Kohtaamisia kuunsillalla

Äänikirjan lukija: Jussi Puhakka 

Antti Halme

Saattohoitokoti on paikka, josta tulee harvemmin luettua fiktiota tai muutakaan dokumentääristä tekstiä. Antti Halme sijoittaa romaaninsa Saattaen vaihdettava osittain espoolaiseen Kuunsilta-nimiseen hoitolaitokseen, jossa keski-ikäinen veturinkuljettaja Tomi tekee kuolemaa. Samaan aikaan toisaalla elämää pelkäävä mainostoimiston copywriter Mika kärvistelee bosslady-vaimonsa tyrannissa, ja haaveilee turhaan lomamatkasta Reykjavikiin, koska vaimo haluaa joka vuosi samaan hotelliin Teneriffalle.

Miehet kohtaavat, koska Mika ilmoittautuu Kuunsiltaan vapaaehtoiseksi. Paikkaan on paljon hakijoita, ja haastattelu jännittää miestä enemmän kuin mikään palkkatyöhön liittyvä tehtävä. Miehen käsitykset kuolemasta muuttuvat, kun hän pääsee Tomin kanssa baarikierrokselle. Tomilla käy flaksi lähiön tatuoitujen yksinhuoltajien kanssa senkin jälkeen, kun hän kertoo naisille terminaalivaiheen sairaudestaan. Mika on miehelle salaa kateellinen, ja häpeää sitten tunnettaan, koska tuskin on mitään nolompaa kuin kuolemansairaan kadehtiminen.

Romaanin kolmas kertoja on kaappijuoppo työtön kotiäiti Minna, jolla on edelleen varaa Stockan Herkun juustoihin, sillä mies tienaa kahden edestä. Minna suree teininä kuollutta poikaansa Saulia, jonka reinkarnaatioita hän kohtaa markettien käytävillä. Veturinkuljettaja Tomilla on jotain tietoa onnettomuudesta, joka vei kahden nuoren henget. Päähenkilöiden elämät limittyvät toisiinsa, ja jokaisella on joku mörkö kohdattavanaan.

Teoksen nimi on oivaltavan ilkikurinen, ja saattohoitokodin Halloween-koristeista irtosi makaaberia huumoria. Paikoitellen vitsit olivat hieman kliseisiä, varsinkin alfaurosten pyydystysviettiin ja lihansyöntiin liittyvät. Halmeen tausta mainostoimittajana näkyy tekstissä nokkelia one-linereina, ja tavallaan pidin siitä, että romaanissa näkyi mahdollisia omaelämäkerrallisia vivahteita. Hyvin etäisesti teos muistutti minua viime vuonna lukemastani Olga Kokon teoksesta Munametsä, vaikka jälkimmäisessä oli roisimpaa huumoria. Molemmissa teoksissa yksi päähenkilöistä on turhautunut työssään mainostoimistossa, ja molemmissa seikkaillaan ainakin osittain Espoossa.

Toinen teos, jota muistelin kirjaa kuunnellessa, oli Petja Lähteen romaani Ilon kaava (2018), jossa junilla ja saattohoidolla on myös keskeinen rooli kerronnassa. Teokset muodostavat kiinnostavan lukuparin, ja uskon, että niiden lempeä huumori puree samanhenkisiin ihmisiin.

Ehkä kuitenkin kuolemaa enemmän romaani kertoo espoolaisten keskiluokkaisten perheiden suorituskeskeisestä arjesta. Vaikka Tapiolan alueen perheet ylpeilevät lastensa monipuolisilla harrastuksilla ja onnistuneilla sisustusratkaisuilla, teoksen keski-ikäisiä vanhempia riivaa henkinen tyhjyys. Sen karistamiseksi vaaditaan välillä vahvempia lääkkeitä kuin omalla kahvikoneella tehty tuplaespresso. En ainakaan olisi halunnut vaihtaa roolia teoksen ”semisti” menestyneiden hahmojen kanssa, joiden elämää silti kehystää jatkuva yt-neuvottelujen pelko.

Äänikirjana teos toimi loistavasti, koska tarina ei ollut liian rönsyilevä. Yleensäkin suosin äänikirjoissa lyhyempää formaattia, ja tämä reilu kuuden tunnin setti oli sopivan mittainen. Suosittelen teosta varsinkin ruuhkavuosiaan viettäville perheellisille, joilla ei ole aikaa lukea kuin muutamia kirjoja vuodessa. Itselleni teos oli kepeä välipala, joka tuotti empaattisia värähdyksiä, mutta sen arkinen aherrus ei välttämättä tule jättämään syvää muistijälkeä.

Saattohoidon kuvauksesta annan kirjailijalle kunniamaininnan, koska hän ei kertaakaan sortunut jeesusteluun tai muuhun ylisentimentaaliseen höttöön teemaa käsitellessään.

Kuoleman varjoissa kummaa

Teos: Jyrki Vainonen: Yön ja päivän tarinoita (Aula & co, 2019)

Jyrki Vainonen on minulle tunnetumpi kääntäjänä kuin kirjailijana, mutta erityisen hyvin muistan häneltä Irlantiin sijoittuvan romaanin Swiftin ovella (2011), joka oli minulle, Irkku-friikille, valtava elämys. Kotikaupungissani Tampereella hänet tunnetaan myös Viita-Akatemian luovan kirjoittamisen opettajana, eli päättelen hänen pääelinkeinonsa tulevan käännös- ja opetustöistä.

Ehkä kuitenkin Vainoselle ominaisin ilmaisun muoto on novellitaide, ja hänen uusin kokoelmansa Yön ja päivän tarinoita on oiva esimerkki napakasta, klassisesta tarinankerronnasta. Kokoelma koostuu kahdestatoista novellista, joista jotkut liittyvät tarinoina löyhästi toisiinsa. Kuoleman varjo leijuu suurimman osan tarinoista yllä, ja moni päähenkilö odottaa joko omaa tai läheisen kuolemaa.

Silmiinpistävintä kokoelmassa on tarinoiden universaalius: niistä ei voi arvata, mihin maahan ne sijoittuvat, mutta oletettavasti kaikki tapahtuvat jossain läntisessä Euroopassa. Suomalaisuutta en tarinoista osannut lukea paljoakaan, ja myös henkilöiden nimeäminen noudattaa paneurooppalaista logiikkaa. Toimisivat siis mahtavasti käännöksinä, ja kokoelmassa on selkeä kansainvälisen läpimurron maku.

Lempinovelliksini tässä kokoelmassa nousi ehdottomasti ilkikurinen, ruoan poliittisuutta karnivalisoiva ”Päät”, jossa Leonardo-niminen lihakauppias kokee vaurastumista punaiseksi värjättyjen sianpäiden myyjänä. Päitä ei osteta ruoanlaittotarkoitukseen, vaan aikuiset ihmiset käyttävät niitä maskeina. Trendi-ilmiö leviää kulovalkean lailla ja aiheuttaa häiriötä, koska sikojen teurastettuja ruumiita lojuu kaikkialla kaupungin laitamilla. Possujen päistä lapsille on jopa pulaa, eikä Leonardo pysty palvelemaan kaikkia trendipellejä. Pian kaupungissa on sianpäiden myyntiin keskittyviä epäeettisiä alihankkijoita, jotka eivät toimi yhtä kunniallisesti kuin Leonardo.

En tiedä, miksi mieleeni tuli novellia lukiessani Veikko Huovinen, vaikka kuvittelin tarinan tapahtuvaksi italialaisessa pikkukaupungissa. Makaaberin läsnäolo oli sopivalla tavalla liioiteltua, ja minulle sianpääbuumista tuli ensisijaisesti mieleen eurooppalaisen identiteetin puolustus islamin invaasiota vastaan, vaikka tätä aspektia ei mainittukaan. Toisaalta kyseessä voi olla kyllästyminen vegaanien vaatimuksiin, vaikka toisaalta sianpääintoilijat jättivät eläinten ruhot syömättä.

Teoksen pisin novelli oli ”Löydökki”, joka jo melkein muistutti miniromaania, ja siihen olivat kytköksissä novellit ”Risteily” ja ”Tarha”. ”Löydökissä” piruillaan hirtehisesti sosiaalipalveluiden yksityistämiselle, ja kenen tahansa ihmisten hädällä rikastuva saisi lukea tämän pikku tulevaisuusdystopian, joka on hyytävällä tavalla aivan nurkallamme, jo ehkä huomenna. Siinä perustetaan vanhaan teurastamoon ”mierolaisten” avustuskeskus, jossa paperittomia ja muuten elämään eksyneitä elvytetään hypnoosin ja muiden ihmiskokeiden avulla. Yrityksen osakkeet ovat nousussa pörssissä, ja bisnes kukoistaa, mutta samalla sen perustajalla on omat hankkeensa rakennuksen salaisessa siivessä, jonne kellään muulla ei ole pääsyä.

Yritykset ovat Vainosen maailmassa paikkoja, jonne työntekijät eksyvät, ja joissa voi puuhastella pitkiäkin aikoja omiaan ilman, että ketään kiinnostaa. Steriileissä toimistohotelleissa huoneet katoavat, ja pienyrittäjyys voi olla sitäkin, että talojen homekartoittaja salaa jalostaa homeitiöitä uusiin kohteisiin siirrettäviksi, jotta alalla olisi jatkuvuutta.

Luin kirjan sen verran nopeasti, että uskoisin siitä olevan evästä myös toiselle lukukerralle. Tarinoita ei kannata ahnehtia, ja itse ainakin löysin niistä sellaista tarttumapintaa, että pohdiskelisin mielelläni niiden antia esimerkiksi lukupiirissä. Tarinat kattavat yhteiskunnan laajan skaalan, ja puhuttelevat varmasti niin nuorempia kuin varttuneempiakin lukijoita. ”Kumman” eli dystopia-skifielementtien olemassaoloa ei kannata vierastaa, vaikka tuohon genreen ei olisi vihkiytynyt, sillä tässä teoksessa kynnys sen ymmärtämiselle on matala.

Luen nykyään novelleja entistä vähemmän, ehkä siksi, että kärsin keskittymishäiriöistä, ja varsinkin bloggaamisen kannalta novellikokoelmat ovat haasteellisia. Yön ja päivän tarinoita oli oivallinen muistutus siitä, kuinka novellikokoelma parhaimmillaan on orgaaninen kudelma, jossa kaikki liittyy kaikkeen. Näissä tarinoissa on paljon kuoleman pelkoa, surua, menetystä ja yksinäisyyttä, mutta naurun elementti poistaa tulevaisuuteen liittyvän epätoivon ja näköalattomuuden. Ihmiskunta ei ole Vainosen tarinoissa vielä kokonaan menettänyt toivoaan, vaikka innovatiivisia menetelmiä epätoivon markkinoille lanseerataan. On kirjailijan tehtävä nimetä nuo menetelmät, ja saada lukija pohtimaan vaihtoehtoja niille.

Etuoikeutettujen kuolemasta

Teos: Anna-Maria Eilittä: Kun olen poissa (Atena, 2019)

Ilona on keski-ikäinen helsinkiläinen opettaja, joka saa surmansa kadulla auton yliajamana. Hänestä ei ole koskaan ollut muuta uutista lehdissä kuin uutinen kuolinonnettomuudesta. Onnellisena hän on elänyt keskiluokkaista elämäänsä, äitinä ja vaimona, eikä hänen elämäänsä mahtunut särön säröä. Kuoleman jälkeen hän jää stalkkaamaan läheisiään, levottomana sieluna, jonka kohtaloa ei ole vielä lyöty lukkoon. Hän on haamu, joka pystyy lukemaan kirjeitä ja päiväkirjoja, mutta ei voi maistaa viiniä eikä kokea muutakaan aistillista mielihyvää.

Kyseessä on esikoisromaani, joka sijoittuu kokonaan eteläiseen Helsinkiin, eiralaiseen hyvinvointikuplaan, jossa ihmisillä ei ole suuria murheita. Päähenkilö on ikätoverini, joten luin kirjaa enimmäkseen sukupolviromaanina. Ilonan kuolemaa edeltävä keski-iän kriisinpoikanen on käsinkosketeltava, ja kun vähän pintaa raaputtaa, alkaa tästäkin vaisusta suvusta löytyä ennalta-arvaamattomia nyansseja. Mutta kirjan pääpaino on hyvin koulutettujen keski-ikäisten pariskuntien juhlissa, aviomiehen juristipiirien itsetyytyväisessä pintakiillossa, merenrannan näyttäytymiskahviloissa ja asuntojen arvon arvioinnissa.

Pysyin hyvin mukana kirjan ensimmäisen kolmanneksen aikana, jolloin päähenkilö kuvaa omaa ruumiinavaustaan ja hautajaisiaan. Kerronnan tyyli oli hauskan kekseliäs, ja muistutti minua muun muassa Ian McEwanin näkökulmatekniikasta. Sitten alkoi puutuminen, ja teoksen loppuun saattaminen oli tuskaista. Toisenlaiselle lukijalle kirjan vähäeleisyys ja sen yksi ainoa juonellinen yllätys voi olla juuri riittävä elämys. Itse odotin kärsimättömänä ”pihviä”, jota ei tullut, vaan jäljelle jäi vain kauniita pintoja ja tunnelmapaloja.

Kirjassa kuunnellaan paljon musiikkia, ja viihdytään myös kirkkokonserteissa. Ilona on vahvemmin uskonnollinen hahmo kuin tämän tyyppisissä kaupunkilaiskertomuksissa yleensä. Kuitenkaan hengellinen vakaumus ei varsinaisesti näy hänen teoissaan, mutta hän on kiintynyt Agricolan kirkkoon, jossa hän tulee myös siunatuksi.

Minulla oli samansuuntaisia ymmärtämisongelmia tämän ja vasta lukemani toisen esikoisen, Sonia Paloahteen Aavistus-romaanin kanssa, jossa myös liikuttiin samoilla nurkilla, vielä rikkaammissa ja etuoikeutetummissa piireissä kuin tässä. Molemmissa kuvattiin ihmisiä, joille taloudellinen turvallisuus merkitsee eniten maailmassa ja joilla ei ollut kosketuspintaa muihin todellisuuksiin kuin omaansa. Tällaiset henkilöhahmot ovat yksiuloitteisia, ja alkavat pikkuhiljaa muistuttaa kykypuolueen vaalimainoksen mielenmaisemaa.

Olisin paljon mieluummin lukenut kuolemanjälkeisen romaanin vaikka henkilöstä, joka tulee haudatuksi sosiaalitoimiston sponsoroimassa säästöarkussa. Kirjan asetelma olisi antanut kimmokkeen vaikka kuinka hurjaan, törkeään, räävittömään, hirtehiseen näkökulmaan, mutta nyt lukija jäi vain pyörittelemään proseccolasiaan vaimean jazzin tahdissa, seuraten, kuinka vainajan naimattomat ystävät alkoivat piirittää tuoretta leskeä. Tämä ei riittänyt minulle romaanin sisällöksi, lukukokemus jäi vaillinaiseksi.

Koivunmahlan kertomaa

Teos: Ralf Rothmann: Kuolema keväällä (Atena, 2016)

Suomennos: Raija Nylander

Natsi-Saksa tuotti sota-aikana teollisuuden lailla sotaväkensä moraalia nostattavaa iskelmämusiikkia, ja minua hymähdytti, kun löysin Ralf Rothmannin romaanista Kuolema keväällä tutun schlagerin pätkän, Das kann doch einen Seemann nicht erschüttern. Suomeksi tämä iskelmä lanseerattiin nimellä Pelko pois, Rosemarie, ja satuin olemaan toissa vuonna mukana produktiossa, jossa tehtiin samannimistä näytelmää. Biisin naiivi toiveikkuus tuntuu karmivalta verrattuna sotilaiden todellisuuteen, mikä tulee erinomaisesti esiin myös tässä pienessä, tiiviissä ja tunteikkaassa teoksessa.

Teos sijoittuu Pohjois-Saksan maaseudulle sotakevääseen 1945, jolloin kaikki Saksassa laskivat jo lopun aikoja molemman käden sormilla. Harva myönsi kuuntelevansa vihollisten radiokanavia, mutta monet kuitenkin salaa niin tekivät. 17-vuotias nuorimies Walter on lähetetty kotikaupungistaan Essenistä työllisyystöihin karjanhoitajaksi tilalle, jossa majailee iso joukko Preussin pakolaisia. Hän on iskenyt silmänsä tummakulmaiseen, rääväsuiseen Elizabethiin, jolla ei ole muita kenkiä tansseissa käyntiin kuin kumisaappaat. Walterin ja Elizabethin romanssi etenee takkuisesti, eikä tuleva anoppi osaa antaa kovin hyviä neuvoja tyttärensä sydämen valloittamiseksi. Eniten äiti pelkää tyttärensä tulevan raskaaksi yöjuoksuissaan, jotka eivät rajoitu vain Walterin kanssa peuhaamiseen.

Romaanin kertoja on kirjailijamies, joka on palannut lapsuudenkotiinsa kohtaamaan kuolevaa isäänsä, joka on sodan jälkeen tehnyt elämäntyön Ruhrin hiilikaivoksilla. Walter on vasta 60-vuotias, mutta jo kaikkensa antanut ja elämänhalusta luopunut syöpäpotilas. Kuvaus miehen juoppoudesta täsmää noin puoleen suomalaisista sota-ajan jälkeisistä maskuliinisuuden kuvauksista. Myös kirjan kantta koristavat miltei suomalaiskansalliset koivut. Koivuteema liittyy kirjassa isän tukan vahvuuteen, ja niksiin, jolla sitä vahvistettiin hänen lapsuudessaan koivumahlalla.

Kirjan alkuosa tuntuu melkein leppoisalta tunnelmoinnilta verrattuna sen loppuosaan, jossa Walter joutuu vasten tahtoaan SS-sotilaaksi Unkariin ja todistaa tiivistettynä parissa-kolmessa kuukaudessa koko sodan kauhut. Nuoruus ja naiivius eivät pelasta häntä kokemasta äärimmäistä julmuutta, joka ei liity juutalaisiin eikä keskitysleireihin. Pitkälti romaani kertoo rintamakarkureista, ja muista natsi-ideologian luopioista, kuten miehistä, jotka päätyvät tarjoamaan juutalaisille tupakkaa keskitysleirien vartijoina. Ja heidän tulemisestaan dumpatuiksi joukkohautoihin ilman hautakiviä.

Kirjassa on myös karmeita tyyppejä kotirintamalla, kuten Walterin uusi isäpuoli, lihava hautausurakoitsija, joka vie ruumiilta koruja ja harrastaa 12-vuotiaan siskon hipelöintiä siihen saakka, kun naapuriin tulevat puolalaiset naispakolaiset. Kovinkaan monta sympaattista ihmistä romaanissa ei ole, vaan kaikki yrittävät tavalla tai toisella hyötyä toisistaan.

Täytyy tunnustaa, että luin tämän nyt pelkästään maahaastetta varten, vaikka listallani oli muita, iloisempia ja kevyempiä saksalaiskirjoja odottamassa vuoroaan. Aiheesta en ollut liekeissä, mutta Rothmann onnistuu sen käsittelyssä tiiviisti ja kattavasti. Silti uskon, että kirja saa aikaan ahaa-elämyksiä suomalaisissa lukijoissa, joista osalla saattaa olla ajatusharha. että vain suomalaiset kantavat tunnevammaisuutta solumuistissaan toisen maailmansodan jäljiltä. Asiat, joita tässä kuvataan ovat lähes identtisiä kaiken sen mies- ja isyysaiheisen sukupolvikirjallisuuden kanssa, mitä olen kotimaisessa kirjallisuudessa käynyt läpi nuoresta saakka. Kirjasta voi kaikessa kauheudessaan tulla kotoisa olo.

Maahaasteessa olen rastilla 32: Saksa, ja HELMET-haasteessa paikannan teoksen kohtaan 25: ”Kirja kirjailijalta, jonka tuotantoa et ole lukenut aiemmin.”

Mankell elämän arkeologina

Teos: Henning Mankell: Juoksuhiekka (Otava, 2016) 

Suomennos: Tuula Kojo

Kun kuulin Henning Mankellin poismenosta reilu kolme vuotta sitten, luin hänen alkutuotantoonsa kuuluvan historiallisen romaanin Isidorin tarina. Mankellin teoksia olen lukenut ennen tätä mahdollisesti neljä; en ole vannoutunut fani, vaikka yksi niistä, Nimeltään Tea Bag,  on tehnyt valtavan vaikutuksen. Juuri nyt etsinnässä on Wallander-sarjan alkupään teos Riian verikoirat. Se varmaan tulee eteen jollain kirpparikierroksella, jos vähääkään jaksan vaivautua. 

Nyt taas eteeni pomppasi hänen muistelmateoksensa Juoksuhiekka, joka on kirjoitettu syöpädiagnoosin jälkeen ja hoitojen aikana tilanteessa, jossa potilas jo tiesi ajan hänen kohdallaan olevan rajallinen. Kuitenkaan se ei ole perinteinen syöpäteos, jossa pohditaan vain sairautta ja suhdetta omaisiin.

Mankell pohtii paljon identiteettiä oman kasvutarinansa kautta – onko elämässä käännekohtia, joiden kautta ihminen kokee kirkkaammin olevansa oma itsensä? Kirjassa käydään hänen synnyinsijoillaan Itä-Götanmaan Härjedalenissa, varsin työväenluokkaisessa maisemassa, jossa kuitenkin ihmisten arkea sulostuttavat jo laaja elokuvatarjonta ja levykokoelmat. Tästä juurevasta maisemasta hän lähti maailmalle ainakin pariin otteeseen, ensin merille, sitten Pariisiin, ennen kuin palasi Ruotsiin ja alkoi radikaaliksi vasemmistolaiseksi teatterimieheksi. Nämä alaikäisen irtiotot kodin turvallisesta ilmapiiristä muokkasivat häntä siinä missä myöhemmät pidemmät reissut Afrikkaan. 

Teos on kirjoitettu esseistiseen muotoon, ja jokaista kappaletta voi lukea itsenäisenä tekstinään. Kappaleiden välillä on jonkin verran toistoa, ja varsinkin Mankellin suuri kiinnostus geologiaan ja arkeologiaan nostaa päätään moneen otteeseen. Hän oli elämänsä lopussa erityisen huolissaan ydinjätteiden kohtalosta, ja yritti päästä vierailulle Olkiluodon Onkaloon, mutta tämä kiellettiin häneltä liian julkisuuden pelossa. Lopulta hän pääsi vastaavaan laitokseen Ruotsissa, eikä käynti lopulta järkyttänyt häntä. Luolat, onkalot ja muut maanalaiset kolkat ovat olleet hänen pakkomielteensä, ja negatiivisen jätteen lisäksi hän kirjoittaa perusteellisesti luolamaalausten ikiaikaisesta historiasta. Näin hän kirjoittaa ydinjätteistä: 

 ”Tiedämme, että yhteiskunnat ja sivilisaatiot eivät siivoa jälkiään. Mutta koskaan aiemmin kukaan ei ole jättänyt jälkeensä roskia, jotka kaikessa hiljaisuudessa pysyvät vaarallisina tuhansia vuosia.”

Aikamme on täynnä mykkiä varoituksia sivilisaation tuhosta, ja vaikka Mankell ei dekkarikirjailijana ollut pahimpia apokalyptisia visionäärejä, hän on privaattihenkilönä seurannut aikaansa ja varmasti myös skifikirjallisuuden visioita. 

Parasta kirjassa ovat muistot pienistä kohtaamisista tuntemattomien ohilukijoiden kanssa – henkilöiden, joihin Mankell ei koskaan tutustunut lähemmin, mutta jotka siitä huolimatta ovat jättäneet jälkensä häneen. Hän muistelee mosambikilaista Rosa-tyttöä, jonka hiljaista AIDS-kuolemaa hän todisti majassa, jossa oli pelkkä maalattia, mutta yhtä syvän jäljen häneen jättivät monet Euroopassa kohdatut katutaiteilijat, kerjäläiset ja pikkurikolliset. Ennen Afrikan-vuosiaan hän vietti paljon aikaa muun muassa Kreikassa, Portugalissa ja entisessä Jugoslaviassa, ja näiden pitkien retkien jälkeen häntä usein odotti ruotsalaisen laitosteatterin säntillinen pesti.

Teoksessa painottuu enemmän Mankellin dramaattinen ura kuin ura kirjailijana. Varsinkin vuodet teatterinjohtajana Mosambikissa tuntuvat merkityksellisiltä, ja noista olisin halunnut lukea erillisen teoksen tai nähdä dokumentin. Maputossa hänen ohjaamansa teatteri tuntui keskittyvän eritoten eurooppalaisten klassikkojen uudelleentulkintaan. Lysistraten tuottaminen paikallisten, teatterin historiaa vähän tuntevien työläistaustaisten näyttelijöiden keskuudessa oli yksi hänen taiteellisen uransa kohokotia, varsinkin kun se tapahtui maan itsenäistymisen suurimmissa kuohuissa.  

Juoksuhiekka on koskettava ja kantaaottava teos, joka ei sorru sentimentaalisuuteen. Se on ateistin sielunmessu, joka kunnioittaa myös uskovia, varsinkin kulttuurihistoriallisesta näkökulmasta. Luolien ja onkaloiden jälkeen Mankellin lempipaikkoja ovat kirkot ja katedraalit, joihin tiivistyy ihmiskunnan lyhytkestoinen ja niin helposti tuhottava muisti. Erityisen kiinnostavia ihmiskunnan historiassa ovat rakennusprojektit, joiden kesto on ylittänyt useamman sukupolven – eli ihmisten sitoutuminen tekemään jotain, jonka lopputulosta he eivät tule elinaikanaan näkemään. Toki Kiinan muuria ei ole rakennettu idealistisin vapaaehtoisvoimin, mutta ehkä joissain Euroopan kirkkoprojekteissa on mukana ollut muitakin kuin orjia. 

Toivon, että kirjan lukevat muutkin kuin Wallander-fanit. Tämän voi hyvin lukea, vaikka ei olisi lukenut Mankellilta ainuttakaan teosta aiemmin. Erityisesti suosittelen teosta niille, joille kuoleman kohtaaminen on haasteellista ja niille, jotka kaipaavat muuta kuin uskonnollista viitekehystä omaan surutyöhön.  

Teos kuittaa maahaasteessani kohdan 3/196: Ruotsi. 

Vetoketjuttoman panon paluu

imageErica Jongin Lennä, uneksi (1973) oli teini-ikäni salainen seksiraamattu, joka sisälsi uskomattoman graafista kieltä – kieltä, joka ei silloin eikä edelleenkään mahdu suuhuni, olenhan saanut melko siveellisen kasvatuksen. Muistan kirjasta parhaiten vetoketjuttoman panon fantasian, eli haaveen harrastaa seksiä rajattomasti missä vaan, milloin vaan ilman, että vaatteet rajoittavat toiminnan etenemistä. Tämä on ollut rajua 70-luvulla,  kuten varmaan myös fantasioiden jakaminen ystävien kesken. Kuitenkin Lennä, uneksi oli kirjakerhon kuukauden kirja ja koristi varmasti monien kirjahyllyä.

Erica Jong palaa seksuaalisuuden ja elinvoiman teemaan yli 40 vuoden viiveellä teoksessa Elä ja uneksi (S&S, 2016, suom. Jaana Kapari-Jatta). Tässä 70-luvun radikaalit naiset ovat varttuneet kypsään ikään, menestyneet, olleet useamman kerran naimisissa ja luopuneet huumeista ja viinasta. Vanessa ja Isadora tapaavat nyt kantapaikassaan, kaupungin parhaassa espressobaarissa ja törmäävät myös toisiinsa kirkon kellareihin AA-tapaamisissa, oudon anonyymeilla tunnustuksellisuuden näyttämöillä. Tässä päähenkilönä on entinen näyttelijä Vanessa, kun taas vetoketjuttoman panon keksijä, kirjailija Isadora on ilmeisesti Jongin alter ego. 

Kuusikymppinen Vanessa hoitaa romaanissa ikääntyneitä vanhempiaan ja sydänvikaista rikasta aviomiestään Asheria, joka hänkin on jo yli kahdeksankymmenvuotias. Kuoleman väistämättömyys on osana Vanessan arkea siihen pisteeseen saakka, että hän alkaa taas todellisuuspakoisena etsiä itselleen seksiseuraa netin rajattomasta maailmasta. Seksuaalinen kiihko on hänelle ainoa muistutus elämän jatkuvuudesta. Nuoremmat miehet kiinnostuvat Vanessasta ja pommittavat häntä viesteillään, vaikkakin IRL-kohtaamiset ovat pelottavan vaativia. Nuorempia miehiä tuntuu kiinnostavan koiraleikit ja alistuneet orjan rooli.

Seksiäkin kiinnostavampaa kirjassa ovat perhesuhteiden kuvaukset. Vanessan havahtuminen Glinda-tyttären vakavaan huumeongelmaan on koskettavaa luettavaa, varsinkin, kun huomaa, ettei ongelmasta poispääsyä voi paljoa voidella rahalla. Vanessa liikkuu sen verran varakkaassa piirissä, että luulisi kaiken mahdollisen hoidon olevan hänen perheelleen saatavilla. Silti tyttären huumeongelman ja vanhempien saattohoidon hoitojen järjestelyssä on omat komplikaationsa, eivätkä hoitajat sitoudu työhönsä korkeallakaan palkalla.

New Yorkin juutalaisten diasporasaagaa Jong käsittelee monelta kantilta. Vanessan Odessasta Amerikkaan muuttanut ashkenasisuku kokee Eurooppaan liittyvää nostalgiaa. Taiteellinen lahjakkuus ja jatkuva liikkuvuus on heidän verenperintöään, mutta suku ei enää 1900-luvun loppua kohti onnistu huolehtimaan rotupuhtaudestaan. Juutalaisuuden määrittely ei ole helppoa monirotuisessa todellisuudessa. Gershwinin musikaalien sanoma on Vanessalle tärkeämpää juutalaisuutta kuin vanhan liiton eksklusiivisuus. Tyttärenpojan ympärileikkausseremonia on hänelle jopa hieman traumaattista, sillä älyllisesti hän ei pysty ymmärtämään juutalaisen uskon peniskeskeisyyttä.

Vaikka tässäkin kirjassa oli runsaasti seksiä, se tuntui moniulotteisemmalta ja kaunokirjallisemmalta kuin Lennä, uneksi. New Yorkin eliittien elämäntapaan suhtaudutaan rennon itsekriittisesti, ja maailmankirjallisuuden viitataan korkealentoisesti. Amerikkalaisen feminismin historiaakin kerrataan herkullisen introspektiivisesti: Jong selvästi arvostaa vanhana naisena enemmän Emma Goldmania kuin oman sukupuolensa seksuaaliradikaaleja, ja nauraa tämän päivän älykkönaisten ryppyotsaiselle kantoliinaäitiydelle, joka vaatii täydellistä omistautumista kiintymyssuhdeteorialle ainakin ensimmäiset seitsemän vuotta.

Ihailen Jongin tiivistämisen taitoa, sillä kirjassa käsiteltiin ihmiselämän peruskysymysten kirjoa monipuolisesti parissasadassa sivussa. Vaikka tässä kulutettiin aimo annos Viagraa, Botoxia ja luksusdelien parasta hanhenmaksaa, henkilöhahmot eivät tuntuneet pinnallisilta. Sex and the City-sarjan hahmot tuntuvat yksiuloitteisilta verrattuna Vanessaan ja Isadoraan, jotka pohtivat mielellään myös poliittisia ja hengellisiä kysymyksiä.

Ikääntyvän omaishoitajan näkökulmasta Vanessan täyttää pelko siitä, että hän saattaa kuolla ennen lähes satavuotiasta äitiään. Äidin pitkäkestoista hiipumista kuvataan huumorilla ja pieteetillä, taantuuhan tämä ihmeellinen moniosaaja kovaäänisen kurlaajan tasolle. Vanessalle äidin antautuminen ja paluu atavistisen ääntelijän tasolle tuntuu jopa lohdulliselta, sillä hän on elänyt koko aikuisikänsä kokien riittämättömyyttä suhteessa äitiin, joka oli hyvä kaikessa, mihin ryhtyi.

Luin tätä kirjaa hyvin syvissä omakohtaisissa vesissä, ja se tuntui juuri tähän hetkeen tilatulta. Syviin vesiin se toi juuri tarvittavan määrän iloa, valoa ja kepeyttä, vaikka kielellisesti ja tyylillisesti se toi myös pähkinöitä purtavaksi. Tämä voisi toimia myös elämäntaito-oppaana, vaikka onkin syvällisen kriittistä kaunokirjallisuutta.

Kirjallinen hyvästijättö siskolle

lataus (5)Kaamoskirjojen etsinnässä olen nyt rastilla neljä. E-kirjasto tarjosi minulle Anna-Leena Härkösen teoksen Loppuunkäsitelty (Otava, 2005), jota en ole aikanaan rekisteröinyt millään muotoa. 2000-luvun alkupuoliskolla minulla ei ollut aikaa kotimaiselle kirjallisuudelle; jos luin fiktiota, se liittyi jotenkin tutkimuksiini. En luultavasti lukenut paljoa naistenlehtiäkään, jossa uskoisin teoksen aiheen tulleen esille.

Anna-Leena Härkösen pikkusisko Kirsti eli Killi lähti tästä maailmasta oman käden kautta joulukuussa 2003. Surutyö oli Härköselle todellinen pysähtymisen paikka, jonka aikana hän kirjoitti päiväkirjaa tai pitkää kirjettä kuolleelle siskolleen. Lopputulos on häikäisevän intiimi, suorapuheinen elegia herkälle sielulle, jonka sairauden luonnetta kukaan ei hänen elinaikanaan täysin rekisteröinyt. Kirsti oli kuollessaan 31-vuotias ja oli jo ehtinyt aikaansaada paljon. Hän oli muusikko ja ihmisoikeusaktivisti, jonka sydäntä lähellä oli Turkin ja erityisesti Turkin kurdien tilanne. Kirsti oli juuri julkaisemassa ensimmäistä kirjaansa, Kunniallisen naisen taakka (LIKE, 2004), jonka takana oli monia tutkimusmatkoja ja projektityötä väkivaltaa kokeneiden naisten parissa. Herkälle taiteilijalle ihmisoikeustaistelu oli kuitenkin raadollista, hän todennäköisesti poltti itsensä loppuun työnsä äärellä.

Loppuunkäsitelty avaa itsemurhan tehneen lähipiirin tuskaa monelta kantilta. Suru koskettaa tässä vanhoja vanhempia, sisaruksia ja poikaystävää, joka oli nähnyt rakastettunsa viimeiset päivät ja viikot arvaamatta mitään tämän aikeista. Kaikki tunsivat siskon masennuksen oireet ja olivat tukeneet häntä kuntoutumisessa, mutta kukaan ei osannut lukea itsetuhoisia ajatuksia. Härkönen avaa syyllisyydentunteen nyansseja suruprosessin eri vaiheissa – erityisesti kysymys siitä, millaiselta itsemurhakandidaatin uskotaan näyttävän ja kuinka hänen oletaan käyttäytyvän asettuu kyseenalaiseksi. Teos kysyy kriittisiä kysymyksiä avohoidosta ja sairaalahoitoon pääsystä – tässä siskolta on kerran evätty sairaalajakso siksi, että psykiatri piti häntä liian hyväkuntoisena. Jos aiheuttaa harmia ympäristölleen, voi päästä suljetulle osastolle, mutta itsetuhoisen potilaan on usein oltava fyysisesti todella heikossa kunnossa ennen kuin sairaalapaikka järjestyy. Ja jos hoitoon pääsy on ollut näin nihkeää 2000-luvun alussa, voitte hyvin kuvitella, kuinka vaikeaa se on nykyään.

Tällä viikolla on keskusteltu maailman tapahtumien suremisesta ja kysymyksestä, miksi eurooppalaiset heräävät suremaan terrorismia vain, kun isku kohdistuu eurooppalaiseen metropoliin. Hyytävällä tavalla tämäkin teos sivuaa kysymystä, sillä Härkönen muistelee yhteisiä matkoja siskonsa kanssa. Pariisin matka Killin nuoruudessa oli ollut eeppinen, mutta koska teos on kirjoitettu Madridin junapommi-iskujen jälkimainingissa, Härkönen toteaa: ”Matkailusta on tulossa extreme-laji. Pariisiin menokin voi olla typerä teko lähitulevaisuudessa.” Kuinka terrori-iskut vaikuttavatkaan masennukseen taipuvaisiin ihmisiin, ja kuinka maailmantuska tuntemattomien pahantekijöiden aiheuttamista verilöylyistä voikaan ajaa monia kuilun partaalle? Yksityinen ja julkinen suru ovat erilaisia prosesseja, mutta herkille mielille esimerkiksi terrorismin uhrien sureminenkin voi olla kovin raskasta – varsinkin näin kaamosaikaan.

En ole lukenut Härkösen koko tuotantoa, mutta lukemistani teoksista tämä tuntuu ehdottomasti läheisimmältä. Pidin tästä jopa enemmän kuin Häräntappoaseesta, jonka olen ahminut teini-ikäisenä. Sain teoksesta myös monia lukuvinkkejä ”unohtuneista” kirjoista – esimerkiksi Julia Kristevan Musta aurinko pitäisi lukea uudelleen, koska en sitä nuorempana täysin ymmärtänyt. Kuolleen siskon kirjaston kirjojen palautuskin riipaisi syvältä, mutta hyvällä tavalla. Toivon, ettei kenenkään blogini lukijan tarvitse joutua tilanteeseen, jossa käydään läpi itsemurhan tehneen jäämistöä etsien sieltä vinkkejä menneestä hädästä. Silti jos joku on joutunut vastaavaan tilanteeseen, uskoisin tämän teoksen toimivan vertaistukena.

Teos ei kuitenkaan tuntunut pelkältä terapiakirjalta, vaan se on kaunokirjallisesti pysäyttävä. Lyhyet lauseet ja intiimi sinä-muotoinen puhuttelu loivat tunteen siskon läsnäolosta. Uskon asioitakin käsitellään kiinnostavalla tavalla. Synkkyyden keskeltä pilkahtelee elämänilo ja kaiken jatkuvuus, joka esiintyy vahvimpana kirjailijan suhteessa poikaansa. Tädin poismenon selittäminen päiväkoti-ikäiselle ei kuitenkaan ole ollut helppo tehtävä.

Tämän kirjan lukeneena voisin seuraavaksi olla kiinnostunut Anja Snellmanin teoksesta Pääoma (2013), joka ei käsittele itsemurhaa, mutta kertoo myös kirjailijan erilaisesta siskosta. Snellmaniin ja Härköseen minulla on ollut ristiriitainen suhde lukijana, mutta koen myös saaneeni molemmilta paljon. Monipuolisten kirjailijoiden kaikki teokset eivät voi kolahtaa kaikkiin. Härkösestä pidän selvästi vakavien asioiden käsittelijänä enemmän kuin komediennenä. Ehkä vastaavasti odottaisin Snellmanilta enemmän huumoria.

Elämänmakuisesti kuolemanvietistä

Kourallinen tabujaKolmas rasti kaamoskirjojen löytöretkelläni on vaihteeksi tietokirja. Teoksen aihepiiri, itsemurhaa kokeilleiden ja heidän omaistensa tarinat, ovat olleet hidasta, mutta tärkeää luettavaa. Luen tämän tyyppistä kirjallisuutta todella harvoin, sillä koen mielen järkkymistä käsittelevät tosi tarinat usein ahdistavammiksi kuin fiktion.

Katariina Vuori ja Jonna Pulkkinen ovat haastatelleet suomalaisia selviytyjiä teoksessa Kourallinen tabuja – kertomuksia itsemurhasta (Atena, Jyväskylä 2014).  Haastateltavat eivät tosiaankaan ole homogeeninen ryhmä, vaan teoksen tarkoituksena on varmaan ollutkin löytää hyvin erilaisista taustoista ponnistavia ihmisiä. Kirjailijat ovat muokanneet haastattelujen pohjalta anonyymit tarinat, joista pystyy tunnistamaan vain henkilön iän ja sukupuolen. Moni haastateltavista on kamppaillut mielenterveyden ongelmien kanssa nuoresta iästä saakka, ja monella on suvussa ainakin yksi, ellei useampi itsemurhan tehnyt. Teoksen päällimmäisenä viestinä oli vakavan masennuksen periytyvyys ja siihen johtavat psykososiaaliset tekijät. Noin puolessa tarinoista itsemurhaa yrittävillä oli ollut itsetuhoisia vanhempia. Tietoisuus riskialttiudesta ei ole koskaan pahasta, vaikkakin omien vanhempien tarinoissa vellominen voi joskus tarpeettomasti pahentaa omaa oloa. Teos herättääkin lukijoita katsomaan uudelleen oman lähipiirinsä tapoja ja taipumuksia – eikö esimerkiksi jatkuva humalahakuinen juominen ja sen aiheuttama sekoilu ole perin pohjin itsetuhoista käyttäytymistä, vaikka juomarilla olisikin iltojensa aikana hauskaa?

Teos ei kuitenkaan ole ensisijaisesti analyysi suomalaisesta juomisesta – tässä alkoholismia käsitellään masennuksen sivuoireena, eikä toisin päin. Moni haastatelluista ei ole harrastanut humalahakuista juomista lainkaan, ja muutamilla on myös syvästi uskonnollinen tausta. Lapsuuden aikaisten traumojen, kuten seksuaalisen hyväksikäytön, ja koulukiusaamisen jättämät jäljet ovat muuttaneet monen persoonaa pysyvästi niin, että itsenäinen asuminen, opiskelu tai työssäkäynti ei enää suju. Monilla teoksen selviytyjillä on traumakokemuksen jäljiltä jakaantunut persoonallisuushäiriö niin, että joku sivupersoonista ”houkuttelee” itsetuhoisiin ajatuksiin. Tapaamme kilttejä perheenäitejä, jotka nappailevat yliannostuksen lääkkeitä perhejuhlien aikana tai rennon koti-illan aikana sipsikulhoon kätkettynä ”tv-mixinä”. Monissa tarinoista impulssi vahingoittaa itseä lähtee salakavalasti, eli kaikki informantit eivät ole hautoneet itsemurhaa vuosikausia ennen ensimmäistä yritystä.

Opinko teoksesta jotain uutta? Koin, että teoksessa oli monia aiheellisia hätähuutoja palvelujen leikkaamista vastaan. Tässä on kertomuksia surkeasti epäonnistuneesta avohoidosta, kun verbaalisesti lahjakas henkilö on päästetty sairaalasta liian aikaisin. Jotenkin teoksesta jäi olo, että ihminen ei saa olla liian puhelias tai sosiaalinen, jotta menisi läpi aidosti apua tarvitsevana – että ”kunnon” itsemurhakandidaatti olisi melkein vegetatiivisessa tilassa, ja että vain tällaisia tapauksia hoidetaan sairaalassa. Teoksessa oli enemmän positiivista kuin negatiivista sanottavaa sairaalahoidosta, joten koin sen olevan puheenvuoro laajemman akuuttivaiheen sairaalahoidon –  ja myös suljettujen osastojen – puolesta.

Todella monet itsemurhasta selviytyneet purkavat tuntojaan runoja kirjoittamalla, ja toiseksi suosituin terapiamuoto on käsityöt. Sosiaalisten tilojen ja kohtaamispaikkojen merkitys on suuri – on tärkeää löytää esimerkiksi klubitalo, jonne voi mennä, vaikka ei olisi käynyt suihkussa. Moni löytää tukea joogasta ja muista henkisistä riennoista, tosin samalla he varoittavat liian syvästä tai ankarasta uskonnollisuudesta.

Pienten lasten äitien sairastumistarinat olivat hurjimpia, sillä ne kertoivat omaa karua tarinaansa ”hyvän äidin” myytistä ja myös lasten huostaanoton stigmasta. Kaikki itsemurhaa yrittäneet eivät tässä kuitenkaan menettäneet lapsiaan, vaan moni oli pystynyt jatkamaan normaalia perhe-elämää ja tukemaan myös omia nuoriaan vastaavissa kipukohdissa.

Järkevin ajatus itsemurhasta tuli 51-vuotiaalta mieheltä, joka kuvasi kokemustaan näin: ”Tietoisuus itsemurhan mahdollisuudesta on ollut kävelykeppi, jota ei ole tarvinnut käyttää, mutta joka kuitenkin oli olemassa.” Eli tässä henkilö oli onnistunut kääntämään synkät ajatuksensa voimavaraksi. Monet haastateltavista luonnehtivat itseään kontrollifriikeiksi ihmisiksi, jotka haluavat myös päättää omasta kuolinpäivästään. Tällaisesta ajattelusta poisoppiminen onkin itsetuhoisuuteen taipuvaisille usein elämänmittainen kilvoittelu.

Teos on erittäin ajankohtainen tänään, ja toivonkin sitä luettavan ääneen barrikadeilla sosiaalisen oikeudenmukaisuuden puolesta – kertoohan se myös paljon köyhyydestä, työttömyydestä ja syrjäytymisestä maassa, jonka terveyserot ovat Euroopan kärkijoukossa.

Luumuviinalla ylös haudasta

Edmond GanglionPostitin muutama päivä sitten superhuonon arvion teoksesta, jota en täysin ymmärtänyt. En ymmärrä vieläkään, mutta kerta kiellon päälle. Satuin saamaan käsiini kulttikirjan oloisen ranskalaisen romaanin, Joël Egloffin Edmond Ganglion ja poika (Basam Books, 2014, suom. Leena Tamminen). Teos on ollut aikoinaan Ranskassa niin suuri menestys, että kirjailija saattoi jäädä sen rojalteilla päätoimiseksi sanatyöläiseksi. Arvelisin, että tällainen on mahdollista vain Ranskassa, jossa rakastetaan tämän tyyppistä minimalistista kerrontaa.

Viidentoista vuoden jälkeen suomennettu teos on taatusti vaatinut paljon kääntäjältä. Leena Tamminen on tehnyt hienon työn tuodessaan teoksen suomen kielelle, sillä voin hyvin kuvitella, kuinka hankalia pähkinöitä alkukielinen teos on pitänyt sisällään. Teoksen koko tunnelma ja rakenne on niin vinksahtanut, että siihen on vaikea päästä täysillä sisälle. Elämästä ja kuolemasta siinä on kyse, ja päähenkilöt käyvät hautausmaalla meditoimassa omilla haudoillaan. Lopulta lukija ei tiedä, kuka on elävä ja kuka kuollut, ja mitä henkilöille hautaamisen jälkeen lopulta tapahtuu.

Saint Jeanin kylässä mikään ei mene kuin tässä maailmassa, ja periaatteessa kaikki on siellä mahdollista. Kylässä on enää jäljellä yksi kahvila ja hautaustoimisto. Kahvila tarjoaa enää kotipolttoista luumuviinaa kahvikoneen mentyä rikki. Edmond Gangliolla ei ole poikaa, sillä hänen vaimonsa lähti jo aikoja sitten sen lääkärin matkaan, joka armosta pani lapsettoman naisen paksuksi. Sen sijaan Edmondilla on apumiehet Georges ja Molo, joilla ei ole muuta tekemistä kuin pyyhkiä pölyjä hautaustoimiston nurkista ja viihdyttää ysikymppisiä kyläläisiä, jotka käyvät paikan päällä kuin lääkärillä – hakemassa vahvistusta siitä, etteivät vielä ole kuolleita. Kun toimisto pitkän hiljaiselon jälkeen saa vihdoin maksavan asiakkaan, siitä alkaa Georgesin ja Molon hirtehinen road movie tuntemattomille maille ihan lähellä.

Teokseen mahtuu yhteiskuntakritiikkiä tyhjenevästä maaseudusta, työttömyydestä ja elämän pohjimmaisesta joutavanpäiväisyydestä, mutta pohjimmiltaan se on tutkielma ajasta ja sen kääntämisestä päälaelleen. Kalman ja raatojen haju syvenee loppua kohti, enkä ainakaan suosittele teosta herkille eläinsuojelijoille. Minua makaaberit, mätänevät osat eivät vaivanneet niin paljoa kuin tekstin tarkoituksellinen arvoituksellisuus. Tuntuikin, että jokaiselle lukijalle jäi itsenäiseksi tehtäväkseen avata salaperäisen hautaustoimiston perimmäinen salaisuus, enkä usko, että kukaan päätyy identtiseen vastaukseen. Minulle tuli jopa mieleen metafora valtiosta, jossa kaikki kansalaiset on lomautettu, hyllytetty ja jätetty selviämään omillaan. Tällaisessa maassa elämän tarkoitukseksi tulee riisin heittäminen hautajaisissa ja meditaatio omalla haudallaan.

Jos kyseessä on veijaritarina, millaisena mielestäni teos varsinkin alkuosassa avautuu, se ei ole kovin tyypillinen sellainen. Silti tämän teoksen varjossa ymmärrän nyt paremmin, miksi esimerkiksi Arto Paasilinna ja Tuomas Kyrö myyvät hyvin juuri Ranskassa. Tyylillisesti Egloff on filosofisempi ja synkempi kuin suomalaiset humoristit, mutta joitain samansuuntaisia kuvia ja tunnelmia tavoitin näiden kolmen kirjailijan väliltä. Edmond Ganglion ja poika vaatii lukijaltaan äärimmäistä keskittymistä tai useampaa lukukertaa, jotta siitä saa maksimaalisen ilon irti.

 

 

Kuolemannaamioita ja puhumaan oppivia koiria

LoreleiAmerikkalaisen Carolyn Parkhurstin (2003) esikoisromaani Lorelei’s Secret on fantastisen riipivä romaani puolison kuolemasta, koiran uskollisuudesta ja kielentutkimuksesta. Mikään näistä ei normaalisti olisi ykkösteema etsiessäni uutta luettavaa, mutta viime aikoina olen huomannut kokeneeni kiintymystä kaunokirjallisiin koiriin, suurempaa kuin kenenkään elävään karvakorvaan. Teos on osittain ihmissuhdesaaga, osittain trilleri, se ei mahdu siististi mihinkään genreen, mikä tekee siitä entistä houkuttelevamman lähestyä.

Päähenkilönä on rhodesiankoira Lorelei, joka on emäntänsä Lexyn puustaputoamiskuoleman ainoa todistaja. Lexyn mies Paul on surun murtama ja työkyvytön, hän ottaa sapattivapaata yliopiston kielentutkimuksen lehtorin virastaan selvittääkseen kuoleman todellisen syyn. Hän saa kuningasajatuksen opettaa Lexy puhumaan, jotta koira voisi kertoa totuuden vaimonsa elämän viimeisistä tunneista. Hän jopa kehittää primitiivisen tietokoneen, jonka näppäimistö on sopiva koiran tassulle. Tutkiessaan puhuvien koirien historiaa Paul joutuu keskelle rikollista liikehdintää, jossa koiria katoaa mystisesti kodeistaan palaamatta koskaan takaisin. Edessä on syyntakeetonta eläinrääkkäystä ja sairaita ihmis-koira-hybridifantasioita. Hurahtaessaan tähän kysenalaiseen aiheeseen Paul menettää myös asemansa entisellä työpaikallaan – häntä pidetään menetettynä tapauksena, hourupäänä, jonka kanssa vaihdetaan vain vaivaantuneet kuulumiset.

Teos rakentuu nykyisyyden ja menneisyyden vuoropuhelulle: kertoessaan lineaarisesti surutyön tarinaa Paul paljastaa lyhyen avioliittonsa vaiheita epäkronologisesti. Lexy on tuulella käyvä taiteilija, naamiaismaskien maalari, jolla on työ ja tuska asiakaskunnan ylläpitämisessä ja omien taiteellisten pyrkimysten sovittamisessa asiakkaiden toivomuksiin. Lopulta hän löytää genren, joka tuo leipää pöytään: hän alkaa luoda hautajaismaskeja sureville omaisille vainajan elämänkaareen pohjautuen. Kuoleman kanssa työskentely on kuitenkin herkälle taiteilijasielulle liikaa. Menestyksen huipulla hänen käyttäytymisensä muuttuu räjähdysalttiiksi ja itsetuhoiseksi. Avioliitto on yhtä vuoristorataa, mutta Paul on syvästi rakastunut vaimoonsa, eikä kykene suunnittelemaan eroa, vaikka syitä löytyisi mielinmäärin.

Romaanissa oli hienoja matkakuvauksia. Pariskunnan ensi treffit päätyivät viikon matkalle Disney Worldiin, mikä oli viimeinen paikka, jonne lapseton akateemikko voisi kuvitella päätyvänsä. Lexyllä on taikavoima viedä häntä minne tahansa ja tomuttaa hänen piintyneitä tottumuksiaan. Avioliiton taika on muutoksissa: Paul löytää vaimonsa kautta uuden maailman, jossa ei ole tarkkoja ruoka-aikoja ja jossa voidaan nukkua auton takapenkillä moottoritien varrella, jos halu syödä Mikki Hiiren pään muotoisia jäätelöitä niin sanelee. Teoksessa matkataan myös New Orleansiin Mardi Grasia viettämään, mikä on Paulin lahja vaimolleen – karnevaali on täydellinen mahdollisuus käyttää itse tehtyjä naamareita. Kuolemanpalvoja Lexy innostuu New Orleansissa mystisen Blue Maryn hengestä, ja sen sijaan että pariskunta sukeltaisi pidäkkeettömästi karnevaalihenkeen, he päätyvät koluamaan kaupungin outoja maan päälle rakennettuja hautausmaita tuntemattoman naisparan hautaa etsien.

Viihdyin kirjan vinksahtaneessa ilmapiirissä, mikä oli sopiva sekoitus tavallista arkea ja mielenvikaisuutta. Jos teoksessa on joku opetus, se liittyy onnen hetkien ainutlaatuisuuteen: selvittäessään vaimonsa kuoleman salaisuutta Paul käy läpi avioliittonsa tähtihetkiä, jotka pahimman surun laannuttua tuntuvat kannattelevan häntä kohti tulevaa. Lorelei katoaa ja palaa – lopulta kokonaan äänettömänä, sillä eläinrääkkääjät ovat poistaneet häneltä äänijänteet. Miehen ja koiran hiljainen symbioosi luo uutta toivoa.