Voimavarakeskeistä pedagogiikkaa

Teos: Tommi Kinnunen: Pimeät kuut (WSOY, 2022)

Äänikirjan lukija: Krista Putkonen-Örn

Sodan jälkeisessä Suomessa varsinkin syrjäseuduilla koettiin kouluissa työvoimapulaa, kun osa opettajista oli joko kaatunut, vammautunut tai menettänyt järkensä rintamalla. Vielä 1940-luvun lopulla ei koettu oppilasmäärien suurta lisääntymistä, mutta osa kouluista joutui toimimaan kiertokouluina tai noudattamaan supistettua opetusohjelmaa niin, että lapset joutuivat opiskelemaan suuren osan lukuvuodesta kotona.

Tällaiseen kontekstiin on Tommi Kinnunen luonut uusimman romaaninsa maailman. Se sijoittuu Posiolle, syrjäiseen Niemen kylään aivan Neuvostoliiton rajalle, jonne vielä 1940-luvulla ei kulje teitäkään. Niemen koululle etsitään uutta opettajaa, ja paikan nappaa jo eläkeikää lähestyvä Elna Suorajärvi.

Niemen kylässä koulua käydään ankeassa parakissa, jonka toisessa huoneessa on Elsan koruton asumus. Kylätoimikunnalla on uuden koulun rakennushanke tulilla, mutta se ei ehdi valmistua Elnan palvelusvuodeksi. Porin Matti on parakin ainoa lämmön lähde, eikä Elna jaksaisi lähteä leipomaan naapureiden luo. Kylällä ainoa ulkopuolinen virike on lestadiolaiset seurat. Sinne Elna on naapurien toimesta tervetullut, mutta hän yrittää vältellä näitä kutsuja.

Elna on toiminut kansakoulun opettajana ympäri Suomea. Hänen työhistoriansa on nälkävuoden mittainen ja repaleinen. Yhdessä koulussa hän on viihtynyt jopa vuosikymmenen, mutta enimmäkseen hänen osakseen on langennut jatkuva kiertolaisen rooli. Epävirallisesti hänellä on myös vaikean työntekijän maine, sillä hän on arvonsa tunteva eikä suostu tekemään kaikkea, mitä häneltä vaaditaan. Posio on hänen synnyinpitäjänsä, mutta suhde elossa oleviin sukulaisiin on myös hankala. Salli-sisko ei enää halua katsoa Elnaa kattonsa alla.

Elnaa vaivaa krooninen lihassairaus, joka tekee hänestä ajoittain lähes liikuntakyvyttömän. Näin ollen hänen on välillä opetettava makuuasennosta. Tästä huolimatta hänen on jatkettava opettamista, sillä eläkkeelle pääseminen ei ole vielä hänelle mahdollista. Naimattoman kansakoulunopettajan sosiaaliturva on lähes olematon, eikä hänellä ole säästöjä pahan päivän varalle.

Pedagogisesta näkökulmasta Elnan on oltava aidolla tavalla voimavarakeskeinen, sillä hänen omat fyysiset voimansa ovat yhtä vähissä kuin kunnan kassa. Mutta tarinassa yllättävää on se, kuinka hyvin hän tulee hyväksytyksi syrjäkylän lasten parissa. Lapset ovat kuuliaisia ja vähään tyytyviä, he eivät osaa kuvitella toisenlaista todellisuutta kuin oman kylän niukkuuden.

Olin kirjaa aloittaessani skeptinen siitä, jaksaisinko seurata näin apeaa tarinaa. Aloitin kirjan jo syyskuussa, sain sen helposti kuunneltua läpi, mutten löytänyt siitä blogiin uutta näkökulmaa. Palasin siihen uudestaan, koin uudelleen saman apeuden ja yritin tulla sinuiksi sen kanssa. Elna ei ole helppo tyyppi matkakumppaniksi eikä varsinkaan itselleen. Mutta Kinnunen onnistuu luomaan yllättävän vahvan, omaperäisen ja herkänkin henkilöhahmon, jonka elämänkaareen on mahtunut ripaus muutakin kuin ainaista koulutyötä.

Tässä kirjassa oli jotain yhteistä Vappu Kunnaksen romaanin Rosa Clayn kanssa, vaikka Rosan yksinäisyys johtuu eri syistä kuin Elnan. Molemmissa teoksissa on yksinäinen ajelehtiva naisopettajahahmo, joka ei ole vielä löytänyt paikkaansa maailmassa. Mutta Rosan olot 1900-luvun Sortavalassa, Savossa ja Tampereella eivät ole yhtä ankarat kuin Elnan olot Posiolla 1940-luvulla.

Pidin tästä kirjasta vahvan kertojanäänen vuoksi, mutta välillä tuntui, että sen ideaalinen lukija on toinen opettaja, koska siinä viihdyttiin niin intensiivisesti ”sorvin äärellä”. Eniten kirjassa kosketti silpputyöläisyyden teeman käsittely toisessa historiallisessa kontekstissa. Se olikin todella vaikuttavaa, kun mietitään työkykyisyyden käsitettä ennen ja nyt.

Maailmanpolitiikkaa hillasuolla

Teos: Liza Marklund: Suonsilmä (Otava, 2022)

Suomennos: Antti Autio

Äänikirjan lukija: Krista Putkonen-Örn

Sain viime vuonna yllättyä positiivisesti Liza Marklundin dekkaricomebackin suhteen, ja jäin jo odottamaan tämän Ruotsin Lappiin sijoittuvan sarjan kakkososaa.

Tässä osassa keskiössä on poliisipäällikkö Wiking Stormberg, joka lähenee jo eläkeikää ja on juuri saanut syöpädiagnoosin. Wiking on kotoisin Stenträskistä, ja on palvellut siellä poliisina 1980-luvulta saakka. Miehen taustaan liittyy suuri tragedia: hän on kasvattanut kaksi lastaan yksinhuoltajana sen jälkeen, kun hänen vaimonsa Helena katosi marjaretkellä hillasuolla. Perheen taaperotytär Elin oli jäänyt matkasänkyyn suolle, ja olisi hyvin saattanut kuolla, ellei etsintäpartio olisi löytänyt lasta.

Helena ja Wiking kohtasivat vuonna 1985 Solnassa, jossa Wiking asui poliisikoulun opintojen aikana. Pariskunta koki salamarakastumisen, ja pian nuoreen perheeseen odotettiin jo lasta. Perheen muutto Lappiin Wikingin kotikonnuille tapahtui pitkälti vaimon toiveesta, ja perhekeskeinen Helena sopeutui hyvin paikalliseen kulttuuriin, vaikka ei ollut ennen suhdetta käynyt koko Lapissa.

Mutta kuka Helena oikeastaan oli, ja putosiko hän sittenkään hillasuohon, kuten aikanaan päädyttiin tulkitsemaan?

Teos on enemmän poliittinen trilleri kuin dekkari, ja se kertoo karua tarinaa kylmän sodan ajan sotateollisuudesta. Kuten sarjan ensimmäisessä osassa, myös tässä useamman henkilön tarina kytkeytyy alueen kaivoksiin, luonnon riistoon ja globaalien suuryritysten ahneuteen.

En halua spoilata juonta liikaa, mutta näen tässä vahvan yhteyden Gustav Skördemanin niin ikään kylmän sodan aikaisten trillereiden kanssa. Noissa kirjoissa yksi vahva tapahtumapaikka oli DDR, mutta tässä kirjassa seikkaillaan Neuvostoliitossa. Ehkä temaattisen painavuuden tasolla Skördemanin teokset edustavat 2000 palan palapeliä, ja niihin verrattuna Suonsilmä on 1500 palan peli. Tässä kirjassa on lopulta melko rajallinen henkilögalleria, eli henkilöihin ehtii tutustua kunnolla ja perusteellisesti.

Yksi tärkeä henkilö tarinassa on Wikingin kehitysvammainen veli Sven, joka toi romaaniin ylimääräisen ja koskettavan ulottuvuuden. Käynnit Svenin luona vammaisten asuntolassa eri vuosikymmeninä toivat tarinaan erityistä lämpöä.

Vaikka kirjassa käydään läpi äärimmäisiä tunteita, se onnistuu olemaan viihdyttävä ja omalla tavallaan myös yhteisöllinen. Minusta sarja on onnistunut jo pelkkänä lappilaisen elämäntavan kuvauksena, eli sitä voi lukea myös yhteiskunnallisena dokumenttina.

Tämä kirja kuuluu ehdottomasti tänä vuonna lukemieni dekkareiden kärkikaartiin. Teos jätti lukijan taas odottamaan jatkoa jo siksi, että pelkästään Wikingin terveydentilassa oli jo paljon draamaa.

Hoivaa pohjoisesta etelään

Teos: Anna-Maria Eilittä: Tämäkin hämärä katoaa (Atena, 2022)

Äänikirjan lukija: Elsa Saisio

Vuokko ja Eino ovat lappilaisia eläkeläisiä, joiden ekonomitytär Lotta elää businessmaailman menestyjänä Helsingissä. Lapsenlapset Alma ja Aatos elävät optimaalisesti mitoitetussa varhaiskasvatuksen maailmassa, ja osaavat artikuloida tarkalleen, mikä on hyväksi heidän kehitykselleen. Lotalla ja tämän miehellä Rikulla olisi nyt akuutti tarve parisuhdelomalle, joten isovanhemmat kutsutaan hätään.

Kotiväki ei kuitenkaan tiedä, että pariskunta aikoo hoitaa suhdettaan kumpikin erillisessä kohteessa. Isovanhempien on vaikea toimia perheen luksuskodissa, joka tuntuu enemmän edustustilalta kuin lapsiperheen asumukselta. Elämäntapojen välissä on valtava kuilu, eivätkä vanhemmat aina tunnista omaa tytärtään. Mutta onko sukupolvilla toivoa lähentymisestä, ja voiko näitä itseriittoisia keski-ikäisiä urakiitäjiä auttaa?

Yritin lukea Anna-Maria Eilitän paljon kehuttua esikoisromaania saamatta siitä irti mitään, ja näin suhtauduin tähänkin teokseen epäilevästi. Mutta tässä romaanissa houkutteli Lappi, ja tarina lähtikin mahtavasti liikkeelle. Innostuin kirjasta varsinkin terävien lapsidialogien vuoksi. Enemmän tässä puhuu perheen kuopus Alma, joka tuntuu kaikessa pikkuvanhuudessaan terveen järjen ääneltä.

Lempihahmoni kirjassa kuitenkin on isoäiti Vuokko, joka ei edusta tyypillistä lappilaista emäntää. Hän on ollut töissä paikallislehdessä, ja työpsykologi on luonnehtinut hänet analyyttiseksi tarkkailijaksi. Vuokko pitää kotisohvalla filosofoinnista, eikä hän ymmärrä jatkuvan puuhastelun logiikkaa. Keittiörätti pysyy paremmin jopa Eskon reuman runtelemissa kourissa. Ja tämän vuoksi hän ei tunne oloaan kotoisaksi Helsingin keittiössä, jonka kaapeista puuttuvat uusimman trendin mukaan vetimet.

Kirjan vahvuus on siinä, että sen henkilöt ovat arvoituksellisia; Lottaa luonnehtisin jopa savolaisen kieroksi. Henkilöillä toki on maakuntiin ja pohjois/etelä-akselille sijoittuvia ennakkoluuloja, mutta lopulta varsinaissuomalainen vävypoika Rikukin osoittautuu kehityskelpoiseksi. Kiinnostavaa oli myös Lotan vanhempien symbioosi naapurin pariskunnan kanssa.

Näin tiiviiksi teokseksi siinä oli yllättävän monia kerroksia, eli kaikki havainnot eivät keskity pelkkään perhekuvioon tai aviokriisiin. Työelämän havainnot ovat karuja, eikä näitä uraohjuksia käy varsinaisesti kateeksi, vaikka ulkoisen menestyksen symboleja riittää.

Kaiken kaikkiaan teos on helsinkiläiseksi perhedraamaksi poikkeuksellisen lämminhenkinen, ja lappilaiseksi sukudraamaksi vähemmän kliseinen. Ehkä eniten teos kertoo varhaislapsuuden suojaavista tekijöistä, eli syistä, miksi kilpailukykyisimmän bisnesmaailman sisältä voi löytyä myös suht täyspäisiä tyyppejä, kun pintaa raaputetaan.

Vain neljännen maailman ongelmia

Teos: Katri Rauanjoki: Kesämerkit (S&S, 2022)

Äänikirjan lukija: Tauno Ljetoff

Päivän kirjaksi valikoitui kesäinen tunnelmapala kolttasaamelaisten mailta. Katri Rauanjoki on minulle jo tuttu kirjailija, jonka aiemmistakin kirjoista löytyy arviot tästä blogista. Olin erityisen vaikuttunut hänen edellisestä teoksestaan Lenin-setä ei asu enää täällä (2019), joka sijoittuu Huippuvuorille ja käsittelee sen neuvostoaikaisen tutkimusaseman historiaa ja nykypäivää. Arktisissa tunnelmissa jatketaan myös uusimmassa romaanissa, joka vie lukijansa koilliseen Lappiin, kolmen maan rajaseudulle.

Teoksessa ei ole selkeää juonta, vaan se on kudelma yhteisön nykytilanteesta, jossa eri-ikäiset henkilöt etsivät identiteettiään ja suhdettaan pohjoiseen ekosysteemiin. Teos kuvaa yhden kesän luonnonkiertoa Lapissa ja maailmalla. Osa henkilöistä saa elantonsa kolttasaamelaisuuden artikuloinnista maailmalla, osa etsii citysaamelaisuuden olomuotoa Helsingissä, ja osa ottaa vastaan couch surfing-vieraita esi-isiensä mailla. Perinnekäsityökerhossa väännetään edelleen yhteisön piilevästä homofobiasta, mummoja kärrätään vasten tahtoa terveyskeskukseen lepäämään, jotta heidän kodeissa pääsisi siivoamaan. Nasti-mummolle tulee puhelinmyyjän narraamaana Glorian ruoka ja viini, vaikka paikallisen supermarketin anti tuntuu etelän turisteille räätälöidyltä. Paikallinen tsasouna on nimetty Pyhän Georgio Voittajan mukaan, eli tuon saman Yrjänän, joka nyt lietsoo vihamielisyyttä venäläispatrioottien hihanauhoissa.

Larissa-tädillä on näyttely New Yorkin MoMassa, ja tämän veljenpoika, tutkija-Vesa yrittää käydä sitä katsomassa mahdollisimman coolisti. Nuoret akateemiset vitsailevat ”neljännen maailman ongelmista”, jotka johtuvat alkuperäiskansojen valtiottomasta tilasta. Kolttasaamelaisten tilanne jopa muiden saamelaisten parissa on häilyvä, koska kaikki eivät pidä heidän uudelleenasutusta muiden saamelaisten maille oikeutettuna. Ryssittely kuuluu edelleen tämän pienen vähemmistön arkikokemuksiin varsinkin silloin, kun he uskaltavat käyttää julkisesti kansanpukujaan.

Kirjailija itse identifioituu Lapissa kasvaneeksi ”pohjoiseksi ihmiseksi”, mutta tästä huolimatta kolttasaamelaisuus ja ortodoksi usko olivat hänelle vieraita ilmiöitä ennen tätä kirjoitusprojektia. Varsin vakuuttavasti hän on päässyt henkilöidensä ihon alle – ihmisten, jotka elävät globaalissa maailmassa yhtä lailla kuin muutkin maamme kansalaiset, ja joiden mielenkiinto ei rajoitu pelkästään omaan kulttuuriin ja etnisyyteen. Frozen-elokuvan esitys inarinsaameksi on iso juttu myös kolttasaamelaisille lapsille, mutta omalla kielellä katsotaan Muumi-piirrettyjä.

Jäin itse kirjaa kuunnellessa matkustelemaan tiettyjä pohjoiseen luontoon liittyviä sanoja, kuten jurmu, muotka ja lompolo, joiden merkitys selveni jotenkuten, mutta joita en edelleenkään käyttäisi aktiivisesti arjessani. Tunturijokiin liittyvä sanaston omaksuminen vaatii oikeastaan näiden muodostelmien havainnoinnin omin silmin.

Tämä oli ensimmäinen lukemani teos koltista, joten en voi verrata tätä mihinkään aiempaan lukemaani. Viime vuonna lukemani Niillas Holmbergin Halla helle oli järeämpi esitys laajemmasta saamelaisesta nykykulttuurista, jossa oli osittain samoja teemoja, varsinkin kuvataiteisiin ja käsitöihin liittyviä. Tuo teos vaatii lukijaltaan isompaa panostusta, ja se on myös juonellisesti kunnianhimoinen. Tämä romaani johdattaa lukijansa samojen ilmiöiden äärelle melkein vaivihkaa, eikä lukijalta vaadita suuria pohjatietoja kolttasaamelaisesta kulttuurista. Mielestäni onkin hienoa, että nykyään löytyy kepeämpiä ja raskaampia fiktiivisiä teoksia maamme etnisistä vähemmistöistä.

Taaperon oikeudesta trendikenkiin

Teos: Ossi Nyman: Häpeärauha (Teos, 2022)

Äänikirjan lukija: Jaakko Loukkola

Ossi Nymanin kolmas romaani saapui luokseni sopivaan saumaan tänä viikonloppuna, kun niin harva saatavilla oleva romaani jaksaa kiinnostaa. Huomaan myös, etten ole arvioinut hänen toista romaaniaan, vaikka luin sen vuonna 2020. Ehkä koin, ettei minulla ollut sen aihepiiristä mitään omaperäistä sanottavaa, kuten esikoisromaanista Röyhkeys, joka oli minulle avartava kokemus.

Häpeärauha viittaa historiallisella tasolla Saksan tilanteeseen ensimmäisen maailmansodan jälkeen, mutta romaanin universumissa termi kuvaa päähenkilön elämäntilannetta alussa kahden naisen loukossa, ja myöhemmin tuoreena isänä helsinkiläisessä uusperheestä. Kertoja on ollut naimisissa Riikan kanssa, mutta rakastunut liiton aikana Hannaan. Naiset kuuluvat samaan ystäväpiiriin, ja tätä parisuhdesotkua vatvovat kolmikon selkien takana monet ystävät ja tuttavat.

Teos tuntuu vahvasti autofiktiiviseltä, sillä sen kertoja on neljääkymppiä lähestyvä kirjailijamies, joka on muuttanut Helsinkiin muutama vuosi sitten. Mies on elänyt yhteiskunnan syrjässä koko aikuisikänsä esikoisromaanin julkaisuun saakka. Tämän jälkeen hänelle on järjestynyt apurahoja, mutta palkkatöissä hän ei ole ollut kuin kerran, ja sekin oli palkkatukipaikka. Tunnustettu taiteilijuus on vaikuttanut miehen itsetuntoon positiivisesti, mutta edelleen hänellä on vieraantumisen kokemuksia pääkaupungin kulttuuripiireissä.

Kirjassa remontoidaan omakotitaloa, jossa on sisäilmaongelmia, käydään parisuhdeterapiassa ja kokeillaan poliittista vaikuttamista Feministipuolueessa. Kertojan on vaikea sitoutua puolisonsa taloprojektiin, koska hänen maailmankuvaansa ei sovi niin suuren omaisuuden hankkiminen. Maununmetsän rauhallinen omakotialue on täydellinen pikkulapsiarkeen, mutta kotoutuminen sinne ei ole helppoa. Siellä eletään kuplassa, jossa taaperoille saatetaan ostaa Minna Parikan kenkiä, eikä lasten synttäreillä kuulu todellakaan tarjoilla Carnival-keksejä.

Teos on melko arkinen, ja sitä voisi luonnehtia urbaaniksi man litiksi. Nyman kiinnittää paljon huomiota omiin muuttuviin kulutustottumuksiinsa, jotka apurahat mahdollistavat. Myös lähipiirin tiedostavaa elämäntapaa ruoditaan lempeällä huumorilla. Lappilainen työväenluokkaisuus voi olla näissä piireissä myös salainen voimavara, vaikka kaikki eivät sitä sellaiseksi mielläkään.

Pidin kirjassa eniten isyyden kuvauksesta, kun tässä yritetään vakavasti luoda turvallisen vanhemmuuden mallia, joka ei ole riippuvainen työmarkkinastatuksesta. Vaikka romaanin kertojalla on tuulista parisuhderintamalla, ainakaan isyys ei ole projekti, josta hän voisi irtisanoutua. Teoksessa vietetään todellista laatuaikaa kahdestaan vauvan ja taaperon kanssa urbaanissa sykkeessä, eikä tässä vanhemmuuden tarvitse keskittyä vain leikkipuistoihin tai taaperoiden sirkuskouluun. Nyman kritisoi myös sitä soveltavan taiteen konseptia, jossa taiteilijan rooli olisi tuottaa keskiluokkaisille perheille sisäsiistejä, ylihinnoiteltuja workshoppeja. Tällainen kun usein vain kärjistää lapsiperheiden eriarvoistumista.

Saatan lukea kirjaa uudestaan vielä sen sisältämän taidekritiikin näkökulmasta. Nyt keskityin enemmän teoksen yksityisempään narratiiviin, joka oli sinänsä varsin ansiokasta.

Kläpejä, klapeja ja lahkolaisia

Teos: Karin Smirnoff: Viedään äiti pohjoiseen (Tammi, 2022)

Suomennos: Outi Menna

Äänikirjan lukija: Satu Paavola

Huomaan, etten ole jaksanut tehdä koostetta viime vuoden parhaista lukemistani kirjoista, mutta Karin Smirnoffin teos Lähdin veljeni luo (Tammi, 2021) kuului varmasti niihin. Jana Kippo, syrjäseutujen vanhusten kotihoitaja, jäi mieleen vahvana pohjoisruotsalaisena äänenä. Nyt Janan ja kaksoisveli Brorin saaga jatkuu matkakertomuksella heidän äitinsä juurille Torniojokilaaksoon, Kukkjärven kylään, jossa heitä odottaa lestadiolaisen yhteisön valikoiva syli. Äitimuori on halunnut tulla haudatuksi kotiseudulleen, ja muutenkin äidin kotiseuturakkaus yllättää tyttären.

Kukkjärvellä äiti ei ole Siiri Kippo, vaan legendaarinen Siiri Ravanti, jonka ristipistotyöt koristavat Rauhanyhdistyksen rukoushuoneen seiniä. Sisarukset perivät äidin kotitalon, ja Bror lähestyy huolestuttavalla tavalla uskonyhteisöä. Hän löytää Kukkjärveltä naisen, Sirkka-Liisan, jonka kanssa ei kuitenkaan voi seurustella ennen avioliittoa. Muorin sukutalossa taas asuu moniongelmainen Magdalena, jonka vuokraemäntänä oleminen on työteliäs homma.

Jussi taas on serkku, jonka kanssa Jana päätyy harrastamaan seksiä vähän samalla tavalla kuin kuvataiteilija-Johnin kanssa kotipuolessa. Yhtäkkiä kaksikko saa Magdalenan vauvan huollettavakseen, ja spontaani perhe-elämä alkaa ahdistaa Janaa.

Kuten sarjan aloitusosassa myös tässäkin osassa käsitellään suht järeitä teemoja kuten insestiä, alkoholismia ja lasten menetystä. Janan äidin tarina on hurja, mutta samanmoisia kohtaloita on ollut myös monella muulla kyläyhteisön jäsenellä. Henkilöhahmoja tässä kirjassa on runsaasti, ja minun oli vaikea pysyä mukana kaikkien sivuhenkilöiden kartoituksessa äänikirjaa kuunnellessa.

Kerronnallisesti sarjan kakkososa on vauhdikkaampi kuin ykkösosa, ja koin, että sen vaiheet saattavat avautua paremmin painettuna teoksena kuin äänikirjana. Kirjan Kukkjärvi ei ole aivan yhtä jälkijättöinen paikkakunta kuin sisarusten varsinainen kotikylä Smalånger, koska siellä on kansainvälistä turismia. Tämän vuoksi alueella on pakko opetella aidon espresson juontia ja mielikuvituksellisten gourmetruokien kehittelyä. Paha ”maailma” on siis enemmän läsnä lestadiolaisten ydinalueella kuin Västerbottenissa, jossa elämä on verkkaisempaa.

Koin osan teoksen sukuhistoriasta sosiaalipornahtavana, mutta pidin eniten Smirnoffin kuvaamasta taiteen tekemisestä ja kirjallisuuspohdinnoista lestadiolaisessa yhteisössä. Janan osa-aikatyö paikallisen koulun kuvaamataidon opettajana ei mene ihan nappiin, koska eräs oppilaista saa päähänsä piirtää Jeesuksen kossupullon äärellä. Kirjoja kylässä luetaan vähän enemmän kuin maalataan, ja yksi paikallisista miehistä paljastaa lukevansa Jojo Moyesia.

Lestadiolaisuuden kuvaajana Smirnoffia ei ainakaan voi syyttää liiasta kulttuurisensitiivisyydestä, mutta kaikkien kirjan ihmisten ongelmat eivät tunnu johtuvan uskosta tai sen puutteesta. Vastaavanlaista ahdistavaa pullantuoksuista suurperheidylliä ei tämä kirja kuvaa kuin jotkut suomalaiset lestadiolaisuutta kuvanneet kirjailijat (vrt. esim. Pauliina Rauhala), vaan tähän yhteisöön mahtuu valtava skaala mielen rikkonaisuutta, ja myös hajonneita perheitä.

Jatkan trilogian lukemista uteliaalla mielellä, ja odotan jo, mihin uuteen ammattiin Jana Kippo kolmososassa päätyy, sillä en usko hänen palaavan vanhushoidon maailmaan. Veikkaan, että kolmas osa saattaa sijoittua osittain ulkomaille, sillä Janasta jo paljastui maailmanmatkaajan siemeniä. Ehkä saamme kuulla vähän lisää hänen menneisyydestäänkin, vaikka hän palasi alun perin kotikyläänsä ”tyhjänä tauluna”.

Kadonneen seikkailijan kaksoiselämä

Teos: Sven Pahajoki: Dominick Arduin – seikkailijan salaisuus. (Lind&co, 2020)

Äänikirjan lukija: Kari Mattila

Kun indopakistanilaisiin vuoriin liittyvät kirjat alkoivat toistaiseksi ehtyä, aloin kiinnostua vuorikiipeilyn ja naparetkeilyyn liittyvästä kirjallisuudesta. En niinkään niistä teknisemmistä, enkä edes elämäkerroista/matkakirjoista, vaan fiktiosta ja filosofisemmasta osastosta. Tämä siksi, että arktinen retkeily on se harrastus, johon kaikista vähimmällä todennäköisyydellä itse ryhdyn tässä elämässä. Mutta joku korkeiden maastojen ja napajäätiköiden parissa tapahtuvassa retkeilyssä kiehtoo, varsinkin retkikuntien sosiaalisten suhteiden näkökulmasta.

Muistan 00-luvun alusta hatarasti Dominick Erduinin tapauksen. Tuolloin olen elänyt visusti uutispimennossa urheilun suhteen, mutta olen saattanut kuulla hänestä jo 90-luvulla, olihan hän paljon medioissa jo ennen kun alkoi naparetkeilijäksi. Sven Pahajoki on toimittaja, joka osallistui vuonna 2004 Erduinin etsimisen operaatioon enontekiöläisen Jatunintarha ry:n kautta, ja kiinnostui muutenkin Erduinin henkilöhistoriasta.

Lukemani kirja julkaistiin jo Erduinin katoamisvuonna, ja sai uuden elämän äänikirjana vuonna 2020. Tarina kiehtoo edelleen lukijoita, sillä Erduinin ruumista ei ole löydetty koskaan, ja hänen elossa olevat sukulaisensa Ranskassa uskovat, että nainen on edelleen elossa.

Dominick Erduin (s. 1960) vieraili ensi kertaa Suomessa jo 23-vuotiaana, ja kipinä Lappiin syttyi jo tällä ensimmäisellä melontakisamatkalla. Vuonna 1988 hän muutti Kiilopäähän, sai työtä Suomen Ladun kahvilasta, ja jäi Lappiin loppuelämäkseen. Virallisesti hän on muuttanut sinne vuonna 1991, ja myöhemmin hän sai myös Suomen kansalaisuuden. Idearikas nainen pyrki kehittämään Lapin matkailua tavoilla, joihin kaikki eivät vielä olleet 90-luvulla valmiita, mutta hänen aloitteestaan syntyi hankkeita, joiden kautta isompia ulkomaisia turistiryhmiä alkoi tulla alueelle mm. huskysafareille. Viime aikoina hän toimi mm. Suomen Ladun toimitusjohtajana.

Erduin oli myös parantumaton mytomaani, mutta hänen ”parannetussa” versiossa elämäntarinastaan ei ollut paljoa järkeä. Nainen oli pitkään enemmän tunnettu Suomessa kuin Ranskassa, ja hänen urheilu-uransa kotimaassa oli ollut oikeasti mitättömämpi kuin hän antoi ymmärtää. Sukuun ja perheeseen liittyvissä valheissa ei taas tuntunut olevan mitään järkeä muuten kuin ehkä hänelle itselleen. Hän kertoi kasvaneensa Ranskan Alpeilla vuoristokylässä, vaikka oikeasti hän oli kotoisin Pariisista. Hänen vanhempansa olivat kuolleet, mutta myöhemmin kuin mitä hän väitti. Ehkä hän ei ollut koskaan sairastanut syöpää. Ehkä hänellä oli käsittelemättömiä traumoja, joiden vuoksi hän koki tarvetta luoda itselleen uuden tarinan uudessa maassa. Pahajoki sai selville totuuden siinä vaiheessa, kun hän vieraili Erduinin sukulaisten luona katoamistapauksen tiimoilta.

Voin hyvin kuvitella, että vielä 1980-90-luvuilla Suomi on ollut maa, jonne on ollut helppo paeta erinäisiä ongelmia, taloussotkuja, velkojia. Mutta on Erduinin Suomen-saagassa paljon muutakin. Hänhän oli Suomessa enemmänkin julkisuushakuinen persoona kuin luimuilija. Henkilö, joka tunnistettiin laajalti, mutta jonka sisimpään ei ollut helppo tutustua. Hänellä oli lukuisia työkavereita, mutta hän kärsi yksinäisyydestä. Rakkauttakin hän etsi, mutta romanssirintamalla oli tuulista.

Tarina hänen Pohjoisnavan valloitusretken valmisteluistaan on hurja riskinoton ja henkilökohtaisen sitoumuksen näkökulmasta. Kallis ekspeditio tarvitsi monia sponsoreita, ja niiden hankkiminen kävi kokopäivätyöstä. Kun sitten Erduinin tähti huippu-urheilun kentällä alkoi jo hiipua, hän otti hankkeensa loppumetreillä ison pankkilainan kulujen kattamiseksi. Harjoitusleirillä hän kävi Siperian Jakutiassa, mutta yhteistyössä venäläisten kanssa oli vedätystä, jota Erduin ei välttämättä kokonaan hahmottanut. Kaikki retkelle hankitut kalliit varusteet eivät toimineet kuten piti.

Kirjasta tuli mieleen, että Erduinin tarinassa olisi myös dekkarin/trillerin aineksia. Jäin myös pohtimaan psykologisesta näkökulmasta ihmistyyppiä, joka päätyy pakkomielteen lailla ja paljon uhraten napajäätiköille tai 8 km korkeuteen. Varmastikaan tällaiset ihmiset eivät ole tehty yhdestä muotista, mutta heillä on oltava joku yhdistävä tekijä, jopa heimotunnus.

HELMET-haasteessa sijoitan teoksen kohtaan ”Toimittajan kirjoittama kirja”.

Amiraaliperhosen siivin länteen

Teos: Rosa Liksom: Väylä (LIKE, 2021)

Äänikirjan lukija: Anna Saksman

Tänä vuonna kaunokirjallisuuden Finlandia-ehdokkaiden suhteen minulla kävi niin, etten ollut lukenut ainuttakaan ehdokasteosta ennen listan julkaisupäivää. Minua vähän harmitti se, että vahvat suosikkini (mm. Anneli Kanto ja Katja Kallio) eivät edelleenkään päässeet ehdokkaiksi. Ja vaikka jo kerran palkinnon saaneet kirjailijat ovat varmasti edelleen tuottaneet vaikuttavaa laatuproosaa, minua arveluttaa se, että listoilla näkyy samoja nimiä uudelleen ja uudelleen.

Rosa Liksomin Väylän olisin taatusti päätynyt lukemaan ilmankin tätä listausta, mutta ehdokkuus nosti kirjan lukulistalle nopeammin. Koin teoksen myös helpoimmin lähestyttäväksi kuudesta ehdokasteoksesta, sillä olen jo jokseenkin sisällä Liksomin tyylistä kirjoittaa Tornionjokilaakson murretta.

Teoksessa on nuori, nimettömäksi jäävä kertoja, joka evakkomatkansa alussa on 14-vuotias pientilan tytär. Hänen kolmikymppinen äitinsä kärsii mielenterveyden ongelmista, ja on raskaana matkaan lähtiessä. Isä pääsee rintamalta lomalle tilan tyhjennystä järjestämään, mutta äidin apuriksi matkalle tarjoutuu isän veli, joka ei ole joutunut sotaan vajaakuntoisena. Matkanteko hämmentää kertojaa, sillä äiti ja setä ovat ottaneet etumatkaa ja jättäneet tytön selviämään suuren karjalauman kanssa toiselle lautalle väylän yli. Nuori nainen kokee olonsa heitteille jätetyksi, mutta samalla häntä jäytää huoli äidin terveydestä.

Tyttö tekee matkaa oman kylän piikojen ja renkien kanssa. Varsinkin Karjalasta väylälle evakoksi tulleen Katrin kanssa hän solmii tiiviin ystävyyden. Ruotsissa uusia tulokkaita toimitetaan eri leireille havainnoidun terveydentilan mukaan. Tytön on vaikea saada tietoa äidin olinpaikasta jo kielimuurin vuoksi, mutta saatuaan tiedon hän päättää lähteä matkaan jalkaisin toiveenaan perheenyhdistäminen.

Teos herätti minussa valtavasti omia kysymyksiä pakolaisuuden ilmiön universaaliudesta, ja varsinkin leirioloista. Tässä sekalainen sortinsakki päätyy alkeellisiin parakkeihin, joiden ympärille kehittyy monenmoista lieveilmiötä. Levottomuus, rauhattomuus ja kurinpito-ongelmat ovat leirin arkea, lapsia syntyy myös niille, jotka ovat olleet pitkään erossa puolisoistaan, ja kuria palauttamaan kutsutaan hurmoshenkinen saarnamies, jonka puheet eivät lohduta ketään. Varsinkin kirjassa kuvattu lasten ja nuorten hätä muistuttaa minua paljon tämän päivän pakolaisleirien oloista Kreikassa ja Puolan ja Valko-Venäjän rajalla. Jos kirjaa lukee laajemmin kuin pelkkänä Lapin sodan historiallisena dokumenttina, se voi siis avata ikkunoita nykyisyyden ymmärtämiseen.

Liksom herättää myös kysymyksiä hallitusten vastuusta, auttamisen logiikasta ja kiitollisuudesta, jonka ilmaisu ei selvästikään ollut pakolaisten keskuudessa riittävää. Pohjoisen leirit saivat myös aikanaan valtavan mediahuomion Ruotsissa, ja niillä ramppaavat toimittajat lisäsivät rauhattomuuden tunnelmaa. Pakolaisia kohdeltiin kuin sirkuseläimiä, ja paikallisissa yhteisöissä ilmeni yrityksiä eristää uudet tulokkaat omasta väestä. Esimerkiksi kouluolot pyrittiin järjestämään niin, etteivät suomalaiset lapset ja nuoret kohtaisi paikallisia.

Teksti on liksomilaiseen tapaan juurevan lihallista, eikä seksualisuutta peitellä. Kertoja itse kypsyy omaan seksuaalisuuteen hitaammin kuin jotkut muut leirin nuoret, mutta saa todistaa hurjia tapahtumia, joissa seksi toimii kauppatavarana, jotta matkaa päästäisiin jatkamaan. Itse hän päätyy kokemaan lihallista rakkautta vasta myöhemmin, ja tämäkin on kovin ohikiitävää.

Eläinten ja luonnon rooli on kertomuksessa keskeinen, ja varsinkin lehmillä on kehittyneet persoonallisuudet. Karjanhoidosta lukija voi siis oppia uutta lähes Miina Äkkijyrkän kaltaisella antaumuksella. Ripauksen magiaa tarinaan tuovat perhoset, joita ilmaantuu kulkijoiden poluille kuin taivaallisina merkkeinä. Kertojan lemmikkirotta herättää leirillä ihastusta ja pahennusta, ja myös porsaiden ja kansojen kohtaloista kannetaan suurta huolta.

Kirjassa oli jotain yhteistä Tommi Kinnusen teoksen Ei kertonut katuvansa kanssa, vaikka siinä päähenkilö oli aikuinen nainen, joka valitsi veljeilyn saksalaisten kanssa. Fyysisen matkanteon kuvaus tuntui molemmissa yhtä ankaralta. Koin myös hengenheimolaisuutta tämän teoksen ja Anneli Kannon Rottien kuninkaan kanssa siinä, että molemmissa päähenkilö oli teini-ikäinen tyttö, joka tarkkaili maailmaa syrjäsilmin, ja joutui kasvamaan aikuiseksi liian varhain niukoissa oloissa.

En osaa sanoa, oliko teos helpommin omaksuttava äänikirjana kuin tekstinä luettuna. Minulla ei ollut suuria vaikeuksia ymmärtää luettua murretta, ehkä painettuna murteen sakeus olisi rasittanut piirun verran enemmän. Painettuna olisin ehkä myös kiinnittänyt enemmän huomiota kielen normista poikkeaviin rakenteisiin. Molemmille formaateille on ottajansa, mutta kannustan myös murretta karttavia edes kokeilemaan tätä teosta.

Kuinka etnostressistä toivutaan

Teos: Niillas Holmberg: Halla Helle (Gummerus, 2021)

Äänikirjan lukija: Niillas Holmberg

Viime vuonna HELMET-kirjahaasteeni jäi kesken siksikin, etten kelpuuttanut mitään löytämääni kirjaa kohtaan ”saamelaisen kirjoittama teos”. Tämä vuonna eteeni tuli sitten täsmäteos tuohon kohtaan, runoilijanakin tunnetun Niillas Holmbergin esikoisromaani Halla Helle.

Romaanissa Tampereella vaikuttava nuorimies Samu kohtaa saamelaistaiteilija Ellen, joka tunnetaan taidepiireissä nimellä Halla Helle. Nuori nainen on poikkeuksellisen menestyvä varsinkin apurahojen saajana, mutta hänellä on taipumusta masennukseen, burnoutin ja etnostressiin, jota aiheuttaa jatkuva kahden kulttuurin arvomaailman yhteentörmäys. Ellen tilaa ei varsinaisesti paranna postkoloniaalin teorian opiskelu, joka paikoitellen tuntuu kuin oppikirjasta tankatulta.

Nuorten välille kehittyy myrskyisä suhde, vaikka Samu kokee välillä olevansa enemmän suuren taiteilijan fanipoika kuin varteenotettava kumppani. Tarina alkaa Ellen isoäidin, ahkun kuolemasta ja hautajaisista, jonne hän lähettää Samun viestinviejäksi. Hautajaisreissu venyykin sitten Utsjoella asumiseksi. Samu saa töitä paikallisesta kirjastosta, mutta enemmän energiaa hänellä kuluu ailahtelevan Ellen paimentamiseen.

Elle vetäytyy tekemään perinnekäsitöitä eräkämppään kuukausiksi, eikä suostu tapaamaan Samua, joka asuu Utsjoen keskustassa ahkun rivitalokämpässä. Samua ottaa aivoon naisen tyhjäkäynti tilanteessa, jossa tämän olisi taottava lupaavasti lämmennyttä rautaa. Lahjojen hukkaaminen tuntuu hänestä käsittämättömältä, kun naisella olisi vientiä maailmalla. Samu ei usko saamelaisuuden paikkasidonnaisuuteen, eikä siihen, että uskottavaa saamelaistaidetta voisi tehdä vain synnyinsijoilla.

Toki Samu pohtii matkansa aikana myös omia välisuomalaisia juuriaan. Ennen Lappiin muuttoa hän on etsinyt niitä Pirkkalan muinaishistorian seurasta, ja ollut niitä paossa pitkällä matkalla Nepalissa. Hänen pappisisällään on esiintynyt vakavampaa Lapin-hulluutta kuin hänellä itsellään, ja mies on aikanaan hakenut jopa kirkkoherran virkaa maakunnasta. Poikaa on kasvatettu Samuli Paulaharjun etnologisten matkakertomusten hengessä, ja myös Lappiin etelästä muuttaneiden pappien kirjallinen tuotanto saa romaanissa uuden elämän.

Romaanin paikalliset sivuhenkilöt ovat henkevän juurevia, niin saamelaiset kuin lantalaiset tulokkaat. Kunnallispolitiikka on tulenkatkuista, ja nuoriso kokoontuu poliittisesti motivoituneihin tarinankerrontailtoihin, joiden vuoksi jo alakoululaiset tietävät sanan ”aktivisti” merkityksen. Suurta draamaa aiheuttaa myös paikallisen Metsähallituksen kämpän tuhopoltto, josta myös Samua epäillään.

Äänikirjana kerran kuunneltuna teos tuntuu runsaudensarvelta, joka ei vielä täysin avaudu. On tosin mukavampaa kuunnella saamea kuin lukea sitä, eikä kielikään tunnu minusta uppo-oudolta johtuen saamenkielisten uutisten seuraamisharrastuksestani. Myös näkökulman valinta, eli uuden ei-natiivin tulokkaan perspektiivi auttaa ymmärryksessä.

Romaanin keskeisin ”pihvi” liittyi minulla mielenterveyden oireilun kulttuurisidonnaisiin tulkintoihin, ja luontosuhteeseen, joka voi olla samaan aikaan parantava ja uhkaava. Psykologiaa opiskellut Samu alkaa Ellen kyökkiterapeutiksi, ja paikallisen kirjaston poistokirjoista löytynyt Freudin Unien tulkinta pääsee päivittäiseen käyttöön. Ellen tauluissa esiintyvä sammakko osoittautuu traumoja avaavaksi symboliksi, jonka kautta palataan naisen isäsuhteeseen. Ellen isä on kuollut jo tämän lapsuudessa, mutta suhde aktivoituu vanhoja VHS-videoita katsellessa.

Veikkaan tälle romaanille Finlandia-ehdokkuutta, enkä tosiaankaan minkään kiintiösaamelaisuuden tai muun kulttuurisen ”edustavuuden” näkökulmasta. Holmbergin kertojan ääni on poikkeuksellisen raikas ja omaperäinen, ja kaiken kaikkiaan teos onnistuu tarjoamaan kattavan poikkileikkauksen tämän päivän saamelaisyhteisön nykytilasta vahvuuksineen ja haasteineen. Kirjaa voi toki lukea muutenkin kuin yhteisöllisenä kudelmana, vaikka seikkailuromaanina. Romaanin onnistuneisuus piilee sen monitasoisuudessa ja – äänisyydessä. Yksikään ääni ei jää pintapuoliseksi tai tunnu turhalta, ja kahvia ikuisesti hörppivistä mökin ukoista ja akoista löytyy yllättäviä ulottuvuuksia.

Kaksi kanavaa, monta uraa

Teos: Kauko Röyhkä: Marjatan poika (Docendo, 2019)

Äänikirjan lukija: Kari Nissinen

Viikonlopun raskaan historiallisen rupeaman jälkeen oli pakko keventää, joten hyppäsin lähihistoriaan, 1960-70-lukujen yhtenäiskulttuuriin, aikaan, jolloin radiossa oli vain kaksi kanavaa. Kauko Röyhkä on vuosien varrella saanut aikaan yhtä paljon kirjailijana kuin muusikkona, mutta jostain syystä en nuorempana edes tiennyt hänen romaaneistaan.

Nyt Marjatan poika on jo neljäs Röyhkältä lukemani teos. Kaikkien teosten suhteen minulla on ollut joku ongelma, yleensä kerrontaan liittyvä, mutta teoksiin on ollut helppo tarttua, koska tietää niiden olevan helppolukuisia. Pohjoinen näkökulma on myös ollut plussaa, tässä autofiktiossa se keskittyy Ouluun ja Pelloon, johon kirjailijan äidin sukujuuret sijoittuvat.

Nuori Jukka-Pekka vietti kaikki lomansa Pellossa, sillä hänen äitinsä oli yksinhuoltaja ja nojasi sukulaistensa hoitoapuun. Marjatta korvasi saamaansa apua runsain tuliaisin, ja myös koko suvun joululahjat hankittiin SOK:n tukusta äidin työsuhde-etuna. Pojan lapsuudessa äiti elättää työllään myös siskoaan, joka toimii Jukka-Pekan hoitajana. Välillä tuiralaiseen yksiöön pasahtaa myös lomailemaan Martta-isotäti Kolarista, ja muidenkin sukulaisten yökyläily on tavallista.

Jukka-Pekka/Kauko elää niukkuudesta huolimatta suojattua lapsuutta, ja äidin pärjäämisen eetos on jokseenkin pöyhkeää. Hän arvostaa enemmän Aalto-maljakkoja ja Artekin huonekaluja kuin ystäviä, eikä uuden miehen katselu kuulu tämän siivoushullun naisen repertuaariin. Äidin ja pojan suhde ei kuitenkaan ole täysin symbioottinen, vaan teini-ikään tullessa siihen kasvaa railo. Äiti ei katso hyvällä poikansa kiinnostusta elokuviin ja rock-musiikkiin, vaan haluaisi ainoan poikansa esiintyvän miehekkäämmin.

Koska en ole kasvanut Oulussa ja kokemukseni kaupungista ovat rajalliset, en varsinaisesti intoutunut Rattori-klubin meiningistä. Sen sijaan Pellossa viihdyin mainiosti, odottelemassa Kaukon mummon kanssa yölinjan saapumista kylän raitille ja juoruilemassa bussista nousseista hahmoista. Välimaan suku ei ollut uskonnollinen, joten tarina ei saa noille hoodeille tyypillistä lestadiolaistwistiä. Silti hahmogalleriaan mahtuu meheviä kylähulluja, joista olisin voinut lukea enemmänkin.

Oikeastaan nuoren Kaukon kasvutarina on yllättävän kunnollinen. Seksin ja päihteiden käytön suhteen hän on ollut myöhäisherännäinen, ja ensimmäisissä bändiviritelmissä hän oli se tyyppi, joka joutui odottelemaan muita bändin jäseniä saapuviksi päiväkaljoiltaan. 70-luvun lopun musaskenessä hänen linjansa tuntuu jopa raikkaalta, sillä hän ei edustanut puhtaasti mitään genreä. Vastaava oman tien kulkeminen näkyy hänessä myös poliittisesti, eli hän ei lämmennyt ainakaan yhteiskunnalliset ongelmat edellä menevälle punkille.

Mikä kirjassa eniten ärsytti oli nuoren taiteilijan suhtautuminen vastakkaiseen sukupuoleen. Kaikki naiset ovat hänelle potentiaalisia tyttöystäviä, mutta hän ei näe naisia mahdollisina bändikavereina tai muuten luovina olioina. Ainoa naispuolinen artisti, jota hän tuntuu arvostavan, on Patti Smith. En nyt lähde vetämään oidipaalista tulkintaa hänen tilanteestaan, mutta hankala, ellei mahdoton isäsuhde voi olla tässä vääristymässä takana. Nuori taiteilija kyllä arvostaa naisia, mutta ideaali nainen on hänelle työn sankari ja nalkuttava pirttihirmu, tai vaikeasti tavoitettava taidekoulun patchoulintuoksuinen nymfi. Ne tytöt, jotka ovat hänestä kiinnostuneita, eivät häntä suuresti kiinnosta.

Kuulun itse siihen lukijakuntaan, joka ei etukäteen tiennyt kaikkea Röyhkän vaiheista, joten minulle teos tarjosi paljonkin uutta, mutta uskolliset fanit luultavasti tuntevat tämän tarinan jo ennen kirjaan tarttumista. Parasta teoksessa on tarina siitä, kuinka melko vaatimattomista oloista ponnahtanut nuori onnistuu lyhyessä ajassa tavoittamaan unelmiaan. 1980-luvun alun hengessä on kuplivaa optimismia, ja näin Marjatta päätyy aiemmasta epäuskostaan huolimatta olemaan pojastaan ylpeä – ellei muusikkona, niin ainakin nuorena esikoiskirjailijana.