Lähialuematkailua I

Toissa viikolla vietimme kesäpäivää Lempäälässä poikani ammattiin valmistumisen tiimoilla, ja juhlaa odottaessa ehti katsastella leppoisan maaseutupitäjän hoodit. N. 23 000 tuhannen Lempäälä on laajalle levinnyt kunta, jonka asukkaista suuri osa asuu Tampereen rajalla. Minulle tutumpia lempääläiskohteita ovat Sääksjärvi ja Ideapark; itse kylään olen aiemmin eksynyt vain kerran. Kuntakeskusta on kuitenkin varsin viehättävä, ainakin kesäiseen aikaan, vaikka moni palvelu onkin sieltä valunut massojen suosimaan Ideaparkiin.

Yksi Lempäälän helmistä on vanhaan huvilaan perustettu kahvila Siiri, joka sijaitsee kylän kupeessa, järven rannalla terveyskeskuksen takana. Kahvila sopii romantiikan ystäville, sillä se tarjoaa täydellisen aikamatkan 1900-luvun alun herrasväen elämään. Keittiöstä tulviva tuoreen korvapuustin tuoksu huumaa kävijän jo pihalla, ja palvelu on takuulla yksilöllistä. Istuimme salongin puolella, vaikka pihaan katetuissa pöydissä olisi myös riittänyt charmia. Käyntimme aikana saimme kuulla myös pianonsoittoa, mikä elävöitti tunnelmaa suloisesti. Se toimii myös monien konserttien ja muiden kulttuuritapahtumien kotina, ja kesällä sen pihalla järjestetään mm. joogatunteja.

Näin ihanaa kahvilaa ei löydy Tampereelta; ehkä Lapinniemen kakkukahvila Ansarissa on samansuuntaiset tunnelmat, mutta Siiristä saa samalla rahalla enemmän. Inspiroiduin tästä paikasta niin suuresti, että saatan tehdä paikan päälle uuden retken jopa ilman autoa. Paikka olisi täydellinen vaikka aamusivujen kirjoittamiseen tai meditaatioon, ja erityisen paljon nauttisin sadepäivästä sen maagisella lasiverannalla. Lounasaikaan paikka kuitenkin on täynnä, ja muutenkin se ehkä soveltuu enemmän seurusteluun kuin hiljaisuuden retriittiin. Hyvä näin, sillä ilman asiakkaita paikkaa ei olisi.

Toinen superkohde oli Lempäälän kirkon tienoo, ja varsinkin sen lähetyskirppis Toivontori. Tämä seurakunnan hanke kerää varoja tansanialaiselle Kimbilio-turvakodille, ja edustaa lähetystyötä parhaimmillaan. Puutalon yläkerrassa toimiva kirppis on kodikas ja henkevä, ja sieltä löytää varsinkin 1970-90-luvun aarteita, myös kitschiä. Itse löysin muutamalla lantilla mm. teekannun, ja käytin myös hyväkseni alakerran ilmaispistettä. Hinta-laatusuhde oli parempi kuin Tampereella, ja käynnistä tuli aidosti hyvä mieli.

Harmikseni en huomannut Toivontorin naapurissa sijaitsevaa Kierrätyspuotia, joka on paikallisen työttömien yhdistyksen ylläpitämä. Vastaisen varalle suosittelen käyntiä molemmissa, ja reissu kannattaa ajoittaa arkipäiviin päiväsaikaan, sillä Toivontori on auki vain klo 11-14.

Kirppiksen vieressä sijaitsevaa Lempäälän vanhaa kivikirkkoa ei kävijä voi missata, ja sekin sattui olemaan auki reissullamme. Nämä kolme kohdetta riittivät mainiosti iltapäiväämme, mutta muita kiinnostavia historiallisia kohteita kuntakeskustan alueella ovat mm. Vaihmalan hovi ja Villa Hakkari, joissa molemissa on gourmet-tasoista ravintolatoimintaa. Olen varma, että salattuja helmiä tulee löytymään lisääkin, mutta valitettavasti moni kohde vaatii autoa.

Juhlista päädyimme ruokailemaan naapurikaupunki Valkeakoskelle, josta minulla ei ole vielä kovin kattavaa kokonaisvaikutelmaa. Todella kiinnostavia retkikohteita olen löytänyt tuon kaupungin Sääksmäen kylästä, jonne saatan tehdä erillisen retken myöhemmin kesällä. Jatkoa siis on luvassa lähialuekatsauksiin, piankin.

Mehuhetki päättyy aina ikävästi

Päivi Alasalmen 2000-luvun romaanit Ystävä sä naisien (2002) ja Tuo tumma nainen (2006) lähtivät mukaani polkuhintaan kirjaston poistomyynnistä (taas kerran). Yhdistettynä olivat aikamoinen ahmimiskokemus, positiivisessa mielessä. Alasalmen tuotantoa en tunne kokonaan, takavuosien Metsäläiset kolahti jollekin, jonka maallemuuttofantasiat ovat joskus pidättelemättömät, siinä oli samaa pisteliästä ironiaa kuin Alexandra Salmelan 27:ssa. Valkoinen nainen käsiteltiin perinpohjin muutama vuosi sitten lukupiirissä. Mutta kaikkein riemukkain lukukokemus oli uusi novellikokoelma Koirapäinen pyöveli, jossa hurjin novelli (nimen jo unohdin) keskittyi tahtomattaan ja tietämättään moniavioisten äitien perheleiriin, jonka kaikkien lasten isä, kiertokauppias ja polygamisti myötämielisesti järjesti. Feministisenä kertojana Alasalmi tuntuukin sanovan: kaikki, mitä te kauhistelette muista kulttuureista, on lähempänä teitä kuin kuvittelettekaan. Mutta Alasalmen teoksissa vikaa on sekä miehissä että naisissa. Alasalmi kertoo tarinoita vinksahtaneesta yhteiskunnasta, jossa hulluimmat tapaukset tuntuvat asuvan aina siellä, missä kaikki näyttää päällisin puolen täydelliseltä.

Ystävä sä naisien luotaa syvään Kosmisen Rakkauden Kurssikeskuksen arkeen, kristilliseen hurmoshenkeen ja kiltin työväenluokkaisen naisen, Armin, alemmuuskompleksiin. Armi päätyy hihhuleiden kurssikeskukseen keittäjäksi työpaikkakiusaamistapauksen jälkimainingeissa, ja huomaa pian tulleensa huijatuksi klassisella tavalla. Keskus pyrkii pimittämään tältä palkan ja saamaan hänet antamaan koko elämänsä sen johtajalle, karismaattiselle Auvolle. Vaikka kuvaus paikan menosta ja meiningistä tekee alasalmimaiset överit, tunnistin siitä paljon ilmiöitä ja sanankäänteitä, joita olen bongannut viime aikoina mm. TV 7:n lähetyksistä ja Nokia Missioon liittyvästä uutisoinnista. Armi ei koskaan tule uskoon keskuksen olettamalla tavalla, eikä edes tule raskaaksi johtajalleen, vaan heikkoudesta huolimatta säilyttää harkintakykynsä rippeet hullunmyllyssä. Armin hahmo on kirjassa herkullinen, sillä hän edustaa sellaista ”perinteistä naiseutta”, joka on melkein joutumassa sukupuuttoon. Armi on kiltti perhetyttö, joka ei pääse naimisiin siksi, ettei hänelle kelpaa kuka tahansa rasvari-Kimmo, vaan hän haluaa yhtä hyvän miehen kuin hänen isänsä on. Kiinnostavalla tavalla Alasalmi pääseekin maaseudun peräkammarin tyttöjen ja poikien maailmaan käsiksi tekemättä heistä säälittäviä luusereita, vaan oman elämänsä subjekteja.  Tärkeintä romaanissa on kuitenkin karismaattisen uskonnollisuuden analyysi, missä luulen Alasalmen olleen ennustaja, sillä romaanissa esiintyvä maailmanlopun, Israelin palvonnan ja militantin ristiretkeläisyyden (”Jeesus tykittää panssarivaunulla”) retoriikka on lisääntynyt eksponentiaalisesti maassamme viimeisen kymmenen vuoden aikana. Teos oli hyvällä tavalla irvokas, parodiana armoton, sillä se melkein sai lukijan uskomaan, että kyseessä ei olekaan parodia, vaan kuvaus jostain todellisesta.

Tuo tumma nainen oli synkempi tarina kuin edellinen, sillä siinä pahalle ei annettu vain pikkusormea, vaan koko käsi. Teoksessa asuttiin maalla Kaanaalla (Tampereen Teiskon kyliä), jossa onnellinen perhe asui kylän hienoimmassa puutalossa, jossa oli Amerikan villin lännen ja Terijoen klassisia pitsihuvilavaikutteita. (Olenkin pannut merkille, että lähes kaikissa Alasalmen teoksissa seikkaillaan jossain Tampereen laidoilla tai ympäryskunnissa. Lukukokemukset siis komppaavat tämänhetkistä lähialuematkailubuumiani – kuka tietää vaikka päädyn Oriveden metsiin kaunokirjalliselle kauhuhaikille Metsäläisten inspiroimana…)

Keski-ikäinen verovirkailija Helena on pääkertoja, hän iloitsee täysin rinnoin elämänsä täyteläisyydestä ja renessanssi-ihmisenä onnistuu jopa hoitamaan veroneuvonnan niin henkevästi, että jokainen asiakas lähtee hänen luotaan hymyillen ja kiitellen. Helena on saanut kaiken, mistä hän on unelmoinut: turvallisen aviomiehen, idyllisen talon, kaksi menestyvää fiksua lasta ja mahdollisuuden matkustaa unelmiensa Italiaan ainakin kerran vuodessa. Jossain vaiheessa Helena saa kuvankauniin miniän, ja miniän tultua raskaaksi tuleva mummo pyytää nuortaparia asettumaan asumaan heille, sillä hän ei voi kuvitella lapsen syntyvän helsinkiläisten taideopiskelijoiden kommuuniin. Tästä alkaa kummallinen tapahtumien kierto, jossa salaisuuksia ja valheita paljastetaan koko perhettä järkyttävällä tavalla. Miniä-Pauliinan täydellinen persoona alkaa murtua, ja hän muuttuu anopilleen taakaksi.  Kuolintapauksilta ei säästytä, eikä kuolemien syitä koskaan selvitetä. Teos on rakentunut kauhun kierteen logiikalle, ja tässäkin kuten monissa Alasalmen teoksissa on ripaus goottilaisuutta. Mutta ahdistuin tästä oikein kunnolla, mikä varmasti oli kirjailijan tarkoituskin. Ahdistuin anopin ja miniän keinotekoisesta läheisyydestä ja suurperheajattelusta, johon kumpikin hahmo oli eri syistä kiintynyt. Ahdistuin hahmojen uuskonservatiivisuudesta ja täydellisyyden tavoittelusta. Ja tykkäsin kuin hullu puurosta pelkän talon estetiikan kuvauksesta, siinä oli runollisuutta kaiken makaaberin tapahtumisen keskellä.

Alasalmen opetus tuntuu olevan: lasten mehuhetki päättyy aina ikävästi, jos siihen satsataan yltiöpäisesti ja yritetään olla muita parempia, pyhempiä tai puhdasoppisempia. Kummassakin romaanissa on yhtenä high pointtina lastenkutsut, joissa päivänsankaria palvotaan kuin puolijumalaa. Muistelkaa, kuinka ihanaa oli joskus muinoin, kun synttäreillä oli riittävää tarjota vähemmän professionaalista kermakakkua, karnivaalikeksejä ja popcorneja, eikä kukaan vieras lähtenyt kotiin lahjapussi kädessään?

Kaamoskävely Nokia Cityssä

Lähialueretkeilybuumini jatkuu. Eilen ja tänään retkeiltiin naapurikunnassa Nokialla. Haasteena oli kävellä Nokian rautatieasemalta Eedenin kylpylään, koska junalla Nokialle pääsi niin paljon halvemmalla kuin bussilla. Perhelippu 2,70. Junia kulkee vain muutaman kerran päivässä,  mutta junareitin olemassaolo on ehdoton plussa satelliittikaupungille. Kymmenessä minuutissa Tampereelle halvalla. Nokian keskustasta pääsee siis ihmisten ilmoille todella kätevästi, jos osaa sovittaa aikataulunsa VR:n pillin mukaiseksi.

Kävelymatka oli reipas 3 km ja edestakaisin kuljettuna antoi hyvän kuvan paikkakunnan meiningistä. Sunnuntaina oli sumuista ja aurinkoista, mikä toi kuolleen luonnon ylle maagisen valon. Vesireittien varrella oli idyllistä jopa nyt. Erityisesti hylättyjen tehdashallien rappioromantiikka kiehtoi.

En jaksanut printata karttaa, joten reitti kylpylään ei ollut muistitietooni luottaen suoraviivainen. Nokialaiset lenkkeilijät olivat ystävällisiä neuvoineen oikopoluista, monipuolinen graffititaide yllätti ja vanhoissa rakennuksissa (kuten Nokian kartanossa, sairaalassa, kulttuurikeskuksessa ja liiketiloiksi muutetuissa tehdashalleissa) oli charmia. Sain vaikutelman, että kaupunki panostaa kulttuuriin ja taiteeseen kohtuuhyvin. Kylän raitilla oli molempana päivänä hiljaista, aseman kupeessa sutinaa oli vain aitoturkkilaisessa kebabpaikassa (Kavolia) ja kirpparilla. Innokkaan uinnin jälkeen iskender-annos maistui, ja paikasta sain vaikutelman, että pitäjillä oli todella paljon paikallisia ystäviä. (Yksi salainen harrastuksenihan on pizza-kebabpaikkojen sisustuksen kuvaaminen, ja Kavoliakin olisi antanut aihetta siihen, positiivisessa mielessä, mutta jos tupa on täynnä, en kehtaa.)

Nokian ydinkeskusta vaikutti perspektiivittömältä betonisine liikekeskuksineen, mutta reunoilla oli historiallista juurevuutta.

Siuron ja Tottijärven kylistä olenkin jo kuullut, niihin voisi tehdä kulttuurimatkan keväämmällä. Suoniemen puukirkko vuodelta 1803 vaikuttaa myös kiinnostavalta vierailukohteelta. Nokian alueelta on löytynyt muinaiskoruja 200-luvulta, ja myös v. 1596-7 nuijasodan muistomerkkejä on olemassa paikoitellen. Historiallisesti Nokiaa on pidetty osana Satakuntaa, ja jotenkin sen henkinen etäisyys Tampereelta välittyy edelleen. Paikkakunnalla on taatusti oma identiteettinsä (mitä en vielä tunne), se ei ole leimallisesti Tampereen lähiö.

Mielikuvien tasolla Nokia on edustanut minulle ikuista tehtaan varjoa, se mitä olen bussin tai junan ikkunasta kaupungista havainnut ei ole suuremmin herättänyt halua pysähtyä. Ehkä asuinvuoteni Jyväskylän Palokassa (silloisessa maalaiskunnassa) ja Vantaan Koivukylässä vaikuttavat siihen. Olen saanut tarpeekseni reunalla olevista paikkakunnista, joissa ihmiset käyvät vain syömässä ja nukkumassa. Kunnon maaseutu inspiroi enemmän, sellaiset paikkakunnat, joista ei noin vain lähdetä biletopin ostoon provinssikaupunkiin. Nokian tapauksessa kännykät, kumisaappaat ja hurmoshenkinen missio eivät stimuloi mielikuvitustani korkeille sfääreille. Kuitenkin Nokia nimenä on tällä hetkellä Suomen tunnetuin kaupunki –  luulisin, että joku turisti eksyy paikkakunnalle vain ottaakseen selvää, mitä kännykkämerkin nimen takana on oikeasti. Olen myös kuullut, että Afrikassa on Nokia-nimisiä lapsia, koska matkapuhelimen nimi edustaa edistystä ja vaurautta. Paikkakunta on siis tahtomattaan globaali legenda.

Minulle muutto Tampereen satelliittikaupunkiin ei ole koskaan ollut ajankohtainen, sillä vuokrataso niissä ei ole paljoa Tamperetta edullisempi ja kaupan päälle tulisi kalliimmat bussiliput ja liikkumiseen kuluva aika. Katsoin piruuttani Nokian vuokrakotitarjonnan enkä nähnyt siellä mitään nykyistä asumusta edullisempaa tai ihmeellisempää. Mutta retkeillä aion sinne uudestaan. Retkeily lähelle kauas kannattaa aina.

Syyspäivä Kangasalla

Tampereen lähikunnissa vierailu on minulle harvinaista herkkua. Ylöjärvellä olen käynyt pari kertaa kylässä/asialla, Pirkkalan lentoasemalla useinkin, Lempäälässä kerran futismatsissa ja muutaman kerran Ideaparkissa, Nokian ohi on ajettu vain autolla tai bussilla. Kangasalaa tunnen näistä parhaiten, mutta silti aivan vähän. Jos alkaisin etsiä lebensraumia näiltä seuduilta, Kangasalaa tutkisin ensin, sillä jostain syystä sen maasto miellyttää minua eniten näistä viidestä. Kangasalla sijaitsee myös yksi Tampereen seudun lempiravintoloistani, afganistanilainen Aryana, joka on palvellut paikallisia ja kaukaakin tulevia jo ainakin parinkymmenen vuoden ajan. Valitettavasti sinne jaksaa lähteä vain autokuskin kanssa, mutta odotan jo innolla seuraavaa reissua sinne.

Viikonloppuna olin reilun vuorokauden Ilkon leirikeskuksessa Kangasalla alfakurssin leirillä. Paikka on rakennettu vanhan kenkätehtaan metsästysmajan ympärille, itse majasta ja sen yhteydessä toimivasta ruokalasta maisemat alas kanjoniin ovat henkeäsalpaavat. ”Mä oksalla ylimmällä”-fiilis välittyy täydellisenä. Ja vanhan majan tunnelma kristallikruunuineen ja romanttisine neidonkammareineen hurmasi ryhmältämme jalat alta. Mikä hauskinta, paikka on säällisen pyöräilymatkan päästä meiltä kotoa, lähellä Tampereen rajaa.

Ilkon leirin teemana oli ei enempää eikä vähempää kuin Pyhä Henki. Oli luentoja, ryhmäkeskusteluja, laulua ja rukouspalvelua aiheesta. Paljon juttua sairauksista, riippuvuuksista ja niiden selättämisestä Pyhän Hengen avulla. Välillä oli oikein rattoisaa, välillä meni yliannostuksen puolelle ja ahdisti. Edelleenkään en usko uskoon tulemiseen. Uskon siihen, että seurakunnan yhteys voi saada monet meistä tuunaamaan elintapojaan terveempään suuntaan ja ottamaan paremmin lähimmäiset huomioon – elämään ihmisiksi. Uskon myös, että tietyissä tilanteissa ihminen voi parantua ihmeen kautta. Mutta edelleen kun ihmiset julistavat kovaan ääneen uskoon tuloaan, pikku piru minussa kapinoi. Uskovaiset sanoisivat, että sielunvihollinen se siellä tekee tekojaan, mutta minä tunnen pikku piruni niin hyvin, että sanoisin sen asuvan sisäsyntyisesti minussa. Tulipa se mistä tuli, olen sen kanssa parhaat kamut. Se sanelee päähäni tolkkua, estää minua tekemästä ylilyöntejä. Ja jos se johdattaa minua harhaan suorasta yhteydestä pyhään, olkoon niin. Piruni on kriittinen, se vaatii perustelua älyllä ja kiivastakin väittelyä tarvittaessa. Lapsenuskon se unohtaa niin kovin helposti. Mutta kyllä sekin osaa kokea hengellisyyttä, se ei vaan aina tykkää jakaa kokemuksia muiden kanssa. Pikku piru minussa kannattaa nöyryyttä ja vaatimattomuutta, hiljaista rukousta kovaäänisen julistuksen sijaan. Johtuen tästä hengellinen etsintäni jatkuu edelleen.

Reissu oli joka tapauksessa opettavainen, ja konkreettista hyötyäkin oli: sain paikan varattua ensi kesän juhlia varten.

Aluevalloituksia

Tässä kuussa olen tutustunut paremmin kahteen lähikaupunkiin, joita molempia tunnen huonosti, Hämeenlinnaan ja Poriin. Aloittaakseni provokaatiosta pannaan mutkat suoriksi: Hämeenlinna kuuluu tiiviisti ruuhka-Suomeen, Pori ei. Hämeenlinna on jupahtava, Pori häpeilemättömän juntahtava. Hämeenlinna hurmaa hillityllä charmillaan, Pori rosoisuudella.

Poria paremmin tuntevat kutsuvat kaupunkia amiskaviiksikaupungiksi. Poria on helppo dissata, onhan sen historia vahvasti työväenluokkainen. Hämeenlinna ei myöskään loista akateemisuudellaan, varsinkaan nyt kun Tampereen yliopiston opettajankoulutuskin siirretään sieltä pois, mutta sillä on herraskaisempi historia.

Kummassakin kaupungissa on upeita historiallisia rakennuksia, erityisesti puutaloja. Hämeenlinnassa en ehtinyt harrastaa lainkaan turismia, sillä olin haastattelureissulla. Porissa taas kävelin koko päivän ympäri kaupunkia koluten sen kaikki nurkat.

Saapuminen Hämeenlinnaan: päädyn torin laidan art deco-tyyliseen kahvilaan, jossa on tarjolla huikea valikoima leivoksia ja kakkuja. Kaikkia mahdollisia erikoiskahveja voi tilata. Tyydyn silti suomikahviin ja muhkeaan palaan prinsessakakkua. Seuraan naapuripöydän ranskalaisten miesten riitelyä, he ovat kiertämässä Suomea ruokatorin pitäjinä ja joku suunnitelmissa mättää. Kahvila on pieni teatteri, jossa ihmiset istuskelevat kiireettömästi. Ajatustyöläisiä, outoja lintuja, maailmantuskaisia lukiolaisia.

Saapuminen Poriin: ainoa auki oleva paikka aamukahdeksalta linja-autoaseman lähellä on kahvila, jonka ikkunat ovat täynnä halpoja posliininukkeja. Paikka on täynnä haalaripukuisia duunareita, joilla on jo työpäivän ensimmäinen kahvitauko. Paikan pitäjä, suulas täti, ojentaa poikaani, joka ei tervehdi tai kiitä tarpeeksi innokkaasti. Hän pyörittää paikkaansa aidon matriarkan ottein. Tilaamme aamiaissämpylät, valikoimassa on maksamakkaralla ja kananmunalla täytettyjä virityksiä. Kananmunasämpylä on niin ehtoisa, etten jaksa syödä sitä loppuun. Suomikahvi on taatusti ainoa vaihtoehto, eikä täällä kehtaisi kysyä latte machiatoa. Täällä ei myöskään pesitä puolta päivää, kahvin voi juoda seisaaltaankin.

Hämeenlinnassa ja Porissa asuu vähemmän maahanmuuttajia kuin koti-Tampereella, eikä kummassakaan kaupungissa näkynyt romanikerjäläisiäkään. Hämeenlinnan katueksotiikkaan kuuluivat Peru-Inka-bändit ja Porissa oli hare krishnojen invaasio. Ruokailin kummassakin kaupungissa kiinalaisessa, Hämeenlinnan ravintolan ruoka oli parempaa, Porin ravintola taas oli hyvin trendikkäästi stailattu. Porissa lounaspaikan etsimiseen meni tunti, niitä oli yllättävän vähän, ainakaan sellaisia jotka kelpuutimme. Tuli mieleen, että tässä on kaupunki, jossa syödään omia eväitä tai käydään päivän aikana kotona syömässä. Grillejä ja kahviloita oli kaikkialla, mutten esimerkiksi nähnyt yhtään kasvisravintolaa.

Porissa kävimme parilla isolla kirpputorilla. Kirpputorikierros kertoo usein paljon paikan mentaliteetista. Siellä oli paljon arvokasta vanhaa tavaraa myynnissä, mutta hyvin vähän kirjoja, ja jos kirjoja myytiin, tarjonta keskittyi enimmäkseen Dan Browniin, Kaari Utrioon ja – yllätys yllätys – Torey Haydeniin. Hippi/etno-osastoa vaatepuolella kiitettävästi, mutta myös paljon Johanna Tukiais-tyylistä settiä. En ostanut mitään. Tämä on minun tapauksessani melkein huolestuttavan poikkeuksellista.

Korsmanin talo oli Porissa ihastuttava kohde, se on kotimuseo osana rakennuskulttuurikeskus Toivon pihamiljöötä. Tutustuimme näyttelyyn ”Kutsumus, kiusaus ja lysti”, joka kertoi hyvin erilaisista paikallisista naisista, filantroopeista, siirtolaisista, elävän ja kuolleen leskistä, irtolaisista, alkoholisteista, prostitutuiduista. Mielenkiintoisin termi, jota jäin pohtimaan oli todellakin tämä ”elävän leski” – niin moni suomalainen nainen kadotti miehensä Amerikkaan – mies piti yhteyttä vain vuoden-pari ja sen jälkeen olinpaikasta ei enää ollut tietoa. Satakunnasta on varmasti lähdetty yhtä ahkerasti kuin Pohjanmaalta, maakunnan siirtolaisuuden historia kiinnostaa.

 

Hämeenlinna on kotoisa ja helposti avautuva, Pori on suuri, ihmeellinen ulkomaa. Porissa saattaa tulla käytyä useamminkin, varsinkin jos saa buukattua Onnibussilta kolmen euron lipun.