Loppuelämän riskianalyysi

Anja Erämaja: Imuri (WSOY, 2019)

Viimeiseen kymmeneen vuoteen en ole pahemmin seurannut kotimaista lyriikkatuotantoa, joten Anja Erämaja (s. 1963) on minulle aivan uusi kirjailijanimi. Imuri on hänen esikoisromaaninsa, jossa on proosarunon elementtejä. Kuuntelin kirjaa lukijan itsensä lukemana, mikä oli hieno, autenttinen elämys.

Teoksen kertoja on keski-ikäinen itsensätyöllistäjä Kristiina, jonka äiti on juuri kuollut. Hänellä on teini-ikäiset lapset ja miesystävä, jolla on alkoholiongelma. Mies pyörii nurkissa myös päivisin ja häiritsee naisen bisneksentekoa täyttämällä ristikkolehtiä ääneen, mutta toisaalta kotoilusta on tullut naiselle elämäntapa. Hän on freelancer-toimittaja, jonka on jatkuvasti markkinoitava itseään. Liiketoimintasuunnitelmaa pukkaa starttirahahakemusta varten, mutta asiakkaiden ostovoiman määrittely ja riskianalyysi ovat vielä vaiheessa.

Kristiinan arkielämä koostuu jokapäiväisestä itsensä psyykkaamisesta ja myyntipuheesta. Salilla olisi käytävä ja tehokkaampia liikesarjoja keksittävä, suihkussa ei saisi nautiskella, vaan harjoitettava kuolleiden solujen kuivaharjausta verenkierron elvyttämiseksi. Napakat rintaliivit tuovat työpäivään tarvittavaa ryhtiä, työmeikki kannattaa tehdä, vaikka päivän aikana ei kävisi kuin lähikaupassa lukemassa ilmoitustauluilta uusista vertaistukiryhmistä, jonne juoppo mies ei kuitenkaan suostu lähtemään.

Ehkä Kristiina kärsii läheisriippuvuudesta, mutta samalla hän opettelee itsensä hyväksymistä. Ja samalla hän yrittää pyristellä ulos liiallisesta kiltteydestä. Hänelle on tyypillistä mennä alkoholistien tukiryhmiin miesystävänsä sijaisena, ja näiden sessioiden parodia oli herkullista luettavaa. Kummat sitten ovat pahempia narsisteja, sohvalla makaavat juopot vaiko raitistuneet ex-alkoholistit, jotka ovat onnistuneet työllistymään terapia-alalle ja esiintyvät kaikkitietävinä guruina?

Toki Kristiina joutuu käymään läpi muitakin ihmissuhteitaan, joissa hän harjoittaa samanlaista joustoa kuin rakkausrintamalla. Siskon koira on liian usein hänellä hoidossa, ja äidin hautajaisten järjestelyissäkin kysymys tarjottavista hiertää. Sisarukset vaikuttavat piirun verran menestyneemmiltä kuin kertoja, mutta ei hän kadehdi siskonsa kenkäalan messuilla käyntiä. Suurin osa ihmisistä tekee naurettavia asioita maailmassa elääkseen, kuten päivystävät ostoskeskusten auloissa myymässä feikkiä israelilaista luonnonkosmetiikkaa järkyttävään ylihintaan. Se, että hän koittaa pykätä firmaa kasaan levottoman keittiönsä nurkassa, ei lopulta ole niin poikkeuksellista, eikä maailma kaadu siihenkään, jos tuo firma kaatuisi.

Siskolta lahjaksi saatu robotti-imuri nousee aikamme metaforaksi: se ei kykene liikkumaan asunnossa edes kaikkien mattojen reunojen yli, vaan vaatii käyttäjältä jatkuvaa paimennusta. Onko se sitten uusi perheenjäsen vai lemmikin korvike, ja helpottaako se todella arkea vai tuleeko siitä lopulta turhake ja riesa? Runoilijan mielikuvituksella Erämaja kertoo korealaisesta kotiäidistä, jolta imuri söi hiukset ja puolet aivoista, eikä koskaan enää kuntoutunut takaisin suorittamaan perhevelvollisuuksiaan.

Tässä tarinassa on paljon arkista kaaosta, tajunnanvirtaa ja turhautumisten purkua, ja se sopii kaikille meille, jotka unohdumme arjessamme pohtimaan tärkeitä korealaisia tiedeuutisia kesken imuroinnin. Kirjan juonta on vaikea referoida, mutta onneksi siinä kuitenkin on myös ulkoisia tapahtumia eikä pelkkää päänsisäistä kaaosta. Itselläni jäi siitä eniten mieleen kuvaus päihderiippuvaisesta elämänkumppanista, mutta siinä on monta teemaa, joihin tarttua. Pakkoyrittäjyys on teema, josta olisin voinut lukea lisääkin, mutta tässä tarjottiin jo lupaavia tulokulmia aiheeseen.

Tiikerihain paluu

Teos: Taija Tuominen: Tiikerihai (Tammi, 2000)

Äänikirjan lukija: Erja Manto

Vuonna 2000 en ollut kiinnostunut kotimaisesta kirjallisuudesta. Siksi minulla ei ole ollut chansseja bongata Taija Tuomisen esikoisteosta Tiikerihai. Joskus saman vuosikymmenen loppupuolella muistan, kun Tuominen tuli Viita-Akatemian kirjoittajakouluun kertomaan teoksistaan. Kirjailija oli inspiroiva, ja minua kiinnosti hänen tapansa rikkoa tabuja ja hiljaisuuksia. Tuolloin lainasin kirjastosta Tiikerihain, enkä kyennyt lukemaan sitä loppuun.

Tiikerihai on omassa lukukokemuksessani teos, jossa v-sanaa käytetään ehdottomasti eniten. En ole tehnyt tilastoa aiheesta, mutta harva rempseä nuortenkirja yltää tälle tasolle. Se on rajun raaka kuvaus äidin ja tyttären suhteesta hämäläisellä maaseudulla 1970-90-luvuilla. Siinä karjatilan emäntä Hilkka likvidoi aivosolujaan lypsyjen välillä, isä Mauno joutuu välillä lukittautumaan vintille siellä asuvan mummon eli ”irvivitun” suojaksi. Elisa-tyttären osa on jäädä alakertaan puolustamaan äitiään, vaikka tämän puheissa ja teoissa ei paljoa puolustettavaa ole.

Parhaimmillaan Elisa ja äiti ovat kuin Bonnie ja Clyde, tai Thelma ja Louise, haaveillen paremmasta ajasta ilman kyräilevää isänsukua ja käyden vihannesvarkaissa lähikartanon mailla. Enimmäkseen Elisan elämä kotona on kuitenkin silkkaa kurjuutta, eikä napanuora katkea senkään jälkeen, kun hän lähtee Tampereelle opiskelemaan. Äiti on pitänyt Elisaa ”talidomidina” aputyöläisenä, mutta tämä onnistuukin pääsemään tutkijanuralle. Äiti ei ymmärrä akateemisia hienouksia, ja halveksuukin tyttären näkymätöntä työtä, mutta ollessaan selvin päin tytön menestyksessä riittä kylän akoille kerskuttavaa.

Teos on kerronnallisesti sekava, eikä lukijan kannata olla liian tarkkana paikallisten sivuhenkilöiden suhteen: heistä kaikista ei ota tolkkua. Naapureita on paljon, eikä talon emännällä ole keneenkään hyvät välit. Heinosista juoruillaan paljon. Emäntä nähdään usein kylillä mitä oudommissa pukeissa, ja huhujen mukaan hän on saanut kirkkokuorostakin potkut. Kaikkea tätä ei voi selittää äidin savolaisuudella, vaikka isän suvun parissa häntä pilkataankin maatuskaksi. Myöskään äidin käytös ei pelkästään selity sillä, että hän on tullut anoppinsa kiusaamaksi.

Tuominen ei ole turhia psykologisoiva kirjailija, vaikka mielenterveystoimistoon lähettämisellä teoksessa uhataankin. Äiti ei tunnu saavan diagnoosia eikä tarvitsemaansa hoitoa, vaikka paha olo purkautuu varsin näyttävissä julkisissa performansseissa. Tällaista on siis ollut mt-huollon todellisuus suomalaisella maaseudulla, ja resurssien kaventuessa tulee varmasti olemaan vastakin. Elisa-tytär kärsii vaikeasta läheisriippuvuudesta, mutta ihmeen kaupalla hän onnistuu myös raivaamaan itselleen omaa elämää, vyöhykkeitä, joille äidin vaativa ääni ei aina kuulu. Vaikka kirja on inhorealistinen, raaka ja äärimmäinen, päähenkilön suhteen lukija voi vielä elää toivossa.

En ole lukenut läpi koko suomalaisen kirjallisuuden hulluuden ja juoppouden kuvauksia, mutta riittävän määrän kyllä, enkä suoraan osannut löytää tälle vertailukohtaa. Kreetta Onkelin Ilonen talo oli vastaavasti raaka, mutta sen äitihahmo ei ollut näin patologinen tapaus. Eniten tätä kuunnellessani mieleeni tulivat Edward St. Aubynin vasta suomennetut teokset, vaikka kirjojen asetelmat ovat kovin erilaiset. Kirjan äiti ryyppää yhtä itsetuhoisesti kuin Patrick Melrose vetää huumeita; tytär ei ole tullut isänsä raiskaamaksi, mutta dementoidun isoisän nylkyttämäksi lahkeeseen (tätä hän ei näe hyväksikäyttönä, koska pappa on syyntakeeton). Tyttären on vaikea päästä irti kodin perimästään, varsinkin kielenkäytöstä ja omintakeisesta tavasta ratkaista konflikteja.

Teos on nyt julkaistu äänikirjana ja toivon mukaan saa sitä kautta uusia kuulijoita ja lukijoita. Ihan kaikista kirjastoista kun ei enää v. 2000 painettuja esikoisteoksia taida löytyä. Teksti ei tunnu piirunkaan verran vanhentuneelta, vaan vastaavia ihmiskohtaloita on edelleen löydettävissä tyhjenevän maaseudun torpista.

Huumoriakin kirjassa on, mutta riippuu lukijan antennien suunnasta, kuinka paljon sitä voi ottaa vastaan kurjuuden keskellä. Äitiin kohdistuvat havainnot eivät osuneet minuun humoristisena, sillä hullu-Hilkka on sen verran kiero ja ilkeä hahmo, ettei hänelle voi itkemättä nauraa. Maaseudun elämäntavan kuvauksena tässä on paljon samaa kuin esimerkiksi Soili Pohjalaisen uusimmassa teoksessa Valuvika, mutta tuon teoksen juoppo, mörskässä asuva pappa oli varsin sympaattinen ja kehityskelpoinen hahmo Elisan äitiin verrattuna.

Tiikerihai ei sovellu herkimmille lukijoille, mutta lukukokemuksena se ei ainakaan jätä kylmäksi. Se ei myöskään vaadi lukijalta vastaavia kokemuksia, eli se ei ole tämän päivän ”vertaistuellinen” teos, jota kaupataan lähinnä ilmiön, ei kaunokirjallisten ansioiden kautta. Luen aika paljon, jopa liikaa, sellaisia, ja tämä teos on muistutus siitä, että pelkkä empatia ei aina riitä kirjallisuuden ymmärryksen työkaluksi. Lukeminen on hauskempaa, jos työkaluja on muitakin kuin nenäliinapaketti.

Kaunokirjallisena tekstinä Tiikerihai on häkellyttävä, rosoinen, ronski, ruumiillinen, ja kielelliseen autenttisuuteen pyrkivä. Minulle tässä oli muutama härski kohtaus liikaa, ja juuri kielellisestä näkökulmasta rasituin alapääpuheiden toisteisuudesta. Äidin alapään tarkemman tutkiskelun olisin voinut suoralta kädeltä jättää välistä.

Kirjan fanit osaavat jo ehkä odottaa teoksen jatko-osaa Kuningaskobra, joka julkaistaan myöhemmin tänä vuonna. Itsekin lupaan lukea sen nopeammin, en 19 vuoden viiveellä.

Ahdistusta Armfeltintiellä

Teos: Sonia Paloahde: Aavistus (Minerva, 2019)

Paula on nuori tutkijanalku, kemisti, joka jättää yliopistouransa rahakkaan kotiapulaisen paikan vuoksi. Ennen tätä hänellä oli pitkä seksisuhde työantajaansa Samueliin, joka on kuuluisa, keltaisissa lehdissä viihtyvä näyttelijä. Edistääkseen uraansa Samuel nai miljoonaperijätär-Lisan, joka asuu hulppeassa perintölukaalissa Eiran Armfeltintiellä. Entinen tyttöystävä solahtaa sopivasti ”pakettiin”, kun uutta perhettä perustetaan.

Kirjan asetelma on omasta vaatimattomasta näkökulmastani aika överi, ellei saippuaoopperamaisen uskomaton, vaikka tässä ei kuvatakaan äärimmäistä vapaudenriistoa. Kirjassa liikutaan kahdella aikatasolla, nykyisyydessä ja 2030-luvulla, jolloin Paula on jo keski-ikäinen, kuolemansairas ja ei-biologisen aikuisen lapsen äiti. Odotin kirjalta alkuvaiheessa vahvaa tulevaisuusdystopiaa, ilmastonmuutokseen tai terrorismiin liittyvää juonen pyöritystä, rankkaa taistelua elinoloista, tai muuta yhteiskunnallista viestiä. Sitä ei kuitenkaan tullut. Tuli aika perinteistä kolmiodraamaa, tai oikeastaan neliö-, ellei henkilöiden vääristyneitä valtasuhteita oteta huomioon.

Kirja on esikoisteos, ja kirjailijalla on selkeä kyky luoda tunnelmaa ja katsoa maailmaa varsinkin nuoren aikuisen näkökulmasta. Tämän päivän nuorten aikuisten maailmassa helppo raha on usein suurempi toiminnan motiivi kuin omilla ansioilla hankittu maine tai ura. Paula voi olla rakastunut Samueliin, ja olla miehen setämäisen vallankäytön pauloissa, mutta enemmän hän tuntuu olevan rakastunut helppoon elämään, mitä hän ei koskaan nuoren tutkijan palkalla itselleen hankkisi. Hän valitsee elämän Lisan henkilökohtaisena assistenttina, joka metsästää tälle oikeanlaisen hiuslakan lauantai-iltana kauppojen suljettua, ja huolehtii aamiaisen yksityiskohdista antaumuksella, koska tietää pääsevänsä siipeilemään ja nauttimaan luontaiseduista. Miina Sillanpää ja piikojen vapautusliike ei ole tämän ihmistyypin kiinnostuksen kohteena; hän on erikoisen valintansa subjekti, eikä suostu tai kykene poistumaan kuplastaan.

Loppuosassa kirjaa kuvataan mielen hajaantumista, ja tekstiin saapuu kokeilevia elementtejä. Kokeilevuus tuntuu kuitenkin kornilta tehokeinolta tekstissä, joka paikoitellen lainaa kliseensä tyylipuhtaasti Seiska-journalismista.

Suosittujen britti- tai amerikkalaisten trillereiden näkökulmasta kirjassa esitelty varakkuus, ja koko kotiapulaisteema, ei hätkähdytä lainkaan. Kuitenkin näissä suuren maailman trillereissä koukuttavuus pohjautuu juonen ennalta-arvaamattomuuteen, kun taas tässä juonen vaihtoehdot jäivät kovin rajallisiksi. Luin esimerkiksi vastikään brittiromaanin Au pair, jossa myös elämässään eksynyt nuori nainen asuu työnantajiensa luona ja tulee näiden hyväksikäyttämäksi, mutta Au pairia lukiessani olin kauhuissani, tässä vaan hymähtelin päähenkilön naiiviudelle.

Yhteiskunnallisen tason puute oli kirjan sudenkuoppa, sillä olisihan tästä saanut aikaan näppärää satiiria, jos sille tielle olisi lähdetty. Tällaisenaan en osaa arvata teoksen ideaalista kohderyhmää, koska kirja tuntui liian helppolukuiselta ja markkinahenkiseltä ollakseen vakavasti otettavaa aikuisten mainstream-proosaa. Toisaalta kirjan kielessä oli liikaa koukeroita myydäkseen massaviihteenä. Ja massaviihteen algoritmien suhteen kustantaja ei varmastikaan ole jaksanut nuuhkia kansainvälisiä tuulia.

Kaiken voi lukea, ja jollekulle toiselle tämäkin teos voi olla uusien oivallusten lähde. Itse jään odottamaan kirjailijalta lisää ”kierroksia” niin teemojen kuin juonen pyörittelyn suhteen, eli rohkeaa syventämistä molemmassa päässä. Uskallan tämän sanoa, koska tutkin tällä hetkellä intensiivisesti ja hartaasti suomalaisten kustantamoiden julkaisukynnystä. Taso kotimaisten esikoisromaanien suhteen on todella kirjava, enkä ainakaan usko juttuihin, että teoksen pitäisi olla joka suhteen viimeistelty ja massasta erottuva, jotta se tulee julkaistuksi. Ehkä hyvä näin, koska näin syntyy toivoa.

Unelmien poikamies

hoitoPete on herkkä mohikaani, äiti Ammaa palvova energiahoitaja, rockbändin kitaristi-solisti ja omien polkujensa kulkija, karskin komea Camel-mies. Hänellä on käynyt tasainen flaksi naismaailmassa 15-vuotiaasta saakka, ja vähän kaikkialla pääkaupunkiseudulla on muistomerkkejä hänen eksistään. Peten ikä on monille mysteerio, mutta hänen naisystävänsä vain nuorentuvat ja kaunistuvat. Kun tapaamme hänet, hän on jo pitkällä oman egonsa musertamisessa ja ihmissuhteisiin takertumisesta luopumisessa. Siis hän on unelmien poikamies, harvinaista herkkua sinkkumarkkinoilla. Itsenäinen, henkinen, liikunnallinen, musikaalinen ja tarkasti terveydestään huolehtiva. Iske siis kiinni, jos vain voit!

Tällainen on epäluotettava kertoja Jessica Sunin esikoisromaanissa Hoito (Tammi, 2014). Teoksen nimi viittaa sekä ohimenevään suhteeseen että vaihtoehtohoitojen riemunkirjavaan teollisuuteen, josta varsin monelle on tullut mukava lisätulojen lähde. Kertoja tässä ei ole erityisen menestynyt hoitaja, vaan hän oikeastaan elättää itseään raksahommissa. Hoitojen antaminen on hänelle puolivakava harrastus, johon hänellä on varaa yhtenä päivänä viikossa. Keikkahoitoja hän antaa rikkaille asiakkaille myös tilauksesta kuljettaen hoitopöytää paikasta toiseen, erityisesti juhlapyhien aikaan. Aika usein hän antaa potentiaalisille hoidoilleen ilmaisia hoitokertoja, joiden kautta naiset innostuvat palaamaan hänen hellään huomioonsa.

Kuulostaako tutulta? Pohjimmiltaan romaani kertoo epävakaasta parisuhteesta, jossa toinen on pesunkestävä narsisti ja toinen läheisriippuvainen nössö. Narsistin pauloihin joutumisen saaga ei ole erityisen innovatiivinen, jos lukija on naistenlehtiä ja Inhimillistä tekijää seurannut. Suhteen nainen on nimetön, eikä hänelle myöskään anneta kertomuksessa ääntä kuin satunnaisten repliikkien muodossa. Hän ei kuitenkaan ole kertomuksessa viaton uhri, vaan kyllä hänestäkin löytyy ärsyttäviä piirteitä. Suhteen kuvaus on siinä mielessä tasapuolista, ettei se herätä suuria säälipisteitä kumpaakaan kohtaan. Pitkälti tilanne on Apulantaa siteeraten ”pahempi toistaan.” Nuori nainen on koulutettu, kielitaitoinen, kosmopoliitti toimija, kun taas Peten historiaan mahtuu iso järkäle elämänkoulua. Naisen retkahtaminen mieheen, joka haluaisi kieltää tältä sekä aiemmat ystävyyssuhteet että lukemisen, onkin puhtaasti seksuaalista.

Häiritsevällä tavalla Peten ja nuorikon kuhertelu muistutti minua Heikki Lampelan ja Hanna Kärpäsen kohusuhteesta. Suuri ikäero, pelehtiminen julkisilla paikoilla, riskinotto ja dramaattinen sarjaeroaminen kuuluvat keltaisen lehdistön onnellisuuden reseptiin. Teoksen tarkoituksena on kai parodioida näitä päivittäisiä mediaulostuloja, mutta kerrottuna yksipuolisesti Peten suusta parodia jää jotenkin puolitiehen. Miehen huumorintajutonta narratiivia on paikoitellen tuskaista lukea. Egon murskaaminen on hänen suurin kliseensä, mutta hän toistaa myös suhteen edetessä ”itsensä työstämisen” ja ”emotionaalisen kerjäämisen” metaforia.

Enemmän kuin suhteen kuvauksesta pidin new age-maailman lähiluennasta.  Teos antanee hyviä vinkkejä siitä, kuinka tunnistaa manipuloiva terapeutti. Todellakaan suurin osa heistä ei pyydä hoidettaviaan seksisuhteeseen, mutta vastaavaa aivopesua esiintynee myös muilla tasoilla. Yleensä se, että ammattilainen kertoo asiakkaalleen ensimmäisellä tapaamisella jotain hyvin intiimiä elämästään, on hälyttävää. Näin toimii teoksen Pete, ja valitettavasti itsekin olen kohdannut muutamia vastaavia sankareita, suunnilleen samoin repliikein.

Ruotsinlaivakuvaus sekä retket Vantaan baarien tahmaiseen maailmaan nostivat kerronnan kohti karnivalismia, eli isot pointsit näistä irtiotoista! Pidin myös Peten ja Susannan Aasian-odysseian kuvauksessa, vaikkakin se jäi juonessa jokseenkin irralliseksi.

Hoito rikkoi sopivalla tavalla joulun lukumaratoonini harmittoman hyvän mielen flow’n. Teksti on kielellisesti kevyttä ja nopealukuista, mutta tunnelmaltaan läpikotaisen angstista. Myös tässä vietetään joulua – valtapelien, mustasukkaisuuden ja vainoharhan kyllästämää juhlaa. Tämä oli viimeinen rasti, jolle ehdin noin 42 tunnin rupeamalla – pari muuta teosta jäi kesken ja ison osan aikaa käytin seuraavan teoksen arpomiseen.

Teosta suosittelen jokaiselle, joka on joskus käynyt Viisas elämä– tai Hengen ja tiedon messuilla. Ymmärrätte varmasti ilman selityksiä, miksi.

Kaunokirjallinen väkisinmakuu

c4607206c2ee0c145617cc4dc71d9-origOn olemassa vuodenaikateoksia, jotka leimallisesti kuuluvat valon lisääntymiseen tai sen melkein totaaliseen puutteeseen. Pirjo Hassinen noin ylipäänsä on kuulunut päässäni syyskirjailijoihin, ja teos Isänpäivä (Otava, 2006) herättää jo nimensä puolesta konnotaation marraskuun hyhmästä.

Hassista olen lukenut maltillisesti, enkä siis osaa arvioida teoksen rankkuusastetta verrattuna muuhun tuotantoon. Viimeksi lukemani Popula oli astetta valoisampi kuin Isänpäivä, vaikka siinä oikeistopopulismia ruodittiinkin.  Rankkuus tässä teoksessa liittyy seksuaalisuuteen ja tunneilmaisuun, ja myös kertojan aukottomaan seksismiin. Teoksessa ei myöskään ole ainuttakaan sympatiaa herättävää henkilöhahmoa, vaan kaikki tuntuvat jollain tapaa halveksivan tai hyväksikäyttävän toisiaan.

Tapaamme siis dekkarikirjailija Olli Pengerin, miehen, joka tuntee elävänsä vain öisin huoltoaseman baarissa tuijottaessaan vastapäisen poliisiaseman seinään. Olli on eronnut vaimostaan Marjasta heidän poikansa Raulin ollessa pieni; kirjoittaminen ja perhe-elämä on ollut hänelle miltei mahdoton yhtälö. Ex-vaimoa kohtaan hän tuntee edelleen läheisriippuvuutta, kun taas poikaan suhde on kliinisen etäinen. Rauli käy hänen luonaan lähinnä pummaamassa rahaa eikä kumpikaan osapuoli edes teeskentele kiinnostusta toisen elämään. Naisia hän pelkää lisääntymiskykyjensä vuoksi. Periaatteessa jokainen nainen on hänelle potentiaalinen uhka, sperman varastaja. Olli ei edes haikaile perinteisen parisuhteen perään, vaan hänelle riittävät satunnaiset baaripokaukset. Lopulta hän löytää kolmikymppisen röntgenhoitaja Siljan, joka tarjoaa hänelle seksiä ja suojaa, mutta Siljaakin hän lähinnä vertaa exäänsä. Exä on hänen kartallaan ylivoimainen, vaikka suhde on perustunut lähes kokonaan himolle, ei rakkaudelle. Hän jopa itse myöntää teksteissään tapahtuvan ex-vaimon ja muutamien muiden naisten kirjallista väkisinmakuuta.

Olli Penger menestyy kohtuuhyvin dekkaristina julkaisten Juhani Tähtö-sarjasta uuden osan joka elokuussa syntymäpäivänään. Miehen kirjallinen toiminta on pitkälti mekanisoitua, mutta lukijamäärä on tasainen ja fanit uskollisia. Kirjoittamiseen ja tunnettuna kirjailijana elämiseen liittyvät pohdinnot olivat osuvia, kertoen paljon markkinoiden raadollisuudesta ja kirjailijoiden keskinäisestä kilpailusta ja nokkimisjärjestyksestä. Suhde pitkäaikaiseen kustannustoimittajaan Anthonyyn, puoliksi australialaiseen pikaluistelijaan, oli ehkä teoksen ainoa henkireikä. Kun Anthony hylkää Ollin vaihtamalla firmaa, Olli julistaa hänet kuolleeksi itselleen.

Kuten Elina Hirvosen uusimmassa, tässäkin pääteemana on vaikea vanhemmuus tilanteessa, kun lapsi syyllistyy rikokseen. Raulin piripäinen ohikulkijan lahtaaminen ei ole poliittisesti motivoitunutta, mutta saa medioissa paljon näkyvyyttä siksi, että hänen isänsä on julkisuuden henkilö. Olli Penger ei kuitenkaan ajaudu tilanteessa kokemaan suurta syyllisyyttä, vaan on lähinnä huolissaan omasta kyvystään kirjoittaa. Pojan tapaaminen vankilassa on tuskaisen vastenmielistä. Isä ja poika tulevat todennäköisesti jäämään muukalaisiksi toisilleen loppuiäksi. Isänpäivää ei edes haluta viettää.

Hassinen kirjoittaa väkivallasta ja seksistä taitavasti, mutta tässä kirjassa angstinen vyörytys tuntui menevän jo inhorealismin puolelle. Kertojan narsistinen kyynisyys on ihan omaa luokkaansa luoden romaaniin nihkeän tunnelman – mikä varmasti on tarkoituksellista. Arvostan sitä, että Hassinen vie lukijansa aidosti epämukavuusalueille eikä pyri menemään siitä, mistä aita on matalin taiteellisesti. Tämän tyyppiselle ”mustalle” romaanille on taatusti vannoutuneet lukijansa, joiden sielun syvyyksiä juuri tekstin kyynisyys ja tunneilmaisun raakuus koskettaa. Minulle Isänpäivä ei juuri nyt ollut tajuntaa laajentava teos, ehkä siksi, että Olli Penkereen tyyppisiä miesöyhäkkeitä tuntuu pursuavan joka tuutista ihan reaalimaailmassa ja kiintiöni heille on minimaalinen. Hassisen kuvaama sukupuolten välinen passiivis-aggressiivinen sota, äärifeminismi vs. misogynia, on ainakin somen syövereissä totisinta totta.

Ainoa kappale teoksessa, joka oikeasti nauratti oli ”Minä ja Iri Garay”, joka kertoo Ollin seikkailuista feministisen filosofian luennoilla ainoana tarkoituksenaan pokata eräs naisopiskelija. Se herätti minussa hulvattomia omakohtaisia muistoja 90-luvulta. Itse palvoin Julia Kristevaa, mutta Luce Irigaray oli kelpo varajumalatar.

Lopuksi lainaus dekkaristin työstä – Olli Penger siis näkee roolinsa enemmän jännitystyöläisenä kuin sanataiteilijana. Se johdattaa blogini seuraavaan teemaan, Afrikan karttoihin ihmisten mielissä:

”Dekkarikirjailija, enemmän kuin mikään muu kirjailija, pelaa kahdella pelikentällä. Kun prosaisti kirjoittaa ihmisestä joka tappaa, kukaan ei kysy häneltä, oletko sinä itse tuollainen. Se on tutkimista, ihmisen kartoitusta, sillä Ihmisen Kartta on kuin Afrikan kartta 1800-luvun alussa, täynnä valkoisia läiskiä, mikä tarkoittaa tietenkin mustaa ja pimeää ja läpitunkemattoman pelottava. Kun dekkaristi tappaa, kukaan ei kysy sitä häneltäkään, mutta eri syistä.”

Aikuiseksi kasvamisen tuska

HellstenTein tänään Helsingin psykoterapiainstituutin testin siitä, millainen terapeutti olisin. Yllättävää kyllä, en sijoittunut mihinkään tyyppiryhmään, vaan vastaukseni edustivat tasaisesti kaikkia. Samalla huomasin, että vaikka olen vakavalla mielellä kiinnostunut terapiaopinnoista, en välttämättä ole vielä löytänyt minulle sopivaa koulutusta ja suuntausta. Terapiakirjallisuutta kerään, sekä kotimaista ja ulkomaista, mutta guruterapeuttejakaan minulla ei vielä ole. Olen tällä tiellä ihan alkutekijöissä.

Tommy Hellsten räjäytti suomalaisten tunneongelmissaan rypevien pankin teoksellaan Virtahepo olohuoneessa (1991)  lanseeraamalla käsitteen läheisriippuvuus kaikkien kahvihuoneiden kuumaksi puheenaiheeksi. Elämän lapsi (Kirjapaja, 2004) on teoksen jatko-osa, josta minulla on käsissä toinen painos jälkisanoineen (alkuperäinen on vuodelta 1993). Teoksen ymmärtämiseksi ei vaadita Virtahevon lukemista, vaikka sen opetukset nojaavat aiemmassa teoksessa aloitettuun toipumisprosessiin.

Hellsten on kenties Suomen menestynein psykoterapeutti ja itsehoitokirjailija, jonka sanomisia on parodioitukin – niin ikonisen roolin hän on saanut julkisuudessa. Itse olen lähinnä kuullut hänen puhuvan televisiossa erilaisissa empaattisissa talk show’issa, pitänyt häntä kohtuuviisaana ja täyspäisenä asiantuntijana, mutta samalla kaupallisuuden läpitunkemana. Nyt luettuani ensimmäisen gurun teoksen olen yllättynyt sen vahvasta kristillisestä sanomasta. En tiennyt hänen olevan näin uskovainen.

Mielestäni läheisriippuvuus on lähtökohtaisesti ja läpikotaisin länsimainen käsite, jota pitää ymmärtää sen lähtökohdista  käsin. Myös teoriat lapsuudesta ja ihmisen kasvusta ovat kulttuurisidonnaisia. En tiedä, kuinka länsimainen psykologia lähtisi auttamaan esimerkiksi Bangladeshin tekstiilitehtaiden lapsityöläisiä, jotka ovat ennen työhön ryhtymistä joutuneet selviytymään ilman päivähoitoa usein vaarallisissa slummiasunnoissa ja jotka joutuvat varhaisteini-ikäisestä raatamaan epäinhimillisen pitkiä työpäiviä. Toisaalta Bangladeshin köyhien parissa kaikissa kodeissa vallitsee samanmoinen kurjuus, joten muiden vuoksi uhrautuva lapsi tai nuori ei ole poikkeava eikä erityisen säälittävä samalla tavalla kuin pohjoiseurooppalaisen alkoholistiperheen vesa. Hellsten yrittää vakavalla mielellä auttaa kaikkia ”kriisioloista” kotoisin olevia aikuisia lapsia, mutta itse pidin alkoholisoituneen kodin analyysia liian kaikenkattavana selityksenä ihmisten pahoinvointiin. Alkoholismia hän vertaa insestiin, uskonnolliseen ääriliikehdintään ja työnarkomaniaan – kaikki ilmiöt johtavat vanhemmuuden katoamiseen. Sen verran rikkinäisistä kodeista tulleita ihmisiä tunnen, että voin verrata esim. sisarusten erilaista suhdetta kodin ilmapiiriin. Uskallanko väittää, että jotkut selviävät turvattomista oloista paremmin kuin toiset ja että  jokaiseen perheeseen syntyy yksi lapsi, josta tulee sijaisvanhempi ja vastuunkantaja, kun taas toiset saattavat paeta kodin oloja muualle.

Hellstenin kaltaisten uranuurtajien ansiosta maassamme on nykyään aktiivisia vertaistukiryhmiä, kuten Alkoholistien aikuiset lapset. Tunnen ihmisiä, jotka ovat saaneet tuosta yhdistyksestä todellista apua ja toivoa elämäänsä. Häpeästä pois oppiminen voi olla elämänmittainen prosessi, joka voi käynnistyä vasta, kun ihminen tunnustaa  keskeneräisyytensä. Jos ihminen tulee äärimmäisen rikkinäisestä kodista, hänellä on asioita, joita hän ei välttämättä voi jakaa edes puolisonsa tai lastensa kanssa. Toisaalta toimivan pari- ja perhesuhteen kannalta olisi olennaista, että perheen jäsenten välillä kasvaisi ehdoton luottamus. Usein katastrofiperheiden lapsista kasvaa näennäisen pyyteettömiä puurtajia ja vastuun kantajia, jotka piilottavat henkisen hätänsä työnarkomaniaan ja kiireisiin. Vanhemmuuskin on heille pelkkää suorittamista, ei läsnäoloa lasten kanssa kiireettömästi.

Olen oppinut läheisriippuvuudesta enemmän kauno- kuin terapiakirjallisuudesta. Niissä pelastava ankkuri on hirtehinen, usein pikimusta huumori. Hellstenin teksti on hyvää ja todellista, mutta usein hän sortuu persoonattomaan diibadaabaan. Kirjaa voi lukea sivutolkulla nyökytellen ja silti tajuamatta paljoa. Sain irti eniten esimerkeistä hänen potilaistaan – ne olisivat saaneet olla pidempiä ja seikkaperäisempiä, tosin silloin hän olisi kai rikkonut vaitiolovelvollisuuttaan terapeuttina. Populaari ote johtaa huvittaviin yleistyksiin, kuten suomalaisen miehen puhumattomuudesta: ”Miehellä ei ole tunne-elämää. On hänellä muutamia välineitä, joita käyttää  kun paha paikka tulee. Viina silloin kun ottaa päähän, puukko silloin kun todella ottaa päähän, hirttoköysi silloin kun ei muuta enää keksi. Ehkä tämä on erityisesti suomalaisen miehen ongelma. Lieneekö syynä se, että olemme itse asiassa asuneet hyvin lyhyen aikaa kalustetuissa huoneissa, kuten joku asian ilmaisee.” (134)

Syy, miksi pidän psykohistoriasta, on se, että psykohistorioitsija aloittaisi ilmiön käsittelyn juuri noista kalustetuista huoneista. Voitaisiin kysyä, millaista tunneilmaisua harrastettiin savupirteissä ja kuinka metsäläisyyden perimä edelleen jyllää meissä, tahdomme tai ei. Hellstenilläkin on monia hyviä historiallisia ja yhteiskunnallisia oivalluksia, mutta hän enimmäkseen pysyttäytyy yksilökeskeisessä nykytodellisuudessa. Uskon, että tämäkin teos on auttanut monia hakemaan itselleen ammattiapua ja sysännyt heidät elämänmittaiseen muutosprosessiin. Itse en kokenut syvällistä ahaa-elämystä tällä kertaa, mutta saattaisin pitää Hellstenin myöhemmästä teoksesta Saat sen mistä luovut (2000), joka ei kerro läheisriippuvuudesta.