Antiloopin lempeästä viisaudesta

Teos: Jari Vainio: Viidakkotohtori. Dokoto Jalin päiväkirjat (Johnny Kniga, 2021)

Äänikirjan lukija: Martti Suosalo

Luin nyt putkeen kaksi suomalaisen kirjoittamaa Afrikka-kuvausta, jotka komppaavat hyvin toisiaan, vaikka ovat eri aikakausilta. Jari Vainio lähti lääkärin hommiin Sambiaan 28-vuotiaana vuonna 1987, kun HIV-epidemia oli vaarallisessa nousussa, mutta maan hallitus edelleen kielsi koko ilmiön. Hän päätyi Mosambikin rajalle katolisen kirkon ylläpitämälle puskaklinikalle, jossa tautia hoidettiin hallituksen linjaa uhmaten.

Dokoto Jali viihtyi maassa kuutisen vuotta, ja ymmärtääkseni miehen myöhempäänkin uraan on liittynyt kehitysmaajaksoja ja erikoistumista trooppisiin sairauksiin. Kylmän sodan aikana Sambia taisi olla aika kommunistisvetoinen maa, mutta tarinan aikana tämä itäinen tuki loppuu ja maa siirtyy IMF:n uusliberaaliin regiimiin. Vainio ei tarinassaan keskity näihin globaaleihin taloustrendeihin, mutta itäblokkipainotteisuus näkyy siinä, että suuri osa Jarin työkavereista ovat puolalaisia. Tosin puolalaiset perustivat puskaklinikan jo vuonna 1911, jolloin maa ei ollut kommunistinen.

Kovin paljon Dokoto Jalilla ei ollut vapaa-aikaa klinikkaa palvellessaan, mutta jos sitä oli, niin hän käytti aikansa luonnon tutkimiseen ja klassikkokirjallisuuden lukemiseen. Alueella ei näkynyt televisio, vaan sitä saattoi joskus ihmetellä Lusakan-reissuilla. Vapaa-aikaa piti järjestää ulkomaan lomien muodossa, ja Jari tapasi käydä mm. Keniassa ja Lontoossa. Naapurimaassa Mosambikissa käytiin sisällissotaa, jolla oli vaikutuksia myös klinikan arkeen, eikä muissakaan lähialueen maissa, kuten Zimbabwessa, ollut kovin turvallista.

Paikallisten ihmisten näkökulmasta Jarin palvelusjakson kohokohta oli varmasti hänen vanhempiensa vierailu kylässä, mikä sai aikaan vieraanvaraista juhlimista. Jarin vanhemmat eivät olleet kovin tottuneita maailmanmatkaajia, mutta sambialainen elämänmeno sopi heille mainiosti.

Kiinnostavaa kirjassa ovat lääketieteeseen liittyvät eettiset kysymykset silloin, kun resurssit ovat vaatimattomat ja on tehtävä hoitoon liittyviä proriteettivalintoja. Vanhojen lääkkeiden dumppaaminen kehitysmaihin on tunnettu ilmiö, mutta joku raja tähänkin on vedettävä. Vainiolle tuli yllätyksenä se, kuinka paljon hänen klinikallaan kierrätettiin varusteita, ja kuinka antiikkisia välineitä siellä käytettiin. Kuitenkaan tämä ei ole kaikista alkeellisin lukemani tarina kehitysmaan lääketieteestä, vaan esimerkiksi Afganistaniin sijoittuvat tarinat ovat olleet vielä haasteellisempia. Tässä katoliset nunnat todella pyrkivät kehittämään omaa työtään esimerkiksi opiskelemalla Britanniassa. Jotain erikoissairaanhoitoakin yritetään soveltaa paikallisiin oloihin, ja ihmiset osaavat jo hakea apua psyykkisiin ja neurologisiin vaivoihin. Resurssipulassa myös Jari suosittelee joillekin psykiatrisille potilaille vaihtoehtohoitoja, sillä väärä lääkitys ei yleensä johda kuin syveneviin ongelmiin.

Tämä on humoristisempi teos kuin Walleniuksen Kenian saaga, ja ehkä kirjoittajien ikäero vaikuttaa tyyliin. Vainio kertoo nuoruudestaan kolmenkymmenen vuoden viiveellä, mikä saattaa lieventää kertojan maailmantuskaa. Toisaalta suuri osa havainnoista tuntuu autenttiselta päiväkirjan merkinnöiltä omalta ajaltaan.

Tykkäsin varsinkin katoliseen kirkkoon liittyvästä huumorista, joka onnistui mainiosti vierittämään nunnilta etäistä sädekehää. Tämän tarinan nunnat ovat ihan tavallisia työkavereita, jotka saattavat juoda liikaa jouluna ja päätyä hihittelemään katuojaan. Jarin läheisin ja eniten oppinut työkaveri sattuu olemaan nimeltään Teresa, ja mies ihmettelee, jääkö hän koskaan eläkkeelle. Toisaalta nunnien lomailu aiheuttaa klinikalla kohtuutonta työtaakkaa sinne jääville, sillä uusien työntekijöiden rekrytointi ei ole kovin helppoa. Välillä klinikalla käy vapaaehtoisia ja harjoittelijoita varsinkin Suomesta ja Irlannista, mutta jo klinikan syrjäinen sijainti tekee työhön sitoutumisen haasteelliseksi.

Tästä tarinasta ei todellakaan puutu sitoutumista, vaan Vainio tuntuu oppineen lähes täydellisesti paikallisen elämänasenteen. Omista ihmissuhdekuvioistaan hän ei tässä avaudu, mutta luulen, että sinkkuelämän syy johtuu pitkälti HIV-epidemiasta. Myös Walleniuksen Kenian-tarinassa HIV on edelleen suuri riskitekijä, mutta ei enää merkitse automaattista kuolemantuomiota. Wallenius päätyy samassa ajassa pysyvään parisuhteeseen työkaverinsa kanssa, mutta dokoto Jalilla on enimmäkseen nunnia työkavereina, joiden kanssa ei ymmärrettävästi kehity sutinaa.

Tämä on todella aistivoimainen, hauska ja informatiivinen teos, joka toimii niin työnkuvauksena, matkakirjana (silloin kun kertoja poistuu kotikylästään) kuin myös lähihistoriallisena dokumenttina. Kirjoittajalla on selkeitä kaunokirjallisia lahjoja, jotka kuvastuvat muun muassa luontokuvauksessa.

PS: Pahoittelen kirjan kannen tuplaantumista postauksessani. WordPress ei juuri nyt anna minun deletoida toista kuvaa.

Copenhagen Dungeon

Teos: Anna Ekberg ja Thomas Rydahl: Merenneidon kuolema (Minerva, 2021)

Suomennos: Katariina Luoma

Äänikirjan lukija: Raikko Häyrinen

Esiteininä ja teininä yksi mieleenpainuvimpia turistikohteitani oli London Dungeon, interaktiivinen kidutusmuseo, jossa olen vieraillut ainakin kahdesti. Ensi käynti paikassa oli järkytys, koska paikassa vilisi rottia – tosin pleksilasin takana, mutta tarpeeksi uhkaavasti minulle, jolla on siimahäntäfobia. Museo esitteli vankilaelämää ja historiallisia kuritusmuotoja varsin uskottavasti, ja elämys jäi kunnolla ihon alle. Elettiin aikaa, jolloin kaikenlainen historian elävöittäminen oli vielä lapsenkengissään, eikä museoissa kirkuminenkaan ollut tavanomaista. Vierailu perustui kuitenkin yhden kerran shokkiefektiin, enkä muista, että toisella kerralla mikään siellä olisi enää pelottanut niin perusteellisesti.

Jostain syystä muistelin tuota museovierailua lukiessani Anna Ekbergin ja Thomas Rydahlin dekkaria Merenneidon kuolema, ehkä siksi, että myös siinä käydään 1830-luvun kööpenhaminalaisessa vankilassa ja julkisessa mestaustilaisuudessa, joka tuohon aikaan kuului Tanskassa kansanhuveihin. Vaikutelma romaanista ei muuten ollut museomainen, eikä se tuonut mieleen pahinta kaupallista turistikitschiä. Silti se ratsastaa tanskalaisen kansallisikonin muistolla, ja pitää sisällään elementtejä, joista Tanska on globaalisti tunnettu.

Olen lukenut molemmilta dekkaristeilta teoksia, ja varsinkin Rydahlin synkistelevä tyyli on tehnyt minuun vaikutuksen. Ekbergin kirjoissakaan ei ole ollut mitään vikaa, vaikka niissä on selkeästi seurattu jotain menestysdekkarin algoritmiä. Ilolla huomasin, että tässä teoksessa kahden erityylisen kirjoittajan yhteistyö toimii saumattomasti. Mukaan mahtuu sopivasti varjoisten kujien synkkyyttä, mutta myös osuvaa analyysia tuon ajan tanskalaisista mentaliteeteista. Teksti on aistivoimaista tykitystä, jossa kasvavan kaupungin puute, epätoivo ja alamaailman lihallisuus ottavat mittelöä porvarillisista arvoista.

Tarinan taustalla on faktaa satusetä Hans Christian Andersenin elämästä. Miehen elämään mahtui vuosina 1834-5 aika, jolloin hän ei pitänyt päiväkirjaa, vaikka muuten hän oli tunnollinen arjen dokumentoija. Tuo oli myös aikaa, jolloin kirjailijanalku oli laittamassa pillejä pussiin kirjoitettuaan epäonnistuneita näytelmiä, jotka vaiennettiin kuoliaaksi. Tämän jälkeen hän alkoi yleisön kehotuksesta kirjoittaa lapsille – ei siksi, että hän olisi ollut erityisen lapsirakas, vaan siksi, että hän epäili kykyjään vakavamman proosan tuottajana.

Teos keskittyy vuoteen 1834, jolloin Hans Christian on palannut pitkältä Italian-matkalta Kööpenhaminaan. Hän on kiinnostunut siluettien leikkaamisesta, ja käy etsimässä inspiraatiota hahmoilleen huorataloista. Eräässä tällaisessa hän kohtaa nuoren yksinhuoltajaäidin Annan, joka löytyy surmattuna miehen vierailun jälkeisenä yönä. Kirjailijaa epäillään rikoksesta, ja hän joutuu pian tutkintavankeuteen tyrmään, jonka helvetillisyys on tarpeeksi todistamaan herkälle sielulle elämän merkityksettömyydestä.

Olosuhteiden pakosta HC päätyy salapoliisiksi, ja saa rinnalleen uhrin siskon Mollyn, jonka vastuulle on jäänyt siskontyttärensä elätys. Molly pitää Hans Christiania luonnottomana elostelijana, sillä hän ei voi luottaa asiakkaisiin, jotka eivät halua käynnillään seksiä. Tästä huolimatta kaksikko ryhtyy toimiin oikean murhaajan etsimiseksi johtolankanaan oudon hajuinen kaulahuivi, joka löytyi vainajan huoneesta. Noihin aikoihin kaupungissa toimii jo alkeellinen poliisi, mutta tiedetään, ettei sitä suuresti kiinnosta kadunnaisten ahdinko.

Molly päätyy etenemään sosiaalisesti huiman askeleen kirjailijan sepitystaidon ansiosta. HC väärentää lukutaidottomalle naiselle moitteettoman palveluskirjan, jolla tämä pääsee keittiöpiiaksi kuninkaalliseen hoviin.

Olisi epäreilua paljastaa kaikkia juonenkäänteitä, mutta murhat eivät jää yhteen tapaukseen ja motiivit liittyvät tuon ajan käsityksiin sukupuolten moninaisuudesta. Monella tapaa kirjassa sivutaan myös lääketieteen historiaa, lääkärien etiikkaa ja koulutusta.

Hehkutin tätä jo Facebookin dekkariryhmässä, ja huomasin, että siellä esiintyi myös kritiikkiä kirjan ideaa kohtaan. Luulenkin, että kirja kuuluu niihin, jotka jakavat vahvasti mielipiteitä. Merenneidon tarinan lisäksi tässä herätetään tulitikkutytön tarina uuteen uskoon. Voihan tässä olla myös turistimaista kliseillä ratsastamista, mutta itse en kokenut tätä niin. Olen jopa asunut Tanskassa, ja vieraillut Odensessa kaikissa satusetään liittyvissä kohteissa, mutta tästä huolimatta koin oppivani jotain uutta maan historiasta ja historiallisten dekkareiden kirjoittamisesta.

Ainakaan tämä teos ei ollut liian kuiva tai luennoivan faktakeskeinen. Voisin hyvin kuvitella sen kiinnostavan nuorempiakin lukijoita, ja itse ottaisin sen mukaan Kööpenhaminan kaupunkikävelylle.

Ilmaisia kirjoja kotikaranteeniin

TuplanaTeos: Anna ja Eppu Nuotio: Tuplana, kiitos (Crime Time, 2012)

Äänikirjan lukija: Jenni Kitti

Koronatilanne ja kotikaranteenit johtavat nyt monissa kodeissa kirjapuutostautiin, ja sen lievittämiseen on monia keinoja. Kevään aikana uskon, että monet kustantamot tulevat tarjoamaan ilmaisia e-kirjoja ja äänikirjoja, joista yritän itsekin tiedottaa tässä blogissa. Tänä viikonloppuna bongasin jo kaksi tällaista tarjousta: Crime Time tarjoaa kokoelman dekkareita ladattavaksi Elisa Kirjan sivuilla ja pienkustantamo Ossianilla on muutamia teoksia ladattavina omilla verkkosivuillaan.

Tartuin heti Crime Timen kahden ilmaisen dekkarin tarjoukseen, ja valitsin Anna ja Eppu Nuotion (äiti ja tytär) ja J.P.Koskisen teokset. Valitettavasti Koskisen kirjan suhteen sähläsin ja onnistuin lataamaan jo luetun teoksen. Anna ja Eppu Nuotionkin teosta olen muistaakseni aloitellut takavuosina, mutta minulla oli siitä vain vähän muistijälkeä.

Teos siis kertoo pikkukaupungissa asuvista kolmikymppisistä kaksosista, Alisasta ja Elisasta, joiden suhde on pinkeän kuormittunut. Kirjan kolmas päähenkilö on Seurahuoneen ravintolan hovimestari Rauno, joka on todistanut Marja-nimisen naisen mystisiä tapaamisia aikuistuvan tyttärensä kanssa vuosikausia. Marja on tullut ravintolaan säännöllisesti kuin turvapaikkaan, ja hänen asiakkuutensa kulmakivenä on tuplaviskin tilaaminen. Rauno on vanhan ajan herrasmiesmäinen asiakaspalvelija, jolle hyvät tavat ja hienotunteisuus ovat itseisarvoja.

Kirjassa on paljon surua ja haikeutta, kuolemanpelkoa ja ristiriitoja, mutta jännityksen suhteen jäin odottamaan lisää kierroksia. Psykologisena kaksostutkimuksena se onnistuu paremmin kuin dekkarina. Elisa-siskon elämäntarinasta ja ulkomaan komennusten vaiheista olisin halua lukea lisääkin, sillä hän tuntui viihtyvän varsinkin kylmissä, arktisissa kohteissa, kuten Färsaarilla ja Islannissa. Biologisen Marja-äidin hahmo jää henkilögalleriassa etäisimmäksi, tai vielä etäisempiä ovat lapset adoptoinut pariskunta, joka on jo romaanin nykyisyydessä siirtynyt ajasta iäisyyteen.

1990-luvun ajankuva teoksessa oli osuvaa, ja muutenkin pidin siitä, ettei kerronta ollut liian teknistä tai mediapainotteista. Poliisityön rooli jäi siinä aika marginaaliseksi, ja tarinan varsinainen murha ei ollut lainkaan tämän hampurilaisen pihvi. Eppu Nuotio on kokenut tiimikirjoittaja, ja olen lukenut häneltä ainakin yhden muun toisen henkilön kanssa kirjoitetun dekkarin. Tämä ei ollut terävin häneltä lukemani teos, mutta ihmeen hyvin jaksoin tarinaa kuunnella päivänä, jolloin keskittymiseni on muuten herpaantunutta.

Juuri ennen tätä luin Mary Higgins Clarkin teoksen, jossa myös ruodittiin lääketeollisuuden lähihistoriaa ja ahneita ihmiskokeita. Tuo teos oli kyllä jännittävämpi kuin tämä suomalainen tarina, mutta kaikentyyppiselle jännitykselle on oma paikkansa. Ehkä tämäntyyppinen ihmissuhdepainotteinen psykologinen jännitys voi luoda turvallisuuden tunnetta oloissa, jotka ovat huomattavasti vaativammat kuin monien dekkareiden kuvaama arki.

 

Kirjasta, jonka S-ryhmä kielsi

Teos: Antti Heikkilä: Lääkkeetön elämä (Otava, 2018)

Lääkkeetön elämä taitaa olla ensimmäinen terveysaiheinen teos. jota arvioin blogissani. Olen lukenut elämässäni ehkä viisi terveyttä sivuavaa populistista teosta, mielenterveydestä enemmänkin, mutta pelkkään terveyteen liittyvä kirjallisuus ikävystyttää minua. Aiemmat lukemani terveysaiheiset teokset ovat liittyneet joogaan, ayurvedaan ja muihin itämaisiin tapoihin ymmärtää ihmiskehon toimintaa.

Kun Heikkilän teoksesta kuulin joulun alla, päätin heti lukea sen, koska mikä tahansa teos, jonka on poistettu Prisman valikoimasta, on taatusti lukemisen arvoinen. Teoksen aikaansaama mediakohu tuntui todelliselta myrskyltä vesilasissa, sillä Suomessa on todella holhoava julkinen mentaliteetti, mikä tulee terveyteen ja sairauksien hoitoon. Ns. vaihtoehtopiireissä kyllä kiertää mitä villimpää kirjallisuutta ravinnosta, mutta kun kirjan kustantaja on Otava ja sen kirjoittajana suomalainen lääkäri, silloin loanheittokynnys madaltuu huomattavasti.

Jos lukisin kirjaa syöpäpotilaana, suhtautumiseni sen ohjeisiin voisi olla varovaisempi. Kuitenkin on muistettava, että myös syöpäpotilailla ja muilla vakavasti sairailla on oikeus valita hoitonsa itse. Kirjassa käsitellään erityisesti kolmen kansantaudin, diabetesin, syövän ja masennuksen syntysyitä ja hoidon historiaa kattavasti. Heikkilä on saanut aikaan hyviä tuloksia varsinkin diabeetikkopotilaidensa parissa – ja muistettavaa on, että kyseessä on diabetes 2-potilaat, jotka itse vapaaehtoisesti ovat muuttaneet elämäntapaansa diagnoosin saatuaan.

Heikkilän tarjoama ketodieetti ei varmasti sovi kaikille, eivätkä kaikki siihen kokonaisuudessaan kykene. Olennaista siinä on antaa keholle tarpeeksi pitkiä paastoaikoja, eli hänen mielestään 14-16 tunnin syömättömyys vuorokaudessa olisi ihanne. No, jos ihminen pystyy 10-12 tunnin lepoaikaan, sekin on jo paljon. Kaikista välipaloista kuuluisi luopua, ja ruoka kuuluisi, jos mitenkään pystyy, nauttia muiden seurassa. Näin kehon stressitaso madaltuu ja ruokaa ehkä nautitaan hitaammin ja vähemmän kuin yksin syödessä.

En aio heittäytyä ketodiettin pauloihin heti huomenna, enkä ole vakuuttunut täysin lääkkeettömän elämän paremmuudesta. Silti poimin kirjasta todella varteenotettavia vinkkejä, jotka mielestäni eivät ole lainkaan huuhaata, vaan tervettä järkeä, jonka kuka tahansa, myös lääketiedettä opiskelematon, voi pienellä itsetutkiskelulla allekirjoittaa. Länsimaissa ihmiset elävät pysyvässä sokerihumalassa, ja tällainen kehon tila voi altistaa muihinkin riippuvaisuuksiin. Esimerkiksi alkoholismi voi joillain ihmisillä olla äärimmäistä sokeririippuvuutta, ja ruokavaliota muuttamalla myös viinanhimo saattaa hävitä.

Lääkkeetön elämä oli huomattavasti kiihkottomampaa tekstiä kuin mitä oletin, ja paikoitellen teksti oli niin kuivan tieteellistä, etten jaksanut sitä yhdeltä istumalta sulattaa. Älyllisesti se tarjoaa haasteita varsinkin meille humanisteille, ja jos tunnistat itsesi sellaiseksi, voit tarvita kirjan lukemiseen enemmän aikaa. Kirjassa on paljon lähteitä, ja joihinkin näistä tutustuminen voi myös olla aiheellista, varsinkin jos haluaa tutustua jonkun tietyn sairauden hoitohistoriaan. Itseäni alkoi kiinnostaa eniten Heikkilän mainitsemat mielenterveyden lääkkeettömät vaihtoehdot, joista yksi edelläkävijä on Suomessa ollut Keroputaan sairaala ja sen harjoittama avoimen dialogin hoitomalli.

On epätyypillistä, että lääkäri kertoo terveysoppaassaan suht runsaasti omasta elämästään, mutta kun hän ”practices what he preaches”, tämä on vähintä, mitä hän voi tehdä. Hyvä mieli tuli hänen tarjoamistaan tunnelmakuvista, eli välähdyksistä hänen ja hänen vaimonsa arjesta. Kirjassa luvattiin alussa pariskunnan suosimia ruokareseptejä, ja pelkäsin niiden olevan jotain ankean kivikautisia aterioita, mutta ne olivat aivan mahtavia. Ketodieetissä on varmasti olennaista luoda ruokaan variaatiota runsaalla mausteiden ja yrttien käytöllä.

Liikunnan suhteen Heikkilä tarjoaa myös ohjeita, jotka sopivat kaikenkuntoisille ja -ikäisille ihmisille. Hänen ehdottamansa HIIT-treenausta voi harjoittaa vaikka rollaattorilla, se on ensisijaisesti oman itsensä kanssa kamppailua ja omien rajojen venyttämistä.

Ruokavinkkien suhteen olin jopa onnessani, ja aion tehdä itselleni listan suositeltavista ruoka-aineista, jota en luultavasti pysty noudattamaan, mutta joka kuitenkin muistuttaa muutoksesta kohti parempaa. Parasta Heikkilän ruokaresepteissä on se, ettei niistä ainakaan puutu elämäniloa. Heti ensimmäisenä nappasin niistä pienellekin budjetille sopivat rahkaletut, toisenlaisen kaalilaatikon ja shakshuka-uunivihannekset. Kermaa ja voita tässä dieetissä saa käyttää runsaasti, ja kananmuniakin hän suosittelee päivittäiseen käyttöön.

Osa Heikkilän terveysvinkeistä eivät ole vähävaraisten saavutettavissa. Esimerkiksi suositus hyvälaatuisen luomulihan ja villikalan suosimisesta ei ilahduta urbaania köyhää. Toisaalta kirjassa puhutaan terveyspalveluiden tasa-arvoistamisesta, ja huomautetaan kasvavista terveyseroista esimerkiksi Saksassa. Itsehoito ruokavalion ja liikunnan kautta tuntuu varteenotettavalta vaihtoehdolta varsinkin köyhille, jotka muuten saattavat jäädä täysin mielivaltaisten toimenpiteiden uhreiksi. Näistä asioista Heikkilä on huolissaan, mutta ei usko, että tilanne voi parantua äänestämällä, ja siksi joillekin ihmisille lääkkeiden vähentäminen voi olla radikaalimpi teko kuin puoluepolitiikkaan ryhtyminen.

Vähävaraisten asian lisäksi koin, että Heikkilän vinkit ovat paremmin toteutettavissa aikuisten talouksissa kuin lapsiperheissä. Kirja ei luultavasti tavoita ruuhkavuosiaan eläviä perheellisiä, joille einesten käyttö arkipäivässä saattaa olla ainoa tapa pysyä järjissä. Kirjassa käsiteltiin nykyelämän stressitekijöitä ja arjen kuormittavuutta, mutta olisin halunnut lukea siitä lisääkin.

Kirja kannattaa ehdottomasti lukea ajatuksella ennen kuin lähtee sitä tuomitsemaan. Itse koen, että alamme lähestyä pimeintä keskiaikaa, jos tällaiset kirjat kielletään, sillä ”Käypä hoito”-suositukset ovat ylhäältä alaspäin toteutettavaa, suurten lääkefirmojen ja elintarviketeollisuuden manipuloimaa, kansanvalistusta. ”Käypä hoito” on ahdistanut minua paljon enemmän kuin Heikkilän teos, koska se ei tarjoa minkäänlaista oman ajattelun mahdollisuutta. Tämä teos teki sen, ja jätti jälkeensä ilon ja toivon pilkahduksen.

Goldberg-muunnelmia vastasyntyneelle

Teos: Maritta Lintunen: Stella (WSOY, 2018)

Sylvi Indrenius on klassinen laulaja, joka on pitänyt jäähyväiskonserttinsa 1960-luvulla. Liian pitkään hän on elänyt antamalla laulutunteja lahjakkaille ja lahjattomille taiteilijanaluille, eikä muusikon urassa ole riittävästi kohokohtia muisteltavana. Kun vuonna 1983 hänen luokseen saapuu maaseudulta nuori Liisa kortteeria asumaan, hän katsoo parhaakseen valmentaa nuorta naista elämän realiteetteja varten.

Sylvi on vahvatahtoinen isoäitihahmo, joka sulkee Liisan taikapiiriinsä tarjomalla tälle arvoasunnossaan hunajateetä ja mustikkalikööriä iltaisin. Päivisin Liisa käy kirjoittajakurssia aikomuksenaan ryhtyä runoilijaksi. Kaikki ei kuitenkaan suju kuten hän on haaveillut, vaan pian hän löytää itsensä pänttäämästä sairaanhoitajakoulun pääsykokeisiin ollessaan viimeisillään raskaana. Sylvi ei hylkää häntä tällöinkään, vaan tahtoo uudelle suojatilleen parasta.

Lintusen romaanissa on painostava tunnelma, mutta harvinaisen kiinnostavia henkilöhahmoja. On nuori lääkäri Juri, joka ei täysin muista, kuka hänelle soitti Goldberg-variaatioita sylilapsena. On keski-ikäinen Liisa, joka purkaa maanisuuttaan hääräämällä rikkaiden eläkeläisten piikana Karibian-risteilyillä. On Jurin morsian Jenni, joka pyrkii oopperadiivaksi, mutta jonka äänestä puuttuu lämpö ja sielu. On Anna, kolmas yksinhuoltaja, joka ei ole luopunut omista haaveistaan lapsensa vuoksi, vaan laulaa sielukkaammin kuin Jenni. Lisäksi on kuolleita ja miltei eteerisiä, kaukaisia ystäviä, kuten venäläinen pianonsoiton opettaja Ivan ja mystinen Elzbieta, johon Juri tuntuu olevan enemmän rakastunut kuin lähellä oleviin nuoriin naisiin.

Pidin tästä kirjasta pidäkkeettömästi, vaikka kertomuksena luovuudesta se ei antanut minulle paljoa uutta. Hurjinta siinä oli hyvään tahtoon kääritty kontrollinhalu ja vallanhimo, joka kuitenkin tuntui inhimilliseltä, ottaen huomioon Sylvin yksinäisyyden. Ehkä meripihkaan kääriytyvä mehiläiskuningatar on hahmona hieman överi, mutta fiktiossa kaikki on mahdollista. Todellisuudessa on hyvinkin ollut mahdollista, että vielä 80-luvulla tulevilla yksinhuoltajilla on saattanut olla mitä erikoisempia ”suojelijoita”, olihan lapsen yksin synnyttämisessä vielä pitkään omanlaisensa yhteiskunnallinen taakka tai stigma.

Olen klassisen musiikin suhteen puolilukutaitoinen, ja minusta tässä musiikkiterminologian määrä oli juuri sopiva. Olen lukenut muusikoiden elämästä paljon raskaampia kuvauksia ammatillisen slangin sisältä, kuten vaikka viime aikoina Marjo Heiskasen teos Mustat koskettimet. Tämä ei välttämättä aukea, jos lukijalla ei ole mielessään säveltapailun perusteita. Stellassa taas ansiokasta oli musiikkimaailman avaaminen niillekin, jotka eivät enää koulun musiikkitunneilta muista, mitä tarkoittaa partituuri.

Olen lukenut Lintuselta yhden teoksen aiemmin, Sydänmaan(2012), joka kertoi isänmaallishenkisestä nuorten naisten ryhmästä, joka etsi Karjalaa takaisin. Tämä on jäänyt mieleeni elävästi, ja on yksi parhaita lukemiani kotimaisia äärioikeistokuvauksia. Näiden kahden otoksen pohjalta pidän Lintusta harvinaisen monipuolisena kertojana, joka osaa mennä syvälle hahmojensa ihon alle ja käsitellä vaikeita, ristiriitaisia ilmiöitä ja tunteita.

HELMET-haasteessa sijoitan teoksen kohtaan 43: ”Teos seuraa lapsen kasvua aikuiseksi”, vaikka tämä ei aivan perinteinen kasvukertomus olekaan.

Äitiyden pakolainen palaa vuorilta

alamenepois_3Tiedättekö sen tunteen, kun blogitekstin kirjoittamista haluaisi siirtää hamaan huomiseen ja otollisimpaan hetkeen siksi, että haluaisi kertoa jostain teoksesta mahdollisimman kattavasti, selkeästi ja omaperäisesti?

Sellaista kirkasta päivää ei luultavasti kuitenkaan tule, vaan on ehkä parempi uskotella, että kirja-arvioita voi aina muokata, jos tarve vaatii. Tänään ei ole paras mahdollinen päivä kirjoittaa kirjasta, joka vavahdutti sieluani. Ja kirjoitan silti, koska teos on luonani vain hetken, e-kirjana, siihen on pitkä varausjono, enkä todennäköisesti saa sitä käsiini paperikopiona pian.

Luin siis nigerialaisen Ayobami Adebayon (s. 1988) esikoisteoksen Älä mene pois (Atena, 2018) Heli Naskin suomennoksena. Tykkään sen verran paljon Länsi-Afrikan englannin varianteista, että yleensä pyrin lukemaan esimerkiksi nigerialaiset teokset englanniksi, mutta tämä suomennos oli loistavaa työtä, eikä mikään siinä takunnut. Kirja näyttää jo lyhyessä ajassa saaneen todella positiivisia arvioita, joita en ole kuitenkaan onnekseni lukenut, vaan lähdin lukemaan teosta aika lailla pystymetsästä. En edes ehtinyt pohtia, olisiko tässä uusi Chimamanda Ngozi Adichien kaltainen kirjallinen komeetta syntymässä.

Älä mene pois kertoo parisuhteen syvimmistä kriiseistä, pohjamudista ja vaikeasta rakkaudesta. Se kertoo myös epävakaasta maasta, jossa tulevaisuuden suunnittelu on kansalaisille haasteellista, ja jossa korkeasti koulutetut ihmiset joutuvat jatkuvasti pienentämään unelmiaan. Se kertoo yoruba-kulttuurista (yorubat ovat Nigerian suurin etninen ryhmä), jossa naisen hedelmällisyys on keskeinen ihmisarvon mittari ja jossa lapsettomia naisia pidetään viallisina tai jopa noiduttuina. Se kertoo vaikeista ja kyseenalaisista ratkaisuista, joita yksilöt tuossa kulttuurissa saattavat tehdä tullakseen lähipiirinsä hyväksymiksi.

Kylmät väreet riipivät selkäpiitäni, kun muistelen toissapäivänä lukemaani. Huokailen, enkä tiedä oikein miten päin olla. Kirjailija itse on 30-vuotias, eikä taida olla äiti vielä. Hän toki on opiskellut hyvissä yliopistoissa ja viimeksi luovan kirjoittamisen koulutusohjelmassa, ja häntä ovat sparranneet juuri edellämainittu Adichie ja Margaret Atwood. Menestyksen edellytyksiä on luettavissa hänen biografiastaan, mutta tarina, jota hän kertoo, ei ole tarina, jonka kertomista voisi opiskella yliopistossa.

Teoksen päähenkilö Yejide on tarinan nykyisyydessä noin viisikymppinen perheenäiti, joka on asunut yli kymmenen vuotta teillä tietymättömillä. Yejide on karannut kauas vuorille paetakseen katastrofia, joka oli hänen avioliittonsa. Teoksen alussa tulee vaikutelma, että edessä olisi suht tavanomainen tarina koulutettujen ja fiksujen ihmisten moniavioisuudesta tilanteessa, jossa nainen ei voi tulla raskaaksi. Aivan alkumetreillä jopa luulin, että olisin ehkä jo lukenut vastaavan tarinan – en identtisessä muodossa, mutta läheisessä.

Mutta Adebayo todella osaa yllättää ja pyörittää juontaan, ja nostaa esiin kiperiä eettisiä kysymyksiä, jotka voivat ylittää myös kulttuurirajat. Teos ei todellakaan kerro yorubakulttuurin vääryyksistä naispoloja kohtaan, vaan naiset ja miehet ovat tarinassa yhtä lailla syyllisiä ja yhtä lailla oman elämänsä subjekteja. Oikeastaan minun kävi enemmän sääliksi Yejiden kilttiä ja kuuliaista aviomiestä Akinia, jolla ei ollut minkäänlaista poispääsyä tukalasta tilanteestaan.

Romaanissa ylitetään monenlaisia sopivuuden rajoja ja rikotaan tabuja. Jos voisin kuvata teosta yhdellä sanalla, se olisi rehellisyys. Ihailen Adebayon kykyä mennä syvälle näiden syyllisyydessä rypevien ihmisraunioiden ihon alle, ja näyttää, mikä siellä eniten syyhyää. Syyllisyyden lisäksi teos kertoo järkyttävästä surusta, joka tekee Yejidestä muukalaisen myös itselleen. Adebayo kirjoittaa rikki menneestä naisesta, joka kyllä hakee ongelmiinsa myös ammattiapua. Vastoin nigerialaisen kulttuurin valtavirtaa hän hakee apua myös länsimaisen koulutuksen saaneelta psykiatrilta. Ja apua toki haetaan myös perinteisiltä parantajilta ja uskonlahkoilta, kaikkialta, mistä mitään irtoaa.

Teoksessa vietetään paljon aikaa sairaaloissa ja klinikoilla, ja opin varsinkin paljon sirppisoluanemiasta, joka on melko yleinen sairaus koko Afrikan mantereella. Romaanin perhe kuuluu ylempään keskiluokkaan, jolla on varaa niin lapsettomuushoitoihin kuin jatkuviin verikokeisiin, ja ottaen huomioon kuvattavan ajanjakson (1980-90-luvut) perhe tuntuu saavan asianmukaista, jopa laadukasta hoitoa. Silti perheen keskimmäinen lapsi kuolee sirppisoluanemian aiheuttamiin komplikaatioihin. Perheen isoäidillä on tilanteesta normilääketieteestä poikkeavat tulkintansa, jotka ajavat Yejideä vielä syvemmälle kohti mielen pimeyttä.

Aika harvoin koen näin vahvaa samastumista romaanin päähenkilöön, mutta Yejide todella jäi mieleeni henkilönä, jonka kohtalo sai minut haukkomaan henkeä. Raskaista vaiheista huolimatta Älä mene pois on kuitenkin kaikkia osapuolia ymmärtämään pyrkivä, ja lopulta toivoa tuottava teos, joka näyttää enemmän kuin saarnaa. Feministinen viesti on läsnä kaikkialla, mutta se ei ole länsimaista akateemista feminismiä. Kirjassa on myös upea kavalkadi erilaisia naisia, myös lukutaidottomia kansan naisia, joihin yliopistokoulutuksen saanut kampaaja Yejide ei suhtaudu lainkaan ylimielisesti. Kampaajan arjen kuvaukset ovatkin teoksessa aivan omaa luokkaansa, ja sopivia henkireikiä muuten rankassa juonen kulussa.

Uskon, että tämä teos voi olla monelle lukijalleen silmien avaaja, herättelijä ja liikuttaja. Ainakin itselleni se oli, ja tämän lukeneena koen eläneeni täysillä pienen pätkän elämääni niin, että lukukokemus kantaa ja kannattelee vielä pitkään. Näitä kokemuksia ei satu tielleni jatkuvasti, vaikka toki yleensä eläydyn lähes kaikkeen lukemaani. Ayobami Adebayo taas vei minut jonnekin, maailmoihin, joita en olisi osannut itse kuvitella – en vaikka tunnen jonkun verran hänen kulttuuriaan ja olen lukenut ainakin kymmenen kirjailijan teoksia hänen maastaan, jos en enemmän (nimiä saattaa olla jopa 20-30. kun oikein alan kaivella). Hän onnistui näyttämään minulle maataan ja kulttuuriaan perspektiivistä, josta en ole sitä aiemmin tutkaillut.

Seuraavaksi aion lukea nigerialaisten omia arvioita tästä teoksesta. Olen kiinnostunut siitä, kuinka paikalliset lukijat suhtautuvat Adebayon tapaan kuvata avioliittoa, seksuaalisuutta ja mielenterveyden kriisejä. Itse koin ehkä kiinnostavimmaksi tasoksi juuri keskustelun mielenterveydestä, ja sen, kuinka perhe tässä yritti pärjätä äidin syvän masennuksen keskellä.

Tulevaisuuden markka-aikaan?

IMG_1791Spefin kentillä on tasoja, ja helpompien sisäänheittäjien jälkeen on aika kurkistaa vähän syvemmälle. Mia Myllymäen tuore esikoisromaani Väkevä mieli (Outokumma, 2017) vaikuttaa ainakin teemoiltaan varsin järeältä tieteiskirjalta, jossa itse tieteellä, erityisesti lääketieteellä ja farmakologialla on suuri rooli.

Teoksessa eletään epämääräisessä katastrofin jälkeisessä tulevaisuudessa, jossa etäisesti Suomea muistuttava maa on taantunut taloudellisesti uusvanhaksi agraariyhteiskunnaksi. Uuskirkolliset voimat ovat muuttaneet maata konservatiivisempaan suuntaan, ja perheen perustaminen on monissa suvuissa opiskelua tärkeämpää. Maassa on myös jonkunlainen kastijärjestelmä, joka on luettavissa ihmisten sukunimistä. Korkeinta valtaa edustavat lemit, ja alempia kasteja ovat muun muassa evot ja ekit. Valitettavasti ryhmien välisiä hierarkioita ei kunnolla avata, mikä jättää sortoon liittyvän tarinankerronnan typistyneeksi.

Teoksen päähenkilö on nuori kemisti Ekafemia Fleevo, jonka äiti Amalia on merkittävä kristillinen vaikuttaja, Vastuulliset vanhemmat-liikkeen aktiivi. Ekafemiaa kutsutaan arkisesti Kefaksi, ja lähes kaikkien muidenkin henkilöiden nimet ovat kovin eksoottiset. Joillain päähenkilöistä on ruotsalaisia perinnenimiä, kuten Arvid ja Olaus. Kefalla on vipinää kahden veljeksen, Lentin ja Jermin kanssa, joista toinen on liikemies ja toinen lääkäri. Äiti-Amalialla olisi kova kiire naittaa tyttärensä, minkä vuoksi heidän välinsä ovat hyytävän kireät.

Suurin osa juonesta tapahtuu Komanon kaupungin suuressa sairaalassa, joka on valloittanut lähes koko kaupungin kiinteistöt. Ilmeisesti valtakunnassa sairastetaan niin paljon, että sairaanhoito on suurin työllistäjä. Rokotteiden ja lääkkeiden kehittely on jatkuva bisnes, mutta samalla laitteet eivät kehity haluttuun tahtiin ja sähköstäkin on pulaa. Kilpirauhashäiriöt ovat yleisiä puutiaismyrkyn aiheuttaman epidemian vuoksi, ja sen vuoksi käytettävillä tyrokapseleilla on ikäviä rinnakkaisvaikutuksia muiden käytettävien lääkkeiden kanssa. Samalla väestön elinikäodote on madaltunut, ja entistä nuoremmilla on vakavia sairauksia.

Minusta teoksen aika-akseli oli herkullisen sekava, eikä tässä ainakaan eletty sellaisessa Suomessa, jonka historiaa olisi voinut helposti jäljittää. Kristinuskoa tässä edelleen oli olemassa, mutta sekään ei vaikuttanut kovin raamatulliselta. Maa vaikuttaa täysin sulkeutuneelta ulkomaisilta vaikutteilta, ja vieraat kielet on eliminoitu opetuksesta. Silti kulttuuri ei vaikuta kovinkaan fennomaaniselta tai muinaissuomalaiselta. Kulttuuri vaikuttaa jopa juurettomalta, sillä henkilöt eivät oikein harrasta muuta kuin työssä käyntiä. Baarissa nuoret aikuiset käyvät välillä, ilmeisen pitkän kieltolain tai säännöstelyn jälkeen, mutta tässä myös juhlitaan itse tehtyä kiljua juomalla.

Valitettavasti romaanin hahmot jäävät psykologisesta näkökulmasta ohuiksi, ehkä siksi, ettei heillä ole muuta elämää kuin työ ja parisuhteet. Tyyppejä kuolee valtavasti, mutta eloon jääneiden elämässä suurinta draamaa edustaa parisuhteen uskottomuus, mikä taitaa olla näille juurettomille ihmisille ainoa keino osoittaa individualismia. Henkilöiden rakkauselämissä on jopa saippuaoopperaan viittaavia vivahteita, ja seksielämästään he puhuvat suorasukaisen rahvaanomaisesti panemisena ja painamisena.

Teos varmasti kiinnostaa sellaisia lukijoita, jotka ymmärtävät enemmän lääketieteestä, sen etiikasta ja varsinkin potilasturvallisuudesta kuin minä. Varmasti se avautuu erityisellä tavalla niille, jotka ovat kärsineet hoitovirheistä. Kirjan yleisestä luettavuudesta kuitenkin kertoo se, että minäkin pystyin sen lukemaan, vaikka adrenaliinini ei kohonnut tässä tehdyistä kokeiluista.

Loppuosaa kohti teosta voi lukea myös dekkarina, vaikka tässä kuvatun yhteiskunnan oikeusjärjestelmä ei täysin avaudukaan. Eikä ylipäänsä yhteiskunnallinen analyysi ole aina keskeinen fiktion kerronnan taso. Ehkä olisin innostunut tästä teoksesta enemmän, jos tässä olisi ollut enemmän satujen ja legendojen tasoista ”kummaa” (eli fantasiaan viittaavaa materiaalia). Nyt tällaisenaan tämä varmasti avautuu parhaiten niille, jotka pitävät synkähköistä dystopioista ja työprosessien teknis-tieteellisistä kuvauksista.

Mia Myllymäki (s.1985) on kokkolalainen kirjailija, ja tekstiäkin pystyi paikoitellen lukemaan pohjoispohjalaisesta näkökulmasta, vaikka viitteet eivät ole onneksi liian yksiselitteisiä. Voisihan Komanon kaupunki viitata Kokkolaan ja Ompolo Ouluun. Myös uskonnollisissa klaaneissa saattaa olla jotain yhtymäpintaa lestadiolaisuuteen, vaikka uskon juuria ei syvällisesti eritellä. Hevosia tässä kaupataan, kun automopiilit on kauan sitten hylätty, ja telefonilla soitetaan.

Teos sopii varsinkin ennakkoluulottomille omien polkujensa kulkijoille, jotka arvostavat omintakeisuutta kaupallisen kiillon sijasta.

 

 

Urahaaveista ilman kutsumusta

IMG_1616Tero Kolehmainen ei ole enää lääketieteen kolmannella vuosikurssilla varma uravalintansa soveltuvuudesta itselleen. Harjoittelu ihmisten parissa intiimeissä tilanteissa ahdistaa, ja ainoa paikka, jossa hän kokee satunnaista helpotusta on koe-eläinlaboratoriona toimiva sikala. Lääkiksen bileissäkään ei ole minkäänlaista vaihtelua, ja opiskelijoiden maailmankuvat toistavat toisiaan. Suurin osa on valinnut lääkärin uran rahan takia, eivätkä kaikki edes viitsi motivaatiotaan peitellä.

Tällaisen romaanihenkilön luo Pauliina Vanhatalo teoksessaan Lääkärileikki (Tammi, 2007). Se sijoittuu jonnekin Väli-Suomeen, opiskelu- ja harjoittelukaupunkien välille, pieniin piireihin, joissa opiskelijanuoret naivat toisiaan poikki. Romaanin Terolla ehtii olla sutinaa kolmen naisen kanssa, joista vain yksi on opiskelijakollega. Lastentarhanopettaja Johanna on liian ripustautuva, paikallislehden toimittaja Sissi antaa tälle pakit yllätysraskaudesta johtuneen keskenmenon jälkeen, ja tähän saumaan osuu omasta kuormasta näpsäkkä Minna, jonka ansiosta opiskelu alkaa taas sujua.

Vanhatalon tuotanto on jo pitkään ollut minulle arvoitus. Olen lukenut häneltä todella koskettavaa, riipivää ja hurjaakin tekstiä, hauskaa chicklit-kohellusta, mutta myös teoksia, jotka eivät kosketa millään tasolla. Lääkärileikki kuuluu teoksiin, jotka eivät päästäneet maailmoidensa sisään pintaa raapaisemallakaan. Teos on tiivis, hyvin rajattu ja kielellisesti nyansoitunut, mutta ongelmana on, etteivät henkilöt kosketa eikä teoksessa oikeastaan tapahdukaan mitään. Helena-niminen vanhempi nainen käy syöpäleikkauksessa ja tämän tytär Silja (joka paljastuu Teron tyttöystävä Sissiksi) saa keskenmenon. Heillä on nihkeä suhde toisiinsa, mutta tytär yrittää olla äitinsä tukena syöpähoitojen aikana edes ulkokohtaisesti.

Harvoin tulee vastaa suurelta kustantamolta romaani, jonka henkilöhahmot ovat puhdasta teflonia ja jossa ei ole kunnollista juonta. Itse luin tätä tuokiokuvana työmaailmasta, jossa ei edes ole vakavia haasteita. Nuorten aikuisten kirjana tämä voisi toimia varoituksena huolimattomasta ammatinvalinnasta tai seurusteluun liittyvistä pulmista. Onko tässä sitten kustantaja suostunut julkaista ”väliteoksen”, koska nuoren, lahjakkaan kirjailijan esikoisteos oli suuri menestys? Miksi teos on julkaistu? Itse löysin sen uutena e-kirjapainoksena tilanteessa, jossa kirjastosta ei löytynyt mitään muuta luettavaa. Valitettavasti vastaavaa sielullista tyhjyyttä koin tästä seuraavan teoksen, Gallupin   (2009) kanssa.

Vanhatalon myöhemmässä tuotannossa on ote kirjoittamiseen löytynyt aivan eri tasolla, ja oma suosikkini häneltä on toistaiseksi ollut Pitkä valotusaika (2015). Veera Vaahteran nimellä julkaistuissa teoksissa on myös kuplivaa elämäniloa. Olisin todella kiinnostunut lukemaan tästä teoksesta positiivisen arvion, sillä voi hyvinkin olla, että tämäkin teos on kolahtanut johonkuhun. Itse olin helpottunut, että lääkärileikki loppui lyhyeen.

 

Naakkojen maailmanvalloitus

IMG_1420Pelkäätkö kenties lintuja? Oletko koskaan saanut lintuvieraita kotisi sisälle? Kuinka kauan sinulla kesti toipua siitä, tai Hitchcockin lintuelokuvan näkemisestä? Ei huolta, pelkoja päin, eikä mikään muu voi auttaa selättämään ornitofobiaa kuin kunnon kauhuteos. Mitä tykkäisit, jos asuntoosi lentänyt naakka nappaisi reidestäsi palan?

Tiina Raevaara on kirjailijanuransa ohella biologi ja perinnöllisyystieteilijä, ja se näkyy hänen teoksissaan näkökulmien valinnassa. Korppinaiset (LIKE, 2016) kertoo lintujen lisäksi harvinaisesta perinnöllisestä sairaudesta ja elämän keinotekoisesta pitkittämisestä. Tämän lisäksi Edgar Allan Poen fanitus näkyy vanhahtavassa kielessä ja tunnelmassa. Korpeissa asuvat sielut vahtivat vielä eläviä, naakat mahdollisesti kostavat, eikä kirotun huvilan painostavaa tunnelmaa voi kukaan normimaailmasta tuleva ymmärtää, ellei tule naakan tai korpin yllätetyksi sen huoneissa.

Päähenkilöt Johannes ja Aalo ovat olleet kainoja rakastavaisia lukioikäisinä, mutta heidät on erottanut meri. Johannes on luullut Aalon kuolleen mereen hänen toimestaan, mutta Aalo onkin lähtenyt meren taa. Johanneksen mieli ei ole ollut täysin vakaa ennen Aalon katoamistakaan; hän on yksinäinen pikkuvanha perfektionisti, joka arvostaa stabiiliutta ja tulevaan varautumista. Kun hän saa kuulla Aalon elämästä New Yorkissa, hän saa pakkomielteen parin yhteiselosta perintötalossa rannikolla. Hän haluaa palata synnyinkaupunkiinsa ja tehdä sovinnon menneiden kanssa. Hän jopa matkustaa Amerikkaan rakastettuaan hakemaan, vaikka ei ole ennen tätä koskaan lentänyt lentokoneella.

Yritän olla tekemättä enempää juonipaljastuksia, sillä teoksessa parasta olivat yllätykselliset käänteet. Sivuhenkilöiden omituisista taustoista ja heidän de facto olemassaolostaan saa lukija spekuloida loputtomiin; koska Johannes itse vaikuttaa epävakaalta, myös osa henkilöistä vaikuttaa ”kuvitteellisilta ystäviltä”. Johanneksen lähipiirillä on ylipäänsä taipumusta paeta vaikeita asioita kauas pois. Tosin hänen  äitinsä Espanjassa asuminen kuulostaa omituiselta ottaen huomioon, että hän tuo Espanjan-tuliaisina S-marketin kääreeseen pakattuja juustoja.

Nuoren parin yhteinen tulevaisuus vaikutti haasteelliselta. Itseäni hieman vaivasi se, että he fyysisistä ja henkisistä rajoitteistaan huolimatta tuntuivat elävän yhteiskunnan ulkopuolella eivätkä taloudelliset rajoitteet tulleet vastaan. Tosin kauhu on genre, jossa ei aina tarvitse kommentoida ympäröivää yhteiskuntaa, kuten tässä tapauksessa nuorisotyöttömyyttä ja mielenterveyspalveluiden alasajoa. Oikeastaan Johannesta epäuskottavampi hahmo oli Aalo, joka oli tehnyt pesäeron sukuunsa, muuttanut New Yorkiin opiskelemaan ja sinnitellyt siellä kuusi vuotta, vaikean sairauden löytymisen jälkeenkin. Johanneksen vapaaherran elämän selitti perintörahat, mutta Aalon kalliita lukukausi- ja sairausvakuutusmaksuja ei kattanut osa-aikatyö Poen kotimuseon oppaana. Tiedän, että tällainen on fiktion maailmassa turhaa jupinaa, sillä romaanin keskiössä olivat muut kysymykset kuin toimeentulo.

Pohdinnoista kuoleman eri määrittelyistä, saattohoidosta ja lääketieteen etiikasta koin oppivani paljon uutta. Johanneksen isoisän yksityinen sairaala herätti minussa enemmän kauhua kuin mikään huvilassa tapahtunut episodi. Vaikka reaalimaailmassa pelkään lintuja, varsinkin suurissa parvissa, pystyin lukemaan korppien ja naakkojen hyökkäyksistä pyörtymättä. Tässä lintuteemaa lähestyttiin niin monisyisesti, että niiden käyttäytyminen alkoi vaikuttaa jopa ymmärrettävältä.

Osaan nyt nimetä kaksi suomalaista kauhukirjailijaa, Tiina Raevaaran ja Marko Hautalan, ja molempien teoksista olen pitänyt yhtä paljon. Hautalan teoksissa on piirun verran enemmän realismia, sillä ne sijoittuvat Vaasaan, olemassa olevaan kaupunkiin ja sen kartografiaan. Korppinaisten unelias pikkukaupunki sijaitsi  jossain rannikolla, eikä henkilöillä ollut vahvaa paikallista identiteettiä, murretta tai kuuluvuuden tunnetta. Sekin on tyylikysymys, ja tietynlainen juurettomuus sopi mielestäni tähän romaaniin hyvin.