Postilaatikosta putoavat lapset

olehyvaVaroitus! Tämä teksti sisältää puhdasta suitsutusta!

Kirjastosta löytyi teos, jonka kansikuvan kuviot muistuttivat erästä lempipaitaani. Paita on Indiska-myymälästä, mutta on hyvin afrotyylinen. Siis ennen Riikka Takalan Ole hyvä-romaanin (Atena, 2014) kansitekstin lukua pohdin jo, olisiko sen ystävällinen kädenojennus minua varten.

Kyllä se oli. Harvoin tulee eteen romaania, jonka maailma on pelottavan lähellä omaa elämää ja sen paradokseja. Vaikka en harrasta afrikkalaista tanssia (rummutusta kyllä), teoksen kolme päähenkilöä, nelikymppiset työttömät Aava, Viola ja Elli muistuttavat minua. He puuhastelevat itse keksimissään hyväntekeväisyysprojekteissa ja pelastavat maailman lapsia, vaikka heissä itsessäänkin olisi riittävästi pelastettavaa. Heidän ystävyytensä on syntynyt tanssikurssilla, jota pitää jostain Länsi-Afrikan maasta tuleva pariskunta Florence ja Alain. Naiset pohtivat, miksi Florence vaikuttaa aina niin surulliselta, ja päättelevät sen johtuvan hänelle tehdystä ympärileikkauksesta. Neuvokkaina ja maailman menoa seuraavina tarmopesäkkeinä he päättävät auttaa…

Naisten rahankeruuprojekti on kreisi ja vastuuton, ja päättyy hulvattoman nolosti. Lisäksi heidän postiluukuistaan sataa maksumuistutusten lisäksi kuvia orpolapsista. Lapsettomalla Violalla on afrikkalainen kummilapsi, jonka maksut ovat toistamiseen myöhässä ja josta järjestö haluaa hänen luopuvan. Violan pesänrakennusvietti alkaa ottaa  roisimpia muotoja: koska hänellä ei ole varaa Väestöliiton hoitoihin, hän suunnittelee raskaaksi tulemista nettideitin avulla. Hän nauraa ironisesti kuvitellulle adoptiohaastattelulle, jossa hänen taloudellista ja psyykkistä vakauttaan arvioidaan. Karaokebaarien kaljavaahdosta siinneitä raskauksia kun ei syynätä läheskään niin tunnollisesti kuin sosiaalista äitiyttä.

Takalan tyyli on suorasukaista ja pitkälti nyansoitua: tekstin huumori piilee järjettömissä arjen yksityiskohdissa, jotka osoittavat suomalaisen yhteiskunnan sisäisiä elintasoeroja. Kolmikosta hankalimmassa asemassa taitaa olla ikuinen graduntekijä Aava, joka on naimisissa varakkaan taidekeräilijän kanssa. Mies ei usko, että hänen työttömyytensä on aitoa, vaan piikittelee tälle jatkuvasti työnhausta. Aava on menestyneen miehensä kotiorja, jota ei enää oteta mukaan taiteenkeruumatkoille. Aava sinnittelee samoilla korvauksilla kuin muutkin miehen high tech-asunnossa ja varastaa tältä eksoottisia pikku patsaita myytäväksi hyväntekeväisyyskirppiksellä. Takala onnistuu osoittamaan köyhyyden naisistumisen eri tasoja: pitkäaikaistyöttömyys vaikuttaa eri tavoilla sinkkuäitiin, lapsettomaan sinkkuun ja naimisissa olevaan, vaikka psykologinen ulottuvuus onkin samansuuntaista.

Kirjassa onnistuneinta on Takalan paljon viljelevä vastakatse. TE-toimiston aulassa Viola kohtaa, ”ensikertalaisen kuoleman laaksossa”, nuoren vastavalmistuneen naisen, joka on menettää järkensä hitaassa jonossa. Viola päättää kertoa tälle elämän totuuksia, mutta samalla tyttö arvioi Violaa ”toivottomana” tapauksena tatuointeineen ja rempseine tekstiteepaitoineen. Tytön katseessa näkyy pelko työttömyys-nimisen syövän leviämisestä häneen etäispesäkkeinä. Samalla TE-toimistossa arvioidaan naisten rahankeruuprojektia kuntouttavana työtoimintana. Takala muistuttaa osuvasti niistä byrokraattisista vaikeuksista, joihin työtön voi joutua puuhastellessaan liikaa.

Vahvin vastakatse on tanssinopettaja Florencella, joka nousee romaanin aikana neljänneksi kertojaksi. Florence säälii hänen uskollisimpia oppilaitaan haistaen heistä nousevan epätoivon – hän kun onnistuu äskettäin maahan tulleena mamuna elättämään itsensä kohtuuhyvin. Florence ei ole kiltti ja vähään tyytyväinen ”arjen sankari”, vaan rääväsuinen kulttuuripersoona, joka on todennäköisesti postkoloniaalin teoriansa lukenut. Naisten tehdessä yllätyshyökkäyksen hänen kotiinsa pullistelevan säästöpossunsa lahjoittamiseksi Florence ei voi pidätellä kiukkuaan: ”Tämä teidän projektinne…tekeekö se teistä minun mustan perseeni asiantuntijoita, eksperttejä oikein?”, hän kysyy vaivaantuneella illallisella.

Vaikka Takala kirjoittaa raskaasta yhteiskunnallisesta teemasta, hän onnistuu tekemään sen ilolla. Nautinnollisuus ja jopa sensuelli ote tekevät tästä kirjasta erikoisen helmen, joka toivon mukaan ravistelee ihmisten piintyneitä ennakkoluuloja työttömyydestä. Maahanmuuttoteema nivoutuu jouhevasti tarinaan eikä tunnu päälleliimatulta, kuten joissain suomalaisissa nykyromaaneissa käy. Romaani on erinomaisen tiivis ja tasapainoinen, jättäen lukijalle tarpeeksi omaa oivallettavaa. Tätä naiskolmikkoa jäi oikein ikävä, sillä tuskin kaikilla pitkäaikaistyöttömillä on näin hauskaa keskenään ja toimivat verkostot.

Vesipuisto Surina

KultahammasInna Patrakovan Kultahammas (Helsinki-kirjat 2012) oli niin hykerryttävä matkakertomus, että luin sen putkeen kaksi kertaa. Teoksessa palataan kultaiselle 1990-luvulle, jolloin venäläisten länsiturismin pää oli vasta aukeamassa ja länsimaisten kulutushyödykkeiden himo oli usein syy matkustaa bussilla ”Suokkulaan”. Romaanin päähenkilö Dasha on edennyt oppaan urallaan tasolle, jolla hän voi jo kieltäytyä pahimmista turistiryhmistä, moskovalaisista ja ”sukkuloijista”, mutta ei vielä saa palvella rikkaita maalaisia. Dashan etu matkabusineksessa on hänen suomen kielen taitonsa – hänen kaltaisiaan oppaita on Pietarissa vain kolme. Yleensä hän työskentelee tiimissä Vovkan ja Dimkan kanssa, kuskien, jotka myös tuntevat Suomen kuin omat taskunsa, erityisesti Helsingin keskustan rapa-alkoholistit,  joille pimeät pullot kelpaavat  minä vuorokaudenaikana tahansa.

Kultahampaassa reissataan kolmen päivän tehomatkalla vapun aikaan vuonna 1997. Klassikoksi muodostuneeseen lomapakettiin kuuluu Helsingin kiertoajelu, retki Vesipuisto Serenaan ja päivä Tampereella. Suurimmat odotukset liittyvät juuri Serenaan, jossa kylpeminen on tärkeä initiaatio länsimaiseen sivistykseen. Rouvashenkilöt ovat aloittaneet laihdutuksen ja solariumissa käynnin tätä riittiä silmällä pitäen jo puolta vuotta ennen lähtöä ja sijoittaneet pienen omaisuuden muodikkaisiin bikineihin, joita heidän ukkonsa kuvaavat jokaisen tekopalmun alla väsymättä. Dasha enimmäkseen jättää Serenassa uimisen välistä vedoten ammatillisuuteensa, mutta tällä matkalla sortuu houkutukseen. Surkuhupaisaa kerrontaa lukiessani päässäni soi Vintiöt-sarjasta tuttu tunnari ”Vesipuisto Surina”, jossa myös pilkataan venäläisten pesutapoja. Muistelin myös omaa parin vuoden takaista neitsytmatkaani kyseiseen kohteeseen, joka tällä vuosikymmenellä vaikutti vielä kämäisemmältä kuin Patrakovan kertomana.

Teoksen turistit ovat tietysti riehakkaita karikatyyrejä, mutta Patrakova kertoo heistä niin lämpimästi ja hellyyttävästi, ettei porukasta muodostu friikkisirkuksen vaikutelmaa. Tässä tiivistetään kymmeniä, ellei satoja venäläisturismiin liittyviä kliseitä, joista kestävin taitaa liittyä heidän vessakulttuuriinsa. Talvella Saimaan alueella olin pyörtyä löydettyäni tavallisen Citymarketin vessoista nolon venäjänkielisen kyltin, jossa kiellettiin vessanpöntön reunoilla seisominen. Tämä siis vuonna 2014. 1990-luvulla ilmiö selittyi vielä postsosialistisilla syillä: Venäjän siivottomiin julkisiin vessoihin tottuneilla oli kuin olikin tapana kyykkiä vesivessan reunoilla pöpöjen pelosta.

Vessahuumorin lisäksi Patrakova viljelee roisia seksi- ja ruokahuumoria; viinanjuontihuumoria on teoksessa yllättävän vähän. Venäläisistä suomalaisnaisten pariutuminen turkkilaisten kanssa on valtion sponsoroima projekti sukurutsan estämiseksi. Tamperelaisen suklaakaupan seksistis-rasistisista suklaaluomuksista Patrakova ottaa myös ilon irti. Tampereen arkkitehtuuri, erityisesti Metso-kirjaston estetiikka, pääsee myös ikuistetuksi hilpeässä muodossa. Särkänniemen delfinaarion lakkauttajat saisivat teoksesta myös tuulta purjeisiinsa.

Teos on ilmeisesti osittain autoetnografinen kannen kuvista päätellen. Mikään realistinen muistelma se ei kuitenkaan ole, vaan hemmetin hienoa kaunokirjallisuutta. Ihailen kirjailijan kykyä tehdä jostain hyvin arkisesta ja mitäänsanomattomasta suuria spektaakkeleita. Ihailen myös hänen pistämätöntä itseironian kykyään, joka taatusti hauskuuttaa venäläisiä ja suomalaisia tasapuolisesti. Kun katselin keväällä YLE:n ahdistavaa Venäjä-iltaa, olin jo epätoivoinen naapurussuhteittemme tolasta. Miksi televisioon ei kutsuta Patrakovan kaltaisia todellisia kulttuuritulkkeja, joilla selvästi on jotain raikasta sanottavaa?

Ei Patrakovaa olla turhaan verrattu Arto Paasilinnaan. Virkistyin Dasha-oppaan kyydissä niin perusteellisesti, että etsin taatusti käsiini myös hänen aiemmat teoksensa.

 

Nukkuvan tiikerin herätysoperaatio

sleeping_tiger-pilcher_rosamunde-21250586-1846446348-frntlKesämökiltä löytyi brittiläisen Rosamunde Pilcherin 60-70-luvun romanttista klassikkokamaa, josta valitsin edustuskappaleeksi vuonna 1967 julkaistun niteen Sleeping Tiger. Pilcherin (s.1924) kirjailijanura alkoi Mills and Boon-sisällöntuottajana pseudonymilla Jane Fraser; Mills and Boon on Suomessa perinteisesti tunnettu Harlekiini-sarjana, joka on globaalin firman kanadalainen nimi. Pilcher alkoi kuitenkin julkaista omalla nimellään 1950-luvun lopussa ja koki kirjailijanurallaan yllättävän nousujohdanteen vanhoilla päivillään The Shell Seekers-romaanin (1988) julkaisun jälkeen. Suuri osa hänen teoksistaan sijoittuu kirjailijan synnyinseuduille Cornwalliin. Erityistä suosiota teokset ovat saaneet Saksassa, josta matkustaa vuosittain turistiryppäitä etsimään teosten alkuperäisiä paikkoja ja tunnelmaa.

Jos oikein ymmärsin, romaanissa matkustetaan Ibizalle ennen kuin Ibizasta tuli kuuma turistikohde. Pilcher viittaa saareen nimeltä San Antonio, jota en löydä Espanjan kartalta, mutta Ibizalla on sen niminen kaupunki ja muutenkin maantieteelliset koordinaatit matchaavat. Tässä lennetään Barcelonan kautta hyvin takapajuiseen paikkaan, jossa paikalliset elävät täysin perinteeseen ja turpeeseen sidottua elämää. Espanjalaiset hahmot ovat villejä karikatyyrejä, väkivaltaisia riidanhaastajia, moraalinvartijota tai niin lyhytsäärisiä taloudenhoitajia, ettei heidän lattiaa kuuratessaan tarvitse edes polvistua  -siis sopivia statisteja urbaanien brittien ”ulkomailla” tapahtuvaan draamaan. Saaren köyhyyttä, elämäntavan hitautta ja paikallisten asukkien yksinkertaisuutta korostetaan melkein siihen pisteeseen asti, että heistä tulee jaloja villejä. Klassista orientalismia, vaikka Pilcher ei tarinassaan uppoudukaan kylän elämän mikroskooppiseen analyysiin samalla intensiteetillä kuin esimerkiksi E.M.Forster uppoutuu kuvatessaan toscanalaista tavallista kansaa teoksessa A Room with a View. Kaunokirjallisuuden ja viihteen ero on ilmiselvä. Espanja tuntuu tässä kulissilta, joka on pystytetty brittejä varten. Forsterin Italiassa, vaikkakin kuvattuna brittiläisten nurkkapatrioottien silmin, oli kuitenkin roppakaupalla autenttisen oloisia elementtejä.

Päähenkilö Selina olettaa olevansa orpo, kunnes hänen sulhasensa Rodney epätoivoisessa ”sivistysmissiossaan” tunkee naisen käteen Espanjan kaukaisesta saaresta kertovan matkakirjan. Rodneyn kun on vaikea kuvitella olevansa naimisissa naisen kanssa, joka lukee enimmäkseen naistenlehtiä – mitä nyt illallispöytäkeskusteluistakaan tulisi? Selinaa kirja pitkästyttää kuten kaikki sulhasensa pakkosyöttämät opukset. Vasta huomatessaan kirjailijan kuvan teoksen takakannessa hän pysähtyy. Kirjailija muistuttaa salaperäistä miestä, josta Selinalla on kuva pöytälaatikossaan – miestä, jonka oletetaan kuolleen Ranskassa toisessa maailmansodassa. Kuvan nähtyään Selinassa herää toivo isän henkiinjäämisestä. Hän saa pakkomielteen seurata intuitiotaan saarelle, jossa hänelle tuntematon kirjailija George Dyer asuu. Arkijärkevä sulhanen Rodney pitää morsiamensa spontaaniutta haihatteluna peläten myös tulevien perintörahojensa häviämistä nälkätaiteilijan elatukseen. Nukkuvaa tiikeriä ei kannata herättää, on sulhasen neuvo nuorikolleen, mutta ensimmäistä kertaa nuorikko ei tottele.

Teos on nykypäivän näkökulmasta humoristinen ajankuva 1960-luvun käsityksistä avioliitosta, sukupuolten välisistä suhteista ja naisen oikeudesta olla yksilö. Nuoren naisen matkustaminen yksin on edelleen ainakin Lontoon keskiluokkaisissa piireissä hieman kyseenalaista, vaikka tällä olisi omaa varallisuutta. Tässä Selina ei lähde hedonistiselle huvimatkalle, vaan kunniallisesti isää etsimään. Matkalla sattuu kuitenkin niin paljon kommelluksia ja väärinymmärryksiä, että hänen siveellisyytensä joutuu koetukselle. Asuminen tuntemattoman miehen pienessä huvilassa tämän nukkuessa viereisessä huoneessa on jo vakavaa kohtalon uhmaa, josta kokematon sankaritar vielä jää kiinni rysän päältä. Tässä on klassinen ”damsel in distress”-asetelma, joka ratkaistaan varsin konventionaalisin asein. Päähenkilöhän olisi voinut kohdata kaukaisella saarellaan tajuntaa laajentavia aineita tai seksuaalista vapautumista, mutta sen sijaan hän kohtaakin uuden kosijan. Olen ymmärtänyt, että joillekin tuon ajan tytöille matkustaminen oli vapautumisen väline, mutta Pilcher selkeästi suuntaa proosansa niille, jotka mieluummin pysyvät kotona halaamassa kuumavesipullojaan ja koristelemassa kapioarkkujaan.

Teoksen juoni on kökkö ja ennalta-arvattava, päähenkilö tarpeeksi yksinkertainen ollakseen Harlekiini-sankaritar ja miehetkin karikatyyrisen tyhmiä, mukaan lukien mystinen kirjailija. Kielellisesti teos ei ole toivoton; Pilcherin ilmaisu on tiivistä ja pursuaa hauskoja kielikuvia, kuten ”You’re not a green as you’re cabbage-looking.” Tahallinen komiikka teoksessa liittyy ulkomailla asuvien brittityhjäntoimittajien elämäntapaan ja sen hentoon kritiikkiin: kuvattu matkakirjailijahan on klassinen vätys, joka on tehnyt mitään tekemättömyydestä todellisen taidelajin. Miehen älykkäämpi amerikkalainen naisystävä esittelee tälle käsitteen kirjoitusjumi, josta hän ei edes tiedä kärsivänsä. Lyhytjalkainen Juanita toimittaa herkkukoreja miehen huvipurrelle milloin minkin heitukan viihdyttämiseksi. Mieluummin kuin työstäisi seuraavaa mitään tekemättömyydestä kertovaa teostaan mies selvästi kuitenkin eläisi rikkaan perijättären tai lesken varoilla.

Romaani viihdytti tunkkaisine ennakko-oletuksineen ja matkakuvauksineen ajalta, jolloin lentomatkailu oli vielä suuri seikkailu ja jolloin ulkomaalaisuuteen liittyi aina jotain syvästi epäilyttävää. Jos pidät Sydämen asialla-sarjasta, pidät varmasti Pilcheristä. Nykylukijoissa teos varmaan tyydyttää kaipuuta yksinkertaisempiin aikoihin – huomaan nimittäin, että teoksesta on otettu lukuisia uusintapainoksia eli se ei ole unohdettu aarre. Jonkun rouvan myöhemmän Britanniaan sijoittuvan teoksen voisin itsekin vielä tsekata, sillä olen ymmärtänyt, etteivät kaikki hänen teoksensa ole läpikotaisin romantillisia, vaan osa liittyy mm. työväenluokkaisten naisten sotamuistoihin.