Sisäelinten syönnin seksikkyydestä

ReseptitTeos: Jacky Durand: Sydämeni reseptit (Otava, 2020)

Suomennos: Taina Helkamo

Näissä poikkeusolosuhteissa moni meistä etsii tietoisesti hieman kepeämpää kirjallisuutta, eikä ainakaan synkkiä dystopioita tartuntataudeista. Oma karanteeniajan lukemistoni on kasautunut pöydälleni hakuammunnalla, mutta ilahduin, kun löysin teoksen nimeltä Sydämeni reseptit minulle aiemmin tuntemattomalta ranskalaiskirjailijalta. Normaalioloissa yritän vältellä teoksia, joiden nimeen on ympätty sana ”sydän”, vaikkakin yritys on ollut vähemmän onnistunut.

Oikeastaan Jacky Durandin romaanin ja sitä ennen lukemani Sally Rooneyn irlantilaisromaaninkin välille muodostui kiinnostava yhteys, vaikka Rooneyn teos ei ilottele ruoalla. Molemmissa eletään maaseudulla, opiskellaan ylioppilaskokeisiin ja pohditaan luokkaeroja. Tämä teos on tyylillisesti ripauksen viihteellisempi kuin Rooneyn, mutta ei läheskään niin romanttinen kuin nimi antaa ymmärtää. Lisäksi sen lähes kaikki päähenkilöt ovat miehiä, jotka eivät ole erityisen onnekkaita rakkaudessa.

Romaani sijoittuu jonnekin Dijonin lähelle, maalaiskylään, jossa Julienin isällä on menestyvä bistro nimeltä Le Relais Fleuri (”Kukkiva taukopaikka”). Julien-kertoja ei puhuttele isäänsä nimellä, vaan lähestyy häntä sinä-muodossa hänen kuolinvuoteellaan. Kirjassa eletään 1970-1980-lukuja, ja Julienin isä on sen verran vanha, että hän on palvellut isänmaataan Algerian sodassa. Apukokkina hänen keittiössään huseeraa rintamatoveri Lucien, joka on kuin adoptoitu sukulainen. Tarinan alussa Julienillä on äiti Hélène, joka viihtyy kotona koko ajan huonommin. Romaani kertoo äidin menetyksestä, hänen mystisestä katoamisestaan, ja pojan kasvusta kiireisen keittiömestarin armeijamaisessa komennuksessa.

Harvinaisen hienoja kuvauksia löytyy isän ja pojan kalaretkistä, ja Julienin kesälomakokemuksista Gaby-nimisen miehen luona syvällä korvessa. Gaby on anarkistinen metsänhoitaja, jonka venäläinen vaimo Maria opettaa ruoasta kiinnostuneelle pojanklopille kaiken suolakurkuista ja hunajasta. Rakkaudesta vaimoonsa Gaby on rakentanut tälle venäläistyylisen hirsimökin, ja heidän luonaan Julien oppii jotain harmonisesta parisuhteesta. Kotona äidin lähdettyä häntä huoltaa isän palkollinen, tarjoilija-Nicole, sillä romaanissa eletään vielä aikaa, jolloin uskotaan, ettei mies pysty huoltamaan lasten vaatteita.

Kirjan miehiin mahtuu rosoisuutta, itsepäisyyttä ja juroutta; teos ei ole läheskään niin imelä tai ennalta-arvattava kuin kansi antaa ymmärtää. Alkuvaiheessa olin huolissani, saanko luettua loppuun kirjan, jossa tuntui olevan pelkkää sisäelimiin ja perinneresepteihin liittyvää kulinaaris-pornografista ilotulitusta, mutta onneksi juoni kehittyy ja monipuolistuu ensimmäisen kolmanneksen jälkeen. Itse en täysin vakuuttunut vasikankateenkorvakeiton taivaallisuudesta, mutta sisäelinten lukutaito on pitkälti kulttuurinen kysymys. Romaanin universumissa tällainen pääoma on jopa seksikästä, vaikka tyttöjä Julien kosiskeleekin lähinnä itse leipomillaan munkeilla.

Sosialismin ja anarkismin historialla on ohut rooli juonen punonnassa, ja Durand vierailee monissa paikallishistoriallisissa paikoissa, tehtaiden ja metallityöpajojen varjoissa. Myös teknillisen lukion (eli amiskan?) opiskelun kuvaus on kiinnostavaa, ja metallimiesten maailma luo sopivan kontrastin Julienin kasvuympäristön kanssa.

Olen lukenut monia tämän tyyppisiä ranskalaisromaaneja, jotka keskittyvät johonkin ammattiryhmään tai yritykseen. Tämä oli genren paremmasta päästä, sillä Durandilla oli paljon muutakin annettavaa kuin maisemien idyllinen maalaaminen ja aisti-ilottelu. Isän ja pojan suhteen ja sodan jättämien taakkojen kuvauksena romaani oli uskottava, ja tarina sopivan realistinen. Lukisin mielelläni Durandilta toisenkin teoksen, ilmeisesti hän on aiemmin julkaissut lähinnä tietokirjoja, sillä hän on toiselta ammatiltaan La Libération-lehden ruokatoimittaja.

 

Juurihoitoa kahdella mantereella

Teos: Heikki Valkama: Laserjuuri (Tammi, 2018)

Äänikirjan lukija: Toni Kamula

Olen myöhäisherännäinen Heikki Valkaman Japaniin sijoittuvan dekkarisarjan suhteen, josta kyllä olen kuullut suosituksia sen ensimmäisestä osasta saakka. Aloitin sarjan lukemisen epäortodoksisesti sen toisesta osasta, koska tämä pomppasi eteeni houkuttelevasti Ellibsissä. Kyseessä on toinen tuttavuuteni Japaniin sijoittuvien dekkareiden parissa; ensimmäinen oli iki-ihana Sujata Masseyn Rei Shimura-sarja. Molemmat ulkomaalaisten aikaansaamia Japani-kuvauksia. Varsinaisia japanilaisia dekkareita ei ole eteeni tupsahtanut, mikä on kummallista, koska kiinalaisia ja korealaisia dekkareita on jo tullut luettua useampia.

Riku Mäki on suomalainen huippukokki, joka on nousujohteisen uran jälkeen hypännyt uusiin haasteisiin ja lähtenyt opiskelemaan japanilaista keittiötaidetta aidossa japanilaisessa perheravintolassa. Hän on uupunut, mutta oudon tyytyväinen keittiömestari Akijaman autokraattisessa komennossa, mutta harjoittelun aikana hän saa toisen työkomennon paikalliselta miljonääriltä, joka yhtä lailla harrastaa keittiötaidetta.

Riku päätyy Kosin saarelle Kreikkaan etsimään kauan sitten kadonnutta antiikin aikaista laserjuurta, josta toimeksiantaja herra Kawakamilla on pakkomielle. Japanissa tiedetään, että Darwish-nimisellä syyrialaisella pakolaismiehellä voisi olla avain yrtin jäljille, sillä tämä on työskennellyt tuhoutuneessa kirjastossa, jossa antiikin aarteita säilytettiin. Darwish on menettänyt vaimonsa, kadottanut poikansa eikä enää löydä montaa syytä elää. Mies jopa pelkää Japanista tulleen seurueen avuntarjousta, koska liika toivo voi johtaa suurempaan epätoivoon, sen hän on jo kokenut karvaasti pakomatkansa aikana liian monta kertaa.

Pakolaiskriisin lisäksi teoksessa käsitellään huumekauppaa ja yakuzan ympärillä pyörivää seksiteollisuutta, ja liikutaan Japanin ja Kreikan lisäksi Turkissa ja Thaimaassa. Riku Mäki on todellinen kosmopoliitti, joka pystyy maastoutumaan myös all inclusive-hotellien matalaotsaiseen maailmaan ja harjoittamaan small talkia allasbaareissa monilla kielillä.

Koska kyseessä on gastrodekkari, ruokakulttuurin osa teoksessa on mittava, enkä usko, että teos aukeaa sellaiselle lukijalle, jota japanilainen ruoka ei kiinnosta. Minusta tässä teoksessa ei ainakaan tehdä liian helppoja kulttuurisia käännöksiä tai tarjoilla pinnallisia turistikliseitä laiskoille lukijoille, vaan Valkama kohdentaa teoksensa todellisille Japani-faneille. Kuulunen kai niihin, vaikka en faniuttani pahemmin julistakaan – itse nautin juuri eniten ruokapohdinnoista, varsinkin eri koulukuntien ruokafilosofioiden vertailuista ja vuodenaikojen merkityksestä kulinaarisessa kalenterissa.

Jos näitä kirjoja lukee ajatuksella, niin alkaa kaivata ”oikeaa” japanilaista ruokaa sushibuffetien tarjonnan keskeltä. Toki naisen vartalolla tarjottu sushi-”taide” osoittautui aika irvokkaaksi rahanteon muodoksi, johon liittyy suuria eettisiä ongelmia. Tätäkin ilmiötä Valkama kuvasi seikkaperäisesti, eikä ainakaan palvelun käyttäjiä syvällisesti sympatisoiden.

Teos oli yllättävän rentouttavaa seuraa, johon keskittyminen onnistui nyt paremmin kuin muihin työn alla oleviin äänikirjoihin. Äänikirjoja olen nyt keräillyt siksi, että olen muuton keskellä ja yritän pakata ja siivota lukemiseni rinnalla.

Sain kirjaa kuunnellessani myös sarjan ykkösosan, Pallokalan (2017), käsiini, joten tuttavuuteni mahdollisesti syvenee vielä parin seuraavan viikon aikana.

HELMET-haasteessa teos sijoittuu kohtaan 29: ”Japaniin sijoittuva kirja tai sarjakuva”.

Kartanogotiikan musta helmi

vainolaPäivi Alasalmi on  ollut jo pitkään luottokirjailijani, johon olen nojannut varsinkin silloin, kun ulkoinen hämärä on jokseenkin peilannut sisäistä mielentilaani. Alasalmen feminististä, itse/ironista kauhua luen usein sielullisessa puutostilassa, samantyyppisellä intensiteetillä kuin joskus ahmin noitapillejä tai turkinpippureita.

Vainola (Gummerus, 1996) on Alasalmen neljäs romaani, joka näyttää edelleen saavan innokkaita arvioita kirjablogien maailmassa. Kutsuisin sitä feministisen kauhun moderniksi klassikoksi ja myös omanlaisekseen fanifiktioksi, sillä se pohjautuu pitkälti Jean Rhysin Siintää Sargassomeri-romaanin uudelleentulkintaan. Lukuisat Rhys-viittaukset saivat polveni helliksi, sillä Rhys oli myös minun lempikirjailijani 2000-luvun alkupuolella. Postkoloniaalia, Karibianmerelle sijoittuvaa Brontë-uudelleentulkintaa enemmän pidin tuolloin hänen Pariisi-romaaneistaan, joissa päähenkilöt olivat vetelehtiviä, masentuneita mutta pirun älykkäitä feminismin esitaistelijoita. Tässä teoksessa päähenkilö Laura Auer tekee väitöskirjaa Rhysin Siintää Sargassomerestä, ja tietysti teos alkaa elää uutta, kauhistuttavaa elämäänsä Vainolan kartanossa.

Jäin miettimään erityisesti teoksen ajankuvaa. Tässä ymmärtääkseni eletään 90-luvun syvimpiä lamavuosia, ja Alasalmi sijoittaa kertomuksen eristyneeseen uusimaalaiseen kartanoon, jonka isäntä ei edes suostu tilaamaan vaimolleen päivälehteä. Pariskunnan ikäero on nelisenkymmentä vuotta, mutta yläluokan arroganssillaan Lauri Vainola on onnistunut tekemään nuoren, kosmopoliitin Lauran kanssa hyvän edustusvaimodiilin. Laura Auer ei ole diplomaattien lapsena asunut Suomessa kuin lyhyitä jaksoja ja on kulttuurisesti ”toinen”, vaikka puhuukin äidinkieltään kirjakielisen pedantisti. Hän ei kuitenkaan ymmärrä mitään nykykulttuurista eikä yhteiskunnan paineista. Massatyöttömyys ei kolkuttele Vainolan ovia. Palveluskunta on isännälleen uskollista ja vaitonaista väkeä. Myös ympäröivä yhteisö vaikenee kartanon aiemmista vaiheista.

Vainolassa käärmeet, lepakot, hämähäkit ja ikkunoihin lentävät naakat luovat viikonloppujen ikävystyttäviin edustustilaisuuksiin ylimääräistä tunnelmaa. Torneista ja ullakolta löytyy salaperäisen naisen jäämistö, naisen, jonka olemassaolosta Lauri vaikenee. Tornin seinään on kirjoitettu Uuno Kailaan ”Talo”-runon kalmaa aavistelevat säkeet. Läheisessä ikimetsässä on salaperäinen täytetty kuoppa, jossa aiemmin on selkeästi asunut joku tai joitakuita. Isännän hevosista yksi on ”tappokone”, joka vaistonvaraisesti vihaa miehiä ja kostaa näille aiemmin kokemansa vääryydet.

Kauheuksista huolimatta kartanon keittiön ruoka maistuu, ja herättää lukijassakin kateudensekaista nälkää. Isännän erikoisen riistan keräilyharrastus ei pahemmin houkuttele (hänellä on pakastimessa krokotiilia, apinaa, kengurua, valasta ja muita uhanalaisia ”herkkuja”), mutta Alasalmi osaa hehkuttaa täydellisillä illallismenyillään. Ylipäänsä teoksen estetiikan ytimessä on barokkimainen runsaus.

Juoni avautuu loppuvaiheessa hätäisesti alkuosan hitaan kypsyttelyn jälkeen. Kauhujen avioliittoa Suomen kamaralla jatkuu vain 23 päivää; ennen tätä vastavihitty pariskunta on ehtinyt tutustua toisiinsa lemmenlomalla Venetsiassa. Eroottisesta näkökulmasta teos keskittyy rahan ja vallan vääristymiin, nöyryyttämiseen ja ”koirakouluun”. Pidin tästä piilevästä sadomasokismin kuvauksesta kuitenkin paljon enemmän kuin vaikka E.L. Jamesin Fifty Shades of Grey-trilogiasta, jonka jätin kesken jo ensimmäisen 50 sivun aikana. Feminismikin oli hienosti juonen sisään punottua, ei päälleliimattua eikä yliampuvaa.

Ilmiselvien kauhun ystävien lisäksi teos varmasti ilahduttaa kaikkia brittikirjallisuuden ja postkoloniaalin fiktion ystäviä. Intertekstuaalisuus on teoksessa runsasta, mutta ei liian oppinutta. Laura Auerin väitöskirjan kirjoittamisen tapa herätti ainakin minussa hersyvää naurua.

Alasalmen muissakin teoksissa on esiintynyt taloihin ja rakennuksiin liittyvää hifistelyä, fetisismiä ja kauhua. Kuitenkin kaikki kirjat ovat olleet ilahduttavan erilaisia. Jäänkin odottamaan hänen viimeisimpiä romaanejaan, Joenjoen laulua (2013) ja Pajulinnun huutoa (2015), jotka sijoittuvat 1500-luvun saamelaiskylään.

Kevyt pakkasenpurema

pakkanen-outi-rakkaudesta-kuolemaanOuti Pakkasen Rakkaudesta kuolemaan (Otava, 1994) on Anna Laine-sarjan ”syrjähyppy”: teoksessa ei seikkailla vakioympäristössä Helsingissä, vaan Muoniossa keskellä kuuminta hiihtosesonkia. Ajanjakso on 1990-luvun alun syvin lama, jolloin valtaosa kansasta ei vietä kulutusjuhlia after ski-asuissa, mutta Pallaksen ja Olostunturin hiihtokeskuksissa on jo tajuttu eliitin kasvavat tarpeet. Anna Laine on lähdössä Muonion piilopirtille viettämään taiteellista breikkiä; hänen ystävänsä Kirsti on muuttanut Lappiin vuokraamaan loma-asuntoja ja tarjonnut tälle edullista majoitusta.

Tämä taitaa olla ensimmäinen Pakkaseni, ja vaikka teokseen pääsi hyvin sisälle ilman taustoitusta, oletan sen aukeavan paremmin, jos sarjaa on lukenut oikeassa järjestyksessä. Pakkasen tyyli on kevyttä ja realistista – tässä ei tapahdu veristä rikosta, vaan pikimminkin mystinen kuolema sotkuisessa ihmissuhdesopassa. Mukana bakkanaaleissa on Anna, Kirsti, kokoomuslainen pyrkyrikansanedustaja Pertti, häikäilemätön juorutoimittaja Ulla-Maija, kansan rakastama ite-taiteilija Risto tyttärineen sekä Olostunturin playboy-baarimikko Smiley, joka on erityisesti kypsien naisihmisten suosiossa. Draama tiivistyy illallisilla Risto Malin kelohonka-ateljeella, joissa isäntä esittää vierailleen eläinten raatoihin käärittynä shamanistisia riittejä. Muutenkin taidekeskus on täynnä täytettyjä lintuja, pahkakalusteita ja muuta mautonta eksotiikkaa, joka uppoaa erityisen hyvin saksalaisiin turisteihin.

Teos toimii ehkä paremmin Lapin turismin ja elämäntapateollisuuden satiirina kuin perinteisenä dekkarina. 1990-luvun alun ankeassa talousrealiteetissa kun chalet-tyyppinen hedonistinen itsensä hemmottelu ei ollut koko kansan harrastus. Muonion kylän meiningin kuvaus vaikuttaa autenttiselta, vaikka kovin syvälle lappilaiseen mentaliteettiin ei sukelletakaan. Katri Valaa, Muonion tytärtäkin, muistellaan visiitillä Valojen kotitalolle. Kylän elämä tuntuu keskittyvän paikallisen Alkon edustalle ja kahden hotellin baareihin. Taksikuskit rikastuvat etelän turistien anteliailla tipeillä; paikalliset ruuhkaavat ajaa rimpsalta kotiin tuhdissa kännissä.

Olen lukenut toisenkin vastavan Lapin hiihtokeskukseen sijoittuvan dekkarin,  vasta edesmenneen Jim Thompsonin Lumienkelit (Johnny Kniga, 2009). Siinä oli raaempaa väkivaltaa ja kansainväliset rikollisuuskuviot. Pidin kirjaa liian Hollywood-tempoisena ja täyteen ahdettuna, mutta uusi vilkaisu miehen tuotantoon olisi ehkä tarpeen muistin virkistämiseksi. Taisin pitää enemmän Pakkasen pienestä tarinasta, jossa keskiössä oli enemmän ihmisten elämänkohtalot kuin järjestäytyneen rikollisuuden analyysi.

Pakkanen on tunnettu kulinaristi, joka on julkaissut myös keittokirjan Porosta parmesaaniin: Anna Laineen keittokirja (Otava, 2003). Kulinarismin ja dekkarin yhdistelmä onkin ollut 80-90-luvuilla innovatiivinen yhdistelmä, ja luulen teosten suuren suosion johtuvan osittain tästä. Tässä dekkarissa valmistettiin loistavaa korvasienikeittoa ja poronkäristystä, mutta joutsenpaisti saa aikaan suurta draamaa ja hyperventilaatiota. Nälkä alkoi kurnia tällä Muonion-reissulla.

PS: Teoksessa Miten rikoskirjani ovat syntyneet (Crime Time, 2012, toim. Paula Arvas ja Kirsi Luukkanen) Pakkanen kertoo nelikymmenvuotisesta dekkaristin urastaan. Hän muistelee erityisesti 70-luvun poliittista ilmapiiriä, ja kuinka dekkarien kirjoittamista pidettiin joko kioskikirjallisuutena tai porvarillisena hapatuksena. Pakkasen oma tausta mainosnaisena ja ekonomina oli pahasti ristiriidassa Kosmoksen kulttuurieliitin mielipiteiden kanssa.