Ateistiäidin hautausmaakierros

Teos: Katriina Huttunen: Mustaa valoa. Muistiinpanoja hautausmaalta (S&S, 2020)

Äänikirjan lukija: Erja Manto

Muistan pari vuotta sitten lukemastani Surun istukka-teoksesta parhaiten kuolleen aikuisen tyttären perintäkirjeet, jotka herättivät minussa vahvaa fyysistä puistatusta ja ahdistusta. Nyt löytäessäni Katriina Huttusen uudemman teoksen, en ihmettele, että surutyön teema jatkuu siinä.

Viime vuonna yksi suosikkikirjoistani oli Kai Sadinmaan tietokirja Malmin hautausmaan kulttuurihistoriasta, ja nyt on Hietaniemen hautausmaan vuoro vähintään yhtä sivistyneessä seurassa. Huttunen on tehnyt elämäntyönsä skandinaavisen kirjallisuuden kääntäjänä, mutta hänen kiinnostuksensa ulottuu myös Keski-Eurooppaan ja antiikin Rooman kulttuureihin. Ja vaikka teos keskittyy Helsinkiin, kirjaa varten Huttunen on vieraillut kymmenten länsieurooppalaisten kaupunkien hautausmailla.

Huttusen elämäntavaksi nousee ajanvietto tyttären haudalla, ja hautausmaan luonnon ja muiden surijoiden tarkkaileminen. Hän myös tutustuu hautausmaan henkilökuntaan kirjaprojektin haastattelujen myötä. Hänen tyttärensä tuhkat ovat sijoitettu sisätilaan, kolumbarioon, mikä on melko marginaalinen hautaustapa näinä päivinä. Huttunen lähestyy hautaustapojen moninaisuutta tutkijan tarkkuudella, ja hän on hyvin perehtynyt Helsingin tuhkauskäytäntöjen lyhyeen historiaan.

Teos on vielä runollisempi kuin Surun istukka, ja siinä etsitään uskonnottomien suremisen tapoja kristillisen kulttuurin keskellä. Jos kirjasta haluaa etsiä henkisyyttä, se ilmenee kirjailijan luontosuhteessa, mutta ateistilla ei ole käsitystä tuonpuoleisesta eikä toivoa rakkaan lapsen jälleennäkemisestä. Suruun liittyvä häpeä ja syyllisyys eivät vähene ilman aktiivista jumalakuvaa, ja itsemurhan tehneen omaisten vaikeat tunteet tuntuvat samansuuntaisilta riippumatta uskonnollisesta vakaumuksesta.

Tämä teos on lukeneisuudessaan kovin akateeminen, ja saattaa sulkea pois sellaisia lukijoita, jotka eivät ole lukeneet Roland Barthesia. Itse olen, mutta en tunnistanut häntä surukirjailijaksi. Toisaalta yleisempi Hietaniemen kulttuurihistoria on runsasta, ja lukija voi hyvin eläytyä 1800-luvun säätyläisyhteiskunnan statustietoiseen menoon. Huttusen tyyliin kuuluu muun muassa vainajien ammattien listaaminen, ja näiden listojen toistaminen. Tekstistä myös välittyy se tosiasia, että se on enimmäkseen kirjoitettu tyttären haudalla.

Tässä teoksessa vieraillaan vähemmän julkkisten ja suurmiesten haudoilla, ja etsitään enemmän tavallisten tallaajien, myös lasten viimeisiä tomumajoja. Myös juutalaisten kaksiosainen hautausmaa kiinnostaa Huttusta, ja teoksessa käydään läpi myös buddhalaisia hautausmenoja.

Tietokirjana teos palvelee monenlaisia lukijoita, niin runoilijoita, filosofeja kuin mahdollisesti myös tulevia suntioita ja muita hautausalan ammattilaisia. Suosittelen lukijalle kuitenkin Huttusen molempien surukirjojen lukemista rinnakkain. Tämä toinen kirja voi myös lieventää ensimmäisen, rankemman teoksen aikaansaamaa shokkia.

HELMET-haasteessa sijoitan teoksen kohtiin 47-48: ”Kaksi kirjaa, jotka kertovat samasta aiheesta.”

Kahweella Länkipohjan Nesteellä

Teos: Juha Hurme: Suomi. (Teos, 2020)

Äänikirjan lukija: Paavo Kerosuo

Aleksis Kiven päivänä kuuluu sivistykseen lukea jotain kansallisesti edustavaa, ja mikäpä olisi fiiliksiin sopivampaa kuin Juha Hurmeen tajunnanvirta suomalaisuuden ulottuvuuksista. Finlandia-palkittu Niemi jäi minulta autuaasti kesken, joten nyt haasteenani oli kuroa umpeen siitä jäänyt sivistyksellinen aukko lukemalla jatko-osa Suomi.

Toki tätä yli 17 tunnin äänikirjaa ei voi kuunnella päivässä, ja urakan jakaminen kahdelle päivällekin oli ylimitoitettu. Mielelläni viihtyisin näin runsaan henkilögallerian parissa viikkoja, mutta bloggarin roolissa en voi tehdä niinkään, koska luultavasti joutuisin aloittamaan urakan joka kerta alusta. Huomasin myös jo alkumetreiltä, etten pystyisi kirjoittamaan tästä kovinkaan kummoista esittelyä näin nopealla aikataululla. Ja samalla tiedän, että ellen kirjoita siitä nyt, homma tulee siirtymään ikuisesti mappi Ö: hön.

Teos lähtee liikkeelle letkeästi Länkipohjan Nesteeltä, joka Hurmeen mukaan voisi olla yhtä luonteva maailman napa kuin mikä tahansa kahvipaikka. Kahvin juomisella on ollut tärkeä rooli myös katajaisen kansan illatsuissa aina 1700-luvulta saakka, ja sen asema tulevien kirjailijoiden hoksottimien teroittajana on eittämättä ollut suuri.

Hurme ottaa tehtäväkseen kirjoittaa uudelleen suomen kielen ja kirjallisuuden historian. Tarinan keskiössä on myyttinen Kalevala, jonka merkitys kristillisen maailmankuvan haastajana on ollut suuri. Millaista kansanihmisten runonlaulanta on sitten ollut vuosituhansien aikana ennen kirjoitustaitoa, siitä Kalevala ei voi antaa kuin ohuen vinkin. Ainakin kaikki eroottisuus ja muu epäsiveä ruumiillisuus on Elias Lönnrotin kahdesta versiosta puhdistettu.

Osa kirjan anekdooteista kuuluu äidinkielen opettajien hörhösiiven HC-osastolle, joten lukijan ei kannata olla huolissaan, jos keskittyminen tämän rönsyilevän ja monipolvisen tarinoinnin aikana takkuilee. Tyypillistä Hurmea on, että karelianistisen oopperan kuuntelusta päädytään unikuvien siivin Turun Pallivahan seurakuntatalolle sukuhautajaisiin. Paikoitellen omakohtaiset muistot taas osuvat paremmin maaliin, kuten siihen paimiolaiseen kirjastoon liittyvät, jossa hänen isänsä oli kirjastonhoitajana.

Minua puudutti teoksessa varsinkin urheilukisojen tarinankerronta, vaikka niiden merkitys karelianistisen sankarimyytin rakentajana onkin ollut suuri. Urheilijoiden ja iskelmätähtien runsas galleria puuduttaa siksi, että samat tiedot olisi voinut löytää myös Wikipediasta. Välillä myös tuntui, että teemojen välillä ei ollut loogista yhteyttä, vaan Hurme on rakentanut aasinsiltoja aiheiden välille täysin anarkistisesti. En esimerkiksi sisäistä teoksen kappalejaon logiikkaa, vaikka teos etenee löysän kronologisesti.

Opin kirjaa kuunnellessa joitain helmiä, joita voin käyttää anekdootteina omilla kulttuurikävelyilläni. Esimerkiksi mökkikuntamme Kangasniemi saa teoksessa harvinaisen suurta huomiota, käydäänhän tässä läpi von Beckerien aatelissuvun, Otto Mannisen ja Hiski Salomaan henkilöhistoriaa. Myös Tampereelle ja ympäryskuntiin liittyy mehevää tarinankerrontaa, joka voi poikia jokusen IRL-retken. En esimerkiksi ennen kirjan lukemista tiennyt, että:

-sana ”sivistys”, jonka Reinhold von Becker keksi, tulee eteläsavolaisesta pellavan käsittelyn vaiheesta.

-Hatanpään kartanon nimi juontaa juurensa ruotsalaisten hattupuolueesta, sillä sen perustaja kannatti intohimoisesti hattuja.

-Tampereen ylioppilastalo oli alun perin konkurssikypsä pankki, jonka johtaja oli ollut hyvin, hyvin tuhma.

Muuten pysyin parhaiten mukana 1900-luvun tarinoinnissa, varsinkin pohdinnoissa heimoaatteesta, Lapuan liikkeestä ja Karjalan neuvostotasavallan kulttuurielämästä. Neuvostovakoilija Kerttu Nuortevan tarina oli minulle ennestään tuntematon, ja kohtuujännittävä. Muutenkin neuvostokarjalaiset Kalevala-tulkinnat alkoivat kiinnostaa, olenhan jo kerran käynyt kuulemassa runonlaulua paikkakunnalla nimeltä Kalevala (Uhtua).

Ideologisella tasolla kirjassa käydään idän ja lännen, sosialismin ja kapitalismin välistä taistelua. Koen, että Hurme antaa molemman aatteen edustajille tasapuolisesti tilaa, ja välillä ääneen pääsee myös vähemmän tunnettuja, unohdettuja kulttuurivaikuttajia.

Teoksen loppuosissa päädytään ekologisiin pohdintoihin Suomen metsänhoidon tilasta, ja siitä syntyy kiinnostava linkki Anni Kytömäen uusimpaan teokseen Margarita, joka on minulla työn alla myös. Laukaalla sijaitsevan Lievestuoreen lipeätehtaan hajuja olen saanut impata keuhkoihini koko lapsuuden ja nuoruuden automatkoilla Savoon, joten erityisherkkä persoonani oli näissäkin pohdinnoissa kaikin aistein mukana.

Uskon, että jokainen kirjaan tarttuva löytää siitä ainakin yhden itseä kiinnostavan tulokulman, mutta lukijan on oltava luonteeltaan kovin ensyklopedinen, jos kaikki tässä paketissa inspiroi. Valikoiva lukustrategia ei siis ole väärä, ja yhdenkin luvun lukeminen voi olla jollekulle riittävä elämys.

Täysillä elämistä hautausmaalla

Teos: Kai Sadinmaa: Kuolleiden kirja: eli kuinka kävelin Suomen suurimman hautausmaan halki ja opin kaiken hautaamisesta, rakkaudenkaipuusta ja puista. (Into, 2019)

Helsingissä olen vieraillut lähinnä Hietaniemen hautausmaalla, enkä ennen tätä viikonloppua tiennyt, kuinka paljon suuria julkkiksia on Hietaniemen sijaan haudattu Malmin hautausmaalle. Muutenkin hautausmaaurheilu on minulla viime aikoina vähentynyt, kun vielä noin kymmenen vuotta sitten tapanani oli hengailla myös sellaisissa kalmistoissa, joissa ei lepää sukulaisia.

Nyt Kai Sadinmaa onnistui herättämään minussa uuden innostuksen kuoleman kulttuurihistoriaan varsinkin kukkien ja puiden tasolla. Voihan varsinkin eteläisen Suomen hautausmailla bongailla varsin eksoottisia puita, joita ei monilla kasva omilla pihamailla. Ymmärtääkseni kovia kokeneella pappi Sadinmaalla oli taannoin duunikin erityisenä hautausmaapappina, joten kirjan kirjoittaminen on sujunut jouhevasti päivätyön ohella. Hänellä voisi myös olla kykyjä kasvitieteilijänä, niin hienosti hän kuvaa mongolianvaahteroita, japaninmagnolioita, serbiankuusia ja tervaleppäkujia.

Pääpaino teoksessa on kuitenkin valittujen henkilöiden elämäntarinoissa, joiden galleria on ilahduttavan monipuolinen. Eniten tiesin etukäteen suurten iskelmätähtien, kuten Laila Kinnusen, Tapio Rautavaaran ja Olavi Virran vaiheista, mutta Sadinmaa on myös kiinnostunut menneiden aikojen kohujulkkiksista kuten Tabe Slioorista ja Monsieur Mossesta. Täysin uutta tietoa sain muun muassa vasemmistolaisista aseistakieltäytyjistä Arndt Pekurisesta ja Aarne Selinheimosta, joiden tarinoihin mahtui tragediaa muillekin jakaa.

Laila Kinnusen traaginen elämä saa teoksessa uusia tulkintoja, kun Sadinmaa käsittelee sitä sotalapsiteeman kautta. Luin äskettäin ruotsinsuomalaisen Anna Takasen hienon muistelmateoksen Sinä olet suruni, joka kertoo Takasen isän vaiheista kahden maan kansalaisena. Yllättävää kyllä, opin sotalasten lähettämisen poliittisista motiiveista enemmän Sadinmaan kertomana, mutta teosten välille syntyi hedelmällinen yhteys.

Sadinmaa tunnetaan tulenkatkuisesta, kiivaasta kirjoitustyylistään, josta itse pidän, mutta ymmärrän myös kriitikkojen näkemyksiä. Tässä teoksessa näkökulma on huomattavasti leppoisampi, ja syvällisemmän filosofinen kuin vaikka hänen kymmenen käskyn teoksessaan (taitaa olla ainoa, jonka olen häneltä aiemmin lukenut kokonaan). Voin hyvin kuvitella, että ulkoilmapainotteinen työ on tehnyt poliittisesti aktiiviselle papille hyvää niin kirjoittajana kuin henkilökohtaisessa elämässä.

Teokseen mahtuu myös nykypäivän kohtaamisia seurakuntalaisten ja seurakunnan työntekijöiden kanssa, mutta painotus teoksessa on kulttuurihistoriassa. Jäin itse asiassa kaipaamaan teoksessa sielunhoidollista aspektia, mutta ymmärrettävistä syistä tämä puoli papin työstä on niin vaitiolovelvollisuuden sitomaa, ettei noista kohtaamisista voi kirjoittaa muistelmia. Itselleni hautausmaa on aina ollut sosiaalinen paikka, jossa usein törmää myös tuttuihin ja sukulaisiin. Hautausmaapapit ovat tervetullut uusi lisä seurakuntatyössä, sillä kohtaamisen kynnys madaltuu huomattavasti, kun siirrytään kirkkoherranvirastosta raittiiseen ilmaan.

Kirja varmasti saa aivan uudet ulottuvuudet, jos sitä käy lukemassa Malmin hautausmaalla livenä. Se on kirjoitettu matkaoppaan tyyliin niin, että lukija voi seurata Sadinmaan askeleita kortteli korttelilta. Samalla se kannustaa myös hautausmaiden omaehtoiseen tutkimiseen muuallakin kuin Malmilla ja Helsingissä. Monikulttuurisuus ja uskontojen kirjo pääsee myös teoksessa hyvin esiin, ja Sadinmaa nostaa aiheellisesti framille myös tulevaisuuden haasteet hautausmaiden suunnittelussa väestön monimuotoistuessa.

Lukukokemus oli jopa meditatiivinen, ja äänikirjan toteutuksessa musiikilliset efektit elävöittävät tekstiä. Sen verran runsaasta tripistä oli kyse, että teos vaati useamman miettimistauon lukujen välillä.

Pohdin tässä teologian opintojen aloittamista avoimessa yliopistossa, ja täytyy myöntää, että Sadinmaan kaltaisten toisinajattelijoiden vuoksi kiinnostukseni ev. lut. kirkkoon ei ole kokonaan lopahtanut. Kuitenkaan hengellistä kotia ei ole vieläkään löytynyt, vaikka yritin jo kerran päätyä diakoniksi. Ehkä oma hengellisyyteni ei sitten kaipaa kotia eikä vahvaa yhteisöä, ja oma roolini voisikin olla niiden parissa, joille seurakuntaan sitoutuminen on ollut tavalla tai toisella hankalaa. Tähän porukkaan kun taitaa kuulua enemmistö jopa kirkkoon kuuluvista.

 

 

Teatotalling (for serious addicts)

TeekirjaTeos: Sirkka-Liisa Ranta: Suomalainen teekirja (Tammi, 2020)

Äänikirjan lukija: Karoliina Kudjoi

Tänä talvena ja keväänä yksi salaharrastuksistani, teen hamstraaminen, on taas karkaamassa käsistä. Harrastus on pysynyt välillä hyvinkin kurissa, sillä jos ihminen asioi lähinnä Lidlissä, houkutukset ovat vähäisiä. Lord Nelson-sarja ei suuremmin inspiroi, vaikka onkin ehkä laadukkaampaa kuin K- ja S-ryhmien halvimmat omat merkit. Nyt taas teetä on tullut keräiltyä mm. hävikkiruoan nettikauppojen kautta, joista voi joskus saada hyviä diilejä.

Sirkka-Liisa Rannan tietokirja suomalaisen teekulttuurin historiasta osui hyvään saumaan, ja tuntuu objektilta, jonka voisin ottaa keittiööni teehyllyn koristeeksi. Äänikirjana kuunneltuna teos toimii toki mainiosti, mutta kuuntelija missaa sen kuvituksen.

Teos kartoittaa teen saapumisen eri reittejä Aasiasta Suomeen, ja tutkii teen juomisen tapakulttuuria maamme eri kolkissa. Viipuri oli aikanaan Suomen teepääkaupunki, mutta teelasteja tuli maahamme myös länsirannikon kauppareittien kautta. Maamme vanhin vielä olemassa oleva teetalo on Viipurista Helsinkiin muuttanut Sergejeffin yritys, joka on muun muassa Valamon luostarin luottotoimittaja.

Ensimmäisiä todisteita teen juonnista Suomessa oli jo 1700-luvun alussa, mutta laajempaan levitykseen tsaju tai tsaikka pääsi vasta 1800-luvulla. Voidaan väittää, että vain Karjalan kulttuurialueella teen juonti on ollut arkista, kun taas muualla maassa se on ollut juhlajuoma tai juoma, jota on juotu sairaana ollessa. Muistan ainakin itse omasta lapsuudestani, että ne harvinaiset teehetket olivat ankeita, Liptonin Yellow Label maistui aina pahalta, enkä muistaakseni ollut maistanut muuta kuin Yellow Labelia ja kerran kiinalaista jasmiiniteetä ennen ensimmäisiä reissujani Britanniaan. Teen juojaksi opin teininä, ja kahvia aloin juoda vasta tyttären syntymän jälkeen, kun en muuten pysynyt hereillä.

Nykyään juon tasavahvasti teetä ja kahvia, eli olen sekakäyttäjä, mutta hankkimani teelaadut ovat huomattavasti parempia kuin kahvi, johon en tunne vastaavaa intohimoa. Kirjassa mainitaan joitain uudempia kotimaisia teeyrittäjiä, joista tunnistin useimmat. Arjessani kestosuosikkejani ovat Nordqvistin pussiteet, myös erikoisemmat kuin Keisarin morsian. En ole vielä päässyt teehifistelyssäni sille tasolle, että ostaisin irtoteetä erikoisliikkeistä, mutta rakastan sellaisia kahviloita, joissa on omat teesekoituksensa. Kaikkien aikojen ihanuuksia tuntuvat olevan Jyväskylän Teeleidi (jonka teitä olen juonut, mutten ole vieläkään päässyt paikan päälle) ja Juvassa sijaitseva Tea House of Wehmais. Molemmat tarjoilevat perinteistä kello viiden teetä.

Viime aikojen juomasuosikikseni on nousemassa rooibos, mutta vihreään ja valkoiseen teehen suhtaudun edelleen hieman penseästi. Kirjassa esitellään myös suomalaisia yrttiteen keräilyperinteitä (jotka korostuivat pula- ja sota-aikoina), joista en ole lainkaan innoissani. Sanalla ”infusion” eli hauduke on korvissani ikävähkö klangi, vaikka jossain vaiheessa elämää keräilin juuri sekoituksia, joissa oli enemmän kukkia ja hedelmän paloja kuin itse teetä. Nämä sitten jäivät kaappien perukoihin eltaantumaan, ja olen myöhemmin yrittänyt valita teen mieluummin maun kuin kauniin ulkonäön pohjalta.

Ranta kiinnittää kirjassaan huomiota varsinkin teen tarjoiluun ja säilytykseen, ja näistä ulottuvuuksista opin jotain uutta. Itsehän juon teetä ja kahvia samoista mukeista, mutta noin esteettisesti tuo on tosi huono idea. Suosin arjessani enimmäkseen pussiteitä, koska en jaksa puhdistaa teekannua joka kerta käytön jälkeen. Pitkään olen pärjännyt yhdellä teekannulla, mutta viimeisen vuoden aikana ne ovat lisääntyneet kaapissani vaivihkaa. Niitä on tullut hyvin pienellä rahalla ja jopa ilmaiseksi. Tänään olen menossa hakemaan neljättä teekannua tähän yhden hengen talouteen, jonka uskon olevan ratkaisu irtoteen käytön ongelmiini – onhan siinä erillinen siivilä, jonka voi puhdistaa kätevästi ilman, että pitäisi kuurata koko pannu joka käytön jälkeen.

Irtoteen säilytyksessä en ole vielä päässyt oikeaoppisuuden tasolle. Minulla ei myöskään ole japanilaisen teeseremonian välineitä, eikä muutakaan rekvisiittaa. Jossain vaiheessa hankin kirppikseltä samovaarin muutamalla eurolla, mutta luovuin siitä turhana tavarana, enkä kaipaa sitä takaisin. Tämä teos toki antaa vinkkejä harrastuksen syventämiseen pelkän pussiteen lipittelijästä kohti teesommelierin opintoja.

Kirjaa kuunnellessani join Ikean Rosehip-rooibosta, joka on osoittautunut parhaaksi tähän mennessä maistamakseni rooibos-laaduksi. Sen hyvyys piilee luultavasti silkkisessä pyramidipussissa, joka ei välttämättä ole kaikista ekologisin vaihtoehto. Muita teelaatuja, jotka ovat erityisesti jääneet mieleen, ovat olleet aito Darjeeling, kiinalainen Gunpowder ja kaikkien aikojen ikuisuussuosikkina kashmirilainen pinkki tee, jota en osaa keittää oikeaoppisesti kotioloissa.

Too big in Japan?

Teos: Minna Eväsoja: Melkein geisha. Hurmaava ja hullu Japani. (Gummerus, 2016)

BookBeat tarjosi minulle teoksen nimeltä Melkein geisha, ja tartuin siihen hieman epäluuloisesti, koska olen tähän ikään mennessä lukenut aika monta teosta länsimaisten seikkailuista outojen japanilaisten parissa. Viimeisenä mielessäni kummitteli Mia Kankimäen Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin (2013), josta pidin kuin hullu puurosta, mutta joka on jälkikäteen herättänyt minussa kriittisiäkin kysymyksiä Japani-hulluudesta. Olisi joskus kiva lukea Japani-aiheinen matkakirja, jossa kirsikkapuiden, zen-buddhalaisuuden ja viimeisen päälle hiotun estetiikan lumous särkyy.

Minna Eväsoja on nainen, jonka elämä on pitkään kietoutunut Japanin ympärille. Ensin hän lähti ensimmäiselle ulkomaanmatkalleen yliopiston vaihto-opiskelijana Japaniin vuonna 1990, ja tämän jälkeen hän on asunut maassa pitkiä jaksoja, pisimmillään kolmen vuoden putken. Koska asiantuntemusta kirjailijalla riittää varmasti mistä tahansa maahan liittyvästä aiheesta, ilahduin tästä kirjasta, joka oli henkilökohtainen ja elegantisti rajattu. Eväsoja kertoo nelisenkymmentä pientä arkista tarinaa kohtaamisistaan japanilaisten kanssa eri kausilta. Ensin hän on tavallinen riviopiskelija, sitten jatko-opiskelija ja lopulta tohtori ja perheenäiti, joka matkustaa maahan myös raskaana ollessaan.

Eväsojan Japanin-tuntemusta muokkaa eniten opiskelu Urasenke-nimisessä teekoulussa Kiotossa – paikka, jossa olen sattumoisin käynyt tutustumassa Japanin valtion sponsoroimalla matkalla. Tämä toi lukemiseeni henkilökohtaisuutta, vaikka matkasta on yli 20 vuotta, enkä ole päässyt maahan sen jälkeen. Meille esitetty turistiversio teeseremoniasta oli tuskaa polvilleni jo 24-vuotiaana, ja koin myös monissa perinneravintoloissa häpeää isosta koostani ja kömpelyydestäni. En tosin ollut ainoa, joka koki niin, enkä ryhmän suurikokoisin. Myös Eväsoja nauraa muistoilleen alkuaikojen kohtaamisista: vaikka hän painoi ensi matkallaan vain 47 kg, japanilaiset miehet olettivat hänen kykenevän juomaan valtavia määriä väkevää viinaa vain siksi, että hän tulee Suomesta.

Kioto on Eväsojan henkinen koti, mutta kirjaan mahtuu kuvauksia matkoista myös muuanne Japaniin. Usein hän matkustaa teekoulun Sensein kanssa konferensseihin, joissa hän saa toimia kunnioitetun mestarinsa avustajana. Kun hän myöhemmin palaa maahan väitelleenä tutkijana, hän edelleen kokee vanhemmilta miehiltä tytöttelyä, mutta äidiksi tulon jälkeen hän kokee asemansa parantuneen. Nuorena Eväsoja pelkää eniten keski-ikäisiä täti-ihmisiä, obasaneja, joiden valta on usein aviomiehiään suurempaa työelämän ulkopuolisessa maailmassa. Opiskeluaikana hänen pitkäaikainen vuokraemäntänsä, rouva Makioka on tällainen: hän tulee asuntoon omilla avaimillaan milloin tahansa, ja vaatii vuokralaiselta saapumista kuukausittaiselle lounaalle, jolla harjoitellaan englannin kieltä.

Tässä teoksessa Japanin esteettinen lumous rakoilee vain niissä tarinoissa, joissa sivutaan naisten kokemaa seksuaalista häirintää. Aihe on edelleen tabu, varsinkin, jos ahdistelija on työkaveri tai pahimmassa tapauksessa pomo. Kirjailijan omat kokemukset ovat onneksi harvinaisia, mutta hänkin saa käyttää judokan taitojaan miehiä hätistellessä. Eniten nauroin kohtaamiselle Kambodzan prinssin kanssa, jonka aikana Minna saa tarjouksen miehen rakastajattareksi rupeamisesta ja ilmaisesta asumisesta Pariisissa.

Olen toki kiinnostunut teeseremonioista, kalligrafiasta ja zenbuddhalaisesta meditaatiosta, mutta kliseisen turistisella tavalla. Japanilainen kulttuuri, jossa hienostuneisuus, kohteliaisuus ja pienten yksityiskohtien huomioon ottaminen ovat keskeisiä arvoja, ei automaattisesti avaudu kaltaiselleni huithapelille. En voisi sopeutua kulttuuriin, jossa puhtaat vierailusukat on aina oltava kassissa ja jossa on muistettava lähettää kiitoskortteja ja vastalahjoja näiden vierailujen jälkeen. Tosin tässä teoksessa kuvataan melko perinteisiä perheitä ja keskiluokkaista elämismaailmaa – vain yhdessä jutussa päädyttiin työväenluokan asuinalueelle, ja sielläkin pysyttiin liian vähän aikaa.

Näistä painotuksista huolimatta nautin kirjan flow’sta ja pidin kokonaisuutta moniulotteisena ja tasapainoisena johdatuksena vieraaseen kulttuuriin. Myös Eväsojan muut teokset, varsinkin uusin Shoshin – aloittelijan mieli (2018), alkoivat kiinnostaa, sillä niissä sukelletaan syvemmälle zenbuddhalaisuuden ja wabi sabi-filosofian salaisuuksiin.

Tällä postauksella aloitan kirjabloggareiden Naistenviikon, jonka aikana olisi tarkoitus lukea mahdollisimman monta naisen kirjoittamaa teosta. Haasteen teema ei suuresti poikkea normaalista kirja-arjestani, mutta näin kesän sydämessä se varmasti tuottaa iloa kesälomalaisille. Hyvää naistenviikkoa varsinkin kaikille nimipäiväsankareille!

Nostalgiaa rakastavaisten polulla

Montgomery AlppipolkuTeos: L.M. Montgomery ja Sisko Ylimartimo: Alppipolku. L.M. Montgomeryn elämä ja teokset (Minerva, 2017).

Käännös: Saana Rusi

Mistä sain: E-kirjastosta

Kanadalaisen naiskirjallisuuden tuntemukseni ei ole kummoista, ottaen huomioon, että olen jopa lyhyen aikaa asunut maassa. Toki tunnen Margaret Atwoodin, Alice Munron ja Carol Shieldsin, ja joitain ei niin ikonisia nuorempia kuuluisuuksia, mutta esimerkiksi kovin kiinnostavaa luentoa en tällä tietämykselläni saisi aikaan. Muistettavaa kuitenkin on, että ensimmäinen kanadalainen kirjailija, jonka teoksia olen lukenut oli Lucy Maud Montgomery (1874-1942), jonka ahmimisen taisin aloittaa kahdeksanvuotiaana.

En lukenut läpi koko hänen suomennettua tuotantoaan, ja nyt aikuisena huomaan, että kirjoja on käännetty lisää aivan viime vuosina. Anna-kirjoja toki fanitin pitkään, Runotyttöön en ihastunut niin suuresti, ja huomiostani kilpailivat myös Louisa May Alcottin ja Frances Hodgson Burnettin teokset. Ehkä brittiläisen Burnettin teokset kolahtivat minuun eniten, vaikka ne oli selvästi kirjoitettu pienemmille lapsille.

Nyt meitä ikuisia pikkutyttöjä hemmotellaan, sillä Minerva on vastikään julkaissut kaksi Montgomery-aiheista teosta, Alppipolun (2017) ja Yrttitarhan (2018). Alppipolku koostuu Montgomeryn lyhyestä samannimisestä omaelämäkerrallisesta tekstistä, jonka hän julkaisi osissa aikansa naistenlehdessä, ja Sisko Ylimartimon johdannosta ja tutkielmasta kirjojen keskeisistä hahmoista.  Ylimartimo on eläkkeellä oleva kirjallisuuden dosentti Oulun yliopistosta, kaksoistohtori ja taidehistorian lehtori. Ilmeinen moniosaaja, joka osaa myös kirjoittaa tietokirjan, joka ei ole liian täynnä akateemista pönötystä.

En ollut kolmikymppisenä Kanadassa kiinnostunut seuraamaan Montgomeryn jalanjälkiä, vaikka Toronton läheisessä Norvalin kylässä hänen muistoaan vaalittiin Prinssi Edwardin saaren lisäksi. Torontossa kirjailijan viimeinen koti, ”Journey’s End” ei ollut turistikohde, ja siihen liittyy lähinnä synkkiä muistoja.  Norvalin talosta on pian tulossa kotimuseo, ja Prinssi Edwardin saarella Montgomery-turismia on harrastettu pidempäänkin. Nyt nuo molemmat kohteet kiinnostavat, ja Alppipolku varsinkin lisää kiinnostusta Prinssi Edwardin saaren luontoon ja historiaan.

Kirjasta saamme oppia, että Montgomeryn klaani osittain päätyi Prinssi Edwardin saarelle sattumalta. Lucy Maudin suvusta suuri osa oli skotteja, mutta siihen mahtui myös brittejä ja ranskalaisia. Montgomery-nimi tuli ranskalaisilta siirtolaisilta, jotka olivat anglisoineet oman sukunimensä, mutta varsinainen skottiklaani oli nimeltään MacNeill. MacNeillin pioneeriperheen rouva oli aikanaan ollut niin merisairas, ettei jaksanut enää matkustaa Quebeciin saakka, vaan perheen oli jäätävä asuttamaan Prinssi Edwardin saarta. Klaani oli pysynyt saarella 1700-luvulta saakka, eikä heillä ollut tapana poistua sieltä läheskään joka vuosi.

Lucy Maudin elämään mahtui paljon valoa, mutta myös synkkiä kausia ja raskasta vastuuta. Hän jäi puoliorvoksi alle kaksivuotiaana, ja hänen isänsä tuon ajan tapojen mukaan jätti tyttärensä isovanhempien hoidettavaksi. Isä perusti uuden perheen kauas Saskatchewaniin, jossa Lucy Maud kävi kokeilemassa elämistä teininä, mutta palasi pian kotiinsa. Hän opiskeli opettajaksi ja myös englantilaista kirjallisuutta Kanadan mantereella, ja eli lyhyen ajan toimittajana Halifaxin kaupungissa. Halifaxista hän palasi saarelleen hoitamaan sairasta isoäitiään ja pitämään paikallista postitoimistoa. Uraan mahtui myös lyhyitä kausia opettajana, mutta opettaminen ei ollut hänen kutsumuksensa, vaan vain yksi keino tienata elantonsa.

Kirjailijanalkuna Montgomery oli sitkeä, mutta pitkän yrityksen jälkeen Annan nuoruusvuodet julkaistiin vuonna 1908. Tuolloin hän oli jo 34-vuotias vanhapiika ja kihloissa hidasliikkeisen pappismiehen kanssa. Kun hän vihdoin avioitui Ewaninsa kanssa, pitkälle ja kalliille häämatkalle Britanniaan lähdettiin Maudin kirjailijanpalkkioilla. Ruustinnana Maud ehti saada kaksi lasta ja kirjoittaa monta kirjaa, ja perheen vauraus tuli enemmän hänen taskuistaan kuin hänen miehensä.

Koska en ole lukenut koko Montgomeryn tuotantoa, minulla jäi osa tämän teoksen annista ohi. Myöskään tarkin kuvaus Prinssi Edwardin saaren maantieteestä, florasta ja faunasta ei vielä kolahtanut, mutta varmasti kolahtaisi, jos olisin matkalla sinne. Osa Ylimartimon tekstistä on suunnattu siis tosi faneille, mikä on ymmärrettävää, koska heitä varmasti riittää.

Kiinnostavinta kirjassa oli Montgomeryn häämatkan kuvaus v. 1911, koska juuri nyt olen enemmän kiinnostunut matkasta Skotlantiin kuin Itä-Kanadaan. Pariskunta oli kiertänyt Skotlantia todella perusteellisesti, ja matkustanut esimerkiksi Ionan  kelttiläiselle luostarisaarelle, jonka itse ”löysin” muutama viikko sitten. Maud oli jo tuskastunut Cookin matkatoimiston järjestämään massaturismiin, mutta mieluisin paikka Skotlannissa hänelle oli Invernessin kaupunki.

Ylimartimon taidehistorioitsijan tausta näkyy hänen tavassaan kirjoittaa myös kirjallisuudesta, eli teksti on visuaalista ja pursuaa varsinkin luonnon elementtejä. Myös puutarhanhoidosta innostuneille kirja on inspiraation lähde, sillä se antaa virikkeitä oman villin Lucy Maud-paratiisin luomiseen. Se ylittää perinteisen kirjallisuushistorian ja kirjallisuustieteen rajat, ja keskittyy loppua kohti kulttuurihistoriaan, myös arkkitehtuuriin ja muotiin.

Montgomeryn kirjat eivät aikanaan olleet äkillinen globaali menestys, vaan englantia puhuvien maiden lisäksi ne levisivät hitaasti rajoitettuun määrään maita. Nyt kirjoja on saatavilla noin 35 eri kielellä, mutta ne eivät tulleet käännetyksi edes kaikkialla Euroopassa. Ruotsiksi häntä käännettiin ensimmäisenä, ja sitä kautta innostus levisi Suomeen v. 1920. Suomi kuuluu siis ensimmäisiin maihin, joihin kirjat levisivät, ja faneja on riittänyt jo kohta sata vuotta.

Alppipolku on valtava aarreaitta, johon lukija voi tutustua omien intressiensä mukaan. Montgomeryn omaelämäkerrallista tekstiä lukiessa on muistettava, että siinä todella kirjoittaa presbyteeripapin rouva, eli pidättyväisyys johtuu myös hänen sosiaalisesta asemastaan. Lopulta hän ei ollut lainkaan pidättyväinen yksityiselämästään, vaan oli kirjoittanut jälkipolville suht seikkaperäisen selvityksen elämästään menevänä ja suosittuna neiti-ihmisenä.

Kirjoitin tyttökirjoista vajaa vuosi sitten opintojeni puitteissa, sillä olen huomannut, että tyttökirjat voisivat olla hedelmällinen aihe varsinkin ikäihmisten parissa ”kentällä”. Nyt huomaan palaavani teemaan taas, vaikka en ole vieläkään toteuttanut ”suurta tyttökirjasuunnistustani”. Tällä teoksella on paljon annettavaa minulle myös ammatillisesti, jos joku päivä pääsen toteuttamaan kirjallisuusterapeuttisia visioitani.