Engelsmannia pakoon

Noora ja Oolanninsota, Laila KohonenLaila Kohonen on minulle tuiki tuntematon lasten- ja nuortenkirjailija, jonka teokseen Noora ja Oolannin sota (Tammi, 2005) päädyin ahkeralla googlettamisella. Kun ihminen yrittää sukeltaa kaukaiseen aikaan historiallisella tarkkuudella, silloin kaikki keinot on käytettävä. Autonomian ajan sotahistoria ei ihan ole ykköslukemistoani, mutta Krimin sodan vaikutuksia tuon ajan ihmisten arkeen on ollut selvitettävä. Siksi on ilahduttavaa huomata, että aiheesta on kirjoitettu jopa lapsille ja nuorille.

Noora ja Oolannin sota tuntuu enemmän lasten- kuin nuortenkirjalta, vaikka sen päähenkilö, kalastajan tytär Noora on jo 14-vuotias ja pelaa silmäpeliä suutarin kisällin kanssa. Ikähaarukointi tosin tuntuu turhalta, sillä viihdyin itsekin sen maisemissa 41-vuotiaana. Teoksessa seurataan pikkupiiaksi lähetetyn tytön sopeutumista suomenruotsalais-venäläiseen rikkaaseen perheeseen, jonka melkein satavuotias matriarkka, everstinna Maria Purpur asuu Kotkan saarella, kasarmien ja meren syleilyssä. Krimin ja sen sivutuotteen Oolannin sodan aikana kasarmi on tyhjentynyt ja saaren asukkaita evakuoidaan. Farmor Maria ei kuitenkaan haluaisi lähteä, vaan mieluummin jäisi kuolemaan paikalliseen ortodoksikirkkoon. Ortodoksisuuden tuntu on romaanissa elävä ja vahva. Se saattaa innostaa nuoria lukijoita jopa kirkkokiertueelle.

Engelsmannin kesäksi kutsuttiin siis kesää 1854, jolloin moni kansanihminen saattoi kuulla ensimmäistä kertaa tästä vieraasta kansasta.  Engelsmannit ovat tuntemattomia vihollisia, joihin kukaan ei oikein osaa suhtautua. Sotaa päivitellään suomalaisille turhana, mutta keisarin käskyä rannikkokaupunkien evakuoinnista ja arvoesineiden piilottamisesta totellaan. Kun Noora ja Maria-mummo kohtaavat engelsmannit saarellaan, he pelkäävät joutuvansa tuhopolton uhreiksi, mutta lopulta engelsmannit jopa tuovat kaksikolle ruokalähetyksen kirkon turvapaikkaan, jota ei polteta. Sotilaat kunnioittavat vanhojen ihmisten ja lasten koskemattomuutta.

Oolannin sodan tuhot olivat pahempia Pohjois-Pohjanmaalla, Kokkolassa ja Raahessa kuin Kymessä. Sodan tiimoilta minua kiinnostavat enemmän kuin taistelut sen aikaansaama jälkipyykki Britannian parlamentissa. Hyökkäys Suomeen kirvoitti esimerkiksi uskovaisissa kveekareissa niin suurta katumusta, että Pohjanmaalle lähetettiin sotakorvauksia yksityisten ihmisten varoista. Raahessa on vielä tätä nykyä Kveekarinkatu, ja Britanniassa on äskettäin tehty ooppera Lewesin kaupungissa olleista suomalaisista sotavangeista. Kaikki tämä ei mahdu Kohosen teokseen, mutta kotkalaisten kalastajien pohdinnat sodan syistä ja seurauksista tuntuivat autenttisilta. Sain siis teoksesta tuntuman siitä kielestä, jolla tapahtumia on aikanaan puitu.

Teoksen henkilöistä osa on oikeasti eläneitä, joten teos asettuu mukavasti fakta-fiktion tai faktion maastoon. Sodan jännityksen ja kauhujen lisäksi teos dokumentoi uskollisesti rahvaan ja ”paremman väen” suhteita ja rahvaan nuorten pakotettua aikaista itsenäistymistä, jota tämän päivän näkökulmasta lapsityövoimaksi kutsutaan. Kohosen kertoma tarina pikkupiian sopeutumisesta fiiniin salonkielämään on lempeän armollinen: arkiset koettelemukset eivät tässä ole puhdasta riistoa, vaan talon vanha emäntä suhtautuu piikoihin kokonaisina ihmisinä.

Vaikka teoksessa jännitystä riittää, se on kirjoitettu tarpeeksi ilmavasti nuoren lukijan tarpeita varten. Luonto ja aistivoimaisuus ovat tärkeämmässä roolissa kuin eksakti historia. Uppouduin lukijana täysin ajan henkeen ja saaristolaiselämän kuvaukseen, mutta olisin odottanut henkilöhahmoilta hieman enemmän särmää tai psykologista syvyyttä. Tällaisenaan tarina on suoraviivainen ja realistinen kahden toisistaan kaukaisen sukupolven selviytymistarina, ja kertomus nuoren ja hyvin vanhan ihmisen kohtaamisesta ääriolosuhteissa. Elämästä ja kuolemasta taistellessa yhteiskuntaluokalla ja statuksella ei enää ole suurta merkitystä. Jäljelle jää vain hauras ihmisyys.

Postaus liittyy myös bloggareiden haasteeseen ”Nostalgiset nuortenkirjat”, johon olen osallistunut viime viikkoina muutamalla tekstillä. Vaikka tämän teoksen etsin käsiini puhtaasti tiedonjanossa, se osoittautui hienoksi lisäksi wanhanaikaiseen tyttökirjakokoelmaani. Erityisesti toivoisin, että tämän tyyppistä fiktiota käytettäisiin hyväksi peruskoulun historian opetuksessa. Omalta koulu-uraltani en muista minkään tuntosarven nousseen aiheesta Krimin tai Oolannin sota, ja vasta parin vuoden aikana olen onnistunut muodostamaan aiheesta jonkinlaisen kokonaiskuvan, senkin johtuen sukututkimuksellisista syistä. Jos sota olisi joskus kerrottu tavallisen kansalaisen tai nuoren tytön perspektiivistä, laajempikin kansainvälispoliittinen draaman kaari olisi ehkä avautunut.

Parempi myöhään kuin ei milloinkaan.

Woodbrooke ja Mahatma Gandhin varjo

WoodbrookePäädyin viettämään viikon Birminghamissa, koska löysin kiinnostavan majapaikan, kveekareiden ylläpitämän Woodbrooke Quaker Study Centren kaupungin laitamilta Bournvillen kylästä. Kveekareiden uskoon ja elämänkatsomukseen olen tutustunut pikkuhiljaa vuosien varrella, ja koen sen olevan hyvin lähellä omia arvojani, ehkä lähempänä kuin muiden tuntemiani kristillisten ryhmittymien. Alunperin ilmoittauduin keskuksen viikonloppukurssille, mutta suunnitelma muuttui viikon mittaiseksi turismiksi perhesyistä. Kuitenkin ajatus majoittumisesta kveekareiden keskuksesta kihelmöi jo etukäteen.

032Woodbrooken kurssikeskus perustettiin jo v. 1903 suklaatehtailija George Cadburyn (1839-1922) perintötilalle. Cadbury tunnettin aktiivisena kveekarina ja työväenluokan sosiaalisten olojen parantajana. Hän rakennutti suklaatehtaansa ympärille Bournvillen ”mallikylän”, jossa oli erityyppisiä asuntoja eri elämänvaiheessa oleville työntekijöille. Erityistä huomiota laitettiin työntekijöiden harrastustoimintaan ja viherrakentamiseen. Bournvillen alue on edelleen puistomainen paratiisi runsaine ulkoilualueineen ja hyvinhoidettuine pihoineen. Sen puistoissa tapaa eksentrisiä hahmoja, kuten afrikkalaisia oopperalaulajia ja eläkkeellä olevia pienoisveneharrastelijoita. Lähimailla on n. kilometrin säteellä jopa kaksi kveekareiden hartauspaikkaa, Bournvillen ja Selly Oakin kokoukset, jotka molemmat tapaavat sunnuntaiaamuisin uskollisesti. Oikealla kuva Bournvillen ystävien rakennuksesta.

Woodbrooken kartanoalue on luultavasti villimmässä kunnossa kuin 1800-luvulla varojen ja työvoiman puutteessa, mutta osittain rämettynyt puutarha kertoo ekosysteemin luonnonmukaisuudesta. Kävely tiluksilla on kuin kävelisi viidakossa. Salaisia piilopaikkoja löytyy kaikkialta. Mieleeni juolahti lapsuudessa rakastamani teos Frances Hodgson Burnettin Salainen puutarha, vaikka siinä kuvattu ympäristö onkin Woodbrookea kaupunkimaisempi. Paikka lupaa omaa tilaa ja rauhaa – jopa ruokasalissa oli hiljainen pöytä retriittiä kaipaaville.

Gandhi LancashireWoodbrooken historian tähtihetkiin kuuluu Mahatma Gandhin vierailu keskuksessa v. 1931. Noihin aikoihin paikalliset britti-imperialismia vastustavat aktivistit olivat innokkaita oppimaan gandhilaiseen tapaan kehräämistä ja khadi-kankaan kutomista. Gandhi-jin luentoa keskuksessa oli kuulemassa 300 ihmistä sadalle suunnitellussa salissa. Gandhin huone oli numero 13, jonne kuulemma on aina kysyntää – itse en osannut moista kysyä ja olin tyytyväineen huoneeseen numero 56. Joka suhteessa historian havina tuntuu sokkeloisessa rakennuksessa. Jos seinät voisivat puhua, ne puhuisivat varmasti radikaalimmista poliittisista ideoista kuin mitä keskuksessa kuulee tänä päivänä. Viereisessä kuvassa Gandhi puhumassa Lancasterin tehdastyöläisille. Woodbrooken seinillä oli vastaavia kuvia Birminghamin vierailusta. Melkoinen rokkitähden kiertue on ollut kyseessä.

Woodbrooken huoneet haisevat vanhalle talolle ja lieville kosteusvaurioille. Muuten keskuksessa on todella siistiä ja palvelu pelaa esimerkillisesti. Kylpyhuoneet ovat äskettäin rempatut ja tarjolla on maailman parasta hunaja-sitruunaruoho-suihkugeeliä ja shampoota. Sängyt olivat supermukavat ja muutenkin uni maittoi rauhallisessa puistossa. Superallergisille en paikkaa suosittele, mutta itse en saanut homeallergiaan viittaavia oireita. Aamiaispöytä on runsas ja niin luomuinen, ettei edes täyden brittiaamiaisen syöminen tuntunut suurelta synniltä. Keskuksessa voi myös halutessaan tilata puoli- tai täysihoidon – keittiö vaikutti ammattimaiselta ja monipuoliselta, vaikka en muille aterioille osallistunutkaan. Kveekareiden toiminnasta kiinnostuneille on tarjolla aamuisin puolen tunnin hiljainen hartaus ja iltaisin vartin mittainen hartaushetki. Tietysti keskuksessa voi ja saa olla ilman mitään hengellistä intressiä, eikä ilmapiiri muutenkaan tuntunut ahdasmielisen uskonnolliselta.

Maailman ympäri rakkaan kanssa

mt_kanchenjungaKun on aikansa postittanut isojen kustantajien uutuuskirjoista ja paljon kiitosta saaneista bestsellereistä, on hyvä katsoa aidan toiselle puolelle ja lukea pienten kustantajien vähemmän tunnettuja nimiä ja jopa omakustanteita. Tämä ei ole tietoista politiikkaa, vaan usein nämä sivupolut ovat ”löydettyä” kirjallisuutta, kierrätyskorien löytöjä, joiden uskon fatalistisesti asettuneen tielleni poimittavaksi pois kuleksimasta.

Walesissa asuvan tanskalais-intialaisen kirjailija Leela Duttin teoksista sain paperimainoksen eräässä tilaisuudessa Tampereella. Mahdollisesti kirjailija on tuttavan tuttava. Mainos innosti ja kosketti. Koska myös aihepiirit tuntuivat hämmentävän tutuilta, tilasin hänen viimeisimmän romaaninsa  Only a Signal Shown (2012) Kindleen Amazonin kautta.

Only a Signal Shown on romaani, joka ehkä profiloituisi paremmin matkakirjana. Tässä seurataan Eleanor-nimisen matkakirjailijan kolmisenkymmenvuotista taivalta entisen poikaystävänsä, TV:stä tutun sankariarkeologin Alecin ystävänä ja on/off-rakastajana. Pari erosi nuorena Eleanorin annettua rukkaset Alecin kosinnalle, mutta kohtaavat jälleen Alecin mentyä lohdutuspalkintona naimisiin oman kylän tytön kanssa. Alecin perhe on kuitenkin kovin dysfunktionaalinen vaimon vakavan mielenterveysongelman vuoksi. Alecin matkustellessa ja vaimon oltua pitkiä jaksoja mielisairaalassa lapsia hoitavat pysyvämmin isovanhemmat.

Molempia yhdistää rakkaus matkustamiseen ja erikoisten näkökulmien etsintä maailman ihmeisiin. Rakastetut tapaavat ainakin kuudessa eri maassa ennen kuin saavat toisensa. Hienoin kuvauksista on reissu Intian Darjeelingiin katsomaan Kachenjungan vuorta. Jaksoinkin rämpiä läpi tylsemmätkin osiot Himalajan auringonnousun valossa, sillä en tiedä mitään niin huikeaa kuin ajatus junamatkasta Darjeelingiin. Tässä reissataan Intian, Nigerian, Lesothon ja Grand Canyonin lisäksi myös kaikissa Pohjoismaissa, Suomi mukaanlukien, Venäjällä ja Italiassa, joka on Eleanorin toinen kotimaa.

Romaanissa on paljon lupaavia aineksia: se on tyypillinen 1950-luvulla syntyneiden sukupolvitarina, jossa verrataan omien vanhempien sotakokemuksia 1970-luvun vapaaseen rakkauteen. Eniten tässä verrataan britti- ja italialaisia perhekulttuureja, tosin samaan soppaan sekoitetaan vielä tanskalaiset vaikutteet. Rakastavaisten laajennettuun perheeseen kuuluu vielä intialaisia ja afrikkalaisia. Monikulttuurisuuden kuvaus on luontevaa. Meininki on hyvin kosmopoliittia ja liikkuvaista, mutta kirjailija ei missään vaiheessa juonta analysoi kaiken matkustamisen merkitystä eikä tuo esille esimerkiksi taloudellisia rajoitteita. Päähenkilöt pitävät itsestäänselvänä, että salainen tapaaminen toisella puolella maailmaa järjestyy jollain tapaa lyhyelläkin varoitusajalla.

Päähenkilö Eleanor ei ole tyypillinen romanttinen sankaritar, vaan uhrautuva altavastaaja. Vaikka hän menestyy urallaan, hän on häiritsevällä tavalla tarrautunut Aleciin – huolimatta siitä, että hän yrittää suhteita myös muiden hankalien miesten kanssa. Kuvattavan suhteen epämääräisyys ei sinänsä haittaa – tarvitsemmehan me muunkinlaisia tarinoita kuin yksinkertaisia boy meets girl-saagoja, mutta olisin kaivannut kerrontaan enemmän itseironiaa ja huumoria. Eleanorista tulee Alecin vanhemmille ja lapsille jonkunlainen kunniatäti, eli hän lunastaa paikkansa suvussa kärsivällisyydellä ja hyvillä teoilla. Alecin isän Normanin koettelemukset sota-ajan Italiassa on koskettava juonenkäänne. Sukupolvien välinen dialogi tuntuukin tässä uskottavammalta teemalta kuin itse romanssi.

Teos tuntuu täyteen lastatulta laivalta – vähemmillä aineksilla olisi saanut aikaan vakuuttavamman juonen. En tiedä, onko kirja omakustanne vai jonkun pienen kustantamon tuotos – joka tapauksessa siinä on paljon kotikutoisia ainesosia. Jotenkin tuntuu, että romaani olisi kirjoitettu mittatilaustyönä kirjailijan lähipiirille muistoksi yhteisistä matkoista. Duttin biografian mukaan romaanissa on jonkun verran omaelämäkerrallisia aineksia, mutta itse rakkaustarina on sepitetty.

Arkielämässään Walesissa Leela Dutt on aktiivinen kveekari ja aktivisti kodittomien puolesta. Osa hänen tuotannostaan käsittelee lähemmin uskoon liittyviä teemoja. Jos vielä luen toisen teoksen häneltä, se tulee olemaan Kingfisher Blue (1996), kokoelma kveekareiden kertomia tarinoita uskostaan ja elämästään.

 

Rakkautta saarivaltakunnissa

Marjatta BryanMarjatta Bryanin omaelämäkerrallinen teos Rakkauden koulu alkoi Viipurissa (Yliopistopaino, 1999) kulkeutui luokseni tänään kveekarien hiljaisesta  kokouksesta Tampereen Pyynikiltä. Teos on enemmän henkisen tiedon ja hengellisen kasvun todistajanlausunto kuin kaunokirjallinen omaelämäkerta tai tarkka historiallinen dokumentti, mutta varmasti Karjalan ystävät saavat siitä jotain kimmoketta itärajan taakse matkailuunkin. Se on kirjoitettu varsin kveekarimaisesti, eli turhia sanoja ja rönsyjä vältellen.

Marjatta Bryan on kveekari ja yksi kansainvälisen työleiriliikkeen pioneereista. Minullakin on suht pitkä tausta työleiriläisenä eri Euroopan maissa, vaikken ole Suomen paikallisessa siivessä aktiivisesti puuhannutkaan. Työleiriliikkeen historiasta tuli aikoinaan kaikilla leireillä jotain infoa, mutta pääpainotus leireillä oli aina tekemisessä, ei lukemisessa. Rauhankasvatuksen ideologia tuli kuitenkin leireillä selväksi vielä 1990-luvulla. On siis hyvä tutustua liikkeen historiaan näin jälkijunassa samalla muistuttaen itselleni, että leirit ovat avoimia varttuneillekin hakijoille.

KVT-järjestö perustettiin Suomeen v. 1947 ja jo sitä ennen Bryan osallistui maan ensimmäiselle kansainväliselle työleirille Lapissa, jonka järjestivät amerikkalaiset kveekarit. Bryaniin teki suuren vaikutuksen se, kuinka toiselta mantereelta tulleet nuoret olivat aidon huolissaan tuntemattomien lappilaisten elinoloista ja päivittäisestä selviytymisestä. Bryanin kielitaitoihin luotettiin työleiriliikkeessä ja hän lähti pian kiertämään Eurooppaa amerikkalaisten mukana. Englannissa hän rakastui totaalikieltäytyjä-Alexiin, joka oli ollut vankilassa vakaumuksensa vuoksi. Jumala järjesti niin, että vähävarainen Marjatta sai jäädä kveekareiden kurssikeskukseen Woodbrokeen lukukaudeksi ja tutustua paremmin sulhasehdokkaaseensa. Tästä alkoi 50 vuoden avioliittopolku ja uusi elämä Englannissa, jossa ymmärtääkseni Bryan on vetänyt viimeiset pari vuosikymmentä kveekariystävilleen puhetilaisuuksia nimellä Rakkauden koulu. Vanhan rouvan opetusvideo löytyy mm. YouTubesta ja hänen todistajalausuntojaan kuolemasta kveekareiden eri nettisivuilta.

Teoksen pääpaino on Bryanin lapsuudessa ja nuoruudessa, jota alun perin savolainen seitsenlapsinen perhe vietti Viipurin Papinsaaressa, Itämeren syleilyssä. Köyhä perhe sai huollettavakseen kalastajasaaren mökin pilkkahintaan ja samalla vanhemmat toimivat läheisen poikakodin talonmiehinä. Onnea Viipurissa kesti viisi vuotta, kunnes perhe evakuoitiin taistelujen alta lokakuussa 1939. Perhe eli pitkälti omavaraistaloudessa ja lapset koulittiin rankkaan työntekoon varsinkin kesälomien aikana (melko tyypillistä noina aikoina). Papinsaari oli perheen oma, yksityinen paratiisivaltakunta, jonka onnen sisarukset pystyivät myöhemmin uudelleen luomaan vain mielikuvituksessaan – saarten vähäinen asutus kun oli sodan aikana tuhottu, eikä ketään heistä houkuttanut matkustaa niille, vaikka olivatkin käyneet turisteina Viipurissa. Taatusti tuhotun lapsuusmaiseman kohtaaminen on hirvittävä pettymys kelle tahansa. Marjatan päätyminen asumaan isommalle saarelle loppuiäkseen ei olekaan välttämättä silkkaa sattumaa. Asuminen meren rannalla suht kosmopoliitissa, avoinhenkisessä Viipurissa kun on tunnetusti inspiroinut monia suomalaisia kansainvälistymään.

Vaikka Bryanin muistot saarelta ovat enimmäkseen idyllisiä, niihin liittyy myös kansalaissodan varjot ja nuoren tytön pelottava kokemus intuitiosta: käydessään kotisaarensa naapurissa Naulasaarella hän löysi vanhan tykkipatterin ja tiesi sydämessään jotain kammottavaa tapahtuneen siellä. Luita ja pääkalloja löytyi myös lähimetsien hautapaikoilta. Vasta myöhemmin hän sai kuulla, että hänen kotinurkkansa olivat toimineet jopa 500 punaisen teloituspaikkana. Tyypilliseen  kveekarimaiseen tapaan hän ei ota suoraa poliittista kantaa kansalaissodan kauhuihin, mutta antaa ymmärtää, että hänen oma valkoisten puolella Viipurissa taistellut enonsa ja isänsä katuivat vanhemmilla päivillään tekojaan. Tämä osio kosketti minua erityisesti, sillä etsin itsekin jälkiä eräistä kansalaissodassa teloitetuista Viipurin läänissä.

Teoksesta syntyi kipinä tutustua lähemmin Bryanin varsinaisiin hengellisiin puheisiin ja opetuksiin – hän tuntuu olevaan elementissään juuri puhujana, ei niinkään asioiden tarkkana paperille kirjaajana.

Joenpohjan arkeologiaa

oatesjoycecarol_mudwomanJoyce Carol Oates on ollut minulle vaikea kirjailija pitkään. Kaveripiiristä on kuulunut hehkutusta hänen romaaneistaan jo vuosikausia, mutta itse en ole päässyt hänen kanssaan puusta pidemmälle. Kai lukuharrastuksessa tyydyttävintä on, kun saa jonkun henkisen lukon avattua ja tutustuttua ”vaikeaan” kirjailijaan, josta on ollut negatiivisia ennakko-oletuksia. Näin kävi nyt Oatesin kanssa: luin hänen uusimman teoksensa Mudwoman miltei ahmimalla, enkä edes ahdistunut, vaikka sisältö oli nimensä mukaista: mutaista ja psykologisesti korkeajännitteistä.

Päähenkilö Meredith Ruth Neukirchen (tuttavallisesti ”MR”) on tullut lapsena pelastettua mutaisesta joenpohjasta, jonne hänen psyykkisesti epätasapainoinen äitinsä on hänet hylännyt. Hänet adoptoi kiltti lapseton kveekaripariskunta, jonka luona M.R. saa avarakatseisen ja syvästi henkisen kasvatuksen. M.R. pääsee Ivy League-yliopistoon opiskelemaan ja erikoistuu filosofiaan, edeten menestyksekkääksi professoriksi ja lopulta toisen yliopiston rehtoriksi. Rakkausrintamalla M.R. ei ole koskaan kukoistanut, vaikka onkin ollut parikymmentä vuotta salasuhteessa naimisissa olevan itseään vanhemman tähtitieteilijän kanssa. Rehtorin paikan vastaanottaminen ja uusi elämä tyhjässä ja kummittelevassa virka-asunnossa sysää M.R:n kaivamaan menneisyytensä haamuja ja ajaa hänet lopulta psyykkisen romahduksen partaalle. Ennen niin täsmällinen ja luotettava hallinnoija alkaa tehdä ohareita, myöhästellä ja käyttäytyä omituisesti julkisissa tilaisuuksissa. Lopulta hänellä ei ole muuta vaihtoehtoa kuin kohdata häntä riivaamat arvoitukset palaamalla asumaan leskeksi jääneen adoptioisänsä luo.

Kirjassa kuvataan ikimuistoisesti pohjoisen New Yorkin osavaltion syrjäseutujen maisemaa, erityisesti  sitä kuivunutta jättömaata joka ennen oli joen pohja ja josta Meredith pienenä löydettiin. Kriisivaiheessaan hän saa pakkomielteen käydä ajelulla näissä maisemissa etsien jälkiä mahdollisista verisukulaisistaan. Tunnelma tienvarsien kuppiloissa ja bensa-asemilla on välitön, mutta jokseenkin atavistinen – paikallisen väestön nurkkakuntaisuus ja huono yleissivistys korostuvat akateemisen tähden katseessa. Oates kertookin tässä epätyypillisestä luokkaretkestä, mutanaisesta joka ”nousee” joen pohjasta nuhruisen sijoitusperheen kautta turvalliseen keskiluokkaiseen adoptioperheeseen. M.R:n pääsy huippuyliopistoihin tuntuu kuitenkin hänen adoptiovanhemmistaan petokselta, sillä he olisivat halunneet tyttärelleen tavallisempaa elämää. Yliopisto, jonka arjesta Mudwoman kertoo, on koordinaattien perusteella Princeton (vaikka sitä ei nimeltä mainita) – sama yliopisto jossa Oates on kunniatohtorina.

Lapsuudentraumojen lisäksi tässä otetaan vahvasti kantaa Afganistanin ja Irakin sotia vastaan, pohditaan äärioikeiston poliittisia mobilisaatiostrategioita, hyväntekeväisyyden oikeutusta ja monia muita vakavia yhteiskunnallisia teemoja. Teos ei ole kevyttä luettavaa, ja voi paikoitellen karmia heikkohermoisia – itseäni ainakin karmi kuvaus M.R:n visiitistä hänen biologisen äitinsä luo vankimielisairaalaan. Hauskempaa luettavaa oli kuvaukset Agathan ja Konradin kveekariuskosta, pyrkimyksestä kasvaa valoa kohti ja heidän erikoisesta kielenkäytöstään.

Tutuinta romaanissa oli akateemisen nelikymppisen naisen poukkoilu ihmissuhderintamalla – tässä kuvataan kahta syvästi dysfunktionaalista suhdetta ja erityisesti egoististen tutkijamiesten törttöilyjä aivan kuin ne olisivat otteita omista päiväkirjoistani takavuosilta. Huippuyliopiston ihmiset ovat tässä kauttaaltaan angstisia tai mielenvikaisia, ja monella tavalla rehtorin virka muodostuu M.R:lle henkiseksi vankilaksi. Oates jättää M.R:n kohtalon sopivan avoimeksi, mutta teos jaksaa yllättää loppumetreilläkin useamman kerran. Kerronta pitää lukijansa varmassa otteessa loppuun saakka, enkä ainakaan itse ollut tämän joenpohjan sukelluksen jälkeen välittömästi takaisin kotitodellisuudessani.

Liftikyydillä kauas pois

Olin viikonloppuna töissä Maailma Kylässä-festareilla Helsingissä. Festareiden sisällä oli myös Mahdollisuuksien Tori, joten tutustuin nyt sitten kahteen sellaiseen metropolissa ja periferiassa (Tampereella en ehtinyt, vaikka oli pyhä aikomus). Lieksan kokemus oli kieltämättä henkilökohtaisempi ja autenttisempi, Helsingissä homma vedetään professionaalisesti ja meininki on niin hyperaktiivista, ettei sitä jaksa tolkullisena kuin muutaman tunnin annoksen kerrallaan.

Mukaan tarttui iso kourallinen rintamerkkejä, ilmaisia kirjoja ja hyvää tahtoa. Töiden ulkopuolella tapasin ison joukon kehitysmaa-aktivisteja, erityisesti lapsityövoiman vastustajia, vanhoja kavereita ja pari paikallista kveekariakin. Lapsi hankki itselleen onnenpyörästä kaksi teepaitaa, sinisen ja keltaisen, joissa kummassakin lukee ”Made in EU”. Tuliaiskassi on täynnä hyviä aikomuksia, ehkä parin niistä toteutankin.

Jostain syystä tänä vuonna en kokenut tyypillistä ahdistusta tai vitutusta, oloni oli hilpeä kumpanakin päivänä jopa pahimman Jukka Poika-kaaoksen keskellä. Jukka Pojan konsertin aikana kaikki halukkaat eivät päässeet alueelle. Kuuntelin poikani kanssa Jukka Poikaa hyvältä näköetäisyydeltä puoli keikkaa, oma suosikkibiisini on Siideripissis. Biisi on niin ärsyttävä, että se jakaa kansan eka soundeilta. Itseäni se vaan viihdyttää, olen jo aiemmin kategorisoinut itseni Homma-foorumin tyyliin sidukkavalaaksi, eikä mulla ole mitään ongelmaa tämän identiteetin kanssa. Tilannettani monimutkaistaa taustani: näytän tyypilliseltä itähelsinkiläisen lähiön sidukkavalaalta ja samalla olen tohtori, globaalisti verkostoitunut ja jatkuvasti liikkeessä. Haluan olla henkeen ja vereen Jukka-Pojan Siideripissis, minusta laulu on mahtava antiteesi sille ilkeämieliselle äärioikeistolaiselle scheiballe, josta luen korvat punaisena maamme keskustelupalstoilla.

Tunnelma oli katossa, lähelläni bailasivat enimmäkseen lapsiperheet. Sen jälkeen iski klaustrofobia. Paikalla todellakin oli liikaa väkeä. Lähdimme pois ja kuuntelimme loput keikasta kaukana nurmikolla Hare Krishna-lounaan parissa. Ruoka lohdutti ja viilensi tunteita. Vaikka en Krishna-ideologiaan muuten uskokaan, voisin alkaa heidän jäsenekseen vain kulinaarisista syistä. Pitänee käydä lähiaikoina Kampin temppelissä ruoka-aikaan. Ruoka ravitsee ja samalla jättää ihmiseen poikkeuksellisen keveän olon.

Jukka Pojan keikan jälkeen Rautatientorin lavalla esiintyi helsinkiläinen monikulttuurinen kokoonpano Ethnopolis, jonka laulajana on espanjalainen Cinta Hermo ja rumpalina tansanialainen Menard Mponda. Muiden jäsenien nimiä en nyt muista, mutta he olivat Australiasta, Pohjois-Afrikasta ja Lähi-idästä. Osa porukasta opiskelee Sibelius-Akatemian maailmanmusiikin maisteriohjelmassa ja tämä oli kokoonpanon eka julkinen keikka. Musiikki oli aidosti fuusiota, päällimmäisenä ehkä pohjoisen Afrikan ja Espanjan soundit, mutta maustettuina afrikkalaisin, arabialaisin ja australialaisin soittimin. Cinta veti valkoisessa flamencomekossaan niin hienosti, että melkein itku pääsi, mutta myös kaksi mieslaulajaa ylittivät itsensä kuusinolla. Joka ikinen bändistä pääsi oikeuksiinsa ammattilaismuusikkona, vuoropuhelun ilo oli kaikkialla ilmassa. En ole moneen vuoteen kokenut noin hienoa konserttia. Sydän ja sielu nauttivat, pää unohti olemassaolonsa. Tämä on mielestäni musiikin perimmäinen olemus.

Maailma kylässä-festivaalin idea perustuu lähestyttävyyteen ja ilmaisuuteen. Festivaali on avoin jokaiselle kaupunkilaiselle ja muualta tulleelle. Tilaisuus varmasti herättää ihmisissä kaikenlaisia tunteita, itsellenikään kokemukset vuosien varrella eivät ole aina olleet puhtaan ruusuisia. Suhtaudun skeptisesti kulttuurien shoppailuun, hamppuhippinostalgiaan ja basaarimeininkiin. Mutta voimien näytöksenä festivaali on huikea. Kaikenlaiset ihmiset vaivautuvat tulemaan paikalle ottamaan selvää, mitä he voisivat tehdä paremman maailman hyväksi. Kenellekään resepti ei ole sama. Tällä kertaa tajusin vihdoin festivaalien pointin kuunnellessani ääniä, joista jokainen täydensi toisiaan laimentamatta toisiaan. Ethnopolis kertoi minulle enemmän monikulttuurisuuden lupauksesta kuin 100o lukemaani teosta. Pääsin etnomusikologisella liftikyydillä kauas pois huolistani, päällimmäisistä tarpeistani, maailmallisista pyrkimyksistäni, tavoitteistani, jopa haaveistani. Tällainen pään nollaaminen on harvinaista näinä kiireisinä aikoina.

Matka sisimpään

ImageSain eilen tutustua Tampereen kveekareiden hiljaiseen tapaamiseen. Olen lukenut ryhmästä Kirkkosanomista ja pitänyt sen tapaa palvella Jumalaa kiinnostavana, mutta olen ylipäänsä laiska lähtemään mukaan uusiin porukoihin. Yleensä tarvitaan sysäisy ulkopuolelta. Eilen se oli niin vahva, että tuntui melkein johdatukselta. Kokemus oli valaiseva, aion jatkaa harjoitusta syksyllä.

Oikeastaan ensimmäinen kosketukseni kveekareiden elämäntapaan tapahtui jo kahdeksan vuotta sitten Britanniassa, kun osallistuin akateemiseen seminaariin Järvialueella paikassa nimeltä Rookhow Centre (kuva ylhäällä). Vaikka kokous ei liittynyt millään tapaa kristillisyyteen eivätkä suurin osa osallistujista olleet kristittyjä, sen järjestäjä toimi mielestäni kuin kveekarit. Kuuluisa professori oli roudannut meille itse supermarketista ruoat ja halusi tieten tahtoen kokata koko jengille itse. Nukuimme kerrossängyissä tuossa vuonna 1725 rakennetussa kivitalossa ja pidimme seminaaria viereisessä ”Friends’ Meeting Housessa”. Paikan henki oli vahva, se jotenkin ohjasi välittömyyteen ja vaatimattomuuteen. Siellä oli hyvä hengittää. Ja tietysti luonto, paikkaa ympäröivä suuri ”Kveekareiden metsä”, oli henkeäsalpaava.

Toinen asia, jonka juuri sain selvää kveekareista, on liikkeen historiallinen kytkös kansainvälisiin työleireihin. Suomen KVT-järjestön historia on sidoksissa kveekareiden historiaan. Suomalaisia englanninkielentaitoisia nuoria kutsuttiin Lappiin avustamaan Amerikan kveekareiden komiteaa uudelleenrakennuksessa vuosina 1945-7. Yksi pioneereista oli Taisto ”Stade” Saarinen, joka kertoo värikkäästi järjestön alkuajoista KVT:n historiikissä. Alkuaikoina suomalaisillakin leireillä oli tapana pitää aamuisin hiljainen kokoontuminen.

Osallistuin nuorempana työleireille neljänä kesänä ja näillä leireillä opin enemmän kulttuurieroista ja konfliktien ratkaisusta kuin yhdelläkään yliopistokurssilla. Rauhanaate ja erilaisuuden hyväksyminen olivat leirien parasta antia. Viime aikoina olen huomannut, että KVT:llä on erityisiä leirejä jopa meille perheellisille ja senioreille. Tekisi mieli palata tuohon tapaan matkustaa ja kokea maailmaa.

Aina ei kuitenkaan tarvitse lentää Euroopan toiselle laidalle oppiakseen elämään ihmisiksi erilaisten ihmisten kanssa. Matka sisimpään ja ihmisyyden olemukseen voi hyvin alkaa kotoa.