Korpipörön etelänreissu

IMG_1445Kauko Röyhkä on ollut minulle tunnetumpi muusikko kuin kirjailija, vaikka hänen musiikkinsa tuntemukseni jää tunnetuimpiin hitteihin. Mahdollisesti olen lukenut häneltä yhden teoksen 2000-luvun alussa, aikana, jolloin vapaa-ajan lukemisestani ei ole jäänyt pysyviä muistijälkiä. Röyhkän kirjallinen tuotanto näyttää kiinnostavan monipuoliselta, ja vähemmän egosentriseltä. Teosta Lapinpoika (LIKE, 2016) luulin omaelämäkerralliseksi, mitä se tuskin oli millään muotoa, kun Röyhkän elämän koordinaatteja tutkailee. Röyhkä ei ole edes Lapista kotoisin, vaan on syntynyt Valkeakoskella ja viettänyt varhaiset vuotensa Oulussa. Ilmeisesti kiinnostus Lappiin ja lappilaisiin ihmisiin on kasvanut elämän varrella.

Lapinpoika on suht perinteinen, realistinen nuoren miehen kasvukertomus, joka ajoittuu vuodesta 1973 1990-luvun laman syövereihin, aikaan, jolloin menestyvillä liikemiehillä oli jo nmt-puhelin. Päähenkilö Simppa asuu tarinan alussa jossain Lapin käsivarren pitäjässä, josta jo silloin muutetaan massoittain pääkaupunkiseudulle ja Ruotsiin. Hän on nykykieltä mukaillen syrjäytymisvaarassa: oppikoulun ja armeijan jälkeen nuorelle miehelle ei ole löytynyt virkaa eikä koulupaikkaa. Hän asuu boheemin kasvatti-isänsä kanssa 1800-luvun hirsimörskässä, ja suurkuluttaa kylän kirjastoa. Lojaalius  kasvatti-isää, eno-Aapia kohtaan pitää häntä kylillä, sillä Aapin voimat eivät enää riitä kaikkiin askareisiin. Aapin kuoltua saappaat jalassa Simpalla ei enää ole kylillä muuta kuin koira. Hän kokee itsensä ”korpipöröksi”, eikä varsinaisesti kaipaa maailmalle, mutta maailma pakottaa hänet lähtemään. Viesti on selvä: ”Muuta tai hautaudu tänne, kunnes kuolet.”

Elämänsä aikana Simppa tulee olemaan kolmen naisen loukussa. Vuonna 1973 naapurin hylkytaloon tulee lomailemaan kolmen hippitytön jengi, ja tyttöjen perässä Simppa saa lähdettyä etelään, vaikka ei tiedä näiden osoitteita tai koko nimiä. Tytöt ovat The Roosters-nimisen yhtyeen bändäreitä, ja Simpalla on älliä löytää kolmikko bändin keikalta Helsingistä. Simppa on rakastunut tytöistä hipeimpään, Sonjaan, mutta alkaa seurustella käytännöllisen Minnan kanssa. Minna tietää tarkkaan, mitä elämältään ja tulevalta mieheltään tahtoo, mutta funktionaaliseen perhe-elämään ei välttämättä mahdu parisuhde. Kiltti Simppa ei osaa vaatia suhteeltaan enempää kuin mitä vaimo sanelee, mutta hän löytää lohtua vuosien varrelta sekä menestyvästä juristi-Essistä että ajelehtivasta haaveilija-Sonjasta. Asetelmasta on vaikea repiä perinteistä uskottomuusdraamaa, niin naisten johdateltavissa Simppa on. Ja varsinkin, kun Simppa pitää vaimonsa ystäviä salarakkainaan, asetelma ei vaikuta kovinkaan seikkailulliselta.

Teoksen pääjuoni oli lopulta simppeli, enkä oppinut paljoa Simpan naisseikkailuista. Sen sijaan kotikylän universumin kuvaus ja myös pääkaupunkiseudun raksamiesten keskinäiset kahnaukset kiinnostivat. Ystävyys amiskan raksalinjan Ripeen kestää tämän kuolemaan saakka, ja Lapinpoika onnistuu hommaamaan alkoholisoituvalle kaverilleen töitä, vaikka tällä on puujalka. Röyhkä kirjoittaa maailmasta, jossa työ edelleen oli itseisarvo, ja jossa erilaisia kuntoutuksia ei ollut tarjolla niillekään, joilta puuttui toinen raaja. Työelämässä siedettiin paremmin puutteellisuutta, vaikka töissä ryypiskelevää Ripeä ei telineille voitu päästää puolenpäivän jälkeen.

Teoksen ajankuva on tarkkaa, mutta samalla lempeää. Kirjaston lisäksi nuoren Simpan maailmankuva muokkautuu lähinnä hylkytaloihin jääneiden viihdelukemistojen kautta. Hän kuulee homoseksuaalisuudesta Hymy-lehden Monsieur Mosse-uutisoinnin kautta, ja pelkää junassa vieraiden miesten lähestymisiä. Helsingissä miehiä pelotellaan naisista, jotka käyvät Club Safarilla hakemassa itselleen neekerisankkerin. Simpan naiset, Minnaa lukuunottamatta, jatkavat festareilla bailaamista kypsempään ikään saakka, mutta Simppa päätyy kohti elämää, jossa Avotakka säätelee haaveita, vesisängyt lotisevat ja paidan rinnuksiin ilmestyy krokotiilinkuvia.

Olen itsekin elänyt kultaisen 70-luvun pikkulapsena, ja pystyin heittäytymään tuon ajan nuorten aikuisten vapaudenkaipuuseen. Myöhempien vuosikymmenten materialismi ja elämäntavan kaventuminen kotikeskeiseksi kuluttamiseksi jopa vähän masensi. Teos oli lämminhenkinen, armollinen ja salliva, ja sen maailmaan pystyy samastumaan, vaikka ei olisi koskaan ollut rockkeikan bäkkärillä tai keikkabussissa. Silti koin, että teos todennäköisesti puhuttelee eniten 50-60-luvuilla syntyneitä lukijoita, eli se tuntui ikäpolviromaanilta. Itse olisin saanut teoksesta enemmän irti, jos päähenkilö olisi ollut enemmän yhteydessä Lappiin odysseiansa aikana. Olisin siis kaivannut kirjaan enemmän Lappia, vaikka minulla ei ole mitään Vantaan lähiöitä vastaan.

Romaanissa liikuttiin samoilla korkeuksilla kuin äsken lukemassani Mikko-Pekka Heikkisen Jääräpäässä. Tässä tyhjentyvää kylänraittia lähestyttiin vakavan elegisesti, ja luontosuhde nousi päähenkilön keskeiseksi voiman lähteeksi. 70-luvulla kyläläisiä ei eroteltu etnisen alkuperän mukaan, vaikka olin lukevinani kuvatut henkilöt ei-saamelaisiksi ”lantalaisiksi”. Pidin kyllä Röyhkän kerronnallisesta maltillisuudesta syrjäkylän hahmojen maalauksessa: tyypit olivat tolkullisia, eivätkä viina- ja seksijutut menneet överiksi. Usein Itä-Suomen syrjäseutujen kuvauksissa mennään pidemmälle kohti Ryysyrantaa, mikä on saattanut myös olla todenmukainen maantieteellinen ja mentaalinen ero.

Muonion mangojen kypsyystasosta

IMG_1444Kulttuurisensitiivisyys on hiipinyt suomalaiseen käsiteuniversumiin viiveellä, ja sen viimeisin variantti on vakava syytesana, kulttuurinen appropriaatio. Suomessa vakavampia syytöksiä appropriaatiosta on kohdistunut saamelaisten kuin romanien symboliikan, esineistön ja tapojen kritiikittömästä varastamisesta, pahimmassa tapauksessa kaupallisiin tarkoituksiin, globaalin riistotalouden niljakkaiksi symboleiksi.

Mikko-Pekka Heikkinen lähestyy saamelaisten elinkeinokriisiä toiminnallisen romanttisen komedian genrestä käsin. Romaania Jääräpää (Johnny Kniga, 2014) ei pidä ottaa liian vakavasti, jos on sattunut postkoloniaalin teorian klassikot lukemaan. Se kuitenkin sivuaa sekä feministisiä että vähemmistöpoliittisia keskusteluja välillä vakavammin, välillä kreisihuumorilla maustettuna.

Pariisi ja Lontoo ovat Muonion Kairahovin terassilta katsottuna hieman lähempänä kuin Kontulan halvimmasta kuppilasta. Sen lisäksi, että turisteja joutuu välillä palvelemaan muillakin kielillä kuin ”lontoolla”, kylän ihmisillä on yllättäviä historioita. Eivät kaikki ole koko ikäänsä poroja erotelleet, ja varsinkin saamelaissuvuissa miehillä on ollut harmillisen pitkiä ”jaukkumisjaksoja” lantalaisten mailla, ulkomaillakin.

Romaanin patriarkka, poromies Piera Karhuvuoma on ristiriitainen, tragikoominen hahmo. Hän on jättänyt perheensä lähteäkseen Iron Maidenin roudariksi maailmalle, ja palannut nelikymppisenä uusi kansallisaate sydämessään kotikonnuille. Pieran uusi ura itsenäisen Saamen politrukkina ei kunnolla ota käynnistyäkseen. Varavaltuutetun paikka Enontekiön kunnanvaltuustossa on pettymys, ja negatiivisia energioita hän joutuu purkamaan kotona poliisivaimoonsa Liisa Mimmiin.

Kun pariskunnan ainoa poika Asla iskee puolisokseen helsinkiläisen maisterin, joka kehtaa änkäytyä naapurikunnan Muonion kunnanjohtajaksi, Pieran vihanpito äityy uusille leveleille. Muonion ja Enontekiön kuntaliitosasia etenee, eikä Piera tiedä, miten päin olla. Asla alkaa menestyä arktisten älyvaatteiden suunnittelijana, eikä isällä ole asiaa pojan lippulaivaliikkeeseen, jossa myydään saamelaiskuvioituja Canada Goose-vermeitä rikkaille venäläisturisteille. Lisäksi suvun naisilla on molemmilla tahoillaan aikeita katkaista vuosisatoja kestänyt perheväkivallan kierre.

Jääräpää on lennokasta, monisanaista ja kauttaaltaan toiminnallista tykitystä, jossa suvantokohtia ei tunneta. Syrjäseutujen kunnallispolitiikasta olen lukenut paljon synkempiäkin tilityksiä, mutta tässä romaanissa oli varsinkin politiikkaosastolla toistoa suhteessa Heikkisen aiemman novellikokoelman, Nuorgamin Alkon tuhon (2010) kanssa. Romaanin päähenkilöt ja heidän yksityiselämän vääntönsä muodostivat taas uniikin tarinan, joka kirvoitti nauruhermoja.

Mangot nousevat teoksessa nuorenparin avioliiton ja kaukokaipuun symboleiksi. Muonion S-marketista mangoja voi ostaa huikeaan ylihintaan, mutta niiden kypsyttäminen syömäkelpoisiksi kestää. Asla ostaa Katjalle mangoja hyvissä ajoin ystävänpäivälahjaksi, mutta romanttinen hetki kääntyy raivokkaaksi riidaksi, koska Katja paljastaa miehelleen olevansa hirvittävän Juhana Stenin, kylän historian pahimman lantalaispapin, jälkeläinen.

Saamelaisukkojen raijaaminen ilmaiseen parisuhdeterapiaan metsästysvapaiden verukkeella oli romaanin koomisin osio, jolle nauroin hersyvimmin. Naisten perheväkivaltaa vastustavan perinnekerhon kokoontumiset taas herättivät vakavampia kysymyksiä suljettujen yhteisöjen ja etnisten ryhmien erityisasemasta. Harvemmin olen lukenut teosta, jossa vaimonhakkaamista on käsitelty minkäänmuotoisen komedian keinoin, ja pinttyneistä ennakkoluuloistani johtuen en osannut nauraa sille, että hakatut vaimot ottivat tilanteen omiin käsiinsä totuttua innovatiivisemmin keinoin. (Vastaavasti minun on ollut vaikea nauraa esimerkiksi lasten huostaanottobisnekselle, josta näin äskettäin varsin osuvan draamallisen esityksen.)

Eniten pidin kirjassa siitä, että perinteinen, moderni ja postmoderni limittyivät päähenkilöiden elämässä. Saamelaisesta elämänmenosta ei saanut täysin paikalleen jähmettynyttä kuvaa, eikä varsinkaan naishahmoilla ollut pyrkimystä ”jäädyttää” kulttuuriaan noloksi ulkomuseoksi. Varsinkin musiikin ja leffojen saroilla maailma kävi kylässä. Hugh Grantin elokuvien tribuuttina teos oli vielä vahvempi kuin Black Sabbathin alkutuotannon.

Sukupuolten välinen päättymätön sota ja jotkut överiksi vedetyt kohtaukset muistuttavat minua kesäteatterista, hyvässä ja pahassa. Kökköjäkin kohtauksia ja repliikkejä kirjasta löytyi, ja kuten edeltävässä novellikokoelmassa, näin myös tässä romaanissa tiivistämisen tarpeen. Teoksessa on draaman aineksia, mutta tämä draama tuntuisi relevantilta lavoilla Rovaniemeltä pohjoiseen. Mikä on Lapin maakunnan kesäteatterien tilanne?

Eräretki karhun sisään

IMG_1437Välillä taas epämukavuusalueelle. Blogissani arvioidaan tasaiseen tahtiin ”miehekkäitä” kirjoja kuten veijaritarinoita ja kertomuksia tyhjenevän maaseudun miesten kohtaloista. Pyrin blogissani tietoisesti kaivamaan esiin ääniä varsinkin itäisestä ja pohjoisesta Suomesta. Olen viime aikoina oppinut, mitä selkoset terminä tarkoittaa, ja osaan arvostaa kirjallisuutta, jossa rönttöset maistuvat nokikahvin kanssa – kunhan metsässä ei viihdytä puolta romaania.

Mikko-Pekka Heikkisen teoksia olen kuikuillut pitkään ja todennut joka kerta, etteivät ne ehkä ole minua varten. Varsinkin novellikokoelma Nuorgamin Alkon tuho, ja muutama muu erätarina (Johnny Kniga, 2010) on ollut syynissäni, ja kiinnostus on lopahtanut sanaan ”erätarina”. Ok, olen kyllä nauttinut minimiannoksen Veikko Huovista, joten en ole aivan noviisi genressä. Jaksoin taannoin rämpiä läpi teoksen, jossa aikamiehillä ei ollut muuta tekemistä kuin varastella vieraiden tilojen lampaita. Se oli jopa hälyttävän hauska, vaikka siinä ei paljoa sivilisaatiota nähty.

Tässä tarinoiden universumissa liikutaan Lapin ja Kainuun lisäksi pääkaupunkiseudulla, jossa pitkiä kalsareita Diesel-farkkujensa alla salaa käyttävät pohjoisen siirtolaiset kaipaavat eri intensiteeteillä kotiin. Eräjorma on sellainen kaupungissakin, vaikka joutuisi metsästämään hirven puutteessa oravia ja joutsenia. Nuuksion kansallispuistoon voi hätätapauksessa paeta harrastamaan erärunkkausta kuvitteellisen Inarinsa kanssa, mutta käy yksin ähöttäminen Seurasaaren kallioillakin, jos osaa valita suojaisan nurkan.

Heikkinen on itse kainuulainen, joka ilmeisesti on viettänyt viime aikoina enemmän aikaa Lapissa kuin ”juurillaan”. Tarinoista minua puhutteli eniten ”Kutturan gansta”, jossa Morottajan Toni kokee tarpeen savustaa vihollisensa Gauriloffin Teron hoodeiltaan vain siksi, että tämä kehtaa käyttää Public Enemyn hupparia hänen reviirillään. Lähimmälle R-kioskille on pitkä matka, ja samat kolme LA:n jengisodista kertovaa vuokravideota kuluu saman asiakkaan käytössä viikonloppuisin. Myyttinen Kuttura herättää jo kiinnostussa näissä novelleissa, ja sinne palataan myöhemmässä romaanissa Terveiset Kutturasta (2012).

Eläinten rooli novelleissa on vahvasti maagis-realistinen. Ukkometso kaataa koululaisen ja vanhuksia tahdonvoimallaan, sopulit ajavat kokonaisen Utsjoen syömään nötköttiä bunkkeriin, näädät emigroituvat Berliiniin vikittelemään saksattaria ja Eläinmuseon karhun sisältä löytyy wannabe-eräjormalle makoisin turvapaikka. Karhutarina nauratti minua eniten, sillä olen itsekin kokenut koomisen kauhun hetkiä kyseisen museon käytävillä. En voi sietää täytettyjä eläimiä, mutta lapseni rakastivat tuota museota pieninä ja kävimme siellä mielestäni liian usein. Tarina herätti jopa nostalgisen halun palata pääkallopaikalle.

Tarinat ovat huikean tiiviitä ja monipolvisia. Pohjoisen Suomen kolkkien moninaisuus pääsee hyvin esiin, kun ensin metsästetään näkymätöntä miestä Puolangalla, sitten harjoitellaan tervahaudan kaivuuta eräkämpillä Suomussalmella ja lopulta päädytään räjäyttämään Alkon sisältämä kauppakeskus Nuorgamissa lestadiolaisten uskonveljien toimesta. Aluepolitiikkaa harrastetaan vahvan parodisesta horisontista uudelleenasutusohjelmien ja pohjoisen itsenäistymisskenarion kautta.

Joissain tarinoissa oli hieman toiston makua. Miesten reviiritietoisuus ja asehulluus korostuivat läpi kirjan, ja oodeissa itsetyydytykselle oli kaikissa sama poljento. Parin loppupuolen novellin kohdalla hyydyin kokonaan, ja täytyy sanoa, että nautin enemmän niistä perinteisemmistä erätarinoista kuin toiminnallisista poliittisista satiireista. Lukukokemus oli hengästyttävä, enkä missään nimessä suosittele teoksen ahmaisemista suurina paloina. Jokainen tarina vaatii hengähdystaukoa, eli kokoelmasta riittänee iloa pidemmäksi aikaa.

Taisin pitää Nuorgamin Alkon tuhosta enemmän kuin esimerkiksi Mooses Mentulan Lappi-aiheisista novelleista, jotka ovat urbaanimpia ja ihmissuhdekeskeisempiä. Pidin teoksesta jopa enemmän kuin Rosa Liksomin varhaisista klassikkonovelleista, joita luimme teineinä posket punaisina lähinnä eksplisiittisen seksuaalisen sisällön vuoksi. On hyvin mahdollista, että luen Heikkiseltä pian toisenkin teoksen, ja toivon mukaan en sekoita häntä Antti Heikkiseen, jonka tyylissä on jotain samaa pohjoisen kaimansa kanssa.

HELMET-haasteessa teos sopii kohtaan 41: Teoksen kannessa on eläin.

Terveisiä Huora-Jormalasta

slunga-seppanen-lapin-lolitaPosti toi torstaina yllätyskirjan sopivaan saumaan, kun edessä häämötti opiskelujeni lukukauden päätös. Luvassa oli annos bitch litiä, jonka genremäärittelyssäkin meni aikansa. Bitch lit ilmeisesti on chick litin alalaji tai sitä haastava kirjoittamisen tapa, jossa päähenkilöiden suhde miehiin on jollain tapaa ironinen tai mollaava, ja jossa naiset ottavat valta-aseman yhteiskunnan naiseuden normeja kumoten. Joissain määrittelyissä jopa Bridget Jonesia tai Sinkkuelämää-sarjaa pidetään bitch litinä; itse en näkisi noita kaupallisia hahmoja kovinkaan kapinallisina tai vaihtoehtoisina.

Suomessa kirjailijat Jaana Seppänen ja Heli Slunga lähestyvät genreä monikulttuurisesta näkökulmasta. Lapin Lolita (WSOY, 2016) kertoo lappilaisesta Irenestä ja vironvenäläisestä Nadjasta, jotka kohtaavat helsinkiläisessä hostellissa. Nadja on strippari ja prostituoitu, joka on muuttanut Suomeen tienatakseen elatuksen tyttärelleen; Irene on vasta kahdeksantoistavuotias kotoaan karannut teini, joka on kiinnostunut myymään itseään netin välityksellä. Kauppatavaraksi hän keksii neitsyyden, vaikka sen feikkaamiseksi tarvitaankin sianverta.

Romaania kuvataan ”groteskina lihan karnevaalina”, mutta lopulta siinä on melko vähän seksiä. Enemmän siinä tutkitaan miesten motiiveja etsiä maksullista seuraa. Tekstiin on ujutettu kaikki Irenen saamat yhteydenotot, joista osa on naisvihaa tihkuvia, osa epätoivoisia, kömpelöitä yrityksiä pariutua. Irenen osuus tekstissä on mielestäni jopa vähän lattea, sillä siinä kuvataan hänen yhtä iltaansa oletetun neitsyyden menetyksen ympärillä. Irenen treffiseura Johtaja on erikoistunut nuoriin eksoottisiin tyttöihin petyttyään oman ikäisiinsä uranaisiin. Irenen erilaisuus korostuu lapin murteen raskaassa käytössä, hänestä tehdään jopa eksoottisempi kuin Nadjasta. Nadja on syvällisempi henkilöhahmo kuin Irene, ja hänen elämänsä Virossa on hyvin taustoitettu ja uskottavasti kerrottu. Nadja pitää Ireneä jopa vähän pelottavana ”nenetsinä”, noitatyttönä, ja naisten välillä on eroottista viritystä, joka ei kuitenkaan johda suhteeseen.

Teos ei varsinaisesti ota kantaa seksityöläisten asemaan, mutta työn realiteetit esitetään raakoina. Venäläisiä naishahmoja on tässä iso lauma, josta erityisenä ryhmänä korostuvat ne, jotka välillä ovat suomalaisen kanssa naimisissa ja eron jälkeen palaavat seksityöhön. Osa naisista on jo keski-ikäisiä ja erityisesti heihin kohdistuu julmaa sanallista syrjintää. Romanttiset haaveet esiintyvät höttöisenä prinsessalinnana, jossa tavoitteena on tulla pidetyksi naiseksi. Palkkatyö on näiden naisten maailmassa epäonnistumisen merkki. Ammatillisia haaveita tai tavoitteita heillä ei ole – kaikki tavoitteet liittyvät jonkun toisen kustantamaan elintasoon. Olisikin kiinnostavaa lukea jonkun virolaisen tai venäläisen naislukijan reaktioita teokseen. Vahvistetaanko tässä venäläisen naiseuden stereotypioita vai ovatko Seppänen & Slunga onnistuneet näyttämään lukijoilleen jotain uutta venäläisten seksityöläisten maailmasta? Itse en kokenut oppivani paljoa uutta kulttuurisesti, mutta koin kirjailijoiden olevan omalla tavallaan naishahmojensa puolella.

Kielellistä leikittelyä teoksessa on runsaasti, ja kielellisestä näkökulmasta teos nouseekin keskivertochicklittiä kiinnostavammaksi tapaukseksi. Irenen Sallassa kokema yhteisöllinen vääryys kääntyy kielelliseksi ilotteluksi lestadiolaisuuden huorruuspuheen ympärille. Irenen äidin hyvin hoidetusta kukkapenkistä tulee huorruuspenkki, jota tytär kitkee ylitsepursuavalla raivolla. Myös Nadja kuvaa parituksen eri areenoja värikkäillä termeillä, kuten Huora-Jormalaksi.

Teos herätti minussa kiinnostuksen Itä-Viron matkailuun, kun muut osat maasta on jo tullut hyvin koluttua. Narvan ja Kohtla-Jarven maisemat esiintyivät tässä sopivan juurevina ja rosoisina. Luin kirjan juuri oikeassa mielentilassa, ja koin sen ympärillä rääviä rentoutusta. On mahdollista, että teos olisi jäänyt lukematta muunlaisessa tilanteessa, mutta tänä viikonloppuna lukukokemus tuntui minulle tilatulta. Kiitän siis kustantajaa hauskasta yllätyksestä, ja yritän myös seurata, kuinka kanssabloggarit teokseen reagoivat.

Pölysokeria ja pervitiiniä

DoraHeidi Köngäksen Dora, Dora (Otava, 2012) tuli luettua melkein putkeen Hertan jälkeen, niin vahva lukukokemus Hertta oli. Aloitin kirjan viime torstaina, kun mittari näytti talven toistaiseksi kylmintä lämpötilaa, tytär oli lähdössä takaisin opintoihin Rovaniemelle ja junat olivat tuntikausia myöhässä. Ilta ja alkuyö menivät hyisissä tunnelmissa VR:n tiedotteita ja tätä hyytävää pohjoisen naparetkeä seuratessa.

Teoksessa eletään joulun aikaa vuonna 1943, kun varusteluministeri Albert Speer matkustaa seurueineen Rovaniemeltä Petsamoon tarkistamaan paikallista nikkelikaivosta. Pohjois-Norjassa ja Suomen Lapissa lasketaan olevan n. 75 OOO sotavankia seitsemästätoista eri kansallisuudesta, jotka verta oksentaen antavat panoksensa kolmannen valtakunnan leviämiselle. Speerin seurueeseen kuuluvat mm. yksityissihteeri Annemarie, tulkki Eero ja taikuri Himmelblau, jotka toimivat romaanin muina kertojina. Dora ei ole fyysinen henkilö, vaan maanalainen rakettitehdas lähellä Buchenwaldin keskitysleiriä, jonka pakkotyöläisten olosuhteet ovat erityisen karut. Speer on joutunut Führerinsä epäsuosioon informoituaan tätä aseteollisuuden vaikeuksista. Lapin-matka tuo paniikkihäiriöstä kärsivälle hermorauniolle mahdollisuuden hengähtää hetkeksi. Pelätty arvovieras nauttii autolla ajamisesta ja hiihtämisestä pölysokerisessa maisemassa.

Teoksen keskeinen jännite liittyy rotuhygieniaan ja saksalaisten käsityksiin suomalaisista ja lappilaisista alempana rotuna. Naimalupia saksalais-suomalaisille pariskunnille ei hevillä anneta, ja pohjoisen kylistä löytyy epätoivoisia hylättyjä odottavia äitejä, joiden sulhot ovat palanneet kotikonnuilleen. Vaikka Suomen armeija ja Lapin maaherra ovat rähmällään saksalaisia palvelemassa, heitä ei oteta mukaan salaisiin hankkeisiin yhteistyökumppaneina, vaan alempiarvoisina alaisina. Saksalaisia sotilaskodin sisaria ja sairaanhoitajia suojellaan miesten liialliselta intressiltä, kun taas suomalaiset lotat ovat sotilaille vapaata riistaa. Samaa logiikkaa soveltaa myös Speerin sihteeri, nuori rouva Annemarie, joka on ollut liian kauan ilman miestään. Suomalainen tulkki Eero kelpaa hänelle hetken helpotukseksi, kunhan aktien aikana ei puhuta mistään. Eero on periaatteessa koko matkaseurueelle hyödytön ei-kukaan, sillä seurue ei halua olla tekemisissä paikallisen väestön kanssa. Hän kokee tulleensa hyväksikäytetyksi sekä ammatillisesti että seksuaalisesti.

Tarina kohtalokkaasta excursiosta on riipivä, vaikka Köngäs pukee sen runollisen nyansoituneeseen kieliasuun. Runollisin kertoja on varttijuutalainen Taikuri, joka kaipaa vaimoaan Elsietä ja pelkää taustansa paljastumista. Ministeri Speerin korkein runous liittyy Hitlerin kanssa kokemaansa verbaalis-eroottiseen hurmioon ja johtajan aiheuttamaan pettymykseen:

”Olen Kolmannen valtakunnan pohjoisrajalla ja ajattelen vain häntä. Näen hänen heikkoutensa, mutta tunnen koko ajan myös hänen voimansa. Yhtään kauemmaksi en voisi päästä eikä hän silti lakkaa. Hän on kuin minun sulamaton kohtani, aina avoin kylmä meri.”

Lapissa Speer suunnittelee jo hautajaisiaan, jotka noudattavat suunnilleen samaa kaavaa kuin hänen edeltäjänsä Todtin hautajaiset. Mustasukkaisuuden ja omnipotenssifantasian pervitiininhuuruinen sekoitus saa aikaan kostonhimoa mitättömiä sivullisia kohtaan. Speerin on eliminoitava ennen kuin tulee itse eliminoiduksi.

Mikä sitten saa minut lukemaan romaaneja Hitlerin sisäpiiristä? Albert Speer ei ole koskaan kiehtonut minua historiallisena henkilönä; ainoa natsi, jonka kohtaloon olen aikanani hieman perehtynyt on ollut Adolf Eichmann,  Hannah Arendtin sanoittamana. Speerin päätymistä Hitlerin johtavaksi arkkitehdiksi ja ministeriksi ei tässä selitetä muulla kuin kunnian- ja vallanhimolla (ja latentilla homoseksuaalisuudella); Annemarien ja Taikurin valintoja yritetään ymmärtää humaanimmasta perspektiivistä. Speerin oma yläluokkaisuus ja hänen lähipiirinsä ylenkatse kaikkea nousukasmaisuutta kohtaan ei tässä selitä hänen poliittista toimintaansa. Vaikuttaa myös siltä, ettei Speerin suku täysin tukenut hänen toimintaansa. Speerin ihon alle ei ole helppo päästä fiktiivisinkään keinoin, mutta Köngäs pyrkii näyttämään murtumia täydellistä tunteettomuutta tavoittelevan hahmon julkikuvassa. Murtumia voi havaita vain rinnalla matkaavien toisten kautta, sillä Speer ei tässä saagassa päästä ketään lähelleen.

Lapin luonnon, saksalaisten yltäkylläisten pitojen ja Eeron pohjalaisten kotiolojen kuvaus tuovat romaaniin hengähdyskohtia ja syvyyttä. Joulun vietto kaukana kotoa on kaikille romaanin avainhenkilöille arka paikka, paitsi Speerille, joka vihaa juhlapyhien rituaaleja. Petsamon lähihistoria alkoi tämän kertomuksen kautta kiinnostaa enemmänkin, sillä tässä vieraillaan lyhyesti myös kolttasaamelaisten luona ja paikallisessa luostarissa, jota vartioi yksinäinen munkki Dosifei. Myös norjalaisten tarmokkaasta vastarintatoiminnasta kerrotaan vertauskohtana suomalaisten käytännön sanelemalle alistumiselle. Suomessa natsismia vastustaneet vasemmistolaiset joutuivat Hertta Kuusisen lailla vankilaan turvasäilöön, ja tämän vertauksen kautta kahden aikalaistarinan välille muodostuu vahva silta. Suosittelen lämpimästi Hertan ja Dora, Doran lukemista limittäin ja lomittain. Hertta esiintyi minulle romaanina, jonka olisin itse halunnut kirjoittaa ja Dora, Dora romaanina, jonka aihepiiriin en olisi koskaan halunnut, voinut tai pystynyt kirjoittajana tai tutkijana perehtymään tällä intensiteetillä.

Helmet-haasteessa teos sopisi muuallekin, mutta plaseeraan sen kohtaan 44: ”Kirjassa joku kuolee”.

Kahden miehen metsästysseura

LampaansyöjätVeikko Huovinen kuuluu tämän feministilukijan satunnaisiin sivupolkuihin siinä missä Heikki Turunen ja Arto Paasilinna – kaikkia pitäisin perinteisinä äijäkertojina, joiden teoksissa tosimiehen myyttiä valotetaan moninaisista suunnista (usein myös sitä rikkoen).

Huoviseen olen tutustunut vähemmän kuin Turuseen tai Paasilinnaan, vaikka lapsuudenkodissani on täytynyt olla miehen koko tuotanto hyllyssä. Koirankynnen leikkaajan elokuvaversion lisäksi minun on täytynyt nähdä hänen tarinoitaan tv-tuotantona, mutta varsinaisiin kirjoihin tutustuin vasta vuosi-pari sitten. Hamsterit (1957) oli mielenkiintoinen klassikko, ja Rasvamaksa-novellikokoelman (1973) luin myös kannesta kanteen, vaikka vedin kunnolla herneen nenään sen nimikkotarinan rasismista. Nauru afrikkalaisen opiskelijan oletetulle ihmissyönnille tuntui vain auttamattoman jälkijättöiseltä. Herne nenästäni on nyt poistettu, tosin tuskaisammin kuin se Bic-kynän sininen kanta, jonka tungin nenäonteelooni (luultavasti poskionteloon saakka) kolmivuotiaana ja jonka poistamisessa terveyskeskuslääkäri oli enemmän kuin helisemässä.

Lampaansyöjät (WSOY, 1970) on ”suomalainen reippailutarina”, joka kertoo kahdesta poikamiehestä, vanhoista ystävistä, Sepestä ja Valtterista. Valtteri on Helsingissä asuva Bachelor of Science, Sepen koulutustaustasta emme kuule enempää, mutta molemmat miehet tuntuvat olevan arjessaan siisteissä sisätöissä. Sepe kutsuu ystävänsä tärkeälle missiolle elokuun ollessa kypsimmillään, ja Valtteri vastaa kutsuun muutaman päivän varoitusajalla.

Lammasretkelle lähdetään maan hulppeimmista maisemista, Kalajoen hiekkasärkiltä ja suunta on kohti koillista ja pohjoista. Sepen Saabissa on lupaava länsiauton tuoksu, ja muutenkaan reissulla ei aiota kieltäytyä nautinnoista, vaikka osan aikaa teltassa nukutaankin. Matkalla lomaillaan ainakin Oulussa, Vuokkijärvellä, Ämmänsaarella, Kuusamossa, Torniossa, Haaparannassa, Muoniossa, Karesuvannolla ja Norjan Lapissa. Varsinkin Huovisen omat ”hoodit” eli Kainuun maisemat kiinnostivat minua eniten, koska en ole siellä päin paljoa käynyt – muuten romaani vei minut lapsuuteni automatkoille pohjoiseen, jolloin meilläkin oli soputeltta, retkikeitin ja jossain vaiheessa jopa Saab.

Humoristiseksi veijaritarinaksi Lampaansyöjät on yllättävän yhteiskuntakriittinen – tässä irvaillaan länsimaiselle moderniteetille, jossa sivistyksen merkkinä on lihan ostaminen nätisti paloiteltuna valintamyymälästä ja pitkätukkaiselle nuorisolle, joka tarvitsee erityisiä paikkoja toteuttaakseen itseään. Suomen ja Ruotsin elintasoero tulee hyvin näkyviin miesten tutkiessa suomalaisrouvien hamstraustapoja Haaparannan marketeissa – halpojen muoviämpäreiden kutsu on ollut tuolloin vahva, kuten nykyään ilmaisten sellaisten. Vietnamin sotaan liittyvää amerikkalaista kaksinaismoralismia kauhistellaan ja Norjassa miehet pelkäävät joutuvansa ”naatolaisten” vangitsemiksi anastettuaan maantieltä vahingossa kaatamansa pässinruhon Saabin konttiin. ”Sosa sola”-nimiseen juomaan miehet suhtautuvat epäilevästi, kun taas vadelmalikööristä ja Dry Vodkasta he saavat kelpoa talousjuomaa teurastuspäiviensä painikkeeksi.

Nautin kielestä, sillä Huovinen avaa sanoja, joita en ole koskaan kuullut tai jotka ovat jääneet minulta unholaan. ”Mölö” on upea kainuulainen sana, jonka opin eräältä eksältäni, tosin en ole sitä koskaan käyttänyt. Millainen nainen taas on ”kämäkän” näköinen? Mitä tarkoittaa ”hönöttely” tai ”luihauttelu”? Oletko koskaan kuullut pariskunnan olleen ”sensuaalipuuhissa”? Ymmärrettävistä syistä miesten ystävyys perustuu reheviin seksi- ja ryyppäysjuttuihin. Laskemani mukaan näkäräisiin liittyviä synonyymeja oli teoksessa enemmän kuin naisen sukuelimiin, eli tässä puhuttiin enemmän siitä hyödykkeestä, jota piisasi kuin siitä, josta oli puute.

Suosittelen teosta lämpimästi kaikille, jotka viettävät nyt tipatonta, sokeritonta tai vegaanista tammikuuta ja ovat muutenkin päättäneet jättää taakseen paheellisen elämän. Sepen ja Valtterin juttujen kautta lukija voi turvallisesti kuivaherkutella ja -ryypätä. Minulle tuli enemmän nälkä miesten kalajutuista (kuten juuri pyydetyn forellin graavauksesta) kuin brutaaleista teurastuspuuhista, enkä kokenut heidän alkoholinkäyttöään erityisen innostavana. Rosvopaisti olisi luultavasti maistunut, ellen olisi saanut tietää tuotantoprosessin kaikista vaiheista. Lammas on muuten suosikkilihaani, jota syön ehkä kahdesti vuodessa. En voi unohtaa tekemiäni lammaspaisteja Islannin-reissulta, mutta enemmän kuin lammasjahdista nautin  tässä kirjassa arktisesta hysteriasta, jonka tunnelmaan pääsyyn en välttämättä tarvitsisi alkoholia tai paistia. Lapin luonnon magia oli lopulta teoksen suurin anti minulle.

”Parittaisin” teoksen Haruki Murakamin romaanin Suuri lammasseikkailu (1982) kanssa, jonka juonesta en muista paljoa, mutta jossa taatusti pohdittiin samansuuntaisia ravintoon liittyviä kysymyksiä. Taatusti Murakamin päähenkilö ei ollut edes niin äijä kuin Sepe tai Valtteri, mutta huumori tuntui samansuuntaiselta.

Helmet-lukuhaastesta kuittaan tällä teoksella kohdan nro 1: ”Ruoasta kertova kirja.”

Kauhua ruskan kaikissa väreissä

Ravilo_eerika_kansiHilkka Ravilo on kirjailija, jonka tuotantoa olen seurannut ja jonka tematiikka tuntuu koko ajan läheisemmältä omia intressejäni – etnisyys ja uskonto ovat hänellä työn alla ilmiselvän naisten oikeuksien puolustamisen kanssa. Pohjoinen ja itäinen perspektiivi yhdistyvät hänen teoksissaan, päähenkilöt ovat usein lappilaisia, kainuulaisia, karjalaisia tai savolaisia.

Romaani Nimeltään Eerika (Myllylahti, 2012) nimetään alkulehdellä rikosromaaniksi, mutten olen aivan varma nimityksen osuvuudesta. Rikosta narratiivin aikana saadaan odotella, kun taas kauhun elementtejä esiintyy jo alkumetreillä, ja kiinnostavaa kyllä, tämä kauhu ei ole kovinkaan yliluonnollista, vaan elävien ihmisten aikaansaamaa psykologista painetta. Kauhu liittyy uskovaisten ihmisten moraalisen enemmistön sanalliseen valtaan, jolla eristetään kokonaisia perheitä yhteisöistä asumaan jumalanhylkäämiin pussinperiin. Teos kertoo pitkälti lestadiolaisuudesta, vaikka kukaan päähenkilöistä ei olekaan ”liikuttuneita uskomassa olevia”. Lestadiolaisuudesta, toisesta maailmansodasta ja lappilaisten nuorten naisten rakastumisista saksalaisiin sotilaisiin muiden varteenotettavien sulhasehdokkaiden puutteessa. Miehet kun ovat rintamalla tai kotiin jääneet ovat elämän sierettämiä hampaattomia ukkoja.

Eerika on saksalaisen sotilaan Dieterin tytär, hänen äitinsä Enni elää hylkiönä Luossajoen kylässä, Tenojoen suistoissa. Kylillä Eerikaa haukutaan ”huoran nuorennukseksi”. Toisin kuin monien pohjoisten saksalaismorsiamien on käynyt, Ennin yhteydenpito saksalaissulhon kanssa kestää jopa Valvontakomission monen vuoden sensuurin. Äiti pitää Dieterin jättämiä viinipulloja, säilykepurkkeja ja kirjeitä jonkinlaisina talismaaneina ja uskoo ikuiseen rakkauteen.

Eerikan ollessa neljätoistavuotias äiti hylkää hänet ja kertoo jäähyväiskirjeessään lähtevän Dieterin luo Saksaan. Hänet lähetetään Tampereelle piikomaan, mikä vielä 60-luvulla oli yleinen maaseudun tyttöjen ammatti. Tampereenkin paikalliskulttuurin kuvaus on herkullista, aloin tutkia keskustaa ja omaa lähiympäristöäkin uusin silmin teoksen innoittamana. Elämänsä rakkaus Eerikalla asuu kahdestaan työläisisän kanssa Koivistonkylän puutalossa. Tuomo on saanut nuorena tanssia balettia, mistä johtuen häntä pidetään automaattisesti homona. Pariskunnan tavatessa Tuomo esiintyy työväen teatterin musikaaleissa ja on varsinainen maailmanmies. Eerika kokee olonsa tyhmäksi Pygmalioniksi, jota pitää koko ajan sivistää. Lappilaisesta taustastaan puhuminenkin on hänelle vaikeaa, sillä etelän kaupungeissa ei osata kuvitella, kuinka köyhää ja maailmasta eristynyttä pohjoisen arki on tuolloin ollut.

Lapin ja Tampereen lisäksi teoksessa eletään Helsingissä, Riihimäellä ja Saimaan saaristossa sekä matkustetaan Moselin laaksoon tapaamaan kuolevaa isää. Kaikissa paikoissa Eerika kaipaa Lappia – luontoa, muttei sen ihmisiä. Luonnonkuvaus teoksessa on pakahduttavan kaunista, samoin kertomukset ruokakulttuurista ja lampaiden kasvatuksesta.

Kauhu kärjistyy Eerikan anoppisuhteessa, joka johtaa erikoisiin asuinjärjestelyihin ja hoivasopimukseen, joka ei perustu rakkaudelle eikä edes välittämiselle. Ravilo muistuttaakin hienolla tavalla, kuinka vähän aikaa on kulunut siitä  kun Suomessakin elettiin laajennetuissa perheissä suvun vanhimpien ehdoilla. Näitä kauhuanoppikertomuksia kuulen näinä päivinä enemmän intialaisilta ja afrikkalaisilta siskoilta.

Teoksen temaattinen rikkaus voi muodostua lukijalle ongelmaksikin. Itse en oikeastaan osaa mainita pääteemaa, koska aika-akselikin on 60 vuotta ja jokaista vuosikymmentä kuvataan antaumuksella. Eniten opin Lapista, lestadiolaisuudesta, ja Lapin historian ja nykypäivän toisiin peilaamisesta. Meänkielen osiot olivat herkullisia, mutta niiden maltillinen osuus takasi sen, ettei murrepuheen alle sortunut. Pidin myös valtavasti Eerikan, kuuliaisen ja eristynyttä elämää elävän kotirouvan pohdinnoista naisten oikeuksista. Kirjahan kertoo paljon naisen kehollisesta itsemääräämisoikeudesta. Vaikka Eerika itse on jo nuorena päättänyt, ettei hänestä tule ”kläppilinko”, vasta kuusikymppisenä Eerika oppii sanomaan ei elämänsä miehille. Suhde ainoaan poikaan muuttuu aikuisiässä perin ongelmalliseksi, eikä Eerika tunnista hänessä oman kasvatuksensa jälkiä.

Tämän teoksen lukeneena sormeni syyhyävät saada käsiini Katja Ketun Kätilön. Ja kun nyt matkustan Ketun teosten suhteen myöhäjunassa, Kätilöön voisi tutustua väärässäkin järjestyksessä eli katsomalla ensin elokuvan.

Myllylahdelle erityiskiitos upeasta kansikuvasta. Heidän aiemmassa tuotannossaan on kuvituksen suhteen ollut ajoitellen tunkkaisuutta, mutta tässä on onnistuttu herättämään lukijan mielenkiinto pelkällä kanervalla.