Mielikuvitusystävien reservaatissa

Teos: Roope Sarvilinna: Valkoinen vuosi (Tammi, 2019)

Äänikirjan lukija: Markus Niemi

Yksi HELMET-haasteen parhaita puolia on tutustuminen uusiin kirjailijoihin, myös niihin, jotka eivät keiku äitien-, isänpäivän tai joulun myyntitilastojen kärjessä. Roope Sarvilinna (s. 1972) on Tammen kautta kolme romaania julkaissut kirjailija ja lääkäri, jonka tuotannosta en ollut ennen eilistä tietoinen. Valkoinen vuosi kiinnosti minua ennen kaikkea huumeriippuvuuden kuvauksena, johon kirjan nimikin viittaa.

Romaanin kertoja on kovien huumeiden koukusta kuntoutuva nuori mies, joka on tykittänyt suoniinsa äitinsä perintöasunnon. Hän on katkaisuhoitojen konkari, joka kuvittelee olevansa päihdeasioissa jotenkin korkeammalla tasolla kuin vanhan kansan juopot. Jonkin aikaa kuivilla oltuaan hän saa työtarjouksen maaseudulla sijaitsevasta hoitokodista, johon hän tarttuu oljenkortena lopulliseen raitistumiseen. Valitettavasti samaan bussiin änkeää terapiakurssilta tuttu juoppo-Aarne, jonka vanhan liiton muistelot Stray Catseista ja tötteröotsatukista eivät lohduta. Aarne on matkalla samaan paikkaan, ja heistä on tulossa kollegoita.

Hoitokoti sijaitsee nimettömällä paikkakunnalla, syrjäkylällä, jossa virikkeet ovat vähäisiä. Paikan johtaja on italialainen Antonio, jonka jutut alkuperästään ja Suomeen päätymisestä tuntuvat faabeleilta. Antonio on kuitenkin loistavasti kotoutunut Pohjolaan; ainoa asia, josta hänen etelämaalaisuutensa huomaa on tuoreen leivän himo. Hoitokodissa ei syödä näkkäriä, vaan Antoniolla on henkilökohtainen leipuri, joka tuo paikan päälle tuoretta leipää joka aamu. Hoidokit eivät ole täysin hunningolla, mutta Antonio antaa kouluttamattomille tulokkailleen valtavasti vastuuta.

Nuorimmat asukkaat ovat 16-vuotiaita ja vanhimmat keski-ikäisiä; osa on kehitysvammaisia, osa kroonisia mielenterveyspotilaita. Paikassa pelataan ylettömästi pleikkaria ja tietokonepelejä, mutta onneksi osa porukasta pääsee päiväksi kouluun tai kuntoutukseen. Kesälomat ovat pitkiä kuin nälkävuodet, ja välillä hankalat vanhemmat tulevat asumaan lastensa luo lomaviikkoina. Kertoja iskee silmänsä Uula-nimisen pojan äitiin Margaretaan, jota kohtaan kokema himo muistuttaa ruumiin tervehtymisestä, mutta myös huumeiden aiheuttamista harhatiloista.

Varsinkaan postista tilattujen muuntohuumeiden vaikutuksista kertojalla ei ole selkeää käsitystä. Mahdollisesti niiden jättämät kemialliset jäljet seuraavat häntä loppuelämän. Riippuvuuden kuvaus tuntuu teoksessa varsin uskottavalta, mutta tämä ei ole äärimmäisen karu kuvaus katuojista. Koin, että ilmiön kuvaus ja teeman valinta olivat varsin onnistuneita. Sarvilinna kuvaa myös terävästi narkkareiden ja alkoholistien välistä statuseroa ja nokkapokkaa. Niille, jotka ovat kiinnostuneet kuntoutuksen maailmoista, tämä voi olla todellinen nappiteos.

Kaunokirjallisesta näkökulmasta jäin kaipaamaan kuvaukseen lisää kierroksia. Tuntui, että kirjailijalla oli kaikki hittikirjan ainekset käsissään, mutta hän ei tässä toteutuksessa päässyt käyttämään niitä optimaalisesti loppuun saakka. Toki sekin, että kirjassa annetaan ääni kehitysvammaisille ja mielenterveyskuntoutujille, oli voimaannuttavaa, ja siinä myös seurataan nuoren kehitysvammaisen naisen raskautta kiinnostavalla tavalla. Syrjään jääneiden äänien ristivalotus oli kirjan parasta antia.

Maaseudun tulevaisuudesta Sarvilinna ei maalaile kovin ruusuisia visioita. Suomessa on varmasti kyliä, joissa tämän tyyppiset laitokset ovat ainoita työllistäjiä, ja pahimmassa tapauksessa työpaikat eivät kelpaa paikallisillekaan. Työelämän kuvauksena romaani oli kieltämättä karu, vaikka hoitajien henkilögalleriaan ei mahtunut pahimpia ihmisperseitä tai sadisteja.

Pidin romaanin henkilöistä ja tunnelmien satunnaisesta lipsumisesta surrealismin puolelle, kilpikonnien karkailusta ja ummehtuneiden laitoshuoneiden aikaansaamista harhakuvista. Luulen, että olisin pitänyt teoksesta enemmän, jos siinä olisi ollut useampi kertoja, sillä moni sivuhenkilö tuntui laajemman tarinan arvoiselta. Tällaisenaan teos varmasti puhuttelee eniten niitä, jotka tavalla tai toisella työskentelevät tai omaavat taustaa hoitoalalta, suljetuista laitoksista tai huumekuntoutuksesta. Itse luin tämän sujuvasti, mutta jäin kaipaamaan lisää fiktion yllättäviä voimia.

HELMET-haasteessa sijoitan teoksen kohtaan 31: ”Kirjassa kerrotaan elämästä maaseudulla.”

Turkulaista psykodraamaa

katoamisten_kirjaIida Rauman Katoamisten kirja (2011) on suorasukainen ja raaka romaani nuorten aikuisten maailmasta Suomen Turussa. Jo kansitekstistä voi päätellä, että kirjailija pyrkii provosoimaan: ensimmäisenä teemana mainitaan runkkaaminen. Aika rankkaa! Tässä on 19-vuotias nimetön päähenkilö, joka asuu yhdessä entisen luokkatoverinsa Sofian kanssa. Molemmat naiset ovat entisiä koulukiusattuja, mutta päähenkilö kipuilee muistojensa kanssa rankemmin kuin rakastettunsa. Pikkukaupungista tullaan ja pikkukaupungin mentaliteetti on edelleen syvällä heissä. 19-vuotiaiden parisuhde alkaa olla jo loppuun koluttu luu, sillä seksuaalisten halujen tasolla he eivät enää kohtaa. Päähenkilö alkaakin fantasioida kosovolaisesta työkaveristaan Zorkasta, joka on yksi romaanin avainhenkilöistä, kadonneista.

Kadonneiden teema on onnistunut ratkaisu: Rauma pysyy sille uskollisena ja se kantaa mainiosti loppuun asti. Päähenkilön isä on kadonnut ulkomaille, hänen äidillään historiantutkijalla on pakkomielle sisällissodan aikaisista kadonneista, vanhainkodissa, jossa päähenkilö on töissä, on laitokseen iäkseen kadonneita, joita kukaan ei käy katsomassa. Zorka on kadonnut suvultaan ja ystäviltään, koska uskoo suurimman osan heistä kuolleen sodassa eikä kestä kuulla totuutta. Päähenkilö haluaisi kadota masennukseensa, paniikkihäiriöön ja sekakäyttöön, mutta ei vielä ole liian syvällä tuossa suossa. Rauma kuvaakin ansiokkaasti, kuinka vaikeaa sairauden alkuvaiheessa on saada apua, ellei ole vahvasti itsetuhoinen.

Lukijana olisin tullut toimeen yhdellä rankkisaiheella vähemmän. Koulukiusaamisteema oli tässä julmin, mutta myös irrallisin muusta juonesta. Tavallaan se selitti parhaiten päähenkilön nykytilaa, mutta se oli lohdutonta luettavaa kaiken muun tuskan keskellä. Vanhainkotiteema toimii paremmin, samoin äiti-tytärsuhteen käsittely. Runkkaamiskohtauksissa koin myötähäpeää, ehkä siksi, että asiaa korostettiin jo kissankorkuisin kirjaimin kansitekstissä – tuli samanlainen olo kuin jotain todella päälleliimattua performanssitaidepläjäystä katsellessa. Naisten välistä rakkautta sen sijaan kuvattiin rohkeasti ja monisyisesti.

Romaanissa päädytään etsimään kadonneita Balkanilta, Belgradista ja Pristinasta. Zorkan hahmo kirkastuu, hän saa pienen palan historiaa ja tulee enemmän lihaksi. Maahanmuuttajanaisen hahmo on onnistunut, sillä hänen kohtaloaan ei surkutella yhtään; päinvastoin hänet esitetään superitsenäisenä toimijana. Päähenkilö alkaa tajuta, ettei hän voi löytää kadonneita vodkapullo ja Tenox-paketti kädessä. Kummassakin tapahtuu jonkinasteista reipastumista ja loppu jää helpottavan avoimeksi.

Esikoisromaanina tämä on edellämainituista puutteista huolimatta vaikuttava. Tässä on jotain yhteistä Sofi Oksasen Baby Janen kanssa, mutta Raumalla on pyrkimyksenä näyttää nuorten mielenterveys- ja päihdeongelmat laajemmassa yhteiskunnallisessa kontekstissa. Tästä tätä nykyä helsinkiläisestä talonmiesnaisesta kuullaan vielä.