Hovineidin odysseia länteen

Teos: Kyung-sook Shin: Hovitanssija (Into, 2019)

Suomennos: Taru Salminen

Äänikirjan lukija: Satu Paavola

Kuulin tästä korealaisen Kyung-sook Shinin kolmannesta suomennetusta romaanista jo ennen sen julkaisua, ja olin innoissani siitä, että tämä taidokas kertoja on saanut aikaan myös historiallista fiktiota. Kaikki hänen kolme romaaniaan, jotka olen häneltä lukenut, ovat olleet teemoiltaan ja fokukseltaan ihailtavan erilaisia, ja uskon, että tuotannosta löytyy vielä uusia helmiä.

Romaani kertoo 22-vuotiaasta hovitanssija Jinistä, joka rakastuu ranskalaiseen diplomaatti Victoriin ja lähtee ensimmäisenä korealaisnaisena merten taa sydämensä ääntä kuunnellen. Jin on orpolapsi, jonka vanhempi hovineiti Soo on aikanaan adoptoinut. Ottoäiti on kuitenkin tehnyt tyttärelle selväksi, että biologinen äiti on olemassa, ja saattaa tulla lastaan hakemaan joku päivä. Jossain vaiheessa ottoäiti etenee katolisen orpokodin emännäksi, eikä kaikkia länsimaisten kanssa veljeileviä kohdella kovinkaan kauniisti.

Teos sijoittuu 1800-luvun loppuun, jolloin maassa oli lyhyt nationalistinen kausi ja jolloin maa oli vihdoin avautunut diplomaattisille suhteille pitkän eristyneen jakson jälkeen. Ranskaan Korealla liittyi paljon odotuksia, mutta alkuaikojen ranskalaiset diplomaatit olivat enemmän kiinnostuneita taide-esineiden keräilystä kuin ihmisistä. Kyung-sook Shin kertoo ranskalaisten viljelemästä orientalismista, joka oli varsinkin tylsistyneiden aatelisten muoti-ilmiö.

Jin on kuningattaren suosikki, taitavin hovitanssija, jonka kevään kuhankeittäjän tanssi ei jätä ainuttakaan katsojaa kylmäksi. Hän on oppinut ranskaa lapsena katoliselta papilta, joka on myöhemmin noussut Korean piispaksi. Toki kielitaito myös edistää nupulla olevaa romanssia, sillä rakastavaiset pystyvät kommunikoimaan ilman tulkin vaivaannuttavaa läsnäoloa. Tavallaan kuningatar myös toivoo Jinin viihtyvän lähetystössä, koska hovissa enteillään kuninkaan ihastuvan joku päivä lumoavaan tanssijattareen. Vaikka kuningatar on ruokkinut Jiniä päärynäsoseella polvenkorkuisesta saakka, ei hän silti voi olla tuntematta piilevää mustasukkaisuutta nuorta naista kohtaan.

Romaanin alkuosa on verkkaista esteettistä ilotulitusta, eikä poliittisen historian ja diplomaattisten suhteiden kertauskaan ole vaatimatonta. Aloitin kirjan kuuntelemisen äänikirjana kolme (!) kertaa, ja joka kertaa jouduin aloittamaan alusta, koska olin unohtanut aiemmat tapahtumat. Lukukokemus oli siis perusteellinen, ja olisin arvostanut lievää tapahtumien tiivistämistä ennen varsinaista matkalle lähtöä. En siksi, etteikö Korean historia olisi mielenkiintoista, mutta hovielämän arki tuntui paikoitellen vähän liiankin verkkaiselta.

Kirjassa vietetään paljon aikaa kirjojen parissa, varsinkin lähetystön kirjastossa, sillä Jin on ahkera lukija ja frankofiili. Victorin kaima suuri Victor Hugo on tärkeä hahmo pariskunnan tutustuessa toisiinsa. Uuteen maahan lähtiessä Jin on siis pumpattu täyteen tarinoita, mutta vastaavatko tarinat todellisuutta Pariisissa?

En suosittele kirjaa ensimmäiseksi teokseksi Koreasta, vaan lukijan on luultavasti helpompi aloittaa kulttuuriin tutustuminen nyky-yhteiskuntaa kuvaavista teoksista. Sellaiselle lukijalle, joka arvostaa faktoja ja laajoja historiallisia perspektiivejä, tämä romaani on aarreaitta, vaikka teokseen mahtuu myös pitkiä ”fiilistelyosuuksia” ja aistielämyksiä.

Romaanista ei todellakaan puutu mitään, vaan se on sekä yleisen historian että yksityisen draaman kaaren suhteen täydellinen helmi. Kuitenkin se vaati minua keskimääräistä enemmän kärsivällisyyttä, ja aikaa sen parissa tuhraantui ruhtinaallisesti. Kuunteleminen oli kuitenkin tässä tapauksessa palkitsevaa, koska olisin saattanut tekstiä lukiessa skipata ne kaikista verkkaisimmat osiot. Yllättävän hyvin äänikirja toimi myös vieraan kulttuurin kuvauksen suhteen – ehkä tässä teoksessa ei ollut kovin monimutkaisia nimiä tai muita hankalasti avautuvia elementtejä.

HELMET-lukuhaasteessa sijoitan teoksen kohtaan 32: ”Kirja on alun perin julkaistu kielellä, jota et osaa.”

Kun Emily Dickinson addiktoituu kimchiin

JaanLuoksesiKorealaisen Kyung-sook Shinin (s. 1963) ensimmäinen suomennettu teos Pidä huolta äidistä (Into, 2015) on ollut suosittu teos, ja kirjailija on käynyt Suomessa sitä markkinoimassa kääntäjänsä seurassa. Pidin teosta viime vuoden vahvimpana lukukokemuksena, koska se yllätti niin totaalisesti kieleltään ja näkökulman valinnaltaan.
Siksi uusi suomennettu teos Jään luoksesi (Into, 2017, suom. Taru Salminen) innosti, kuumotti ja jopa arvelutti, koska pelkäsin sen jäävän edeltäjänsä varjoon. Teoksen jälkisanoista voi myös lukea kirjailijan matkoista Suomeen ja kiinnostuksesta meidän kulttuuriimme. Myös se, että Taru Salminen pystyy suomentamaan teoksia suoraan alkukielestä, tekee minuun suuren vaikutuksen. Kirja kisaakin tänä vuonna käännöskirjallisuuden Jarl Helleman-palkinnosta.

Blogissani olen kiinnittänyt liian vähän huomiota kääntäjiin ja käännöksiin – johtuen laiskuudesta. Voisin kai itsekin toimia englanninkielisen kirjallisuuden kääntäjänä, ja yleensä kiinnitän huomiota hätäisiin käännöksiin, tai kulttuurisiin väärinymmärryksiin silloin, kun kääntäjä ei selvästikään tunne teoksen paikallista kontekstia. Näistä en yleensä raportoi, vaan totean, että teos olisi ollut parempi lukea alkukielellä.

Yleensä käännöskukkasia olen löytänyt vain englannista käännetyistä postkoloniaaleista romaaneista, tyyliin eteläaasialaisista ja länsiafrikkalaisista – maiden, joiden kielenkäyttöön olen itse hyvin kotoutunut. Näihinkin usein vaikuttaa eniten kustannusmaailman kiivas tahti. Ja varmasti kaikki kääntäjät saavat töitä, joiden konteksteista he eivät ole yhtä innoissaan kuin toisista – erikoisiin murteisiin on tutustuttava nojatuolista käsin, eikä kaikkiin ongelmiin voi kilauttaa kaverilta apua.

Käännöksiä on helppo dissata, mutta niiden onnistuneisuudesta ei aina muisteta antaa palautetta. No, sanottakoon, että Kyung-sook Shinin teosten suomennokset toimivat ilmiömäisesti. Tosin minulla ei ole minkäänlaista pätevyyttä arvioida niitä, muuten kuin kielen sujuvuuden näkökulmasta.

Teoksessa eletään 1980-luvun demokratisoitumiskehitystä ja opiskelijamellakoiden aikaa Soulissa. Nuoret rakastavaiset Yeong Yun (nainen) ja Myeoung-Seo (mies) opiskelevat taideyliopistossa, ja avustavat kirjallisuuden professoria kirjoittamaan puhtaaksi luentojaan. Yeong Yun on vasta menettänyt äitinsä, ja matkat kotikaupunkiin leski-isää lohduttamaan ovat surumielisiä. Hyvin ei mene rikkaalla Mirullakaan, vaikka hänen isänsä on ostanut sisaruksille oman talon opiskeluja tukemaan. Yeong Yun asuukin aikansa Mirun talossa, jonka keskipisteenä on Emily-kissa. Kaveriporukka palvoo kissaa ja Emily Dickinsonia samalla intensiteetillä, ja muutenkin länsimaisen kirjallisuuden klassikoilla on suuri rooli juonen kehittelyssä.

Jään luoksesi on tematiikaltaan laajempi ja Korean historian kannalta merkittävämpi teos kuin Pidä huolta äidistä, ja vaatii lukijalta perehtymistä maan lähihistoriaan. Nuoria kuolee ja katoaa traagisissa ja epäilyttävissä oloissa, niin yliopistolla kuin armeijassa, ja professorit eroavat viroistaan osoittaakseen solidaarisuutta erotettuja kollegoita kohtaan. Opiskelu ei tunnu oikein kenestäkään fiksulta sijoitukselta tulevaisuuteen. Yeong Yunille kaikki olennainen tapahtuu kirjojen välityksellä, kun taas Miru elää neuroottisten ruokapäiväkirjojensa kautta. Ystävyys on kattavampi teema kuin romanttinen rakkaus, ja kuten arvata saattaa, siihen liittyy suurta surua ja myös mielenterveyden horjumista.

Eniten pidin teoksen hengellisestä ulottuvuudesta, mikä vakuutti enemmän kuin poliittinen. Emily-kissan lisäksi keskeinen myyttinen hahmo on matkalaisten suojelupyhimys Kristoforos, hän jonka uskotaan kantaneen Jeesus-vauvan virran yli valtavilla käsivarsillaan. Kumma kyllä, olin itsekin kirjoittamassa romaania (paperittomista siirtolaisista) kymmenen vuotta sitten, jossa Kristoforos oli keskiössä, mutta se jäi kesken. Kirjaa lukiessa tuli läpivalaiseva olo oman sielunelämän ja hengellisen polun suhteen. Kristinuskon leviäminen Aasiassa ja aasialaisten kristittyjen uudelleentulkinnat eurooppalaisista pyhimystaruista ovat tässä se postkoloniaali sivujuoni, joka alkoi kovasti kutkuttaa.

Teoksessa on kylpyläkohtaus, joka kauneudessaan herättää hillittömän matkakuumeen. Toki myös ruoalla on keskeinen merkitys lumon luojana, ja nämä opiskelijat syövät varmasti keskivertokorealaista opiskelijaa monipuolisemmin. Meren eläviin kulutetaan suuria summia rahaa, ja sinitaskurapujen keittämisestä lukija saa hyviä vinkkejä.

Minun täytyy lukea tämä teos uudestaan, koska ensi lukukerralla en malttanut avata muutamaa historiallista solmua, jotka olisivat auttaneet kontekstin ymmärtämisessä. Toki ystävyyden ja rakkauden kuvauksena teos on täysin ymmärrettävä niillekin, jotka eivät Korean historiaa hyvin tunne. Tässä teoksessa ei ehkä ollut niin eksoottista poljentaa kuin oli edeltäjässään – en kokenut joka sivulla, että lukisin romaania ”vieraasta kulttuurista”, vaan globaalisti jaetuista teemoista. Tässä kuvattu poliittinen epävakaus kun voisi hyvin olla suomalaista todellisuutta pian, ja koulutusjärjestelmänkin voi tehokkaasti saada murtumaan yhden hallituskauden aikana.

On noloa tunnustaa, että Kyung-sook Shin on ainoa eteläkorealainen kirjailija, jonka tuotantoon olen tutustunut – tai viime vuosikymmenellä luin toisen naiskirjailijan englanninnoksen, mutta en edes teoksen nimeä muista. Olen jopa lukenut Pohjois-Koreaa käsittelevää kirjallisuutta enemmän kuin Etelä-Koreaa, mutta vastikään suomennettu Bandin Syytös (harvinainen p-korealainen kaunokirjallinen teos) jäi minulta kesken – oli liian rankkaa kamaa, sielu ei sietänyt lukea.

Kenelle erityisesti kirjaa suosittelisin? Nuorille aikuisille, niille, jotka ovat olleet nuoria 1980-luvulla, niille, jotka rakastavat runsaita kirjallisuusviitteitä romaaneissa, kissojen ystäville, kulinaristeille, älykkään romantiikan etsijöille.

Lämmin kiitos Into-kustantamolle arvostelukappaleesta. On kunniatehtävä toimia tämän teoksen suosittelijana ja kulttuurivälittäjänä. Japanilaista tai kiinalaista kirjallisuutta ei ehkä enää tarvitse samalla tavalla ¨viedä¨, mutta korealainen kirjallisuus tarvitsee saman noston kuin vietnamilainen, thaimaalainen tai mongolialainen.

Viihtyikö äitisi keittiössä?

Pidä huolta äidistäKyung-sook Shinin teos Pidä huolta äidistä (Into, 2015, suom. Taru Salminen) on ensimmäinen eteläkorealainen romaani, joka on käännetty suomen kielelle. Tämä kertonee jotain maiden kulttuurisuhteista. Suoraan sanottuna en muista, olenko koskaan lukenut korealaista kirjallisuutta lukuunottamatta yhtä omaelämäkerrallista pakotarinaa Pohjois-Koreasta etelän puolelle. Pari korealaista leffaa olen nähnyt ja pitänyt niistä erityisesti kuvakielen tasolla, mutta niidenkin nimet olen autuaasti unohtanut. Lukijana aloitan siis tutustumisen korealaiseen kirjallisuuteen nollapisteestä.

Pidä huolta äidistä on sopiva sisäänheitto korealaiseen kulttuuriin, sillä se kertoo perhe-elämästä, arjesta ja korealaisten yhteiskunnan nopeasta modernisaatiosta. En usko, että Kyung-sook Shinin tarkoituksena oli kirjoittaa ulkomaailmalle helposti aukeavaa tulkkausta tai koodausta, mutta ainakin itse tartuin teoksessa niihin ”helppoihin” kulttuurisiin koordinaatteihin, jotka tunnistin. Teoksen päähenkilö on seitsemänkymppinen Park So-nyo, lukutaidoton neljän lapsen äiti ja isoäiti, joka on käyttänyt elämänsä muiden tarpeista huolehtimiseen. Talousihmeäiti hapattaa kimchiä, keittää merileväkeittoa. pakastaa riisikakkuja ja liimaa ovenpieliin vaahteranlehtiä esi-isien lepyttämiseksi. Lapsilleen hän on olemassa lähinnä hupsuna maalaisnaisena, joka tulee kaupunkiin kassit ja taskut täynnä ruokanyssyköitä. Kaikki lapsista asuvat aikuisiässä Soulissa, tyttäret myös ajoittain ulkomailla, ja kotitaloa maalla pidetään lähinnä varastona.

Tarina alkaa äidin katoamisesta metroasemalla. Lasten isä on tyypilliseen tapaansa kävellyt vaimonsa edellä ja hypännyt metroon huomaamatta, ehtikö vaimo kyytiin mukaan. Äiti katoaa mystisesti suurkaupungin humuun, ja lapset aloittavat mittavan etsintäpartion. Saadaan selville, että viimeksi äiti on nähty esikoispoikansa ensimmäisen työpaikan edessä – paikan, jossa Hyung-chol työskenteli kolmekymmentä vuotta sitten. Likainen, ryvettynyt ja muistinsa menettänyt mummohahmo on myös syönyt ruokaa roskiksista ymmärtämättä terveysriskiä. Hatarien vinkkien perusteella kukaan sisaruksista ei kuitenkaan pääse äidin jäljille. Äitiä etsiessä he huomaavat, kuinka heikosti he tunsivat äitinsä elämää – varsinkin vanhuusvuosien arkea. Äidin muistisairauden vakavuutta ei ole huomannut kukaan, ei edes hänen miehensä, joka kieltämättä vaikuttaa itsekeskeiseltä ääliöltä. Kysymys ”viihtyikö äitisi keittiössä?” avautuu ironisena piikkinä, sillä talousaskareita karttaville tyttärille ei olisi tullut kyseeseen mieltää äitiään muuhun maisemaan tai huoneeseen kuin keittiöön tai kasvimaalle.

Kyung-sook Shin on taitava, taloudellinen kertoja, joka osaa pitää yllä jännitystä äidin kohtalosta loppuun saakka. Teos koostuu neljästä kappaleesta ja epilogista, joissa eri henkilöt muistelevat aikaansa äidin kanssa. Valtaosa tekstistä on kirjoitettu sinä-muodossa, eli kertoja on ulkopuolinen tarkkailija, joka puhuttelee päähenkilöitä. Usein tällaista tekniikkaa käytetään vain novelleissa, mutta tässä tekniikka toimii olematta itsetietoista. Eniten teoksessa puhutellaan vanhinta tytärtä Ji-honia, joka on kuuluisa kirjailija. Ji-hon on laiminlyönyt käyntejä äidin luona sisaruksista eniten, sillä hän ramppaa työkseen ulkomailla kirjailijakonferensseissa. Sinä-muoto korostaa sisarusten syyllisyyttä ja katumusta tilanteessa, jossa äidin löytyminen alkaa näyttää epätodennäköiseltä.

Lukutaidon ja koulutuksen teemat ovat kirjassa keskeisiä, ja siinä mielessä tätä voisi jopa kutsua ”kehitysmaakirjallisuudeksi”, vaikka teoksen nykyhetkessä eletäänkin jo kiihkeää Samsung-kautta. Äidin lukutaidottomuus on leimannut perheen arkea monella tavalla – esimerkiksi hän ei koskaan voinut osallistua koulun vanhempainiltoihin, sillä pelkäsi siellä joutuvansa täyttämään lomakkeita. Surullisinta hänelle on se, ettei hän pysty lukemaan menestyneen tyttärensä tuotoksia. Vanhoilla päivillään hän yrittää opetella lukemaan salaa, mutta se yleensä johtaa migreenikohtauksien syvenemiseen. Teos valottaakin erinomaisesti lukutaidottomuuden näkymättömyyttä ja siihen liittyviä sosiaalisia stigmoja – ja myös historiallista amnesiaa. Korealaisille itselleenkään ei näytä muistuvan mieleen, kuinka nopeasti yhteiskunta on luonut kattavan koulutusjärjestelmänsä.

Romaani kertoo myös yhteiskunnan vieraantumisesta ja yksilökeskeisyyden riemuvoitosta. Kyung-sook Shin ei kuitenkaan moralisoi henkilöhahmojensa valintoja eikä vello sentimentaalisuudessa, vaan näyttää korealaisen vanhustenhoidon sudenkuopat sellaisina kuin ne ovat. Teoksen äitihän on uskomaton jäärä, joka suostuu näkemään lääkäriä vain äärimmäisessä hädässä, ja hänellä riittää älykkyyttä peitellä jopa pitkiä tajuttomuuskohtauksia. Äidin sosiaalisista suhteista paljastuu myös kiinnostavia yllätyksiä, eikä hän ole ollutkaan niin yksinäinen kuin häntä laiminlyöneet lapset olettavat. Maaseudun ja kaupungin välinen kulttuurinen kuilu tuntuu tässä syvemmältä kuin vaikka koto-Suomessa.

Teos on tunnelmiltaan lyyrisen melankolinen. Huumorin pilkahduksia on joissain suvun kohtaamisissa, mutta pohjimmiltaan teos kertoo surusta. Korean historiaa tarjoillaan sopivasti – erityisen kammottavana esiintyy pohjoisen ja etelän rajankäynti maan jaon jälkeen. Kyseinen äiti on sotalapsi, jonka syntymävuosikaan ei ole täysin selvä ja joka on naitettu nuorena vain siksi, etteivät hänen vanhempansa voineet taata tyttölapsen turvallisuutta.

Kyung-sook Shin (s.1963) on Etelä-Korean tunnetuimpia ja rakastetuimpia kirjailijoita, joka nousi maailmanmaineeseen tällä romaanilla, mutta hänen aiempiakin teoksiaan on käännetty muille kielille, ainakin englanniksi. Tuotanto näyttää monipuoliselta, joten olisin todella kiinnostunut lukemaan muutakin häneltä. Ja muiltakin tämän päivän korealaisilta kertojilta.