Kummien naisihmisten valokeilassa

Teos: Sirpa Kähkönen: Muistoruoho (Otava, 2019)

Äänikirjan lukija: Krista Putkonen-Örn

Ilmassa on ollut kirjapuutostautia, ja kaiken kukkuraksi se antiikkinen läppäri, jolla olen kirjoittanut blogiani, levisi toissapäivänä. Tänään oli taas palattava suoratoistopalveluiden maailmaan, koska pää ei enää kestänyt ilman sellaisia kirjoja, joita olen oikeasti halunnut lukea.

Viimeisen viikon ajan olen palaillut erääseen kirjoitusprojektiini, joka liittyy Laatokan Karjalaan. Ja samaan syssyyn oli luettava Sirpa Kähkösen Muistoruoho, joka myös osittain sijoittuu Sortavalaan.

Olen lukenut hänen Kuopio-saagastaan melkein joka osan, väärässä järjestyksessä. Lukeminen kuitenkin sijoittui ruuhkavuosiin, ja muistijälkeni varsinkin sarjan sivuhenkilöistä oli jo tätä viimeistä osaa aloittaessani hatara.

Romaanin pääasialliset tapahtumat sijoittuvat Kuopioon kesällä 1972, jolloin Anna Tuomen lapsenlapsi Hilla on kahdeksanvuotias. Anna-mummi on taannoin jäänyt leskeksi ja suruaika ottaa koville. Häntä tukevat pitkäaikaiset ystävät Helvi ja Ida. Ida on myös Hillan ”pikkumummi”, sillä naisten lapset ovat menneet naimisiin keskenään. Poliittisesti Ida ja Anna ovat kuuluneet eri leireihin, mutta vanhemmiten Anna on alkanut ottaa välimatkaa miehensä kommunistisista piireistä.

Tutkin teosta arviossani nyt enimmäkseen evakkonäkökulmasta, sillä opin siitä enemmän kuin sen toisesta teemasta, 1970-luvun rauhanaatteesta ja pioneerileiristä. Tämä on minulle tuttua tematiikkaa, vaikka en ole itse ollut pioneeri ja kuulun muutenkin eri sukupolveen kuin Kähkönen. Pinskuleirin kuvaus 8-vuotiaan maailmanparantajan näkökulmasta oli toki optimistisen valloittavaa, mutta en silti osannut täysin samastua Hillan kertojan ääneen. Ehkä siksi, että olin itse saman ikäisenä jo kyynisempi ja liian moniin mukavuuksiin tottunut. Omat muistikuvani kesäleireistä ovat olleet täynnä marinaa ja odotusta kotiin pääsystä.

Romaanin Sortavala-osuudet taas tuovat tämän saagan elämismaailman jotain uutta. Siinä palataan Idan ja hänen Siiri-ystävänsä nuoruuteen Sortavalassa 1920-30-luvuilla, jossa he suunnittelevat matkailubisnesten pyörittämistä jo lukioikäisinä. Nuorten naisten kapina liittyy itsellisyyden korostamiseen, mutta jossain vaiheessa Ida tulee raskaaksi haluamatta ottaa lapsen isää puolisokseen. Siiri tukee ystäväänsä yksinhuoltajuudessa sen verran, mitä voi, mutta jatkosodan päättyessä kaksikko eroaa.

Sodan aikana Siiri ja Ida palaavat vapaaehtoisina lottina Sortavalaan siivoamaan kaupunkia puna-armeijan jäljiltä. Kaupungin Seurahuone on symbolinen näyttämö, jonka kunniasta taistellaan. Paikan peseminen sirpeistä ja vasaroista ottaa voimille. Siivoaminen jää naisilla ihon alle isänmaallisena työnä, vaikka muuten he eivät halua joutua kenenkään kaksilahkeisen sopankeittäjiksi.

Ida päätyy Kuopioon ja kokee uudessa kaupungissa yksinäisyyttä, koska hän ei voi jakaa evakkomuistojaan paikallisten ihmisten kanssa. Työpaikalla ravintolassa hänelle nauretaan, sillä kukaan ei voi ymmärtää, miksi aurinko paistoi aina Laatokan rannoilla. Karjalaisia pidetään mytomaaneina, ja heidän heimoaatteessaan on jotain epäilyttävää.

Lempihahmoni romaanissa oli rosoinen Siiri, joka muuttaa Helsingistä Kuopioon asuakseen ystävänsä kanssa vanhoilla päivillä. Siirin elämässä on ollut rappiokausia, ja hän on pitkään joutunut hoitamaan omia traumojaan AA-kokouksissa. Feministiset tiedostamispiiritkin ovat kuuluneet aikaansa seuraavan Siirin elämään.

Onko Idan ja Siirin suhde sitten pelkkää ystävyyttä, vai naisten välistä eroottisuutta, siitä lukija voi tehdä omat tulkintansa. Kähkönen jättää tämän ystävyyssuhteen jatkon tahdikkaalla tavalla avoimeksi. Naisten välinen solidaarisuus, eli sellaiset ystävyydet, joissa miesten iskeminen yhdessä ei ole kokoontumisten päätarkoitus, on teoksen ehdoton pääsanoma.

Muuten Muistoruoho kiilaa tämän vuoden lukemistoissani kotimaisten kirjojen kärkikastiin, mutta paikoitellen Hillan lapsinäkökulma tuntui vähän liiankin idealistiselta tai aukottoman idylliseltä. Ainoaa rosoa tähän idylliin toivat vanhempien riidat ja kaiut kosteista aikuisten juhlista, jotka kyllä sinänsä kuulostivat tyypilliseltä 70-lukulaiselta vasemmistoradikaalien touhuilulta. Ainoan lapsen kiinnittyminen isovanhempiin taas tuntui tällaisessa tilanteessa loogiselta, koska heidän maailmassaan lapsia kuului suojella alkoholin käytön näkemiseltä.

Kovin montaa uudempaa romaania, jossa Sortavala olisi keskeinen tapahtumispaikka, en ole onnistunut löytämään, kun taas Viipurista on kirjoitettu viime aikoinakin valtavasti. Sortavalan lisäksi kirjassa seikkaillaan muun muassa Salmen pitäjän Mantsinsaaressa, joka on kerrassaan mainio kaihon kohde.

PS: Lisään kuvat blogijuttuihini, kun pääsen taas oikealle koneelle.

 

 

 

 

Härskiyden voimavaroista

Kuusisto Toivo pesäMeri Kuusiston esikoisromaani Amerikkalainen (Otava, 2014) ihastutti minua taannoin erikoisella kuvakulman valinnallaan. Siksi tartuin ripeästi hänen tässä kuussa ilmestyneeseen kakkosteokseensa Toivo Pesän muistelmat (Otava, 2016), joka ei takakannen tekstin perusteella kuitenkaan herättänyt vastaavaa uteliaisuutta. Kirja lupasi ”rivoa ja riipaisevaa” kertomusta vanhan linjan naistenkaatajista ja rakojen täyttämisestä. Tavallaan kirjan juju näkyy olevan siinä, että nuori naiskirjailija oli valinnut tällaisen aiheen. Pystyykö hän uimaan pinttyneiden baarihaiden ja ”kulukumulukkujen” liiviin? Olisiko kirjaa ylipäänsä julkaistu, jos kirjailijana olisi ollut A-killan luovan kirjoittamisen piirissä debytoinut Pera, 64 vee? Voiko postfeministisessä Suomessa matalan koulutuksen saanut duunari- tai pienyrittäjämies breikata kirjailijana tällä tyylillä?

Sinänsä teksti tuntui juuri ”Peran” kirjoittamalta: siinä ei kikkailla liikaa yliopistosivistyksellä eikä lennokkailla intertekstuaalisilla viitteittä. Nuhjuisuuden tuntu on kaikkialla, baaritiskeilta UFF:in euron päiville ja ABC-asemilta provinssikaupungin hotellien aamiaispöytiin. Henkilöhahmot eivät ole yhtä syrjäytyneitä kuin Amerikkalaisessa, mutta he eivät myöskään ole kovinkaan sympaattisia.

Kirjan ensimmäinen osa on kerrottu Toivo Pesän näkökulmasta, ja kliseisyydessään miltei toivoton. Pesän ja Sillin äänieristysbusiness on epäilyttävää, mutta miehet ovat harrastaneet naisten kaatoa Helsingin kantamestoissa jo 70-luvulta. Yhteisen pomon vaimo vaatii tulla pannuksi sukkahousuihin revityn reiän kautta. Silli on kaksikon majakka ja Pesä perävaunu, jolle yleensä kelpaa naisseurueen vaatimattomammat mimmit. Pesän ainoa pysyvä ystävyys Sillin lisäksi on Neljännellä Linjalla yrittävään vietnamilaiseen thaihieroja Kim-Muuniin, joka hänkin kliseisyydessään muistutti lähinnä Putouksen hahmoa.

Teos nostattaa hieman kierroksia toisessa ja kolmannessa osiossa, jotka paljastavat miesten uuden asiakkaan, voimavaraterapeutti Irmeli Angervuon mystistä ja kompleksista persoonaa kolmen kilpakosijan, Toivon, ex-miehen Kristerin ja Ahdistuksen näkökulmista. Toivo pääsee kuusikymppisenä konkurssikypsänä kehäraakkina kokeilemaan lyhyen ajan uusperheen arkea Irmelin ja tämän sijaislapsen kyydissä. Rakastumista on ilmassa, mutta Irmelin sitoutumiskammo on Toivon kammoa voimakkaampaa.

Kiinnostavinta kirjassa oli voimavarakeskeisten terapioiden parodiointi. Irmelin liikeidea, huutamiseen varattu äänieristetty kontti, on sopivan kustannustehokas mielenterveystyön vaihtoehto, josta kunnan isät ja äidit kiinnostuvat maanlaajuisesti. Oudon parivaljakon matka päätyykin Kuopioon, jossa Irmeli on viettänyt varhaislapsuutensa, mutta matkalla on kohtalokkaita vaikutuksia terapeutin terveydelle.

Minulla oli lukijana vaikeuksia erottaa komediaa ja tragediaa toisistaan tässä tarinassa ja jäin vellomaan ambivalenttiin suohon, josta ei meinannut olla ylös nousua. Sympatiat eivät heränneet tarpeeksi ymmärtämään härskien sillimiesten sisäistä elämää, eikä teos myöskään herättänyt pienintäkään feminististä raivoa. Terapiabisneksen parodioinnissa oli joku yhteiskunnallinen koukku, jota laajentamalla teos olisi voinut lähteä paremmin lentoon. Terapia-aiheesta luin myös äskettäin laajemman teoksen, Jessica Sunin Hoidon (Tammi, 2014), joka oli kerronnallisesti perinteisempää, mutta jolle nauroin paljon enemmän. Kielellisesti Kuusiston teksti on oivaltavaa ja kunnianhimoista, ja siksi luulenkin, etten vain ollut oikea lukija tälle.  Jäänkin innolla odottamaan muiden reaktioita tähän eriskummalliseen romaaniin, jota ei ainakaan liiasta naminami-mielihyvän tuottamisesta voida moittia.

 

Punssia nelivuotiaalle

tyomiesEn ole aikoihin lukenut Seiskaa, mutta onneksi päivän sosiaalipornokiintiön saa myös ladattua ilmaiseksi Kansalliskirjaston vanhojen sanomalehtien digiarkistosta. Hännisiä edelleen etsiessäni huonolla tuloksella päädyin Kuopioon, jossa työmies Otto Hänniseltä karkasi mopo ikävästi käsistä.

NELIVUOTIAS LAPSI JUOTETTU JUOVUKSIIN

”Tällainen surkea tapaus sattui tällä viime viikolla. Kaupungista kotoisin oleva työmies Otto Hänninen tuli eräänä päivänä mainitulla viikolla työmies Olli Kukkosen lesken asuntoon Tulliportinkadun 13:sta, missä olivat kotona ainoastaan Kukkosen lapset, 10 wuotias Olli ja 4 wuotias Matti. Hänninen oli tarjonnut pojille punssia mukanaan olevasta pullosta. Vanhempi Olli ei ollut ottanut, jotavastoin nuorempi Matti joi niin paljon että sai pian pahoinvointikohtauksen ja vatsanpoltetta sekä alkoi tavattomasti oksentaa. Äidin kotiin saapuessa oli lapsi jo melkein tunnottomassa tilassa, joten oli lääkäri paikalle haettava. Asiasta tullaan nostamaan oikeusjuttu, kertoo Sawo.” (Savon Työmies, 19.6.1909)

Tästä tulee mieleen yksinhuoltajaäitien hankala asema yhteiskunnassa  kautta aikojen. Tulipa kerran minunkin luo moniongelmainen vuokraisäntä täydessä seilingissä kaljamäyräkoiran kanssa  tennissukissa ja linttaanastutuissa purjehduskengissä, kun lapset olivat vielä pieniä, vuosi oli ehkä 2004. Ei tarjonnut kaljaa lapsille, mutta tuli perimään rästiin jäänyttä vesimaksua, jota en ollut ymmärtänyt maksaa epähuomiossani. Asiastahan ei olisi voinut soittaa tai muuten olla yhteyksissä. Olin kirjoittamassa seuraavan päivän luentoa. Kohtaamisen jälkeen kuljin kuin sumussa, pidin viikon luentonikin, mutta olin jo ehtinyt muuttaa asunnosta pois viikon sisällä tapahtuneesta, kiitos myötämielisen TOAS:in, joka otti minut sisään pian valmistuvana tohtorina. Vuokraisäntä ehdotti maksua luonnossa, jos minulla ei ollut maksukykyä. Vaikutti, ettei kerta ollut ensimmäinen ja että sama tulisi tapahtumaan hänen monien omistamiensa jugendtaloasuntojen seinien sisällä vuodesta toiseen -niin paatunut oli tapaus. Sosiaalivirkailija ehdotti tosi oikeustoimia, mutta minulla ei ollut tarpeeksi todisteaineistoa, sitäpaitsi talossa tapahtui samalla viikolla karmea vesivahinko ja kämppä olisi muutenkin mennyt pian täysremonttiin. Äänestin jaloillani, mutta kai asiasta olisi pitänyt nostaa isompikin haloo.

Kaverit ovat myös kertoneet ihmeellisistä selänpesijäehdokkaista avioerojensa tai leskeksi jäämisensä jälkeen, jotka tulevat norkoilemaan nurkkiin ilmoittamatta ikään kuin se olisi heidän luonnollinen oikeutensa saalistavina miehinä (yleensä nämä patologiset tapaukset ovat kaveripiirin ukkomiehiä). Minun tulkintani Kuopion uutisesta on seuraava: Otto on ollut kiinnostunut nuoresta leskestä ja halunnut juottaa lapset känniin, jotta he eivät olisi hänen kosioyrityksensä tiellä. Raukkamaista meininkiä. Pistää vihaksi 104 vuotta myöhemminkin. Toivon, että Kukkosen leski sai tyypin maksamaan kovat maksut kivusta ja särystä pikku Matille.

Nykyään lapsia koulutetaan ehkä paremmin olemaan avaamatta ovea tuntemattomille. Oliko noihin aikoihin Kuopion kaupunkiasunnoissa edes kunnollisia lukkoja, epäilen.

Tupakkaahan nelivuotiaat saattoivat polttaa, olen kuullut vastaavia juttuja 50-luvultakin. Onko se tuntunut aikuisesta hupaisalta? Vai ovatko he halunneet nähdä lapsen ”pikku aikuisena”, jolle on pienestä pitäen opetettava miehen tavat?

Kallaves’

SAM_1349Hain tänä vuonna ensi kertaa tuetuille lomille, ja heti nappasi. Pääsimme viettämään joulua edullisesti Kuopioon Rauhalahden kylpylään. Kiitos Solaris-lomat ja Raha-automaattiyhdistys, teette hienoa työtä ihmisten henkisen ja fyysisen jaksamisen vuoksi.

Rauhalahdessa on kirjaimellisesti rauhallista, vaikka hotelli onkin loma-aikoina täyteen ammuttu. Joulun viettäjiä oli laidasta laitaan, joista uskon ison osan tulleen paikalle omakustanteisesti. Siksi ei tullutkaan vaikutelmaa ”vähävaraisten joulusta”. Ohjelma oli monipuolista, tosin emme osallistuneet kuin murto-osaan siitä. Syöminen ja uiminen dominoivat pyhäpäiviämme. Luulin, että sain kylpemisestä vuoden kiintiön varastoon, mutta kotiin päästyäni kehoni on alkanut odottaa seuraavia poreita ja virkistävää ulkoallasta. Ei paha riippuvaisuus, mutta vaikeasti toteutettava.

SAM_1369Itselleni suurin elämys Rauhalahdessa oli niemen nokan Jätkänkämppä ja sen savusauna. Kävin siellä jouluaattona ja -päivänä. Aattona sai kylpeä ylhäisessä yksinäisyydessä, joulupäivän sauna oli taas sosiaalinen elämys. Kuopiolaiset suvut tulivat lauteille laulamaan lempijoululaulujaan. Meininki oli varsin lupsakkata. Avantoon asti en itse uskaltanut, mutta elin myötä muiden fiilistelyjä. Jouluinen Kallaves’ avautui lempeänä ja rauhoittavana. Kävisin mielelläni samalla rannalla myös kesäaikaan.

Hotellijoulun ohjelma oli varsin kristillinen: aattona väki kokoontui hartaukseen sytyttämään kynttilöitä edesmenneille omaisille, joulupäivän aamuna liian aikaisin meidät bussitettiin Kuopion tuomiokirkkoon jouluaamun messuun. Olen silti iloinen, että vaivauduin, sillä kirkon merkillinen valo jäi kytemään sisälleni. Poikkeuksellisen paljon tuli veisattua. En muista, milloin viimeksi tässä mittakaavassa. Jouluemäntä Jaana Pöllänen on myös hengellinen laulaja, hän otti vieraita avosylin vastaan hotellin aulassa ja altailla. Jaanalla on komea ääni, haluaisin kuulla häntä uudelleen mieluummin jossain kirkossa kuin tanssilavalla.

Olisin halunnut tutustua Kuopion ortodoksisen kirkon toimintaan, sillä normaalisti etsin kotimaan reissuillani aina ortodoksisen kirkon. Mutta Rauhalahden syrjäinen sijainti ja bussien huono saatavuus pyhinä tekivät minut riippuvaiseksi hotellin omasta tarjonnasta. Siksi tämä jouluni oli klassisen luterilainen. SAM_1370

Menomatkalla Kuopioon luin Sirpa Kähkösen Kuopio-sarjan ensimmäisen teoksen, Mustat morsiamet. Väärässä järjestyksessä olen tätäkin sarjaa kahlannut, ja siksi menettänyt osan johtolangoista. Tässä teoksessa naisten stoalainen kärsivällisyys, pieneläjyyteen tyytyminen ja poliittisten vääryyksien sietokyky hätkähdyttivät. Ja Kähkösen romaanit ovat sydäntä lämmittäviä kuin villasukkaan kääritty kahvipullo. Ja täynnä konkreettista välittämistä kuin keitetyt kananmunat tai lauantaimakkaran pala lapsen syntymäpäivälahjana.

Kuopijjossahan viännetään savvoo suuremmalla antaumuksella kuin vaikka Joensuussa karjallaa. Olen melkein kotoutunut karjalan murteen eri variaatioihin, mutta savon murteet ovat minulle edelleen eksoottisia. Oli hellyyttävää kuunnella hotellin nuoren rastapäisen tarjoilijatytön levveettä savvoo, se tuli niin suoraan sydämestä ja taatusti voitti mummojen sympatiat. Omasta lapsuudestani muistan rautalampilaisen mummoni sanonnan ”eipähän mitä”. Se piti sisällään koko universumin. Mitään huolta ei ollut taivaan alla. ”Eipähän mitä” merkitsee myös suurpiirteisyyttä. Kuopion kaupunkikierroksella hotellin virkailija ei kokenut lainkaan nolostusta siitä, ettei hän muistanut millä vuosikymmenellä kirkko oli rakennettu, vaikka seikkaperäiset turistit kärttivät häneltä näitä olennaisia faktoja. Supliikkisetä kuittasi tietämättömyytensä kommentilla: ”se on taatusti rakennettu mustavalkoisten kuvien aikana”.

Summa summarum: savolaisuus on parhaimmillaan korkealaatuista diplomatiaa ja pahimmillaan juosten kusemista. Januksen kasvot on kaikilla kansoilla ja heimoilla. Pääministeri Käteisen virnehtivään pokerinaamaan en koskaan pysty luottamaan, niin paljon olen hänen hoodeillaan lapsena ja nuorena hengaillut. Kuopiota paremmin tunnen Siilinjärven, Rautalammin ja Suonenjoen. On tullunna nähtyä. Ja tunnen myös kaikki pielaveteläiset ratkaisut niin LVI-tekniikassa kuin politiikassa. Turha mennä merta edemmäksi kalaan. Miksi tuohtua nigerialaisista kirjeistä? Omassa maassamme olisi taatusti savovetoista kusetusta vastaavissa määrin, jos olisimme afrikkalainen kehitysmaa.

Kuopio 007Kuopion tori on juuri nyt massiivisen remontin kohteena, ja siksi sen toiminta käy sordiinolla. Mutta torilla kotiin lähtiessämme koin vihdoin sen kauan odottamani Sirpa Kähkös-momentin: pienellä nimettömällä kojulla, jossa ei näkynyt myyjää, olisi ollut tarjolla pässinpökkimiä villasukkia, pari kalakukkoa ja viinimarjamehuja lasipulloissa. Kuljin kojun ohi kolme kertaa aikeissa ostaa jotain, mutta myyjä oli koko ajan kateissa. Eipähän mitä.