Tie jihadistin sydämeen käy vatsan kautta

Kelloja ja vieraita

Teos: Hassan Blasim: Kelloja ja vieraita (WSOY, 2021)

Suomennos: Sampsa Peltonen

Äänikirjan lukija: Jukka Pitkänen

Pari vuotta sitten minulla kävi niin nolosti, etten saanut kirjoitettua arviota Hassan Blasimin teoksesta Allah99, vaikka se kolahti minuun samalla tavalla kuin joskus aikanaan Salman Rushdien parhaat teokset. Ehkä romaani oli vähän liiankin taidokas ja briljantti, ja koin sen edessä sanomisen vaikeutta, kun en ollut vähään aikaan lukenut mitään niin kokeilevaa ja haastavaa tekstiä.

Blasimin toinen romaani Kelloja ja vieraita on kerronnallisesti helpompi tarina, sillä sen aika-akseli on lineaarinen ja keskeisiä henkilöitä on vähemmän. Siinä Mosulista kotoisin oleva nuori jesidimies Elias päätyy ISIS:in joukkojen apukokiksi terroristileirille, joka majailee kaupungin katolisessa kirkossa. Elias on joutunut luopumaan aiemmasta identiteetistään, ja esittää taitavasti muslimia, vaikka oikeasti kokee vahvasti olevansa ateisti. Mosulilaisessa kirkossa majailee sotilaita ympäri maailmaa, ja Eliaksen tehtävänä on miellyttää kaikkia tekemällä näille näiden omien kulttuuriensa ruokia. Hollantilaiset ja ruotsalaiset ruoat eivät kuitenkaan maistu kotoisilta ilman kaljaa, ja marokkolaisten tagineruokiin Elias alkaa olla täysin kypsynyt.

Huumattuaan liikkeen keskeiset johtajat Elias pääsee pakenemaan sekasorron keskeltä, ja päätyy huomattavasti huonompiin keittiöhommiin Suomeen. Hän on vuokrafirman kautta työllistynyt tiskaaja, ja tälläkin ”uralla” hän kokee työpaineita, kun muiden maiden maahanmuuttajat tiskaavat häntä tehokkaammin ja nopeammin. Suomi on SoloLand, jossa amerikkalaistyylinen individualismi on voittamassa paikallisen sovelluksen naapurimaiden Janten laista. Elias on jo Suomen kansalainen, mutta hän kokee tarvetta hengailla uudempien turvapaikanhakijoiden kanssa vastaanottokeskuksessa, koska missään muualla hän ei pysty vitsailemaan äidinkielellään.

Kirjassa minuun kolahti oivallukset työn arvostuksesta: vaikka Elias on suht hyvin integroitunut maahanmuuttaja, ei hän Suomessa etene kuin tiskaajaksi, siitä huolimatta, että hänellä on akateemista taustaa ja hyväosaisia suomalaisia ystäviä. Kammottavan ISIS:in palveluksessa hän kuitenkin koki enemmän onnistumista apukokin työssään kuin Suomessa. Blasim ei missään nimessä aliarvioi terroristiryhmän aikaansaamia kauheuksia, mutta onnistuu silti löytämään tähän synkkään aiheeseen inhimillisen ja humoristisen näkökulman.

Tässä teoksessa päähenkilön eroottiset seikkailut jäävät hieman vähäisempään rooliin kuin teoksessa Allah99, mutta suomalaisista naisista Blasimilla on edelleen paljon kerrottavaa. Akateemisissa naisissa on eksoottisten poikaystävien keräilijöitä, joille valloitusten lukumäärä tuntuu merkitsevän enemmän kuin suhteiden laatu. Elias tosin onnistuu löytämään onnellisuuden hetkiä SoloLandissa aivan yksin ollessaan, pyöräillessään syksyisessä luonnossa musiikkia kuunnellen. Onnellinen hän on myös matkustaessaan Lappiin, maistaessaan ensi kertaa poronkäristystä ja kohdatessaan aitoa vieraanvaraisuutta ja uteliaisuutta, joka eteläsuomalaisesta arjesta puuttuu.

Romaanissa Elias päätyy lopulta vankilaan, jossa on aikaa kirjoittaa muille pakolaisille. Koska hän on Suomen kansalainen, häntä ei kuitenkaan karkoteta takaisin Irakiin. Minulla kesti kauan hahmottaa Eliaksen varsinaista rikosta, sillä tarina keskittyy enemmän miehen aiempiin vaiheisiin maassa. Muutenkin tämä tiivis kirja tuntui äänikirjana hieman haasteelliselta, eli voisin hyvin lukea tämän vielä uudestaan paperisena versiona.

Löysin kirjasta monia ulottuvuuksia, jotka ovat olleet minulle nuorempana tärkeämpiä kuin nyt. Blasim siteeraa muun muassa suufilaista klassikkorunoilijaa Rumia (1207-1273), jonka tuotanto kolahti minuun kolmikymppisenä niin, että melkein aloin itsekin muslimiksi. Vaikka päähenkilö Elias on kovin tiukka ateismissaan, on hänessä kuitenkin henkisen etsijän vikaa. Poimin kirjasta täydellisen sitaatin unen merkityksestä omiin tuleviin opetushommiin, ja päädyin taas keräilemään Rumin aforismeja kuin pikkutyttö kiiltokuvia. ”Nukkumisen aikana meidän tunteemme palaavat maanpaosta kotimaahan.” Voisiko unten näkemisestä kauniimmin sanoa kuin Rumi sanoi?

Tiedollisesti opin eniten Mosulin kaupungin historiasta, ja kristittyjen asemasta Irakissa. Tarina dominikaanimunkkien aikaansaannoksista kaupungissa oli aidosti sivistävää luettavaa. Tämä oli minulle kuitenkin enemmän fiilistelykirja, joka antoi uusia perspektiivejä suomalaisen yhteiskunnan nykytilaan varsin poeettisessa muodossa.

Tällä viikolla olen jäänyt koukkuun työpaikan alakerran falafel- ja mezetarjontaan paikassa, jota ilmeisesti pitävät melko tuoreet (entiset?) turvapaikanhakijat (Baba’s Kitchen Tullintorilla). Tänään melkein itkin annokseni kauneuden edessä, ja Blasimin kirja sai sille kuuluvan aistillisen ulottuvuuden. En ole pitkiin aikoihin lukenut teosta, jolla olisi ollut näin paljon tarttumapintaa omaan arkeeni, vaikka juuri nyt en tee islamilaiseen maailmaan liittyvää tutkimusta tai työskentele turvapaikanhakijoiden parissa.

Pappila, jonka jumalat hylkäsivät

Teos: Iris Murdoch: The Time of the Angels (Panther, 1966)

Viikonloppu on mennyt mukavasti poistokirjoja inventoidessa, ja vieläkin jostain pomppasi lukematon Iris Murdochin pokkari, vaikka luulin jo heittäneen ne paperinkeräykseen. Ei siksi, että kirjat olisivat huonoja, mutta pelastin joskus tämän tuotteliaan filosofikirjailijan lähes koko romaanituotannon, ja kirjat olivat huonossa kunnossa. Olen lukenut näitä muutaman, pitänyt jokaisesta omalla tavallaan, mutta en odota niille suurta comebackia. Ne ovat oman aikansa ajankohtaiskirjallisuutta, takuulla ei viihdettä, mutta niiden introvertti, hidas maailma saattaa pitkästyttää monia.

Tässä kirjassa omituinen papin perhe muuttaa Midlandsin maaseudulta Lontoon Earl’s Courtiin. Perheen isä Carel on leski, ja hänen ainoa tyttärensä Muriel on jo aikuinen. Tämän lisäksi hän huoltaa kuolleen veljensä tytärtä Elisabethia, joka on myös jo yhdeksäntoista, mutta selkäsairautensa vuoksi ei liiku paljoa kodin ulkopuolella. Muuton syyt ovat mystiset, liittyvät kai miehen mielenterveyteen ja selkeään työkyvyttömyyteen. Lontoossa hänellä ei ole varsinaista seurakuntaa, mutta hänen kai pitäisi kerätä varoja paikallisille ongelmanuorille. Hän ei ole ryypännyt terveyttään, vaan taitaa olla aidosti hullu. Lähipiirissä, joka on todella pieni, ilmenee huolta tämän erikoisen seurueen meiningistä, mutta piispakaan ei onnistu puuttumaan palkollisensa tapaan hoitaa työtään.

Kirjassa on kiinnostavia sivuhenkilöitä, kuten tummaihoinen taloudenhoitaja Pattie, joka on joskus ollut Carelin rakastajatar, mutta epäillään, että naisen lihominen on johtanut välien viilenemiseen. Lontoossa porukka saa uuden palvelijan venäläissyntyisestä Eugenesta, joka myös iskee silmänsä Pattieen. Eugene mielellään ottaisi rehevämmän emännän, sillä hänen ensimmäinen vaimonsa kuihtui tuberkuloosiin pakolaisleirillä Keski-Euroopassa. Eugene on tullut Englantiin pakolaisena poikansa Leon kanssa, joka kuuluu niihin nuorisorikollisiin, joita Carelin kuuluisi pelastaa. Mutta Carel vaan synkistelee puolialastomana pimeässä budoaarissaan, ja komentelee Pattieta.

Oletin takaliepeen kuvauksesta meiningin yltyvän kunnon kulttimenoiksi, mutta ei tässä kuitenkaan suljeta ihmisiä yhteisöön vastoin heidän tahtoaan. Carelin karismaattisuuskin on kovin kyseenalaista, eikä hän pappilaan eristäytyneenä onnistu hankkimaan uusia jäseniä ympärilleen. Henkilöiden sairaalloinen yhteenhitsautuminen on enemmän yksityinen murhe, mutta viitataan tässä myös insestiepäilyyn, jonka teemaa ei kuitenkaan käsitellä loppuun saakka.

Ilman puolijamaikalaista ja venäläistä palveluskuntaa teos olisi jäänyt kalpeaksi, mutta heidän läsnäolonsa toi tarinaan tunkkaisten teologis-moraalisten kysymysten ulkopuolista magiaa. Eugenen varastetun ikonin saaga pitää sisällään sellaista moraalifilosofista pohdintaa, jota Murdoch on varmasti harrastanut myös Oxfordin yliopiston luennoillaan.

Ajattelin jatkaa maailman yli 200 valtion kirjallisuuksien keruuta, tyyliin yksi kirja per maa. Minulla oli varmasti kirjoja yli 100 maasta edellisessä residenssissä, mutta heitin muutossa jo luetut ja varsinkin tylsät kappaleet pois. Nyt omistan kirjoja noin 50-60 maasta. Uusia hankintoja etsin lähinnä kierrätyshyllystä ja joskus divareista. Toissa vuonna maahaastetta tehdessäni totesin, ettei kaikista maailman maista ole saatavilla ainakaan natiivin henkilön kirjoittamia romaaneja. No, brittikirjallisuuden suhteen en kärsi puutetta, mutta Iris Murdoch saa nyt edustaa Britanniaa tässä kirjastossani.

Autonkuljettaja vai isä?

Teos: Leila Slimani: Toisten maa

Suomennos: Lotta Toivanen

Äänikirjan lukija: Krista Putkonen-Örn

Viime aikoina Euroopan ja Pohjois-Amerikan ulkopuolelle sijoittuvaa kirjallisuutta on taas näkynyt markkinoilla vähemmän, joten niitä vähäisiä teoksia, jotka rantautuvat Suomeen saakka huomaa ehkä paremmin. Tällä viikolla haaviini pompahti dekkaristina/trilleristinä tunnetun ranskanmarokkolaisen Leila Slimanin uusi aluevaltaus, historiallinen romaani Toisten maa. Itse olen lukenut häneltä aiemmin teoksen Kehtolaulu, joka on ahdistava ja raakakin kuvaus perhetragediasta pariisilaisessa nykyisyydessä. Tämä muisto mielessäni huomasin, että Toisten maa on hänelle suuri loikka – loikka kohti kirjallisuutta, jota maahanmuuttotaustaiset kirjailijat enimmäkseen tuottavat.

En pidä tuota tendenssiä hyvänä enkä huonona, mutta lukijoiden odotusten näkökulmasta havaintoni on lähes ärsyttävä. On nimittäin virkistävää, että myös ns. monikulttuuriset kirjailijat tuottavat muutakin tekstiä kuin koskettavaa, historiapainotteista proosaa, jossa on oletettavasti omaelämäkerrallisia juonteita.

Tässä romaanissa nuori elsacelainen porvaristyttö Mathilde kohtaa kotirintamalla marokkolaisen upseerin, jonka matkaan hän lähtee toisen maailmansodan päätyttyä. Amin on edennyt elämässään koloniaalisten suhteiden vuoksi, ja hän on oppinut myötäilemään valkoisten siirtomaaherrojen oikkuja. Kotipuolessa hänen veljensä kuuluu kiihkomielisiin nationalisteihin, eikä Aminin sotasankaruus muutenkaan herätä kaikissa ihastusta. Paikallisille sodan käyneille miehille yhteinen kokemus on kuitenkin merkittävä, eivätkä kaikki ole selvinneet sodan vaurioista niin hyvin kuin Amin.

Pariskunta perustaa maatilan Meknesin kaupungin liepeille, josta Amin on kotoisin. Mies suhtautuu maanviljelykseen suureleisen tieteellisesti, kun taas maalla kasvaneella Mathildella voisi olla enemmänkin annettavaa tilanhoidolle kuin mitä hänen annetaan tehdä. Tila työllistää suuren määrän paikallisia kyläläisiä, joista valtaosa on berbeerejä. Kaupungeissa kasvaneet arabit suhtautuvat heihin yhtä alentuvasti kuin ranskalaiset koko Marokon kansaan. Aminin synnyinkodissa on myös ghanalainen musta palvelijatar, joka on ostettu perheeseen orjamarkkinoilta. Näin ollen teos kertoo paljon siirtomaan toiseutettujen arabien omista rotusuhteista ja ennakkoluuloista.

Kirjassa seurataan perheen asettautumista aloilleen ensisijaisesti Mathilden ja tämän tyttären Aishan näkökulmista. Aisha on tarinan alussa kouluaan aloittava lapsi, joka laitetaan katolisten nunnien ylläpitämään kouluun. Suurin osa koulun oppilaista on kokonaan eurooppalaisia, eikä Aisha koe kuuluvansa tähän ryhmään millään muotoa. Mathildella ei huonosti kouluja käyneenä ole resursseja tukea tytärtään identiteettikriisissä, eikä hän ilmeisesti huomaa, kuinka nihkeästi perheeseen suhtaudutaan kaupungissa. Enemmän eurooppalainen muslimin vaimo saa kuitenkin hyväksyntää miehen suvun parissa kuin muiden ranskalaisten piireissä. Ranskalaisten lasten seurassa Aisha saattaa teeskennellä, että hänen isänsä on autonkuljettaja.

Marokko on maa, jonne monet eurooppalaiset pakenevat huonoja valintojaan, jopa rikoksiaan, aloittaakseen elämän alusta. Yksi tällainen pariskunta on perheen ystäviksi tulevat unkarilainen gynekologi herra Palosi ja tämän ranskalainen nuori vaimo. Herra Palosin muuton syynä on ollut pelkkä juutalaisuus, mutta Mathilde pitää tämän uhkean lihallista vaimoa prostituoituna.

Yksi kirjan sivujuonista liittyy Aminin väkivaltaisuuteen, jota Mathilde on pakotettu sietämään maan tapana. Muutenkin kirjassa kuvataan paljon seksuaalisuutta ja siihen liittyviä rodullistettuja tabuja. Homoseksuaalisuuden kuvaus toisen maailmansodan tiimellyksessä tuntui jopa kliseiseltä, sillä tämän suuntaisia tukahdutetun halun kuvauksia olen saanut lukea loputtomiin myös suomalaisissa historiallisissa romaaneissa.

Toisten maa on sujuva, helppolukuinen romaani, joka kuvaa Marokon maisemien ja mentaliteettien lisäksi myös Elsacen maakunnan historiaa. Nämä maailmat eivät pahemmin kohtaa, vaikka molemmat kontekstit ovat yhtä juurevan maalaisia. Pidin henkilöhahmoista, mutta juonellisesti teos on kovin ennalta-arvattava ja jopa tapahtumaköyhä. Tuntuu, että olen ehtinyt jo lukea kymmeniä vastaavia islamilaiseen maailmaan sijoittuvia teoksia, joissa eurooppalaisten ja paikallisen väestön arvomaailmoja verrataan toisiinsa. Onneksi tässä teoksessa kuvatut yhteentörmäykset ja ennakkoluulot eivät olleet räikeimmästä päästä, eikä uskonto edes noussut ihmisiä eniten erottavaksi asiaksi. Tästä huolimatta koin, että kirjan anti keskittyi enemmän historialliseen ja maantieteelliseen kuvaukseen kuin juonen kehitykseen, ja näin kirjan taiteellinen anti jäi ohueksi, sillä myöskään Slimanin kielenkäytössä ei ole mitään arkikielestä poikkeavaa.

Innostuin enemmän viime vuonna lukemastani Algeriaan sijoittuvasta Alice Zeniterin esikoisromaanista, jossa aika-akseli oli pidempi ja jossa henkilöiden toiminta oli enemmän rajoja rikkovaa. Toki tämä teos oli myös vaativampi sellaiselle lukijalle, jolle pohjoisafrikkalainen kulttuuri ei ole tuttua. Slimanin romaani taas avautunee mainiosti niillekin, jotka eivät ole koskaan kuulleet Frantz Fanonista tai muista Pohjois-Afrikassa kolonialismin aikana vaikuttaneista intellektuelleista.

Itse edelleen povaan Slimanille menestystä psykologisten trillerin kirjoittajana. Tämä teos ei ehkä olisi koskaan nähnyt päivänvaloa esikoisteoksena, sillä tarina ei ole tarpeeksi poikkeuksellinen tullakseen huomatuksi tuntemattoman kustantajalle tarjoamana. Toisaalta kirjamarkkinoilla ehkä luotetaan siihen, että nuoremmat polvet eivät ole vielä lukeneet kaikkia toiseen maailmansotaan sijoittuvia rakkaustarinoita.

Miksi Jeesus valitsisi Skoda Octavian?

Teos: Jonas Bonnier: Lahkomurhat (Tammi, 2020)

Suomennos: Laura Kulmala

Äänikirjan lukija: Krista Putkonen-Örn

Kesällä koukutuin pahasti true crime-tarinoihin äänikirjaformaatissa, mutta en raportoinut kaikista ahmimistani teoksista blogissa. Liivijengiläisten ja huumeparonien muistelmat avasivat minulle uutta maailmaa, mutta samaan aikaan suhtaudun kriittisesti heidän nostamiseen superjulkkiksen asemaan, vaikka välillä olisi tapahtunut kriittistä itsetutkiskelua ja mahdollinen uskoontulo.

En silti teilaa koko genreä, sillä siihen mahtuu myös erikoisempia kertomuksia. Jonas Bonnierin Lahkomurhat tuntui heti teokselta, joka oli pakko lukea, sillä en ole seurannut Knutbyn helluntaikirkon tragedioihin liittyvää uutisointia reaaliajassa. Tämä on kummallista, koska olen jo pitkään lueskellut oman aikamme uskonlahkoista, ja vielä 00-luvulla seurasin enemmän ruotsalaisia medioita kuin nyt.

Kyseessä ei ole kaunokirjallinen mestariteos, mutta se on kirjoitettu enemmän romaanimuotoon kuin ne true crime-teokset, jotka on tuotettu yhdessä rikollisten kanssa. Tragedia tapahtuu Upplannin lääniin Knutbyssä, jossa helluntaiseurakunta kerää uusia jäseniä karismaattisen naispastori Eva Skoogin hahmon voimalla. Sindre Forsman on 26-vuotias, liian varhain keski-ikäistynyt pastori ja perheenisä, joka muuttaa tähän ”saalemiin” Evan seuraajaksi. Päähenkilöiden nimet on muutettu, mutta oikeiden nimien googlaaminen tapahtuu käden käänteessä.

Vuonna 1998 kuolee Sindren ensimmäinen vaimo Kristina, eikä tapausta tutkita murhana, vaikka vainajan ruumiista löytyy yliannostus pistoksella annettua kipulääkettä. Pian Kristinan kuoltua Sindre avioituu uudelleen Evan pikkusiskon Mikaelan kanssa, mutta keskittää energiansa Kristuksen morsiamen Evan palvelemiseen tämän narsistisessa budoirissa. Suhdesoppaan mahtuu muitakin pariskuntia, lapsenpiikoja ja muita seurakunnan sisäpiiriläisiä. Vuonna 2004 Sindre pakottaa luonaan asuvan lastenhoitajan murhaamaan Mikaelan ja Evan aviomiehen Peterin. Peter jää henkiin, Eva säästyy vankilatuomiolta, mutta Sindre saa elinkautisen.

Ongelmana tarinassa on se, että se keskittyy lähes kokonaan seksuaalisuuteen. Olen varma, ettei kaikki tässä yhteisössä tapahtunut vallankäyttö ole ollut seksuaalista luonteeltaan, ja että kaikki seurakuntaan liittyneet eivät ole olleet mukana pyhän seksin vuoksi. En lukijana päässyt mukaan tämän lahkon psykologiseen koukuttavuuteen. Kyseessä on ollut seurakunta, joka keskittyi toiminnan muuttamiseen trendikkäämmäksi ja nuorekkaammaksi, ja johon haluttiin mukaan paremmin toimeentulevaa väkeä, jolla olisi varaa maksaa kunnon kymmenykset. Tämän tyyppisiä seurakuntia on Ruotsissa ollut pidempään kuin Suomessa, mutta täälläkin on monia ”saalemeita” yritetty tuunata katu-uskottavampaan suuntaan.

Seksuaalisuuden ulkopuolella henkilöiden maailmankuva on läpikotaisin materialistinen ja ulkonäkökeskeinen. Patriarkka Sindre joutuu kuitenkin tyytymään ajamaan ankealla Skoda Octavialla, ja aurinkolomatkin kohdistuvat lähinnä intialaisiin orpokoteihin. Seurakunnassa käytetään suht reippaasti alkoholia, ainakin sisäpiiriläisten kesken suljettujen ovien takana.

Onnistuneissa lahko- tai kulttiaiheisissa teoksissa lukija pääsee syvemmälle jäsenten ihon alle. Tässä varsinkin Sindre ja Eva tuntuvat narsististen manipuloijien stereotyypeiltä, niin mustavalkoisilta hahmoilta, ettei heidän seuraamisessaan tunnu olevaan mitään ”pointtia”. Puhtaasti kultiksi tai lahkoksi en edes kuvattavan seurakunnan toimintaa luonnehtisi siksi, ettei se pyrkinyt eristämään jäseniään täysin ympäröivästä maailmasta. Ryhmän ”me-hengelle” ei tunnu tässä olevan edes teologista perustetta, eikä poikkinaimisen kuvaus mielestäni eronnut paljoa siitä, mitä tapahtuu pienten paikkakuntien kunnan rivitaloilla riippumatta asukkien uskonnollisesta vakaumuksesta. Miehillä on matkatöitä, jotta he pääsisivät toteuttamaan seksuaalisuuttaan lastenlikkojen kanssa, ja vaimot rakastuvat silmittömästi pariterapeuttiin, setämäiseen Sindreen.

Jaksoin kahlata tarinan läpi pelkästään siksi, että harrastan ns. vapaiden suuntien kristillisyyden kuvauksia laidasta laitaan. Ruotsalaisten lahkojen kuvauksista pidin enemmän Mariette Lindsteinin teoksesta Ehdoton valta, joka kertoo skientologeista ja jonka taustalla on omakohtainen uskonnon uhrin kokemus. Ymmärtääkseni Bonnierilla ei ole helluntailaistaustaa, ja tämä näkyy kuvauksen pinnallisuudessa.

Tulinko sitten hullua hurskaammaksi tämän Skodan kyydissä, vai oliko teos ajanhukkaa? Ehkä teos toimi hyvänä varoituksena terapian muotoon puetusta sielunhoidosta, jossa usein toimii uskomattomia puoskareita. Lähin vertauskohde, joka mielessäni pyöri kirjaa kuunnellessa oli täällä Tampereella pyörinyt Nokia-Missio, jossa ei tapettu ketään, mutta jossa myös seksuaalisuus hiipi sielunhoitoon samansuuntaisella tavalla kuin tässä. Myös tuon seurakunnan taloudessa on saattanut olla enemmän epäselvyyksiä kuin Knutbyn herätyksessä, joka on ollut pienimuotoisempaa, kotikutoisempaa toimintaa. Nokia-Mission kriittistä historiikkiä jään siis odottamaan. Onkohan sellainen jo työn alla jossain?

Neurotieteellinen synninpäästö

Teos: Yaa Gyasi: Maa ja taivas (Otava, 2020)

Suomennos: Arto Schroderus

Äänikirjan lukija: Elina Keinänen

Ghanalais-amerikkalaisen Yaa Gyasin esikoisteos Matkalla kotiin hurmasi minut kolme vuotta sitten historiallisella syvyydellään, ja sen vuoksi odotukseni myös tätä kakkosromaania kohtaan olivat korkeat. Molempia teoksia yhdistää Alabama keskeisenä tapahtumapaikkana, mutta Maa ja taivas on tämän päivän siirtolaisista kertova nykyromaani.

Romaanin kertoja Gifty on Alabamassa syntynyt toisen polven ghanalaissiirtolainen, nuori väitöskirjaa kirjoittava neurotieteilijä. Hänen äitinsä on halunnut muuttaa Amerikkaan nelikymppisenä, ja valinnut työn valkoisten vanhusten kotiavustajana, jotta lapset saisivat paremman elämän. Lasten isä, jota he kutsuvat etäisesti Gin-gin-mieheksi, sopeutuu uuteen kulttuuriin huonommin, ja palaa kotimaahan, kun Gifty on vasta muutaman vuoden ikäinen.

Perhe selviää äidin kovalla työllä, mutta isoveli Nana saa teininä liikaa vapautta, vaikka kunnostautuu koripallotähtenä. Loukattuaan nilkkansa poika jää opiadikoukkuun, joka eskaloitua pian rankaksi huumeriippuvaisuudeksi. Äiti ja tytär pakenevat tilannetta rukoukseen, mutta rukous ei pelasta raivokasta Nanaa.

Romaanin jännite muodostuu herätyskristillisen ja luonnontieteellisen maailmankuvan välille, ja Gyasi tuntuu kysyvän, voiko näitä yhdistää menettämättä järkeään. The First Assemblies of God-seurakunta on edelleen Giftyn hengellinen koti, vaikka hän on myös saanut tieteellisen herätyksen. Seksuaalisena olentona hän pyrkii rimpuilemaan irti kirkkonsa moraalikäsityksestä, johon on kuulunut toisaalta seksistä vaikeneminen ja toisaalta vahinkojen hätäinen laastarointi ihme kampanjoilla. Teiniraskaudet muuttuvat epidemiaksi Giftyn nuoruudessa seurakunnan tyttöjen keskuudessa, ja kirkko kuljettaa bussilla kaikki teinitytöt, niin neitsyet kuin raskaana olevat, siveysleirille, jossa saarnataan abortinvastaista sanomaa. Vaikka teos oli muuten paikoitellen synkistelevä, tässä osuudessa nauroin ääneen.

Veljen huumekuolema käsittely on yksi keskeisistä teemoista, ja rationaalisena olentona Gifty päätyy valitsemaan tutkimusaiheekseen addiktion, jota hän valmistelee loputtomilla hiirikokeilla. Tutkimuksen teko on hänen tapansa käsitellä veljen alennustilan aiheuttamaa häpeää, ja kollegat kannustavat häntä TED-talkin pitämiseen aiheesta. Äidin ja tyttären suhde päätyy jossain vaiheessa huoltosuhteeksi, kun äiti vajoaa syvään masennukseen. Gifty saa äidin hoidokikseen Stanfordin yliopiston residenssiin, koska varaa muunlaisiin järjestelyihin ei ole.

Giftyn ghanalainen identiteetti on hauraampi kuin helluntailainen tai alabamalainen, mutta hän muistelee aikaa, jona hänet lähetettiin tädilleen teini-ikäisenä pakoon äidin sairautta. Ghanalaisen käsityksen mukaan masennus ei ole sairaus, sillä äiti ei ollut koskaan päätynyt alasti kadulle riekkumaan, kuten ”oikeat” hullut. Matkat tädin kanssa torille myymään kopiolaukkuja, joita kolmen kuukauden aikana myydään neljä, kertovat karua tarinaa paikallisesta naisyrittäjyydestä. Ruoka tuntuu ainoalta aidolta kiinnikkeeltä vanhempien kotimaahan, ja Gifty oppii etsimään Stanfordista oikeanlaista okraa ja maapähkinöitä lihapatojen lisukkeiksi.

Luin kirjaa enemmän kuvana Amerikan henkisestä nykytilasta kuin suurena siirtolaisromaanina, sillä siinä kasvetaan ja vieraillaan todellisella Bible Beltillä, jossa kaikki pyritään ratkaisemaan rukouksella ja Raamatulla. Gifty kokee, että tämä elämäntapa on vienyt suuren osan hänen aivokapasiteetistaan, ja tämän vuoksi sinne ei ole mahtunut mm. kulttuurisia viitteitä. Yliopistomaailmassa hän kokee eniten toiseutta bileissä, joissa keskustellaan syvällisesti politiikasta ja taiteista. Hänen kotiseudullaan tällaisella brassailulla ei ole voinut kerätä uskottavuuspisteitä, vaan siellä urheilu on ainoa henkireikä uskonnosta.

Kasvukertomuksena vertaan tätä keväällä lukemaani irlantilaisen Sally Rooneyn teokseen Normaaleja ihmisiä. Molemmissa oli samansuuntaista kipuilua ja melankoliaa, vaikka Dublinin opiskelevaa nuorisoa ei enää 2010-luvulla kalvanut vanhempien tiukka uskonnollinen vakaumus. Ehkä kuitenkin Gifty sopeutuu Harvardiin ja Stanfordiin hieman paremmin kuin Rooneyn romaanin Connell, joka yhtä lailla on maaseudulta tulevan työväenluokkaisen yksinhuoltajan vesa.

Minua kirjassa kiinnosti enemmän helluntailaisuuden kuvaus kuin neurotiede, ja arvostan Gyasin lempeän maltillista näkökulmaa hengellisyyteen. Kirjassa ei käsitellä uudelleensyntyneiden kirkkojen pahimpia ylilyöntejä, eikä tuota elämäntapaa eksotisoida. Näin ollen uskon, että myös elävää uskoa todistava voi nauttia tästä kirjasta.

Bwana Daudin sielunmessu

Teos: Petina Gappah: Pimeydestä loistaa valo (Tammi, 2019)

Suomennos: Aleksi Milonoff

Äänikirjan lukija: Anna Saksman

Zimbabwelainen Petina Gappah tuli minulle viime vuosikymmenellä tutuksi realistisista novelleistaan, joissa hän käsitteli kotimaansa nykykulttuuria ja – politiikkaa runollisen raadollisin keinoin. Olenkin otettu, että reilussa vuosikymmenessä hän on laajentanut tuotantoaan historiallisiin romaaneihin ja päässyt täällä kaukaisessa Suomessa Keltaisen kirjaston tekijänaisten kerhoon.

Pimeydestä nousee valo on Gappah’n toinen romaani, joka kertoo löytöretkeilijä David Livingstonen (1813-1873) kuolemasta ja hänen palveluskuntansa toimista ruumiin toimittajina Britannian emämaahan. Huomasin romaanin julkaisun jo viime vuonna, mutta aihe ei automaattisesti inspiroinut. Tai tuntuu, että afrikkalaisessa nykykirjallisuudessa on niin paljon omaan aikaamme liittyviä tarinoita, että 1800-luku tuntuu sen sisällä todella kaukaiselta ajalta.

Mutta nyt olen keräillyt uusimpia afrikkalaisia ja afroamerikkalaisia romaaneja, joita en ole vielä lukenut. Gappah’n maailmaan oli helppo heittäytyä siksi, että tiesin hänet jo etukäteen valloittavaksi kertojaksi.

Romaanissa on kaksi vuorottelevaa kertojaa, lukutaidoton kokki Halima Zanzibarin saarelta, ja nuori vapautettu orja Jacob, joka on ottanut Jeesuksen sydämeensä ja tullut valituksi Livingstonen porukoihin lähetyskoulussa Intian Bombayssa. Brittien kauppakomppania muodostaa kätevän kapitalistisen verkoston Intianmeren yli, jossa Zanzibar on yksi solmukohta Intian ja Afrikan välillä.

Halima on kiireinen papupata, lörpöttelijä, jolle kristinusko ja islam edustavat melko yhdentekeviä voimia. Livingstonelle hän on ollut kuitenkin ehdoton luottotyöntekijä, joka on onnistunut pitämään hampaatonta, raihnaista ukkoa elossa loihtimalla tälle ruokia, jotka sopivat huonokuntoiselle vanhukselle. Hän on yhden muslimisotilaan epäkunniallinen ”reissunainen”, mutta hän himoitsee toista, jonka liehittelyt eivät jää muilta huomaamatta.

Livingstonen saattueessa on paljon naisia ja lapsia, mikä harmittaa saarnaaja-Jacobia. Naiset ja lapset hidastavat porukan tahtia, ja aiheuttavat turhia houkutuksia telttojen porteilla öisin. Jacobin tehtävänä olisi tehdä tovereistaan yksiavioisia Herran palvelijoita, mutta hän ei ole sanomansa kanssa erityisen suosittu. Jopa Livingstone osoittautuu harmilliseksi kulttuurirelativistiksi, joka sallii lihalliset suhteet ja ryyppäämisen.

Jacobin saarnaajan positio on kirkasotsainen, mutta pahassa paikassa hänkin sortuu Haliman apukokin katalaan viettelykseen. Ruumissaattueen loppumatka meneekin tämän yhtymisen seurauksien kanssa kamppailemiseen, eli sielunvihollisen kohtaamiseen. Ja vaikka Jacob onnistuu kastamaan muutamia retkeläisiään Zambezin rannoilla, tämä ei automaattisesti johda heissä parannukseen.

Uskonnon näkökulma on tarinassa keskeinen alkaen romaanin nimestä. Gappah seuraa Jacobia tämän nuoruuden Intiaan, jossa hän taistelee paikastaan auringossa anglikaanien pitämässä poikakoulussa. Jacobin kutsumus on vahvempi kuin hänen kohtalontoveriensa, ja hän pääsee vielä saattamaan bwanaa Lontooseen saakka, jossa hänet siunataan Westminster Abbeyssä.

Pidin kuitenkin enemmän Haliman kertojan äänestä, jossa oli enemmän arkirealismia ja juurevuutta. Omanilaisen sulttaanin hovin keittiön salat periytyvät Halimalle tämän äidiltä, ja hän onnistuu soveltamaan niitä myös syvällä viidakossa, jossa kaikki eivät tunne hänen mausteitaan ja aisteja huumaavia maitoteesekoituksiaan.

Huomasin, että suomalaisissa arvioissa tätä teosta on verrattu Olli Jalosen Taivaanpalloon, ja vertaus tuntuikin varsin osuvalta. Ehkä Jalosen valitsema näkökulma ja ajanjakso on vielä haasteellisempi ja eksoottisempi; Livingstonesta on kirjoitettu paljon ennen tätä romaania, ja samoja lähteitä on käytetty ties minkälaisiin projekteihin. Minulla ei romaania lukiessa herännyt minkäänlaista intressiä faktantarkistukseen, mutta Gappah’n valittu näkökulma lähestyy ”fakta-fiktiota”. Jalosen romaani taas tuntuu aidosti keksityltä, mutta kasvavan, juuriltaan revityn nuoren miehen näkökulmissa oli paljon yhteistä.

Pystyin lukemaan tämän teoksen päivässä, mutta suosittelen sille hitaampaa tahtia. Jo kirjassa kuvatun fyysisen matkanteon rasitus tuntuu lukijassakin luissa. Huolellinen lukija voi matkan varrella pysähtyä taustoittamaan moniakin vaiheita, ja tähän kirjailija antaa yllättävän tarkkoja koordinaatteja.

Vaikka Anna Saksmanin lukijan työ on ilmiömäistä (hän on jaksanut ottaa selvää vaikeiden paikallisten nimien oikeasta ääntämyksestä bantukielillä), teos saattaa avautua paremmin painettuna kirjana. Itsekään en kirjaa kuunneltuani kehtaa toistaa ”kuullun ymmärrystäni” seurueen jäsenten nimien litteroijana. Juonellisesti  äänikirja ei osoittautunut vaikeaksi, ja koska teos on puhtaasti juonivetoinen ja enimmäkseen ajallisesti lineaarinen, se tarjoaa mukaansatempaavia hetkiä myös kuunneltuna.

Fyysisesti kirjassa liikutaan pitkä matka nykyisiltä Victorian putouksilta, Sambian ja Zimbabwen rajalta Bagamoyon kaupunkiin nykyisessä Tansaniassa, joka oli merkittävä orjakaupan satama. Romaanin henkilöistä myös mustat palvelijat oppivat piirtämään karttoja, ja suivaantuvat, kun Livingstonen valkoiset seuraajat vievät heiltä heille rakkaaksi tulleet työvälineet.

Tämä teos ei aivan suoraan viittaa Black Lives Matter-keskusteluihin, vaikka siinäkin rodulle annetaan merkityksiä. Teoksen maailmassa britit suhtautuvat mustiin palvelijoihinsa huomattavasti ymmärtäväisemmin kuin arabit, jotka korostavat eroaan mustasta väestöstä islaminuskon välityksellä. Arabien harjoittama orjakauppa siis jatkuu tarinassa, vaikka brittien valtaamilla alueilla se on kiellettyä. Rotukeskusteluissa Gappah vetoaa dialogiin, ja tuo esille osuvasti myös mustien väestönosien kauhunsekaisia uskomuksia valkoisen ihon alkuperästä.

Tämän romaanin innoittamana päätynen kesän aikana vielä palaamaan Jalosen Taivaanpallon jatko-osaan Merenpeitto, jonka tiedän olevan ”iso kakku”. Gappah’n 1800-luku taas ei ollut minulle niin vieras maailma kuin Jalosen 1600-luku, koska olen lukenut jo etukäteen (enimmäkseen tietokirjallisuutta) Afrikan sisämaiden valloituksesta.

 

 

 

 

Kolmen kirkkopysähdyksen strategiasta

laitonlapsi_1_2Teos: Trevor Noah: Laiton lapsi. Värikäs nuoruuteni Etelä-Afrikassa. (Atena, 2020)

Suomennos: Jaana Iso-Markku

Äänikirjan lukija: Markus Niemi

Tämä viikko on mennyt jouhevasti Black Lives Matter-mielenosoituksia ja – keskusteluja seuraten maailmalla ja Suomessa. Miekkareihin en kuitenkaan lähtenyt, koska henkilökohtaisesti massatapahtumat arveluttavat vielä. Sen sijaan kirjalistoja olen päivittänyt ahkerasti, ja ottanut luentaan monentyyppisiä teoksia ”rodun” merkityksista.

Etelä-Afrikassa syntyneen ja kasvaneen Trevor Noah’n (s. 1984) vasta suomennettu omaelämäkerrallinen teos Laiton lapsi kuuluu uudemmista lukemistoistani niihin, jotka luultavasti avautuvat niillekin, jotka eivät ole opiskelleet antirasismin perusteita yliopistossa, ja varsinkin nuorille, jotka eivät pysty muistamaan apartheidia historiallisena ilmiönä. Kirja on sen verran humoristinen ja vauhdikas, että siitä voivat innostua sellaisetkin nuoret, jotka lukevat vähemmän kirjoja.

Trevor Noah syntyi Johannesburgissa mustalle xhosa-äidille ja sveitsinsaksalaiselle isälle, ja vielä 1980-luvulla tällaisen lapsen olemassaolo oli yhteiskunnallinen ongelma. Trevorin isä ei hylännyt poikaansa, mutta normaali perhe-elämä ei olisi ollut mahdollista, ellei kolmikko olisi muuttanut maasta. Trevorin kapinalliselle ja varsin omapäiselle äidille maastamuutto ei tullut kysymykseen, vaan hän halusi jatkaa rämäpäistä elämäntapaansa uskoen siihen, että muutos tulisi pian. Äiti ja poika elivät toimivana kahden tiiminä kulkien sunnuntaisin kolmen kirkon väliä välillä äidin rikkinäisellä volkkarilla, välillä tuskastuttavilla pikkubusseilla.

Kristinuskolla on suuri rooli kerronnassa, ja siihen liittyy eniten huumoria, joka nauratti minua makeasti. Kysymys kuuluukin, kuinka näin moderni, älyllinen ja eteenpäinpyrkivä äiti-ihminen onnistuu olemaan niin harras kristitty, miltei hihhuli. Tilannetta ei voi ymmärtää, jos ei tiedä jotain afrikkalaisen kristillisyyden muodoista. Myös Trevor Noah tekee parhaansa tilannetta avatessaan ulkomaalaisille lukijoille. Uskonto on jälkikoloniaalinen ilmiö, johon kuuluu vahvoja käsityksiä rikastumisesta ja maanpäällisestä menestyksestä. Tämän vuoksi nuori Trevor joutui korvaamaan videopelien sankarihahmot Vanhan Testamentin Simsonilla.

Nuoren Trevorin elämä hankaloituu entisestään apartheidin tultua kumotuksi, koska perheeseen tulee hankala, alkoholismiin taipuvainen isäpuoli. Mies ei edes yritä ottaa Trevorin omaksi lapsekseen, ja mustasukkaisuutta aiheuttaa myös se, että äiti edelleen vie poikaansa tapaamaan biologista isäänsä. Yhtä lailla kuin aiemmassa roturajat ylittävässä suhteessa myös äidin uudessa avioliitossa pariskunta kuuluu selkeästi kahteen eri kulttuuriin, eikä äiti sopeudu uuden miehen ja tämän suvun patriarkaaliseen komentoon. Xhosa-kulttuurin naishahmojen ja sukupuoliroolien purkaminen olikin kirjassa todella ansiokasta, ja tämä ulottuvuus tarjosi minulle eniten uutta tietoa.

Trevor Noah on nykyään omaa TV-show’ta luotsaava juontaja ja toimittaja Yhdysvalloissa. Ei kuitenkaan ole aivan yksiselitteistä, että hän ”laittomana lapsena” on päässyt niin pitkälle elämässään. Väliin mahtuu myös vuosia nuorisojengiläisenä, laittoman tavaran hustlaajana ja epämukavia kohtaamisia lainvalvonnan kanssa. Tämä osio kirjasta kuvastaa niitä stereotyyppisiä representaatioita eteläafrikkalaisesta maskuliinisuudesta, joista olen saanut oman käsityksen television kautta. Trevor Noah’n asema ”värillisenä” ei ollut missään porukassa erityisen helppo, ja häneen on kohdistunut ikävää etnistä profilointia myös mustien parissa, koska kaikki eivät pystyneet hyväksymään häntä paikallisena, hyvää äidinkieltä puhuvana xhosana.

Innostuin kirjasta niin vietävästi, että kuuntelin sen äänikirjana kahdesti. Tämän kirjan haluaisin omistaa painettuna objektina, ja lukisin sen mielelläni vielä uudestaan englanniksi. Koin kyllä, että käännöksessä oli tavoitettu hyvin mustien eteläafrikkalaisten puheenpartta, mutta uskon silti alkuperäistekstin olevan piirun verran rikkaampi.

Teos nousi kirkkaasti tämän vuoden lukemistojeni huipulle, jossa kärkkyy myös Vappu Kannaksen upea historiallinen romaani Rosa Claysta. Tuo lukukokemus oli niin voimallinen, että arvion kirjoittaminen siitä on venynyt. Joku yhteinen punainen lanka näiden teosten välille muodostui, vaikka aika-akseli niiden välillä on sata vuotta ja ne edustavat aivan eri genrejä.

Mungu ibariki Afrika

MpoyiTeos: Kayo Mpoyi: Virtaavan veden sukua (Atena, 2020)

Suomennos ruotsin kielestä: Ulla Lempinen (alk. Mai betyder vatten)

Vuoden ensimmäinen afrikkalaisteokseni on epätyypillinen kulttuurisesti ja kielellisesti, sillä lukemieni afrikkalaisromaanieni enemmistö on ollut englanninkielisestä maailmasta. Viime vuonna luin romaanin lähes joka afrikkalaisesta maasta, mutta sama tahti ei ole jatkunut tänä vuonna. Ruotsissa asuva kongolaistaustainen Kayo Mpoyi (s. 1986) julkaisi viime vuonna esikoisromaaninsa ruotsiksi, mikä on luonteva kielivalinta jo kymmenvuotiaana maahan muuttaneelle siirtolaiskirjailijalle.

Romaanissa puhutaan swahilia, lingalaa ja tshilubaa, ja tietysti kolonialistisia valtakieliä, ranskaa ja englantia. Se sijoittuu postkolonialistiseen Tansaniaan ja Kongoon, osittain myös Swazimaahan, ja kertoo pitkälti Afrikan sisäisistä muuttoliikkeistä, identiteetin sekaannuksista ja liikkuvista tarinoista. Arvioni otsikko viittaa Tansanian kansallislauluun, jonka kouluun pyrkivien lasten on opeteltava ennen ensimmäistä koulupäiväänsä.

Romaanin kertoja on Dar es Salaamissa kongolaisessa diplomaattiperheessä kasvava Adi, jonka perheen tausta on monimutkainen. Ydinperheeseen kuuluu isä, äiti ja kolme tytärtä, mutta perheessä vierailee vanhempien vanhempia lapsia, joista osa on edellisistä suhteista. Äidin vanhin poika on jo yli kolmikymppinen, ja vanhemmat siskot ja veljet ovat liikkuvaa sorttia. Suvulla on paljon salaisuuksia, joista vahvassa uskossa elävät vanhemmat haluavat vaieta.

Vanhemmat kuuluvat kongolaisten pitämään vapaiden suuntien seurakuntaan, joka etsii aitoafrikkalaista uskon ilmaisumuotoa. Vedellä on ollut keskeinen merkitys suvun symboliikassa ennenkin, mutta kristillisessä merkityksessä perheen tyttäriä pestään säännöllisesti lihallisista synneistä, tai edes niiden ajattelemisesta. Adin isosisko Dina on kapinallinen yläkoululainen, joka haaveilee rastaleteistä koulun pukeutumissääntöjä uhmaten. Dina on myös taitava tanssija, eivätkä paikalliset nuoret ole immuuneja globaaleille musiikkitrendeillekään.

En paljasta paljoa juonesta, jos mainitsen seksuaalisen hyväksikäytön olevan keskeinen osa teoksen problematiikkaa. Romaanin tytöt elävät elämäänsä melko rauhallisen afrikkalaisen pääkaupungin eliittikortteleissa, mutta sielläkään he eivät saa kasvaa rauhassa. Pahimmat ahdistelijat, jopa raiskaajat, ovat usein naapureita tai sukulaisia, eikä kirkossa käynti suojele ketään hyökkäyksiltä. Adi on niin nuori, ettei osaa tunnistaa Monsieur Éléphantin vikkeliä käsiä pahantekijän käsiksi, vaan hän menee yliopistoa käyvän namusedän leikkiin mukaan hyväuskoisesti.

Luin kirjaa pienissä erissä pahimman koronakriisin keskellä puhelimen pieneltä näytöltä, osittain tien päällä, joten en ehtinyt ahdistua tarinasta samalla tavalla kuin olisin ahdistunut, jos mieleni olisi ollut normaalitilassa. Kirjan aika-akseli on kuutisen vuotta, ja siinä ehtii tapahtua osittainen perheen hajoaminen. Mai on Adin pikkusisko, joka on saanut kuolleen isomummon nimen. Hänen terveytensä on niin heikko, että siksikään tyttöjen vanhemmat eivät ehdi huomata, mitä vanhemmille ja vahvemmille lapsille on heidän selkiensä takana tapahtumassa. Ymmärsin myös, että rivien välistä kirjassa kuvataan Tansaniaa uhkaavaa HIV-epidemiaa, vaikka kaikkien sivuhenkilöiden sairauksia ei mainita tarkkaan nimillä.

Kirjan isähahmo on kiehtova, sillä hän on samalla yliopistointellektuelli ja fanaattinen uskonmies, joka haluaisi kieltää lapsiltaan kaiken. Samalla hän kuitenkin opettaa tyttärilleen vanhoja ei-kristillisiä kansantarinoita, ja haluaa heidän oppivan joka päivä kymmeniä sanoja kotikieliä, joiden sanakirjoja perheessä on. Isä on sielultaan kielitieteilijä, vaikka on käynyt Saksassa insinöörin opinnot ja joutunut vastoin tahtoaan diplomaatin uralle paetakseen suvussaan kytevää kriisiä. Kongolaisten diplomaattien elämä on kaukana ylellisestä, ja valtion ajautuessa sisällissotaan olot lähetystössä ja sen omistamissa asunnoissa koko ajan heikentyvät.

Maailmanpoliittinen analyysi keskittyy Mpoyilla kolonialististen valtasuhteiden käsittelyyn, eikä hän käy läpi Tansanian ja Kongon itsenäisyyksien jälkeisiä jännitteitä samalla intensiteetillä. Romaani on tiivis, mutta historiallisesti siinä on juonteita aina 1900-luvun alkuun saakka. Karseinta oli lukea belgialaisten keksimästä ”edistyneiden” kongolaisten testistä, jolla valittiin siirtomaahan musta, koulutettu eliitti, hallituksen hännystelijät. Adin virtaavan veden sukulaiset eivät läpäisseet tätä testiä, ja sen vuoksi he jäivät oppineisuudestaan huolimatta alakynteen taistelussa parhaista viroista ja toimista, paikasta Léopoldvillen auringossa. .

Lapsinäkökulma on romaanissa vahvempi kuin maailmanpoliittinen, aikuisten kertoma tarina. Mielestäni monitasoisuus oli romaanin vahvuus, en ehkä olisi jaksanut lukea pelkkää tarinaa seksuaalisesti hyväksikäytetyn tytön vaikeasta kasvusta. Teokseen mahtuu paljon musiikkia, tanssia ja iloakin, vaikka tyttöjen vanhempien maailmankuva sävyttää tarinaa raskaammaksi ja tummemmaksi kuin se olisi ollut suruttomampien naapureiden kertomana.

Toivon tälle romaanille laajempaa näkyvyyttä ja käännöksiä monille kielille. Ilman suomennosta en olisi ehkä huomannut koko romaanin julkaisua, vaikka afrikkalaisen kirjallisuuden uusia tulokkaita seuraankin melko aktiivisesti. Kiitos siis Atenalle kirjan promotoinnista, ja toivon mukaan kuulisin otteita romaanista kirjailijan itse lukemana joillain festivaaleilla sen jälkeen, kun maailma palautuu taas järjestämään kulttuuritapahtumia.

 

Miehisyyden korkeakoulussa

Teos: Uzodinme Iweala: Speak No Evil (HarperCollins, 2018)

Storytel-tilauksen maksimaalinen hyväksikäyttö tarkoittaa muutamien uusien afrikkalaisteoksien bongailua. Jatkan nyt myös young adult-teemaa kahden nigerialaistaustaisen kertojan kyydissä. Uzodinme Iweala (s. 1982) on amerikkalais-nigerialainen kirjailija, jonka toinen teos Speak No Evil iskee herkkään hermoon länsiafrikkalaisten diasporisissa yhteisöissä ympäri maailmaa.

Romaanin kertoja Niru on 18-vuotias lukiolainen, joka käy eliittilukiota Washingtonissa. Hänen vanhempansa ovat Nigerian igboja, korkeasti koulutettuja ammattilaisia, jotka matkustavat kotimaahansa joka vuosi uskollisesti altistaakseen kasvavia lapsiaan ”juurille”. Niru on hakenut opiskelemaan Harvardiin, ja suuri osa hänen luokkakavereistaan pyrkii myös Ivy League-yliopistoihin. Lukiossa hän on tottunut edustamaan mustaa kulttuuria varsinkin äidinkielen opettaja Miss McConnellin tunneilla – naisen, joka on matkustellut kehitysmaissa, ja joka pitää Nirua jonkunlaisena toiseustoteemina.

Meredith on Nirun paras ystävä, jonka vanhemmat ovat enimmäkseen poissa kotoa ja jättävät tyttärensä ratkaisemaan omat ongelmansa. Hän on ensimmäinen, jolle Niru uskaltaa kertoa seksuaalisuudestaan, mutta pian poika kokee luottamuksensa tulevan rikotuksi. Nirun vanhempien kasvatusfilosofia on päinvastainen, ja pojan edellytetään osallistuvan äitinsä kanssa jumalanpalveluksiin sunnuntaisin. Eräänä päivänä hänen isänsä löytää homopornoa poikansa puhelimesta, ja tästä alkaa systemaattinen eheyttämisyritys, johon osallistuvat paikalliset seurakunnan jäsenet ja katolinen piispa kotipuolessa. Uudelleenkoulutus ”tervehenkiseen” miehisyyteen onnistuu hetken verran, kunnes Niru löytää kaupungilta keskellä päivää ikätoverinsa Damienin, ja projekti kusee alleen lopullisesti.

Kirja todella avaa länsiafrikkalaisten hyperaktiivista hengellisyyttä, varsinkin kielellisellä tasolla. Nirun vanhemmat ovat eri linjoilla homouden teologisessa tulkinnassa, ja äiti ainakin tuntuu tutkivan mahdollisuuksia hyväksyä poikansa seksuaalisuus kirkkonsa sisällä. Isän näkökulma tulee vahvasti esiin runsaan dialogin kautta, ja vaikka hän on hyvin dominoiva, perinteinen patriarkka, hänen tapaansa olla maailmassa ei ainakaan demonisoida. Kirjan kuunteleminen äänikirjana teki tälle tekstille oikeutta, koska tekstinä luettuna hahmojen vahvat aksentit eivät olisi päässeet samalla tavalla esille.

Teoksen lopussa näkökulman vaihto Meredithin versioon tapahtumista tuo vielä järkyttäviä yllätyksiä, ja painopiste siirtyy homoseksuaalisuudesta rotusuhteisiin, ja oikeusjärjestelmään, joka yksiselitteisesti suosii valkoisia. Tarina kääntyi mielestäni vähän liiankin traagiseksi, mutta juonen käänteet luultavasti reflektoivat ympäröivää todellisuutta Yhdysvaltain kaupunkien paremmissa piireissä. Vaikka kirjaa voi lukea puhtaasti yksilötasolla, yhteiskunnallinen taso on siinä konkreettisesti läsnä, ja herättää taas kysymyksen: ”do Black lives matter?”

Romaani kädessä ei saa juosta

Anna Burns: Maitomies (Docendo, 2019)

Suomennos: Laura Jänisniemi

Ilahduin todella, kun löysin pohjoisirlantilaisen Anna Burnsin (s. 1962) romaanin yhdellä klikkauksella ruudulleni suomeksi käännettynä, vaikka olisin ehkä mieluummin lukenut tämän teoksen englanniksi. Irlantilaisen kirjallisuuden seuraamiseni on viime aikoina ollut hunningolla, mutta Burnsin viime vuoden Man Booker-voiton noteerasin, ja siitä saakka The Milkman on kiinnostanut.

Kyseessä on 2000-luvulla kirjoittamisen aloittaneen Burnsin neljäs romaani, joka kertoo nuoren naisen kokemasta seksuaalisesta ahdistelusta ”uskonnollisen maantieteen” riivaamassa Belfastissa. Romaanin kertoja on 18-vuotias, vielä kotona luona asuva tyttö, joka harrastaa 1800-luvun romaanien lukemista ja pitkänmatkanjuoksua. Valitettavasti juoksuharrastus tyrehtyy, kun hän saa riesakseen Maitomiehen, joka tuntuu seuraavan häntä kaikkialle ja tietää tämän perheestäkin aivan liikaa.

Yhteisö, jossa nainen asuu, vannoo mustavalkoisiin sukupuolirooleihin, ja siellä edelleen arvostetaan miehiä, jotka määräävät kaapin paikan. Tytön vääräuskoinen ehkä-poikaystävä ei kykene suojelemaan naistaan, tai ei ole paikallista ideologiaa kunnolla sisäistänyt, mutta hänen lankonsa ottavat suojelijan roolin. Mutta myös ehkä-poikaystävä puhuu lankojen ja kylänmiesten lailla ”autoa”, ja nauttii oman yhteisönsä miesten piirissä arvostusta, koska on onnistunut keräämään takapihalleen arvokkaan kokoelman harvinaisia malleja.

Romaani sijoittuu dystooppiseen aikaan, joka muistuttaa kovasti 1970-luvun ”Troubleseja”, mutta voisi myös olla metafora Pohjois-Irlannin hankalalle nykytilalle Brexit-neuvotteluissa. Kertojan leirissä ”vettentakaiset” asiat ovat kiellettyjä, ja maan istuva hallitus on myös laatinut kiellettyjen vauvan nimien listat, tosin noille listoille mahtuu vain miesten nimiä. Eletään jonkinlaisessa poliisivaltiossa, jossa valvontakamerat naksuvat joka nurkan takana. Ihmiset liikkuvat hätäisesti ja määrätietoisesti paikasta A paikkaan B, mutta muuten elämä on totaalisen kotikeskeistä. Paramilitäärejä joukkoja on kaikkialla, heitä ihaillaan, mutta samalla tiedetään, että vapaustaistelijan kanssa heilastelu voi johtaa varhaiseen leskeyteen.

Ehkä enemmän kuin seksuaalisesta häirinnästä teos kertoo poliittisesta vainoharhasta, joka on joskus lähtenyt liikkeelle uskonnollisesta kahtiajaosta ja syventynyt joka elämän osa-aluetta ohjaavaksi kriisiksi. Kertojan äiti kuuluu oman yhteisönsä siveellisiin naisiin, joilla on määrätyt rukousajat ja jotka toivovat lapsiltaan vaan hääkellojen soittamista. Hänen isänsä on kuollut, ja myös lähipiiristä on mennyt monia nuoria miehiä pommituksissa. Sanoja ”katolinen” tai ”protestantti” ei käytetä, eikä uskonnollisia rituaaleja kuvailla sillä tavalla kuin ne ilmenevät reaalimaailmassa. Lukija joutuu pinnistelemään ymmärtääkseen, kummasta yhteisöstä milloinkin on kyse, ja tämä sekaannus on taatusti tahallinen tyylikeino.

Kertojaa ahdistaa oman yhteisönsä konservatiivinen, paikalleen jämähtänyt meininki, jossa normaalia on, että naimisiin mennään 16-vuotiaina, ensimmäinen lapsi saadaan 17-vuotiaana ja sohvalle jämähdetään lopullisesti 20-vuotiaana. Hän haluaisi muuttaa ehkä-poikaystävänsä kanssa ”punaisten lyhtyjen alueelle”, jolla asuu susipareja ja pariskuntia kahdesta eri uskonnollisesta ryhmästä. Tämä ei kuitenkaan nuorta miestä houkuta, sillä hänellä on vanhemmilta peritty talo ja romupiha, johon hän on enemmän kiintynyt kuin tyttöön.

Vaikka maan meininki on sisäänpäinkääntynyttä ja taantunutta, kertoja onnistuu kuitenkin käymään kaupungin keskustassa ranskan kielen iltakurssilla, jossa hän oppii katsomaan auringonlaskuja vieraalla kielellä. Tämä avaa hänen maailmaansa yhtä paljon kuin venäläiset klassikot. Tytön perheen mielestä hänen harrastuksensa ovat huolestuttavia, koska ne vieraannuttavat häntä arjesta. Ainoastaan lenkkeilyä pidetään tervehenkisenä, sillä se kasvattaa valppautta – ellei sitten satu juoksentelemaan Gogolin Päällystakki kädessä.

Maitomiehen identiteetti jää sekin tahallisen hämäräksi, mutta se tiedetään, että hän on naisesta kaksikymmentäkolme vuotta vanhempi mies, joka lopulta teloitetaan. Eikä hän ole koskaan toimittanut kenellekään maitoa, mutta silti häntä tuolla nimellä kutsutaan. Oikeita maitomiehiäkin maassa vielä toimii, vaikka kaikenlaisten toimitusten suhteen pitää olla varovainen.

Jossain vaiheessa paikalliset naiset molemmissa yhteisöissä alkavat järjestää epäilyttäviä naisasioiden keskiviikkokokouksia, ja kirosana feminismikin liitetään niiden yhteyteen. Yhteisöt vielä muistavat kauan aikaa sitten toimineita naisasialiikkeitä, vaikka välillä on ollut pitkä takaiskun kausi. Koska kukaan itseään kunnioittava mies ei salli moisten kokousten tapahtuvan omalla reviirillään, niitä on järjestettävä hylätyissä parakeissa ja varastoissa kaukana ”kunnon ihmisten” kaikkitietävältä katseelta.

Kirja ei ole vaikealukuinen, mutta se on juuri niin ahdistava kuin tehokkaan dystopian kuuluukin olla. Juuri nyt en itse ollut kaikista vastaanottavaisimmalla tuulella näin raskassoutuiselle sisällölle, mutta romaani taatusti kestää toisenkin lukukerran.

Burns eli kirjaa kirjoittaessaan vakavassa taloudellisessa ahdingossa, asuen välillä vieraiden ihmisten talonvahtina, ja välillä hakien ravintonsa ruokapankeista. Joskus kirjallisuuspalkinto voi siis todella voimaannuttaa sen saajaa ja nostaa ylös syvästä kriisistä. Köyhäinapu ei kuitenkaan ole ollut palkinnon myöntämisen kriteerinä, vaan taiteelliset ansiot. Tässä kirjassa niitä riittää niin yhteiskuntakuvauksen kuin kirjallisen intertekstuaalisuuden tasoilla, ja varmasti myös sekin tosiasia on vaikuttanut, ettei pohjoisirlantilainen kirjallisuus ole saanut kovinkaan paljon tunnustusta Iso-Britannian kirjamarkkinoilla.

Tämän häiritsevän kokemuksen jälkeen voisikin olla aika siirtyä lukemaan Margaret Atwoodin teosta Testamentit, mutta väliin on hyvä hengähtää jonkun kepeämmän ja elämäniloisemman teoksen parissa.