Mungu ibariki Afrika

MpoyiTeos: Kayo Mpoyi: Virtaavan veden sukua (Atena, 2020)

Suomennos ruotsin kielestä: Ulla Lempinen (alk. Mai betyder vatten)

Vuoden ensimmäinen afrikkalaisteokseni on epätyypillinen kulttuurisesti ja kielellisesti, sillä lukemieni afrikkalaisromaanieni enemmistö on ollut englanninkielisestä maailmasta. Viime vuonna luin romaanin lähes joka afrikkalaisesta maasta, mutta sama tahti ei ole jatkunut tänä vuonna. Ruotsissa asuva kongolaistaustainen Kayo Mpoyi (s. 1986) julkaisi viime vuonna esikoisromaaninsa ruotsiksi, mikä on luonteva kielivalinta jo kymmenvuotiaana maahan muuttaneelle siirtolaiskirjailijalle.

Romaanissa puhutaan swahilia, lingalaa ja tshilubaa, ja tietysti kolonialistisia valtakieliä, ranskaa ja englantia. Se sijoittuu postkolonialistiseen Tansaniaan ja Kongoon, osittain myös Swazimaahan, ja kertoo pitkälti Afrikan sisäisistä muuttoliikkeistä, identiteetin sekaannuksista ja liikkuvista tarinoista. Arvioni otsikko viittaa Tansanian kansallislauluun, jonka kouluun pyrkivien lasten on opeteltava ennen ensimmäistä koulupäiväänsä.

Romaanin kertoja on Dar es Salaamissa kongolaisessa diplomaattiperheessä kasvava Adi, jonka perheen tausta on monimutkainen. Ydinperheeseen kuuluu isä, äiti ja kolme tytärtä, mutta perheessä vierailee vanhempien vanhempia lapsia, joista osa on edellisistä suhteista. Äidin vanhin poika on jo yli kolmikymppinen, ja vanhemmat siskot ja veljet ovat liikkuvaa sorttia. Suvulla on paljon salaisuuksia, joista vahvassa uskossa elävät vanhemmat haluavat vaieta.

Vanhemmat kuuluvat kongolaisten pitämään vapaiden suuntien seurakuntaan, joka etsii aitoafrikkalaista uskon ilmaisumuotoa. Vedellä on ollut keskeinen merkitys suvun symboliikassa ennenkin, mutta kristillisessä merkityksessä perheen tyttäriä pestään säännöllisesti lihallisista synneistä, tai edes niiden ajattelemisesta. Adin isosisko Dina on kapinallinen yläkoululainen, joka haaveilee rastaleteistä koulun pukeutumissääntöjä uhmaten. Dina on myös taitava tanssija, eivätkä paikalliset nuoret ole immuuneja globaaleille musiikkitrendeillekään.

En paljasta paljoa juonesta, jos mainitsen seksuaalisen hyväksikäytön olevan keskeinen osa teoksen problematiikkaa. Romaanin tytöt elävät elämäänsä melko rauhallisen afrikkalaisen pääkaupungin eliittikortteleissa, mutta sielläkään he eivät saa kasvaa rauhassa. Pahimmat ahdistelijat, jopa raiskaajat, ovat usein naapureita tai sukulaisia, eikä kirkossa käynti suojele ketään hyökkäyksiltä. Adi on niin nuori, ettei osaa tunnistaa Monsieur Éléphantin vikkeliä käsiä pahantekijän käsiksi, vaan hän menee yliopistoa käyvän namusedän leikkiin mukaan hyväuskoisesti.

Luin kirjaa pienissä erissä pahimman koronakriisin keskellä puhelimen pieneltä näytöltä, osittain tien päällä, joten en ehtinyt ahdistua tarinasta samalla tavalla kuin olisin ahdistunut, jos mieleni olisi ollut normaalitilassa. Kirjan aika-akseli on kuutisen vuotta, ja siinä ehtii tapahtua osittainen perheen hajoaminen. Mai on Adin pikkusisko, joka on saanut kuolleen isomummon nimen. Hänen terveytensä on niin heikko, että siksikään tyttöjen vanhemmat eivät ehdi huomata, mitä vanhemmille ja vahvemmille lapsille on heidän selkiensä takana tapahtumassa. Ymmärsin myös, että rivien välistä kirjassa kuvataan Tansaniaa uhkaavaa HIV-epidemiaa, vaikka kaikkien sivuhenkilöiden sairauksia ei mainita tarkkaan nimillä.

Kirjan isähahmo on kiehtova, sillä hän on samalla yliopistointellektuelli ja fanaattinen uskonmies, joka haluaisi kieltää lapsiltaan kaiken. Samalla hän kuitenkin opettaa tyttärilleen vanhoja ei-kristillisiä kansantarinoita, ja haluaa heidän oppivan joka päivä kymmeniä sanoja kotikieliä, joiden sanakirjoja perheessä on. Isä on sielultaan kielitieteilijä, vaikka on käynyt Saksassa insinöörin opinnot ja joutunut vastoin tahtoaan diplomaatin uralle paetakseen suvussaan kytevää kriisiä. Kongolaisten diplomaattien elämä on kaukana ylellisestä, ja valtion ajautuessa sisällissotaan olot lähetystössä ja sen omistamissa asunnoissa koko ajan heikentyvät.

Maailmanpoliittinen analyysi keskittyy Mpoyilla kolonialististen valtasuhteiden käsittelyyn, eikä hän käy läpi Tansanian ja Kongon itsenäisyyksien jälkeisiä jännitteitä samalla intensiteetillä. Romaani on tiivis, mutta historiallisesti siinä on juonteita aina 1900-luvun alkuun saakka. Karseinta oli lukea belgialaisten keksimästä ”edistyneiden” kongolaisten testistä, jolla valittiin siirtomaahan musta, koulutettu eliitti, hallituksen hännystelijät. Adin virtaavan veden sukulaiset eivät läpäisseet tätä testiä, ja sen vuoksi he jäivät oppineisuudestaan huolimatta alakynteen taistelussa parhaista viroista ja toimista, paikasta Léopoldvillen auringossa. .

Lapsinäkökulma on romaanissa vahvempi kuin maailmanpoliittinen, aikuisten kertoma tarina. Mielestäni monitasoisuus oli romaanin vahvuus, en ehkä olisi jaksanut lukea pelkkää tarinaa seksuaalisesti hyväksikäytetyn tytön vaikeasta kasvusta. Teokseen mahtuu paljon musiikkia, tanssia ja iloakin, vaikka tyttöjen vanhempien maailmankuva sävyttää tarinaa raskaammaksi ja tummemmaksi kuin se olisi ollut suruttomampien naapureiden kertomana.

Toivon tälle romaanille laajempaa näkyvyyttä ja käännöksiä monille kielille. Ilman suomennosta en olisi ehkä huomannut koko romaanin julkaisua, vaikka afrikkalaisen kirjallisuuden uusia tulokkaita seuraankin melko aktiivisesti. Kiitos siis Atenalle kirjan promotoinnista, ja toivon mukaan kuulisin otteita romaanista kirjailijan itse lukemana joillain festivaaleilla sen jälkeen, kun maailma palautuu taas järjestämään kulttuuritapahtumia.

 

Miehisyyden korkeakoulussa

Teos: Uzodinme Iweala: Speak No Evil (HarperCollins, 2018)

Storytel-tilauksen maksimaalinen hyväksikäyttö tarkoittaa muutamien uusien afrikkalaisteoksien bongailua. Jatkan nyt myös young adult-teemaa kahden nigerialaistaustaisen kertojan kyydissä. Uzodinme Iweala (s. 1982) on amerikkalais-nigerialainen kirjailija, jonka toinen teos Speak No Evil iskee herkkään hermoon länsiafrikkalaisten diasporisissa yhteisöissä ympäri maailmaa.

Romaanin kertoja Niru on 18-vuotias lukiolainen, joka käy eliittilukiota Washingtonissa. Hänen vanhempansa ovat Nigerian igboja, korkeasti koulutettuja ammattilaisia, jotka matkustavat kotimaahansa joka vuosi uskollisesti altistaakseen kasvavia lapsiaan ”juurille”. Niru on hakenut opiskelemaan Harvardiin, ja suuri osa hänen luokkakavereistaan pyrkii myös Ivy League-yliopistoihin. Lukiossa hän on tottunut edustamaan mustaa kulttuuria varsinkin äidinkielen opettaja Miss McConnellin tunneilla – naisen, joka on matkustellut kehitysmaissa, ja joka pitää Nirua jonkunlaisena toiseustoteemina.

Meredith on Nirun paras ystävä, jonka vanhemmat ovat enimmäkseen poissa kotoa ja jättävät tyttärensä ratkaisemaan omat ongelmansa. Hän on ensimmäinen, jolle Niru uskaltaa kertoa seksuaalisuudestaan, mutta pian poika kokee luottamuksensa tulevan rikotuksi. Nirun vanhempien kasvatusfilosofia on päinvastainen, ja pojan edellytetään osallistuvan äitinsä kanssa jumalanpalveluksiin sunnuntaisin. Eräänä päivänä hänen isänsä löytää homopornoa poikansa puhelimesta, ja tästä alkaa systemaattinen eheyttämisyritys, johon osallistuvat paikalliset seurakunnan jäsenet ja katolinen piispa kotipuolessa. Uudelleenkoulutus ”tervehenkiseen” miehisyyteen onnistuu hetken verran, kunnes Niru löytää kaupungilta keskellä päivää ikätoverinsa Damienin, ja projekti kusee alleen lopullisesti.

Kirja todella avaa länsiafrikkalaisten hyperaktiivista hengellisyyttä, varsinkin kielellisellä tasolla. Nirun vanhemmat ovat eri linjoilla homouden teologisessa tulkinnassa, ja äiti ainakin tuntuu tutkivan mahdollisuuksia hyväksyä poikansa seksuaalisuus kirkkonsa sisällä. Isän näkökulma tulee vahvasti esiin runsaan dialogin kautta, ja vaikka hän on hyvin dominoiva, perinteinen patriarkka, hänen tapaansa olla maailmassa ei ainakaan demonisoida. Kirjan kuunteleminen äänikirjana teki tälle tekstille oikeutta, koska tekstinä luettuna hahmojen vahvat aksentit eivät olisi päässeet samalla tavalla esille.

Teoksen lopussa näkökulman vaihto Meredithin versioon tapahtumista tuo vielä järkyttäviä yllätyksiä, ja painopiste siirtyy homoseksuaalisuudesta rotusuhteisiin, ja oikeusjärjestelmään, joka yksiselitteisesti suosii valkoisia. Tarina kääntyi mielestäni vähän liiankin traagiseksi, mutta juonen käänteet luultavasti reflektoivat ympäröivää todellisuutta Yhdysvaltain kaupunkien paremmissa piireissä. Vaikka kirjaa voi lukea puhtaasti yksilötasolla, yhteiskunnallinen taso on siinä konkreettisesti läsnä, ja herättää taas kysymyksen: ”do Black lives matter?”

Romaani kädessä ei saa juosta

Anna Burns: Maitomies (Docendo, 2019)

Suomennos: Laura Jänisniemi

Ilahduin todella, kun löysin pohjoisirlantilaisen Anna Burnsin (s. 1962) romaanin yhdellä klikkauksella ruudulleni suomeksi käännettynä, vaikka olisin ehkä mieluummin lukenut tämän teoksen englanniksi. Irlantilaisen kirjallisuuden seuraamiseni on viime aikoina ollut hunningolla, mutta Burnsin viime vuoden Man Booker-voiton noteerasin, ja siitä saakka The Milkman on kiinnostanut.

Kyseessä on 2000-luvulla kirjoittamisen aloittaneen Burnsin neljäs romaani, joka kertoo nuoren naisen kokemasta seksuaalisesta ahdistelusta ”uskonnollisen maantieteen” riivaamassa Belfastissa. Romaanin kertoja on 18-vuotias, vielä kotona luona asuva tyttö, joka harrastaa 1800-luvun romaanien lukemista ja pitkänmatkanjuoksua. Valitettavasti juoksuharrastus tyrehtyy, kun hän saa riesakseen Maitomiehen, joka tuntuu seuraavan häntä kaikkialle ja tietää tämän perheestäkin aivan liikaa.

Yhteisö, jossa nainen asuu, vannoo mustavalkoisiin sukupuolirooleihin, ja siellä edelleen arvostetaan miehiä, jotka määräävät kaapin paikan. Tytön vääräuskoinen ehkä-poikaystävä ei kykene suojelemaan naistaan, tai ei ole paikallista ideologiaa kunnolla sisäistänyt, mutta hänen lankonsa ottavat suojelijan roolin. Mutta myös ehkä-poikaystävä puhuu lankojen ja kylänmiesten lailla ”autoa”, ja nauttii oman yhteisönsä miesten piirissä arvostusta, koska on onnistunut keräämään takapihalleen arvokkaan kokoelman harvinaisia malleja.

Romaani sijoittuu dystooppiseen aikaan, joka muistuttaa kovasti 1970-luvun ”Troubleseja”, mutta voisi myös olla metafora Pohjois-Irlannin hankalalle nykytilalle Brexit-neuvotteluissa. Kertojan leirissä ”vettentakaiset” asiat ovat kiellettyjä, ja maan istuva hallitus on myös laatinut kiellettyjen vauvan nimien listat, tosin noille listoille mahtuu vain miesten nimiä. Eletään jonkinlaisessa poliisivaltiossa, jossa valvontakamerat naksuvat joka nurkan takana. Ihmiset liikkuvat hätäisesti ja määrätietoisesti paikasta A paikkaan B, mutta muuten elämä on totaalisen kotikeskeistä. Paramilitäärejä joukkoja on kaikkialla, heitä ihaillaan, mutta samalla tiedetään, että vapaustaistelijan kanssa heilastelu voi johtaa varhaiseen leskeyteen.

Ehkä enemmän kuin seksuaalisesta häirinnästä teos kertoo poliittisesta vainoharhasta, joka on joskus lähtenyt liikkeelle uskonnollisesta kahtiajaosta ja syventynyt joka elämän osa-aluetta ohjaavaksi kriisiksi. Kertojan äiti kuuluu oman yhteisönsä siveellisiin naisiin, joilla on määrätyt rukousajat ja jotka toivovat lapsiltaan vaan hääkellojen soittamista. Hänen isänsä on kuollut, ja myös lähipiiristä on mennyt monia nuoria miehiä pommituksissa. Sanoja ”katolinen” tai ”protestantti” ei käytetä, eikä uskonnollisia rituaaleja kuvailla sillä tavalla kuin ne ilmenevät reaalimaailmassa. Lukija joutuu pinnistelemään ymmärtääkseen, kummasta yhteisöstä milloinkin on kyse, ja tämä sekaannus on taatusti tahallinen tyylikeino.

Kertojaa ahdistaa oman yhteisönsä konservatiivinen, paikalleen jämähtänyt meininki, jossa normaalia on, että naimisiin mennään 16-vuotiaina, ensimmäinen lapsi saadaan 17-vuotiaana ja sohvalle jämähdetään lopullisesti 20-vuotiaana. Hän haluaisi muuttaa ehkä-poikaystävänsä kanssa ”punaisten lyhtyjen alueelle”, jolla asuu susipareja ja pariskuntia kahdesta eri uskonnollisesta ryhmästä. Tämä ei kuitenkaan nuorta miestä houkuta, sillä hänellä on vanhemmilta peritty talo ja romupiha, johon hän on enemmän kiintynyt kuin tyttöön.

Vaikka maan meininki on sisäänpäinkääntynyttä ja taantunutta, kertoja onnistuu kuitenkin käymään kaupungin keskustassa ranskan kielen iltakurssilla, jossa hän oppii katsomaan auringonlaskuja vieraalla kielellä. Tämä avaa hänen maailmaansa yhtä paljon kuin venäläiset klassikot. Tytön perheen mielestä hänen harrastuksensa ovat huolestuttavia, koska ne vieraannuttavat häntä arjesta. Ainoastaan lenkkeilyä pidetään tervehenkisenä, sillä se kasvattaa valppautta – ellei sitten satu juoksentelemaan Gogolin Päällystakki kädessä.

Maitomiehen identiteetti jää sekin tahallisen hämäräksi, mutta se tiedetään, että hän on naisesta kaksikymmentäkolme vuotta vanhempi mies, joka lopulta teloitetaan. Eikä hän ole koskaan toimittanut kenellekään maitoa, mutta silti häntä tuolla nimellä kutsutaan. Oikeita maitomiehiäkin maassa vielä toimii, vaikka kaikenlaisten toimitusten suhteen pitää olla varovainen.

Jossain vaiheessa paikalliset naiset molemmissa yhteisöissä alkavat järjestää epäilyttäviä naisasioiden keskiviikkokokouksia, ja kirosana feminismikin liitetään niiden yhteyteen. Yhteisöt vielä muistavat kauan aikaa sitten toimineita naisasialiikkeitä, vaikka välillä on ollut pitkä takaiskun kausi. Koska kukaan itseään kunnioittava mies ei salli moisten kokousten tapahtuvan omalla reviirillään, niitä on järjestettävä hylätyissä parakeissa ja varastoissa kaukana ”kunnon ihmisten” kaikkitietävältä katseelta.

Kirja ei ole vaikealukuinen, mutta se on juuri niin ahdistava kuin tehokkaan dystopian kuuluukin olla. Juuri nyt en itse ollut kaikista vastaanottavaisimmalla tuulella näin raskassoutuiselle sisällölle, mutta romaani taatusti kestää toisenkin lukukerran.

Burns eli kirjaa kirjoittaessaan vakavassa taloudellisessa ahdingossa, asuen välillä vieraiden ihmisten talonvahtina, ja välillä hakien ravintonsa ruokapankeista. Joskus kirjallisuuspalkinto voi siis todella voimaannuttaa sen saajaa ja nostaa ylös syvästä kriisistä. Köyhäinapu ei kuitenkaan ole ollut palkinnon myöntämisen kriteerinä, vaan taiteelliset ansiot. Tässä kirjassa niitä riittää niin yhteiskuntakuvauksen kuin kirjallisen intertekstuaalisuuden tasoilla, ja varmasti myös sekin tosiasia on vaikuttanut, ettei pohjoisirlantilainen kirjallisuus ole saanut kovinkaan paljon tunnustusta Iso-Britannian kirjamarkkinoilla.

Tämän häiritsevän kokemuksen jälkeen voisikin olla aika siirtyä lukemaan Margaret Atwoodin teosta Testamentit, mutta väliin on hyvä hengähtää jonkun kepeämmän ja elämäniloisemman teoksen parissa.

Kun navankaivelu on oikeutettua

Antti Hurskainen: 22 (Siltala, 2019)

Antti Hurskainen (s. 1986) on kirjailija, josta olen kuullut paljon somessa, mutten ennen eilistä ollut lukenut häneltä edes yhtä kolumnia tai esseetä. Häntä on monesti kuvailtu uudeksi Antti Nyléniksi, eli oman ikäluokkansa älykköesseistiksi, joka ruotii urbaania elämäntapaa ja populaarikulttuuria ilkeästi vastakarvaan.

22 on hänen esikoisromaaninsa, jota hyvin voisi lukea myös pitkänä esseenä nykykulttuurista. Se kertoo kolmikymppisestä helsinkiläisestä miehestä, jonka juuret ovat syvällä Savossa ja joka pitää 22 vuoden ikää jonkinlaisena rajapyykkinä elämässään. Tuolloin hän ryhtyi vegaaniksi ja eli parisuhteessa naisen kanssa, jolle vegaani, kulutuskriittinen elämäntapa oli helsinkiläisestä kulttuurikodista äidinmaidossa omaksuttua. Kirjan kertoja taas kasvoi paikassa, jossa joka syksy pojat saivat vapautuksen koulusta sorsanmetsästyksen ajaksi. Hänen isänsä kaljamaha edusti lapsuudessa turvallisuutta, eivätkä äidin kommentit teinipojan mahanröllykästä olleet kovinkaan rakentavia.

Äiti kun rasittui pojan itseinhoisesta valituksesta ja kehotti häntä leikkaamaan läskit keittiösaksilla irti.

Huh huh.

Kommentti on hurja irrotettuna kontekstistaan, mutta kontekstia tarkemmin tarkkailtuani en usko, että kertojan äidillä oli vakava mielenterveysongelma. Tosin kyseinen äiti ei ollut itse ylipainoinen, ja todennäköisesti häneltä vain puuttui kyky samastua toisenlaiset geenit omaaviin yksilöihin, kuten aviomieheensä ja poikaansa.

Romaanin kertojalle kehittyy neuroottinen suhde ruokaan, joka lähenee vakavaa syömishäiriötä. Siinä on myös uskonnollisia piirteitä, sillä mies ei tunnu oikein koskaan syövän nauttiakseen ruoasta. Joka suupalaan liittyy eettinen pohdinta, ja vegaaniksi hän alkaa eläinten vapauttamisen vuoksi, ei oman terveytensä. Samaan aikaan hänellä on kissoihin ja koiriin liittyvä siitepölyallergia, eikä hän muutenkaan profiloidu Animalian mannekiinipoikana.

Kertoja kohdistaa tunnustuksensa tälle ex-tyttöystävälle, jonka kanssa hän asui nihkeässä parisuhteessa pitkään, yksiössä, jonka putkiremontti venyi samalla tavalla kuin toisiaan hylkivien elementtien sivistynyt pinna. Mies istuu tilittämässä napolilaisen kiviuunin omaavassa keskiluokkaisten trendipizzeriassa, jossa pelkkä marinara-lätty voi hyvin maksaa 15 euroa. Hyvinvoivat kaupunkilaiset maksavat mielellään tuon hinnan, jotta pääsevät näyttäytymään oikeanlaisessa seurassa.

Miehen syömishäiriön kuvaus on sievistelemättömän raakaa. Laihimmillaan hän painaa 50 kg, ja nauttii siitä, kun seksuaalisuus hiipuu ja tilalle tulevat fantasiat puhtaasta, koskemattomasta kehosta. Välillä hän treenaa maratoonia varten, välillä on niin heikossa hapessa, että tuskin saa kannettua kauppakassia kahtasataa metriä. Pakonomainen laihduttaminen saa välillä bulimisia piirteitä, eli hän saattaa paeta hummusleipävuorien taakse viikonlopuksi. Kaukana ovat ajat, jolloin syötiin Kartanon hifistelysipsejä tyttöystävän kanssa sängyssä. Hän piiskaa itseään tuosta välittömästä halujen tyydyttämisestä, joka oli hänelle vain osoitus ihmisyyden degeneraatiosta.

Onneksi romaaniin mahtuu myös huumoria ja kepeämpiä hetkiä. Nautintoa ja mielihyvää löytyy muun muassa parturikäynneistä, jotka alkavat korvata seksin. Nick Caven musiikki avaa hänelle uuden tien kohti sallivampaa kristinuskoa. Hän on taannoin eronnut kirkosta tyttöystävän painostuksesta, ja liittyy kirkkoon taas. Koin syvää samastumista varsinkin Cave-pohdintojen kanssa, koska olen itse uinut samoissa apaattisen depressiivisissä vesissä Caven vuosituhannen vaihteen levyjen parissa. ”Lime Tree Arbour” on edelleen suosikkibiisini artistilta, vaikka nykyään en pysty aina sitä kuuntelemaan, jos mat fiilikset ovat vielä biisiä synkemmät.

Körttiläispohdinnoissa päästään jo sille osastolle, ettei keskivertohelsinkiläinen tyttöystävä tai muukaan Rytmi-baarin akvaarioikkunan vakiotähti pysty tuohon mielenmaisemaan millään tavalla asettumaan. Kunnianosoituksena savolaisjuurilleen kertojalla on uunituore Siionin virsien versio kirjahyllyssään. Millainen silta sitten rakentuu Nilsiän Aholansaaresta Nick Caven työhuoneelle?

Suosittelen kirjaa ihan kaikille, ruokavaliosta ja elämänkatsomuksesta riippumatta. Olen varma, että teoksen Helsinki-keskeisyys saattaa myös ärsyttää, mutta kirja kannattaa lukea myös ärsytyksen toivossa. Hurskainen ei ainakaan harrasta halpaa provokaatiota, vaan hänen kannanottonsa tuntuvat loppuun saakka reflektoiduilta. Ja navan kaivelu tuntuu tämän teoksen tiimoilla täysin oikeutetulta, koska siinä puhutaan myös konkreettisesta henkiin jäämisestä.

Paratiisin pikkelsseillä maailmanmaineeseen

Teos: Arundhati Roy: The God of Small Things (Flamingo, 1997)

Moni blogini hieman vanhempi lukija varmaan muistaa v. 1997 Kirjatapauksen, eli Arundhati Royn esikoisteoksen The God of Small Things. Olen nähtävästi hankkinut teoksen Turusta Aleksis Kiven päivänä vuonna 1997, ja ihastunut päätäpahkaa nuoren naiskirjailijan tyyliin ja rohkeuteen. Tuossa vaiheessa olin muutenkin juuri hurahtanut Intian ja Pakistanin kirjallisuuksiin, mutta Royn teos oli noiden kirjojen meressä jonkinlainen Jackpot, ja merkki uudentyyppisestä naiskirjallisuudesta.

Hänen jälkeensä aika moni muukin intialainen naiskirjailija pääsi maailmanmaineeseen, ja 90-00-lukujen aikana maailmankirjallisuudessa jylläsi varsinainen Intia-buumi. Roy kirjoitti vain tämän esikoisensa, siirtyi sitten täyspäiväiseksi aktivistiksi ja julkaisi pitkään vain poliittisia kirjoituksiaan. Hänen toinen romaaninsa sai odottaa 20 vuotta, eikä The Ministry of Utmost Happiness jää yhtään tämän esikoisen varjoon – se vaan on paljon kompleksisempi ja suurempi kertomus.

Molemmat teokset ovat kirjoja, joiden omistaminen on ollut minulle tärkeää. Jostain syystä The God…oli päätynyt mökille, ehkä jonkun muun perheen jäsenen sinne roudaamana. Pokkari on ollut lainassa monella ihmisellä ja on ihastuttavan kulahtanut. Luin kirjaa mökillä ja eilen kaupungilla monessa pisteessä, kuten kuvan sushibuffetissa. Luultavasti kyseessä oli kolmas lukukerta, ja aika paljon olin jo unohtanut sen juonesta.

The God of Small Things on rakkauslaulu Keralalle, Royn äidinpuoliselle kotimaisemalle. Teoksen päähenkilöt, kaksoset Rahel ja Estha, ovat äidin puolelta Syyrian kristittyjä, ja isän puolelta hinduja. Vanhempien seka-avioliitto ei ole ollut juhlan aihe kummassakaan päässä, ja äiti Ammu eroaa alkoholisoituneesta miehestään jo lasten ollessa pieniä. Tytär Rahel palaa äidin kanssa kotikylään Keralaan, mutta Estha jätetään Bengaliin isän luo tasapuolisuuden vuoksi. Jossain vaiheessa juoppo isä saa tarpeekseen pojan huoltajuudesta, muuttaa Australiaan ja lähettää poikansa takaisin äidilleen.

Kirjassa eletään vahvimmin myöhäistä 1960-lukua ja varhaista 1970-lukua, kaksosten lapsuutta ja nuoruutta. Lasten isoäidillä on tehdas nimeltä Paradise Pickles, jonka Oxfordissa opiskellut kommunistieno Chacko ottaa omistukseensa vain siksi, koska on suvun ainoa mies. Tehdas menestyisi loistavasti, ellei eno panisi käytäntöön kaikkea puoluekoulussa oppimaansa. Enolla on myös brittiläinen ex-vaimo Margaret ja tytär nimeltä Sophie Mol, joka tulee suvun yllätykseksi pitkälle vierailulle suoraan Lontoosta. Lontoolainen serkku nostattaa lasten kurssia kyläläisten parissa, mutta samalla he kokevat, että joutuvat esiintymään alkuperäiskansan edustajina rasitukseen saakka.

Kirjassa kuolee ihmisiä traagisissa oloissa. Äiti Ammu lähtee maailmasta 31-vuotiaana keuhkotautisena haamuna, ja serkku Sophie Mol hukkuu kotikylän jokeen 9-vuotiaana. Äidin salasuhde kylän kastittomaan kommunistiin Veluthaan on saanut liikaa huomiota, sillä rakkauden lait määräävät, ketä saa rakastaa ja kuinka paljon. Kylässä ahdistellaan myös lapsia seksuaalisesti, eikä äideillä ja mummoilla ole lukutaitoa tällaisten kytkösten huomaamiseksi. Vaikka Roy kuvaa kylän luontoa ja raitin maisemia suurella rakkaudella, teos on samalla riipivän järkyttävä kuvaus kastijaosta ja muista mentaalisista rajoitteista.

Syyrian kristityistä Roy ei anna kovinkaan mairittelevaa kuvaa. Tämä ryhmä kuuluu Keralassa historialliseen eliittiin, joka sortaa myös muita (ennen kastittomia) kristittyjä yhtä suvereenisti kuin muita osattomia ja köyhiä. Uskontojen moninaisuus on teoksen kiinnostavin elementti, varsinkin, kun kaksosten tädin Baby Kochamman elämän rakkaus, katolinen Father Mulligan kääntyy Vishnun palvojaksi ja hylkää kristinuskon. Eri kristilliset kirkot kilpailevat paikastaan auringossa, ja lapset saavat vaikutteita myös ”uudestisyntyneiltä” valkoisilta lähetyssaarnaajilta. Joutavuuksien jumalalle kelpaa amuleteiksi kaikki turha sälä, joten australialaisen saarnaajan lahjoittama Qantas-lentoyhtiön pehmolelu on yhtä arvokas palvonnan kohden kuin pehmopornovideot tai Love-in-Tokyo-hiuslenkit.

Minulle tämä teos on aina ollut ”hengailukirja”, eli olen lukenut sitä enemmän tunnelmien ja mielenmaisemien vuoksi kuin älyllisenä postkoloniaalina romaanina, jota se myöskin suvereenisti edustaa. Teos ei tuntunut yhtään vanhentuneelta näin 22 vuoden jälkeen, vaan voin edelleen lämpimästi suositella sitä jo modernina klassikkona.

Värmlannin kaskenpolttajista


Teos: Leena Lander: Mikaelin kronikka (Kirjayhtymä, 1983)

Leena Lander on kirjailija, jonka muistan parhaiten kuvauksista suomalaisten lastenkotien julmuuksista. Olen ehkä lukenut häneltä kaksi teosta aiemmin, ja pitänyt häntä korkeassa kurssissa varsinkin kielenkäytön vuoksi. En kuitenkaan tiennyt, että hän on kirjoittanut ainakin yhden historiallisen romaanin, eli Mikaelin kronikan.

Kirja oli erikoinen yllätys siksikin, että se kertoo Ruotsin Värmlannin metsäsuomalaisista. Heistä minulla oli varsin vähän tietoa ennen kuin prinssi Danielin sukujuurista uutisoitiin iltapäivälehdissä. Viime vuonna luin ensimmäisen romaanini tästä jo melkein unohdetusta etnisestä ryhmästä, norjalaisen Britt Karin Larsenin teoksen Finnskogen- elämän kehto. Olikin sitten hauska huomata, että Lander on kirjoittanut samasta poppoosta teoksen jo 1980-luvulla.

Teos sijoittuu 1600-luvulle, jolloin mestäsuomalaiset vielä muistavat hyvin kotimaansa Itämaan. Mikael Andreaksenpoika on nuori, lukutaitoinen talonpoika, jota kirkkoherra houkuttelee ruukin patruunan kirjuriksi. Hommaan tarvitaan kaksikielistä tekijää, mutta Mikael ei millään haluaisi pettää omaa kansaansa sortovallan leivissä. Jossain vaiheessa hänen on kuitenkin suostuttava tehtävään, koska hänen oma perheensä pitää häntä muuten halveksittavana työn vieroksujana.

Kun Mikael löytää ikätoverinsa Tuomaan kuoleman kielissä avantoon työnnettynä, hän arvaa, mistä on kyse. Herrojen penikoilla ei ole puhtaat jauhot pussissa, ja kirkkoherran laiska Erik-poika on pahimpia kiusantekijöitä. Suomalaiset metsäläiset ovat jo tietoisia periaatteellisista oikeuksistaan, mutta Tuomas tyytyy kohtaloonsa, vaikka on menettänyt molemmat jalkansa. Ringbyn siirtolaiskansa on nöyrää ja kohtaloonsa tyytyvää, mutta pakanauskon perimä sinnittelee heissä noitavainoista huolimatta.

Mikael löytää itsensä kahden naisen loukosta, eikä pääse naimisiin varsinaisen mielitiettynsä Anna-Karoliinan kanssa. Ei, koska tumma velhotar Marjatera on raskaana ja väittää Mikaelia lapsen isäksi. Anna-Karoliina itse järjestää sulhonsa naimisiin tämän huonomaineisen, noidaksi epäillyn neidon kanssa, ja avioliitto on alussa kovin onneton. Kylillä myös huhutaan, että Mikael olisi houkuteltu aisankannattajaksi.

Teos kertoo paljon uskontojen ja uskomusten sekamelskasta maassa, jossa uskonpuhdistus otetaan kirjaimellisen vakavasti. Kylään saapuu patruunan vieraaksi italialainen markiisi Giacomo, joka väittää olevansa protestantti pakolainen. Hänellä on kuitenkin epäilyttäviä paavinuskoisia tapoja, kuten ristinmerkkien teko ja vihkiveden pirskottelu, jotka antavat vinkkiä mahdollisesta peitetarinasta. Miehen uskon aitoutta epäillään, ja häntä tutkitaan kuin Migrin uskontotestissä konsanaan. Onko sitten metsäsuomalaisten pakanatavat huolestuttavampia kuin paavinuskoisten, sitäkin jäin miettimään.

Marjatera saa kaksoset, ja näkee kirkottamisen ja kasteen päivänä kirkon portilla kuoleman varjon. Tämä pelästyttää hänet tolaltaan, ja pian vahvempi tytöistä kuolee. Hän ei halua lastaan haudattavaksi kirkon kellariin, vaan kaivauttaa hautapaikan omalle pihalleen. Lasten synnyttyä Mikael joutuu Skooneen sotimaan, taas vastoin tahtoaan, ja Marjatera joutuu taistelemaan oikeudesta asua kruunun omistamassa mökissä. Naisen asema ei ole tuon ajan ruotsalaisessa yhteiskunnassa kummoinen, ja varsinkin yksin lapsiaan elättävän naisen ovella käy usein härskejä hyväksikäyttäjiä.

Kaiken kaikkiaan romaani on juureva, ja varmasti Lander on tehnyt paljon taustatöitä historiallisen uskottavuuden luomiseksi. Verrattuna romaaniin Finnskogen tästä kuvauksesta sain hieman ”sivistyneemmän” kuvan metsäsuomalaisista, kun taas Larsen kuvasi kansaa, joka eli vielä syvemmin metsäläisyydessään.

Pidin paljon kirjan naisnäkökulmasta, mutta loppua kohti tarina hieman puuroutui. Tai yksinkertaisesti ruotsalaisten 1600-luvun sotaretket eivät jaksaneet suuresti kiinnostaa. Lopun kahden sivun epilogia, jossa summattiin Mikaelin puoli elämää, en olisi ehkä halunnut lukea. Kirja tuntui jäävän jopa kesken, mutta tämän tyyppisiä ratkaisuja näkyy usein juuri historiallisissa romaaneissa. Ehkä Lander tämän kirjoitettuaan huomasi, että hänen varsinaiset kykynsä ovat lähihistorian kuvaamisessa. On kuitenkin aina kiinnostavaa löytää kirjailijoita, jotka kokeilevat monia genrejä.

Paastonajan huipentuma

Teos: Amos Oz: Juudas (Tammi, 2018)

Käännös: Minna Tuovinen

Vihdoin päästään paastolukemistojeni huipentumaan, kirjaa, jonka melkein luin loppuun jo viime pääsiäisen aikana, mutta joka silti jäi telakalle. Amos Oz (1939-2018) on kirjailija, jonka löysin viime vuosikymmenellä ja jonka tuotannosta olin silloin hurmoksissani. Viime vuonna uutinen kirjailijan poismenosta sykähdytti – hän vaikutti tekijältä, jolla takuulla olisi ollut vielä lukemattomia maailmoja kerrottavanaan. Hänen viimeiseksi romaanikseen jäi Juudas, teos, jossa käydään läpi juutalaisia käsityksiä Jeesus Nasaretilaisen kohtalosta ja Juudas Iskariotin osuudesta tähän.

Teoksen kertoja, Ash Shmuel, on parikymppinen opiskelija, jonka lopputyön aiheena on Jeesus juutalaisin silmin. Työ on ylitsepääsemättömässä kriisissä, sillä Ash on saanut selville, että kaikki hänen löydöksensä oli jo löydetty 1930-luvulla. Hän ei myöskään halua vaihtaa aihetta, joten ainoa vaihtoehto on harkita opintojen keskeyttämistä. Myös hänen vanhempansa ovat tehneet konkurssin, joten taloudellista tukea ei ole tiedossa mistään. Pattitilanteessa hän löytää erikoisen työpaikkailmoituksen, jossa etsitään seuramiestä invalidille vanhukselle.

Herra Gershom Wald on ”kova luu”, älykkö, joka elää kirjoilleen Jerusalemin läntisessä kaukiossa. Rähjäinen asuinalue on miltei maaseutua, ja Ash pystyy siellä harjoittamaan erakoitumista. Hänen ainoa tukikohtansa on unkarilainen ravintola, jossa hän käy päivisin syömässä gulassia ja hedelmäkompottia. Miesten taloutta johtaa rautaisin ottein mystinen nainen Atalja, joka on Ashia puolet vanhempi, mutta edelleen puoleensavetävä, jopa vaarallisella tavalla. Asetelma suorastaan vaatii, että Ash rakastuu dominoivaan vuokraemäntäänsä, ehkä se on jopa hänen kehitystehtävänsä.

Kuka kirjan hahmoista sitten on nykyajan Juudas, siitä lukija voi olla montaa mieltä. Ainakaan Ashin tarinaan ei liity suurta syyllisyyttä: hän on astmaattinen, sydämen laajentumasta kärsivä haaveilija, jonka ainoat ystävät ovat sosialistikerhossa, joka on Stalinin kuoleman jälkeen jakautunut ikävästi kahtia. Entinen tyttöystävä on mennyt naimisiin parempaa toimeentuloa lupaavan tylsimyksen kanssa, eikä hän ole sitä tyyppiä, joka nopeasti ystävystyisi uusien ihmisten kanssa. Hän on omalaatuinen ”luolamies”, jossa ehkä on eroottista vetovoimaa, mutta se ei riitä naisten pitämiseen kuvioissa. Atalja kiusoittelee häntä, mutta kaksikko käy välillä omituisilla treffeillä.

Teoksessa seikkaillaan Jerusalemissa ristiin rastiin ja käydään monessa raamatullisessa kohteessa. Minulle Jerusalem on edelleen kauttaaltaan mystinen ja vieras kaupunki, vaikka viime aikoina on tullut sitä Raamattuakin luettua enemmän kuin aikoihin. Siksi en osannut sijoittaa kaikkia tapahtumia ”sieluni silmin” kohteisiinsa, mutta ei se lukemista haitannut. Kirjassa eletään vuosia 1959-60, aikaa, jolloin kokonainen sukupolvi on kasvatettu sotimaan nuoren kansallisvaltion puolesta. Gershom Wald kuuluu niihin, joiden oikeudentajuun sotiminen kuuluu, kun taas Ash on synnynnäinen pasifisti, postimerkkien keräilijä.

Amos Ozin kirjoista olen bongaillut Suomi-viitteitä. Hän tutustui Suomeen lapsena naapurustossaan asuneen suomalaisen lähetyssaarnaajanaisen kautta, ja tämän tädin kohtaaminen oli ilmeisesti niin merkittävä tapaus hänen elämässään, että Suomi-sympatiaa mahtuu myös romaaneihin. Tässä viitataan sanontaan, että yksi suomalainen sotilas vastaa kymmentä venäläistä, ja Mannerheimin ja Kallion keskusteluun aiheesta. Vastaavaa logiikkaa käytettiin myös Israelin armeijassa, mutta koskaan ei tiennyt, mistä löytyi vastapuolen yhdestoista sotilas.

Teoksessa ei tapahdu paljoa, ja puolet sen sisällöstä liittyy päähenkilön gradun Juudas-pohdintoihin. On toki hurjaa pohtia sitä, kuinka paljon vihamielisyyttä Talmud ja Uusi Testamentti ovat luoneet ristiin luettuina, ja sitä, kuinka se vaikutti juutalaisten elämään eri Euroopan maissa.

Oz on taustaltaan liettuanjuutalainen, ja ehkä hänen onnekseen hänen sukunsa ehti muuttaa maasta vapaaehtoisesti ennen holokaustia. Voidaan spekuloida, mihin pisteeseen saakka tämä romaani on omaelämäkerrallinen, ei kokonaan, sillä tiedän hänen henkilöhistoriastaan asioita, jotka eivät tapahdu kirjassa. Ja päähenkilön suku on tässä latvianjuutalainen, jolla on juuret Riian kaupungissa. Silti kirjan hahmot ovat lähes kaikki ennen toista maailmansotaa Palestiinaan siirtyneitä eurooppalaisia juutalaisia, joilla ei siis ole holokaustista selviytymisen historiaa.

Maahaasteessa olen nyt rastilla 29 /196: Israel. Israelilainen kirjallisuus on kieltämättä jäänyt minulle etäiseksi Ozin tuotannon ulkopuolella; takavuosina on tullut luettua paria naiskirjailijaa, joiden nimiä en muista, mutta joiden teoksista pidin. Tähän kohtaan olisin tietty maajaon pohjalta valita myös palestiinalaisteoksen, koska Palestiinaa ei edelleenkään ole olemassa tunnustettuna valtiona.