Vaikeat kirjat, osa 1: Michel Houellebecq

Teos: Michel Houellebecq: The possibility of an island (Vintage, 2005)

Käännös: Gavin Bowd

Olen viime viikkoina hitaasti käynyt läpi yksiöni suht niukkaa kirjastoa, ja löytänyt sieltä muutamia lukemattomia aarteita, jotka ovat jääneet kesken tekstin vaikeuden tai tylsyyden vuoksi.

Michel Houellebecqin The Possibility of an Island on näemmä hankittu Islannista vaihtojakson aikana vuonna 2008. Minulla on ollut hyvää yritystä lukea kirjaa, koska olen tehnyt siihen merkintöjä ja sivujen välistä löytyi kirjanmerkkejä. Ehkä saarella asuessani saariaiheiset kirjat ovat vedonneet minuun erityisesti, ja muistelisin, että jo silloin kiinnosti tämän rankaksi islam-kriitikoksi leimatun kirjailijan profiili.

No, tämä teos ei varsinaisesti ole islamisaation analyysia, vaikka uskonnoilla on siinä keskeinen rooli. Kirjaa on verrattu aikalaisarvioissa Margaret Atwoodin Oryx ja Crakeen, joka on muistaakseni myös jäänyt minulta kesken. Se on melko klassinen skifiromaani, jossa Daniel-nimisen miehen tulevat inkarnaatiot tarkkailevat 2000-luvun alun nykytilaa tulevaisuuden eri vaiheista käsin.

Olen lukenut, tai yrittänyt lukea, paljon hankalampia tai monimutkaisempia skifi-kirjoja aiemmin, mutta ne jäävät maailmankirjallisuudessa marginaaliin juuri siksi, että ne ovat liian ”tieteisiä”. Houellebecqin tulokulma skifiin on korkeakirjallinen ja humanistinen: hän ei ainakaan pitkästytä lukijaansa liiallisella tiedolla DNA-tutkimuksesta ja ihmiskloonauksesta, vaan tässä keskitytään enemmän kloonien sisäiseen maailmaan ja tunne-elämän muutoksiin.

Daniel on tarinan alussa pitkästynyt nuori mies Pariisista, joka on joutunut perheensä kanssa Turkkiin banaaliin all inclusive-hotelliin lomalle. Silkasta tylsistymisestä hän osallistuu hotellin kykyjenmetsästyskilpailuun, jossa hän vittuilee ääneen lihaville turistimammoille. Mammat pitävät hänen show’staan, hän kokee voimaantumista ja alkaa vakavasti harkita standupkoomikon uraa.

Danielilla on nuorena ollut monia rikkaita naispuolisia mesenaatteja, ja taloudellisen tuen reunaehtona on välillä ollut seksi. Hän on breikannut alalla silloin, kun ala oli vielä suht nuori, ja saanut kaiken kuviteltavissa olevan huomion ja kunnian. Keski-ikäisenä hän ei enää jaksa tehdä standuppia, vaan on siirtynyt ironisen, postmodernin pornon tuottajaksi. Muutenkin maailma hänen ympärillään on pornoistumassa, eikä hän ole haltioissaan kaikista siihen liittyvistä ilmiöistä, kuten pikkulasten pukeutumisen pornoistamisesta.

Muistaakseni jätin kirjan kesken, koska koin kirjan pornolla kyllästetyksi, ja Danielin eri kloonien seksuaalisen nettikäyttäytymisen seuraamisen puuduttavaksi. Nyt toisella tai kolmannella yrityksellä tiesin jo, mitä tuleman pitää, ja yritin katsoa, löytyisikö kirjasta muutakin sanomaa kuin hedonistista lihalliseen ekstaasiin valmistautumista.

Ja löytyihän sitä. Täytyy myös muistaa, että teos on satiiri, ja näin ollen sen pornon, seksin ja erotiikan kuvastoja kannattaa lukea monella eri tasolla. Pornoa kiinnostavampaa kirjassa oli Elohim-uususkonnon leviämisen kuvaus, ja ennustus maailman hengellisestä tulevaisuudesta.

Siinä vaiheessa, kun maailmaa uhkaa kärventyminen, Daniel on muuttanut Espanjan Almeriaan, ehkä pakoon julkkisasemaansa Ranskassa. Hänen vaimonsa Isabelle on jättänyt hänet, ja elämää uhkaa syvenevä melankolia. Näin ollen hän vastaa myöntävästi kutsuun tulla VIP-vieraaksi Elohim-ryhmittymän retriittiin Herzegovinan vuoristoon. Ja vaikka Daniel suhtautuu kaikkiin uskontoihin yhtä pilkallisesti, joku elohimilaisten elämänasenteessa puhuttelee häntä.

Elohimilaisilla seksi on hengellisen palvonnan keskiössä, pyritäänhän kultissa ikuiseen elämään. Kultin profeetta on avoimen seksuaalinen mies, jolla naispuolisia bändäreitä riittää. Vaikuttaa siltä, että mitä korkeammalle tasolle yksilö on päässyt hengellisyydessään, sitä vapautuneemmin hän käyttäytyy. Kultissa ei kuitenkaan sallita päihteitä, ainakaan sen omissa tiloissa, ja ruokavalio on kreetalaisen askeettinen.

Daniel ei suoraan rekrytoidu kulttiin, mutta lähtee puolen vuoden päästä sen talvileirille Lanzarotelle, jossa ikuisen elämän loppusijoituspaikan idea aktualisoituu hänen mielessään. Lanzaroten leirillä profeetta kuolee, ehkä jopa murhataan, mutta kaikki tietävät, että hän palaa elämään toisessa ruumiissa.

Oli kiinnostavaa leikitellä sillä ajatuksella, mitä maailmassa tapahtuu, jos suuret kirjan uskonnot kuolevat. Houellebecqin maalaamassa tulevaisuudessa on jäljellä enää islam, jonka kanssa kilpailevat länsimaiset uususkonnot, joista tämä Elohim on voimakkain. Elohim muistutti minua etäisesti skientologian ja Jehovan Todistajien sekoitukselta. Kultin profeetan lanseeraama kuvamaailma ainakin tuntui suoraan Vartiotornista kopioidulta.

Houellebecq piikittelee myös lemmikkien omistajille, sillä hänen maalaamassaan tulevaisuudessa eläinten käyttö tunneilmaisun keskeisenä kohteena tulee vain vahvistumaan. Danielin ja Isabellen koiran yhteishuoltajuus ei mene kuin Strömsössä, mutta ainakin lukija saa reissata monissa kiinnostavissa kohteissa kirjan hoitovuoron vaihtokeikoilla.

Nyt 13 vuotta myöhemmin tämä ei enää olut minulle vaikea rasti, tyyli tuntui jopa kepeämmältä kuin Margaret Atwoodin, jonka tuotannon läpikäymiseen olen nuorempana sijoittanut paljon paukkuja. Aikaa ei nyt tosin riittänyt kirjan runsaiden ranskalaisen kirjallisuuden klassikkoviitteiden avaamiseen, ja ehkä tässä piili se alkuperäinen vaikeus.

Sain kirjan lukemisen aikana hoidettua paljon kärsinyttä kaktuskokoelmaani, joka on sinnitellyt yli 10 vuotta liian ahtaassa ruukussa. Ajattelin Lanzarotea kasveja erotellessani ja multaa vaihtaessani, ja nyt haaveenani on hankkia kukkiva kaktus näiden kituliaiden vanhusten kaveriksi.

Karu stoori talonvaltauksesta

Teos: Lisa Jewell: Kaikista synkimmät salaisuudet (WSOY, 2021)

Suomennos: Karoliina Timonen

Äänikirjan lukija: Krista Putkonen-Örn

Koska olen viime päivät ahminut todella syvällisiä ja historiallisesti raskaita teoksia, on hyvä lukea väliin jotain viihteellisempää. Viikon viihdekirjaksi valikoitui brittiläisen Lisa Jewellin tuorein teos, joka sijoittuu Lontooseen ja Etelä-Ranskaan. Olen lukenut Jewelliltä aiemmin ainakin pari teosta, jotka ovat olleet psykologisen trillerin genren sisällä positiivisia yllätyksiä.

Tässä romaanissa Libby Jones saa 25-vuotispäivänään kirjeen lontoolaiselta asianajajalta, jossa on kutsu tulla neuvottelemaan naisen tulevasta perinnöstä. Libby on adoptoitu vauvana perheeseensä, ja hän tietää biologisista vanhemmistaan aika vähän. Nämä ovat kuolleet kotonaan Lontoon Chelseassa, talossa, josta Libby löydettiin ja josta tytön teini-ikäiset sisarukset katosivat maan ääriin vuonna 1990.

8 makuuhuoneen talo superarvokkaalla tontilla voisi olla monelle ainutlaatuinen onnenpotku, mutta Libby sukeltaa syviin vesiin keissin tutustuessaan. Oikeastaan asiasta on vaikea avautua tavallisille ihmisille, eikä Libby ole varma, onko hänellä edessä elämänsä käänteentekevä mahdollisuus vai kirottu kohtalo. Talokin on 24 vuotta tyhjänä olleena karmea mörskä, eikä hänellä olisi nykyisillä tuloillaan varaa kunnostaa ja ylläpitää sitä. Hänhän on proosallisen keittiökalustefirman myyntipäällikkö, joka asioi Lidlissä ja jolle Aperol Spritz-drinkki merkitsee äärimmäistä luksusta.

Nelikymppinen Lucy taas on asunnoton kahden lapsen yksinhuoltaja Etelä-Ranskassa, joka yrittää elättää heitä kadulla viulua soittamalla. Hän on elänyt maassa 24 vuotta ilman passia, ja nyt hän suunnittelee paluuta Britanniaan. Hänellä on väkivaltainen ex-mies, joka omalla tavallaan rajoittaa naisen liikkuvuutta. Lucylla ei ole tainnut koskaan ollut ns. normaalia perhe arkea missään maassa, ja johtuen nuoruuden traumoista myös hänen muistinsa rakoilee.

Keitä Lucy ja Libby lopulta ovat toisilleen, ja ketkä ovat keiden lapsia?

Tarinassa on paljon kiehtovia elementtejä, joista Chelsean taloon linnoittautunut kultti on karmivin. Kuinka sitten tällainen asuinyhteisö on voinut pärjätä Lontoon etuoikeutetulla hienostoalueella on kysymys, joka hieman veloittaa tarinan uskottavuutta (toisaalta luin juuri vastaavan kulttikuvauksen Iris Murdochilta 1960-luvulta – häntä ei pidetty viihdekirjailijana, koska hän oli Oxfordin filosofian professori) . Uskottavaa taas on Jewellin tapa käsitellä sellaisten lasten ja nuorten maailmankuvaa, jotka on eristetty ideologiseen kuplaan, ja oikeastaan myös jätetty selviytymään keskenään, koska yhteisön aikuiset eivät ole kykeneviä toimimaan vanhempina. Millainen moraalikäsitys siis rakentuu sellaisille lapsille, joilta on riistetty koulunkäynnin mahdollisuus ja jotka eivät enää tapaa sukulaisiaan?

Lucyn kodittomuuden kertomus oli riipivää seurattavaa, ja uskon, että vastaavia kohtaloita voisi löytyä myös suomalaisten parista esim. Espanjan Aurinkorannikolla. Kirjassa on myös kiinnostavia sivuhenkilöitä, joista suuri osa on entisiä kultin jäseniä. Oikeastaan kaikki kirjan kertojat ovat omalla tavallaan epäluotettavia, ja heillä on hyvin erilaisia keinoja tulla toimeen menneisyytensä kanssa.

Tämä teos on laadukasta viihdettä siksi, että se pyrkii enemmän herättämään lukijassa omia kysymyksiä kuin selittämään maailmaa puhki. Ilokseni myös huomaan, etten ole vielä lukenut Jewelliltä näitä kaikkia viimeaikaisia trillereitä, joten saatan tänä kesänä korkata häneltä toisenkin teoksen.

Aivopesun tuolla puolen

Teos: Mariette Lindstein: Ehdoton valta (Atena, 2018)

Suomennos: Christine Thorel 

Tunnustan, että minulla on joitain kirjallisuuteen liittyviä temaattisia pakkomielteitä. Aina, kun näen jonkun uskonlahkoon tai kulttiin liittyvän romaanin, päädyn lukemaan sen mahdollisimman pian, vaikka se ei kaunokirjallisena teoksena inspiroisi tai vakuuttaisi. Kulteista ja lahkoista kertovia teoksia on viime aikoina julkaistu ehkä vähän liikaakin, mutta joku niissä ihmisiä vetää puoleensa. 

Varmasti moni niitä lukeva haluaa testata, kuinka todennäköistä hänen oma liittymisensä kulttiin olisi vaikeassa elämäntilanteessa. Itse uskon, että minut olisi voinut saada mukaan monessa elämänvaiheessa, jos oikeanlainen yhteisö olisi tullut eteen. 

Mariette Lindsteinin Ehdoton valta kertoo ruotsalaisesta new age-yhteisöstä, joka majailee Bohuslänin kartanosaarella nuoren karismaattisen johtajansa, Oswald Frantzin, suojeluksessa. Lindsteinilla itsellä on pitkä tausta skientologien parissa, mutta romaani ei kerro skientologeista, vaan uudemmasta fiktionaalisesta kultista, jossa saattaa olla joitain yhteisiä piirteitä skientologien kanssa. Se sijoittuu nykypäivään, kun taas kirjailija itse irrottautui skientologien taikapiiristä kahdenkymmenenviiden vuoden jälkeen vuonna 2003. 

Kirjassa 22-vuotias Sofia haluaa ottaa etäisyyttä opiskelukaupungistaan Lundista hankalan seurustelusuhteen päättymisen jälkeen. Sofian ex-poikaystävä Ellis on takertuva stalkkeri, joka ei kaihda keinoja osoittaa tunteitaan eron jälkeen. Opiskelukaverinsa kanssa hän päätyy vapaaehtoistöihin mystiselle saarelle, ja käy läpi ohjelman, jossa meditoidaan Oswaldin luomien teesien äärellä. Ystävä Wilma palaa etsimään oikeita töitä mantereelta, mutta Sofia houkutellaan jäämään vedoten tämän asiantuntemukseen kirjallisuuden opiskelijana. 

Sofia pääsee rakentamaan yhteisön kirjastoa, jonne hankitaan teoksia miellyttämään siellä yöpyviä julkkisvieraita. Yhteisön omien jäsenten lukemista kontrolloidaan, ja vääristä lukemistoista raportoidaan Oswaldille, joka parjaa jokaisen alhaista älykkyyttä näiden selän takana. Oswald itse ei taida pahemmin lukea, mutta väittää työskentelevänsä ”perse ruvella” siinä missä muu henkilökunta lihoo ja vetää lonkkaa. Vuoden aikana henkilökuntaan kohdistavat kontrollitoimet lisääntyvät, eikä saarelta poispääsy ole enää itsestäänselvää. 

Tämä on koukuttavaa, helppolukuista ja lineaarista tekstiä, jossa kuvataan uskottavasti yhteisön arkea, ihmissuhteita ja myös saaren historiaa. Pelottavaa kuvauksessa on sen todennäköisyys toteutua hyvin samankaltaisessa formaatissa reaalimaailmassa. New age on ilmiönä vaikeammin hahmotettava kuin perinteiset uskonnolliset yhteisöt, joiden toiminnasta ainakin itselläni on enemmän tietoa. Tässä ruotsalaiskuvauksessa liikkeen johto nojaa PR-konsultteihin ja rikkaiden julkkisten suosioon promoottoreina. Yhteisö on vakavarainen, ja siellä tehtävä työ on enemmän ideologista kuin ruumiillista. 

Kyseessä on kirjasarjan aloitusteos, joten lukija voi jo siitä päätellä, ettei yhteisö tule kaatumaan helpolla. Valitettavasti tieto sarjan jatkosta madaltaa jännitystä, eli toivoa keskeisten henkilöiden lopullisesta vapautumisesta ei paljoa anneta. Myös takaumien kautta esitetty historiallinen juoni tuntuu päälleliimatulta ja ohuelta. Kartanon aiempien asukkien kohtalot eivät lopulta kiinnostaneet paljoakaan, ja luin kursiivilla tuotetut luvut hyvin kursorisesti. 

Tämä sarja varmasti jakaa lukijoiden mielipiteitä, ja uskon sille riittävän faneja varsinkin nuorissa lukijoissa. Oma mielikuvitukseni suljettuihin yhteisöihin liittyen on niin kieroutunutta, että koin näiden ruotsalaisten onnistuvan kauhun tasapainon luomisessa vakaasti, mutta laimeasti. Oswald Frantz toki on omalla tavallaan fasistinen hahmo, mutta kirjassa ei esitetä yhteyksiä olemassaoleviin poliittisiin tai uskonnollisiin liikkeisiin.  

Tässä 559-sivuisessa järkäleessä kerronta alkoi pahasti junnata viimeisen kolmanneksen aikana, vaikka alku oli lupaava. Eniten kuitenkin tökki kauttaaltaan arkinen, miltei selkokielinen, lyhyistä lauseista koostuva ilmaisu, joka alkaa olla enemmän normi kuin poikkeus uusissa ruotsalaisdekkareissa/trillereissä. Luin kuitenkin kirjan loppuun, koska Sofia päähenkilönä oli symppis ja hänen kohtalonsa jäi vaivaamaan. 

Parasta romaanissa kuitenkin on sen täysi fiktionaalisuus. Lindstein olisi voinut kirjoittaa sydänveriset muistelmat elämästään skientologien korkeimmalla portaalla, mutta sen sijaan onnistui tuottamaan kirjasarjan, joka mahdollisesti antaa lukijoilleen enemmän ajattelemisen aihetta kuin realistinen omaelämäkerrallinen teos voisi koskaan tehdä. 

Kirjailija on jo 60-vuotias, mutta oikeasti luulin tämän olevan huomattavasti nuoremman kirjailijan kynästä. Tämän päivän nuorten aikuisten kielen ja maailmankatsomuksen kuvauksenakin romaani siis vakuutti. Vähiten kirja vakuutti jännitysromaanina, mutta valtaosa lukijoista lienevät eri mieltä, koska sarja on jo käännetty monelle kielelle ja menestynyt maailmalla. 

Maailmankaikkeuden yhteismajoituksessa

IMG_1245Kalifornia vuonna 1969, hippiliike, vaihtoehtoisten elämäntapojen vyöry. Suitsukkeet, kaarnatee, misokeitto, hahmoterapia, tiskausjooga, balilaiset veistokset, alkukantaiset korvakorut naisten tiedostamisryhmässä. Kauhuleffat, hallusinaatiot ja kammottava Mansonin perhe.

Näistä elementeistä on tehty nuoren esikoiskirjailija Emma Clinen (s.1989) romaani Tytöt (Otava, 2016, suom. Kaijamari Sivill). Teos on ollut huikea menestys maailmalla, mutta en anna tämän vaikuttaa lukemaani. Sydämeni ei särkynyt eikä maailmani muuttunut tämän kielellisesti nokkelan ja taitavasti etäännytetyn traumakertomuksen parissa. Tapasin fiktionaalisen kultin, joka muistuttaa Charles Mansonin seuraajien kohtaloita. En ole koskaan ollut kiinnostunut tästä kultista, vaikka sen vaikutus popkulttuuriin onkin ollut valtava. Olen vaikea lukija, minua ei saada helposti tarinan pauloihin. Luin tätä kuten mitä tahansa romaania, nautin sanoista, mutta en tullut valloitetuksi.

Teoksen päähenkilö Evie on neljätoistavuotias eroperheen tytär, kun hän kohtaa itseään vanhemman Suzannen, kultin avainhahmon, kotikaupunkinsa supermarketissa. Suzannella ja hänen seuralaisillaan on kauppaan porttikielto, mutta Evie auttaa heitä ostamaan vessapaperia. Hippilauman bussi, resuiset vaatteet ja uhmakas elämänasenne kiehtovat tyttöä niin, että hän päätyy hengailemaan porukan asuttamalle ranchille kesän ajaksi. Hänen vasta eronnut äitinsä on liian kiireinen oman elämänmuutoksensa ympärillä huomatakseen tyttären poissaolot. Teini-ikäisen kertojan sanan säilä kohdistuukin terävämmin vanhempien elämäntapaan kuin ranchin hahmojen omituisuuksiin. Elämä äidin luona on yhtä unettavaa kuin naistenlehtien ”genitaalinkiiltävät” liharuokareseptit, siitä huolimatta, että äiti ei enää kokkaa tyttärelleen ravitsevaa kotiruokaa. Isä taas on muuttanut yhteen nuoren sihteerinsä kanssa, joka polttaa ruohoa vanhalta äijältä salaa ja haaveilee ehkä vetovoimaisemmasta elättäjästä.

Romaanin nykyisyydessä Evie on myöhäiskeski-ikäinen sinkkunainen, joka on elänyt koko aikuisikänsä hieman syrjässä, melkein-vaimona, melkein-ystävänä, muualle matkustaneiden ystävien talonvahtina, henkilökohtaisena avustajana ja muissa ohimenevissä matalapalkka-ammateissa. Viimeksi hän on saanut asuttavaksi entisen miesystävänsä merenrantahuvilan, jonka rauhaa tulee häiritsemään tämän huumeongelmainen Julian-poika. Julianin käytöksessä on paljon samaa Mansonin perheen avainhahmojen kanssa, vaikka tällä ei olekaan kulttia tukenaan. Julian ja hänen tyttöystävänsä ovat kroonisen kiinnostuneita Evie-tädin menneisyydestä, josta tämä on ollut haluton kertomaan kaikki vuosikymmenet. Evien onneksi hänen nimeään ei koskaan kunnolla yhdistetty murhiin, eikä hänestä löydy fanisivua netin lonkeroista.

Onneksi kirjassa kuvataan ranchin mikrokosmoksen lisäksi myös paikallista elämää, tavallisten perheiden arkea, kyläjuhlia ja uusperheiden tyypillisiä vaikeuksia. Murhanhimoisen, jatkuvassa huumepöllyssä elävän kultin seuraaminen koko romaanin mittaisena olisikin kenties ollut liikaa. Kovin syvästä ideologisesta tai uskonnollisesta massapsykoosista ei tässä kerrota, vaan tyypit toimivat johtajansa käskystä, ei kuitenkaan laskelmoivan ammatillisesti, vaan pikemminkin viettiensä vieminä. Valitettavasti en saanut otetta kultin avainhenkilöistä, Suzannesta, Russellista tai Mitchistä, vaan he jäivät hahmoina jatkuvien LSD-trippiensä vangeiksi.

Kalifornialaisen pikkukaupungin kuvaus oli yhtä terävää ja aistivoimaista kuin esimerkiksi Joan Didionin romaaneissa. Didionmainen etäännytys toimi myös murhatarinan leikkauksissa: Evie on keskeinen silminnäkijä, joka kuitenkin heitetään autokyydistä pois kriittisellä hetkellä. Väkivallalla ei mässäillä eikä kauhun tunteissa vellota – siksi teos ei saavuta tyypillisiä dekkarin tai trillerin genreominaisuuksia. Mysteeriä ei ratkaista, mutta sen ahdistavassa ilmapiirissä vieraillaan, toivon mukaan uusin silmin.

Eristäytymiseen pyrkivät ideologiset yhteisöt ovat aina kiinnostaneet minua, mutta tämän resuisen ”perheen” saaga ei varsinaisesti opettanut minulle uutta. Seksiä ja huumeiden käyttöä tunkkaisempaa oli lukea heidän ruoanlaitostaan ja lasten kasvattamatta jättämisestään. Dyykkaaminen elämäntapana ei esiintynyt tässä erityisen hohdokkaana, ekologisena vaihtoehtona.

Uskon, että Cline on nuoresta iästään huolimatta onnistunut vangitsemaan 60-luvun lopun hengen tiiviseen aikakapseliin. Kirjan perheen saatavilla oleva elämäntapojen kirjo muistuttaa urbaania Suomea 2010-luvulla. Elämäntapojen, uskontojen, filosofioiden ja etnisyyksien kaupallinen supermarket tosin sekin alkaa olla kaunokirjallisuudessa varsin kulunut teema. Kuitenkaan nuoren Evien universumissa äidin koomiset hörhöilytkään eivät ole keskeinen ongelma, vaan hän kokee varhaiskypsää irrallisuutta ei pelkästään eronneista vanhemmistaan, vaan myös ystävistään.

Tyttöyden ja naiseksi kasvamisen teemoja tässä käsitellään ylisukupolvisesti. 50-luvulla syntyneen päähenkilön feminiinisyys ei tosin tunnu erityisen historialliselta, vaan uskon, että nuoret lukijat pystyvät tunnistamaan Eviessä ja hänen lähipiirissään kaikuja nykyisyydestä. Naisellinen identiteetti ei kuitenkaan ole Evien tai hänen ystäviensä keskeinen kipupiste tai huolenaihe. Tosin Evie oppii kuohuvan kesänsä aikana, että kasvonaamioiden teko ja huolelliset venyttelyt ennen nukkumaanmenoa eivät tule palkitsemaan häntä naisena eikä ihmisenä. Kiinnostavinta kirjassa kuitenkin oli, ettei se näiden pinnallisten ”opetusten” ulkopuolella ollut millään tapaa tyypillinen nuoren naisen kasvukertomus.

 

Henkisten markkinoiden mätäpaiseet

vish_puri_ja_nauruun_kuolleen_miehen_tapaus-hall_tarquin-23101423-4183223724-frntlTarquin Hall on kiinnostava uusi dekkarituttavuus. Hänen Intiaan sijoittuvat Vish Puri-dekkarinsa ovat olleet globaali menestys, mutta ennen kirjailijaksi heittäytymistään mies toimi toimittajana maailman kriisipesäkkeissä tehden syvääluotaavaa ja vaihtoehtoisen oloista journalismia.

Aloitin dekkarisarjaan tutustumisen toisesta osasta, nimeltään Vish Puri ja nauruun kuolleen miehen tapaus (Gummerus, 2013). Sarjaan pääsee hyvin mukaan ”keskeltäkin”, sillä teokset tuntuvat itsenäisiltä. Vish Puri on keski-ikäinen, ruoalle perso yksityisetsivä ja perheenisä, joka on hyvin verkostoitunut Delhin eliittipiireihin. Leipänsä pitimiksi hän selvittää myös varsin arkisia uskottomuusepäilyksiä ja muita perhepiirin vakoilutapauksia, mutta vähän väliä hänen eteensä tulee tapauksia, joissa hän tarjoutuu auttamaan poliisia. Poliisin ja yksityisetsivän työnjako sujuu Intiassa mutkattomammin kuin Euroopassa. Myös Purin iäkäs äiti on sekaantunut etsiväbisneksiin, vaikka poika ei asiasta olekaan innoissaan.

Teoksessa selvitetään rationalistisen tiedemiehen Suresh Jhan mystistä murhaa keskellä aamuista naurujoogasessiota Delhin puistossa. Jhalla on paljon vihamiehiä, sillä hänellä on televisiossa väärien gurujen huijauksiin keskittyvä paljastusohjelma. Potentiaalisia surmaajia on monia, joista eniten epäillään Himalajan juurella omaa ashramiaan pitävää koko kansan suosimaa Maharaj Swamia. Swamin pyhäkkö osoittautuu miltei amerikkalaistyyliseksi moderniksi ”kampukseksi”, jonne keskiluokkaiset it-ammattilaiset parveilevat etsimään tasapainoa. Paikan järjestelmällisyys ja systemaattisuus hämmentävät Vish Puria ja hänen avustajiaan.

Puria kiinnostavampi hahmo on hänen naispuolinen avustajansa, lempinimeltään Kasvovoide. Hän on entinen maolainen aktivisti Nepalista, joka on paennut henkensä edestä ja maastoutunut Intiaan. Hänen sissitaktiikkansa ja fyysinen kuntonsa häikäisevät pattitilanteissa. Juuri Kasvovoide lähetetään ashramiin vakoilemaan suurta gurua hänen upeiden näyttelijänlahjojensa vuoksi. Välillä tosin ei tiedä, onko hänen heittäytymisensä näyttelemistä vai aitoa hurahtamista. Hän pääsee pian gurun erityishuomion kohteeksi siksi, että guru havaitsee hänen sisäisen haavansa. Muut opetuslapset kadehtivat häntä, sillä vain harvalle järjestyy hoidollisia yksityisistuntoja.

Naisten osuus tapahtumien kulussa on ainakin tässä osassa vähintään yhtä suuri kuin miesten. Herkullisimmat osiot liittyvät Purin vaimon Rumpin ja hänen tyttärensä Jaiyan rouvasväen puuhiin. Delhin eliittirouvien hyväntekeväisyyskutsuillakin sattuu ja tapahtuu rikollisessa mielessä, ja nuoret rouvat puuhastelevat amerikkalaistyylisillä vauvakutsuillaan ylitseampuvan ärsyttävästi. Vish Puri toruu vaimoaan liiasta tuhlaavaisuudesta vauvan tarvikkeisiin, mutta vaimo ei ole kuulevinaankaan miehensä nurinoita. Viimeistä huutoa olevat muoviammeet ja imetystyynyt löytävät paikkansa synnyttävän äidin huoneesta tämän synnyinkodista, ja pian tulevalle isoisällekin paljastuu kilpavarustelun todellinen syy: Jaiya saa kaksoset.

Vakavammalla tasolla teos kertoo henkisyyden markkinoista ja medioiden vallasta köyhän kansan rahastajina ja vedättäjinä, Vish Puri itse harjoittaa uskontoaan maltillisesti ja ymmärtää henkisten etsijöiden tarpeet, mutta murhajuttuun liittyvä Kali-illuusio saa hänetkin aidosti ymmältään. Tarquin Hall todella tuntee intialaisen yhteiskunnan sisältäpäin ja osaa myös piikitellä sen ylilyönneille lempeän ironisesti.

Keskityin teoksessa niin paljon naisten hömpötyksiin ja yhteiskunnallisiin detaljeihin, että varsinainen rikosjuoni unohtui heti ensi lukeman jälkeen. Teos on tarkoitettu ahmittavaksi, mutta nopeatahtisuus myös aiheuttaa tarkkaamattomuutta. Jouduin kertaamaan kirjaa kauttaaltaan tehdessäni tätä arviota parin viikon viiveellä. Ikimuistoiseksi en siis teosta tituleeraa, mutta seuraavaan osaan varustaudun terävimmillä hoksottimilla. Ehkä kunnon intialaiset eväät terästyttäisivät lukukokemusta myös.

Jos pidät Alexander McCall Smithin Botswanaan sijoittuvista dekkareista, pidät varmasti myös Vish Puri-sarjasta. Tarquin Hallin kerronta on asteen nopeampaa ja poliittisempaa kuin McCall Smithin, mutta molemmissa loistavat optimismi ja yhteisöllisyys. Itse olen pitänyt Mma Ramotswen seikkailuja hieman liian leppoisina, mutta juuri nyt yritän palata sarjan loppupään osiin.

Nuorille, jotka viihtyvät hautausmailla

2-lovecraft-occultistEn ollut nuorena hautausmaa-addikti, vaan tämä intressi puhkesi minussa vasta yli kolmikymppisenä. Sellaista arvelisin, että H.P. Lovecraft (1890-1937) olisi hautausmailla viihtyvän goottilaishenkisen, roolipelejä ja larppaamista suosivan nuorison suosikkilukemistoa, ja sen verran kirjailijasta etukäteen tiesin, että hän on skifi/fantasiaporukoissa jonkinlainen kulttikirjailija. Muuten lähestyn hänen ainoaa pitkää romaaniaan, vuonna 1927 kirjoitettua ja postuumisti julkaistua Charles Dexter Wardin tapausta ”puskasta”. Teoksen on suomentanut Ilkka Äärelä ja se on tullut ulos Jalava-nimisessä pienkustantamossa v. 2002. Aikansa kulttuuriteko.

Romaanissa tapaamme eksentrisen Rhode Islandin Providencessa asuvan nuoren miehen, Charles Dexter Wardin, joka jo lukioaikoinaan saa kipinän sukututkimukseen, alkemiaan, okkultismiin ja yliluonnollisiin ilmiöihin. Rikkaan perheen vesa onnistuu keplottelemaan tiensä ulos hänelle suunnitellusta yliopistourasta ja jää kotiin tutkimaan kaupunkinsa ja lähialueiden historiaa. Kirkonkirjoista ja kronikoista hän löytää sukuyhteyden 1600-luvulla syntyneeseen Joseph Curweniin, mystiseen mieheen, joka eli nuorekkaana yli satavuotiaaksi ja jonka uskottiin tuoneen Egyptistä muumiobalsameita, joiden kautta ihmisen on mahdollista pysäyttää ikääntyminen. Suurin osa teoksen tapahtumista ajoittuu 1700-luvulle, joita Charles Ward penkoo kohtalokkain seurauksin 1910-1920-luvuilla. Vaikka Rhode Island oli Yhdysvaltoin ensimmäinen osavaltio, joka kielsi orjakaupan vuonna 1774, silti rotusuhteet pohjautuvat vielä 1920-luvullakin kolonialistiselle mentaliteetille. Oikeastaan iso osa teoksesta (jos sen niin haluaa lukea) on metatason kommentaaria siirtomaasuhteista, kieroutuneesta kaupasta ja siihen liittyvistä väärinkäytöksistä.

Maan alla katakombeissa huutavat monisatavuotiset sielut ovat enimmäkseen mustia tai ”mulatteja”. Koko kaupunki on saanut havaintoja oudoista äänistä ja löyhkästä Joseph Curwenin tilan suunnalta, mutta harvalla riittää rohkeutta selvittää, mistä ne saattaisivat johtua. Täysi-ikäiseksi tultuaan ja perinnön saatuaan Charles Ward näkee velvollisuudekseen lähteä ”vanhaan maailmaan” selvittämään mysteeriota. Matka kulkee Lontoon ja Pariisin kautta Prahaan ja sieltä Transsylvaniaan mystiseen Ferenczyn linnaan, josta hän palaa neljän vuoden initiaation jälkeen kotiin muuttuneena miehenä. Matkantekoa kuvataan vain parin sivun verran, mikä oli ainoa kirjan aikaansaama pettymys. Oikeastaan Charles Ward ei ole luonteeltaan maailmanmies, vaan pesunkestävä nurkkapatriootti, joka matkustaa vain pelastaakseen kotikaupunkinsa, ja samalla universumin.

Romaanin toinen avainhenkilö on perheen lääkäri, psykiatrinakin kunnostautunut tohtori Willet, jonka omaakin tiedeuskoaan koetellaan kovasti hänen yrittäessään hoitaa Charlesia. Charlesin harhaisuus ja persoonan jakaantuminen esitetään tässä hyvin uskottavalla tavalla, joka luultavasti menisi läpi nykypäivänkin diagnostisessa kulttuurissa. Psykologinen näkökulma on syvällinen, länsimaisen lääketieteen käytäntöjä kyseenalaistava.

Lovecraftin kieli on kiinnostavan arkaaista, ja suhtautuminen 1920-luvun nykypäivään vieraantunutta. Jossain kertomuksen poukamassa soi vaimea jazzmusiikki, mutta muuten Charles Ward ei suostu elämään omassa nykyisyydessään.

Joseph Curwenin muotokuva löytyy erään porvaristalon rappauksista, ja perheen kauhuksi se on melkein identtinen Charles Wardin kasvojen kanssa. Muotokuva-aihe muistutti minua hieman Oscar Wilden Dorian Grayn muotokuvasta, ja muuten taustalla kummitteli Bram Stokerin Dracula (suurin innoittaja hänellä oli kuitenkin Edgar Allan Poe).  Eniten aloin kuitenkin pohtia myöhempiä esoteerisista ja okkultistisista teemoista kiinnostuneita kirjailijoita ja heidän viestinsä höttöisyyttä. Lovecraftin luoma kauhunsekainen mystiikka kun on todella tiivistä ja historiallisesti ”juurtunutta”. Kun vaikka vertaa tätä Paulo Coelhon laimeisiin noituus- ja vampyyriaiheisiin odysseioihin (vrt. esim Brida, Portobellon noita, Zahir), niin alkaa hihityttää. Tosin 1920-luvulla tuskin oli kaupallista elämäntaitokirjallisuutta ja jos olisi ollutkin, niin tuskin Lovecraftin kaltainen outo lintu olisi kiinnostunut itsensä brändäämisestä keski-ikäisten naisten kalenteripojuksi.

Lovecraft kuoli verrattaen nuorena, köyhänä  ja vähän tunnettuna pulp-kirjailijana. Hänen kirjallinen arvonsa on löydetty vasta postuumisti, mikä luultavasti johtuu aikansa uskonnollisesta moraalista. Lovecraftin luomasta Cthulhu-kultista, johon on viitteitä koko hänen tuotannostaan, on vain vähän viitteitä elokuva- ja tv-tuotannossa, vaikka isoilla Hollywood-nimillä on ollut aikeita tehdä hänen novelleistaan leffoja. Täytyy sanoa, että minun voisi tehdä tiukkaa nähdä tämä romaani leffana, sillä maanalaisissa kohtauksissa ihan pelkät sanat karmaisivat syvältä.

Skifi/fantasiapuolellakaan tämä ei ehkä kuuluisi tyypilliseen lukemistooni, mutta olen iloinen, että korkkasin näin keskeisen klassikon. Paras anti minulle oli historiallinen, mutta teoksen laajempi anti on kai viime vuosikymmeninä ollut populaarikulttuurissa intertekstuaalinen.  Ja tässä kontekstissa vanhahtavasta tulee todella nuorekasta, hipsteriä ja vaihtoehtoista.

 

Halleluja-burgerin resepti on hukassa

WintersonJeanette Winterson (s.1959) on kuulunut feminististen kertojien suosikkeihini jo pitkään, mutta löytyipä hyllystäni taas yksi lukematon romaani häneltä. Boating for Beginners (Minerva, 1985) on postmoderni versio Raamatun luomiskertomuksesta, jossa Nooan arkkia varustellaan ristiriitaisissa tunnelmissa. Kyseessä on aikansa lapsi – tämän tyyppinen feministinen sadunkerronta kun on ollut suosittua angloamerikkalaisessa maailmassa 70-luvulta saakka. Romaani on kevyttä parodiaa, jonkun sortin poliittista kreisibailausta, josta toivon mukaan kukaan ei turhaan pahoita mieltään.

Päähenkilö Gloria on ammatiltaan norsunhoitaja, ja joutuu Ukko Nooan eläintenkerääjäksi, sillä Nooa on heidän perhetuttunsa. Kirjassa eletään jännittäviä poliittisia aikoja: Britanniaa muistuttavassa valtiossa väki on jakaantunut herätyskristillisiin ja sosialistisiin voimiin. Nineveh on sosialistinen valtio valtion sisällä, jota kristityt pitävät synnin pahimpana pesäkkeenä. Vastaiskuna feministeille, vegetaristeille ja muun sortin mädättäjille Nooa haluaa kansaa johdateltavan esimerkiksi ruoan muodossa. Poliittisesta asetelmasta tulee mieleen Suomen viimeaikaiset evankeliset liikkeet – romaanin Nooa on vähän kuin Jouko Piho, Leo Meller tai Juha Ahvio. Vielä enemmän ajattelin Benny Hinniä, kaatoprofeettojen kaikkien aikojen suosikkiani, jonka videoita katson silloin, kun tarvitsen hard core-viihdettä.

Nooa palkkaa Glorian äidin suunnittelemaan Hallelujah-purilaisen kristityn kansakunnan lippulaivatuotteeksi. Valitettavasti käsintehdyt gourmet-purilaiset eivät kelpaa, sillä uudessa valtiossa halutaan matalapalkkaisia kouluttamattomia burgertyöntekijöitä – siksi pihvin on oltava koneellisesti tuotettu. Mrs Munde ottaa tehtävänsä niin vakavasti, että menettää työn tohinassa toisen kätensä.

Gloriaa on kasvatettu Herran kurissa ja nuhteessa – ainoa sallittu ei-kristillinen lukemisto hänellä on ollut myös perhepiiriin kuuluvan menestyskirjailija Bunnyn romanttinen fiktio. Bunny on Barbara Cartlandin seksikkäämpi versio, joka kirjojen kirjoittamisen lisäksi kehittelee tehokkaita laihdutustuotteita läheiselle luksuskylpylälle. Tehokkain selluliitin poistaja on muurahaishoito, mutta valitettavasti guru ei voi taata siitä henkiinjäämistä heikoimmille sydämille. Nooan kulttiin kuuluvat naiset ottavat kauneudenhoitorituaalinsa vakavasti, mutta kultin sisäpiirissä myös kyseenalaistetaan tiettyjä kristittyjä tapoja kuten tipattomuutta.

Nooan suurin kapina ei liity hampurilaisiin, vaan laajempaan ruokareformiin: hän haluaa poistaa maasta jääkaapit ja pakastimet ja näin palauttaa naiset keittiöön valmistamaan terveellistä ruokaa miehilleen ja lapsilleen. Kultin vastustajat kysyvätkin: ”missä tämän päivän feminismi olisikaan ilman pakasteita?” Brittien rakkautta pakastettuun ruokaan olenkin ihmetellyt kirjojen ulkopuolella jo pitkään: tässä ennustetaan jo Iceland-nimisen ketjun massamenestystä maan köyhien parissa. En ole aina itse osannut pitää oikeutta kokkaamattomuuteen feministisenä kysymyksenä, mutta tässä kirjassa se tuntuu itsensä tiedostavan naisen perusoikeutena.

Oikeastaan Nooan arkin varustelu onkin filmiteollisuutta, eli karismaattinen johtaja Nooa haluaa tuottaa mahdollisimman eksoottisen ja kansaa kaatavan elämyksen. Filmin kuvaamisen vaiheessa menin juonen kanssa jokseenkin sekaisin – henkilöitä oli yksinkertaisesti liikaa näin ohueen tarinaan, enkä jaksanut pysyä jokaisen sivuhenkilön persoonassa kärryillä.

Jeanette-Winterson-006Teos oli yksityiskohtien tasolla hauskuuttava, mutta ei vahvinta Wintersonia. Kirjan hyperaktiivinen tunnelma ei täysin vakuuttanut. Verrattuna esimerkiksi teoksiin The Passion, Oranges Are Not The Only Fruit ja The Power Book tässä teoksessa ei päästä vastaavan sukupuolipoliittisen syvyyden ja kypsyyden tasolle.

Wintersonia on suomennettu Bazar-kustantamon toimesta viime vuosina, mikä on taatusti lisännyt kiinnostusta tämän kulttuuri-ikonin tuotantoon myös Pohjolan perukoilla. Jos et pidä englanniksi lukemisesta, suosittelenkin teoksiin Ei appelsiini ole ainoa hedelmä (2007), Intohimo (2006) ja Majakanvartija (2005) tutustumista. Wintersonin tuotanto on ilahduttavan monipuolista, ja omassa lukuhistoriassani suurimman vaikutuksen on tehnyt hänen kykynsä rakentaa miltei sukupuolettomia hahmoja rakkauskertomuksiin.

Ruoka-asioista mainitakoon vielä, että Winterson on toiselta ammatiltaan luomutuotteiden kauppias – hänellä on Verde-niminen kauppa ja deli Lontoon Spitalfieldsissä. Siinä olisi tälle kirjafriikille upea täsmäkohde, vaikka tuskin Maestroa tiskin takaa päivittäin löytääkään.