömestari Akijaman autokraattisessa komennossa, mutta harjoittelun aikana hän saa toisen työkomennon paikalliselta miljonääriltä, joka yhtä lailla harrastaa keittiötaidetta.

Riku päätyy Kosin saarelle Kreikkaan etsimään kauan sitten kadonnutta antiikin aikaista laserjuurta, josta toimeksiantaja herra Kawakamilla on pakkomielle. Japanissa tiedetään, että Darwish-nimisellä syyrialaisella pakolaismiehellä voisi olla avain yrtin jäljille, sillä tämä on työskennellyt tuhoutuneessa kirjastossa, jossa antiikin aarteita säilytettiin. Darwish on menettänyt vaimonsa, kadottanut poikansa eikä enää löydä montaa syytä elää. Mies jopa pelkää Japanista tulleen seurueen avuntarjousta, koska liika toivo voi johtaa suurempaan epätoivoon, sen hän on jo kokenut karvaasti pakomatkansa aikana liian monta kertaa.

Pakolaiskriisin lisäksi teoksessa käsitellään huumekauppaa ja yakuzan ympärillä pyörivää seksiteollisuutta, ja liikutaan Japanin ja Kreikan lisäksi Turkissa ja Thaimaassa. Riku Mäki on todellinen kosmopoliitti, joka pystyy maastoutumaan myös all inclusive-hotellien matalaotsaiseen maailmaan ja harjoittamaan small talkia allasbaareissa monilla kielillä.

Koska kyseessä on gastrodekkari, ruokakulttuurin osa teoksessa on mittava, enkä usko, että teos aukeaa sellaiselle lukijalle, jota japanilainen ruoka ei kiinnosta. Minusta tässä teoksessa ei ainakaan tehdä liian helppoja kulttuurisia käännöksiä tai tarjoilla pinnallisia turistikliseitä laiskoille lukijoille, vaan Valkama kohdentaa teoksensa todellisille Japani-faneille. Kuulunen kai niihin, vaikka en faniuttani pahemmin julistakaan – itse nautin juuri eniten ruokapohdinnoista, varsinkin eri koulukuntien ruokafilosofioiden vertailuista ja vuodenaikojen merkityksestä kulinaarisessa kalenterissa.

Jos näitä kirjoja lukee ajatuksella, niin alkaa kaivata ”oikeaa” japanilaista ruokaa sushibuffetien tarjonnan keskeltä. Toki naisen vartalolla tarjottu sushi-”taide” osoittautui aika irvokkaaksi rahanteon muodoksi, johon liittyy suuria eettisiä ongelmia. Tätäkin ilmiötä Valkama kuvasi seikkaperäisesti, eikä ainakaan palvelun käyttäjiä syvällisesti sympatisoiden.

Teos oli yllättävän rentouttavaa seuraa, johon keskittyminen onnistui nyt paremmin kuin muihin työn alla oleviin äänikirjoihin. Äänikirjoja olen nyt keräillyt siksi, että olen muuton keskellä ja yritän pakata ja siivota lukemiseni rinnalla.

Sain kirjaa kuunnellessani myös sarjan ykkösosan, Pallokalan (2017), käsiini, joten tuttavuuteni mahdollisesti syvenee vielä parin seuraavan viikon aikana.

HELMET-haasteessa teos sijoittuu kohtaan 29: ”Japaniin sijoittuva kirja tai sarjakuva”.

Puolieläinten ja -jumalten saarella

Teos Asta Piiroinen: Kristuksen majatalo (LIKE, 1997)

Sängynalusmuumio-osastolta taas, hei. Tämän teoksen olen pelastanut Kaukajärven kirjaston kierrätyshyllystä vuonna 2009 (noina aikoina vielä nimikoin kirjani), ja se muhi edellisen asuntoni sängyn alla kuutisen vuotta. Luulin heittäneeni sen seuraavalle lukijalle muutossa, mutta yhtäkkiä se löytyikin karsitusta hyllystäni, simsalabim!

Annoin siis tökkivälle teokselle ehkä viidennen mahdollisuuden. Kirjan poimin alun alkaen siksi, että sen nimi oli niin maan mainio, mutta varsinkaan viime vuosikymmenellä minua ei yhtään jaksanut kiinnostaa sen teema, etuoikeutettujen eurooppalaisten harrastama hyppely Kreikan saaristossa.

Nyt teos kiinnostaa jo pääsiäisen vuoksi. Tänä vuonna olen kyllä paastonnut, olosuhteiden vuoksi enemmänkin kuin olisin halunnut, mutta Kristus-aiheista kirjallisuutta en ole ehtinyt pahemmin lukea. Hengellinen hyllyni on sakean pölyn peitossa, ja sinne soisi löytyvän myös vetävää ja huumoripitoista kaunokirjallisuutta, ei pelkkiä rukouskirjoja. 

Tässä romaanissa Tuuli-niminen päähenkilö matkustaa Kreikkaan, satujen saarelle surrakseen miehensä itsemurhaa. Tuuli on käynyt Kristuksen majatalossa aiemminkin, ja kuuluu tässä mystisessä majoituslaitoksessa jo vakiokalustoon. Paikan omistaja, noin kuusikymppinen Christos on Suuri Persoona, joka dominoi kaikkea, mitä talossa tapahtuu. Hän on majatalon pitäjänä suurpiirteinen ja mielivaltainen: roskien viennistä käydään megalomaanisia riitoja, ja osa asiakkaista saa tiskin alta salaista alennusta, johon toki kuuluu vaitiolovelvollisuus joistain paikan käytänteistä.

Kirjassa käydään suuria keskusteluja Euroopan henkisestä tilasta majatalon terassilla ouzo- ja rakilasien äärellä. Viinatarjouksista on asiakkaiden vaikea kieltäytyä, koska Kristuksen elämänfilosofia on kale zoe, good life. Uutta verta ikuisiin väittelyihin tuo nuori ranskalainen tutkijamimmi Chantal, joka on saarella parantumassa hermoromahduksestaan. Hän on maailmanparannuskiihkossaan jopa Kristusta pidemmällä, ja onnistuu syyllistämään jokaisen turistin puolikkaalla lauseella. Chantalin hahmossa oli paljon Greta Thunbergia, ja hän toimi hyvänä muistutuksena siitä, ettei ahdistuminen hiilidioksidipäästöistä ole mitenkään uutta tai omaperäistä tässä ajassamme.

Piiroinen kuvaa myös Tuulin suomalaista todellisuutta herkullisen outouttavasti. Tuuli kuvailee majatalon vieraille kotimaataan paikkana, jossa kaikki intohimo kohdistetaan asuntolainojen maksamiseen ja kesämökkien rakentamiseen. Nautinnon viivyttäminen on kansalaishyve, eikä niillä mökeilläkään välttämättä osata viipyillä viinin ja oliivilautasten ympärillä. Kirjan Suomi-kuva ei ole ruusuinen, mutta tässä kuitenkin kuvataan Suomea, jossa Kainuu oli pääasiallisesti rosoisen romanttinen mummola, ei perussuomalaisuuden kasvualusta. Tuuli ei vihaa kotimaataan, eikä suhtaudu sen ongelmiin kovin poliittisesti, mutta selvästi hänen on parempi olla sieltä poissa.

Viihdyin tässä repaleisessa, elämäniloisessa todellisuudessa kokonaisvaltaisesti, kaikki aistit auki, vaikka varsinkaan siinä kuvattu romanssi Tuulin ja tanskalaisen Raúlin välillä ei pahemmin sävähdyttänyt. Toki kaukaisen saaren ja resuisen majatalon tarinaan kuului ripaus rikollisuutta, muuten meininki olisi kääntynyt liian filosofiseksi. Olen ehkä reissuillani joskus käynyt vähän tämäntyyppisessä majatalossa, ja haluaisin löytää sellaisia lisää. Christosin hahmo samastui taas omassa mielessäni erääseen sisilialaiseen ravintoloitsijaan, jonka touhuja seurailin muutama vuosi sitten Marettimon saarella.

Maahaasteessa olen nyt rastilla 21/196: Kreikka. Alun perin olin lukemassa tähän Anja Snellmanin uusinta romaania, jonka toivon löytäväni uudelleen. Näissä molemmissa oli yhtä vetävä tunnelma, joten ehkä suoritan tämän rastin kahdella teoksella.

Ikuisen kesämiehen tunnustukset

Teos: Friedebert Tuglas: Felix Ormusson (alk, 1914, suom. Pohjoinen, 1956)

Käännös: Kai Laitinen (?)

Uudempaa virolaista kirjallisuutta minulla oli maahaasteeseen listattuna runsaasti, mutta hyllynlämmittimien osastolta löytyi kiinnostava klassikko, joka ansaitsee tulla huomatuksi.

Friedebert Tuglas (1886-1971) oli niin suuri Suomen ystävä, että ystävyysseura nimettiin hänen mukaansa. Hän vietti aikanaan paljon aikaa ystäviensä luona Helsingissä ja Itä-Suomessa, myös Karjalan kannaksella. Hänet tunnetaan parhaiten virolaisen kirjallisuuden modernisoijana, ja hänen tuotannossaan korostuvat novellit, runot ja esseet enemmän kuin romaanit. Käsissäni oleva romaani, Felix Ormusson, on ensimmäinen hänen kahdesta romaanistaan. Kirjailija ei tosin pitänyt teostaan romaanina, vaan jonkunlaisena pamflettina tai parodiana taiteilijaelämästä. Kirjaa voinee myös lukea taiteilijan omanakuvana nuoruusvuosilta, olihan kirjailijan pitkäaikainen lempinimi Felix.

Teos on joutilas, viipyilevä kesäkirja, jossa kirjailijanalku Felix matkustaa lääkäriystävänsä Johanneksen huvilalle kesänviettoon. Kirjailijan mielen kuvastoissa vilisee milloin Pariisin metron ahtaat käytävät, milloin Patmoksen saaren karu yksinäisyys, mutta kaikkien aikojen nostalgista kesää kuitenkin vietetään Virossa. Ystävän perheen kasvava porvarillisuus säännöllisine ruoka-aikoineen välillä ahdistaa nuorta miestä, ja hän viettää paljon aikaa yksin huvilan vierashuoneessa. Lämpimiä tunteita hän kokee sekä ystävänsä vaimoa Heleneä että tämän pikkusiskoa Marionia kohtaan, varsinkin silloin, kun Johannes on kaupungissa pitämässä klinikkaansa, mutta rakkaus ei löydä täyttymystään. Lähimpänä häntä on pieni Juhani-poika, jonka kanssa hän käy filosofisempia keskusteluja tämän lapsen kuin kenenkään aikuisen kanssa.

Maalle Felix saa viinitahraisia kapakkapäiväkirjanomaisia kirjeitä Pariisissa remuavilta ystäviltään. Oopiuminhuuruiset luolat eivät voisi olla kauempana hänen kokemastaan tasapainoisesta pastoraalista. Kesäpäivien täyttymys tapahtuu usein kävelyillä järven ympäri tai postinhakumatkoilla kylän postitoimistoon. Siveä ja näsäviisas Marion on liiankin kiinnostunut miehen ulkomaankirjeenvaihdosta, mutta ei osaa vastata hänen hapuileviin rakkaudentunnusteluihinsa. Helene taas tuntuu pitävän miestä leikkikalunaan, eikä hänen miehensä osaa olla lainkaan mustasukkainen.

Modernismia kirjassa edustavat henkilöiden kirjavat poliittiset ja elämänpoliittiset näkemykset: Johannes on töidensä lisäksi kiireinen edistysmielisten puolueessa, Kalevipoegien seikkailuille nauretaan ja homeopaattisia tempputippoja pilkataan jo tuolloin. Felix ei selvästikään kuulu vahvauskoisten joukkoihin, ei uskonnossa, politiikassa kuin taiteissakaan. Ainakaan teos ei kerro yksioikoisesta yhtenäiskulttuurista, vaan murroskaudesta, jonka aikana ihmiset, niin nuoret kuin vanhat ovat moninaisille aatteille ja ismeille alttiita.

Jos minulle olisi annettu tämä teos ilman tekijän nimeä ja biografisia tietoja, en olisi osannut sijoittaa sitä millekään vuosikymmenelle enkä välttämättä mihinkään maahankaan. Kirjan eestiläisyys alkaa nostaa päätään vasta loppumetreillä. Tuglasin ilmaisu tuntuu paljon modernimmalta kuin tyypillisissä 1910-luvun teoksissa. Nimistäkään ei voisi suoraan päätellä, että teos sijoittuu Viroon – periaatteessa kyseessä voisi olla myös suomalaisen maalaismaiseman kuvaus, sillä ainakin Felix oli erikoinen, mutta käytetty suomalaisnimi tuohon aikaan.

Kirjassa on hauskoja kuvituksia, mikä tekee tekstistä elävämpää ja monimuotoisempaa. Kirjan ymmärtämistä helpotti huomattavasti kääntäjä Kai Laitisen loppusanat, joiden kautta tuli esiteltyä myös iso lohkare Viron kulttuurihistoriaa. Tuglas nousee tällä debyytillään nyt Viro-suosikkeihini samalla tavalla kuin Aino Kallas teoksellaan Reigin pappi.

Maahaasteessa olen kohdassa 21/196: Viro ja HELMET-haasteessa teos sopii kohtaan 36: ”Kirjassa ollaan yksin.”

Laivanvarustajien jalanjäljillä

rachel cuskTeos: Rachel Cusk: Ääriviivat (S&S, 2018)

Käännös: Kaisa Kattelus

Mistä sain: E-kirjastosta

Rachel Cusk on kirjailija, johon törmäsin siinä vaiheessa, kun reissasin intohimoisesti Italiassa. Olen lukenut häneltä vain yhden teoksen, matkakirjan The Last Supper (2009), jossa vietetään huoletonta perhe-elämää muun muassa Toscanassa. Kirja ei jäänyt mieleeni teeman vuoksi, vaan tyylillisesti. Koin, että Cusk sai varsin mitättömistä aineksista aikaan valloittavan matkakirjan.

Nyt Cusk on löydetty Suomessa, ja hänen romaaninsa Ääriviivat on ilmeisesti ensimmäinen suomennos, ja romaanitrilogian aloitus. Ymmärtääkseni Cusk nauttii angloamerikkalaisessa maailmassa jonkun asteen kulttikirjailijan asemasta, ja hän tuntuu olevan varsinkin kirjailijoiden suosikkikirjailija. Viimeksi luin pohdintoja hänen tuotannostaan Pauliina Vanhatalon esseeteoksessa, ja nyt suomennos pomppasi pöydälleni samalta kustantajalta.

Ensimmäisenä kirjasta tulee mieleen, että se todella on kirjoitettu toisille kirjailijoille – tai ainakin sellaisiksi aikoville. Kirjan kertoja, Faye, on keski-ikäinen eronnut kirjailija, joka matkustaa Ateenaan opettamaan kirjoittajakoulussa. Kurssin opiskelijat ovat kreikkalaisia, joista valtaosa kirjoittaa englantia vieraana kielenä. Kurssille osallistuu kymmenen henkilöä, joista kaikkien motivaatio ei tule selväksi. Yksi kurssilaisista suivaantuu Fayen opetustyyliin jo ensi sessiossa, eikä palaa tunneille uudestaan.

Pääpaino kirjassa on kuitenkin muiden kuin kurssilaisten havainnoinnissa. Faye on käynyt Ateenassa aiemminkin ja hänellä on siellä monia ystäviä. Tämän lisäksi hän hengailee lentokoneessa tutustumansa vierustoverimiehen kanssa, jota kutsutaan vain vierustoveriksi. Tämä ateenalainen kolmesti eronnut laivanvarustamon perijä on omien sanojensa mukaan ”kävelevä katastrofi” ihmissuhteissa, eikä Faye tunne häneen minkäänlaista vetoa. Tästä huolimatta hän suostuu lähteä miehen kanssa veneilemään kahdesti ja toimimaan tämän ilmaisena terapeuttina.

Kiinnostavinta kirjassa oli mielestäni se luottamus, jota Faye kokee suhteessa uusiin tuttavuuksiinsa. Matkailijatyyppinä hän on heittäytyjä, eikä hän pelkää ainakaan henkensä tai koskemattomuutensa puolesta. Vanhoja ystäviäkin hän havainnoi samalla intensiteetillä kuin tuota uutta vierustoveriaan.

Kirjaa voisi käyttää luovan kirjoittamisen oppaana ainakin havainnoinnin näkökulmasta. Faye vaikuttaa sen tyyppiseltä kirjailijalta, joka ammentaa kaiken materiaalinsa lähiympäristöstään ja kuulemistaan keskusteluista. Kirjan lauserakenteet ovat puhdasta tajunnanvirtaa ja lauseet megapitkiä. Cusk haluaa näyttää varsinkin vapaan assosiaation voiman.

Pidin kyllä Kreikan tuokiokuvista, ruokakuvauksista ja vahvasta paikallisuuden tunnusta. Kreikkalaiset todella pääsevät kirjassa ääneen, kun taas Faye itse jää ohuemmaksi tarkkailijahahmoksi. Saamme tietää, että hänellä on kouluikäisiä lapsia, jotka pommittavat häntä viesteillä käytännön ongelmista, että hänellä on rahahuolia ja vaikeuksia saada lainantakausta, ja että hän ottaa opetuskeikkoja ulkomailla elättääkseen perhettään.

Romaanina teos jää fragmentaariseksi ja miltei juonettomaksi. Cusk esittelee valtavan gallerian henkilöitä, joilla suurimmalla osalla ei ole yhteyttä toisiinsa. Kirjoittajakurssin tyypit varsinkin jäävät ohuiksi, ja opetustilanteissa ruoditaan myös epäonnistumista ja kohtaamattomuutta.

Lukukokemuksena Ääriviivat oli omintakeinen, mutta myös hämmentävä. Välillä koin Fayen äänen kertojana jopa liian tunteettomaksi tai kliiniseksi, tai hän tuntui henkilöltä, jolla havainnointivaihde jää kroonisesti päälle niin, ettei hän lopulta ehdi nauttia matkoistaan tai ruotia omia tunteitaan, joita matkat herättävät.

Suosittelen kirjaa himolukijoille ja niille, jotka paraikaa kirjoittavat omaa fiktiivistä tekstiä. Olisi kyllä kiinnostavaa kuulla kommentteja kirjasta myös niiltä, jotka lukevat vähemmän tai suosivat perinteisempää kerrontaa. Valtavaksi kassamagneetiksi tämä suomennettu teos ei varmasti tule nousemaan, mutta Cuskin jo olemassaolevia faneja käännös varmasti lämmittää suuresti.

Kreetalainen katoamistemppu

20180718_072901Ulkona oli +32 astetta lämmintä tänään. Istuin puiston penkillä vesigallonan kanssa ja kuvittelin olevani Kreikassa. Matkalukemisena oli uusiseelantilaisen Charlotte Randallin romaani The Crocus Hour (Penguin, 2008), joka kertoo muun muassa elämästä kreetalaisessa pikkukylässä 70-80-lukujen vaihteessa. Kirjassa uusiseelantilainen varhaiseläkeläinen Henry matkaa joka vuosi Kreetalle etsimään kadonnutta tytärtään Sallya. Siis kyseessä on varhainen – ja hyvin älyllinen – versio tositeeveeohjelmasta Kadonneiden jäljillä.

Kirjan kertoja on nimetön nuorehko brittimies, reppureissaaja, joka jää Henryn tarinoinnin vangiksi ja päätyy jakamaan hänen kanssaan saman huoneen kuukaudeksi vuonna 1981. Sally on ollut kateissa kolmisen vuotta, ja mies on myös jäänyt äskettäin leskeksi. Saarella hän enimmäkseen kuluttaa aikaansa tupakoiden kahviloissa, meditoiden rukoushelmiensä kanssa ja jos saa sopivaa seuraa, nautiskellen ouzoa ja retsinaa. Harvat jaksavat hänen pitkiä monologejaan kauaa, ja itse saarelaiset pitävät häntä järkensä menettäneenä.

Teos pyrkii jäljittämään viimeisiä havaintoja Sallystä saarelaisten ja tämän matkakumppanin Janen silmin. Saaren poliisi on valmis uskomaan, että nuori nainen on karannut maailman ääriin paikallisen rantaleijonan kanssa, eikä tapaukseen liity rikosta. Janekaan ei usko, että Sally olisi kuollut, mutta hän on lopen kyllästynyt Henryn pakkomielteiseen tapaan toistaa samaa vanhaa tarinaa. Jollain tasolla Jane kuitenkin kokee läheisyyttä ystävänsä isän kanssa, ja miehen vanhetessa hän päätyy jopa asumaan tämän kanssa Uudessa-Seelannissa.

Kirjan kertoja jatkaa yhteydenpitoa niin Henryn kuin Janen kanssa yli kahdenkymmenen vuoden ajan, ja romaani on kolmikon yhteinen ja erillinen matkakertomus. Puolet tapahtumista sijoittuu Uuden Seelannin maaseudulle, ja huikeista maisemista huolimatta minun on tunnustettava, etten täysin päässyt kiinni näistä hyvin syvällisistä ekologisista ja mytologisista pohdinnoista. Kreetan kertomusta oli helpompi seurata, koska olen käynyt saarella ja muistan melko hyvin tarinat minolaisesta kulttuurista. Kirjassa laitetaan rinnakkain toisilleen melko vastakkaiset maisemat ja elämäntavat, ja pohditaan niukkuuden ja runsauden estetiikkaa – ja myös uskonnon aiheuttamia mentaliteettieroja (ortodoksius vs. presybyteeri protestantismi)..

Romaania voi lukea myös matkakertomuksena, koska siinä ollaan lähes koko ajan tien päällä. Randallin kerronta on aistillista, ja sen kautta saa kosketuksen varsinkin puutarhanhoitoon, yrttien kasvatukseen ja kreikkalaiseen keittiöön. Kiinnostavalla tavalla se myös kuvaa Kreikan varhaista turismia, ja paikallisten suhtautumista varsinkin nuoriin naisturisteihin, joilla on otsaa tulla kansoittamaan rantoja ilman isien. veljien ja aviomiesten suojaa. Siinä kuvataan myös tuon ajan hippien kiinnostusta kreetalaisiin luoliin, ja Kreikkaa välietappina kuuluisalla ”hippikaravaanilla”, joka ulottui eteläisestä Euroopasta Iranin, Afganistanin ja Pakistanin kautta Intiaan.

Ongelmana kirjan ymmärtämisessä ei ollut kieli, vaan kerrontatekniikka: kirjan nimetön kertoja lopulta paljastaa kovin vähän itsestään, ja hänen anonymiteettinsä vuoksi tarinointi käy paikoitellen abstraktiksi. Välillä hän virittelee suhdetta Janeen, mutta henkilöiden platoninen kolmiodraama estää romanssin nuorten osapuolten välillä. Mieskertoja tuntuu täydelliseltä kuuntelijalta, ja epäitsekkäältä ”vastaanottajasolulta” vahvojen ja mieleltään horjuvien ystäviensä seurassa.

Uusiseelantilainen kirjallisuus on minulle vieras territorio; en muista lukeneeni kuin Janet Framea, joka tosin on melko edustava alkupiste. Randallin teos ei tunnu yhtään vähemmän kirjallisesti kunnianhimoiselta esitykseltä kuin Framen tuotanto, mutta Uuden Seelannin kulttuurin kuvaajana hän oli vaikeammin ymmärrettävä kuin Frame. Molempien teoksiin mahtuu ainakin hulluutta, feminististä kritiikkiä ja upeaa luontokuvausta.

Off topic, vaikutti, että tämä jo repaleinen löytökirja on myös ollut jonkun innokkaan reissaajan repussa tai sitä on luettu innokkaasti jonkun meren rannalla. Ehkä joku reissaaja onkin tuonut sen juuri Kreetalta, eli se on saanut paahtua itse kohteessa. Tänään se paahtui Norrköpingin puistossa, Tampereen Nekalassa, ja on lähdössä pian seuraavalle lukijalleen. Suosittelen teosta varsinkin niille, jotka ovat olleet turisteina Kreikassa 70-80-luvuilla, sillä teos voi aktivoittaa hauskojakin muistoja.

We are all boat people

KrokotiilimeriFabio Geda on italialainen kirjailija, joka sai tutustua Torinosta turvapaikan saaneeseen nuoreen afgaanimieheen Enaiatullah Akbariin. Kohtaamishetkellä Enaiat oli jo lähemmäs parikymppinen, mutta yksinäiselle matkalle kohti tuntematonta hän lähti oman arvionsa mukaan kymmenvuotiaana – eihän Afganistanin kylissä pidetty tarkkaa kirjaa syntymistä. Kirja Krokotiilimeri (Otava, 2012, suom. Leena Taavitsainen-Petäjä) syntyi kahden miehen keskusteluista kahden kulttuurin välillä, ja on tosi tarina Silkkitien ihmissalakuljetuksesta ja siihen liittyvästä rikollisuudesta.

Teos luultavasti pysäyttää lukijansa vuonna 2015 vielä voimallisemmin kuin muutama vuosi sitten; onhan suurella yleisöllä nyt vihdoin käsitys niistä vaarallisista reiteistä, joita ihmiset kulkevat. Tässä seurataan Enaiatin kahdeksan vuoden mittaista maanpakoa, jonka vaiheet ovat pelkästään karut. Enaiat kuuluu hazara-vähemmistöön, jonka asema on ollut Afganistanissa hankalin heidän muista poikkeavan ulkonäkönsä ja shialaisuuden vuoksi. Enaiatin kohtalo johtuu äidin päätöksestä pelastaa edes yksi lapsistaan, joten hän kuljettaa nuorimman poikansa omakätisesti Pakistaniin ja palaa kotiin elämään kauhuntäytteistä elämää Talebanin varjossa.

Kirja on tiiviisti kirjoitettu dokumentti elämästä, elinvoimasta ja selviytymisestä. Tapaamme pitkän matkan varrella poikia ja nuoria miehiä Afganistanista, Pakistanista ja Bangladeshista – kaikki eivät todellakaan ole ystävällisiä toisilleen, eikä luottamus toisiin synny pelkän pakolaisuuden pohjalta. Maksaakseen matkansa kohti länttä Enaiat työskentelee vuosikausia majatalon palvelijana, katukauppiaana, rakennustyömaan hanslankarina ja kaivostyöläisenä Pakistanissa ja Iranissa. Iranissa häntä kohdellaan välillä kuin ihmistä, mutta Pakistanissa ja Turkissa olot ovat hankalat. Kreikkaan päästyään Enaiat kohtaa ihmisiä, jotka antavat hänelle ruokaa, vaatteita ja rahaa matkalippuihin. Italiaan päästyään hän löytää jopa ystävällisen perheen, joka kotimajoittaa häntä turvapaikanhakuprosessin aikana.

Teos kertoo karua tarinaa myös keskenjääneestä koulutuksesta. Enaiatin koulutie päättyy, kun talebanit surmaavat kyläkoulun rehtorin oppilaiden silmien edessä. Pakistanissa hän katselee kaiholla paikallisen koulun aidan läpi, kun huolehtivat vanhemmat varustavat hemmoteltuja vesojaan lämpimillä vaatteilla ja välipaloilla. Tarinassa ehkä voimallisimmin iskee vasten kasvoja se ajatus, etteivät kymmenvuotiaat ole kaikkialla maailmassa automaattisesti oikeutettuja koulunkäyntiin, vaan osan on työskenneltävä aikuisten paskakuskeina ja teenkantajina. Kun Enaiat vihdoin pääsee Italiaan, hän suorittaa peruskoulun oppimäärän vuodessa ja hakeutuu ammatilliseen koulutukseen. Hänen opettajilleen tulee yllätyksenä, ettei pojalla ole aiempia todistuksia, mutta heiltä riittää ymmärrystä mukauttaa poika koulujärjestelmään joustavasti. Koulua käymättömien poikien maailmankuvasta kertoo jo kirjan nimi: vaarallisella merimatkalla Turkista Kreikkaan pojat eivät pelkää myrskyä eikä kumiveneen puhkeamista, vaan meressä vaanivia krokotiilejä.

Minulle tämä tarina oli tuttu jo ennen kirjan lukemista, ja voin tunnustaa, että olen lukenut sen aiemmin tekemättä paljoa muistiinpanoja – koska aiheesta oli jo olemassa niin paljon faktapohjaista dokumentaatiota.  Nyt luin kirjan uudestaan pohtien sen arvoa tilanteessa, jossa alaikäisten turvapaikanhakijoiden keskuksia ollaan perustamassa kuin sieniä sateella. Teos tuntui toisella lukukerralla tärkeämmältä.

Teos on kiinnostavassa vuoropuhelussa ainakin tamperelaisen professori Juha Suorannan Piilottajan päiväkirjan (Into, 2010) kanssa, jossa seurataan vastaavia kauhuja kokeneen nuoren miehen ensi vaiheita Suomessa – ja paperittomien siirtolaisten piilottamiseen liittyvää kansalaisaktivismia. Tämä teos toimii herättäjänä niille, joita kumiveneellä Eurooppaan matkustavien kohtalot eivät ole aiemmin liikuttaneet. Suorannan kirja on taas analyyttisempi jatko-osa, jossa mietitään myös länsimaisen ihmisen auttamisenhalun perusteita. Suosittelisin teosta luettavaksi esimerkiksi yläkoulun yhteiskuntaopin tunnilla. Rasismin ja islamofobian ehkäisijänä luulisin kirjan purevan eritoten nuoriin. Teoksen yksinkertainen kieli ja toiminnallisuus voi herättää lukuhaluja niissäkin, jotka harvemmin lukevat kaunokirjallisuutta.

Taistelijalentäjän depersonalisaatio

Anyuru

”Öisin näen kirjoja, jotka hajoavat niin kuin savukkeeni hajoavat  sateessa, joka huuhtoo kaupunkia. Kirjoja, jotka hajoavat kuin maat, kuin painavasta, märästä hiekasta  rakennetut veistokset, kirjoja, jotka musrkaantuvat kuin murtuvat aallot.”

Ruotsalais-ugandalaisen Johannes Anyarun (s.1979) teosta Myrsky nousee paratiisista (Schildts & Söderströms, 2014) on suositeltu minulle asiantuntevilta tahoilta koko vuoden. Jo vinkistä kuultuani tiesin, etten kykenisi lukemaan alkuperäistä ruotsinkielistä teosta, puolikielinen kuin olen. Ottaen huomioon kirjailijan poeettisen taustan ja romaanin aihepiirin raskauden, en mitenkään olisi päässyt alkuperäisteoksessa kymmentä sivua pidemmälle. Luen edelleen joitain dekkareita ja kevyempää chicklit-tyyppistä tekstiä ruotsiksi tarvittaessa. Ruotsiksi lukeminen ei kuulu elämäni suuriin haasteisiin, mutta aina yhden alkukielisen teoksen selättäminen tuntuu minusta juhlalliselta. Nykyisin näin käy korkeintaan kerran vuodessa…

Outi Mennan käännös tuli tällä viikolla sopivasti eteeni, eikä lukukokemus suomeksikaan ollut mutkaton. Anyaru kirjoittaa edesmenneestä isästään, joten genren rajakin tulee vastaan – onko kyseessä romaani vai muistelma? Isän tarina kerrotaan kuitenkin niin kaukaisesti, että teksti menee korkeammasta romaanitaiteesta. Hän on mies nimeltä P, raa’asti kohdeltu lapsi ja nuori, jolla jo olisi kotimaan taakkojen kanssa tarpeeksi työstettävää. Hänen onnensa kantamoinen on kutsu uudelleenkoulutukseen Kreikan ilmavoimiin, kolmen vuoden kurssille Ateenaan, jossa hänestä on tarkoitus kouluttaa uuden linjan taistelijalentäjä ja samalla ilmailualan ammattilainen kaikkiin tehtäviin. Koulutuksessa hän kokee jo olevansa melkein jumalien kaltainen, ja kreikkalaisten suhtautuminen pikimustiin uusiin kandidaatteihin on harvinaisen kunnioittavaa.

P:n uran nousujohteen katkaisee Idi Aminin vallankaappaus v. 1971. Kreikan armeija ei tiedä, mitä tehdä mustilla sotilaillaan, lähettääkö heidät kotiin vai etsiäkö heille turvapaikkaa. Harva haluaa takaisin, moni etsii uutta uraa Euroopan lentoyhtiöissä. P on tässä vaiheessa kauttaaltaan epäpoliittinen ihminen, joka on tosissaan kiinnostunut pilvien muodostuksesta ja koneiden teknisistä ominaisuuksista enemmän kuin sosialismin ja kapitalismin painista. Hänen langi-heimoonsa kuuluu oppositiotaistelija Milton Obote, joka on sotilaskaappauksen aikana paennut jonnekin sosialistiseen Afrikkaan, mutta langius ei merkitse nuorelle miehelle paljoa. Hänen kunnialleen tärkeämpää on hankkia palkkatyö lentäjänä Afrikassa kuin jäädä Eurooppaan hoitamaan paskaduuneja. Siksi hän hakeutuu Samiaab myrkytysruiskuttajaksi. Sambia kuuluu väärään leiriin eikä miehellä ole mitään mahdollisuutta päästä maahan vakoilijoiden pelossa.

Afrikan etnisten ryhmien keksimisestä brittien aikaansaamana Anyarulla onkin paljon sanottavaa. Jo tiettyyn pisteeseen modernisoituneiden romaanihenkilöiden ei ole helppoa alkaa esittää heimovanhinta, kun arkielämässä tärkeintä on saada tuoreita muffinsseja leipomosta tai oikeanlaatuista olutta työpäivän jälkeen. Tälle porukalle yhdessä olo on tärkeämpää kuin etnisyys, kieli tai uskonto. Etnisyys on romaanin isoin kysymysmerkki, jota avataan säästeliäästi, mutta samalla ansiokkaasti uteliaisuutta herättäen. Romaanissa seikkailevat länsinilootit, langit, acholit ja bugandalaiset muiden lähinaapurikansojen mukana. Toivon, ettei etnisyyden kartoittaminen jäisi Anyarulla tähän.

Suurin osa romaanista keskittyy raakaan poliittiseen kuulusteluun sosialistisen ja kapitalistisen Afrikan rajamailla. Kirja ei sovi herkkähermoisille, mutta kuka tahansa Nelson Mandelan tai Ken Saro-Wiwan kohtaloihin perehtynyt osaa sijoittaa tarinan oikeaan slottiinsa. Silmittömään kidutukseen ei kuitenkaan sorruta, koska kuulusteltaville ja kuulustelijoille lopulta pääasiallinen arjen piristäjä on yhteinen tupakka. Pakolaisleirit ovat vankiloiden raaka jatkumo, joilta moni tulee kidnapatuksi armeijaan, jonne hän ei tietoisesti halua. Ugandan, Kenian ja Tansanian yhteinen historia tulee tässä mahtavasti toteen, ja luulen, että eniten teoksesta saavat irti toisen tai kolmannen sukupolven siirtolaiset. Kirjan kuvaaman diasporan ihmiset asuvat tällä hetkellä kaikilla mantereilla. Harva tunnistaa edes kymmenesosaa Anyarun mainitsemia komplekseja tai ongelmia. Siksi toivoisin teoksen käännettävän mahdollisimman monelle kielelle.

Romaanin isähahmo P on todellinen paradoksi ja mysteerio. Hän on rakastunut kreikkalaiseen tyttöystäväänsä syvästi, mutta tytön vanhemmat torpedoivat liiton. Keniassa maanpaossa oleva mies tutustuu ruotsalaiseen vapaaehtoistyöntekijään, jonka kanssa avioliitto tulee ajankohtaiseksi. Pariskunta ei edes alussa suunnittele muuttoa Pohjolaan, mutta P:n kohtalo määrää tulevan perheen sävelet. Perhe elää yhdessä lasten ensimmäiset vuodet, mutta ero on väistämätön. Anyarun projektina onkin ollut poissaolleen isän elämänvaiheiden selvitys, mihin hän pystyy harvinaisella analyyttisyydellä ja lämmöllä.

Myrsky nousee paratiisista on harvinaisen yksityiskohtainen, poeettinen ja riipivä postkoloniaali dokumentti kansasta ja valtiosta, joka on rakennettu koloniaalisten tuntojen mukaan ja jonka mahdollinen yhtenäisyys ilmenee tulevaisuudessa vain yhteisestä poliittisesta tahdosta, jolla ei ole mitään tekemistä perinnön, kielen tai uskonnon kanssa. Isän rikkonainen, erehtyvä ja kuolemansairas hahmo tuo teokseen harvinaista syvyyttä, joka ylittää yksilön ymmärryksen rajat. Isän ja pojat harvat kohtaamiset itkettävät epäsentimentaalisesti, ei yhteisten hukattujen muistojen tasolla vaan levelillä, jolle harvalla on helppoa sanoitusta.

Teos kertookin rajoja ylittävästä globaalista depersonalisaatiosta, jonka kokemiseen tavalliset pohjoismaiset kansalaiset ovat liian persjalkaisia ja juurtuneita.