Kun lelut parantavat mielen

IMG_1821Mielenterveysviikko, rasti 2. Jos yksittäistä hyvän mielen teosta pitäisi etsiä, joka tekee tehtävänsä olematta piiruakaan imelä, kääntyisin Erlend Loen klassikkoteoksen Supernaiivin (LIKE, 2001, suom. Outi Menna) puoleen. Olen lukenut sen pian julkaisun jälkeen, ja muistan, kuinka ensi kerralla teoksessa nauratti aika-akseli. Teos on alun perin julkaistu Norjassa v. 1996, ja viiden vuoden aikana oli ehtinyt tapahtua suuri teknologinen loikka.

Teos lienee tuttu monille, joten sen pilkuntarkka referointi ei ole tarpeen. Niille, jotka eivät ole teosta lukeneet kerrottakoon, että sen 25 vuotta täyttänyt kertoja on kriisissä. Hän on jättänyt yliopisto-opinnot kesken ja linnoittautuu veljensä asuntoon leikkimään hakkalelulla sillä aikaa, kun veli on luomassa uraa New Yorkissa. Miehen on taannuttava kaikkea ihmettelevän lapsen asteelle, jotta voisi pelastua.

Alun perin pidin Supernaiivin kertojaa ”jäätävänä autistina”, mutta yli 15 vuoden tauon jälkeen hän vaikuttaakin vain eksentriseltä oman polkunsa kulkijalta. Toisin sanoen teoksen tulokulmat vaikuttavat minusta nyt vähemmän oudoilta kuin nyt. Olen lukenut Loelta useammankin teoksen, ja useimmassa niistä päähenkilö on sivustatarkkailija,  ehkä vapaaehtoisesti syrjään vetäytynyt erakko. Supernaiivin päähenkilöllä itse asiassa on vielä toivoa, sillä hän saa tyttöystävän, joka arvostaa hänen viattomuuttaan ja vilpittömyyttään. Tyttöystävä on vähintään yhtä hottis kuin Alanis Morisette musiikkivideolla ”Ironic”. (Muuten, minulla ei ollut vuonna 1996 MTV:tä, joten diggailin Morisettea vain kuulemani perusteella. Tänään näin videon, se olisi voinut olla filmattu vaikka Norjassa.)

Leluihin liittyy meillä kaikilla nostalgiaa, ja varsinkin 70-luvulla syntyneet muistavat puiset  hakkalelut ja pulmaboksit. Leluterapia ei vaikuta lainkaan huonolta vaihtoehdolta, vaikka naapurit eivät välttämättä ihastu öiseen aikaan hakkaamisesta. Puulelujen lisäksi kertojalla on intohimoinen suhde legoihin, frisbeeseen, pyöräilyyn ja pallopeleihin. Kertoo kai paljon länsimaisesta kulttuurista, että kriisin keskellä tavarat voivat joskus tuoda enemmän helpotusta kuin ihmiset.

Tällä lukukerralla (olen vissiin lukenut teoksen jo kolme kertaa) nauroin eniten päähenkilön faksikirjeenvaihdolle Kim-ystävän kanssa, joka on lähetetty pohjoiselle sääasemalle osana opintojaan, ja joka on siellä ehkä vielä yksinäisempi kuin kertoja. Miesten tapa listata näkemiään eläimiä oli tragikoomista, ja ystävyyden ylläpito erinäisten listojen kautta myös kuvaavaa kommunikaation tasosta. Kertoja myös turhautuu Kimin pitkiin, yksipuolisiin viesteihin, sillä hänellä ei ole varaa ostaa faksipaperia omasta pussistaan. Huoh, faksit.

Tämä on outo nuorisokuvaus siinä mielessä, ettei tässä revitellä lainkaan seksi- tai päihdekokemuksilla. Kerran Herra Supernaiivi päihtyy ollessaan lapsenvahtina naapureilla, siemaillessaan gintoniceja ja lukiessaan teosta suhteellisuusteoriasta, mutta miehen ongelmat ovat muualla kuin suhteessa naisiin tai viinaan. Siksi luulen, että teos on tavoittanut ja tulee tavoittamaan monenlaisia lukijoita. Sen ehdoton vahvuus piilee kerrontatekniikassa ja näkökulman valinnassa:  ei kaikkien mielenterveyden häiriöistä kertovien teosten tarvitse koostua sydänverestä tai viiltelystä, eikä kaikkia ongelmia tarvitse lähestyä kliinisin käsittein. Luulen, että teos ihastuttaa siksi, että moni meistä tunnistaa elämästään jakson, jolloin oli tai olisi ainakin halunnut olla tällainen yhteiskunnasta vetäytyjä.

Supernaiivia suosittelen edelleen sellaisille ihmisille, joiden suhde kaunokirjallisuuteen on hiipunut. Tässä onnistutaan hyvin simppelillä kielellä tavoittamaan suuria syvyyksiä ilman tyypillisiä elämänfilosofisia latteuksia. Jos kaivaisin teoksesta yhden teeman ylitse muiden, se olisi hyvä tahto. Oikeastaan kirjassa on paljon esimerkkejä myös kristillisestä etiikasta, vaikka uskontoa ei mainita tai päähenkilö vaikuttaa lähestulkoon uskonnottomalta.

Minulla tämä teos kuuluu tällä hetkellä elämääni vaikuttaneiden romaanien top 10:een. Tällaiset listat ovat koko ajan muutoksessa, mutta loelaisessa hengessä pidän listoja merkittävinä. Loen ansiosta olen muutenkin tullut kiinnostuneeksi norjalaisesta kirjallisuudesta, myös muusta kuin dekkareista.

Kaveribänksit

9789512358298Niina Hakalahden uusi romaani Sydänystävä (Karisto, 2014) kertoo pitkälle viedystä symbioosista, jota moni meistä ei osaa arjessa tunnistaa, vaikka se saattaa olla todellisuuttamme: takertuvasta ystävyyssuhteesta. Neljääkymppiä lähestyviä opettajia, Kaisaa ja Minnaa, tämä kysymys koskettaa läheisesti. Naiset ovat tunteneet toisensa varhaislapsuudesta, käyneet yhdessä läpi kaikki kasvun vaiheet. opiskelleet yhdessä äidinkielen maikoiksi ja etsineet puolisonsakin samasta turvallisesta ankkalammikossa. Avioliitot rakoilevat, mutta naisia ei tämä edes hirvittävästi huolestuta. Ystävyyssuhde on monella tapaa sitovampi kuin molempien avioliitot, eikä kuvioon mahdu uusia tulokkaita. Perheet tuntuvat viettävän lähes kaikki lomat yhdessä, ja uutena hankkeena heillä on paritalon osto – sillä edellytyksellä, että parvekkeilta on vapaa pääsy toisten valtakuntaan.

Oletteko koskaan kuulleet järjestelystä, joka menisi kuin Strömsössä tällä kaavalla? Itse en. Hakalahti onkin valinnut herkullisen aiheen, josta moni ei kehtaa avautua tai josta heillä ei ole kokemusta, johtuen elämän myrskyistä. Ystävysten ”erilleen kasvaminen” kun taitaa olla ainakin yhtä yleistä kuin pariskuntien, ellei yleisempää. Eri elämänvaiheissa on eri kehitystehtäviä, jotka joku vastaantuleva ihminen täyttää. Itse en ole koskaan tehnyt kaveribänksejä kenenkään kanssa, mutta minut on jätetty samalla metodilla kerran. Ymmärrän jälkikäteen hyvin eron syyt, ja toivon edelleen minut dramaattisesti jättäneelle ystävälleni parasta. Suomalaisessa vaisussa arjessa ystävyydet haalistuvat välimatkan, kiireiden tai muun selittelyn vuoksi. Ystävyyden asteittainen hiipuminen tuskin on kenellekään vierasta, ja osaamme suhtautua siihen armollisesti. Ystävyyden välitön irtisanominen vaatii todellista pokaa, mutta joskus sekin on tehtävä.

Itselleni ystävät ovat aina olleet keskeinen elämän suola. Olen usein suhtautunut heihin intohimoisemmin kuin seurustelusuhteisiin. Lisäksi minulla on onni olla yhteyksissä vanhoihin ystäviin aina alakoulusta yliopisto-opiskeluun saakka. Kerran vuodessa tapaaminen on ok, joidenkin kanssa tavataan harvemmin. Läheisimpien vanhojen ystävien ponnistellaan tapaamaan useamminkin, vaikka asutaan erillään ja tapaaminen vaatii vaivaa. Aikuisiän muut ystävyydet vaativat jokseenkin enemmän vaivaa – lapsuuden ja nuoruuden ystävystymiset yleensä kantavat hedelmää, vaikkei niitä aktiivisesti kastelisi joka päivä. Symbioottinen suhde ei synny helposti kolmi-nelikymppisillä, jotka vaihtavat työpaikkaa ja muuttavat tiiviiseen tahtiin. Tällöin vanhoista ystävistä saattaa muodostua todellinen turvaverkko, johon tukeudutaan, vaikka toinen asuisi 500 km päässä tai jopa toisella puolella maailmaa. Näin käy erityisesti niillä, joiden oma perhe on ollut pieni, hajonnut tai kaualle muuttanut.

Kaisa ja Minna ovat tästä perspektiivistä vaativa pari. He tuntuvat poikkeuksellisen jämähtäneiltä ja turvallisuushakuisilta. Romaanin alussa heidän yhteistoiminnallinen sopimuksensa kuulostaa melkein tukehduttavalta. Vaivaantunut, energioita syövä ja piilokriittinen asenne valtaa naisparin kynttilänvaloillat, vaikka molemmat yrittävät parastaan. Molemmilla on jopa samanikäiset teinipojat, joista kumpikin oireilee yläkouluikäisinä radikaalisti omilla tavoillaan. Lapsuuden äitikaverius on omanlaisensa illuusio puistohetkineen ja muskareineen, jossa ystävyyttä ei välttämättä koetella samalla tavalla kuin myöhemmin, kun lapset eivät enää sopeudu vanhempien luomaan muottiin sosiaalisuudesta.

Hakalahti käsittelee romaanissaan lempeällä ja elämänviisaalla tavalla teinien vanhempien tilanteita, joihin kukaan ei ole valmistautunut. Leevi-pojan päätyminen sairaalan teho-osastolle pikkuvauvojen kanssa tarkkailuun alkoholin yliannostuksen vuoksi on valitettavasti monien arkea. Eetu-pojan kriiseily on ulkomaailman näkökulmasta jopa huolestuttavampaa, mutta hänen vanhemmillaan ei ole edes herkkyyttä huomata kriisiä. Itselleni teoksessa herkullisista kaveribänkseistä huolimatta kolahti vielä enemmän kysymys teini-iän herkkyyksien ja vaikeiden kehitysvaiheiden tunnistamisesta ja niiden kanssa elämisestä. Samalla Hakalahti nostaa tärkeitä kysymyksiä lastensuojelun nykytilasta ja huostaanottojen logiikasta.

Suosittelisin tämän kirjan kaveriksi juuri äskettäin tänne arvioimani Albert Espinosan Keltaisen maailman (Bazar, 2014). Molemmat valoittavat ystävyyttä täysin eri perspektiiveistä, mutta teoksilla on kosketuspintansa. Tätä kirjaa suosittelen erityisten teinien vanhemmille, jotka elävät jatkuvassa  kontaktissa koulun oppilashuollon, lastensuojelun tai psykiatrian ammattilaisten kanssa. Teoksesta voi ammentaa lohtua ja vertaistukea silloinkin, kun tilanne on päällä.

Jostain takaraivosta tulee mieleen ajatus, että jos teini-iän keskeinen kehitystehtävä – vanhemmista irtaantuminen – on kunnolla hoidettu loppuun, silloin myöhempi kanssakäyminen voi olla paljon hedelmällisempää.

PS: Lämmin kiitos Karistolle arviointikappaleesta.