Uskonpuhdistus on vaikea rasti

IMG_1510Jos olisin lukenut Kai Sadinmaan 10 käskyä kirkolle (Into, 2015) sen julkaisuvuonna, en tiedä olisinko nyt tässä. Olen siis opiskellut kirkon palvelijaksi DIAK-ammattikorkeakoulussa viime ajat te-toimiston aktivoittamistoimenpiteenä. Opintojen alkuvaiheessa luin enemmänkin kirkkoon ja kristinuskoon liittyvää tietokirjallisuutta, myös niitä, jotka eivät olleet kurssikirjoja, mutta viime aikoina into on laantunut. Blogissa keskityn suosiolla kaunokirjallisuuteen, mutta satunnaisesti saatan innostua myös asiaproosasta – saanhan nyt kirjoittaa siitä löysemmin rantein kuin ollessani yliopistotutkija. Minun ei enää tarvitse tieten tahtoen olla ammatillisesti rakentava, kollegiaalinen tai piiloutua institutionaalisen auktoriteettini taakse pönöttämään.

Sadinmaa on minulle tuttu henkilö, olen ollut kiinnostunut hänen performatiivisesta aktivismistaan jo ennen kuin hänestä tuli kuuluisa. Ollessaan vielä leipäpappina hän on käsikirjoittanut draamaa, ja hänellä on ollut omalaatuisia yhden miehen aktioita mm. Rajat Kiinni-mielenosoitusten kupeessa. Hän on liimannut teesinsä Kallion kirkkoon Mannerheimin päiväkäskyä peittämään, ja pyrkinyt eduskuntaan Vasemmistoliiton riveistä. Olen kuullut häntä myös livenä, ja puhujana hän on astetta lempeämpi kuin kirjoittajana. Itselleni hän on yhtä tärkeä kansalaisvaikuttaja kuin Marjaana Toiviainen, rohkea oman polkunsa kulkija, jonka omatunto ei ole sallinut konsensusajattelua kirkon palvelijana. Hän on siis ollut pitkään työttömänä, mutta työllistänee nyt itseään freelancer-kirjailijana ja puhujana.

10 käskyä kirkolle on tiukka, kirkon toimintaa perustavaa lailla haastava pamfletti, jonka keskiössä on Jeesus, Juudaan leijona, kiivaasti sorrettuja rakastava ja puolustava vastarintaliikkeen mies. Jeesusta ei voi löytää vain kutomalla peittoja Kolkatan katulapsille tai äänestämällä kukkarollaan reilun kaupan kahvin puolesta. Jeesus vie seuraajansa paikkoihin, joissa ihmiset koostuvat verestä ja lihasta, intohimoista, haluista ja ovat ihmisyydessään perustavaa laatua keskeneräisiä.

Teos on kauttaaltaan oppinut, mutta kansantajuinen. Jokainen teesi on ehjä, huolellisesti pohdittu kokonaisuus. Paikoitellen kirkkohistorian tuoreista kertausopinnoista on tekstin kokonaisuuden ymmärtämisen suhteen hyötyä, mutta se saattaa avautua paremmin yhteiskuntatieteilijälle tai ruohonjuuritason poliittiselle aktivistille kuin klassiselle teologille. Mm. Fredric Jamesonin ja Slavoj Zizekin aiempi luenta saattaa auttaa teesien perille menossa.

Akateeminen teologia on Sadinmaasta ongelma, sillä varsinkin dogmatiikkaan perehtyneet kirkonpalvelijat ovat viime aikoina keskittäneet energiansa hämmentäviin epäolennaisuuksiin, kuten ehtoollisen konsekraatiokysymykseen (tyyliin voiko öylättejä ja viiniä säilyttää seuraavaan kertaan, vai pitääkö ne kuluttaa samana päivänä). Messujen kaavat eivät innosta varsinkaan uutta, potentiaalista kirkkokansaa, sillä niiden ymmärtäminen vaatii vuosien aktiivista messuissa käyntejä ja mielellään ainakin teologian yliopistollisia perusopintoja. Varmasti juuri tämän vuoksi uuskarismaattiset liikkeet kiinnostavat nuorempaa aktiiviväestöä.

Köyhyyden vastustamisessa ja vähemmistöjen oikeuksien puolustamisessa en voisi olla enempää samaa mieltä kirjoittajan kanssa, eikä nyökyttelevässä faniarviossa olisi mitään järkeä. Myös viimeaikaiset kokemukseni kirkon rivijäsenenä (ei vielä alan opiskelijana) vahvistavat tässä esitettyjä havaintoja. Liiallisuuksiin menevä elämysteollisuus ja nuorison kosiskelu on piinallista, ja varsinkin aktiivisten vapaaehtoisten vastuuttaminen esim. piirien vetämiseen voi joskus johtaa hurjiin ylilyönteihin. Olen käynyt (tutustumatta syvällisesti etukäteen konseptiin) teoksessa parjattua Alfa-kurssia, jossa oli paljon hyvääkin konservatiivisesta eetoksestaan huolimatta, mutta siinä ei kyetty takaamaan kovin erilaisista taustoista tulevien osallistujien oikeutta saada ääntään kuuluviin, ja siksi moni jätti kurssin kesken jo ensi visiitin jälkeen.

Sadinmaan tyyli on purevaa, säälimätöntä yhteiskuntakritiikkiä, joka kyllä innostaa ja voi joltain aloittelijalta seisauttaa veretkin. Paikoitellen koin kuitenkin kritiikin paikallisseurakuntien toimintaa kohtaan kohtuuttomana, sillä en tunne mitään sosiaalisen toiminnan lajia, joka potentiaalisesti kutsuisi kaikkia seurakuntalaisia puoleensa – tällaista ei voi edes olla yhteiset ruokailut, sillä niin monet kärsivät syömishäiriöistä ja niihin liittyvistä sosiaalisista rajoitteista. Itse kovasti haluaisin osallistua aitoon Jeesuksen seuraamiseen, mutta voisin siitä huolimatta myös puuhastella jonkun kevyemmän projektin parissa, noin aluksi.

Sadinmaa on oikeassa myös siinä, että seurakuntien toiminnassa painottuu liikaa keski-ikäisten ja keskiluokkaisten naisten arvomaailma ja henkilökohtaiset mieltymykset. Miehille ei kuulemma ole tarjolla muuta kuin saunailtoja, joiden konservatiiviset vetäjät osaavat ottaa hipeimmiltä tulokkailta luulot pois. Mutta eikö se miehekkään toiminnan puute ole miesten oma vika? Ja olisiko olemassa jotain toimintaa, jossa miehet ja naiset voisivat tulla yhteen ilman, että jotkut kokisivat esimerkiksi sinkkujen läsnäolon uhaksi parisuhteelleen? Oma kantani on, että miesten ja naisten piirejä on olemassa vain heteronormatiivisen mustasukkaisuuden vuoksi. Kuitenkaan tästä asenneilmapiiristä ei voida syyttää vain kirkkoa, sillä ihmisillä on tapana rakentaa omat henkiset vankilansa.

Eniten opin kirjasta kirkon ja sen oheistoimijoiden (kuten DIAK-ammattikorkeakoulun) osallistumisesta kasinotalouteen ja veroparatiisien ylläpitoon. Juuri tällä viikolla uutisoitiin DIAK:in uusista glamorööseistä kiinteistöhankkeista, ja toissa viikolla eräs eläköityvä lehtori avautui työnsä ylikuormituksesta. Suosittelisin teosta lämpimästi kurssikirjaksi vaikka diakoniatyön kursseille, mutta tuskinpa tätä sinne hyväksytään rankan institutionaalisen kritiikin vuoksi.

Sain kirjasta myös paljon inspiraatiota omiin, hitaasti eteneviin fiktiohankkeisiini, joissa vilisee kristillisiä individualisteja, omien seurakuntiensa perustajia. Sadinmaan näkemys leipäjonoista ja muusta ruoka-avusta on myös avaava. Kirkon diakoniatyöhän oli ennen 1990-luvun lamaa täysin kriisissä, mutta lamat ja taantumat ovat taas työllistäneet ammatillisia leivänjakajia.

Itse haluaisin tuoda näkyväksi varsinkin menestysteologiset viritykset vapaiden suuntien köyhäinhuollossa. Ev.lut. kirkko on kuitenkin (ainakin omien havaintojeni pohjalta) hoitanut köyhäinapunsa varsin matalalla profiililla ja sydämellisesti. Vapailla suunnilla köyhyyden teologiset ja yhteiskuntapoliittiset selitykset saattavat olla paljon huolestuttavampia kuin vaikka Tampereen ihan asiallisessa Ruoka-Nyssessä.

PS: Kirja löytyi iki-ihanasta antikvariaatti Sofiasta Helsingin Vuorikadulta. Mulla on ehkä kaksi suosikkidivaria koko maassa, toinen on Sofia ja toinen Jyväskylän Lukuhetki. Vinkkejä muista, yhtä hauskoista rasteista otan mielelläni vastaan.

Preerian korkea veisu

Marilynne Robinson (s.1943) kuuluu niihin kirjailijaneroihin, joka on julkaissut vain vähän, mutta tehnyt uran luovan kirjoittamisen opettajana. Robinsonin aktiivinen työura keskittyi kuuluisaan Iowa Writer’s Collegeen, josta hän jäi eläkkeelle vasta vuosi sitten. Robinson on julkaissut vain neljä romaania, joista kolme 2000-luvun puolella.

Gilead julkaistiin v. 2004, se sai Pulitzer-palkinnon v. 2005 ja suomeksi se on ilmestynyt ensi kertaa v. 2008 (Bazar, suom. Laura Jänisniemi). Kerrankin en tunne tarvetta päivitellä maamme kustantajien hitautta tarttua ilmiselviin tuleviin klassikoihin, sillä Gileadista on vaikeaa nimetä mitään sellaista teemaa, joka vanhenisi vuodessa, vuosikymmenessä tai sadassa vuodessa. Siinä käydään elegantisti läpi yli sadan vuoden historia Amesin pappissuvun miesten näkökulmasta, mutta kertojan nykyisyys keskittyy vuoteen 1956. Se on kuolevan vanhan miehen epistolarinen kirje seitsemänvuotiaalle pojalleen, joka ei välttämättä tule muistamaan isästään, ainakaan tämän henkisestä perinnöstään, paljoa, ellei tämä kirjoita sitä ylös.

IMG_1347Kirjan hahmot ovat fiktiivisiä, mutta Robinson kertoo löytäneensä inspiraation abolitionistiliikkeen voimahahmoista, jotka usein lähtivät mukavista oloistaan itärannikolta yliopistojen kainaloista kohti keskilänttä perustamaan aatteellisia yhteisöjään, kyliä, joihin etelän orjuutta pakenevat mustaihoiset olivat tervetulleita.

Gilead-niminen haamukaupunki on saattanut olla joskus olemassa, mutta oikeasti sotahistorialliset tapahtumat, joita teoksessa kuvataan ovat sijoittuneet Iowassa sijaitsevaan kyläpahaseen Taboriin, joka oli 1800-luvulla merkittävä orjakaupan vastustajien keskus. (Paikka näyttää sinnittelevän olemassaolostaan näinä päivinä. Kun googlasin Taborin kyläyhteisön nettisivuja, takapajuisuus huokui läpi sekä käytetyn teknologian että markkinointikielen tasolla.) Robinsonilla on ollut syynsä muuttaa Tabor Gileadiksi, molemmathan ovat Vanhassa Testamentissa kukkuloita tai vuoria.

Ihmettelin sitä, kuinka hitaasti kohtuullisen tiiviin (287 s.) ja kielellisesti elämän perusasioissa pysyttelevän romaanin lukeminen minulta sujui. Sitten tajusin lukeneeni rivien väliin piilotettua teologista tutkielmaa kalvinismista ja kongregationalismista, joka tuntui keskittyvän kysymykseen, ovatko amerikkalaiset onnistuneet luomaan mitään omaperäistä teologiaansa, vai onko kaikki oppi totuttu hakemaan Euroopasta. Vuonna 1956 niukkuudessa elänyt patriarkka John Ames joutuu surukseen jo todistamaan tele-evankelioinnin massamenestyksen kansan syvissä riveissä. Televisio tulee perheeseen lahjoituksena, samoin tv-ateriatarjottimet, eikä pappikaan ole niin kielteinen uuden median suhteen kuin yhteisön luterilaiset, joiden vierailujen aikana toosa on pidettävä kiinni.

John Ames on mies, joka on poistunut kotoaan vain pappisopintojensa ajaksi. Hän on jäänyt leskeksi jo nuorena, menettänyt ainoan lapsensa, ja elänyt introverttiä poikamieselämää 40 vuoden ajan, kunnes Herra tuo hänen seurakuntaansa Lilan, kulkurinaisen, joka etsi matkallaan vain suojaa sateelta. Lila päättää naida pastorin, ja etenee valloitussuunnitelmissaan perinaisellisin keinoin, esimerkiksi hoitamalla pastorin puutarhaa. Epätyypillinen suhde varmasti herättää kyläläisten uteliaisuuden, mutta Lila sopeutuu rooliinsa pienessä seurakunnassa hyvin perinteisenä Marttana.

Romaanin nykyisyydessä ei varsinaisesti ehdi tapahtua paljoa. John Ames on tullut heikoksi sydämestään, ja tohtori on jo kieltänyt tältä yläkertaan kiipeämisenkin. Hänen paras ystävänsä, kilpailevan seurakunnan pastori Boughton, on vieläkin heikommassa hapessa, eikä teologisista keskusteluistakaan ole enää hengen nostattajaksi. Ilmapiiriä sakeuttaa Boughtonin suvun tuhlaajapoika-Jackin paluu juurilleen kahdenkymmenen vuoden poissaolon jälkeen. John Ames on Jackin kummisetä, ja kokee velvollisuudekseen paimentaa nelikymppistä aikamiestä, joka on salaperäinen aiemmista tekemisistään Etelävaltioissa.

Romaanin rodulliset jännitteet kasvavat loppua kohti keskeiseksi teemaksi, vaikka kukaan päähenkilöistä ei olekaan musta. Mustien ja valkoisten välisten avioliittojen arjen mahdottomuudesta teos kertoo koskettavasti: Jack ei onnistu löytämään itselleen ja mustalle opettajavaimolleen säällistä asuinpaikkaa St. Louisista, vaimon suvun helmoihin Tennesseehen valkoinen vävy ei ole tervetullut, joten hän tulee kotikonnuilleen kokeilemaan, olisiko siellä ilmapiiri kypsä roturajan rikkomiselle. Gileadin historialliset mustat tosin ovat muuttaneet Chigagoon, viimeisetkin sen jälkeen, kun heidän oma baptistikirkkonsa poltettiin.

Ei ihme, että Barack Obama listasi tämän romaanin lempikirjakseen – hän oli löytänyt sen ensimmäisen kampanjansa aikana ja nauttinut siitä tien päällä juuri keskilännen pikkupaikkakuntia kolutessaan. Barackin oman kasvutarinan suhteen Jackin ja Dellan vaikea suhde on varmasti ollut omanlaisensa peili, mutta tulevan presidentin näkökulmasta myös periferaalisuus on mahtanut kiinnostaa.

Kokisin, että teos voisi olla hyvinkin opettavainen tapaustutkimus Amerikan historiasta myös suomalaisille yläastelaisille tai lukiolaisille nuorille, jos opettaja jaksaisi huolella taustoittaa sen taustat. Robinsonin kielessä on ikiaikaista symbolismia ja myös kulttuurit ylittävää selkeyttä niin, että sellainenkin henkilö, joka ei ole koskaan käynyt Yhdysvalloissa tai joka suhtautuu koko Amerikan ideaan skeptisesti, pystyy kuitenkin samastumaan, ellei kertojaan, niin historiallisiin asetelmiin: niukkuuteen, muuttoliikkeisiin maan sisällä, koulutukseen, oman tien etsintään uskonnon, filosofian ja mun henkisyyden, ehkä myös mammonanpalvonnan välillä.

Gilead ei olisi ollut teos, jonka olisin intopinkeänä hankkinut uutuushyllystä aikanaan. Pappissuvun ankeat seikkailut Iowan takamailla ei olisi herättänyt uteliaisuuttani teoksen julkaisuvuonna. Kiitän siis anonyymia tamperelaista luovuttajaa, joka kirjanmerkkinä muistuttaa minua myös tuulettimen lampuista. Teos ilahdutti minua hitaudellaan, rehellisyydellään, tunnelman intensiteetillään ja kypsällä tavalla lähestyä rotujenvälistä politiikkaa, jossa näytettiin, surtiin ja toivottiin huomiselle piirun verran parempaa.

Gilead aloittaa trilogian, jonka seuraavat osat ovat olleet Home (2008) ja Lila (2016). Itseäni kiinnostaisi varsinkin Lilan narratiivi, koska hän vaikutti Gileadissa potentiaaliselta epäluotettavalta kertojalta. Olettaisin, että hänen esikoisensa Housekeeping edustaa aivan eri genreä kuin Iowan trilogia, joten siksikin haluaisin lukea myös sen.

 

 

Delftin sininen viettelys

img_1157Taidehistorialliset ”elävä taulu”-romaanit ja elokuvat ovat olleet muotia maailmassa ja kotimaassakin noin kymmenen-viisitoista vuotta sitten. Tuolloin en ehtinyt päästä genreen sisään, en edes lukenut tai käynyt katsomassa Tyttöä ja helmikorvakorua.

Toinen Jan Vermeerin elämäntyöstä kertova teos, Susan Vreelandin Sininen tyttö (Girl in Hyacinth Blue, 1999, suom. Raija Mattila, WSOY, 2001) on tarinankerronnan mestarinnäytös siksi, että se näyttää taulun traagisen historian ja sen omistajien vähemmän onnelliset kohtalot kahdella mantereella. Taulun ympärillä on orjakauppaa, noidaksi syytetyn naisen hirttäjäiset ja holokausti, mutta onnistuu se ruokkimaan köyhiä perheitä ja löytölapsiakin.

Teosta voi lukea romaanina tai novellikokoelmana, tarinat liittyvät orgaanisesti toisiinsa, mutta jokainen tarina on myös erillinen universuminsa. Ajassa matkataan taaksepäin, ja päädytään lopulta Vermeerin itsensä ja hänen tyttärensä Magdalenan näkökulmiin. Delftin kaupunki on puuhakas käsityöläisten ja kauppaporvareiden keskittymä, eikä Vermeerin suku täysin ymmärrä, miksi yhdentoista lapsen isä ei mene fajanssitehtaaseen hankkimaan säännöllistä leipää katraalleen. Miehen asema on siksikin tukala, että hän on mennyt kääntymään paavinuskoon katolisen vaimonsa suvun pyynnöstä. Reformoituna hänen mahdollisuutensa kirkkomaalarina olisivat moninkertaistuneet. Maailma näyttäytyy Delftin kaupunginmuurilta haikean laveana, kun Hollanti kerää vaurauttaan meriteitä pitkin.  Nuoret neidot käyvät muurilla kuikuilemassa tupakkaa polttavia merimiehiä, vaikka tämä ei aina olekaan äitien mieleen.

Eniten pidin kappaleesta ”Adriaan Kuypersin yksityisistä muistiinpanoista”, jossa nuori ylioppilas Adriaan rakastuu tätinsä villiin palvelustyttöön Alettaan. Rika-täti on rikastunut miehensä harjoittamalla orjakaupalla, jonka pahuuksista kansalla on jo tietoa. Tekopyhä Rika harjoittaa marginaalista hyväntekeväisyyttä työllistämällä ns. kunnanelättejä, ja pitää varmuuden vuoksi verhoja auki öisinkin osoittaakseen kunniallisuuttaan. Aletta päätyy hirtettäväksi lapsensurmaajana ja mahdollisena noitana, vaikka valistusaika on jo muuttamassa ihmiskäsitystä armollisempaan suuntaan. Adriaan ei kykene huolehtimaan eloon jääneestä kaksosesta, vaan laittaa lapsen Vermeerin taulun kanssa tulvaveneeseen kuten Mooseksen.

Alankomaiden historia on minulle jokseenkin vierasta, mutta yhteiskunnan organisoituminen herätti mielenkiintoa. Tässä siis puhutaan vesihallituksesta 1700-luvun alussa ja valtion mielisairaalasta Vermeerin omana elinaikana 1600-luvulla. Vaikka köyhien padonrakentajien ja turpeentallaajien elämä onkin vaatimatonta, tässä köyhilläkin on kauneudentajua. Löytölapsen ja maalauksen saanut maanviljelijäperhe joutuu myymään Vermeerinsä amsterdamilaiselle asiantuntijalle, mutta rahoista säästetään sen verran, että lapsille neulotaan saman sävyiset villapaidat kuin taulun syvä sini.

Vreelandin kieli on maalailevan aistivoimaista, mutta myös historiallisesti tarkkapiirtoista. Amerikkalainen, hollantilaisen siirtolaissuvun kasvatti on tässä onnistunut uppoutumaan täydellisesti esi-isiensä lähtömaan  kulttuuriin ja historiaan. Myös Vreeland-niminen kylä pääsee osaksi tarinoiden kudelmaa. Luonnon, reproduktion ja arkisen aherruksen taso on tässä balanssissa isojen kysymysten, filosofian, estetiikan ja uskonnollisen kokemisen kanssa. Yksikään liejukana tai kapustahaikara ei jää kertojalta huomaamatta, ja ylipäänsä ihmisten päivittäinen kamppailu veden voimien kanssa nousee merkittäväksi teemaksi.

Historiallisia romaaneja on moneksi, tässä tiivistyksen taito nousi supervoimaksi. Noin neljänsadan vuoden historia saatiin puristettua alle 200 sivuun, ja sisällöllisesti ainakin ulkomainen lukija koki oppivansa paljon uutta maasta ja sen kulttuurista. Tietystikään emme voi odottaa syväpsykologista analyysia teoksen kymmenistä henkilöistä, mutta tarkasti valikoiduissa hetkissään he tuntuivat rehellisiltä ja tosilta. Koin jopa, että yksi lukukerta ei tehnyt teokselle täyttä oikeutta, vaan ottaisin tämän mielelläni vaikka Hollannin-kiertomatkalle mukaan.

HELMET-haasteessa kuittaan jo toisen kerran kohdan 9: ”Toisen taideteoksen inspiroima kirja.” Molemmat tähän kohtaan lukemani teokset kertoivat kuvataiteesta. Tämä teki kyllä suuremman vaikutuksen kuin Eppu Nuotion ja Pirkko Soinisen Nainen parvekkeella, mutta teokset eivät ehkä edes kuulu samaan genreen, eikä niiden vertailu tunnu luontevalta. Tässä teoksessa viehätti eniten kaikki se, mitä en ole Euroopasta vielä kokenut.

Balsamia uskontojen uhreille

Valon puutarhatAmin Maalouf on libanonilaistaustainen kirjailija, joka on vaikuttanut 70-luvulta saakka Ranskassa. Muistan kuulleeni Maaloufin postkoloniaalin kirjallisuuden analyysejä erään ystävän tekemissä videodokumenteissa yli kymmenen vuotta sitten. Olen myös luullut lukeneeni Maaloufia aiemmin, mutta sekoitin hänet marokkolaiseen Tahar Ben Jellouniin, jonka teoksia on hyllyssäni useampia luettuina ja lukemattomina. En siis olekaan lukenut Maaloufilta mitään, nappasin hänen suomennoksensa kiireessä Hulluilta Päiviltä kauniin kansikuvan vuoksi. Ja täytyy sanoa, että romaani yllätti ja haastoi minut perinpohjaisesti.

Valon puutarhat kertoo profeetta-filosofi Manista, jonka henkisestä perinnöstä muistetaan termi manikealaisuus –  pilkkanimi filosofialle, joka nojaa äärimmäisiin vastakohtapareihin. Loppujen lopuksi Manin kirjallisesta tuotannosta ei jäänyt mitään jäljelle, joten hänen aatemaailmansa on pitkälti spekulatiivista fiktiota. Faktoina tiedetään, että hänen ympärilleen kehittyi kapinallinen filosofis-uskonnollinen kultti, että hän kapinoi eritoten kasti- ja luokkajakoja vastaan ja että hän oli uskonvapauden kiivasmielinen puolustaja. Hän oli myös luova persoona, taidemaalari ja kauneuden palvoja. Maalouf ei pysty valottamaan Manin filosofiaa kovinkaan syvällisesti lähdeaineiston totaalisessa puutteessa, mutta piirtää kiinnostavan portretin miehen henkilöhistoriasta ja ajasta, josta harvat mitään tietävät.

Mani riistettiin lapsena äidiltään kristittyyn kulttiin, johon tämän isä oli karannut paeten samalla perhevelvollisuuksiaan. Nasaretilaisuus oli Tigris-joen rannoilla tuolloin siedetty, mutta pitkälti halveksuttu elämäntapa. Kukaan ei halunnut naittaa tyttäriään nasaretilaisille miehille, koska se tulisi merkitsemään ilotonta, askeettista loppuelämää. Manin äiti Mariam on yrttejä kasvattava huippukokki, mutta kun isä-Pattig alkaa kiinnostua uudesta uskosta, ensimmäisenä hän kieltäytyy vaimonsa tarjoamista herkuista. Luostarissa kasvavalle nuorelle miehelle ainoa lohtu on kirjasto, jonne hän pakenee veljien mielivaltaa.

Mani alkaa saada ylimaallisia viestejä ”kaksoseltaan”, jotka kehottavat taiteen tekemiseen, luonnon kunnioittamiseen ja matkustamiseen. Hän saa uskolliseksi ystäväkseen luostarista Malkhos-nimisen orpopojan, jonka huonoa käytöstä siedetään enemmän kuin Manin pelkästä säälistä. Malkhos vie Manin kreikkalaisen kauppiaan kotiin, jonka tytärtä Khloeta hän piirittää. Kauppiaan kodissa on vanhoja rapistuneita seinämaalauksia, joita Mani saa luvan kunnostaa. Hän uppoutuu täysillä itse sekoittamiensa värien maailmaan, mutta pelkää päänsisäisten viestiensä tulevan itse paholaiselta.

Kun Mani lopulta pääsee pakoon ahdasmielisestä luostarista, ei kestä kauaakaan, kun isä-Pattig lähtee etsimään poikaansa ja päätyy tämän seuraajaksi samalla tavalla kuin Malkhos. Miehet tekevät uskomattomia matkoja kauas Aasiaan. Teoksessa kuvataan pitkällisesti jossain Intiassa päin ollutta Debalin kaupunkia, jossa kolmikko viipyy pitkään saaden suurta kannatusta. Wikipedia kertoo kaupungin sijainneen nykyisen Karachin lähellä Pakistanin alueella. Oli kiinnostavaa saada tuokiokuvia tuon alueen kulttuureista ajalta ennen islamia. Modernissa Pakistanissa kun ei kovin riitä kiinnostusta aikoihin ennen islamisaatiota, enkä itsekään maan historiaan jokseenkin perehtyneenä ole saanut ainuttakaan kirjaa eteeni aiheesta.

Viihdyin kirjan parissa loistavasti noin puoleenväliin saakka. Kun siirryttiin sassanidien valloituksiin ja Manin suhteisiin kuninkaiden kuningas Sapurin kanssa, juoni muuttui tunkkaisemmaksi. Mani pääsee kuninkaiden kuninkaan auvoisaan suojeluun, ja häntä pidetään hovissa ”Baabelin poikana” ja lääkärinä, joka osaa parantaa monia vaivoja yrteillä. Sassanidien historia ei auennut minulle pelkästään tämän kuvauksen kautta, enkä rehellisesti sanottuna ole juuri nyt kiinnostunut laajentamaan tuntemustani tästä hallitsijaklaanista. Kiinnostukseni luultavasti heräisi vain, jos pääsisin matkailemaan teoksen ydinalueilla. Muinainen kaupunki Ktesifon, johon teoksen loppuosan valtataistelut keskittyvät, sijaitsi n. 30 km päässä nykyisestä Bagdadista. Muita keskeisiä paikkoja kertomuksessa ovat mm. Antiokia, Palmyra, Petra ja Tyros.

Manin kohtalo ei paljoa eronnut Jeesuksen kohtalosta, tosin en tiedä, kuinka paljon hänen ylösnousemukseensa aikanaan uskottiin. Tämän kristinuskosta karanneen itseoppineen opettajan käsitys itsestään ei ollut, että hän olisi ollut profeetta, vaan pikemminkin uskonnoista vapauttaja. Uskoisin teoksen puhuttelevan eritoten uskonnon uhreja ja agnostiikkaan taipuvaisia. Teos ei kerro ateismista, vaan mahdollisuudesta luoda omakohtainen suhde uskontoihin olematta minkään kiihkeä palvoja.

Yleensä historiallinen käsityskykyni romaaneja lukiessa rajoittuu keskiaikaan; sitä aiemmista ajoista en yleensä jaksa lukea. En ole jaksanut lukea edes Waltarin Sinuhe egyptiläistä, joka ymmärtääkseni on kuulunut lähes jokaisen suomalaisen nuoren kirjakaanoniin ainakin jonnekin 1990-luvulle saakka. Olen siis ihmeissäni, että jaksoin lukea Valon puutarhat ja että ymmärsinkin siitä ainakin puolet. Tämä matka antaa toivoa uusista aikamatkoista.

Speaking with the angels

ByrneLorna Byrnen Enkeleitä hiuksissani (Otava 2009, suom. Joel Kontro) on teos, johon on suhtauduttava avoimin mielin, jos sen maailmaan ylipäänsä aikoo astua. Koska itse olen suhtautunut skeptisesti kaiken maailman enkeli- ja yksisarvisterapioihin, mutta yleensä luen melkein kaiken eteeni tulevan irlantilaisen kirjallisuuden,  teos on aiheuttanut minussa ristiriitaisia viboja jo kauan ennen sen lukemista.

Teos on ollut maailmanlaajuinen bestseller, ja se on innoittanut monia suomalaisiakin avaamaan silmänsä siivekkäille auttajille ympärillämme. Tässä arviossa pyrin ohittamaan kysymyksen, onko enkeleitä  olemassa tai voiko enkeleiden läsnäoloon pohjautuva energiahoito auttaa ihmistä hädässä. Rajatietoon skeptisesti suhtautuvista lukijoista valtaosa ei luultavasti kykenisi lukemaan teosta loppuun, siitä huolimatta, että se on vetävästi kirjoitettu. Itse lähdin lukemaan kirjaa omaelämäkerrallisena tekstinä, en henkisen kasvun oppaana. Halusin tietää, millaista elämää kuuluisa näkijänainen Lorna Byrne on elänyt Dublinin seudulla vuodesta 1955 jonnekin 2000-luvun puolelle.

Tästä lukijan positiosta teos oli ilahduttava kokemus. Uskoipa enkeleihin tai ei, lähestyypä teosta henkisestä tai maallisesta näkökulmasta, teos puhuttelee muillakin tasoilla. Se kertoo Irlannin lähihistoriasta, sosiaalisista rakenteista, perhekulttuurista ja yleisestä arvomaailmasta. Luonto on läsnä aistivoimaisena; lähimpänä henkimaailmaa Lorna on usein luontoretkillä nummilla, vuorilla ja järvillä. Noin puolet teoksesta koostuu kohtaamisista enkeleiden kanssa, mutta puolet on ns. tavallisen elämän kertomista. Byrnen kertojahahmossa kenties vahvinta on se, että hänen elämänsä reunaehdot ovat hyvin tavalliset, tai jopa tavallista vaatimattomammat.

Byrne syntyi köyhään dublinilaiseen kotiin, jossa isä elätti perhettä pyöränkorjaajana. Perheen alkuaikoina olot olivat ankeat; heidän ensimmäinen kotinsa Old Kilmainhamissa oli niin huonossa kunnossa, että romahti käsiin. Omissa oloissaan viihtyvää, vetäytyvää ja vähäpuheista Lornaa pidettiin pitkään jälkeenjääneenä, ja siksi hänen koulutukseensa ei panostettu. Hän päätyi 14-vuotiaana apulaiseksi bensa-asemalle, jonka hoitajana isänsä silloin toimi. Suvun vähättelevä suhtautuminen tytön älylliseen kapasiteettiin satutti häntä ja sai hänet pitämään kynttiläänsä vakan alla pitkälle aikuisikään. Ikävät kommentit jatkuivat vielä silloinkin, kun hän itse oli äiti. Sukulaiset toivoivat, ettei lapsista tulisi yhtä jälkeenjääneitä kuin äidistään.

Byrne ei kirjoita tästä katkerasti, sillä hän on henkisen kasvun tiellään oppinut antamaan anteeksi. Lempeys, hyväntahtoisuus ja luja usko tuonpuoleiseen elämään ovat teoksen pohjana niin, että esimerkiksi poliittiselle tai psykologisoivalle analyysille ei jää lainkaan tilaa. Pohjois-Irlannin rauhanprosessia hän kommentoi paikoitellen laimeasti, mutta esimerkiksi omaa köyhyyttään hän lähestyy asioiden tilana, johon hän ei pysty vaikuttamaan lainkaan. Enkelit eivät tule apuun, kun ilkeä sosiaalityöntekijä käy läpi perheen ruokakaappien sisältöä. Välillä he vievät viestejä anonyymeille hyväntekijöille, joilta tulee runsaita joulupaketteja, mutta perheen yleiseen kurjuuteen he eivät puutu.

Näkijänä Byrne aloitti uransa jo lapsena. Asioiden ennalta näkeminen oli ahdistavaakin, varsinkin kun hän koki, että kyvystään avautumalla hän olisi saattanut joutua laitoshoitoon, mitä muutenkin hänen vanhemmilleen väläytettiin. Ensimmäinen henkilö, jolle hän uskalsi enkeleistä kertoa lähemmin, oli hänen aviomiehensä Joe. Tällekin hän kertoi kyvystään pienissä osissa, jotta tämä ei pelästyisi tai järkyttyisi. Mies oppi elämään vaimonsa henkisten voimien kanssa luontevasti, eivätkä ne ainakaan tuntuneet rasittavan pitkää liittoa.

Byrnen perheen kamppailut köyhyyden, vakavan sairauden ja työttömyyden kanssa ovat monumentaaliset. Kirjailija ei kirjoita vastoinkäymisistä paisutellen, romantisoiden tai katkerasti, vaan realistisesti arjen haasteet näyttäen. Irlantilaisia kurjuuskertomuksia on viime aikoina tullut maailmalle liikaa (vrt. esim Frank McCourt), mutta tässä pointtina ei ole köyhyydessä möyriminen eikä edes sankaritarina siitä selviytymisestä. Köyhyys vain on. Sen kanssa on elettävä.

Tiivistän nyt tuntoni teoksesta kahteen osioon.

Mikä teoksessa valloitti?

Harvoin olen lukenut ns. henkisen kasvun teosta, joka olisi näin elävästi, arkisesti ja ilman krumeluureja kirjoitettu. Byrne ei oikeastaan anna lukijalleen paljoakaan ohjeita, kehottaa vaan pitämään silmät auki ihmeille, jotka tapahtuvat keskellämme, huomaammepa ne tai emme. Teos tuskin saa ketään näkemään enkelihahmoja arjessaan juuri samalla tavalla kuin Lorna Byrne ne on nähnyt ja kokenut, eikä se ole kirjan tarkoituskaan. Myös kirjailijan suhde kristinuskoon tuntuu olevan terveellä pohjalla, ja hänen rakkaudellinen viestinsä ei tosiaankaan rajoitu kristittyihin. Byrnellä on myös kristityksi kirjailijaksi hyvin armollinen lähestymistapa esimerkiksi abortin tehneitä kohtaan. Kristillisyyden osuus tosin on niin vahva, että pitäisin teosta enemmän hengellisenä kuin henkisenä.

Mikä teoksessa mätti?

Olen aivan allerginen kaikille henkiparantajille ja näkijöille, jotka pesevät kätensä poliittisista ja yhteiskunnallisista kysymyksistä. On naiivia olettaa, että henkinen kasvu olisi joku poliittisen toiminnan vaihtoehto tai että henkiolennot helpottaisivat asuntopulaa, rasistista syrjintää tai parisuhdeväkivaltaa. Lorna Byrne on minulle tärkeiden kysymysten äärellä hampaaton. Monet hänen kaltaisensa kokemusasiantuntijat ovat perustaneet kansalaisjärjestöjä ja yhteisöllisiä keskuksia, joissa apu on sosiaalista ja materiaalista, ei niinkään henkistä. Irlannissa tällaiselle toiminnalle on pitkä perinne, ja mielestäni Byrne ohittaa heidän olemassaolon, luottaen hyvin yksilökeskeiseen ja konservatiiviseen maailmankuvaan. Mikään perinteisten perhearvojen pro-life-fanaatikko hän ei ole, mutta olin jokseenkin hämilläni hänen käsityksistään raskauden keskeytyksestä – hänen mielestään sikiöllä on sielu, joka valitsee abortin jo hedelmöityshetkellä. Teoksen maailmankuva on myös fatalistis-deterministinen. En tiedä haluaisinko elää maailmassa, jossa ainoa tuki ja turva ovat enkeliparantajat.

Teos on saanut Suomessa ylistävän vastaanoton ns. henkisissä piireissä, mutta varsinaisia kirja-arvioita siitä näyttää olevan olemassa vähän. Mene ja tiedä, jos tämä teos on saanut Katri Helenan ja Manuela Boscon kaltaiset julkkiksetkin avaamaan silmänsä enkeleille. Ilmiö on vasta saamassa siipiä Suomessa, mutta enkeleiden ja yksisarvisten parissa jotkut jo tienaavat elantonsa.

Uuden ajan evankeliumi

Lukurauhan päiväTänään vietetään lukurauhan päivää, ja huolimatta postauksistani aiemmin lukemistani teoksista, en ole tänään jaksanut keskittyä syvälliseen lukemiseen. Lukemista tulevat muutenkin lähiviikkoina hidastamaan muutto ja muut elämän muutokset. Pakkasin taas parisataa nidettä kierrätykseen ja aarteiden joukossa on minulle rakkaan norjalaisen Erlend Loen yhdessä Kim Hiorthöyn kanssa tekemä aikuisten satu Maria & José (LIKE, 2002, suom. Outi Menna).

Paras uutinen kuitenkin on, että olen nyt lukenut Loelta viisi teosta ja lukemattomia suomennettuja on jäljellä kymmenen. Loen tekstit ovat todellisia pahan päivän pelastajia, sen tyyppistä terapeuttista kirjallisuutta, jotka taatusti paistavat pahimpaan risukasaankin. Yleensä Loe-fanit ovat minua nuorempia kaupunkilaishipstereitä, joten olisin erityisen kiinnostunut kuulemaan mitä vanhemmat lukijat hänestä ajattelevat.

Tästä noin viisikymmensivuisesta, isotekstisestä teoksesta puolet ovat kuvia ja varsin hienoja sellaisia. Kuvan ja sanan dialogi on saumatonta ja raivaa tietä näinä päivinä varsin suositun sarjakuvaromaanin genrelle (en muista lukeneeni niitä vielä 90-luvulla – tämä teos on alkuperäisesti vuodelta 1994, vuodelta jolloin vihdoin opin käyttämään tietokonetta, sain ensimmäisen sähköpostiosoitteeni ja ensimmäinen lapseni syntyi).

Teoksen nimestä voi jo päätellä paljon. Tosin norjalais-espanjalaiselle pariskunnalle syntyykin tyttö varsin eriskummallisissa oloissa. Modernia Mariaa kiinnostaa enemmän keskustelu kaukana asuvien nettiystävien kanssa kuin deittailu paikallisten miesten kanssa. Näkökulma tarinassa muistuttaa minua etäisesti Pedro Almodovarin leffoista, varsinkin leffasta Kaikki äidistäni. Tarina on hyvin lempeä ja rakkaudellinen.

Luulisin, että teos voisi ilahduttaa kunnon kristittyjä ja erityisesti vähemmän kunnollisia sellaisia. Minusta teos sopisi erinomaisesti ääneen luettavaksi joulupöydässä. Teos naurattaa makeasti muinakin vuoden päivinä. Mitään kristinuskoa rienaavaa tai pilkkaavaa en kirjasta löytänyt, se on vain spekulatiivista fiktiota siitä, kuinka ilosanoma voitaisiin kertoa nykyihmisille. Teos sopii erinomaisesti esimerkiksi luettavaksi bussimatkalla, ja avautuu varmasti myös niille, jotka lukevat kirjoja harvemmin.

 

Thamesin jumalalliset koomikot

Fynn Setä JumalaEilisen naurukiintiöstäni huolehti vanha tuttava, joka postitti sosiaaliseen mediaan vuodatuksen siitä, kuinka hänen 666-numerosarjan sisältävä puhelinnumeronsa oli estänyt häntä elämästä kunnon uskovaisen elämää (ja kuinka Jumala oli saanut hänet muuttamaan numeron  yllättäen). Nauruni ei ollut aivan hyväntahtoista, johtuen siitä, että samainen ihminen tuhosi taannoin yhteisöllisen taideprojektini fanaattisella uskonnollisella käytöksellään. Hampaankolossa on paatunutta kaunaa. Pidätän oikeuden jakaa hänen uutisensa anonyymisti tietäen, ettei hän koskaan lukisi blogiani. Ja jos lukisi, hänen kuuluisi tietää, miltä hänen vuodatuksensa tuntuvat meistä syntisistä.

Muutamassa vuodessa kierroksia näyttää tulleen vain lisää. Jos tuttavani sai elämäänsä helpotusta vaihtamalla puhelinnumeronsa, suotakoon tämä ilo hänelle, mutta tosiasiassa hänen päivittäinen elämänsä on täynnä vastaavia ansoja eivätkä ne koskaan pääty. Jumalan merkit ovat kaikkialla, eikä hän voi poistua kotoaan ennen perinpohjaista konsultaatiota päivän jumalallisesta ohjelmasta. Suunnitelmat esimerkiksi ihmisten tapaamisten suhteen muuttuvat jatkuvasti, sillä hänen Jumalansa usein asettaa estoja kanssakäymiseen tavallisten syntisten kanssa. Vastaavasti työssä käyminen hankaloituu, sillä hänen on vaikea olla tekemisissä niiden ihmisten kanssa, jotka eivät hyväksy Kristusta henkilökohtaisena pelastajanaan.

Fynnin Setä Jumala, täällä Anna (WSOY 1974/6, suom. Taisto Nieminen) voisi antaa tähänkin hämmennykseen vastauksen, tosin ilolla, ilman vainoharhaista kuuliaisuutta. Jos Jumala on luonut numerot, silloin matematiikkakin voi olla jumalanpalvelusta. Pedon lukuja ei tässä teoksessa ladella, vaan huomio keskittyy arjen pieniin ihmeisiin – Jumalan antamiin mahdollisuuksiin, ei esteisiin. Koska luen hengellistä kirjallisuutta aniharvoin, minulla on vähän vertailupintaa, mutta pitäisin kirjaa unohdettuna klassikkona, ilosanoman todellisena viestinviejänä ja sallivuuden teologian asianajajana.

Fynnin oikeasta persoonasta on käyty pitkään debattia; hän saattaa jopa olla korkea kirkonmies, tai sitten vain vaatimaton riviuskovainen, joka ei tällä kirjalla halunnut huomiota itseensä. Teoksen ”totuudellisuus” tuskin kiinnostaa nykylukijaa, vaan enemmän filosofinen ja hengellinen sanoma. Olivatpa Anna tai Fynn olleet oikeasti olemassa tai ei, kirjan tarkoitus on ravistella lukijaa pohtimaan uskon elävyyttä ja perimmäistä merkitystä. Tässä viesti on vahvasti uskontojen välinen ja ekumeeninen: 1930-luvun monikulttuurisessa ja -uskonnollisessa East Endissä pelkkä kirkossa käynti ei tunnu riittävältä tavalta palvella Jumalaa. Juutalaiset, muslimit ja eriväriset ihmiset ovat jo osana köyhälistökorttelien arkea. Myös iloiset naiset osallistuvat arkeen täysinä subjekteina. Kenenkään ammattia tai moraalia ei kyseenalaisteta, kaikista kadun asukeista koitetaan löytää hyvää sanottavaa.

Anna on 5-vuotias orpo, tai väkivaltaisesta kodista karannut lapsi – hänen taustansa ei tule täysin selväksi, sillä tavatessaan Fynnin East Endin yössä hän ikään kuin syntyy uudelleen. Fynn on 19-vuotias tavallinen duunaripoika, joka asuu edelleen kotonaan irlantilaissyntyisen äitinsä luona. Äidin kotiin mahtuu kodittomat kissat, koirat ja orpolapset. Annalle sijataan sänky, ja hän jää perheeseen asumaan. Fynnin ja Annan ystävyyssuhde on erityislaatuinen: vaikka nuori mies näkee tytön puhtaana lapsena, silti Anna pystyy pitkien sokraattisten dialogien kautta opettamaan pelastajalleen elämän ainutlaatuisuudesta. He eivät ole kuvitteellisessa isä-lapsisuhteessa eivätkä sisaruksiakaan, vaan puhtaasti ystäviä. Tällaiset lapsen ja aikuisen väliset ystävyyden dokumentit ovat harvinaisia.

Teoksen historiallinen ja yhteiskunnallinen särmä on terävä, siksi se vakuuttaa muutenkin kuin hengellisenä kirjana. Tässä eletään toisen maailmansodan aattoa, ei enää Marxin 1800-luvun aikaa, jolloin ryysyproletariaatti taisteli viimeisestä leipäpalasta ilman visioita tulevaisuudesta. East Endin asukkaat ovat jo mukana modernissa kulutuskulttuurissa vaatimattomin panoksin, hakemalla noutoruokaa pudding-paikoista ja loiteroimassa Woolworth’s-tavaratalon kahvilassa. Sodan alkaminen satuttaa pientä Annaa ja hänen itse luomaa perhettään suunnattomasti. Kolmen vuoden turvapaikka kärsimykseltä tuhoutuu syksyllä 1939.

Nautin teoksessa eniten Annan ja Fynnin yöllisistä retkistä Lontoon alamaailmaan. Usein parivaljakko löytää toisensa filosofoimassa Thamesin rannoilla kaukana kotoa. Ryyppyremmien sosiaalisuudestakin he löytävät hyviä puolia. Oivallukset Jumalan hyvyydestä syntyvät enimmäkseen huumorin kautta: he jaksavat toistaa keksimäännsä vitsiä Jumalan kaikkialle ulottuvasta silmästä – Jumalalla kun ei ole selkäpuolta, niin hänellä ei voi olla takapuoltakaan. Pylly- ja seksihuumoria viljellään rehevästi. Anna tietää tarkalleen, kuinka lapsia tehdään ja käyttää seksuaalisuudesta ilmapallon metaforaa: mies on sen ulkopuoli ja nainen sisäpuoli. Oivalluksista tulevat mieleen Latinalaisen Amerikan vapautuksen teologia ja naurujooga.

Teos oli filosofisuudessaan kaikenkattava ja aiheutti minulle melkein täyden unettoman yön. Usein hengellinen kirjallisuus lohduttaa tai tyynnyttää, tämä virkisti ja stimuloi äärimmäisyyksiin. Veikkaan, etten pysty luopumaan tästä kierrätyskorin helmestä, vaan pidän siitä kiinni kynsin hampain. Tai tarjoan seuraavalle Sanaa kipeästi janoavalle, jollekin, joka pitää Jumalaa rankaisevana ja tuomitsevana elämän rajoittajana ja ankeistajana.