Teerenpeliä tuonen kanssa

Teos: Kristiina Vuori: Viipurin valtiatar (Tammi)

Äänikirjan lukija: Krista Putkonen-Örn

Kristiina Vuoren historialliset romaanit ovat monta kertaa pelastaneet pitkiä viikonloppuja, jolloin on kaivattu pidempää ja runsaampaa tarinointia. Kaikkia hänen kirjojaan en ole lukenut loppuun, mutta kaikista loppuun saatetuista olen kokenut oppivani jotain uutta. Toki yleinen asetelma kirjoissa on melko ennalta-arvattava: päähenkilö on usein aatelis- tai korkeampi säätyläisnainen, joka joutuu kokemaan kovia, mutta joka neuvokkuudellaan ja sinnikkyydellään raivaa tiensä kohti onnea tai menestystä.

Viipurin valtiatar kertoo ruotsalaisesta kymmenen lapsen leskiäidistä Gunilla Besestä, joka miehensä kuoltua pääsee Viipurin linnan valtiattareksi. Eletään vuosia 1511-12, Ruotsin Itämaassa taistellaan juutteja vastaan ja yritetään keplotella moskoviittien suosioon. Viipurissa asuu noin tuhat ihmistä, joista suurella osalla on joku kytkös dominikaaniluostariin. Myös Gunilla toimii vapaa-aikanaan linnan librikamarissa luostarin kirjojen kopioijana.

Gunilla on introvertti, yksinäisyydessä viihtyvä oman polkunsa kulkija, joka kyllä hoitaa hommansa linnan emäntänä, mutta ei viihdy liiallisissa sosiaalisissa velvoitteissa. Hänellä on vahva synnintunto, ja hän konsultoi laiskaa rippi-isäänsä päivittäin katumusharjoitusten suhteen. Leskeksi jäätyään hänen sieluaan kalvaa kielletty hekuma Tönne-nimistä ratsumiestä kohtaan, joka on jo kahdesti leski, mutta naisten suhteen edelleen kyltymätön.

Vaikka naimakauppa Gunillan kanssa olisi Tönnelle kannattava, ei romanssi etene toivottuun suuntaan. Gunillan pettymykseksi myös Karin-tytär liehittelee Tönneä, joka ikänsä puolesta voisi olla tämän isä. Kolmiodraama on kieltämättä saippuaoopperamainen, mutta ei epätodennäköinen.

Kirjassa eletään jatkuvasti kuoleman pelossa, ja tuoni korjaa Gunillalta myös yhden pojista ratsastusonnettomuudessa. Vaivoja parannetaan voimallisilla yrttisekoituksilla, ja Räävelistä tullut parturi on perheen luottoparantaja, joka ei kuitenkaan ole alansa taitavin. Viipurissa on jo tuolloin sairaaloita, mutta niihin joutuminen merkitsee varmempaa kuolemaa kuin kotihoito.

Tässä teoksessa on yhteyksiä aiempiin teoksiin: yksi perheen tyttäristä saa koulutusta Naantalin Armonlaakson luostarissa, ja perheen juhliin tulee myöhemmin surmattu Laukon kartanon Elina. Silmäätekevät matkustavat toistensa peijaisiin pitkästä matkasta, ja kiinnostus maailman muotivirtauksiin on akuuttia. Gunilla ja tyttäret tilaavat juhlamuotinsa Lyypekin kankureilta.

Joitain köyhempiä, paikallisia sivuhenkilöitä teoksessa esiintyy, mutta enimmäkseen he ovat vain ylimistön hyväntekeväisyyden kohteita. Karjalaisen kansankulttuurin kuvausta ei pahemmin huomaa, mutta jossain vaiheessa linnaan ilmestyy Gunilla elämän ensimmäinen livenä kohdattu pakana, lappilainen noita Biera, jolla on erityinen suhde korppeihin.

Kirjaa voi lukea monella tasolla, ja tarkempi lukija voi sen kautta kerrata lähialueidemme valtasuhteiden ja rajankäynnin politiikkaa. Minulle teos jäi tällä kertaa viihdekirjaksi, mutta viihdyin tämän parissa paremmin kuin tämän päivän angloamerikkalaisen chicklitin.

HELMET-haaste etenee nyt kohtaan 3: ”Historiallinen romaani.”

Perheväkivallasta 1300-luvulla

Teos: Kristiina Vuori: Disa Hannuntytär (Tammi, 2014)

Äänikirjan lukija: Erja Manto

Disa

Muuton tiimoilla kuuntelin useampia äänikirjoja osissa, ja Kristiina Vuoren Disa Hannuntytär tuntui teokselta, joka ei koskaan loppunut. Minulla on ollut muitakin Vuoren teoksia työn alla äänikirjoina, eivätkä ne pituutensa vuoksi ole tuossa formaatissa optimaalisia. Vuori on muuten uusi, jännittävä tuttavuus, jonka teosten parissa olen kokenut monia oivalluksia maamme historiasta. Pitäisi vain jaksaa hankkia hänen kirjojaan ihan paperille painettuina versioina, jollaisina ne toimivat parhaiten.

Romaani kertoo onnettomasta avioliitosta, perheväkivallasta ja sen traagisista seurauksista. Disa Hannuntytär on joutunut naimisiin kotikaupungistaan Turusta kaukaiseen satakuntaan, Kokemäen pitäjään, itseään reippaasti vanhemmalle Martti-isännälle, joka on brutaalin väkivaltainen niin vaimoaan kuin ainoata poikaansa Viljamia kohtaan. Viljamin varttuessa hänen on vaikea hyväksyä isänsä toimia, ja erään yhteenoton seurauksena hän päätyy tappamaan siittäjänsä. Disa yrittää ottaa tapahtunutta kontolleen, mutta syyttävä sormi osoittaa poikaan, ja kaksikko tietää, ettei pojalle tule käymään hyvin pitäjän talvikäräjillä.

Alkaa epätoivoinen odysseia kohti Turkua, entistä kotia, jonka turvaan Disa ei voi täysin luottaa. Veljet ovat enemmän kiinnostuneet kauppasuhteistaan kuin siskon pelastamisesta, ja varsinkin nuorempi veli Laurens on petollisen niljakas. Naisen uskollisin puolustaja on merikarhu Sebastian Tarsi, joka on iskenyt silmänsä naiseen jo matkallaan Kokemäenjokilaaksoon. Basti kuitenkin kuuluu väärään heimoon, hän on saksalaista syntyperää ja hänen huhutaan kuuluvan pahamaineisten vitaliaanien joukkoon. Bastin pahamaineisen veljen hahmo lymyilee kaikkialla, vaikka hän haluaisi tulla tunnetuksi muuna kuin veljensä vartijana. 

Kirjassa purjehditaan Suomenlahdella ristiin rastiin, ja myös Disa pääsee Bastin laivaan pakoon vainoajiaan. Hääkohtaus Vaasan Mustasaaressa oli ikimuistoinen, eikä Disan saama  huomio aviomarkkinoilla pääty tähän. Myös Turun linnan silloinen isäntä, ritari Knut iskee silmänsä Disaan kohtalokkain seurauksin. Lihallisia seksikohtauksia romaaniin mahtuu runsaasti, ja osa niistä tuntui jopa koomisilta.

Huolellinen lukija voi oppia romaanista paljon tuon ajan suurvaltasuhteista, mutta kaikkia tämä ei kiinnosta, ja valtapolitiikan osuus tuntuu siitä näkökulmasta kunnianhimoiselta. Toisaalta Turun kaupungin yleisten tunnelmien, kuten Disan suvun kangaskauppojen ja muun liiketoiminnan kuvaus oli kiinnostavaa. Ensi kerralla Turun reissulla astun Aninkaistenkatua hieman eri silmin kuin ennen etsien siltä merkkejä varsinkin laupeiden sisarten köyhäintalosta, jonne Disakin melkein päätyi orpanaksi.

Samaan aikaan kuuntelin Vuorelta toistakin teosta, Filippaa, josta en todennäköisesti kirjoita arviota, sen verran sekaisin nämä kaksi tarinaa päässäni menivät. Ellibs osoitti, että olin viime vuonna päässyt Filippan kuuntelemisessa puoleenväliin, mutta en silti muistanut kuulemasta paljoakaan ja aloitin tarinan taas alusta.  Kyseenalaistan siis kykyäni vastaanottaa laajoja historiallisia romaaneja äänikirjoina, varsinkin, jos niissä on paljon uutta terminologiaa ja vaikeasti tarttuvia nimiä. 

Kesken jääneeseen kuntahaasteeseeni löydän taatusti Disa Hannuntyttärestä satakuntalaisen sijoituskohteen, mutta anturani eivät juuri nyt ole tuon matkan jatkamisessa. Kaiken kaikkiaan teos oli jännittävä, vaiheikas ja täyteläinen, mutta sopii paremmin tilanteisiin, joissa lukijalla on virkeä ja vastaanottavainen mieli. Pään nollaamisviihde on luku sinänsä, mutta siihen Vuoren teokset ovat liian faktapitoisia. 

Roima annos lähialuenostalgiaa

Teos: Kristiina Vuori: Elinan surma (Tammi, 2018)

Eletään 1400-lukua syvässä Hämeessä, Vesilahden pitäjässä, Laukon kartanon mailla. Kartanon avainpiika Kirsti on lyhyessä ajassa saavuttanut palkatun emännän paikan tiluksilla, joita isännöi naimaton ja komea Klaus Kurki. Kirstin toivo miehelään pääsystä on korkeimmillaan, kun vieraiksi kartanoon pasahtavat hänen ottovanhempansa ja sisko Elina, joka on ollut viisi vuotta luostarissa oppimassa suuren maailman tapoja, pitsinnypläystä ja vieraita kieliä. Vaikka sisarten suhde on ennen eroa ollut läheinen ja välitön, ei Kirsti voi olla kokematta riipivää kateutta kasvaneen siskonsa uudesta ulkomuodosta. Miesmarkkinoilla naiset kilpaavat eri sarjoissa, ja kilpailuasema on muodostumassa sietämättömäksi Kirstille.

Olen lukenut Kristiina Vuoren seitsemästä historiallisesta romaanista nyt kolme, jokaisesta olen pitänyt, koska ne ovat olleet reipas hyppy oman mukavuusalueen ulkopuolelle. Elinan surma oli kuitenkin romaani, joka imaisi mukaansa alkumetreiltä, sillä sen kertojan ääni oli harvinaisen vetävä ja voimallinen. Kirsti on orpo, toisin kuin ”maitosisarensa” Elina, joka on vanhempiensa biologinen lapsi. Ottovanhemmilla on intressi Kirstin naittamisessa sopivalle porvarismiehelle, mutta kartanon herra on hänelle liian ylhäinen. Kirstin paikka yhteiskunnassa on erityisen häilyvä, ja jos hänen hairahtumisensa Klausin salavuoteeseen paljastuu, hänen arvonsa tulee alentumaan huomattavasti.

Kirjassa on sopivasti erotiikkaa, mutta kovin romanttiseksi sitä ei voi luonnehtia. Kukaan romaanin avainhenkilöistä ei löydä onneaan, mutta alkuperäisen runon asetelma vaihtuu tässä uudelleentulkinnassa. Kolmiodraamana kuvio on hyvin ”maailmallinen”, ja kuten Vuori kirjan loppusanoissa toteaa, inspiraatio runoon on luultavasti tullut tanskalaisesta, vastaavasta arkkiveisusta, jossa oli melkein samanlaiset nimet. Vaikka Lönnrotin runovariantissa poljento on tuttu itäinen, ovat sen vaikutteet enemmän läntiset eli paneurooppalaiset. Myös Vuoren romaanissa kielenkäyttö on läntistä, ja esimerkiksi Elina, joka on saanut luostarisivistystä, käyttää maalaiskontekstiin sopimattomia sivistyssanoja kuten privee (käymälä).

Kirja on runsas tiedonlähde sekä myöhäisen keskiajan kansanperinteisiin että katolisen kirkon tapoihin. Taikausko elää vahvana kartanon mailla, ja varsinkin raskauteen ja synnytykseen haetaan voimia muualtakin kuin pyhimyksiltä. Rohdot ja muut keitokset saavat ihmiset tekemään asioita mitä he eivät normaalisti tekisi, ja ukonvaajasta tehdyt amuletit suojaavat pahalta silmältä. Elina taas haluaa mailleen rakennettavan oman kivikappelin turvaksi häntä vainoavan avainpiian vihoilta.

Kaiken kaikkiaan Elinan surma on ryhdikäs ja koukuttava sukellus lähialueeni muinaishistoriaan, joka saa minut katselemaan vanhoja kalmistoja ja kivikirkkoja taas uudella intensiteetillä. Suosittelen kirjaa varsinkin kaikille, jotka suhtautuvat nuivasti kotimaisiin historiallisiin romaaneihin, varsinkin niihin, joita ”naisviihteeksi” leimataan. Tämä teos toivon mukaan haastaa ja yllättää lukijansa, ja jos ei niin tee, niin ainakin lukija voi nauttia kovin autenttisen kuuloisesta kansankielestä.

Nunna edellisessä elämässä?

IMG_1573ElisaKirjat lahjoitti minulle yhden teoksen kesäkisastaan, ja viidestä vaihtoehdosta päädyin Kristiina Vuoren Neidonpaulaan (2015, Otava). Vuoren suomalaisesta naishistoriasta kertovan sarjan aloitusosa, Näkijän tytär (2012) on myös hyllyssäni, mutta en ole vielä lämmennyt sille. Myöhäiskeskiaika ei nyt ole koskaan kuulunut historiallisen kiinnostukseni piiriin, ja täytyy myöntää, että visiitit Turun linnaankin ovat olleet jokseenkin puuduttavia.

Romaani sijoittuu 1400-luvun Naantaliin ja Ruotsin Vadstenaan. Naantaliin ollaan perustamassa birgittalaisluostaria, ja sen maallikkoveljenä ja tilanhoitajana häärää entinen pormestari, leskimies Olavi. Olavilla on kaksostytöt Brita ja Gertrude, jotka kasvatetaan luostarin tiukassa kurissa. Britaa koulutetaan hengelliselle tielle, kun taas Gertrudelle on valittu kosija, Jeppe Pietarinpoika. Molemmilla sisaruksella on äidin perimänään yliluonnollisia, pakanallisia lahjoja, jotka eivät sovi luostarielämän pirtaan. Jotta identtiset kaksoset erotettaisiin toisistaan, toinen käyttää hihassaan vihreää, toinen sinistä paulaa. Tytöt kuitenkin osaavat huijata ulkomaailmaa esiintyen välillä väärässä paulassa.

Gertrude lähetetään sisaruksia koskevaa skandaalia pakoon Vadstenan luostariin. Molemmat ihastuivat samaan mieheen, koristemaalari Lukas Danskiin. Siskot on erotettava, muuten he olisivat saaneet liikaa pahennusta aikaan miesrintamalla. Britan kristillinen vakaumus vaikuttaa ohuemmalta kuin siskonsa, mutta hänellä on omia valtapyrkimyksiään, joita ei voisi toteuttaa ollessaan tavallinen porvarisneito. Vadstenassa Getrude saa oppia kirjurina ja kuvittajana samalla, kun odottaa avioliiton tuomiota.

Rakkaudesta ja seksistä teoksessa puhutaan suorasukaisesti siitä huolimatta, että tyttöjä on kasvatettu julkiseen siveyteen. Lemmennostatusta harjoitetaan loistuin ja yrttisekoituksin, samoin sikiön lähdetykseen on omat keinonsa.

Pidin paljon luostarin tavallisen arjen kuvauksesta, ja pystyin hyvin samastumaan monien nunnahahmojen kanssa. Naiset pääsivät birgittalaisluostarissa käyttämään omia kykyjään yhteisen hyvän vuoksi, eikä naisihmisen heikko ompelutaito tainnut olla luostarissa yhtä suuri ongelma kuin porvariskodissa. Opinhaluisten naisten suhteen luostarin on täytynyt olla ainoa paikka, jossa heitä kunnioitettiin yksilöinä. Toisaalta kaikki nunnat eivät olleet kynäihmisiä, yhteiskunnassa, jossa kirjoitustaito oli ylemmissäkin kansan kerrostumissa harvinaista.

Vuori esittää luomansa tarinan taustafaktat varsin oppineissa jälkisanoissa, joiden lukeminen olisi ainakin itselleni ollut fiksua aluksi. Osa henkilöhahmoista ovat olleet eläviä ihmisiä, mutta heidänkin suhteen on otettu taiteellisia vapauksia. Naantalin Armonlaakson yhteisöstä on olemassa jonkin verran tutkimustietoa, ja kiinnostavaa olikin uskonpuhdistuksen aikainen propaganda nunnien siveettömistä tavoista.

Kirja vaatii lukijalta tarkkuutta kielen ja käsitteiden suhteen. Kieli on välillä kovin koukeroista, ja varsinkin pitkissä työnkuvauksissa koin välillä puutumista. Toisaalta juonessa oli runsaasti hurjia, karnivalistisia ja aistivoimaisia kohtauksia, jotka eivät kaikki liittyneet Gertruden ja Lukasin rakkaustarinaan. Yhteisöllisestä ja yliluonnollisesta näkökulmasta teos onkin rakkausromaania rikkaampi. Teos siis on muutakin kuin romanttista fiktiota, ja uskon sen tavoittavan monenlaisia yleisöjä.

Teos jätti olon, että olen varmasti ollut nunna edellisessä elämässäni, enkä välttämättä kirjurinunna, vaan ehkä yrttien tuntija tai keittäjä. Kaikki pyhään Birgittaan liittyvä alkoi luontaisesti kiinnostaa, ja jos en heti pääse käymään Vadstenassa, pyhiinvaelluksen voisi aloittaa vaikka läheiseltä Birgitan polulta Lempäälästä.

Ajatuskokeena jäin pyörittelemään mielessäni skenariota, millaiseksi suomalainen kulttuuri olisi muovautunut, ellei uskonpuhdistusta olisi tapahtunut. Tai jos Ruotsin valtio olisi antanut kansalleen uskonvapauden. Tuntuu harmilliselta, että orastava luostarikulttuuri Suomessa tukahdutettiin – samalla varmaan hävisi paljon luontoon ja ihmiskehon hyvinvointiin liittyvää tietämystä.

HELMET-haasteessa teos kattaa kohdan 34: Kirja kertoo ajasta, jota et ole elänyt. Historiallisia romaaneja olen taas suurkuluttanut, mutta valitsin tämän siksi, että se kertoo mahdollisimman kaukaisesta ajasta (Sinuhe egyptiläinen meni jo toiseen kohtaan).