Paratiisin pikkelsseillä maailmanmaineeseen

Teos: Arundhati Roy: The God of Small Things (Flamingo, 1997)

Moni blogini hieman vanhempi lukija varmaan muistaa v. 1997 Kirjatapauksen, eli Arundhati Royn esikoisteoksen The God of Small Things. Olen nähtävästi hankkinut teoksen Turusta Aleksis Kiven päivänä vuonna 1997, ja ihastunut päätäpahkaa nuoren naiskirjailijan tyyliin ja rohkeuteen. Tuossa vaiheessa olin muutenkin juuri hurahtanut Intian ja Pakistanin kirjallisuuksiin, mutta Royn teos oli noiden kirjojen meressä jonkinlainen Jackpot, ja merkki uudentyyppisestä naiskirjallisuudesta.

Hänen jälkeensä aika moni muukin intialainen naiskirjailija pääsi maailmanmaineeseen, ja 90-00-lukujen aikana maailmankirjallisuudessa jylläsi varsinainen Intia-buumi. Roy kirjoitti vain tämän esikoisensa, siirtyi sitten täyspäiväiseksi aktivistiksi ja julkaisi pitkään vain poliittisia kirjoituksiaan. Hänen toinen romaaninsa sai odottaa 20 vuotta, eikä The Ministry of Utmost Happiness jää yhtään tämän esikoisen varjoon – se vaan on paljon kompleksisempi ja suurempi kertomus.

Molemmat teokset ovat kirjoja, joiden omistaminen on ollut minulle tärkeää. Jostain syystä The God…oli päätynyt mökille, ehkä jonkun muun perheen jäsenen sinne roudaamana. Pokkari on ollut lainassa monella ihmisellä ja on ihastuttavan kulahtanut. Luin kirjaa mökillä ja eilen kaupungilla monessa pisteessä, kuten kuvan sushibuffetissa. Luultavasti kyseessä oli kolmas lukukerta, ja aika paljon olin jo unohtanut sen juonesta.

The God of Small Things on rakkauslaulu Keralalle, Royn äidinpuoliselle kotimaisemalle. Teoksen päähenkilöt, kaksoset Rahel ja Estha, ovat äidin puolelta Syyrian kristittyjä, ja isän puolelta hinduja. Vanhempien seka-avioliitto ei ole ollut juhlan aihe kummassakaan päässä, ja äiti Ammu eroaa alkoholisoituneesta miehestään jo lasten ollessa pieniä. Tytär Rahel palaa äidin kanssa kotikylään Keralaan, mutta Estha jätetään Bengaliin isän luo tasapuolisuuden vuoksi. Jossain vaiheessa juoppo isä saa tarpeekseen pojan huoltajuudesta, muuttaa Australiaan ja lähettää poikansa takaisin äidilleen.

Kirjassa eletään vahvimmin myöhäistä 1960-lukua ja varhaista 1970-lukua, kaksosten lapsuutta ja nuoruutta. Lasten isoäidillä on tehdas nimeltä Paradise Pickles, jonka Oxfordissa opiskellut kommunistieno Chacko ottaa omistukseensa vain siksi, koska on suvun ainoa mies. Tehdas menestyisi loistavasti, ellei eno panisi käytäntöön kaikkea puoluekoulussa oppimaansa. Enolla on myös brittiläinen ex-vaimo Margaret ja tytär nimeltä Sophie Mol, joka tulee suvun yllätykseksi pitkälle vierailulle suoraan Lontoosta. Lontoolainen serkku nostattaa lasten kurssia kyläläisten parissa, mutta samalla he kokevat, että joutuvat esiintymään alkuperäiskansan edustajina rasitukseen saakka.

Kirjassa kuolee ihmisiä traagisissa oloissa. Äiti Ammu lähtee maailmasta 31-vuotiaana keuhkotautisena haamuna, ja serkku Sophie Mol hukkuu kotikylän jokeen 9-vuotiaana. Äidin salasuhde kylän kastittomaan kommunistiin Veluthaan on saanut liikaa huomiota, sillä rakkauden lait määräävät, ketä saa rakastaa ja kuinka paljon. Kylässä ahdistellaan myös lapsia seksuaalisesti, eikä äideillä ja mummoilla ole lukutaitoa tällaisten kytkösten huomaamiseksi. Vaikka Roy kuvaa kylän luontoa ja raitin maisemia suurella rakkaudella, teos on samalla riipivän järkyttävä kuvaus kastijaosta ja muista mentaalisista rajoitteista.

Syyrian kristityistä Roy ei anna kovinkaan mairittelevaa kuvaa. Tämä ryhmä kuuluu Keralassa historialliseen eliittiin, joka sortaa myös muita (ennen kastittomia) kristittyjä yhtä suvereenisti kuin muita osattomia ja köyhiä. Uskontojen moninaisuus on teoksen kiinnostavin elementti, varsinkin, kun kaksosten tädin Baby Kochamman elämän rakkaus, katolinen Father Mulligan kääntyy Vishnun palvojaksi ja hylkää kristinuskon. Eri kristilliset kirkot kilpailevat paikastaan auringossa, ja lapset saavat vaikutteita myös ”uudestisyntyneiltä” valkoisilta lähetyssaarnaajilta. Joutavuuksien jumalalle kelpaa amuleteiksi kaikki turha sälä, joten australialaisen saarnaajan lahjoittama Qantas-lentoyhtiön pehmolelu on yhtä arvokas palvonnan kohden kuin pehmopornovideot tai Love-in-Tokyo-hiuslenkit.

Minulle tämä teos on aina ollut ”hengailukirja”, eli olen lukenut sitä enemmän tunnelmien ja mielenmaisemien vuoksi kuin älyllisenä postkoloniaalina romaanina, jota se myöskin suvereenisti edustaa. Teos ei tuntunut yhtään vanhentuneelta näin 22 vuoden jälkeen, vaan voin edelleen lämpimästi suositella sitä jo modernina klassikkona.

Mainokset

Värmlannin kaskenpolttajista


Teos: Leena Lander: Mikaelin kronikka (Kirjayhtymä, 1983)

Leena Lander on kirjailija, jonka muistan parhaiten kuvauksista suomalaisten lastenkotien julmuuksista. Olen ehkä lukenut häneltä kaksi teosta aiemmin, ja pitänyt häntä korkeassa kurssissa varsinkin kielenkäytön vuoksi. En kuitenkaan tiennyt, että hän on kirjoittanut ainakin yhden historiallisen romaanin, eli Mikaelin kronikan.

Kirja oli erikoinen yllätys siksikin, että se kertoo Ruotsin Värmlannin metsäsuomalaisista. Heistä minulla oli varsin vähän tietoa ennen kuin prinssi Danielin sukujuurista uutisoitiin iltapäivälehdissä. Viime vuonna luin ensimmäisen romaanini tästä jo melkein unohdetusta etnisestä ryhmästä, norjalaisen Britt Karin Larsenin teoksen Finnskogen- elämän kehto. Olikin sitten hauska huomata, että Lander on kirjoittanut samasta poppoosta teoksen jo 1980-luvulla.

Teos sijoittuu 1600-luvulle, jolloin mestäsuomalaiset vielä muistavat hyvin kotimaansa Itämaan. Mikael Andreaksenpoika on nuori, lukutaitoinen talonpoika, jota kirkkoherra houkuttelee ruukin patruunan kirjuriksi. Hommaan tarvitaan kaksikielistä tekijää, mutta Mikael ei millään haluaisi pettää omaa kansaansa sortovallan leivissä. Jossain vaiheessa hänen on kuitenkin suostuttava tehtävään, koska hänen oma perheensä pitää häntä muuten halveksittavana työn vieroksujana.

Kun Mikael löytää ikätoverinsa Tuomaan kuoleman kielissä avantoon työnnettynä, hän arvaa, mistä on kyse. Herrojen penikoilla ei ole puhtaat jauhot pussissa, ja kirkkoherran laiska Erik-poika on pahimpia kiusantekijöitä. Suomalaiset metsäläiset ovat jo tietoisia periaatteellisista oikeuksistaan, mutta Tuomas tyytyy kohtaloonsa, vaikka on menettänyt molemmat jalkansa. Ringbyn siirtolaiskansa on nöyrää ja kohtaloonsa tyytyvää, mutta pakanauskon perimä sinnittelee heissä noitavainoista huolimatta.

Mikael löytää itsensä kahden naisen loukosta, eikä pääse naimisiin varsinaisen mielitiettynsä Anna-Karoliinan kanssa. Ei, koska tumma velhotar Marjatera on raskaana ja väittää Mikaelia lapsen isäksi. Anna-Karoliina itse järjestää sulhonsa naimisiin tämän huonomaineisen, noidaksi epäillyn neidon kanssa, ja avioliitto on alussa kovin onneton. Kylillä myös huhutaan, että Mikael olisi houkuteltu aisankannattajaksi.

Teos kertoo paljon uskontojen ja uskomusten sekamelskasta maassa, jossa uskonpuhdistus otetaan kirjaimellisen vakavasti. Kylään saapuu patruunan vieraaksi italialainen markiisi Giacomo, joka väittää olevansa protestantti pakolainen. Hänellä on kuitenkin epäilyttäviä paavinuskoisia tapoja, kuten ristinmerkkien teko ja vihkiveden pirskottelu, jotka antavat vinkkiä mahdollisesta peitetarinasta. Miehen uskon aitoutta epäillään, ja häntä tutkitaan kuin Migrin uskontotestissä konsanaan. Onko sitten metsäsuomalaisten pakanatavat huolestuttavampia kuin paavinuskoisten, sitäkin jäin miettimään.

Marjatera saa kaksoset, ja näkee kirkottamisen ja kasteen päivänä kirkon portilla kuoleman varjon. Tämä pelästyttää hänet tolaltaan, ja pian vahvempi tytöistä kuolee. Hän ei halua lastaan haudattavaksi kirkon kellariin, vaan kaivauttaa hautapaikan omalle pihalleen. Lasten synnyttyä Mikael joutuu Skooneen sotimaan, taas vastoin tahtoaan, ja Marjatera joutuu taistelemaan oikeudesta asua kruunun omistamassa mökissä. Naisen asema ei ole tuon ajan ruotsalaisessa yhteiskunnassa kummoinen, ja varsinkin yksin lapsiaan elättävän naisen ovella käy usein härskejä hyväksikäyttäjiä.

Kaiken kaikkiaan romaani on juureva, ja varmasti Lander on tehnyt paljon taustatöitä historiallisen uskottavuuden luomiseksi. Verrattuna romaaniin Finnskogen tästä kuvauksesta sain hieman ”sivistyneemmän” kuvan metsäsuomalaisista, kun taas Larsen kuvasi kansaa, joka eli vielä syvemmin metsäläisyydessään.

Pidin paljon kirjan naisnäkökulmasta, mutta loppua kohti tarina hieman puuroutui. Tai yksinkertaisesti ruotsalaisten 1600-luvun sotaretket eivät jaksaneet suuresti kiinnostaa. Lopun kahden sivun epilogia, jossa summattiin Mikaelin puoli elämää, en olisi ehkä halunnut lukea. Kirja tuntui jäävän jopa kesken, mutta tämän tyyppisiä ratkaisuja näkyy usein juuri historiallisissa romaaneissa. Ehkä Lander tämän kirjoitettuaan huomasi, että hänen varsinaiset kykynsä ovat lähihistorian kuvaamisessa. On kuitenkin aina kiinnostavaa löytää kirjailijoita, jotka kokeilevat monia genrejä.

Paastonajan huipentuma

Teos: Amos Oz: Juudas (Tammi, 2018)

Käännös: Minna Tuovinen

Vihdoin päästään paastolukemistojeni huipentumaan, kirjaa, jonka melkein luin loppuun jo viime pääsiäisen aikana, mutta joka silti jäi telakalle. Amos Oz (1939-2018) on kirjailija, jonka löysin viime vuosikymmenellä ja jonka tuotannosta olin silloin hurmoksissani. Viime vuonna uutinen kirjailijan poismenosta sykähdytti – hän vaikutti tekijältä, jolla takuulla olisi ollut vielä lukemattomia maailmoja kerrottavanaan. Hänen viimeiseksi romaanikseen jäi Juudas, teos, jossa käydään läpi juutalaisia käsityksiä Jeesus Nasaretilaisen kohtalosta ja Juudas Iskariotin osuudesta tähän.

Teoksen kertoja, Ash Shmuel, on parikymppinen opiskelija, jonka lopputyön aiheena on Jeesus juutalaisin silmin. Työ on ylitsepääsemättömässä kriisissä, sillä Ash on saanut selville, että kaikki hänen löydöksensä oli jo löydetty 1930-luvulla. Hän ei myöskään halua vaihtaa aihetta, joten ainoa vaihtoehto on harkita opintojen keskeyttämistä. Myös hänen vanhempansa ovat tehneet konkurssin, joten taloudellista tukea ei ole tiedossa mistään. Pattitilanteessa hän löytää erikoisen työpaikkailmoituksen, jossa etsitään seuramiestä invalidille vanhukselle.

Herra Gershom Wald on ”kova luu”, älykkö, joka elää kirjoilleen Jerusalemin läntisessä kaukiossa. Rähjäinen asuinalue on miltei maaseutua, ja Ash pystyy siellä harjoittamaan erakoitumista. Hänen ainoa tukikohtansa on unkarilainen ravintola, jossa hän käy päivisin syömässä gulassia ja hedelmäkompottia. Miesten taloutta johtaa rautaisin ottein mystinen nainen Atalja, joka on Ashia puolet vanhempi, mutta edelleen puoleensavetävä, jopa vaarallisella tavalla. Asetelma suorastaan vaatii, että Ash rakastuu dominoivaan vuokraemäntäänsä, ehkä se on jopa hänen kehitystehtävänsä.

Kuka kirjan hahmoista sitten on nykyajan Juudas, siitä lukija voi olla montaa mieltä. Ainakaan Ashin tarinaan ei liity suurta syyllisyyttä: hän on astmaattinen, sydämen laajentumasta kärsivä haaveilija, jonka ainoat ystävät ovat sosialistikerhossa, joka on Stalinin kuoleman jälkeen jakautunut ikävästi kahtia. Entinen tyttöystävä on mennyt naimisiin parempaa toimeentuloa lupaavan tylsimyksen kanssa, eikä hän ole sitä tyyppiä, joka nopeasti ystävystyisi uusien ihmisten kanssa. Hän on omalaatuinen ”luolamies”, jossa ehkä on eroottista vetovoimaa, mutta se ei riitä naisten pitämiseen kuvioissa. Atalja kiusoittelee häntä, mutta kaksikko käy välillä omituisilla treffeillä.

Teoksessa seikkaillaan Jerusalemissa ristiin rastiin ja käydään monessa raamatullisessa kohteessa. Minulle Jerusalem on edelleen kauttaaltaan mystinen ja vieras kaupunki, vaikka viime aikoina on tullut sitä Raamattuakin luettua enemmän kuin aikoihin. Siksi en osannut sijoittaa kaikkia tapahtumia ”sieluni silmin” kohteisiinsa, mutta ei se lukemista haitannut. Kirjassa eletään vuosia 1959-60, aikaa, jolloin kokonainen sukupolvi on kasvatettu sotimaan nuoren kansallisvaltion puolesta. Gershom Wald kuuluu niihin, joiden oikeudentajuun sotiminen kuuluu, kun taas Ash on synnynnäinen pasifisti, postimerkkien keräilijä.

Amos Ozin kirjoista olen bongaillut Suomi-viitteitä. Hän tutustui Suomeen lapsena naapurustossaan asuneen suomalaisen lähetyssaarnaajanaisen kautta, ja tämän tädin kohtaaminen oli ilmeisesti niin merkittävä tapaus hänen elämässään, että Suomi-sympatiaa mahtuu myös romaaneihin. Tässä viitataan sanontaan, että yksi suomalainen sotilas vastaa kymmentä venäläistä, ja Mannerheimin ja Kallion keskusteluun aiheesta. Vastaavaa logiikkaa käytettiin myös Israelin armeijassa, mutta koskaan ei tiennyt, mistä löytyi vastapuolen yhdestoista sotilas.

Teoksessa ei tapahdu paljoa, ja puolet sen sisällöstä liittyy päähenkilön gradun Juudas-pohdintoihin. On toki hurjaa pohtia sitä, kuinka paljon vihamielisyyttä Talmud ja Uusi Testamentti ovat luoneet ristiin luettuina, ja sitä, kuinka se vaikutti juutalaisten elämään eri Euroopan maissa.

Oz on taustaltaan liettuanjuutalainen, ja ehkä hänen onnekseen hänen sukunsa ehti muuttaa maasta vapaaehtoisesti ennen holokaustia. Voidaan spekuloida, mihin pisteeseen saakka tämä romaani on omaelämäkerrallinen, ei kokonaan, sillä tiedän hänen henkilöhistoriastaan asioita, jotka eivät tapahdu kirjassa. Ja päähenkilön suku on tässä latvianjuutalainen, jolla on juuret Riian kaupungissa. Silti kirjan hahmot ovat lähes kaikki ennen toista maailmansotaa Palestiinaan siirtyneitä eurooppalaisia juutalaisia, joilla ei siis ole holokaustista selviytymisen historiaa.

Maahaasteessa olen nyt rastilla 29 /196: Israel. Israelilainen kirjallisuus on kieltämättä jäänyt minulle etäiseksi Ozin tuotannon ulkopuolella; takavuosina on tullut luettua paria naiskirjailijaa, joiden nimiä en muista, mutta joiden teoksista pidin. Tähän kohtaan olisin tietty maajaon pohjalta valita myös palestiinalaisteoksen, koska Palestiinaa ei edelleenkään ole olemassa tunnustettuna valtiona. 

Puolieläinten ja -jumalten saarella

Teos Asta Piiroinen: Kristuksen majatalo (LIKE, 1997)

Sängynalusmuumio-osastolta taas, hei. Tämän teoksen olen pelastanut Kaukajärven kirjaston kierrätyshyllystä vuonna 2009 (noina aikoina vielä nimikoin kirjani), ja se muhi edellisen asuntoni sängyn alla kuutisen vuotta. Luulin heittäneeni sen seuraavalle lukijalle muutossa, mutta yhtäkkiä se löytyikin karsitusta hyllystäni, simsalabim!

Annoin siis tökkivälle teokselle ehkä viidennen mahdollisuuden. Kirjan poimin alun alkaen siksi, että sen nimi oli niin maan mainio, mutta varsinkaan viime vuosikymmenellä minua ei yhtään jaksanut kiinnostaa sen teema, etuoikeutettujen eurooppalaisten harrastama hyppely Kreikan saaristossa.

Nyt teos kiinnostaa jo pääsiäisen vuoksi. Tänä vuonna olen kyllä paastonnut, olosuhteiden vuoksi enemmänkin kuin olisin halunnut, mutta Kristus-aiheista kirjallisuutta en ole ehtinyt pahemmin lukea. Hengellinen hyllyni on sakean pölyn peitossa, ja sinne soisi löytyvän myös vetävää ja huumoripitoista kaunokirjallisuutta, ei pelkkiä rukouskirjoja. 

Tässä romaanissa Tuuli-niminen päähenkilö matkustaa Kreikkaan, satujen saarelle surrakseen miehensä itsemurhaa. Tuuli on käynyt Kristuksen majatalossa aiemminkin, ja kuuluu tässä mystisessä majoituslaitoksessa jo vakiokalustoon. Paikan omistaja, noin kuusikymppinen Christos on Suuri Persoona, joka dominoi kaikkea, mitä talossa tapahtuu. Hän on majatalon pitäjänä suurpiirteinen ja mielivaltainen: roskien viennistä käydään megalomaanisia riitoja, ja osa asiakkaista saa tiskin alta salaista alennusta, johon toki kuuluu vaitiolovelvollisuus joistain paikan käytänteistä.

Kirjassa käydään suuria keskusteluja Euroopan henkisestä tilasta majatalon terassilla ouzo- ja rakilasien äärellä. Viinatarjouksista on asiakkaiden vaikea kieltäytyä, koska Kristuksen elämänfilosofia on kale zoe, good life. Uutta verta ikuisiin väittelyihin tuo nuori ranskalainen tutkijamimmi Chantal, joka on saarella parantumassa hermoromahduksestaan. Hän on maailmanparannuskiihkossaan jopa Kristusta pidemmällä, ja onnistuu syyllistämään jokaisen turistin puolikkaalla lauseella. Chantalin hahmossa oli paljon Greta Thunbergia, ja hän toimi hyvänä muistutuksena siitä, ettei ahdistuminen hiilidioksidipäästöistä ole mitenkään uutta tai omaperäistä tässä ajassamme.

Piiroinen kuvaa myös Tuulin suomalaista todellisuutta herkullisen outouttavasti. Tuuli kuvailee majatalon vieraille kotimaataan paikkana, jossa kaikki intohimo kohdistetaan asuntolainojen maksamiseen ja kesämökkien rakentamiseen. Nautinnon viivyttäminen on kansalaishyve, eikä niillä mökeilläkään välttämättä osata viipyillä viinin ja oliivilautasten ympärillä. Kirjan Suomi-kuva ei ole ruusuinen, mutta tässä kuitenkin kuvataan Suomea, jossa Kainuu oli pääasiallisesti rosoisen romanttinen mummola, ei perussuomalaisuuden kasvualusta. Tuuli ei vihaa kotimaataan, eikä suhtaudu sen ongelmiin kovin poliittisesti, mutta selvästi hänen on parempi olla sieltä poissa.

Viihdyin tässä repaleisessa, elämäniloisessa todellisuudessa kokonaisvaltaisesti, kaikki aistit auki, vaikka varsinkaan siinä kuvattu romanssi Tuulin ja tanskalaisen Raúlin välillä ei pahemmin sävähdyttänyt. Toki kaukaisen saaren ja resuisen majatalon tarinaan kuului ripaus rikollisuutta, muuten meininki olisi kääntynyt liian filosofiseksi. Olen ehkä reissuillani joskus käynyt vähän tämäntyyppisessä majatalossa, ja haluaisin löytää sellaisia lisää. Christosin hahmo samastui taas omassa mielessäni erääseen sisilialaiseen ravintoloitsijaan, jonka touhuja seurailin muutama vuosi sitten Marettimon saarella.

Maahaasteessa olen nyt rastilla 21/196: Kreikka. Alun perin olin lukemassa tähän Anja Snellmanin uusinta romaania, jonka toivon löytäväni uudelleen. Näissä molemmissa oli yhtä vetävä tunnelma, joten ehkä suoritan tämän rastin kahdella teoksella.

Pushkinin palvontaa Pakistanissa

Nadeem Aslam: Kultainen legenda (LIKE, 2019)

Suomennos: Kirsi Luoma

Maahaasteeni kohta Pakistan on jo täytetty Kamila Shamsien teoksella, mutta heti perään tuli tämän teoksen upeuden haastava sielunkumppani. Nadeem Aslam on kirjailija, jolta olen lukenut aiemmin vain yhden teoksen, The Wasted Vigil, joka sijoittui Afganistaniin (tai tarkemmin sanottuna, se taisi jäädä kesken). Hän, kuten Shamsie ja Mohsin Hamid, kuuluvat maansa suosituimpiin nuoremman polven kirjailijoihin, ja taso on kerrassaan huikea.

Tämä teos kertoo kristittyjen asemasta kuvitteellisessa Zamanan kaupungissa, joka muistuttaa kovin läheisesti Punjabin Lahorea. Zamana on kaupunki, jossa on kristittyjen köyhien slummeja, niin keskittyneitä, että niistä voi jopa ostaa alkoholia kulmakaupoista. Badami Baghin pahamaineisella alueella on jopa salabaareja, kuten No Tension, jossa rikshakuski Lily käy salaa kännäämässä ainoalta tyttäreltään Heleniltä. Helenin äiti on kuollut palkkamurhattuna, ja murhaaja on juuri päässyt vankilasta alle vuoden tuomiolla opeteltuaan ulkoa Koraanin. Lilyllä on myös salasuhde naapurinsa Ayshan kanssa, joka on imaamin tytär ja jihadistin leski. Jo tämä tarina nostattaa hien pintaan, tämähän on aivan absurdia – ja mahdollista Pakistanissa.

Kirjan päähenkilö on nuoren Helenin suojelija, varakas arkkitehti Nargis, joka on itsekin juuri jäänyt leskeksi, hyvin samanlaisissa olosuhteissa kuin tämän isä. Nargis on syntynyt kristityksi ja vaihtanut identiteettiä lähtiessään opiskelemaan. Hän onnistui salaamaan entisen uskontonsa ja sukujuurensa aviomieheltään noin kolmenkymmenen vuoden mittaisen avioliiton ajan. Kun mies kuolee ampumavälikohtauksessa Zamanan kadulla, tuore leski huomaa, että Margaret, hänen alter egonsa, palaa kuvioihin voimalla.

En paljasta juonesta enempää, mutta teos on juonen kuljettamisen suhteen mestarillinen. Nykypäivän vaikean kerroksellisuuden lisäksi siinä aikamatkaillaan keskiajalle muslimirenessanssin aikaan, ja vieraillaan myös näiden älykkönaisten kotijumalan Pushkinin luona tsaarinaikaisessa Moskovassa. Myös Kashmir, sen ääriliikkeet ja kahtiajaettu kansa, nousevat keskeiseksi teemaksi, kun naisten luo pelmahtaa aito sissi rajan takaa turvapaikkaa etsimään.

Kirja on minulle henkilökohtaisella tasolla koskettava, olenhan itsekin yrittänyt kirjoittaa muistoistani Pakistanin kirkoista, ja niiden erikoisesta historiasta. Ajatus eri uskontojen rauhanomaisesta rinnakkainelosta haihtuu vuosikymmenien aikana kuin tuhka tuuleen, vaikka samalla ihmisten historiallinen muisti on pitkä, jopa lukutaidottomien. Kiinnostavalla tavalla tässä teoksessa esitelty moskeijahanke muistuttaa paljon Tanskassa vaikuttavan naisimaami Sherin Khankanin ideoita kolmen kirjan uskonnon yhteisestä talosta.

Kristittyjen vaino tulee iholle julmalla tavalla, niin julmalla, että paikoitellen siitä on tuskallista lukea. Muuten teos on uskomaton aarreaitta ja perusteellinen johdatus Pakistanin valtion lyhyehköön poliittiseen historiaan. Jos teosta lukee ajatuksella, niin se vie lukijansa todella kauas mukavuusalueelta – jopa minut, joka kuitenkin olen viettänyt aikaa vuosikausia ”Pakilogian” ympärillä. Opin uutta, en ehkä niinkään Pakistanista, mutta islamilaisesta kulttuurihistoriasta.

Onneksi kirjaan mahtuu myös haikean surullisia rakkaustarinoita, ja yllättävän paljon erotiikkaa, ottaen huomioon, kuinka ahdasmielisestä maasta tässä kerrotaan. Rakkaustarinoiden kautta sellainenkin lukija, joka ei automaattisesti innostu kaukaisen maan historiasta, saattaa vaivihkaa oppia siitä enemmän kuin olisi uskonutkaan.

Ja vielä lopuksi perspektiiviä vaihtaen voin suositella teosta varsinkin puiden, kasvien ja hyönteisten ystäville. Luontokuvausta siinä on paljon, ja se on hyvin rauhoittavaa kaiken maailman melskeen keskellä. Muistaakseni kirjailijan aiempi teos jäi minulta kesken juuri liian runsaan puutarhanhoitokuvauksen vuoksi. Toisenlaiselle lukijalle botaniikka voi juuri olla se kaivattu pelastusrengas.

Pala erikoisempaa kirkkohistoriaa

HunanTeos: J. Pekka Mäkelä: Hunan (LIKE, 2018)

Tänä vuonna Finlandia-ehdokkaista kaikki teokset kiinnostavat, mutta Olli Jalosen Taivaanpallo tuntuu vahvimmalta kandidaatilta jo ensi kättelyssä. Valinnoissa ilahduttaa myös se, etteivät kaikki teokset sijoitu Suomen kamaralle, ja että niissä on historiallista hajontaa. Ehdokkaista olen nyt lukenut kaksi kuudesta, ja Pauliina Rauhalan Synninkantajat jäi kesken, mutta uskon tuntevani tuon kirjan sisällön suht hyvin.

J. Pekka Mäkelän Hunan herätti mielenkiintoni heti ehdokkaiden julkaisun jälkeen, enkä usko, että olisin löytänyt kirjan näin nopeasti ilman ehdokkuutta. Mäkelä on minulle aiemmin tuntematon kirjailija, mutta kaksi teemaa, Kiinan historia ja suomalainen lähetystyö ovat molemmat lähellä sydäntäni. Kiinan historiaan en ole perehtynyt muuten kuin kaunokirjallisuuden kautta, kun taas lähetystyöstä minun pitäisi tietää hieman enemmän opintojen kautta. 

Teoksen päähenkilö on suomalainen Helvi Söderman, opettaja ja maisterisnainen, joka jättää luonnontieteiden opettajan virkansa kotimaassa ja seuraa kutsumustaan Kiinan Hunan-provinssin lähetysasemalle. Helvi on mysteerinen neiti-ihminen, joka pitää ulkokohtaista ja -kultaista päiväkirjaa, eikä päästä muita lähettiläitä kovin lähelle itseään. Kaikki aseman lähettiläät, Helvi, Ilta ja Arvi ovat vahvassa uskossa, mutta eivät noudata täysin samoja oppeja sanaa levittäessään. 

Teos seuraa Helvin ja kahdeksan muun avainhenkilön vaiheita vajaan kymmenen vuoden ajan, ja kerronnan keskiössä on uskonnon ja poliittisen vakaumuksen vuoropuhelu. Ideologiaa ja vakaumusta kirjassa onkin niin runsaasti, että se välillä uuvuttaa. Kiinalaiset hahmot ovat kuitenkin tässä suhteessa paljon kiinnostavampia kuin suomalaiset, ja kaikista lattein uskonnollinen ja poliittinen pohtija valitettavasti on Helvi itse. Hänen työparinsa Ilta on särmikkäämpi, koska hän potee alemmuuskompleksia suhteessa ”ylhäiseen” maisterisnaiseen ja on enemmän taipuvainen juoruiluun. Arvissakin on enemmän särmää kuin Helvissä, päätyyhän tämä jopa kyseenalaistamaan kristinuskon paremmuutta suhteessa muihin uskontoihin ja jättämään lähettilään työn henkisen etsinnän vuoksi. 

Kirjan vahvuus ja samalla ongelmallisuus piilee sen faktuaalisessa taustassa. Mäkelä on lähtenyt jatkamaan edesmenneen äitinsä kirjaprojektia isotädistä ja kummitädistä, eli Helvi Söderman on ollut oikeasti Kiinassa vaikuttanut lähetystyöntekijä. On selvää, että kirjailija haluaa tehdä tällaiselle suvun merkkihenkilölle kunniaa, eikä siksi kehitä hahmoon ylimääräisiä kerroksia, kuten fiktiossa on yleensä tapana tehdä. Helvi jää pliisuksi hahmoksi, jonka ainoa erikoisuus on vahva saksalaismielisyys ennen sodan puhkeamista. 

Kirja välittää kuitenkin erinomaisesti Kiinan kansan syvästi jakaantunutta poliittista mielialaa, ja sota-ajan ja sitä edeltävien vuosien levottomuutta. Erityisen kiinnostavaksi nousi kysymys kristillisten koulujen roolista kommunistisen sukupolven henkisenä kasvattamona. Varmasti moni kommunisti-intellektuelli oli noihin aikoihin saanut kipinän lukea Marxia ja Leniniä luettuaan ensin Raamattua ja opittuaan länsimaista tapakulttuuria lähetystyöntekijöiltä. 

Pidin varsinkin Chan Yenin kapinallisen ja neiti Liun itseoppineen intellektuellin hahmoista. Neiti Liun kohtalo raiskauksen uhrina, pidätyskyvyttömänä vammaisena, tuntui harvinaisen traagiselta, mutta häntä ei kuitenkaan jätetty kärsimään kohtalostaan yksin. Naisten asema ei Hunanin maakunnan kylissä ole helppo, mutta Mäkelä rakentaa vahvatahtoisia naishahmoja, joilla on oma mieli myös moniavioisissa järjestelyissä.

Yhdeksän kertojan tekniikka tekee romaanista monisyisen, mutta myös raskassoutuisen. Varsinkaan en saanut paljoa irti sveitsiläisen Wolffin pariskunnan aviokriisistä. Kertomalla Wolffeista Mäkelä on ilmeisesti halunnut tuoda kirjaansa länsimaisia hahmoja, jotka eivät elä pyyteetöntä kristillis-siveellistä elämää, mikä sellaisenaan on haasteellinen romaanin kulmakivi. Sellainen uskonnollinen yhteisö, jossa kellään ei saisi olla salaisuuksia, ei lopulta ole kiinnostava fiktion kohde, ellei sen sisällä tapahdu rikoksia tai jos meno ei lipsahda aivopesun puolelle. 

Hunanissa oli paljon samoja viboja kuin Lauri Mäkisen teoksessa Älykkäät kuin käärmeet, viattomat kuin kyyhkyset (2015), joka kertoo suomalaisten pitkäaikaisesta missiosta Ambomaahan. Molemmat ovat ansiokkaita varsinkin siirtomaahistorian ja lähetystyön kuvaajina, mutta Mäkisen teoksessa henkilöhahmot olivat syvällisempiä. Mäkelä taas kunnostautuu laajempien historiallisten tapahtumien kaarten maalaajana, ja antaa enemmän toimijuutta kiinalaisille itselleen. 

Hunan on sen tyyppinen avainromaani, jonka kautta uskoisin joidenkin lukijoiden etsivän lisää samantyyppistä luettavaa. Tarina, joka johtaa uusiin tarinoihin ja inspiroi mahdollisesti lukemaan myös Kiinaa käsittelevää tietokirjallisuutta. Ja jos joku lukee Hunanin ensimmäisenä Kiinaan sijoittuvana romaanina, sille kannattaa varata runsaasti aikaa. 

 

 

Metsäsuomalaisten poluilla

FinnskogenTeos: Britt Karin Larsen: Finnskogen. Elämän kehto. (Minerva, 2018)

Käännös: Jänis Louhivuori

Metsäsuomalaiset ovat etninen ryhmä, josta olen kuullut, mutta valtavaa kiinnostusta tämä savolaisten muutto Norjan ja Ruotsin rajamaille 1500-luvun lopulta 1600-luvulle ei ole minussa herättänyt. Aihe kiinnostaa varmasti eniten sukututkijoita, jotka ovat löytäneet yhteyden muun muassa prinssi Danielin savolaisjuuriin.

Norjalainen Britt Karin Larsen kuvaa romaanissaan Finnskogen Värmlannissa sijaitsevan suomalaisasutuksen vaiheita 1850-luvun puolessavälissä. Romaani aloittaa kirjasarjan, joka saanut suuren suosion Norjassa. Tuohon aikaan suomalaisasutukset erottuivat muista savupirtteineen ja saunoineen. Suomalaislapsia kiusattiin savun hajusta ja oletetusta pesemättömyydestä, vaikka talvisaikaan saunaa omistamaton valtaväestö todennäköisesti omasi heikommat pesutilat.

Romaanissa nuori piika Lina lähtee syntejään pakoon kastamattoman Annika-tyttärensä kanssa Finnskogeniin. Pimeimmässä korvessa hän turvautuu Taneli-nimisen erakkoon, joka löytää naisen vohkimassa kaatamansa karhun lihaa. Taneli elää karhunlihan kaupalla, mutta häntä pelätään oletettuna murhamiehenä. Lina ei näe edessään muita vaihtoehtoja kuin alkaa tälle vanhemmalle miehelle vaimoksi.

Mustamäen tila laajenee ja vaurastuu, ja susipari saa yhteisiä lapsia. Tilalle saapuu piiaksi huutolaistyttö Hilda, jota norjalaiset ylioppilaat jahtaavat huviretkillään. Hildan aiemmassa pestuupaikassa Suomäessä on ollut isäntänä juoppo ja rietas Heikki, jonka maine piikatyttöjen vikittelijänä on legendaarinen. Jossain vaiheessa Heikin vaimo saa touhusta tarpeekseen ja kuohitsee miehensä. Rouva joutuu vankilaan, Heikki tulee hulluksi ja elättää itseään pärekorien punojana Grönforsin tehtaalla.

Pakanausko ja kristinusko ottavat toisistaan mittaa vielä 1850-luvulla.  Larsen kuvaa suomalaiskansan puiden ja kivien palvontaa runollisesti: on kipumäntyjä, pitämyspuita, hiidenkirnuja ja ilo-, itku- ja morsiuskiviä. Karhunkaatajilla on tapana ripustaa ampumiensa eläinten kalloja katajoihin, mikä pelottaa kyliin eksyneitä vieraita. Myös kylien papit ovat usein lukutaidottomia kansan tavoista, ja osaavat suomea liian huonosti pystyäkseen tuomaan Jumalan sanan kansankielelle.

Historiallisena romaanina Finnskogen ei varsinaisesti yllätä: suomalaisten ryyppääminen ja juovuspäissä tehdyt veriteot ovat arkista tapahtumien virtaa, johon tässä ei löydetty uutta tulokulmaa. Metsäsuomalaisten asema on hieman parempi Norjassa kuin Ruotsissa, ja kirjan köyhät kulkurit vaeltavat kohti myyttisesti lupaavaa länttä. Karlstadin porvarit keräävät syrjäseutujen suomalaisille kurjille ruoka-apua tanssiaisten ja muiden huvitilaisuuksien voitoilla, mutta metsäkansa on usein kiittämätöntä heille tarjotusta armeliaisuudesta.

Minulle kävi tämän teoksen kanssa samalla tavalla kuin Aki Ollikaisen Pastoraalin: teos tarjosi täyteläisen mielenmaiseman, hidasta matkustamista ja kaunista kieltä, mutta sen tapahtumaköyhyys jätti nälkäiseksi. Tai minulle tapahtumiksi eivät riitä juopottelevien pappien, isäntämiesten ja ylioppilaiden kännipäissä aikaansaamat kolttoset. Naishahmoilla oli muutakin annettavaa, mutta heidänkin elämässään pääasiallinen tapahtuminen liittyi synnytyksiin.

Toisaalta teos on ymmärrettävä pohjustuksena laajemmalle kertomusten sarjalle, eli kirjan tehtävänä on viritellä mielenkiintoa aiheeseen. Ainakaan Larsenia ei voi syyttää pajatson tyhjentämisestä eikä faktapitoisesta pommituksesta; teoksessa matkustetaan kevyin kantamuksin, ja saavutetaan tuon ajan kansanihmisen mielenmaisema.

Verrattuna tähän pieneen tarinaan esimerkiksi vasta lukemani Mikael Niemen Karhun keitto oli nopeatempoinen ja ”sivistynyt” aikalaistarina. Tätä suosittelen luonnon, mytologian ja realistisen historiankirjoituksen ystäville – kaamoksen keskellä vähäeleinen, juureva tarinointi voi rauhoittaa, varsinkin jos kirjaa lukee kynttilän valossa ja kuvittelee olevansa päreiden valaisemassa savupirtissä.