Djinnien erityisistä ruokailutottumuksista

Teos: Hina Belitz: To Lahore with Love (DH Howes, 2020)

Äänikirjan lukija: Maya Saroya

Addie on kolmikymppinen lontoolainen kokki, joka työskentelee Arabian Delights-ravintolassa. Hän on puoliksi irlantilainen, puoliksi pakistanilainen, ja on tottunut elämässään risteilemään kulttuurien ja uskontojen välillä. Kun hänen avioliittonsa näyttää vakavia rakoilun merkkejä, hänen isoäitinsä päättää viedä pojantyttärensä vihdoin ”juurihoitoon” Lahoreen.

Addien pakistanilainen isä on kuollut mystisissä oloissa tämän kadottua tyttären elämästä, ja muutenkin suvun tarinassa on aukkoja, jotka Addie haluaisi täyttää. Isoäiti on opettanut tälle islamin harjoittamista syvällisesti, mutta kulttuuriin tutustuminen on jäänyt suht pinnalliselle tasolle.

Mukaan lähtee myös Addien paras ystävä Jen, jolle pakistanilainen kulttuuri on vähemmän tuttua. Yksi Addien toive on vierailla niillä sufilaisilla haudoilla, joilla naiset käyvät rukoilemassa lapsia elämäänsä. Lapsettomuus ei kuitenkaan ole Addien liiton ainoa ongelma, vaan Addie epäilee miehensä Gaben olleen jo pitkään uskoton. Toinen reissun teema on tutustuminen paikallisiin resepteihin paikan päällä, eli kyseessä on chicklit-teos, jossa ruokareseptejä jaetaan anteliaasti.

Lahoressa Addien elämään kävelee häikäisevän komea, sinisilmäinen Haq. Valitettavasti tämä komistus on jo kihloissa ja pian astumassa järjestettyyn avioliittoon. Tämä ei kuitenkaan estä miestä tapailemaan Addieta päiväsaikaan turistikohteissa. Haqin kihlattu on Penelope Cruzin kaksoisolento, mutta voiko Addie silti vietellä miehen omalla reseptillään, täydellisellä kukkakaalicurrylla?

Tämä teos ei rehellisesti sanottuna tuonut mitään uutta elementtiä punjabilaisesta kulttuurista, mitä en olisi etukäteen tiennyt. Kirjan juoni ei ollut kovin kekseliäs, mutta saatan silti napata siitä pari reseptiä.

Kulinaariset rakkaus- ja sukutarinat olivat vielä suosikkejani 00-luvulla, mutta viime aikoina en ole saanut kicksejä tämän tyyppisestä kirjallisuudesta. Ehkä tässä kirjassa myös rasitti äänikirjan lukijan satunnainen melodramaattinen lukutapa. Eli olisin saattanut suhtautua tarinaan lämpimämmin, jos olisin lukenut sen painotuotteena.

Kirjan lattea nimi taitaa jo asettaa kirjan moodin tiukkaan formaattiin: tarina on ”sydäntälämmittävä”, mutta siinä ei ole minkäänlaista taiteellista pyrkimystä.

Isiä saattamassa Italiassa

Teos: Lucy Fricke: Tyttäret (Huippu, 2020)

Suomennos: Anne Kilpi

Äänikirjan lukija: Anu Vilhunen

Martha ja Betty ovat nelikymppiset ystävykset Berliinistä, jotka päättävät matkustaa yhdessä Italiaan. Molemmilla on elämässä surua ja masennusta, ja Marthan isä Kurt on kuoleman kielissä. Hän haluaa kuolla Lago Maggiorella, majatalossa, jota pitää hänen nuoruudenrakastettunsa Francesca. Saatettuaan Kurtin tuohon iltaruskon pensionaattiin naiset päättävät selvittää Bettyn italialaisen isäpuolen Erneston kohtaloa. Betty tietää, että Ernesto on kuollut ja haudattu kotikyläänsä Bellagraan, eikä hänellä ole ollut mahdollisuutta kunnolla surra tätä poismenoa.

Bettyä vaivaa masennus ja Marthaa lapsettomuus. Tilannetta mutkistaa se, että Bettyn lääkkeet loppuvat matkan aikana, eikä reseptien uusiminen ulkomailla ole helppoa. Jossain vaiheessa naisten polut erkaantuivat, ja Betty päätyy seikkailemaan yksin Kreikan saaristoon pahimman talouskriisin aikana. Hänen elämäänsä tulee eksentrinen pensionaattiin pitäjä Yannis, joka osaa pitää huolta yksin matkustavista naisista.

Tässä kirjassa on ripaus Thelman ja Louisen lainsuojattomuutta, vaikka päähenkilöt eivät varsinaisesti syyllisty rikoksiin. Kirjassa omintakeista on se, että tämän naiskaksikon elämänhistoriaa raotetaan vain minimaalisesti. Heillä ei tunnu olevan ammatteja tai opintojen historiaa, ja Saksaan jääneet ihmissuhteetkin tuntuvat kovin etäisiltä.

Naisten matkakertomuksen mahtuu juonellisia yllätyksiä, eikä se ainakaan sorru tyypillisiin romanttisiin Välimeri-kliseisiin. Mutta en päässyt kovin syvälle näiden hahmojen ihon alle, ja koin kerronnan paikoitellen hieman laiskaksi tai epätarkaksi. Kyseessä oli aivan kelpo kesäkirja, joka selvästi yrittää olla vakavampaa kirjallisuutta kuin chicklit-pläjäykset, mutta kaipasin tähän tarinaan lisää eksotiikkaa ja mausteita. Tässä oli poliittista analyysia, luokkasuhteiden läpikäymistä, ja terapeuttisia pohdintoja, mutta en täysin löytänyt romaanista tarinankerronnan magiaa.

Tilkkutäkkien salainen viisaus

Teos: Minna Haapasalo: Tilkkuterapiaa (Karisto, 2022)

Äänikirjan lukija: Armi Toivanen

Kun viime vuonna sukelsin pää edellä virkkaamisen maailmaan, etsin luonnollisesti aiheeseen liittyvää kaunokirjallisuutta, mutta en päässyt kovin pitkälle haussani. Nyt eteeni pomppasi toinen suomalainen chicklit-teos, jossa keskiössä on käsityöharrastuksen aikaansaama elämänmuutos. Ensimmäinen näistä oli Kaisa Ikolan Oikein nurin, jonka kautta opin muun muassa, mikä on Ravelry. En ole vielä käynyt tuolla sivustolla, enkä pidä käsityöaiheista blogia. Mutta käsitöihin liittyvä yhteisöllisyys kiinnostaa, myös kaunokirjallisuuden kautta kerrottuna.

Minna Haapasalon esikoisromaani sijoittuu Turkuun, jossa neljääkymppiä lähestyvä Riina kipuilee tuoreen avioeronsa jättäneessä tyhjiössä. Riina on elänyt hulppeaa edustusvaimon elämää rahakkaan Jarkkonsa rinnalla. Pari on rakennuttanut omakotitalon, jonka sisustus on ollut Riinan intohimo. Hänen elämänsä on jäsentynyt taloprojektiin keskittyvän sisustusblogin ympärille. Työ sisustusliikkeessä on tuonut touhuun ammatillisuutta, mutta tuolla palkalla ei ole ostettu Audia kauppakassiksi.

Riinan ero on kaikkea muuta kuin kaunis, sillä mies osoittautuu pettäjäksi, ja uusi vaimoehdokas tulee raskaaksi käden käänteessä. Jenny ottaa Riinan paikan ökytalossa ilman tunnontuskia, ja hyväksyy tämän sisustussuunnitelman ilman muutoksia. Riinan oma elämä yksiössä painottuu siiderin litkimiseen, kunnes hän löytää itsensä kansalaisopiston tilkkutäkkikurssilta.

Kirjassa käsitellään lempeällä huumorilla mm. käsityöaktivismin teemaa, johon Riina tutustuu kurssin muiden jäsenten kautta. Neulegraffitit valtaavat kaupunkia, mutta Riinan oma aktivismi kohdistuu eksän puutarhan tuijapensaiden öiseen parturointiin. Ovathan kasvit Riinan itse istuttamia, joten miksi hänellä ei olisi oikeutta muotoilla niitä uuteen uskoon eron jälkeenkin?

Kurssin pitäjät Ulpu ja Kaarina olivat ilahduttavia hahmoja, ja sen pitopaikka Ruissalon puuhuvilassa erityistä luksusta. Ikääntyvä naispari jää tarinassa eläkkeelle ennakkoluulottomasta pedagogiikastaan, mutta Ulpu jatkaa luennointia neuropsykiatrian emeritaprofessorina. Käsityöt aivojen toiminnan monipuolistajana on aihe, josta itsekin voisin kuunnella pari luentoa lisää.

Muuten kirjassa pohditaan länsi- ja itäsuomalaisen mentaliteetin eroja. Riinan isänpuoleinen savolainen suku on ollut vähäpuheista, mutta lapsuuden mummolakäyntien muistoista Riina ammentaa hiljaista voimaa. Jotain oman käden oikeutta hän harjoittaa myös vierailemalla entisen mummolan tiluksilla ilman uuden omistajan lupaa, mutta tuolla hän ei sentään parturoi ruusupuskia.

Tämä oli monipuolinen teos, jossa käsityöt limittyivät monen muun teeman väliin. Se ei kuvaa yhtä totaalia käsitöihin hurahtamista kuin edellä mainitsemani Kaisa Ikolan teos, vaan käsityöt tulevat pikemminkin apuun päähenkilön muutosprosessissa. Riina ei ahdistu töidensä keskeneräisyydestä, eikä tuhlaa kaikkia rahojaan kankaisiin. Päähenkilöllä saattaa siis olla moni asia elämässä sekaisin, mutta käsitöiden tekemiseen hän kehittää suht täyspäisen suhteen.

Innostuin kirjan maailmasta lisää, kun huomasin, että Haapasalo on päätoimeltaan teatteripedagogi. Kirjasta näkyykin hienosti kirjailijan kokonaisvaltainen näkökulma luovuuteen. Kun itse olen tottunut näkemään draaman ja käsityöt luovan toiminnan temperamentaalisina ääripäinä totutulla introvertti/ekstrovertti-akselilla, kohtasin tämän romaanin kautta varsin ekstrovertteja käsityön harrastajia.

Juonittelua norjalaisella kesämökillä

Teos: Marie Aubert: Mikään ei voisi olla paremmin (Gummerus, 2022)

Suomennos: Aino Ahonen

Äänikirjan lukija: Pirjo Heikkilä

Ida ja Marthe ovat nelikymppiset norjalaissisarukset, jotka kokoontuvat eräänä kesäisenä viikonloppuna viettämään heidän äitinsä 65-vuotisjuhlia suvun mökille meren rannalle. Idalla on tapana käydä mökillä vain kerran kesässä, kun taas Marthe viihtyy siellä perheineen enemmän kuin hyvin. Pinnan alla kytee riitoja hankinnoista ja remonteista, mutta toistaiseksi he ovat onnistuneet pysymään kohtuullisissa väleissä. Vuosi vuodelta siskon perheonni alkaa kuitenkin kalvaa perheetöntä Idaa entistä enemmän, mutta ei hän usko edes haluavansa ympärilleen Weberin grillejä ja tila-autoja.

Ida on kuitenkin käynyt jäädyttämässä munasolujaan klinikalla Göteborgissa, mutta hän ei ole valmis kantamaan vanhemmuuden taakkaa yksin. Toivo sopivan isäehdokkaan löytymisestä alkaa olla jo kortilla, sillä viinipöhnäinen viestittely varattujen ex-hoitojen kanssa ei edistä perheen perustamisprojektia piirunkaan vertaa. Tähän pattitilanteeseen tulee vielä uutinen siskon toisesta raskaudesta, ja ehdotus mökkiosuuden myymisestä siskon perheelle. Ida kokee, että hänen selkänsä takana juonitellaan jatkuvasti, ja hän kokee kipeää ulkopuolisuutta sukunsa helmassa.

Tämä on realistinen miniromaani, joka sopisi varmasti parhaiten juuri mökkilukemistoksi jollekulle, joka elää kiihkeitä ruuhkavuosiaan eikä ehdi lukea kuin yhden kirjan kesässä. Lähes kaikki kirjassa mainitut elementit on löydettävissä myös suomalaisilta sukumökeiltä, vaikka meillä ei ehkä syödä urakalla katkarapuja. On remontointia, grillaamista, veneilyä, viininjuontia ja kalastusta. Mutta loppujen lopuksi minulle jäi epäselväksi, mikä romaanin ”pointti” oli.

En ole lukenut paljoa norjalaista chicklitiä. Lukemistoni tuosta maasta ovat rajoituneet melko vakavaan nykyproosaan ja dekkareihin. Jos vertaan tätä 80 sivun mittaista tunnelmapalaa vaikka Vigdis Hjorthin teoksiin (joissa myös riidellään mökkien perintöosuuksista, mutta paljon järeämmillä aseilla), se jää taistelemaan paikastaan auringossa eri genressä ja kategoriassa.

Koska kirjan kuuntelukokemus oli kuitenkin saumaton ja pysyin hyvin juonessa mukana, en kadu sitä, että annoin ajastani tarinalle pari tuntia. Se ei muuttanut elämässäni mitään, eikä johtanut uusiin oivalluksiin, mutta antaisin kirjailijalle vielä uuden mahdollisuuden, jos hän kirjoittaisi jostain muusta aiheesta.

Pinkin kaupungin kuumia bisneksiä

Teos: Alka Joshi: The Henna Artist (Mira Books, 2020)

Äänikirjan lukija: Sneha Mathan

The Henna Artist on romaani, jonka bongasin jo viime vuonna, mutta en silloin reitannut sitä tarpeeksi kiinnostavaksi teemansa suhteen. Romaani on ollut hittikirja Yhdysvalloissa, ja sitä on hehkutettu monien julkkisten, kuten Reese Witherspoonin ja Oprah Winfreyn lukulistoilla.

Romaani sijoittuu Jaipurin historialliseen kaupunkiin Rajasthanissa, Pohjois-Intiassa 1950-luvulla. Se kertoo kunnianhimoisesta yrittäjänaisesta Lakshmi Shastrasta, joka on päässyt kaupungin eliitin suosioon hennataiteilijana. Lakshmi on karannut maailmalle pakoon väkivaltaista aviomiestään, jonka kanssa hän on edelleen naimisissa 13 vuoden hiljaisuuden jälkeen. Hennabisnekset ovat poikineet muitakin hankkeita, eli Lakshmi touhuaa myös herbalistina, avioliittovälittäjänä ja sisustajana. Hän on vaurastunut vuosien varrella niin, että hän pystyy jo rakennuttaa omaa taloaan.

Nousujohtoiseen elämään tulee kuoppia, kun ahne aviomies Hari tulee perimään saataviaan, ja tuo Lakshmin luo huollettavaksi siskon, jonka olemassaolosta nainen ei ole tiennyt mitään. Sisko on jo teini-ikäinen, ja varsin rasittava tapaus. Huolten keskellä Lakshmi ehtii sekaantua parhaan asiakkaansa aviomieheen, joka on menestynyt grynderi maharajan vaikutuspiirissä.

Naisasia nousee kirjassa pinnalle varsinkin abortin ja lapsettomuuden hoidon kysymyksissä. Lakshmi on tottunut auttamaan asiakkaitaan tekemään abortteja luonnonlääkkeillä, mutta samalla hän hoitaa rikkaita lapsettomia naisia monipuolisin keinoin. Myös hennatatuointien uskotaan toimivan lemmenrohtoina, ja moni nainen kiittää Lakshmia kauan odotettujen lasten syntymän jälkeen.

Kun Lakshmi sitten pääsee nuoremman maharanin luottohoitajaksi, hänen uransa lähtee uuteen lentoon. Oikeastaan hänestä tulee hyvän onnen amuletti, joka saa palkkaa jopa pelkästä näyttäytymisestä seurapiirin tilaisuuksissa.

Minun oli vaikea päättää, luinko kirjaa historiallisena romaanina vai höttöisenä chicklit-pläjäyksenä. Kyllä teoksessa tuntuisi olevan suht huolelliset taustatyöt tehtynä, mutta aihepiiri oli kovin juoruileva ja eksotisoivan aistillinen. Kirjailijan vanhemmat ovat muuttaneet Intiasta Amerikkaan, kun Joshi on ollut lapsi. Hän kertoo kirjoittaneensa teoksen siitä näkökulmasta, mitä hänen äidilleen olisi voinut tapahtua, ellei tämä olisi suostunut järjestettyyn avioliittoon 18-vuotiaana.

Positiivista romaanissa on kuitenkin se, ettei se ole nyyhkytarina. Lakshmi on selviytyjä, pärjääjä ja nuorempien naisten roolimalli. Henkilöhahmona hän ei myöskään ole liian kiltti tai viaton, eli tarina ei ole yksiulotteinen romanttinen kiiltokuva.

Minun on kai luettava tämän trilogian toinenkin osa, koska siinä Lakshmi muuttaa Simlan hill stationille perustamaan hyvinvointiretriittiä. Kun nyt etsin vuoristoaiheisia kirjoja, niin retriittikuvaus kiinnostaa aivan erityisesti. Tässäkin Jaipurin kaupungin kuvaus oli loisteliasta, jos lukija pitää länsimaista lukijaa kosiskelevasta tyylistä.

Itseäni ei yhtään haittaisi majoittua maharajan palatsissa Jaipurissa, enkä luultavasti kuolisi syyllisyyteen ja maailmantuskaan sellaisen reissun jälkeen. Eli kai sitten kuulun otolliseen lukijaryhmään, niihin, jotka voisivat lähteä reissuun kirjan inspiroimana.

Italialaiset järkäleet, osa 2

Teos: Paolo Giordano: Jopa taivas on meidän (Aula & Co, 2021)

Suomennos: Leena Taavitsainen- Petäjä

Sain tämän teoksen arvioitavaksi ennakkokappaleena jo kesäkuussa, mutta olen malttanut koko kesän olla korkkaamatta sitä ennen lähestyvää julkaisupäivää, joka kirjan kannen mukaan on 2.8. Koska olen jo nyt nähnyt tämän teoksen äänikirjamarkkinoilla julkisessa jaossa, uskallan kirjoittaa arvioni siitä muutamaa päivää ennen h-hetkeä. Muutenkin romaani on nähnyt päivänvalon Italiassa jo vuonna 2018, joten arvioiden embargo on tässä tapauksessa vähän turha.

Lukemieni paperikirjojen määrä kuihtuu kuihtumistaan, mutta nyt oli kerrankin suuri ilo lukea tätä järkälettä painettuna. Teoksen kieli ja tarinankerronta sopii erinomaisesti myös äänikirjaformaattiin, mutta tällä kertaa nautin nimenomaan nopeasta sivujen kääntämisestä. Käyttämäni aika tähän teokseen oli noin kolmannes verrattuna äänikirjan kestoon, ja kuuntelen äänikirjoja yleensä 1,3 kerran nopeutuksella.

Teoksessa nuori torinolainen Teresa viettää kesiä yhdessä isänsä kanssa tämän kotiseuduilla Apuliassa, siellä Italian kuuluisassa saappaankärjessä. Tytön kaupunkilainen äiti ei viihdy näillä lomilla, vaikka suhde apulialaiseen anoppiin on muuten lämmin. Isällä on myös haaveita kotiseudulle takaisin muutosta, mutta tämä saattaisi johtaa hänet avioeroon. Teresalle Apulian mummola on toinen koti, ja teini-ikään tultaessa hän on muodostanut tiiviin kaverisuhteen mummon tilan naapurin poikien Bernin, Tommason ja Nicolan kanssa.

Poikien koti ei ole tuiki tavallinen maatila, vaan heidän uskovaiset vanhempansa elävät osittain sijoituslasten vastaanotosta. Bern on tilan isännän Cesaren siskonpoika, Nicola on pariskunnan biologinen lapsi ja Tommaso on sijoitettu heille viranomaisten kautta. Tilalla tulee ja menee sijoituslapsia, joista osa ottaa hatkat nopeasti. 1990-luvulla Itä-Euroopan maiden vapautuminen lisää lastensuojelun tarvetta myös Italiassa. Poikien kanssa hengaa myös albanialaistaustainen teinityttö, joka on ristinyt itsensä uudelleen Violaliberaksi. Tämä tyttö elättää itseään liikuntakyvyttömän miehen avustajana, ja tutustuttaa uskovaisen kodin poikia päihteiden käyttöön.

Cesare ja hänen vaimonsa Floriana ovat ns. hippiuskovaisia, jotka uskovat omalla tavallaan myös vapaaseen kasvatukseen. Cesare ei ole pelottavaa kulttijohtajatyyppiä, vaan hän on Intiaa kolunnut pohdiskelija, joka tutustuttuaan monipuolisesti myös Aasian uskontoihin valitsi lopulta kristinuskon ja Raamatun. Raamattua hänen tilallaan luetaan pidäkkeettömästi,mutta tämä ei saa hänen kasvattejaan hylkäämään muita lukemistoa. Varsinkin Bernille lukeminen on ainoa henkireikä, ja hän loukkaantuu, kun Teresa ei syty yhtä lailla Italo Calvinon teoksista kuin hän on itse syttynyt.

Bernistä tulee Teresan ensi rakkaus, mutta Bern ei johtuen rosoisesta taustastaan pysty sitoutumaan teininä seurustelusuhteeseen. Pari tapaa uudestaan siinä vaiheessa, kun Teresa on luonnontieteen opintojen loppusuoralla. Bern on taas viettänyt nämä vuodet tekemällä maatöitä eri tiluksilla ja hengailemalla aktivistiporukoissa. Viimeisin käänne on Cesaren omistaman ja tyhjäksi hylkäämän tilan valtaaminen, ja sen muuttaminen permakulttuurikeskukseksi.

Romaanissa on temaattisesti paljonkin yhteistä Richard Powersin teoksen Ikipuut kanssa, jossa puita suojellaan metsäteollisuuden ahneudelta Kaliforniassa. Tässä suojelun kohteina ovat Apulian alueen ikiaikaiset oliivipuut, joita kommuunin porukka haluaa suojella monikansallisten yritysten suosimilta torjunta-aineilta, ja myöhemmin myös kaatamiselta. Myös Bernistä tulee puuhun linnoittautuva ikoninen aktivisti, josta saadaan tehtyä yhden traagisen yön tapahtumien jälkeen kansainvälisesti etsintäkuulutettu terroristi. Tässä teoksessa on kuitenkin vähemmän aktivismia kuvaavia joukkokohtauksia, vaikka siinä eletään erilaisissa vallatuissa taloissa ja leireillä noin kymmenen vuoden ajan.

Tykkäsin kirjassa varsinkin Ukrainan ja Islannin matkakuvauksista. Ukraina-osuudessa on myös kiinnostava yhteys Sofi Oksasen Koirapuiston tematiikkaan, vaikka tässä kirjassa ei käsitellä kohdunvuokrausta, vaan pariskuntien Ukrainaan harrastamaa alkionsiirtoturismia. Giordanon näkökulma aiheeseen ei ole täysin kyseistä toimintaa tuomitseva, vaan hän näyttää onnistuneesti lapsettomuuden monet kasvot. Myös paikalliset ukrainalaiset käyttävät näitä palveluja, ja tässä kerrottiin myös Euroopan ulkopuolisten maiden asukkaiden vauvaturismista.

Parasta tässä kirjassa oli kerronnan jouhevuus, ja Apulian luonnon kuvauksen aistivoimaisuus. Verrattuna juuri äsken lukemaani Pascal Mercierin suureen Italia-eepokseen tämä romaani eteni kitkattomasti. Molemmissa kirjoissa oli kirjoja rakastavia hahmoja, mutta Giordanon romaanissa oli omaan makuuni intertekstuaalisia viitteitä juuri sopivasti, ja Mercierin teoksessa hieman liikaa.

Olin bongaavinani teoksesta pari historiallisten faktojen sekaannusta, joista toinen liittyi käytettävään rahayksikköön (jossain kohtaa henkilöt puhuivat euroista jo 90-luvulla), ja toinen Tsernobylin onnettomuuden ajankohtaan. Tosin Giordano ei suosi tarinassaan kovin tarkkoja aikamääreitä, mutta Teresan ikä suhteessa reaalimaailman tapahtumiin heittelehti paikoitellen.

Uskoisin, että tämä romaani tuntuu monipuolisuutensa vuoksi kiinnostamaan monenlaisia yleisöjä. Tässä on sopivasti Italian kulttuurin tenhoa, vaikeaa rakkaustarinaa, maailmantuskaa ja myös jännitystä dekkarin siemeninä. Itse koukutuin tarinaan alkuvaiheessa uskonnollisuuden kuvauksen kautta, ja loppuosissa koin lukevani italialaista toisintoa Baader-Meinhof-ryhmän vaiheista. Kiinnostavaa oli myös uskonnollisen symboliikan soluttautuminen ekologisen ääriryhmän rituaaleihin, ja jopa ruumiin kieleen.

Hurmaavat kollit elämän esteradalla

Teos: Miika Nousiainen: Pintaremontti (Otava, 2020)

Äänikirjan lukija: Oskari Katajisto

Blogissani on ollut marraskuun mittainen aukko, sillä olen keskittynyt enemmän omaan kirjoittamiseen kuin lukemiseen. Lukutauot tekevät himolukijalle aina hyvää, sillä aivojen ylikuormittuessa en välttämättä aina osaa pysähtyä arvostamaan kirjaa sanataiteena. Viime kuun aikana olen kyllä lukenut muutaman dekkarin, mutta bloggaan niistä vain, jos minua huvittaa.

Miika Nousiaisen uusin romaani oli ensimmäinen valintani BookBeatin valikoimasta, kun aktivoin sen jälleen 10 sentin Black Friday-tarjouksena. En ole varma, olenko lukenut miehen koko tuotannon, mutta ainakin neljä aiempaa teosta muistan elävästi. Kaikkien aikojen suosikkini on henkilökohtaisista syistä Metsäjätti, mutta kaikki hänen teoksensa ovat olleet vahvoja elämyksiä.

Pintaremontti kuvaa kahden sisaruksen, nelikymppisten sisarusten Samin ja Hennan elämänpiiriä, ystävyyksiä ja mutkikasta tietä kohti perheellisyyttä. Romaani sijoittuu Helsinkiin, mutta sisaruksilla on vahvat juuret Etelä-Karjalaan. Tahdittomat maalaissukulaiset solkottavat hersyvää murrettaan, ja saavat tiedustelunsa perheenlisäyksestä kuulostamaan luonnollisen viattomilta, vaikka oikeasti ne ovat piinallisia.

Sami on alaskalaisen öljy-yhtiön logistiikkapäällikkö ja lyhyiden ihmissuhdesäätöjen erityisasiantuntija. Hän on 39-vuotias isänsä kuollessa ja hautajaiset merkitsevät jonkinlaista käännekohtaa elämässä. Suhde viimeisen säädön kanssa ei edelleenkään ole sukujuhlaan tulemistasolla, ja ylipäänsä naiset, joihin Sami tutustuu tapaavat olla kontrollifriikkejä neuvottelijoita. Elämäntehtävänään hänellä on löytää lastensa tuleva äiti, mutta toive on niin kiihkeä, että sen kuultuaan deitit karkaavat takaovesta.

Sisko Henna on yrittänyt lasta Esa-miehensä kanssa liian kauan, ja hedelmällisyyshoitojen aloitus laittaa suhteen koetukselle. Myös suhde juuri leskeksi jääneeseen Seija-äitiin on katkolla, koska Seija on omaksunut puheeseensa sukunsa kieron vihjailevan folklore-poljennan. Tiukka tiedenainen on pahasti hörhöytymässä seikkaillessaan äitiysblogien maailmassa, jossa Pintaremontti-blogi edustaa järjettömintä fantasiaa. Blogin pitäjällä on Jarkko-niminen mies, joka ymmärtää intuitiivisesti naisen ovulaation alkemian. Esa ei välttämättä edes tunnista koko käsitettä.

Kolmas avainhenkilö Markus (oma suosikkini) on Esan paras ystävä, perintörikas antropologi, joka on joutunut kolmen tyttärensä yksinhuoltajaksi vaimon sairastuttua masennukseen. Hän asuu Etelä-Helsingissä arvoasuntojen maailmassa, jonka puistoissa lasten haalareilla on tiukka arvojärjestys. Sami on perheen tärkeä varaventtiili, ja hän toimii mielellään varaisänä siksikin, että toivoo puistoreissuilla löytävänsä lastensa tulevan äidin.

Kirjan juoni on vauhdikkaan kekseliäs, ja henkilögalleriassa on särmää myös sivuhenkilöiden tasolla. Lapsettomuus tai perhearki eivät ole teoksen ainoita teemoja, vaan se käsittelee myös ikääntymistä, muistisairauksia, omaishoivaa, ja kirsikkana kakun päällä, moottoripyöräjengiläisyyttä.

Teoksen aika-akseli jäi minulle hämäräksi, mutta laskeskelin sen olevan noin pari vuotta. Tarina on kompakti ottaen huomioon juonen moniulotteisuuden, ja tämän luki helposti yhdessä päivässä, eli teksti oli todella mukaansatempaavaa.

Teoksessa ilahdutti varsinkin aidon erilainen miesenergia ja isyyden uudelleenkäsitteellistäminen. Se tuli ehkä parhaiten esiin siinä, kuinka Markus pohti kuulumistaan paikallisiin puistojengeihin ja osaamistaan merkkihaalaririntamalla. Ja myös Samin yrityksissä iskeä samaisen puiston vuoroviikkoäitejä teeskentelemällä olevansa kummityttönsä Helmin isä.

Kirja oli täydellinen omassa universumissaan, mutta olisin mielelläni kuullut myös Markuksen ex-vaimon äänen, sillä tämän masentuneen, ennen äitiyttä pilkuntarkasti suorittaneen naisen tarina jäi kummittelemaan takaraivooni. Näiltä osin teos muistutti minua Eve Hietamiehen ihastuttavasta Yösyöttö-teoksesta ja sen jatko-osista.

Teoksen hauskin akseli oli liivijengin toiminnan vertailu puiston äityleiden haalarijengiin. Kun aletaan puhua Polarn o Pyret-kurahaalareiden tekstiilipinnan pyyhittävyydestä, olemme todellisen standupin alueella. Ja liivijengin toiminta alkoi vaikuttaa lempeältä verrattuna äitijengeihin tai hyvinvointi-influensseri en maailmaan.

Tästä teoksesta riittää ammennettavaa monille, ja toivon sitä lukevan varsinkin ne henkilöt, joiden elämään ei juuri nyt kuulu pikkulapsiarkea.

Pientä paniikkia pesänrakennuspuuhissa

Teos: Eva Frantz: Tästä pelistä pois (S&S, 2020)

Suomennos: Ulla Lempinen ja Arja Kantele

Äänikirjan lukija: Hannamaija Nikander

Eva Frantzin Anna Glad-sarjaa on asiantuntevissa piireissä tituleerattu cozy crime-genreen kuuluvaksi, ehkä siksi, että se sijoittuu melkein strömsöläiseen uusimaalaiseen merenrantakaupunkiin, jossa kotien sisustus on osalle asukkaista suuri henkireikä. Olen nyt onnistunut lukemaan tätä sarjaa oikeassa järjestyksessä, ja sarjan kolmannessa osassa edetään kotoilun varjopuoliin.

Teoksessa seurataan kahden avioparin vaiheita 1970-luvulla ja nykyisyydessä. Samuel on menestynyt entinen NHL-jääkiekkoilija, joka on palannut Suomeen Alison-vaimonsa kanssa. Kulissit vasta rakennetussa ökyhuvilassa ovat hulppeat, mutta suhteeseen mahtuu muitakin murheita kuin siivousfirman huolimattomuus kylpyhuoneen kristallikruunun puhdistamisessa.

Börje taas on yksinäinen leskimies, jonka Marianne-vaimo on kuollut vatsasyöpään. Pariskunnan rosoinen menneisyys alkaa kiinnostaa poliisia, kun tämä ärhäkkä erakoitunut naapurikyttä katoaa. Heidän omakotitalonsa on myös joskus kuulunut kaupungin hienoimpiin, mutta nykyään se pitää sisällään lähinnä hamstrattuja suruja.

Pikkukaupungin leppoisaa arkea järkyttää erään perheenäidin löydös: yhtäkkiä hänen tyttärensä vaunuissa nukkuu toinenkin vauva, joka on sinne tupsahtanut lyhyellä asiointireissulla. ”Käänteinen sieppaus” olikin rikoksena todella kekseliäs, enkä muista tätä kohdanneen missään aiemmin lukemassa dekkarissa. Tämä juonenpätkä koukutti mahtavasti muuhun tarinaan, joka paikoitellen tuntui rönsyilevän juoruilevalta. Tosin juuri sellaista voi olla pikkukaupungin arki, eli ilmapiiri tuntui autenttiselta.

Anna Gladin henkilökohtaisen elämän sotkut veivät tarinasta kolmanneksen, sillä hän oli teoksessa raskaana ja suhteessa Tampereella asuvan poliisimiehen kanssa, jolla oli Annan lailla vaikeuksia sitoutua. Anna itse koki raskauden aikaista pesänrakennusviettiä poikkeuksellisen vähän, jopa niin vähän, että hänestä oltiin jo huolissaan.

On puhdas makuasia, pitääkö dekkareissa poliisien runsaasta suhdesopasta vai ei. Tässä raskaana olevan poliisin työ löytölapsen mysteerion parissa oli tarpeeksi jännittävää, samoin kuin muiden pariskuntien lapsettomuuden tragedia.

Tähän yhteisölliseen kudelmaan mahtuu myös sopiva määrä riitaista kunnallispolitiikkaa ja paikallislehden toimitusta. Ilkeän Börje Bomanin lisäksi mainio sivuhenkilö oli uusi, yli-innokas kaupunginjohtaja Jasper, jonka yksityisautoilun vastustus sai jo koomisia piirteitä.

Nämä sarjan kolme osaa ovat olleet tasavahvoja, ja sarja näyttää saaneen uskollisia faneja myös omasta lähipiiristä. Olen myös lukenut Frantzilta yhden lastenkirjan ja yhden ei-dekkarin, ja osan näistä ruotsiksi, joten alan itsekin olla jo melko etabloitunut fani.

Jäätelökakun syvin olemus

smartTeos: Marja Kangas: Miestä näkyvissä. (WSOY, 2020)

Äänikirjan lukija: Minttu Mustakallio

Biorytmit ja tähdet näyttävät olevan sillä mallilla, että kepeää chicklitiä kuluu enemmän kuin kylmää juotavaa. Tilannetta avittaa sekin, etten ole ylikuumentuneessa asunnossani nukkunut moneen päivään kokonaisia öitä. Kiukkuisena ja väsyneenä pää jaksaa vain viihteellisempää kamaa, ja eilen tähän hätään saapui vasta julkaistu esikoisteos, Marja Kankaan Miestä näkyvissä.

Teos voitti viime vuonna Prisman ja WSOY:n yhteisen Tarinan viemää-kirjoituskilpailun, johon itsekin osallistuin leipäjonoaiheisella kässärilläni. Toki tunnen kateellisuutta kirjailijalle tästä suorituksesta, se on inhimillistä, koska kyseessä oli varsin merkittävä rahapalkinto ja kustannussopimus. Kisassa etsittiin vetävää tarinaa, joka myisi myös Prisman käytävillä. No, täytyy myöntää, että kapitalismikriittinen pläjäykseni ei ollut sitä laatua, joka lisäisi asiakkaiden ostohaluja Prismassa. Tämä kirja taas luultavasti tekee niin, sillä sen teema, äkillinen avioero, on omiaan lisäämään länsimaisen, keskiluokkaisen ihmisen lohtushoppailua.

Kyseessä ei ole aivan tyylipuhdas shopping and fucking-teos, jonka kuningattaria ovat olleet mm. Jackie Collins ja Sophie Kinsella. Tässä teoksessa naidaan tai fantasioidaan naimisesta enemmän kuin shoppaillaan, mutta näyttelijäksi romaanin päähenkilö Sirkku Pirinen kuuluu eittämättä porvarilliseen siipeen.

Sirkku on neljääkymppiä lähestyvä Turun kaupunginteatteriin kiinnitetty näyttelijä, joka on naimisissa merikapteeni Jalon kanssa. Pariskunnan yhteinen arki on ajautunut vähäiseen kommunikaatioon ja suorittavaan seksiin, ei vähiten siksi, että lapsenteon yritys ottaa voimille. Anoppi Varpu on Sirkun elämässä mukana melkein enemmän kuin Jalo, ja kulttuuritädin jatkuvat kutsut sushille tai proseccolle ovat koomisia. Muutenkin teoksessa eletään kepeiden ihmisten kuohuviinivyöhykkeellä, jopa siihen pisteeseen saakka, että teos olisi voinut toimia jonkun kuoharibrändin mainoksena.

Jalo jättää Sirkun yhtä kepeästi kuin on tämän elämään tullutkin. On aika vaihtaa nuorempaan ja kuohkeampaan, naiseen, jonka nimi muistuttaa jäätelökakkua. Katkeruutta lisää se, että Vanessa on ruotsalainen. Sirkku ja anoppi yrittävät saada miestä pariterapiaan, mutta liitossa ei ole enää mitään pelastettavaa. Kuvaukset terapiassa käynnistä olivat kirjan parasta antia, ja muistuttivat minua äskettäin näkemästäni islantilaisesta tv-sarjasta Isäviikonloput, jossa jätetty nainen on itse pariterapeutti.

Ammatilliset pohdinnat ovat romaanissa myös viihdyttäviä, ja lukija pääsee vertailemaan erilaisten draamamenetelmien etuja toisiinsa verrattuna. Sirkun tunne-elämää luonnehtii korostunut fyysisyys ja raivokkuus, mikä ilmenee erotilanteessa väkivaltaisia purkauksia ja omaisuuden tuhovimmana.

Kyseessä on vetävä tarina, johon on helppo samastua, olipa sinkku, eronnut, karannut, tai onnellisesti naimisissa. Myös Sirkun läheisimmät ystävät olisivat kiinnostavia hahmoja, jos tulisivat välillä ulos kuohuviinikuplastaan. Turku toimintaympäristönä esiintyy eurooppalaisten kulttuuriammattilaisten fiksuna temmellyskenttänä, jossa ei pahemmin kohdata omaan sosiaaliluokkaan kuulumattomia ihmisiä. Teoksen historiattomuus ja yhteiskunnallisen analyysin vähäisyys tekevät siitä helppolukuisen, mutta omasta näkökulmastani myös helposti unohdettavan. Tähän verrattuna esimerkiksi Noora Vallinheimon Perno Mega City oli älyllinen teos, jonka kontekstualisointi teollisuuskaupungin lähihistoriaan tuntui rikkaalta ja loisteliaalta.

En olisi lähestynyt teosta sen nimen enkä kansikuvan perusteella, vaan motiivinani oli nähdä, millainen teos tulee valituksi tuhansien toiveikkaiden käsisten pinosta. Varmasti tämä romaani voi toimia lohtuteoksena vasta eronneille, varsinkin jätetyille, ja voin kuvitella sen määrän sipsejä, suklaata ja siideriä, mitä Prisman ostoskärryihin mahtuu teosta hankittaessa. Kohderyhmällä ei välttämättä ole varaa kuohariin, ainakaan montaa kertaa viikossa.

Kaikenlaiselle kirjallisuudelle on oma hetkensä, eikä Miestä näkyvissä edusta heikointa lukemaani naisviihdettä. Myös Sirkku oppii tutkimaan itseään ja seksuaalisuuttaan parisuhdekeskeisen heteronormatiivisen matriisin reunoilla ja ulkopuolella. Mutta kirjan maailma ei kutsunut minua maagisesti puoleensa, ehkä siksi, että omat kokemukseni parisuhteista ja eroista ovat olleet erilaisia, ja jokaista parisuhdetta ja eroa on leimannut taloudellinen katastrofi, josta tämä teos kertoo siistin, miltei tuskattoman version.

Kolmen polven eheytymistarina

TakanenTeos: Anna Takanen: Sinä olet suruni (Gummerus, 2020)

Suomennos: Leena Vallisaari

Äänikirjan lukija: Elsa Saisio

Minulla on ollut tapana lukea kaikki ruotsinsuomalainen käsiin saamani proosa, vaikka omakohtainen kokemukseni tästä naapurimaan kansanosasta on vähäistä. Kuulin Anna Takasen muistelmateoksesta Sinä olet suruni jo ennen sen julkaisemista, ja eniten siinä kiinnosti Takasen teatteritausta, tarinan dramatisointi. Takanen on Ruotsissa monipuolista uraa tehnyt näyttelijä, dramaturgi ja teatterinjohtaja, joka on tuonut sotalapsien kohtalon teatterien lavalle jo ennen tämän teoksen julkaisua.

Takasen isä Timo lähetettiin Kuorevedeltä Ruotsiin sotalapseksi vuonna 1942 4-vuotiaana. Timo tiesi koko lapsuutensa ajan suomalaisista juuristaan, ja äidin ikävä oli valtava. Äiti Saara ja ruotsalainen sijaisäiti Alma olivat kirjeenvaihdossa, ja pojan tilanteesta käytiin puolikielistä neuvottelua vuosikausia tuntemattomien kirjureiden välityksellä. Timon isä Väinö oli kuollut rintamalla, ja äiti perustanut uuden perheen. Nuorempi veli Leevi jäi asumaan Suomeen äidin luo, ja myöhemmin perheeseen syntyi kolme sisarta. Uusperheellisyys ei ollut helppoa Leevillekään, joka kaipasi veljeään yhtä lailla kuin Timo häntä.

Hallannin maaseudulla Timo kasvoi tiukan kristillisessä kodissa, jossa työkasvatus oli spartalaista. Sijaisvanhemmat päästivät hänet vierailuille Kuorevedelle jo lukioikäisenä, ja matkat vahvistivat häntä henkisesti. Armeijan hän kävi Suomessa, Turun suomenruotsalaisessa prikaatissa, koska sotalapsia ei Ruotsissa kutsuttu kutsuntoihin. Miehen yhteys synnyinmaahan vahvistui siinä vaiheessa, kun hän perusti perheen ruotsalaisen Irenen kanssa. Nuori Anna koki välillä sukulointireissut isänmaahan raskaina, koska niillä ei pahemmin puhuttu sodan jättämistä haavoista, käytiin vain patsastelemassa sadoilla maamerkeillä ja ottamassa kuvia itärajalla. Annan oma kiintymys perheeseen ja sukuun on tarinassa huomionarvoista: vielä 25-vuotiaana pian valmistuvana näyttelijänäkin häntä haluttiin mukaan tunkkaiselle asuntovaunukiertueelle itään.

Anna tutustuu Suomeen välillä myös ilman vanhempiaan. Serkun luona Tampereella tehdään tavallisia nuorten asioita, kelataan VHS-kasetteja, kuunnellaan Lionel Richietä ja opitaan kaupungin punaisesta historiasta. Keski-ikäisenä hän havahtuu lisääntymishaaveisiin, ja matkustaa miehensä Stigin kanssa Helsinkiin hedelmöityshoitoihin. Jostain syystä hänelle on tärkeää löytää suomalainen munasolun luovuttaja, ja samalla hän kokee lapsenteon yrittämisen Suomessa taianomaiseksi. Valitettavasti pari herää toiveeseensa liian myöhään, ja klinikan kirjeet lopulta hautautuvat muiden surujen sekaan.

Teoksen aika-akseli on laaja, ja siinä käydään läpi valtava määrä suruja, joista kaikki eivät liity sotalasten asemaan tai jäyhään suomalaiseen tunneilmaisuun. Sukujen naisilla on vaikeita raskauksia, keskenmenoja ja synnytyksessä kuolleita vauvoja, lipastojen laatikoista löytyy käyttämättömiä vauvanvaatteita. Lapsia rakastetaan ja yritetään kasvattaa kunnon kansalaisiksi kaikin voimin, mutta silti Annaa raivostuttaa isänsä puhumattomuus ja tunteiden panttaaminen. Isän sukupolvelle terapiakulttuuri ei ole tyypillinen tunteiden purkukanava liberaalissa Ruotsissakaan, joten Anna kokee käyvänsä terapiassa kahden edestä.

Sukutarinana Sinä olet suruni on runollinen ja ilmava; siinä ei sukelleta useiden polvien taakse sellaisten esi-isien ja – äitien kohtaloihin, joita Takanen ei henkilökohtaisesti tavannut. Tämä on viisas rajaus, koska kolmen polven draamassa on tarpeeksi materiaalia yhteen teokseen.  Teos on helposti avautuva myös äänikirjana, koska se ei vaadi lukijaltaan suuren historiallisen tietomäärän muistamista.

Takanen kävi isänsä kanssa neuvotteluja kirjoittamisensa strategioista ennen tämän kuolemaa. Isä ei aluksi pitänyt lainkaan siitä, että hänen tarinastaan olisi tehty minkäänlaista draamaa tai painettua teosta. Kuitenkin he olivat Leevi-sedän kanssa Helsingin Kansallisteatterissa katsomassa suomenkielistä versiota omasta tarinastaan. Itse koin, että ainakin tämä kirjallinen versio on tehty suurella pieteetillä ja kunnioituksella, eikä siitä ole löydettävissä mitään skandaalinkäryistä tai sukulaisten välejä potentiaalisesti rikkovaa.

Teos koskettanee eniten niitä, joiden suvuissa on ollut sotalapsia, mutta yksin vieraaseen maahan lähetetyn lapsen tarina on myös ajankohtainen, ja avaa sillan näiden päivien pakolaiskeskusteluihin. Äitienpäivän kirjana se varmasti puhuttelee eniten sellaisia äitejä, jotka ovat kokeneet vastaavia menetyksiä ja pitkiä eroja lapsistaan, mutta suosittelen sitä sotalapsien jälkeläisten lisäksi myös sijaisvanhemmille ja lapsettomuudesta kärsiville.