Terroristi opettajainhuoneessa

Teos: Antti Vihinen: Punainen prinsessa (Into, 2021)

Äänikirjan lukija: Jukka Pitkänen

Tänään minulla ei ollut lähetysompeluseuran tunnelmat käsitöitä tehdessä, vaan melkein jännäkakka housuissa. Kuuntelin kirjaa, jonka yksi tapahtumapaikka oli aivan kotinurkillani, Pyhäjärven saarella, jonka edustalta löydettiin kuollut saksanopettaja Helga Konrad.

Tämä yksinäinen nainen oli palvellut Kalevan lukion saksan opettajana yli kolmekymmentä vuotta. Hän asui Hervannan Atomikadulla, mutta rakkaampi paikka hänelle oli mökkisaari, kesäparatiisi, jossa hän harrasti öljyvärimaalausta. Helgan tauluissa kuvattiin erikoisia tapahtumia, niissä oli ripaus kauhua ja väkivaltaa. Kuten palava vene iltahämärässä Suomenlahden aallokossa.

Kovin harva tamperelainen oli oikeasti tutustunut tähän salaperäiseen saksalaiskaunottareen, vaikka ainakin nuorempana hän oli ollut lukiopoikien päiväunien kohde. Paikallinen komisario Ruokosalmi muisti kerran suudelleensa opettajaa, ja kehtasi retostella tällä kuolinsyytutkimuksen aikana.

En paljasta juonesta liikaa, jos kerron, että tämä hiuksia nostattava saaga liittyy Baader-Meinhofin äärivasemmistolaiseen RAF-terroristiryhmään, ja sen yhteyksiin DDR:ään. Toki ryhmästä löytyy myös yllättävä suomalaisvahvistus, jonka identiteetin paljastuksesta myös Saksan valtion salainen poliisi on kiinnostunut. Vaikka terroristiryhmä oli julkisesti ilmoittanut lopettaneensa toimintansa vuonna 1998, sen jättämä jälkipyykki oli vielä pestävänä vuonna 2018, johon romaanin nykyhetki sijoittuu.

Minulla ei 70-luvun lapsena ollut vahvaa muistikuvaa Baaderista tai Meinhofista, mutta kyllä tapausta politiikan tutkimuksen opinnoissa jotenkin sivuttiin. Oma kiinnostukseni Saksaan, ja varsinkin sen lähihistoriaan, on syventynyt vasta viime vuosina, joten tämä oli ensimmäinen lukemani teos Baader-Meinhof-kultista, ja pirun onnistunut sellainen myös tiedollisesti.

Yksi keskeinen etappi romaanissa on vuoden 1975 ETYK-kokous Helsingissä, jossa monien asiantuntijoiden mielestä sinetöitiin Euroopan tulevaisuuden suunta. DDR:n johtajat, mukaan lukien Erich Honecker, käyttäytyivät kokouksessa poikkeuksellisen voitonriemuisina, ehkä siksi, että isäntämaa Suomi oli ollut heille niin pitkään myötämielinen. Oih, olisinpa ollut vaikka opiskelijaharjoittelija noissa geimeissä. Mutta olin tuolloin alle kolmevuotias, enkä realistisesti voi muistaa tapahtuneesta kuin sen, mitä myöhemmin historian tunneilla kerrottiin.

Antti Vihinen kertoo loppusanoissa kirjoittamisen motivaatiostaan, ja pitkä perehtyminen aiheeseen kyllä näkyy kerronnan itsevarmuudessa. Tämän lisäksi romaaniin mahtuu hieman leppoisampaa Tampere-kuvausta, jonka paikallisuuden tuntu on vähintään yhtä väkevää kuin Seppo Jokisella. Pikilinnan talon mustasukkaisuusdraama toi muuten vakavaan vääntöön sopivaa koomista helpotusta. Toki kotoisuutta lisäsi myös se, että olen myös asunut Pikilinnassa. Ja talossa oli todella huono ilmanvaihto.

Itse kultin kuvaus tuntui hermoja riipivältä, varsinkin vankilakohtaukset, joissa moni marttyyriksi pyrkivä terroristi onnistui riistämään henkensä korkean turvallisuustason laitoksessa. Tosin näistä itsemurhista on edelleen liikkeellä monenmoista salaliittoteoriaa. Tuntui myös hieman karmivalta todeta, millaista palvontaa suht tolkulliset ihmiset edelleen harrastavat Ulrike Meinhofin haudalla.

Viime aikoina TV:ssä on tullut hienoja kansainvälistä yhteistyötä vaatineita rikossarjoja. Tämä on minulle sellainen tarina, jonka ehdottomasti haluaisin nähdä ruudulla. Luulen, että produktio voisi olla iso hitti myös Saksassa, jossa muutenkin harrastetaan lähihistoriaan liittyviä poliittisia draamoja.

Äänikirjan toteutuksessa ilahdutti lukija Jukka Pitkäsen hieno saksan ja Tampereen murteen taito. Saksan ja ranskan taitoisia lukijoita kun on lopulta aika vähän, ja varsinkin ranskaa mongerretaan äänikirjoissa järkyttävän huonosti. Tässä kirjassa puhuttiin enemmän tamperetta kuin Berliinin murretta, mutta molemmat tuntuivat todella autenttiselta.

Luin talvella Gustaf Skördemanin Geigerin, jossa kaiveltiin ruotsalaisten DDR-kytköksiä piinallisen riipivässä perhedraamassa. Tämä teos tuntuu vähintään yhtä nerokkaalta, mutta koska se puoliksi sijoittuu omaan lähimpään elinpiiriini, se tuli vielä enemmän iholle.

Kaiken kaikkiaan Punainen prinsessa tuntui suvereenilta kansainväliseltä debyytiltä, jossa joka aspekti tuntui viimeisen päälle harkitulta. Itse ainakin pysyin tarinassa mukana yhdeltä istumalta, ja jatkan vielä kuuntelua toisen kierroksen kuten huvipuiston parhaassa laitteessa.

Perhe kylmän sodan jakolinjoilla

Teos: Gustaf Skördeman: Geiger (Minerva, 2021)

Suomennos: Minerva Luoma

Äänikirjan lukija: Elina Ylisuvanto

Nyt tuli eteen sellainen dekkari/poliittinen trilleri, etten ole aivan varma, mitä olenkaan lukenut. Teos sijoittuu oman lapsuuteni ja nuoruuteni aikaan, ja siinä on paljon tuttuja elementtejä (tyyliin politisoitu lapsuus), mutta vaikka olen elänyt tuota aikaa ja ollut kiinnostunut sen poliittisista uudelleentulkinnoista, en olisi osannut kuvitella Geigerin tapahtumahorisonttia omin avuin.

Teoksessa eletään Brommassa, Tukholman eliittialueella, funktionalistisessa mallitalossa, joka on ollut monien villien juhlien tapahtumapaikka. Bromanin perheen keski-ikäiset tyttäret Lotta ja Malin ovat saaneet aikanaan kasvaa maansa poliittisen ja kulttuurisen kerman keskellä, ja kaikki on heille järjestynyt vimpan päälle. Isoisä Stellan on aikanaan ollut suuri TV-tähti, ja äiti Agneta on pystynyt keskittymään seurapiireihin ja perheeseensä miehen satumaisilla tuloilla.

Sara on seksuaalirikollisiin ja seksibisneksiin keskittyvä poliisi, joka sattuu olemaan vuorossa Brommassa, kun Stellan-setä löytyy ammuttuna lukunurkkauksestaan. Samaan syssyyn todetaan, että vaimo Agneta on kadonnut, mikä saattaa viitata laajempaan rikosvyyhteen. Mutta kuka on halunnut tappaa koko kansan rakastaman mediapersoonan, jolla ei tunnu olevan suurempia skandaaleja takanaan?

Sara itse on viettänyt lapsuuttaan Lotan ja Malinin seurassa, koska tämän äiti oli perheen siivooja. Vasemmistolaisille Bromaneille on tärkeää, että lapset tutustuvat myös työläisperheiden lapsiin, ja Agneta on pitänyt Saraa melkein kuin omana tyttärenään. Tyttöjen tiet ovat myöhemmin erkaneet, mutta silti Saraa kauhistuttaa kohdata aiempi hyväntekijänsä murhattuna.

Keitä nämä tyypit sitten lopulta ovat, ja mikä on motivoinut heitä tekemään valintojaan?

Tämä on sen tyyppinen dekkari, joka paljastaa puolet asetelmasta, ja murhaajankin, jo alkumetreillä, mutta elementtien yhtymäkohdat toisiinsa selkenevät vasta lopussa. Geiger on koodi – ja salanimi henkilölle, joka pitäisi saada päiviltä, ja salaisen verkoston tyypit toimivat antiikkisin keinoin, kuten lankapuhelinta käyttämällä.

Kirjan perheellä on paljon salaisuuksia, yhteisiä ja kunkin jäsenen omia. Paljon vyyhdestä liittyy Stellan-isän toimiin DDR:n ystävänä 1970-80-luvuilla, mutta tässä ei ole vielä aktivismin koko kirjo. Ja motivoiko heitä äärimmäisiin tekoihin 30-50 vuoden viiveellä pelkkä aate, vai onko taustalla myös henkilökohtaisempaa taakkaa?

Teos operoi paljon takaumilla, ja oli kiinnostavaa seurata varsinkin kommunismin kaatumisen aikaa, jossa Bromaneilla oli, ylläri ylläri, siinäkin näppinsä pelissä Boris Jeltsinin isäntäväkenä. Jeltsiniä kun ei voitu kärrätä silloisen pääministerin vaatimattomaan rivitaloresidenssiin, vaan vierailulle piti saada prameammat puitteet.

Bromman eliittialueella Lotta-tyttären äkillinen kiinnostus jo kuolevaan aatteeseen herättää kummastusta, mutta Lotan poliittisuus lopulta johtaa siihen, että hänestä tulee SIDA:n (Ruotsin kehitysapubyroon) pääjohtaja. Tästä asemasta hän kärkkyy ministerin tuolia, mutta mikään muu ei haittaisi tuota tulevaisuutta niin suuresti kuin isän paljastuminen vieraan vallan agentiksi. Muutenkin murhan tutkiminen johtaa vaarallisille vesille, ja moni saa tutkinnan aikana kokea hämmennystä läheistensä taustojen suhteen.

Suurempi maailmanpoliittinen skenaario paisuttaa juonta edelleen. Ehkä itse olisin pärjännyt ilman terrorismikytkentää, mutta olihan tässä reilut eväät yhteen dekkariin, niin temaattisesti kuin ajallisesti.

Kirjasta tuli mieleen, että olisiko kylmän sodan politiikka ollut sittenkin hurjempaa neutraaliksi oletetussa Ruotsissa kuin suomettuneessa Suomessa, vaikka toki meilläkin oli oma Tiitisen listamme, enemmän ja vähemmän tunnetut DDR:n ystävät. Ihan näin hurjaa tarinaa en osaisi kuvitella Suomen kontekstiin, ja vaikka tämäkin teos on fiktiota, on sen joillain elementeillä oltava todellisuuspohjaa.

Varmaan sekin vaikuttaa teoksen maailmaan, että Ruotsiin pyrki läpi 1900-luvun enemmän itäblokin pakolaisia kuin Suomeen, jota taatusti pidettiin liian ryvettyneenä ja köyhänä pakopaikkana. Kaikki nämä uudet tulokkaat eivät olleet ystäviä keskenään, ja monelle Stellan-sedän kaltainen hahmo on edustanut vihonviimeistä opportunismia.

Stellan-sedässä on potentiaalia päästä kaikkien aikojen painajaisiin, hassuine mediatemppuineen, narsistisine perversioineen ja poliittisin maneereineen. Tosin hänen vaimonsa ei jäänyt lehdelle soittamaan aikaansaannoksissaan.

Pidin tästä kirjasta kaikessa karmeudessaan, ja yritin olla arviossani paljastamatta juonesta liikaa. Teos todennäköisesti ilahduttaa eniten poliittisen lähihistorian ystäviä, vaikka toki se puhuttelee myös silkkana perhedraamana.

Poliittisen eliitin uusi merkitys

Teos: Raija Oranen: Manu (Otava, 2019)

Äänikirjan lukija: Jukka Pitkänen

Minulla oli tänä viikonloppuna lämpöhalvauksen oireita, ja jaksoin vain kuunnella äänikirjaa silmät kiinni hikilammikossani. Kuunneltavaksi kirjaksi valikoitui Raija Orasen Manu, joka oli julkaistu päivää ennen kuuntelun aloittamista. Saatan siis olla ensimmäinen tai ensimmäisiä bloggaajia, jotka kirjasta kirjoittavat.

Raija Orasen kirjoihin en ole aiemmin perehtynyt, vaikka tiedän hänen suuresta suosiostaan. Minulla on poleeminen suhde varsinkin historian merkkihenkilöistä tehtyihin romaaneihin, ja yleensä koen, että mitä enemmän romaanin päähenkilöllä on valtaa, sitä epäkiinnostavampi teos on.

Romaani Manusta kiinnosti siksi, että ainakaan tämä politiikan supertähti ei ponnistanut hulppeista puitteista. Kirja keskittyy vain välähdyksenomaisesti miehen lapsuuteen ja nuoruuteen, mutta jonkun verran siinä käydään läpi hänen raskaita sotavuosiaan Itä-Karjalassa. Jo tässä vaiheessa hän kuului eliittijoukkoihin eli jääkärikomppaniaan, jonka johtajana toimi maanpetoksestakin tunnettu Lauri Törni. Ihmisten tappaminen vaikutti miehen mielialoihin myöhemmin, varsinkin valtiovierailuilla Neuvostoliittoon.

Parasta antia minulle olivat Maunon ja Tellervon nasevat keskustelut, joihin Jukka Pitkänen eläytyi hienosti. Kuitenkin kirjan sisältö keskittyy vahvasti poliittiseen historiaan ja julkisiin tapahtumiin, enkä voinut olla kysymättä, missä fiktion osuus kirjassa piili. Vertaan tätä teosta esimerkiksi Johanna Venhon teokseen Ensimmäinen nainen, jossa keskitytään vahvasti Sylvi Kekkosen sisäiseen elämään. Se tuntui enemmän fiktiolta kuin tämä teos, jonka sisällöstä noin puolet tiesin etukäteen, vaikka en ole lukenut Koivisto-aiheisia kirjoja kuin viimeisen Tellervon elämäkerran.

Ehkä Manun vanhuuden mietelmät tuntuivat eniten fiktiolta, varsinkin siinä vaiheessa, kun hän pani kirjoitusvälineensä jäihin ja jätti julkaisemisen seuraaville polville. Muistisairautta Oranen kuvaa herkän uskottavasti, pariskunnan syvää keskinäistä huolenpitoa korostaen. Kaalikääryleiden syönti Bellevue-ravintolassa oli heille parisuhteen laatuaikaa vielä viimeisinä vuosina, ja muutenkin kirjassa avataan heidän kulinaarisia mieltymyksiään. Aistillisuutta teokseen tuo Tähtelän kesäasunnon kukkaloisto ja maatöiden parantava voima. Koivisto onnistui pitämään ansaitun vapaapäivänsä viikossa, jota ilman hän ei olisi selvinnyt työnsä paineista.

Olen ollut liian nuori muistamaan Koiviston pääministerikauden turbulenssia, mutta muistan hyvin hänen ensimmäisen presidentinvaalikampanjansa. Tästä eteenpäin historialliset tapahtumat olivatkin minulle tuttuja, mutta olihan noita Neuvostoliiton loppuaikojen kuolemansairaiden presidenttien hahmoja hupaisaa kerrata. 1960-70-luvun tapahtumissa oli enemmän tuntematonta, enkä varsinkaan tiennyt Koiviston ja Kalevi Sorsan kiperästä suhteesta.

Uskonnollista pohdintaa kirjaan mahtuu jonkin verran. Koivisto tuli uskovaisesta kodista, joten Raamatun lukeminen ei ollut hänelle vierasta, vaikka hän ottikin etäisyyttä isänsä vapaiden suuntien uskonnollisuudesta. Romaanissa käytetään sanaa Sallimus, jonka olomuodosta hiljainen pohdiskelija ei ole varma. Koiviston vakaumus esiintyy poliittisella uralla erikoisissa paikoissa: hän esimerkiksi toivoo siunausta Gorbachovin hankkeille tilanteessa, jossa hänen laivansa on jo uppoamassa.

Kun sitten mietitään, onko Suomessa poliittista eliittiä, niin kyllä on, ja tästäkin kirjasta paistaa läpi demaripiirien sisäsiittoisuus. Monella tavalla Koivistot petasivat jo Tarja Haloselle paikkaa huipulla, vaikka Halonen ei ollut edustavimmillaan Tellervon vanhoissa leningeissä. Koivistot olivat omien havaintojeni mukaan Suomen ”kuninkaallisin” presidenttipari, vaikka he eivät koskaan unohtaneet vaatimattomia juuriaan. Ehkä heissä oli luontaista arvokkuutta, jota ei pienentänyt kummankin osapuolen laaja sivistyneisyys.

Orasen ammattimaisuus kirjailijana näkyy vahvassa kertojan äänessä, joka ei latistu näennäisen kuivien talouspoliittisten pohdintojenkaan keskellä. Silti olisin kaivannut teokseen lisää sisäistä tapahtumista. Tästä huolimatta teos oli juuri sopivaa luettavaa/kuunneltavaa tähän hetkeen, ja uskon, että kirja kiilaa syksyn myyntitilastojen kärkeen. Nuoremmille ihmisille suosittelen teosta Suomen lähihistorian kertauskurssina, jossa varsinkin itäsuhde korostuu voimallisesti. ”On parempi valita ystävät läheltä ja vihamiehet kaukaa”, oli yksi edesmenneen presidentin reaalipoliittisia periaatteita. Tätä on hyvä soveltaa myös muille elämänaloille kuin politiikkaan.

Pakolaisuuden mikrohistoriaa

Heikki Hiilamo: Näkymättömät sankarit. Suomalaisten salainen apu Chilen vallankaappausten uhreille. (Into, 2018)

Chileläiset olivat vietnamilaisten rinnalla Suomen ensimmäisiä sodanjälkeisiä pakolaisia, ja heidän historiansa on monille melko tuntematonta. Heikki Hiilamo kirjoitti tietokirjan Kuoleman listat aiheesta jo vuonna 2010, mikä ainakin minulta jäi huomaamatta. Teos sai enemmän kiinnostusta Chilessä kuin Suomessa ja se käännettiin espanjaksi vuonna 2015. Hiilamo on ensi painoksen jälkeen syventänyt tutkimustyötään aiheesta, ja julkaisi toisen, laajennetun version teoksestaan viime joulukuussa. Uutta teosta varten on hankittu lisää tietoa Chilessä paikan päältä ja tehty työtä myös muun muassa STASI:n arkistossa Berliinissä.

Suomalaisilla oli 1970-luvulla toimivia kauppasuhteita Chileen varsinkin metsä- ja kupariteollisuuden saroilla. Tämän vuoksi maahan perustettiin ensimmäinen suomalaisedustusto vuonna 1972, ja huolimatta maan talouskriisistä ja sisäisestä sekasorrosta yhteistyötä suunniteltiin laajennettavaksi sosialistisen presidentti Allenden valtakaudella. Pinochetin vallankaappauksen jälkeen suomalaisten tuki chileläisille vainotuille vasemmistolaisille oli niin mittavaa, että Suomi-Chile-ystävyysseurassa oli parhaimmillaan jopa yli 100 000 jäsentä.

Kirjan tarina keskittyy pitkälti Tapani Brotherukseen, nuoreen diplomaattiin, joka toimi Chilen-suurlähettiläänä Pinochetin vallankaappauksen aikana ja sen jälkeen, ja hänen toimintaansa vasemmistolaisten toisinajattelijoiden pelastamiseksi. Suomella oli tuohon aikaan lämpimät suhteet DDR:ään, ja Chilessä se tarkoitti käytännössä sitä, että Suomi toimi DDR:n diplomaattisena suojelijana tilanteessa, jolloin Chileltä ja DDR:ltä olivat katkenneet diplomaattisuhteet. Näin Suomen avulla tuhannet chileläiset pääsivät muuttamaan Itä-Saksaan, kun taas Suomeen päätynyt pakolaiskiintiö jäi lopulta verrattaen pieneksi. Heidän historiastaan tosin olisin halunnut lukea enemmänkin. (Mahdollisesti sellaisia teoksia onkin jossain, mutta en ole saanut niitä käsiini.)

DDR oli myös monille chileläisille suositumpi muuttokohde kuin kylmä ja pohjoinen Suomi, ehkä siksi, että he luottivat enemmän avoimen kommunistiseen maahan, jonka koulutusjärjestelmä myös lupasi elämässä edistymistä. Myös chileläisten yhteistyö saksalaisten kanssa oli historiallisesti vahvempaa kuin pohjoismaisten. Monille chileläisille ei ollut väliä, tulivatko auttajat DDR:stä vaiko Länsi-Saksasta, vaan he kohtelivat heitä pelkkinä saksalaisina. Toisaalta Chile oli myös maa, jossa vielä 1970-luvulla löytyi useita natsisymbolein koristeltuja maatiloja.

Synkän pääteeman, lähes kansanmurhaa muistuttavien puhdistusten, lisäksi teoksessa on kiinnostavia anekdootteja suomalaisesta perspektiivistä. Hiilamo kertoo muun muassa 1970-luvulla löydetyistä suomalaisvanhuksista, jotka olivat päätyneet maahan vuosisadan alussa sattumalta rahtilaivoista. Poikkeustilassa kaikista maassa asuvista suomalaisista haluttiin tehdä listaus, ja vanhat merimiehet löytyivät katolisesta luostarista. Miehet alkoivat saada pientä eläkettä, josta valtaosa meni paikalliseen baariin. Toinen heistä sai myös kuulokojeen, jonka avulla hän onnistui taas saamaan yhteyden ympäröivään maailmaan.

Kuuntelin kirjaa lukiessani Victor Jaraa, tuota murhattua muusikkoa, joka ehti 40 ikävuoteen mennessä luoda melkoisen uran. Ennen kuolemaa sotilaat murskasivat hänen sormensa ja pakottivat soittamaan kitaraa Santiagon surullisenkuuluisalla jalkapallostadionilla, joka toimi massamurhien näyttämönä.

Maahaasteessa poikkean nyt hieman säännöistäni ja sijoitan teoksen kohtaan 44/196: Chile. Tämä siksi, että ainakin tässä historiikissä kaunokirjallisuus oli vahvana läsnä (muun muassa runsaina viitteinä Pablo Nerudan henkilöhistoriaan), ja teosta luki vähän kuin dekkaria, eli koin sillä olevan tiedonvälityksen lisäksi kaunokirjallista arvoa.

Karhuja, kiimaa ja kermavaahtoa

Irving isäni hotellitMinulla on hämärä muistikuva John Irvingin klassikkoteoksen Kaikki isäni hotellit (Tammi, 1981, suom. Kristiina Rikman) lukemisesta, mutta on mahdollista, että olenkin vain nähnyt sen elokuvana. Olen pelastanut tämän Keltaisen kirjaston teoksen kesän aikana, ja jemmaillut sitä pahan päivän varalle. Eilen paha päivä saapui, ja annoin kirjalle uuden mahdollisuuden. Sen alku tuntuikin hyvin tutulta, mutta loppupuolen tapahtumia en muistanut lainkaan, en varsinkaan Wienin-seikkailuja.

Irving on kiinnostava kirjailija siinä mielessä, että hänen teoksissaan toistuvat tietyt teemat, symbolit ja kiinnostuksen kohteet – kuten karhut, paini, sirkus, ja ilmeisesti siihen liittyvät historialliset ”friikit”, kuten kääpiöiden käyttö kaupallisiin tarkoituksiin. Olen lukenut Irvingiä laiskanlaisesti ruuhkavuosinani, enkä osaa varmasti sanoa, kuinka monta teosta olen häneltä lukenut – ehkä kolme tai neljä. Pidän hänen ilkikurisesta tyylistään, pikkutuhmista seksuaalisista havainnoista ja amerikkalaisten kliseiden nerokkaasta uudelleensijoittelusta uusiin, epämukaviin konteksteihin. Teokset ovat kuitenkin sen verran tiheitä tunnelmiltaan, etten luultavasti jaksaisi lukea useampaa Irvingiä putkeen.

Kaikki isäni hotellit on tavallisen epätavallinen sukutarina, perhedraama tai -tragedia, riippuen lukijan omista painotuksista. Siinä perheen isä Win Berry päätyy miltei hetken hairahduksesta hotellialalle, vaikka hänellä olisi turvattu leipä edessä newhampshirelaisen sisäoppilaitoksen opettajana. Win Berry on tyypillinen self made man, työväenluokkaisista oloista Harvardiin itsensä taistellut haaveilija, joka tuntuu elävän enemmän tulevaisuudessa kuin tässä hetkessä. Toisen maailmansodan aattona hän perustaa perheen, siittää lapsia armeijan lomillaan ja kohtaa sodan päätyttyä elatusongelman.

Isä uskoo hotelliprojektiinsa, vaikka Dairyn tuppukylä New Hampshiressä ei todellakaan ole mikään turistirysä. Ainoa potentiaalinen asiakaskunta on koulun oppilaiden muualta tulevat vanhemmat, jotka käyvät vierailemassa jälkikasvunsa luona. Bisnekset etenevät verkkaisesti, ja kun isä saa kirjeen vanhalta ystävältään herra Freudilta (sic!) Wienistä, hän tietää todellisen mahdollisuutensa avautuneen.

Innostuin teoksessa eniten Wien-osuudesta, vaikka se oli liioittelussaan vielä äärimmäisempi kuin kertomus karmeasta Dairystä. Matkalla Wieniin perhettä kohtaa tragedia, ja ehkä juuri siksi eloon jäänyt perheen puolikas jää suremaan seitsemäksi vuodeksi vieraaseen kaupunkiin ja hotelliin, joka nimetään uudelleen Hotel New Hampshireksi. Vaikka hotelli on rähjäinen ja huonomaineinen prostituution ja kommunistiaktivistien kehto, Win Berry onnistuu kauppaamaan sitä amerikkalaisille ja brittituristeille, eritoten ryhmämatkaajille.

Mitä Wien sitten on? Ikuisia kanelinmakuisia kermavaahtoviiksiä, seksuaalista vapaamielisyyttä, oopperaan liittyviä legendoja, neuvostotankkien raunioita, muistoja turkkilaisten maahantunkeutujien kidutusvälineistä. Berryn perhe elää kaupungissa 50-60-lukujen vaihdetta, jolloin itä-länsisuhteita kirjoitetaan kuumeisesti uudelleen rautaverhon molemmin puolin. Nuorille amerikkalaisille kiihkeät sosialistiset ikätoverit (jotka pitävät suttuista hotellia toimistonaan) esiintyvät eksoottisina lintuina, mutta John-kertoja kokee myös seksuaalista kiinnostusta nimimerkki Keskenmenoon.

Kirjan insestiulottuvuuden koin hieman vaivaannuttavana tai liiallisena, kaiken muun överiyden keskellä. Myös se, että kertojan nimi on John, viitaa jonkun tason omaelämäkerrallisuuteen, vaikka ymmärtääkseni John Irving ei tulekaan hotellinomistajien suvusta. Ainakin Irvingin biografiaa tutkiessa huomaan, että hän on ollut parikymppisenä opiskelijavaihdossa Wienissä, eli siksikin teoksen ajankuva tuntuu hyvin autenttiselta. Kirjassa myös puhutaan ihan sujuvaa saksaa, ja raaputetaan pintaa syvemmälle Itävallan historiaa.

Teoksessa on myös suomalaisia sivuhenkilöitä, ohikiitävissä rooleissa. Hotelliin majoittuu kuuluisa suomalainen lääkäri-isä, joka on laittanut uhkean, isokokoisen tyttärensä peräkylän huonotasoiseen kouluun. Isä kiinnostuu hotellissa majoittuessaan perheen nuoremman tyttären Lillyn lyhytkasvuisuudesta, ja antaa tälle tyrmäävän diagnoosin. Isä ja tytär pukeutuvat identtisiin sinivalkoisiin villapaitoihin, ja halailevat toisiaan jatkuvasti. (Hmh, havainto suomalaisesta halailukulttuurista taisi mennä Irvingiltä metsään?)

Irving on myöhemmin perehtynyt Suomeen enemmänkin, eli ainakin teoksessa Kunnes löydän sinut (Tammi, 2009) vieraillaan Helsingissä tatuointiteeman ympärillä, samoin kuin muissa Itämeren satamakaupungeissa. Tämä voisikin olla seuraava teos Irvingiltä, jonka voisin lukea, sillä nämä Euroopan-matkojen kuvaukset kiinnostavat minua enemmän kuin periamerikkalaiset teemat. Tatuoinnit ovat myös yksi Irvingin kestoteemoista, vai sanottaisiinko kaunokirjallisista pakkomielteistä. Tai voisi niitä omaperäiseksi ”käsialaksikin” kutsua.

Ottaen huomioon, kuinka hurjia juonenkäänteitä romaanissa Kaikki isäni hotellit on, se jää kuitenkin enemmän mieleeni karnivalistisena veijariromaanina, jossa fyysisyys ja eläimellisyys nostavat päätään sivistyksen ja sivilisaation kustannuksella. Varsinkaan karhuteemaa on vaikea unohtaa, ja vaikka kuinka inhoaisi eläinten inhimillistämistä kaupallisiin tarkoituksiin, en usko, että tämän romaanin karhujen parissa voisi kukaan mieltänsä pahoittaa.

keltainen kirjastoHuonokuntoisia Keltaisen kirjaston teoksia olen bongaillut kierrätyskoreista enemmänkin, enkä läheskään aina niitä ota mukaani, vaikka periaatteessa juuri Keltaisen kirjaston keräily voisi minua kiinnostaa. Olisi coolia omistaa yksi hyllyllinen ”keltaista” ja toinen hyllyllinen Penguinin vanhoja oransseja niteitä. Mutta nämä haaveet liittyvät edelliseen elämääni, jolloin ajattelin vielä levittäväni elintilaani iän kertyessä, en kaventavani sitä, kuten on käynyt. Keltaisen kirjaston kirjat vanhenevat, ja muuttuvat jopa haiseviksi siinä missä muutkin kirjat, ja tämäkin kappale, jota nyt pidän käsissäni, on niin loppuun luettu, ettei sillä ole rahallista arvoa. Suuri taito on viedä kierrätyskirja takaisin sinne, mistä on sen ottanutkin. Sitä nyt harjoittelen, pienin askelin.

Suurajoista neppiskisoihin

KansiVuosi 2015 on ollut käänteentekevä lukuvuosi siksi, että olen oppimassa kahta uutta taitoa: elektronisten kirjastojen käyttöä ja kirjojen lukemista kännykän pieneltä ruudulta. Kännylukemiseen minut houkutteli aatonaaton liikenteessä Onnibus-yhtiö, joka tarjosi matkustajilleen kuutta ilmaista teosta Adlibris-nettikirjakaupan kautta. Latasin kirjoista neljä ja olen jo suht tyytyväisenä lukenut niistä kolme teosta kokematta silmieni rasittuvan liikaa. Tätä ”ilosanomaa” en kuitenkaan aio välittää liikaa, sillä ihmiset ovat hyvin erilaisia lukijoita ja monille liika ruutujen tuijottaminen voi käydä terveydelle haitalliseksi. E-kirjojen lukeminen ei minulla ole merkittävästi vähentänyt painetun sanan tenhoa, mutta pidän siitä, että lukemiseni ei ole sidottu esimerkiksi kirjastojen tai kirjakauppojen aukioloaikoihin.

Leena Lehtolaisen Veren vimma (Tammi, 2003) on yksi ilmaisista teoksista. Omassa lukuhistoriassani se on neljäs Maria Kallio-romaani, ja olo oli kuin olisi kotiin palannut. Tällä romaanilla aloitin myös vuodenvaihteen lukumaraton-haasteen. Sopivan vauhdikas aloitus, onhan teoksen teemana moottoriurheilu, rallitähteys ja siihen liittyvä mediajulkisuus. Teos asettuu osittain joulunajan maisemiin, vaikka joulun vietto ei siinä olekaan keskiössä. Tapahtumapaikkana on Maria Kallion tutuksi käyneen Espoon lisäksi läntinen Uusimaa, erityisesti Kirkkonummen ja Inkoon seudut. Varsinainen draama keskittyy sodanjälkeiseen aikaan, jolloin Porkkalan alue oli noin vuosikymmenen ajan neuvostomiehityksen alaisena.

luminainenLuin myös haasteen aikana Luminaisen (Tammi, 1996). Vasta teoksen aloitettuani huomasin lukevani sitä toista kertaa, mutta koska en muistanut juonesta paljoa, lukukokemus oli edelleen täyteläinen. Kuitenkin tällä kertaa innostuin enemmän Veren vimmasta, sillä siinä käsiteltiin minulle vieraampia aihepiirejä kuin radikaalifeministinen aktivismi ja uskonlahkot. Tekemättä pahaa juonipaljastusta uskallan väittää, että Veren vimman juoni oli loppuun saakka yllätyksellinen. Historiallinen ote ja ”tarina tarinan sisässä” toimivat muuten arkisen ja teknisen kerronnan ehdottomina elävöittäjinä. Lehtolaisen kirjoissa arkisuus on usein valttia, sillä hän onnistuu tuomaan poliisin työn alas jalustaltaan, mutta useamman kirjan lukeneena jatkuvat viittaukset hätäsalmiakkiin, whiskyyn, punk-ikoneihin ja pasta-ateroihin saattavat puuduttaa. Tässä teoksessa päästiin pitkälle Maria Kallion persoonasta ja kotihuolista, vaikka niillekin on annettu paljon tilaa.

Rallikuski Sasha Smedsin sukukronikka on mehevä, tosin lukija voi olla montaa mieltä melodramaattisesta suhdekuviosta. Sasha rallikuskina ja luomutilan isäntänä on ”erilainen” julkkishahmo, jonka ympärille yritetään luoda jonkunlaista pyhimyksen auraa. Suvun naisten omapäisyys ja täydellinen jalat maassa-asenne tuovat kerrontaan syvyyttä. Luomutilan tuvassa on totuttu jatkuviin toimittajien kestityksiin, mutta emäntäväki elää omaa aikatauluaan. Laajennetun perheen teema on kiinnostava jo sinänsä, eli olisin voinut lukea romaanin heistä ilman rikos- ja ralliteemaa.

Arjen poliisityön tasolla Lehtolainen ottaa kantaa naispoliisien asemaan työyhteisössä ja korruption mahdollisuuteen roskalehtien juttuvinkkien kautta. Ursula-niminen kollega aiheuttaa tässä paljon harmia perättömän seksuaalisen häirinnän ilmoittajana ja vinkkipalkkioilla rikastujana. Maria Kallion esimiesasema joutuu syyniin, sillä häntä epäillään puolueellisuudesta miespuolista kollegaa kohtaan. Ursula syyttää häntä ”ainoan naisen syndroomasta” eli solidaarisuuden puutteesta naiskollegoja kohtaan. Äitiyden, naiseuden ja myös ulkonäköpaineiden aiheuttamat hankaluudet nostavat päätään läpi teoksen. Myös lasten kasvattaminen ympäristössä, jossa väkivallan uhka on jatkuvaa, askarruttaa.

Hauskin detalji liittyi postipakettiin, jonka Maria Kallio saa vaaralliselta rikolliselta, ja jonka uskotaan sisältävän pommin. Postiin saapuu poliisin pommiryhmä lähetystä analysoimaan, mutta paketista paljastuukin nukkekoti, jonka pitkäaikaisvanki on tehnyt puhdetöinään. Muiden lapsituttujen puutteessa lahja kohdistuu poliisin skidille. Vastalahjana Maria lähettää vangille itse leipomiaan pipareita. Kapinallisen punkkarin sisältä alkaa kuoriutua yllättäviä piirteitä, kuten talousmartta ja työyhteisön emo.

Molemmat lukemani teokset ovat ehdottomia rikoskirjallisuuden klassikkoja, jotka ovat kestäneet hyvin ajan patinan. Tästä kertoo myös uusien painosten otto ja teosten saatavuus äänikirjoina. Maria Kallio-sarjan uusin osa, Surunpotku, puhuttelee minua myös, sillä olisin kiinnostunut seuraamaan, kuinka Espoossa pärjätään teini-ikäisten ja aikuistuvien nuorten kanssa.

Kokonaiskäsitystä Kallion urasta minulla ei edelleenkään ole, koska olen seurannut hänen vaiheitaan satunnaisesti ja väärässä järjestyksessä. Ylipäänsä minusta ei ole luonteeni vuoksi minkään kirjasarjan uskolliseksi seuraajaksi. Tutuimmiksi kotimaisiksi poliisikavereiksi tosin ovat nyt nousseet Maria Kallio ja Sakari Koskinen.

Rhodesian veteraanit kertovat

Fuller CatAlexandra Fuller (s.1969) tuli tunnetuksi vuonna 2001 esikoisteoksellaan Don’t Let’s Go to the Dogs Tonight. Tämä lapsuuden muistelma on kulkenut henkisessä repussani yli vuosikymmenen, ja olenkin pitkään listannut sen afrikkalaisen kirjallisuuden hittiteosteni kärkisijoille. En tee nykyään tällaisia listoja muusta kuin afrikkalaisesta kirjallisuudesta. Paperisina niteinä kerään vain ja ainoastaan afrikkalaista kirjallisuutta, ja sitäkin enimmäkseen kierrätyskorien ja poistomyyntien kautta.

Fuller on valkoihoisen brittitaustaisen rhodesialaisperheen kasvatti, joka kasvoi sotilaan tyttärenä sisällissotien varjossa. Nuoremmat lukijat eivät välttämättä muista, että Rhodesia oli nykyinen Zimbabwe – maa, joka 70-luvulla taisteli itsenäisyydestään kylmän sodan puristuksissa ja josta itsenäisyyden saavuttua suurin osa valkoisesta väestöstä muutti muualle. Itse muistan termin Zimbabwe-Rhodesia 70-luvun lopun uutisista – virallisesti maata kutsuttiin tällä nimellä vuoden 1979 loppupuolella puolen vuoden ajan.  Nykyisen maan nimi Zimbabwe merkitsee shonan kielellä ”kivistä taloa”.

Fuller on julkaissut kirjallisen uransa aikana neljä omaelämäkerrallista teosta ja yhden elämäkerran henkilöstä, jota hän ei tuntenut. Scribbling the Cat (2004, Picador) on omanlaisensa jatko-osa lapsuuden muistelmalle, vaikka sitä voisi luonnehtia myös matkakirjana ja poliittisena muistelmana. Ensimmäisessä osassa Alexandran elämää seurataan 22 vuoden ikään, jolloin hän menee naimisiin amerikkalaisen safariyrittäjän kanssa lähinnä irtautuakseen vanhemmistaan. Tässä teoksessa Alexandra on muuttanut miehensä kanssa Wyomingiin, Yhdysvaltoihin ja saanut kaksi lasta, mutta amerikkalainen elämäntapa tuntuu hänestä silti vieraalta. Toimittajan töitä hän tekee osittain siksi, että työ antaa hänelle tekosyyn palata Afrikkaan. Ymmärrettävistä syistä hänen journalisminsa aiheena on sisällissotien jäljet eteläisen Afrikan yhteiskunnissa. Omalla tavallaan myös kertoja on tässä teoksessa sotaveteraani itse, eli sodan traumoihin palataan aikuisen näkökulmasta.

Alexandra palaa vanhempiensa luo ilman miestään ja lapsiaan kolmelle juttukeikalle, joiden aikana kirjan idea muokkautuu. Vanhemmat asuvat Sambian ja Zimbabwen raja-alueella Solen laaksossa, köyhällä maaseudulla, jossa tuntuu asuvan vain epätoivoisia, syvästi alkoholisoituneita sieluja. Vanhemmat elättävät itseään viljelemällä kaloja rakentamassaan tekoaltaassa. Alueella asuu myös kourallinen muita Rhodesian valkoisia pakolaisia, tosin niin kaukana toisistaan, että valkoisten kasvojen näkeminen on jo tapaus. Paikallisessa baarissa juoruillaan banaaniviljelijästä nimeltä K, joka on jättänyt väkivaltaisen ja viinanhuuruisen elämänsä ja tullut uskoon. Tarinankertojana Alexandraa alkaa kutkuttaa K:n tarina jo ennen kuin on tavannut miehen.

Matkaa sisällissotien miinareiteille pohjustetaan tässä puolen kirjan verran. Lopulta K. suostuu ajamaan vieraansa Zimbabwen kautta Mosambikiin, vaikka reitti ei ole millään muotoa turvallinen. Sambia esiintyy teoksessa suht normaalina maana, kun taas Zimbabwessa ja Mosambikissa tuntuvat olevan voimassa jatkuvat poikkeussäännnöt ja -lait. Rajojen ylitys ulkomaan rekkareilla ja valkoisella iholla varustettuna on oma taitolajinsa ja tulee kalliiksi jopa alueella syntyneille. Matkan pääkohteeksi nousee Mosambik, jonka traumaattista postkoloniaalia historiaa Fuller käy läpi ansiokkaasti. Noin kolmekymmentä vuotta kestänyt sota vaati Mosambikissa noin miljoona uhria, joista lapsisotilaiden ja prostituution pakotettujen tyttöjen kohtalot olivat kenties traagisimpia.

Alexandra alias Bobo lunastaa K.n luottamuksen siihen pisteeseen asti, että tämä kertoo hänelle karmeimmista tappokokemuksistaan. Onneksi kauhua kuitenkin säännöstellään niin, ettei teksti muutu sietämättömän raskaaksi. Ilman draamaa reissu ei tietenkään suju, ja välillä K. epäilee kirjailijaa säälimättömästä hyväksikäytöstä. Matkan kauimpana kohteena Mosambikissa on saari, jolla asuu K:n armeijakaveri, jota Mapengaksi kutsutaan. Teoksen nimi viittaa kesytettyyn leijonaan, jota Mapenga pitää elinkumppaninaan vaimon puutteessa. ”Scribbling” tarkoittaa paikallisella murteella tappamista, ja vaikka tässä ei leijonia metsästetä, metaforisella tasolla kirjassa tehty odysseia viittaa yhtä suureen (ja surulliseen) voittoon kuin ison kissan tappaminen.

Mapenga osaa valottaa valkoisten sotaveteraanien henkistä tilaa tarkemmin kuin K., tai omalla tavallaan hän piirtää K:lle kolmannet kasvot. Siinä missä K. on löytänyt väliaikaisen pelastuksen karismaattisesta kristinuskosta, Mapenga vannoo ADHD-lääkkeisiin. Hänen mukaansa kaikkien palkkasotureiden perimmäisenä motiivina liittyä armeijaan on usein diagnosoimattoman ADHD:n aiheuttama levottomuus. Kiinnostavalla tavalla tässä kurotaan myös umpeen noin neljänkymmenen vuoden aikaisia käsityksiä mielenterveydestä ja neurologisista poikkeamista. Palkkasotureille on tarjottu aikanaan terapiaa pääkaupunkien isoissa sairaaloissa, mutta minkälaista terapiaa?

Teos ei ole helpointa luettavaa kielellisesti, sillä keskusteluja käydään pitkälti paikallisten valkoisten erikoisella sekakielellä, jossa on vaikutteita afrikaansista, zulusta ja shonasta. Lukija joutuu konsultoimaan liitteenä olevaa sanalistaa tiiviiseen tahtiin. Itse kyllä pidin teoksesta juuri kielellisen sekamelskan vuoksi, joka on myös tyylikysymys.

Jos pidät Henning Mankellin Afrikka-aiheisista romaaneista, pidät todennäköisesti myös Fullerin kirjoista. Fullerin näkökulma Afrikassa asuvan valkoisen kansanosan elämäntapaan ja poliittiseen tilanteeseen on ymmärtäväinen ja samalla säälimätön. Hänen oma kohtalonsa siirtolaisena Amerikassa ei tunnu helpolta, ja hänen kirjojensa jännitteet johtuvat pitkälti koti-ikävästä ja sopeutumattomuudesta länsimaiseen elämäntapaan. Ihailen hänen teoksissaan eniten kykyä kirjoittaa kipeistä yksityisistä kriiseistä humoristisesti ja älyllisen etäännyttävästi. Kirjoitustyylissä on paljon yhteistä kahden muun ihailemani naispuolisen omaelämäkerturin, Sara Sulerin ja Joan Didionin, kanssa. Jään siis innolla odottamaan myös hänen myöhempiä muistelmateoksiaan, joista yksi (Cocktail Hour Under the Tree of Forgetfulness) keskittyy Fullerin äidin henkiseen perimään ja viimeisin (Leaving Before the Rains Come) avioeroon.

 

Verenimijät ja elävältä haudatut

idan sielunmessuAndreï Makinen Idän sielunmessu (WSOY 2001, suom. Annikki Suni) on ollut unilukemistonani viikkoja. Makinea on minulla hyllyssä monta lukematonta teosta odottamassa, sillä vaikka olen toistaiseksi lukemaani ihastunut, hänen tekstinsä vaativat tietynlaista poeettista mielentilaa, jossa nykyään harvemmin olen. Teokset Vera ja Vain rakkaus kolahtivat tajuntaani pysyviksi partikkeleiksi; muiden teosten kanssa on ollut enemmän säätöä ja tavaamista.

Idän sielunmessu on yllättävän raaka teos ottaen huomioon sen kielellisen formaatin. Siinä on anonyymi kertoja, vakoilija, jolla on synkkä menneisyys. Mies on elänyt vuosikausia eri Afrikan maissa mystisen naisen kanssa KGB-agentteina, molemmat teeskentelevät olevansa kanadalaisia lääkäreitä ja heidän peitetarinaansa varten on tehty erityiset perhealbumitkin. He liikkuvat maasta toiseen todistaen kylmän sodan aikaisia nukkehallituksia ja orkestroituja sisällissotia – imperialismin jäänteitä, joihin sekä Neuvostoliitto että Yhdysvallat ovat yhtä lailla syyllisiä. Mailla, joissa he oleilevat, ei ole nimiä, sillä kaikkien kohtalot ovat samansuuntaisia. Elämä diplomaattien ja muiden ekspatriaattien allasbileissä ja cocktailkutsuilla on tyhjää, mutta miehen lapsuuden kovalevy on liian täynnä ja tukossa- ja lopulta hyvin samanlainen kuin niiden afrikkalaisten lasten, jotka onnistuvat pakenemaan palkkasotureiden luoteja.

Teoksen alkupuoli oli masentavaa vetelehtimistä verilöylyjen keskellä. Kun päästään takaisin Venäjälle, tarina varsinaisesti levittää siipensä. Miehen henkilöhistoria on kirjoitettu miltei kollektiiviseen tyyliin – siinä puhuvat tuhansien kohtalotovereiden äänet. Hänen orvoksi jäämisensä ja hänen vanhempiensa synkät kohtalot ovat kenties monille meistä jo tuttua mielenmaisemaa. Stalinin vainojen syvimmistä vuosista olemme saaneet lukea ja kuulla jo monista lähteistä. Esimerkiksi Sofi Oksasen ja Sirpa Kähkösen historiallisesti tarkempi proosa on toiminut omalta osaltani paremmin kuin tämäntyyppinen universaali runollinen elegia kuolleille. Päästään tässä toki julmuuksien alkulähteille paikkoihin, joissa sanavalinnoilla ei ole enää mitään merkitystä.

Jossain kaukana siintää Dolshankan kylä, josta viimeisinkin kulakki ja verenimijä on karkotettu Siperiaan. Vain parhaat valioyksilöt ovat saaneet jäädä kehittämään vasta perustettua kolhoosia. Ensimmäisten vuosien aikana hyvän kommunistin testi on, suostuuko hän luopumaan viimeisestäkin neulastaan yhteisen hyvän vuoksi. Huonojen neulojen, astioiden tai hevosten toimittaminen on kuitenkin sabotaasia, mistä voi seurata karkotus siinä missä tavaroiden jemmaamisestakin. Kylän väki oppii pian puhumaan oikeaa kieltä, valitsemaan sanansa kunkin pikkupomon vimmojen mukaan.

Varsinainen kehyskertomus liittyy mieheen, joka löytää improvisoidulta hautausmaalta itselleen vaimon. Ihmiset on haudattu elävältä erinäisissä kidutuksen tiloissa. Mies kaivaa naisen ylös haudasta, pesee tämän ja pukee omiin vaatteisiinsa. Hän luulee naisen olevan puhekyvytön järkytyksestä, mutta turvaan päästyään hän huomaa naiselta puuttuvan kielen. Tästä naisesta tulee päähenkilön äiti, joka ei voi välittää tälle äidinkieltään venäjää, mutta poika oppii puhumaan pelastajansa, ottoäitinsä outoa asiaattista kieltä. Puhumattomana nainen mieltyy kylästä löytyneisiin vanhoihin ulkomaisiin muotilehtiin, jotka muistuttavat häntä siitä henkilöstä, joksi hänet kasvatettiin. Tätä nuorta naista ei tietysti ole enää virallisesti olemassa. On vain olemassa historiaton neuvostoihminen, joka on helposti numeroitavissa ja eliminoitavissa. Mykkyys on vahva metafora, joka tosin herätti minussa suurta kuvotusta.

Miehen paluu muistoista takaisin vakoilijan elämän nykyhetkeen ei varsinaisesti valaise mitään. Kadonneen rakastetun kohtalon hän kuitenkin päättää selvittää. Tämä vie hänet amerikkalaiseen keinotodellisuuteen, jossa entiset agentit elävät muutettuine nimineen, barbityylisine vaimoineen ja marisevine, poispilattuine kakaroineen sukkuloiden teemapuistojen ja epämääräisten eliminointibusinesten välillä. Kertojan juurettomuus syvenee, hänen asemansa historiallisena väliinputoajana selkenee. Teoksesta tuli melankolisen lohduton olo, ehkä sopivalla tavalla, sillä tässä kuvataan kokemuksia, joita kaikki eivät empaattisina lukijoinakaan voi syvällisesti sisäistää. Teokseen on palattava uudestaan toisessa mielentilassa. Silloin se voi aueta aivan uudella tavalla.

Taistelijalentäjän depersonalisaatio

Anyuru

”Öisin näen kirjoja, jotka hajoavat niin kuin savukkeeni hajoavat  sateessa, joka huuhtoo kaupunkia. Kirjoja, jotka hajoavat kuin maat, kuin painavasta, märästä hiekasta  rakennetut veistokset, kirjoja, jotka musrkaantuvat kuin murtuvat aallot.”

Ruotsalais-ugandalaisen Johannes Anyarun (s.1979) teosta Myrsky nousee paratiisista (Schildts & Söderströms, 2014) on suositeltu minulle asiantuntevilta tahoilta koko vuoden. Jo vinkistä kuultuani tiesin, etten kykenisi lukemaan alkuperäistä ruotsinkielistä teosta, puolikielinen kuin olen. Ottaen huomioon kirjailijan poeettisen taustan ja romaanin aihepiirin raskauden, en mitenkään olisi päässyt alkuperäisteoksessa kymmentä sivua pidemmälle. Luen edelleen joitain dekkareita ja kevyempää chicklit-tyyppistä tekstiä ruotsiksi tarvittaessa. Ruotsiksi lukeminen ei kuulu elämäni suuriin haasteisiin, mutta aina yhden alkukielisen teoksen selättäminen tuntuu minusta juhlalliselta. Nykyisin näin käy korkeintaan kerran vuodessa…

Outi Mennan käännös tuli tällä viikolla sopivasti eteeni, eikä lukukokemus suomeksikaan ollut mutkaton. Anyaru kirjoittaa edesmenneestä isästään, joten genren rajakin tulee vastaan – onko kyseessä romaani vai muistelma? Isän tarina kerrotaan kuitenkin niin kaukaisesti, että teksti menee korkeammasta romaanitaiteesta. Hän on mies nimeltä P, raa’asti kohdeltu lapsi ja nuori, jolla jo olisi kotimaan taakkojen kanssa tarpeeksi työstettävää. Hänen onnensa kantamoinen on kutsu uudelleenkoulutukseen Kreikan ilmavoimiin, kolmen vuoden kurssille Ateenaan, jossa hänestä on tarkoitus kouluttaa uuden linjan taistelijalentäjä ja samalla ilmailualan ammattilainen kaikkiin tehtäviin. Koulutuksessa hän kokee jo olevansa melkein jumalien kaltainen, ja kreikkalaisten suhtautuminen pikimustiin uusiin kandidaatteihin on harvinaisen kunnioittavaa.

P:n uran nousujohteen katkaisee Idi Aminin vallankaappaus v. 1971. Kreikan armeija ei tiedä, mitä tehdä mustilla sotilaillaan, lähettääkö heidät kotiin vai etsiäkö heille turvapaikkaa. Harva haluaa takaisin, moni etsii uutta uraa Euroopan lentoyhtiöissä. P on tässä vaiheessa kauttaaltaan epäpoliittinen ihminen, joka on tosissaan kiinnostunut pilvien muodostuksesta ja koneiden teknisistä ominaisuuksista enemmän kuin sosialismin ja kapitalismin painista. Hänen langi-heimoonsa kuuluu oppositiotaistelija Milton Obote, joka on sotilaskaappauksen aikana paennut jonnekin sosialistiseen Afrikkaan, mutta langius ei merkitse nuorelle miehelle paljoa. Hänen kunnialleen tärkeämpää on hankkia palkkatyö lentäjänä Afrikassa kuin jäädä Eurooppaan hoitamaan paskaduuneja. Siksi hän hakeutuu Samiaab myrkytysruiskuttajaksi. Sambia kuuluu väärään leiriin eikä miehellä ole mitään mahdollisuutta päästä maahan vakoilijoiden pelossa.

Afrikan etnisten ryhmien keksimisestä brittien aikaansaamana Anyarulla onkin paljon sanottavaa. Jo tiettyyn pisteeseen modernisoituneiden romaanihenkilöiden ei ole helppoa alkaa esittää heimovanhinta, kun arkielämässä tärkeintä on saada tuoreita muffinsseja leipomosta tai oikeanlaatuista olutta työpäivän jälkeen. Tälle porukalle yhdessä olo on tärkeämpää kuin etnisyys, kieli tai uskonto. Etnisyys on romaanin isoin kysymysmerkki, jota avataan säästeliäästi, mutta samalla ansiokkaasti uteliaisuutta herättäen. Romaanissa seikkailevat länsinilootit, langit, acholit ja bugandalaiset muiden lähinaapurikansojen mukana. Toivon, ettei etnisyyden kartoittaminen jäisi Anyarulla tähän.

Suurin osa romaanista keskittyy raakaan poliittiseen kuulusteluun sosialistisen ja kapitalistisen Afrikan rajamailla. Kirja ei sovi herkkähermoisille, mutta kuka tahansa Nelson Mandelan tai Ken Saro-Wiwan kohtaloihin perehtynyt osaa sijoittaa tarinan oikeaan slottiinsa. Silmittömään kidutukseen ei kuitenkaan sorruta, koska kuulusteltaville ja kuulustelijoille lopulta pääasiallinen arjen piristäjä on yhteinen tupakka. Pakolaisleirit ovat vankiloiden raaka jatkumo, joilta moni tulee kidnapatuksi armeijaan, jonne hän ei tietoisesti halua. Ugandan, Kenian ja Tansanian yhteinen historia tulee tässä mahtavasti toteen, ja luulen, että eniten teoksesta saavat irti toisen tai kolmannen sukupolven siirtolaiset. Kirjan kuvaaman diasporan ihmiset asuvat tällä hetkellä kaikilla mantereilla. Harva tunnistaa edes kymmenesosaa Anyarun mainitsemia komplekseja tai ongelmia. Siksi toivoisin teoksen käännettävän mahdollisimman monelle kielelle.

Romaanin isähahmo P on todellinen paradoksi ja mysteerio. Hän on rakastunut kreikkalaiseen tyttöystäväänsä syvästi, mutta tytön vanhemmat torpedoivat liiton. Keniassa maanpaossa oleva mies tutustuu ruotsalaiseen vapaaehtoistyöntekijään, jonka kanssa avioliitto tulee ajankohtaiseksi. Pariskunta ei edes alussa suunnittele muuttoa Pohjolaan, mutta P:n kohtalo määrää tulevan perheen sävelet. Perhe elää yhdessä lasten ensimmäiset vuodet, mutta ero on väistämätön. Anyarun projektina onkin ollut poissaolleen isän elämänvaiheiden selvitys, mihin hän pystyy harvinaisella analyyttisyydellä ja lämmöllä.

Myrsky nousee paratiisista on harvinaisen yksityiskohtainen, poeettinen ja riipivä postkoloniaali dokumentti kansasta ja valtiosta, joka on rakennettu koloniaalisten tuntojen mukaan ja jonka mahdollinen yhtenäisyys ilmenee tulevaisuudessa vain yhteisestä poliittisesta tahdosta, jolla ei ole mitään tekemistä perinnön, kielen tai uskonnon kanssa. Isän rikkonainen, erehtyvä ja kuolemansairas hahmo tuo teokseen harvinaista syvyyttä, joka ylittää yksilön ymmärryksen rajat. Isän ja pojat harvat kohtaamiset itkettävät epäsentimentaalisesti, ei yhteisten hukattujen muistojen tasolla vaan levelillä, jolle harvalla on helppoa sanoitusta.

Teos kertookin rajoja ylittävästä globaalista depersonalisaatiosta, jonka kokemiseen tavalliset pohjoismaiset kansalaiset ovat liian persjalkaisia ja juurtuneita.

Kuivan kirjailijan hömppäyllätys

sweet-tooth%20330Ian McEwanin Sweet Tooth (2012) on ensimmäinen teos, jonka olen tältä ylistetyltä kirjailijalta saanut loppuun. Teos tuli kotiini Amazonin kytkykaupan bonuksena, aloitin sen lukemisen matalalla profiililla, mutta yllättävää kyllä, se tempaisikin mukaansa. Olen pitänyt McEwania toivottoman ”kuivana”,peribrittiläisenä kirjailijana, joka enimmäkseen vikisee keski-ikäisen, keskiluokkaisen, korkeasti koulutetun valkoisen kaupunkilaismiehen eksistentiaalisesta angstista. Toinen samanmoinen kirjailija on Martin Amis. Amis esiintyy tässäkin teoksessa jonkinlaisena isovelihahmona tai kilpailijana. Brittiläisen kirjallisuuden lähihistoria tulee tässä hienosti läpivalaistua myös naisnäkökulmasta.

Sweet Tooth vie meidät 70-luvun kylmän sodan, öljykriisien ja taloudellisen taantuman Britanniaan, jonka elintaso jää monissa mittauksissa Itä-Saksan alapuolelle. Brittien maailmanmaineen rippeet ovat käymässä vähiin, ja tiedostava nuoriso alkaa valita yliopistoja, joiden kursseilla painopiste on koloniaalisen taakan purkamisessa. Nuori Serena Frome on ajan virrassa vastarannan kiiski: hän arvostaa enemmän elämän pieniä mukavuuksia, kuten Libertyn silkkipaitoja ja maaseutuviikonloppuja luksushuviloilla, kuin kapitalismin vastustamista. Serena lähtee Cambridgeen opiskelemaan matematiikkaa äitinsä painostuksesta, sillä äiti haluaa ainakin toisen tyttäristään menestyvän miehisellä alalla – nuoremmasta kun on jo lukioikäisenä tullut toivoton hamppuhippi. Äiti on itse päätynyt piispan vaimoksi ja omistanut elämänsä anglikaanisen kirkon passaamiselle, mutta on salaa feministi ja rakastaa tyttäriään haluten heille vain parasta.

Cambridgessa Serena ajautuu suhteeseen isänsä ikäisen ukkomiesprofessorin kanssa, joka pystyy tarjoamaan tytölle tämän kaipaamaa huoletonta mukavuutta. Professori Tony kertoo hänelle lapsuutensa kesistä Itämeren saarilla, jotka ovat hänen mukaansa koko Euroopan turismin parhaimmin vaiettuja jalokiviä. Tonyn sielunmaisema piilee Kumlingen saarella, jossa hän aikoinaan vietti elämänsä onnellisimmat ajat. Serenaan tekee suurimman vaikutuksen Tonyn elitistinen maku: kuka muu hänen tuntemansa henkilö  olisi koskaan käynyt kalastamassa kaukaisella Ahvenanmeren saarella? Rakkaussuhteen edetessä Tonylla on outoja nenäverenvuotoja ja ärtyneisyyttä. Ero tulee kuin pystymetsästä ja samalla Tony jättää vaimonsa kadoten maan ääriin.

Tony on pedannut rakastetulleen paikan MI5-tiedustelupalvelun alimmalla tasolla. Koska Serena on valmistumassa Cambridgesta huonoin arvosanoin, hän menee haastatteluun avoimin mielin. Vanhemmilleen hän kertoo aloittavansa työt sosiaali- ja terveysministeriössä. McEwan kuvaa tiedustelupalvelun arkea raadollisen epäromanttisesti: nippelitietoja keräävät assistentit työskentelevät kylmissä konttoreissaan kynsikkäät sormissa ja työviikon kohokohta on usein jonkun eläkkeelle jääneen upseerin luento marxismi-leninismin käsitteellisistä perusteista. McEwan onnistuukin tekemään vakoilusta tavallisen, puuduttavan ammatin, jossa etenemismahdollisuudet ovat kapeat.

Varsinaista rakkaustarinaa lämmitellään puolen romaanin ajan. Serenalle annetaan matalan profiilin tehtävä kulttuurin saralla operaatiossa Sweet Tooth. Sen tarkoituksena on saada mahdollisesti vasemmalle kallistuneita tutkijoita, taiteilijoita ja kirjailijoita palaamaan ruotuunsa tai ainakin olemaan levittämättä haitallista marxilaista propagandaa. Serena saa vakoilun kohteeksi nuoren kirjailijanalun Tomin, joka opettaa kirjallisuutta edistyksellisenä tunnetussa Sussexin yliopistossa. Vaikka Tom ja Serena rakastuvat, heidän maailmankuvansa pysyvät erillään. Serena ei edes pahemmin viitsi peitellä suhdettaan vakoilun kohteeseensa, mutta nolointa hänelle olisi, jos rakastettu saisi tietää hänen toimenkuvansa oikean luonteen.

Hauskaa tässä on ”paskaduunissa” kärvistelevän  naisen dilemma, mikä voisi olla monen tämänkin päivän pätkätyöläisen tilanne, vaikka toimenkuvaan ei liittyisi valtionsalaisuuksia. Mitä edellytetään, jotta työntekijä pysyisi lojaalina työnantajalleen ja ”firman” luomalle konseptille? MI5:n konsepti ei tunnu vakuuttavan oikein ketään, ja ylemmän tason nappulatkin vuotavat häpeilemättä tietoja omia tarkoitusperiään edistäen. Serenan ”rikos” ei ole merkittävä, mutta parin päivän lööppijulkisuuteen pariskunta joutuu.

McEwan laittaa nerokkaasti Serenan lukemaan Tomin keskeneräisiä kirjoituksia, joissa on paljon elementtejä hänen omasta alkupään tuotannostaan. Tom taitaa siis olla hänen alter egonsa, lähes autistinen, kunnianhimoinen, työhönsä käpertynyt hintelä kaveri. Loppupeleissä vakoilija päätyy vakoilluksi, pettäjä petetyksi ja herkullinen paljastuskirja kirjoittaa itsensä sängyn reunalla aina auki olevaan muistikirjaan.

Olettaisin, että Sweet Tooth on McEwanin tuotannon viihteellisimmästä päästä. Rivien välistä kuultaa jonkinlainen revittely tai tuuletus, lupa antaa mennä löysin rantein. Koska teoksessa ei ole kirjailijalle tyypillistä pyrkimystä ylittää itsensä, lukijakin huokaa helpotuksesta ja lähtee ilotteluun mukaan. Plussapisteitä annan lemmenkohtauksista iki-ihanan Brightonin rantakadulla, jossa en ole käynytkään sitten vuoden 1988.