Kotisiionista kajahtaa!

Teos: Timo R. Stewart: Luvatun maan kumo. Israelin kristityt ystävät Suomessa. (Gaudeamus, 2022)

Äänikirjan lukija: Timo R. Stewart

Tässä joulun aikana ei pidä unohtaa Betlehemiä, ja mikäpä olisi parempi tapa teleportata itsensä Jeesuksen syntymaisemiin kuin uusi tietokirja suomalaisten Israel-innostuksesta. Timo R. Stewart on jo aiemmin väitellyt tästä historiallisesta aiheesta, ja jatkanut tutkimuksiaan, jotka ovat johtaneet tämän teoksen julkaisuun. Väitöskirjassa hän perehtyi suomalaisen sionismin alkuvaiheisiin, mutta uudessa tietokirjassa käsitellään myös myöhempiä vaiheita.

En tiedä, miksi tämä aihe lopulta kiinnostaa minua, koska en ole itse saanut koskaan suurta Israel-kärpäsen puremaa. Välillä on tuntunut, että reissu Jerusalemiin voisi avartaa maailmankuvaa, mutta kaupunki ei kuitenkaan pääse bucket-listani kärkeen. Suomalaiset ovat todella rampanneet Israelissa jo yli sadan vuoden ajan, ja matkaseurueissa on ollut paljon variaatiota. Kirjassa käydään läpi sekä evankelis-luterilaisen kirkon että muiden kristillisten ryhmien, varsinkin vapaiden suuntien, vaiheita heidän suhteessaan Palestiinaan ja Israeliin.

Jeesuksen synnyinsijoille matkustamisessa on näkynyt monenlaisia trendejä, ja 1800-luvun puolella oli yleisempää, että sinne päätyivät ortodoksit kuin protestantit. Tsaarin ajan Venäjällä toivioretkeily Jerusalemiin alkoi 1800-luvulla, kun laivayhteys Odessasta avautui. Samaan aikaan myös briteille avautui mahdollisuuksia matkustaa pyhään maahan Thomas Cookin matkatoimiston avustuksella. Kun pohjoisen Euroopan protestantit alkoivat rampata Palestiinassa, he suhtautuivat ortodoksien ja katolisten rituaaleihin ylimielisesti, ja pyrkivät erottautumaan heistä mahdollisimman näkyvästi. Varhaisten luterilaisten Israel-kävijöiden kertomuksissa korostui kiinnostus maan luontoon, ja hengellisen yhteyden etsimiseen mieluummin luontoyhteyden keskeltä kuin virallisilta pyhiltä paikoilta.

Suomalaiset lähtivät Palestiinaan ja myöhempään Israelin valtioon tekemään lähetystyötä rinta rottingilla, mutta lähetystyön varhaisissa vaiheissa menestys ei ollut kovin suuri. Juutalaisten käännyttäminen kristinuskoon on aina ollut hyvin vaikea rasti, eikä muslimien keskuudessa menestys ollut yhtään helpompaa. Jotain yritystä heillä oli myös käännyttää Palestiinan ortodoksikristittyjä protestanttiin uskoon. Luterilaisilla ja vapaiden suuntien edustajilla oli myös kilpailua keskenään, eivätkä he välttämättä kommunikoineet keskenään paikan päällä, vaikka yhteistyöstä olisi voinut olla hyötyä kaikille osapuolille.

Olen lukenut näistä varhaisista suomalaisista lähetystyöntekijöistä muun muassa Amos Ozin teoksista, joissa nämä käytännölliset vanhemmat naisihmiset ovat olleet ehdottoman positiivisia hahmoja. Aili Havas ja Rauha Moisio olivat minulle siis jo tuttuja hahmoja ennen tähän kirjaan tarttumista. Ja tämä on saanut minut suhtautumaan hieman lempeämmin koko lähetystyön ilmiöön.

Sionismi osoittautui kuitenkin suomalaisia kiinnostavaksi ilmiöksi silloinkin, kun lähetystyö ei skulannut, tai kun matkaajien pääasiallinen motiivi ei ollut uskonnollinen. Esimerkiksi suomalaisten sosialidemokraattien parissa oli paljon kannatusta sionismille toisen maailmansodan jälkeen. Suomen ja Israelin kansojen vaiheita on haluttu verrata toisiinsa, ja Israelin itsenäistymistä on haluttu ymmärtää myös pelkkänä kansallisvaltion rakentamisprojektina.

Omasta näkökulmastani oli antoisinta muistella tämän teoksen kautta omia varhaisia muistoja esimerkiksi seurakunnan päiväkerhoista ja ala-asteen uskonnon opetuksesta. Mitä Israelista kerrottiin lapsille, ja kuinka paljon nuo kertomukset olivat vanhempaa tarinankerronnan perimää? Itse ainakin tuntuu, että olen saanut aimo annoksen sionistisia vaikutteita vielä lapsena 1970-luvulla, mutta jossain vaiheessa perinteinen (lue: antiikkinen) uskonnonopetus huopatauluineen ja jouluseimineen lakkasi. Mutta jotenkin muistelisin, että nuo opetukset olivat kovin aistivoimaisia, ja niissä keskityttiin muun muassa pyhän maan kasveihin ja ruokiin.

Monille sukupolville suomalaisia Israel/Palestiina on ollut ensimmäinen kaukomaa, josta he ovat kuulleet, ja tämän vuoksi tällä aihepiirillä on edelleen kansallista merkitystä. Vaikka emme enää elä yhtenäiskulttuurissa, on kiehtovaa ajatella, kuinka Raamatun tarinat ovat eläneet omaa elämäänsä vähän matkustamaan päässeen kansan mielikuvituksessa. Tästähän kertovat jo monet paikannimet, kuten Egyptinkorpi ja Taborinvuori. Tällä nimeämisen politiikalla on onnistuttu tuomaan pala ”kotisiionia” suomalaisiin takametsiin.

Stewart käy läpi laajan skaalan toimijoita niin ev.lut. kirkon sisältä kuin vapaista suunnista. Israel-ystävyyden kulta-aikaa oli 1960-80-luvut, jolloin toiviomatkoja tehtiin eniten ja nuoriso matkusti vapaaehtoisiksi kibbutseille. 1990-luvun alku oli taas kiinnostava episodi siksi, että suomalaiset olivat mukana auttamassa entisen Neuvostoliiton juutalaisia muuttamaan Israeliin.

Maailmanpolitiikan näkökulmasta oli kiinnostavaa tutkailla sionismin vaikutusta kotimaisiin medioihin, ja niiden tapaa kuvata Palestiinaa, palestiinalaisia ja islamia. Palestiinalaisten ohittamisesta ei tässä kontekstissa tosin ole mitään erityisen suomalaista, vaan yksisilmäinen Israel-fanitus on ollut laajempi eurooppalainen ilmiö.

En yhtään ihmettele, miksi teos oli tietokirjallisuuden Finlandia-ehdokkaana, sillä teos on huolellisen tutkimustyön lisäksi vetävästi kirjoitettu. Se tarjoaa ajattelemisen aihetta niin maailmanpolitiikan, poliittisen historian, kirkkohistorian kuin uskontotieteiden harjoittajille. Itseä jäi tätä kirjaa luettuani kiinnostamaan eniten tarinankerronta ja raamatullisten kielikuvien käyttö poliittisessa retoriikassa.

Turvapaikkana Pikku-Britannia

Teos: Carys Davies: The Mission Station (Simon and Schuster, 2022)

Äänikirjan lukija: Raj Ghatak

Hilary Byrd on lontoolainen keski-ikäinen kirjastonhoitaja, joka on kokenut äskettäin hermoromahduksen, ja päättänyt lähteä toipumaan ulkomaille sen sijaan, että jäisi naimattoman siskonsa hoidokiksi ehkä loppuelämäkseen. Hänen säästönsä riittävät elämiseen jossain matalamman elintason maassa, ja näin ollen hän päätyy etsimään väliaikaista kotia eteläisestä Intiasta.

Ooty on vuoristokylä jossain kaakkois-Intiassa, ja sen sydämessä sijaitsee protestanttien lähetysasema. Hilary vaikuttuu kylän toimivuudesta väliaikaisena turvapaikkana, koska siellä tuntuu olevan kaikkea, mitä hän tarvitsee. Ilmasto on tarpeeksi viileä, botanisessa puutarhassa kasvaa tuttuja, kotoisia kasveja, kuten raparperia, ja paikallinen kirjastokin on viktoriaaniselta ajalta. Ja mikä parasta, lähetysasemalla on tyhjä bungalow vuokrattavana, sillä yksi lähettiläistä on joutunut lähtemään Kanadaan hoitamaan paperiasioitaan.

Lähetysaseman Padre on jo vanha mies, jonka voimat eivät enää riitä kaikkeen, mitä hän haluaisi tehdä. Vaimonsa kuoleman jälkeen hänen talouttaan on tullut hoitamaan nuori Priscilla, joka on lievästi liikuntavammainen ja näin ollut koko ikänsä kristillisen avun tarpeessa. Hilarylla on nolo tunne, että Padre yrittää naittaa nuorta naista hänelle, jotta pääsisi itse eroon huoltovastuustaan. Mutta onko Priscilla itse kiinnostunut itseään vanhemmasta brittimiehestä, joka ei varsinaisesti ole mikään unelmien sulho? Miehestä, joka pystyy tarjoamaan tälle vain kömpelöä kielitunteja ullakolta kaivettujen ikiaikaisten ja lapsellisten Ladybird-kirjojen parissa?

Toisaalla Priscillaa kosiskelee paikallinen cowboy Ravi, mies, joka on omistautunut Johnny Cashille ja rivitanssille. Ne tunteet, jotka Hilaryssa heräävät kolmiodraaman keskellä, ovat hitaita ja kömpelöitä, mutta ehkä suurempia kui mitä hän on saanut kokea aikoihin kotimaassaan.

Kuulin tästä kirjasta jo talvella, kun etsin systemaatisemmin Hill Station-aiheista kirjallisuutta. Teosta on luonnehdittu E. M. Forster-henkiseksi imperialismin kritiikiksi, jossa brittien ja intialaisten suhteita vaivaa loputon väärinymmärrys. Mutta jos näin kirjaa tulkitaan, kyseessä on kuitenkin tämän päivän todellisuutta kuvaava teos, jossa keskeinen poliittinen jännite liittyy kasvavaan hindunationalismiin, jonka silmissä kaikki kristinuskoon liittyvä on epäilyttävää.

Teos on vähäeleinen ikuisen sivustaseuraajan rooliin heitetyn henkilön odysseia, jossa huumori on kuivahkoa toteavaa huvittuneisuutta. Pidin kyllä kovasti kylän tunnelmista, ja jokseenkin viksahtaneista henkilöhahmoista, mutta ehkä olen nyt omassa mielessäni fakkiutunut pohjoisen Intian maisemiin niin, että nämä etelämpiin maisemiin sijoittuvat tarinat eivät yhtä lailla kolahda. Toisaalta jäin ihailemaan Daviesin kertojan taitoja koloniaalisen historian jäänteiden kuvaajana.

Miehet ovat Marsista, naiset Haapsalusta

Teos: Ville Hytönen: Johannes-Andreas (LIKE, 2022)

Äänikirjan lukijat: Tuukka Haapaniemi ja Hanna Saari

Johannes-Andreas on saanut baptistisaarnaajaisältään kahden apostolin nimet, ja nämä eri persoonat taistelevat nuoren miehen sisällä. Yhtäältä hän on haaveileva runosielu, toisaalta aggressiivinen pikkurikollinen, joka on joutunut Viljandin nuorisovankilaan alaikäisenä. Vanhempien seurakunnan piiristä hän on iskenyt silmänsä tallinnalaiseen Pilleen, mutta pariskunta saa toisensa vasta vuosien kuluttua, kun molemmat ovat kokeilleet avioelämää tahollaan.

Johannes-Andreas on liikkunut ympäri Viroa uskovaisten vanhempiensa kanssa. Koti on ankara ja rakkaudeton, ja poikaa piestään niin, että sosialistiset laatensuojeluviranomaiset huolestuvat asiasta. Perhe asettuu lopulta asumaan venäläisvoittoiselle Kohtla-Järvelle, kirjaimellisesti Jumalan selän taa, jossa nuori mies löytää pian sopivia rikostovereita.

Kyseessä on hurja, tositarinaan pohjautuva rikosromaani, joka toimii myös monipuolisena neuvostoihmisen mentaliteetin tutkielmana. Hurja päähenkilö päätyy syömään tappamansa merimiehen lihaa, mutta samalla tällä omituisella pariskunnalla on pyrkimys elää yhdessä jokseenkin tasapainoista elämää. Säröjä avio-onneen tuottaa miehen krooninen uskottomuus ja kasvava eroottinen ruokahalu. Johannes-Andreas haluaisi kimppakivaa, hän nukkuu välillä naisten alusvaatteissa, ja vaimo epäilee, että miehellä voi olla myös homoseksuaalisia taipumuksia.

Pillestä tulee miehensä tekemien murhien todistaja, mutta hänet tuomitaan myös avunannosta murhista viimeisimpään. Noin neljännes tarinasta keskittyy elämään pahamaineisessa Patarein vankilassa, jossa Pille istuu niin kauan, että Viro on jo ehtinyt itsenäistyä ennen vapautusta.

Teoksessa on runsaasti herkullisia yksityiskohtia 1970-80-lukujen neuvostoeestiläisestä arjesta. Pariskunnan haaveet ovat materialistisia, vaikka Johannes-Andreas haaveilee myös sosialismin seuraavasta tasosta. Tämä on hänelle ennen kaikkea kapinaa kodin arvomaailmaa vastaan. Uskovaisilla on paljon suhteita länsimaihin, ja näin he saavat paljon lahjoja muun muassa Suomesta. Pillellä on Suomessa asuva Terje-täti, joka käy vaateostoksilla Lontoossa saakka. Tämän lisäksi itäsuomalainen Piilosten perhe tuo Suosikki-lehtiä ja Sloggin rintaliivejä. Pariskunnan elintaso on selkeästi keskivertoa korkeampi, eikä rahalle löydy aina käyttö kohdetta tyhjenevissä kaupoissa. Johannes-Andreaksen murhanhimo ei siis liity mitenkään köyhyyteen, mutta enemmän alkoholismiin. Miehen käytös humalassa on muutenkin eläimellistä, myös seksuaalisessa merkityksessä.

Tämä on kaunokirjallisesti kunnianhimoinen teos, jossa on paljon viitteitä virolaiseen ja venäläiseen klassikkokirjallisuuteen. Molemmat päähenkilöt myös rakastavat kirjoittamista, ja varsinkin Johannes-Andreaksella on kirjallisia ambitioista. Pillellä taas on tapana rakastua miehiin, joilla on kaunis käsiala. Kirjeitä kirjoitetaan niin vapaudessa kuin vankeudessa, ja tuntui, että Johannes-Andreas kirjoitti kieroutuneita elämänohjeitaan vaimolleen vielä haudan takaa.

En suosittele kirjaa kaikista herkkähermoisimmille, ja itsekin koin varsinkin seksuaalisen väkivallan kuvaukset karmeina. Neuvosto-Viron lähihistorian kuvauksena teos on kuitenkin onnistunut, koska siinä vieraillaan varsin monenlaisissa ympäristöissä. Kohtla-Järvellä en olekaan vielä käynyt, ja tuon pitäjän näkeminen omin silmin voisi kiinnostaa.

Evankelistasta anarkistiksi

Teos: Suvi Auvinen: Kaltainen valmiste (Kosmos, 2021)

Äänikirjan lukija: Suvi Auvinen

Suvi Auvinen kuuluu niihin itseäni nuorempiin aktivisteihin, joita samalla ihailen ja joiden ulosanti ärsyttää siitä huolimatta. En siis ollut varma, pystyisinkö lukemaan hänen omaelämäkerrallisen esseeteoksensa loppuun. Elämme kuitenkin aikoja, joina yllättävät henkilöt saattavat löytävät itsensä miekkareissa, ja jolloin moni meistä päätyy kohtaamaan ihmisiä, jotka pakenevat kotimaastaan siksi, että ovat joskus käyneet miekkareissa. Suvi Auvinen on henkilö, jonka sanoista olisi varmasti lohtua heille, jotka joutuvat aloittamaan elämäänsä alusta jonkun aatteen vuoksi.

Tässä teoksessa pohditaan useiden ismien olemusta, ja kirjoittaja kokee kuuluvansa woke-kulttuuriin siitä huolimatta, että kritisoi joitain sen keskeisiä periaatteita. Auvisen elämään on mahtunut monia suuria aatteita, mutta luonteeltaan hän on kuitenkin enemmän toimija kuin akateeminen pohtija. Koulutukseltaan hän on taiteiden maisteri draaman alalta, mutta parhaiten hänet tunnetaan veganismin puolestapuhujana. Näinä päivinä hän on toimitusjohtaja itse perustamassaan konsulttifirmassa, eli on osoittautunut myös taitavaksi rahan tekijäksi. Monella tapaa hän vaikuttaa kameleonttiluonteelta, jolle on ominaista jatkuva liike niin työelämässä kuin filosofioissa.

Innostuin kirjasta siksi, että Auvinen kertoo siinä humoristisesti nuoruuden kokemuksistaan karismaattisen kristillisyyden kentillä. Hän on saanut ottaa kasteen vastaan kolme kertaa, sillä tällä kentällä on tyypillistä, ettei kilpailevan seurakunnan upotus kelpaa. Hänet on siis kastettu vauvana ev. lut. kirkossa, ja nuorena pienessä karismaattisessa seurakunnassa ja vähän myöhemmin Vapaakirkossa. Auvisen hengellisen etsinnän kausi kesti vuosikausia, ja hän ehti jo treenata taitojaan evankelistana, mitä hän myöhemmin piti hyvänä valmennuksena teatterikouluun. Hurjimmillaan hän jopa käytti kihlasormusta, johon oli kaiverrettu Jeshuan nimi hepreaksi.

Myös aktivistina Auvisen tyyliin on kuulunut kansanvalistustyyppinen ”lähetystyö”, joka voi olla kovin kuluttavaa, jopa uuvuttavaa. Aktivistipiireissä työuupumuksen merkkeihin on herätty vielä hitaammin kuin yritysmaailmassa. Tärkeää onkin kysyä, tuoko oma aktivismin muoto edelleen iloa harjoittajalleen, ja saako toiminnastaan iloita.

Pidin kirjassa Jeesus-anekdoottien lisäksi matkakuvauksista, ja pystyin parhaiten samastumaan nukketeatterintekijään kaikista Auvisen aktivistipersoonista. Tässä reissataan muun muassa Keniassa ja Balkanilla, ja varsinkin Kenian-reissulla oli käänteentekevä merkitys Auvisen politisoitumisessa.

Teoksen hassuimmat muistot liittyvät kuitenkin Muumeihin, ja Auvisen keikkoihin ruotsinlaivoille lasten viihdyttäjänä. Tämä on ollut varsin yleinen kesätyö draaman opiskelijoiden parissa, ja Auvinen pohtiikin, voiko Muumina esiintymistä kutsua paskaduuniksi. Naureskelin myös hänen analyyseilleen Muumilaakson yhteisön talousjärjestelmästä, joissa oli myös viitteitä erilaisten ammattien arvostuksesta. Tove Jansson toki oli oman elämänpiirinsä ja aikansa tuotos, joka ei ehkä Muumeja luodessaan ajatellut välittää viestiä työllisyyden hoidosta.

Suosittelen kirjaa varsinkin niille lukijoille, jotka eivät ole koskaan käyneet mielenosoituksessa, tai jotka muuten suhtautuvat ”hamppuhippeihin” kyynisesti. Sillä tästä teoksesta voi nauttia, vaikka ei jakaisi kirjoittajan kanssa samaa maailmankatsomusta. Itse en yllättynyt kirjan sisällöstä, mutta pidin sen kepeän humoristisesta, itseironisesta tyylistä.

Himalajan Issaa etsimässä

Teos: Taavi Kassila: Nasaretin miehen salaisuus (Gummerus, 2O16)

Äänikirjan lukija: Taavi Kassila

Nikolai Notovitch (1858-1916) oli venäläinen seikkailija, vakoilija ja historioitsija, joka aikanaan matkusti Pietarista Intian Kashmiriin ja Ladakhiin etsimään käsikirjoitusta, joka todistaisi Jeesuksen eläneen Himalajalla koko nuoruutensa 13-vuotiaasta 28-vuotiaaksi. Toisinajattelija Notovitch oli hieman ennen Intian-reissuaan kääntynyt ortodoksiksi juutalaisuudesta, suututtanut juutalaisen isänsä ja saanut silloisen salaisen poliisin Ohranan peräänsä jo ennen matkalle lähtöä.

Taavi Kassila sai 2010-luvun alkupuolella idean elokuvasta, jossa risteytyisi narratiivi Jeesuksen nuoruusvuosista ja Notovitchin levoton elämä. Hän on kirjoittanut tämän teoksen elokuvan ideointiprosessista, jonka aikana hän vieraili monessa Notovitchin elämän keskeisessä kohteessa, ja visualisoi tulevia kuvauskohteita. Hänellä oli myös kontakti Bollywood-tuottajaan, joka oli kiinnostunut yhteistyöstä. Leffaa ei ole kuitenkaan vielä näkynyt markkinoilla; ilmeisesti se on toteutukseltaan jäätävän kallis, ja myös potentiaalisesti tulenarka.

Luin kirjan avoimin mielin ja mielenkiinnolla siksi, että teos kuuluu nykyiseen intressipiiriini (kerään kirjoja pohjoisen Intian ja Pakistanin vuoristoalueilta). Notovitchin elämä ja varsinkin Intian-seikkailu kiinnosti minua enemmän kuin spekulointi siitä, voisiko teoria Issasta Kashmirissa olla totta. Kassilan luoma kertomus on jännittävä, siinä on myös monia kiinnostavia sivuhenkilöitä, mutta elokuvallisesti koin jo ennen sitä näkemättä, että tarinassa oli liikaa cliffhangereita.

Ottaen huomioon, että teos kertoo Jeesuksesta ja tsaarinaikaisesta toisinajattelijasta Kassila analysoi verrattaen paljon oman aikamme maailmanpolitiikkaa hahmojensa kautta. Toki Notovitchin elämänvaiheissa ja tämän ajan venäläisten aktivistien tilanteissa on paljon yhteistä, mutta tuntui hieman kummalliselta, että samassa teoksessa mennään syvälle putinismin kritiikkiin, mutta Intian nykypolitiikan analyysi jää Narendra Modin yksisilmäiseen ihannointiin. Sain jopa vaikutelman, että Kassila tuntee itänaapurimme historiaa paremmin kuin Intian, vaikka Intia on maa, jossa hän on asunut vuosia ja joka on taatusti muuttanut hänen elämänsä suuntaa enemmän kuin Venäjä.

Hengellisellä ja henkisellä tasolla opin kirjasta paljon, mutta en ole vielä täysin sisäistänyt lukemaani. En koe tarinaa Issasta Kashmirissa jumalanpilkkana tai pahana kerettiläisyytenä, mutta toistaiseksi se on minulle vain yksi tarina muiden vaihtoehtoisten historioiden joukossa. Koin tietyt näyt, sattumukset ja selittämättömät ilmiöt omaakin kirjoittamista stumuloivina. Eli tämä oli minulle hyvin mieluisa hill station-kirja, vaikka se ei kuvaakaan brittien perustamia lomakeskuksia. Varsinkin kirjassa kuvattu Srinagarin kaupunki kuuluu bucket listilleni; Ladakhin vaikeampiin maastoihin en ehkä lähtisi ajamaan taksilla kuten Kassila teki.

Kirjaa suosittelen seikkailu- ja vakooja kirjallisuuden ystäville teoksen oletetun kohderyhmän (hipit ja muut henkiset etsijät) lisäksi. Teos on tieto- ja matkakirjaksi hyvin juonellinen ja vetävästi kerrottu, ja osittain sen tarinat tuntuvatkin enemmän kolmelta erilliseltä romaanilta. Nämä kolme tasoa varmasti kiinnostavat eri yleisöjä. Toivonkin kirjalle uudenlaisia yleisöjä äänikirjatoteutuksen kautta.

Nelinpeliä emotionaalisella tenniskentällä

Teos: Sally Rooney: Kaunis maailma, missä olet (Otava, 2021)

Suomennos: Cristina Sandu

Äänikirjan lukija: Krista Kosonen

Alice on kansainvälisesti menestynyt kolmikymppinen irlantilaiskirjailija, joka on äskettäin muuttanut maalle vanhaan pappilaan kärsittyään vakavasta mielenterveyden järkkymisestä Dublinissa. Hän on palaamassa pikkuhiljaa kirjailijan normiarkeen, johon kuuluu paljon puhujakeikkoja ulkomailla. Matkustaminen Euroopan metropoleihin on hänelle helpompaa kuin ystävien tapaaminen kotimaassa, mutta muutettuaan tuntemattomalle seudulle Länsi-Irlantiin hän uskaltautuu käyttämään Tinderiä.

Eileen taas on Alicen uskottu, opiskelukaveri ja entinen kämppis, joka toimittaa Dublinissa kirjallisuuslehteä ja sinnittelee minimaalisilla tuloilla. Opiskeluaikoina hän oli huomattavasti suositumpi ja menestyneempi tapaus kuin introvertti Alice, mutta opintomenestys ei taannut hänelle lupaavaa uraa. Viimeiset ajat Alice ja Eileen ovat olleet yhteydessä lähinnä sähköpostin välityksellä, ja kirjeet ovat olleet syvällisiä. Silti ystävyydessä on jännitteitä, ja jälleennäkemistä suunnitellaan pidemmän kaavan kautta.

Sally Rooney sijoittaa romaanin tapahtumat aikaan juuri ennen koronakriisiä ja sen alkuaikaan. Pandemian käsittely ei ole romaanissa keskiössä, mutta se vaikuttaa kirjan henkilöiden sosiaalisiin suhteisiin. Teoksen kaikilla avainhenkilöillä on haasteita tunneilmaisussa, etäisyyden ja läheisyyden sääntelyssä ja parisuhteiden solmimisessa. Myös kirjan keskeiset miehet, Felix ja Simon, ovat hankalia tapauksia, joilla riittäisi ottajia, mutta he suhtautuvat naisiin jotenkin kylmäkiskoisesti.

Uskonnon rooli on romaanissa yllättävän suuri, sillä vasemmistolainen poliitikko-Simon harjoittaa katolista uskoaan avoimesti. Simon on Alicen lailla kansainvälisesti suuntautunut toimija, joka elää elämäänsä pitkälti hotellihuoneissa. Hän on Eileenin toveri lapsuudesta, naapuruston vanhempi poika, johon Eileen oli salaa pihkassa jo teininä. Valitettavasti Simon on keskittynyt pokaamaan koko ajan nuorempia mimmejä, ja Eileen kokee olevansa liian vanha treffikumppani miehelle, joka on tätä viisi vuotta vanhempi.

Simonin kirkossa käyminen herättää huomiota kaveripiirissä, ja hänen hengellisestä elämästään juoruillaan paljon selän takana. Sekä Eileen että Alice yrittävät ymmärtää Simonin maailmankuvaa, vaikka kumpikaan ei ole kasvanut uskontoa harjoittavassa kodissa. Alice tosin on turvautunut Raamatun lukuun mielisairaalassa ollessaan, mutta hänelle Raamattu on kuitenkin enemmän kokoelma tarinoita kuin pyhä kirja. Eileen taas päätyy Simonin kanssa jumalanpalvelukseen, ja kokee helpotusta siitä, ettei mies tunnu muuttuvan radikaalisti Jumalan huoneeseen astuessaan.

Kirjassa vietetään pitkiä päiviä somessa, tulkitaan menneitä viestiketjuja äärimmäisellä antaumuksella, ja vastaillaan öisiin känniviesteihin reaaliajassa. Erakoituneella Alicella varsinkin on hämmentävän vilkasta some-elämää, ja some kuluttaa koko nelikon voimavaroja enemmän kuin reaalimaailman kohtaamiset. Hieman puuduin joissain intensiivisissä someosioissa, vaikka ne tuntuivat kirjan juonen kannalta olennaisilta.

Alicen ja Felixin yhteisellä Rooman-matkalla somen rooli tuntui säälittävän keskeiseltä, eikä matkaa voisi luonnehtia romanttiseksi edes teoriassa. Se, että Alice pyysi tuoreen Tinder-kumppaninsa mukaan työmatkalle tarjoutuen maksaa kaikki kulut, oli maaseudun duunarikundille ehkä kuitenkin liikaa. Felix siis keskittyi matkalla somettamaan kotipuoleen mm. kimppakämpän asukkien WhatsApp-ryhmässä.

Ovatko nämä orastavat parisuhteet sitten lainkaan kehityskelpoisia, vai pitäisikö näiden kaikkien hahmojen vielä etsiä itseään ja hioa pahimpia kulmiaan, jotta voisivat jakaa elämänsä toisen ihmisen kanssa, siinä riittääkin pohdittavaa. Parhaimmillaan tämä romaani kertoo onnellisuuden etsinnästä, ja oikeudesta etsiä onnea myös silloin, kun on Prozac-lääkitykseen sopeutuminen käynnissä.

Olen lukenut kaikki Rooneyn teokset, ja laatu tuntuu tasavahvalta niiden välillä. Toki näissä kirjoissa on keskenään hyvin samantyyppisiä hahmoja, ja toistoa myös teemojen suhteen, mutta annan tämän Rooneylle anteeksi, koska hän onnistuu ymppäämään yhteiskunnallisesti merkittäviä kysymyksiä ovelalla tavalla keskelle ihmissuhdetykitystä. Eli hänen kirjojaan lukemalla voi oppia salaa ja rivien välistä Irlannin lähihistoriasta, vaikka luulisi lukevansa tarinaa someriippuvaisista nuorista aikuisista.

Karua tarinaa karismaattisuudesta

Teos: Abigail Dean: Tyttö A (Aula, 2021)

Suomennos: Kristiina Drews

Äänikirjan lukija: Rosanna Kemppi

”Elämän pienet pettymykset olivat jo jättäneet merkkinsä Äidin leuan alle ja rintoihin. Hänestä oli tulossa katkera; lapsuusajan valokuvista tuttu valpas katse oli nyt kylmä ja alistunut. Äiti joi isän viinalasin tyhjäksi ja jäi odottamaan miehensä paluuta. Hän tunsi uuden vauvan värähdykset kohdussaan. Pettymysten paraati jatkoi kulkuaan.”

Näin kuvaa brittiläinen esikoiskirjailija Abigail Dean suurperheen äitiä Deborah Gracieta romaanissaan Tyttö A. Romaanissa 15-vuotias Alexandra pääsee pakenemaan kodista, josta on tullut seitsemän lapsen vankila, olosuhteista, jotka eivät enää ole vuosiin olleet ihmisarvoiset. Lex on lastensuojelun koodaama tyttö A, sillä vaikka kaikki lapset otetaan huostaan omille tahoilleen, perhettä pyritään myös käsittämään kokonaisuutena. Perheessä isä tekee itsemurhan ja äiti tuomitaan vankilaan, missä tämä kuolee lasten ollessa jo aikuisia. Romaanin nykyisyydessä sisarukset yrittävät jakaa äitinsä perintöä ja tutustumaan toisiinsa uudelleen tilanteessa, joka on kaikille omalla tavallaan kuormittava.

Tässä eletään nuhjuisten seurakuntatalojen saleissa öiseen aikaan, perustetaan aina uusia soluja uusiin hylättyihin kiinteistöihin, epäonnistutaan seurakunnan lampaiden maahan kaatamisessa, ja sulkeudutaan maailmalta siinä vaiheessa, kun kymmenykset eivät enää kilahda kolehtiin. Lasten vetäminen kotiopetukseen kuuluu kuvioon, eikä tätä opetusta todellakaan valvota asianmukaisesti. Lapset elävät kirjaimellisesti tunkiolla, ja jossain vaiheessa heidät kahlitaan yöksi sänkyihinsä.

Sisarusten ikäerot saavat heidät muistamaan lapsuutensa ja nuoruutensa tapahtumia eri tavalla toisistaan. Alexandra pyrkii kommunikoimaan kaikkien kanssa, mutta kaikki muut eivät halua tavata toisiaan. Osalla on vaikeita riippuvuuksia ja mielenterveyden haasteita, osa taas superosaajia ja menestyjiä. Ethan, eli perheen esikoinen, poika A, oli lapsista ainoa, joka ankaran kotikouluvaiheen aikana sai liikkua kodin ulkopuolella vapaasti. Alexandra puuhaa yhteisökeskusta vanhempiensa taloon nuorimman siskonsa Evien kanssa. Koska hylätty talo on yhteisössään leimattu, ja sitä pidetään jopa turistikohteena, sisarukset haluaisivat muuttaa sen imagoa ja tuoda sen paikallisten ihmisten käyttöön.

Yksi veljeksistä, Gabriel, rahoittaa miesystävänsä huumeostoksia myymällä perheen memorabiliaa nettikaupoissa. Osa sisaruksista ei halua kertoa taustastaan uusille ystävilleen ja kumppaneilleen. Paluu kotikonnuille tekee kipeää, mutta Alexandra kokee sen oudolla tavalla terapeuttiseksi.

Olen kaikenlaisten kulttitarinoiden ja karismaattisen kristillisyyden kuvausten suurkuluttaja, joten teos iski minuun syvälle siitä huolimatta, että sen rakenne on aika sekava. Vaikka Alexandra on kirjan päähenkilö, tarina jakautuu useamman sisaruksen osioihin, ja aika-akseli vaatii suurta keskittymistä. Tässä on taatusti käytetty hyväksi psykologisten trillerien ”kaavaa”, mutta aihepiirissä tai sisarusten henkilöhahmoissa ei ole mitään kaavamaisuutta.

Dean kertoo etsineensä romaaniinsa vaikutteita enemmän Yhdysvalloista, vaikka tarina sijoittuu hänen kotikonnuilleen Pohjois- ja Keski-Englantiin. Tämän tyyppisiä true crime-tarinoita lasten äärimmäisistä kaltoinkohtelusta äärikristillisessä kontekstissa taitaa löytyä enemmän rapakon takaa kuin Euroopasta, mutta pidin tätä brittitarinaa fiktiivisyydestä huolimatta todella uskottavana. Tässä perhe elää urbaanilla vyöhykkeellä monien naapureiden katseiden alla, mutta silti täysin eristyneenä ns. normiyhteiskunnasta.

Löysin tästä kirjasta yhtymäkohdan varsinkin yhdysvaltalaisen Tara Westoverin omaelämäkerralliseen teokseen Opintiellä (2018), mutta tässä tarinassa kristityn pariskunnan elämänhallinta hajoaa vielä surkeammin kuin Westoverin tarinan mormonipariskunnan. Vanhaa Testamenttia luetaan vimmaisesti ja viinalla läträtään lasten läsnäollessa. Perheen tarina on äärimmäinen ja raskas, mutta sen henkilöiden nykyisyys tuo siihen myös muunlaisia mausteita. Yhteiskunnallisuutta teoksessa varsinkin riittää, ja traumapsykologian ystäville teos voi tarjota myös ammatillisia vinkkejä.

Huomaan, että kirjailija on viikonloppuna vierailulla Helsingin Kirjamessuilla, joten häntä voisi olla hauska kuulla livenä.

Tie jihadistin sydämeen käy vatsan kautta

Teos: Hassan Blasim: Kelloja ja vieraita (WSOY, 2021)

Suomennos: Sampsa Peltonen

Äänikirjan lukija: Jukka Pitkänen

Pari vuotta sitten minulla kävi niin nolosti, etten saanut kirjoitettua arviota Hassan Blasimin teoksesta Allah99, vaikka se kolahti minuun samalla tavalla kuin joskus aikanaan Salman Rushdien parhaat teokset. Ehkä romaani oli vähän liiankin taidokas ja briljantti, ja koin sen edessä sanomisen vaikeutta, kun en ollut vähään aikaan lukenut mitään niin kokeilevaa ja haastavaa tekstiä.

Blasimin toinen romaani Kelloja ja vieraita on kerronnallisesti helpompi tarina, sillä sen aika-akseli on lineaarinen ja keskeisiä henkilöitä on vähemmän. Siinä Mosulista kotoisin oleva nuori jesidimies Elias päätyy ISIS:in joukkojen apukokiksi terroristileirille, joka majailee kaupungin katolisessa kirkossa. Elias on joutunut luopumaan aiemmasta identiteetistään, ja esittää taitavasti muslimia, vaikka oikeasti kokee vahvasti olevansa ateisti. Mosulilaisessa kirkossa majailee sotilaita ympäri maailmaa, ja Eliaksen tehtävänä on miellyttää kaikkia tekemällä näille näiden omien kulttuuriensa ruokia. Hollantilaiset ja ruotsalaiset ruoat eivät kuitenkaan maistu kotoisilta ilman kaljaa, ja marokkolaisten tagineruokiin Elias alkaa olla täysin kypsynyt.

Huumattuaan liikkeen keskeiset johtajat Elias pääsee pakenemaan sekasorron keskeltä, ja päätyy huomattavasti huonompiin keittiöhommiin Suomeen. Hän on vuokrafirman kautta työllistynyt tiskaaja, ja tälläkin ”uralla” hän kokee työpaineita, kun muiden maiden maahanmuuttajat tiskaavat häntä tehokkaammin ja nopeammin. Suomi on SoloLand, jossa amerikkalaistyylinen individualismi on voittamassa paikallisen sovelluksen naapurimaiden Janten laista. Elias on jo Suomen kansalainen, mutta hän kokee tarvetta hengailla uudempien turvapaikanhakijoiden kanssa vastaanottokeskuksessa, koska missään muualla hän ei pysty vitsailemaan äidinkielellään.

Kirjassa minuun kolahti oivallukset työn arvostuksesta: vaikka Elias on suht hyvin integroitunut maahanmuuttaja, ei hän Suomessa etene kuin tiskaajaksi, siitä huolimatta, että hänellä on akateemista taustaa ja hyväosaisia suomalaisia ystäviä. Kammottavan ISIS:in palveluksessa hän kuitenkin koki enemmän onnistumista apukokin työssään kuin Suomessa. Blasim ei missään nimessä aliarvioi terroristiryhmän aikaansaamia kauheuksia, mutta onnistuu silti löytämään tähän synkkään aiheeseen inhimillisen ja humoristisen näkökulman.

Tässä teoksessa päähenkilön eroottiset seikkailut jäävät hieman vähäisempään rooliin kuin teoksessa Allah99, mutta suomalaisista naisista Blasimilla on edelleen paljon kerrottavaa. Akateemisissa naisissa on eksoottisten poikaystävien keräilijöitä, joille valloitusten lukumäärä tuntuu merkitsevän enemmän kuin suhteiden laatu. Elias tosin onnistuu löytämään onnellisuuden hetkiä SoloLandissa aivan yksin ollessaan, pyöräillessään syksyisessä luonnossa musiikkia kuunnellen. Onnellinen hän on myös matkustaessaan Lappiin, maistaessaan ensi kertaa poronkäristystä ja kohdatessaan aitoa vieraanvaraisuutta ja uteliaisuutta, joka eteläsuomalaisesta arjesta puuttuu.

Romaanissa Elias päätyy lopulta vankilaan, jossa on aikaa kirjoittaa muille pakolaisille. Koska hän on Suomen kansalainen, häntä ei kuitenkaan karkoteta takaisin Irakiin. Minulla kesti kauan hahmottaa Eliaksen varsinaista rikosta, sillä tarina keskittyy enemmän miehen aiempiin vaiheisiin maassa. Muutenkin tämä tiivis kirja tuntui äänikirjana hieman haasteelliselta, eli voisin hyvin lukea tämän vielä uudestaan paperisena versiona.

Löysin kirjasta monia ulottuvuuksia, jotka ovat olleet minulle nuorempana tärkeämpiä kuin nyt. Blasim siteeraa muun muassa suufilaista klassikkorunoilijaa Rumia (1207-1273), jonka tuotanto kolahti minuun kolmikymppisenä niin, että melkein aloin itsekin muslimiksi. Vaikka päähenkilö Elias on kovin tiukka ateismissaan, on hänessä kuitenkin henkisen etsijän vikaa. Poimin kirjasta täydellisen sitaatin unen merkityksestä omiin tuleviin opetushommiin, ja päädyin taas keräilemään Rumin aforismeja kuin pikkutyttö kiiltokuvia. ”Nukkumisen aikana meidän tunteemme palaavat maanpaosta kotimaahan.” Voisiko unten näkemisestä kauniimmin sanoa kuin Rumi sanoi?

Tiedollisesti opin eniten Mosulin kaupungin historiasta, ja kristittyjen asemasta Irakissa. Tarina dominikaanimunkkien aikaansaannoksista kaupungissa oli aidosti sivistävää luettavaa. Tämä oli minulle kuitenkin enemmän fiilistelykirja, joka antoi uusia perspektiivejä suomalaisen yhteiskunnan nykytilaan varsin poeettisessa muodossa.

Tällä viikolla olen jäänyt koukkuun työpaikan alakerran falafel- ja mezetarjontaan paikassa, jota ilmeisesti pitävät melko tuoreet (entiset?) turvapaikanhakijat (Baba’s Kitchen Tullintorilla). Tänään melkein itkin annokseni kauneuden edessä, ja Blasimin kirja sai sille kuuluvan aistillisen ulottuvuuden. En ole pitkiin aikoihin lukenut teosta, jolla olisi ollut näin paljon tarttumapintaa omaan arkeeni, vaikka juuri nyt en tee islamilaiseen maailmaan liittyvää tutkimusta tai työskentele turvapaikanhakijoiden parissa.

Pappila, jonka jumalat hylkäsivät

Teos: Iris Murdoch: The Time of the Angels (Panther, 1966)

Viikonloppu on mennyt mukavasti poistokirjoja inventoidessa, ja vieläkin jostain pomppasi lukematon Iris Murdochin pokkari, vaikka luulin jo heittäneen ne paperinkeräykseen. Ei siksi, että kirjat olisivat huonoja, mutta pelastin joskus tämän tuotteliaan filosofikirjailijan lähes koko romaanituotannon, ja kirjat olivat huonossa kunnossa. Olen lukenut näitä muutaman, pitänyt jokaisesta omalla tavallaan, mutta en odota niille suurta comebackia. Ne ovat oman aikansa ajankohtaiskirjallisuutta, takuulla ei viihdettä, mutta niiden introvertti, hidas maailma saattaa pitkästyttää monia.

Tässä kirjassa omituinen papin perhe muuttaa Midlandsin maaseudulta Lontoon Earl’s Courtiin. Perheen isä Carel on leski, ja hänen ainoa tyttärensä Muriel on jo aikuinen. Tämän lisäksi hän huoltaa kuolleen veljensä tytärtä Elisabethia, joka on myös jo yhdeksäntoista, mutta selkäsairautensa vuoksi ei liiku paljoa kodin ulkopuolella. Muuton syyt ovat mystiset, liittyvät kai miehen mielenterveyteen ja selkeään työkyvyttömyyteen. Lontoossa hänellä ei ole varsinaista seurakuntaa, mutta hänen kai pitäisi kerätä varoja paikallisille ongelmanuorille. Hän ei ole ryypännyt terveyttään, vaan taitaa olla aidosti hullu. Lähipiirissä, joka on todella pieni, ilmenee huolta tämän erikoisen seurueen meiningistä, mutta piispakaan ei onnistu puuttumaan palkollisensa tapaan hoitaa työtään.

Kirjassa on kiinnostavia sivuhenkilöitä, kuten tummaihoinen taloudenhoitaja Pattie, joka on joskus ollut Carelin rakastajatar, mutta epäillään, että naisen lihominen on johtanut välien viilenemiseen. Lontoossa porukka saa uuden palvelijan venäläissyntyisestä Eugenesta, joka myös iskee silmänsä Pattieen. Eugene mielellään ottaisi rehevämmän emännän, sillä hänen ensimmäinen vaimonsa kuihtui tuberkuloosiin pakolaisleirillä Keski-Euroopassa. Eugene on tullut Englantiin pakolaisena poikansa Leon kanssa, joka kuuluu niihin nuorisorikollisiin, joita Carelin kuuluisi pelastaa. Mutta Carel vaan synkistelee puolialastomana pimeässä budoaarissaan, ja komentelee Pattieta.

Oletin takaliepeen kuvauksesta meiningin yltyvän kunnon kulttimenoiksi, mutta ei tässä kuitenkaan suljeta ihmisiä yhteisöön vastoin heidän tahtoaan. Carelin karismaattisuuskin on kovin kyseenalaista, eikä hän pappilaan eristäytyneenä onnistu hankkimaan uusia jäseniä ympärilleen. Henkilöiden sairaalloinen yhteenhitsautuminen on enemmän yksityinen murhe, mutta viitataan tässä myös insestiepäilyyn, jonka teemaa ei kuitenkaan käsitellä loppuun saakka.

Ilman puolijamaikalaista ja venäläistä palveluskuntaa teos olisi jäänyt kalpeaksi, mutta heidän läsnäolonsa toi tarinaan tunkkaisten teologis-moraalisten kysymysten ulkopuolista magiaa. Eugenen varastetun ikonin saaga pitää sisällään sellaista moraalifilosofista pohdintaa, jota Murdoch on varmasti harrastanut myös Oxfordin yliopiston luennoillaan.

Ajattelin jatkaa maailman yli 200 valtion kirjallisuuksien keruuta, tyyliin yksi kirja per maa. Minulla oli varmasti kirjoja yli 100 maasta edellisessä residenssissä, mutta heitin muutossa jo luetut ja varsinkin tylsät kappaleet pois. Nyt omistan kirjoja noin 50-60 maasta. Uusia hankintoja etsin lähinnä kierrätyshyllystä ja joskus divareista. Toissa vuonna maahaastetta tehdessäni totesin, ettei kaikista maailman maista ole saatavilla ainakaan natiivin henkilön kirjoittamia romaaneja. No, brittikirjallisuuden suhteen en kärsi puutetta, mutta Iris Murdoch saa nyt edustaa Britanniaa tässä kirjastossani.

Autonkuljettaja vai isä?

Teos: Leila Slimani: Toisten maa

Suomennos: Lotta Toivanen

Äänikirjan lukija: Krista Putkonen-Örn

Viime aikoina Euroopan ja Pohjois-Amerikan ulkopuolelle sijoittuvaa kirjallisuutta on taas näkynyt markkinoilla vähemmän, joten niitä vähäisiä teoksia, jotka rantautuvat Suomeen saakka huomaa ehkä paremmin. Tällä viikolla haaviini pompahti dekkaristina/trilleristinä tunnetun ranskanmarokkolaisen Leila Slimanin uusi aluevaltaus, historiallinen romaani Toisten maa. Itse olen lukenut häneltä aiemmin teoksen Kehtolaulu, joka on ahdistava ja raakakin kuvaus perhetragediasta pariisilaisessa nykyisyydessä. Tämä muisto mielessäni huomasin, että Toisten maa on hänelle suuri loikka – loikka kohti kirjallisuutta, jota maahanmuuttotaustaiset kirjailijat enimmäkseen tuottavat.

En pidä tuota tendenssiä hyvänä enkä huonona, mutta lukijoiden odotusten näkökulmasta havaintoni on lähes ärsyttävä. On nimittäin virkistävää, että myös ns. monikulttuuriset kirjailijat tuottavat muutakin tekstiä kuin koskettavaa, historiapainotteista proosaa, jossa on oletettavasti omaelämäkerrallisia juonteita.

Tässä romaanissa nuori elsacelainen porvaristyttö Mathilde kohtaa kotirintamalla marokkolaisen upseerin, jonka matkaan hän lähtee toisen maailmansodan päätyttyä. Amin on edennyt elämässään koloniaalisten suhteiden vuoksi, ja hän on oppinut myötäilemään valkoisten siirtomaaherrojen oikkuja. Kotipuolessa hänen veljensä kuuluu kiihkomielisiin nationalisteihin, eikä Aminin sotasankaruus muutenkaan herätä kaikissa ihastusta. Paikallisille sodan käyneille miehille yhteinen kokemus on kuitenkin merkittävä, eivätkä kaikki ole selvinneet sodan vaurioista niin hyvin kuin Amin.

Pariskunta perustaa maatilan Meknesin kaupungin liepeille, josta Amin on kotoisin. Mies suhtautuu maanviljelykseen suureleisen tieteellisesti, kun taas maalla kasvaneella Mathildella voisi olla enemmänkin annettavaa tilanhoidolle kuin mitä hänen annetaan tehdä. Tila työllistää suuren määrän paikallisia kyläläisiä, joista valtaosa on berbeerejä. Kaupungeissa kasvaneet arabit suhtautuvat heihin yhtä alentuvasti kuin ranskalaiset koko Marokon kansaan. Aminin synnyinkodissa on myös ghanalainen musta palvelijatar, joka on ostettu perheeseen orjamarkkinoilta. Näin ollen teos kertoo paljon siirtomaan toiseutettujen arabien omista rotusuhteista ja ennakkoluuloista.

Kirjassa seurataan perheen asettautumista aloilleen ensisijaisesti Mathilden ja tämän tyttären Aishan näkökulmista. Aisha on tarinan alussa kouluaan aloittava lapsi, joka laitetaan katolisten nunnien ylläpitämään kouluun. Suurin osa koulun oppilaista on kokonaan eurooppalaisia, eikä Aisha koe kuuluvansa tähän ryhmään millään muotoa. Mathildella ei huonosti kouluja käyneenä ole resursseja tukea tytärtään identiteettikriisissä, eikä hän ilmeisesti huomaa, kuinka nihkeästi perheeseen suhtaudutaan kaupungissa. Enemmän eurooppalainen muslimin vaimo saa kuitenkin hyväksyntää miehen suvun parissa kuin muiden ranskalaisten piireissä. Ranskalaisten lasten seurassa Aisha saattaa teeskennellä, että hänen isänsä on autonkuljettaja.

Marokko on maa, jonne monet eurooppalaiset pakenevat huonoja valintojaan, jopa rikoksiaan, aloittaakseen elämän alusta. Yksi tällainen pariskunta on perheen ystäviksi tulevat unkarilainen gynekologi herra Palosi ja tämän ranskalainen nuori vaimo. Herra Palosin muuton syynä on ollut pelkkä juutalaisuus, mutta Mathilde pitää tämän uhkean lihallista vaimoa prostituoituna.

Yksi kirjan sivujuonista liittyy Aminin väkivaltaisuuteen, jota Mathilde on pakotettu sietämään maan tapana. Muutenkin kirjassa kuvataan paljon seksuaalisuutta ja siihen liittyviä rodullistettuja tabuja. Homoseksuaalisuuden kuvaus toisen maailmansodan tiimellyksessä tuntui jopa kliseiseltä, sillä tämän suuntaisia tukahdutetun halun kuvauksia olen saanut lukea loputtomiin myös suomalaisissa historiallisissa romaaneissa.

Toisten maa on sujuva, helppolukuinen romaani, joka kuvaa Marokon maisemien ja mentaliteettien lisäksi myös Elsacen maakunnan historiaa. Nämä maailmat eivät pahemmin kohtaa, vaikka molemmat kontekstit ovat yhtä juurevan maalaisia. Pidin henkilöhahmoista, mutta juonellisesti teos on kovin ennalta-arvattava ja jopa tapahtumaköyhä. Tuntuu, että olen ehtinyt jo lukea kymmeniä vastaavia islamilaiseen maailmaan sijoittuvia teoksia, joissa eurooppalaisten ja paikallisen väestön arvomaailmoja verrataan toisiinsa. Onneksi tässä teoksessa kuvatut yhteentörmäykset ja ennakkoluulot eivät olleet räikeimmästä päästä, eikä uskonto edes noussut ihmisiä eniten erottavaksi asiaksi. Tästä huolimatta koin, että kirjan anti keskittyi enemmän historialliseen ja maantieteelliseen kuvaukseen kuin juonen kehitykseen, ja näin kirjan taiteellinen anti jäi ohueksi, sillä myöskään Slimanin kielenkäytössä ei ole mitään arkikielestä poikkeavaa.

Innostuin enemmän viime vuonna lukemastani Algeriaan sijoittuvasta Alice Zeniterin esikoisromaanista, jossa aika-akseli oli pidempi ja jossa henkilöiden toiminta oli enemmän rajoja rikkovaa. Toki tämä teos oli myös vaativampi sellaiselle lukijalle, jolle pohjoisafrikkalainen kulttuuri ei ole tuttua. Slimanin romaani taas avautunee mainiosti niillekin, jotka eivät ole koskaan kuulleet Frantz Fanonista tai muista Pohjois-Afrikassa kolonialismin aikana vaikuttaneista intellektuelleista.

Itse edelleen povaan Slimanille menestystä psykologisten trillerin kirjoittajana. Tämä teos ei ehkä olisi koskaan nähnyt päivänvaloa esikoisteoksena, sillä tarina ei ole tarpeeksi poikkeuksellinen tullakseen huomatuksi tuntemattoman kustantajalle tarjoamana. Toisaalta kirjamarkkinoilla ehkä luotetaan siihen, että nuoremmat polvet eivät ole vielä lukeneet kaikkia toiseen maailmansotaan sijoittuvia rakkaustarinoita.