Lapsikauppaa ostarin takana

Teos: Kate Atkinson: Joka lapsia ja koiria rakastaa (S&S, 2020)

Suomennos: Kaisa Kattelus

Äänikirjan lukija: Antti Virmavirta

Eilen oli puuduttavan yksitoikkoinen päivä virkkaustöiden päättelyn parissa, mutta sainpa tutustua ensi kertaa Kate Atkinsonin Jackson Brodie-dekkarien maailmaan. Atkinsonilta olen lukenut ainakin pari kirjaa aiemmin, mutta teosten maailma on tuntunut hieman liian runsaalta. Näistä dekkareista olen toki kuullut suitsutusta, mutta täytyy myöntää, että ryhdyin niihin siksi, etten löytänyt Ellibsin niukasta äänikirjatarjonnasta muutakaan. Ilman varausta kun sieltä ei tunnu saavan lainattua paljoa muuta kuin Jutta Gustafsbergin koottuja viisauksia.

Luen sarjaa totaalisen väärässä järjestyksessä, mutta se ei haitannut ymmärrystä. Teos sijoittuu Leedsin kaupunkiin, jossa eläkkeelle jäänyt poliisi Tracy on ottanut uuden duunin ostoskeskuksen vartijana. Tracy on rekkalesboksi tituleerattu, hieman kömpelö ja romuluinen noin kuusikymppinen ikisinkku, joka on juuri vapautunut pitkästä vanhempiensa huoltovastuusta. Äitiys on aina ollut hänen suuri haaveensa, vaikka kumppania haaveen tavoittamiseksi ei ole löytynytkään. Poliisina hänen heikko kohtansa on liittynyt lasten kokemiin kauheuksiin, ja liian usein hän löytää itsensä ajattelemasta fasistisia ajatuksia, kun lapsia on pelastettu ilotaloista ja narkkiluolista.

Atkinsonin Leeds on rosoinen, sosiaalisista ongelmista kärsivä kaupunki, jossa vanhoihin tehtaisiin on rakennettu kylpylöitä ja loft-asuntoja keskituloisille. Ympäröivä Yorkshiren maaseutu tarjoaa National Trustin sponsoroimia viikonloppulomia tylsistyneille keski-ikäisille, mutta peuroja pursuavien puuhamaiden ulkopuolella on maailma, jossa lapsen voi ostaa tämän narkomaaniäidiltä sopuhintaan. Tällaisesta tilanteesta Tracy löytää itsensä, kun nelivuotias Courtney tulee naisen elämään.

Romaanissa vieraillaan Tracyn nuoruudessa 70-luvulla, kun tämä on vasta harjoittelemassa poliisin ammattiin. Tuolloin kaltoin kohdeltujen lasten ostaminen oli yleisempää, ja kaupungin sosiaalitoimella oli rooli jälkien peittäjänä. Erityisen ristiriitainen ja herkullinen hahmo oli lastensuojelun sosiaalityöntekijä Linda Pallister, jonka biodynaamisesta vaihtoehtoelämästä Atkinson repii kunnon naurut.

Jackson Brody ilmaantuu kaupunkiin salapoliisina, joka on saanut toimeksiannon uusiseelantilaiselta naisasiakkaalta. Tämä etsii biologisia vanhempiaan Leedsin seudulta, ja poliisi-Tracyn yhteystiedot löytyvät keissin papereista. Brody yrittää tavoittaa Tracyä, mutta tämä on karannut teille tietämättömille banaaneja suurkuluttavan nälkäisen lapsen kanssa.

Brody itse adoptoi kaltoin kohdellun borderterrierin, jonka seurassa elämä tuntuu asteen merkityksellisemmältä. Hän on viettänyt viimeiset puoli vuotta majoittuen persoonattomissa tienvarsien Best Western ja Travelodge-hotelleissa. Koiran kanssa hän päätyy köyhän lapsuutensa ainoan merenrantaloman maisemiin, ja vaihtaa rutiiniaan yöpyen pikkusievässä ja sääntökylttejä viljelevässä bed and breakfastissa. Täällä huoneet pursuavat pelottavia posliininukkeja, jotka tunkevat luiset lonkeronsa Jacksonin uniin.

Kirja tuntui yhtä symbolisesti rikkaalta kuin Atkinsonin aiemmatkin teokset, ja poliittista lähihistoriaa käydään läpi runsaasti. Sen toinen juonen käänne liittyy poliisisarjojen tuotannon maailmaan, ja hieman epäluotettavaksi kertojaksi nousee sarjan kasikymppinen veteraaninäyttelijä Tilly, joka ei alkavan muistisairauden vuoksi enää hallitse kunnolla vuorosanojaan. Eläydyin antaumuksella Tillyn osuuksiin, joiden tajunnanvirran Antti Virmavirta tavoitti lukijana ilmiömäisesti.

Onneksi Ellibsistä löytyi toinenkin vapaa sarjan osa, joten viikonloppuni jatkuu näissä jokseenkin vinksahtaneissa tunnelmissa. Myös sarjan aiemmassa osassa lapsilla ja nuorilla on poikkeuksellisen suuri rooli henkilögalleriassa.

Kirjaa suosittelen varsinkin niille, jotka kokevat väsymystä perusdekkarien maailmassa. Atkinsonilla on takanaan pitkä ura ns. taideproosan luojana, mutta tässä teoksessa hän osoittaa olevansa hyvin kärryillä myös arkisista, yhteiskunnallisista ongelmista ja ilmiöistä. Tekstin tyylilaji on rönsyilevän jutusteleva, ja teos ehkä vaatii tämän vuoksi enemmän keskittymistä kuin vaikka Tukholman saaristoon sijoittuva, lineaarisesti etenevä skandidekkari, mutta vaivannäkö tuntui sen arvoiselta.

Femikrimi – tanskalaista naisenergiaa

Teokset: Sara Blaedel: Uhrilehto (Karisto, 2017, suom. Virpi Vainikainen)

Lone Theils: Noitapoika (Aula & co, 2018, suom. Kari Koski)

Bongasin sanan ”femikrimi” Piki-kirjaston hakusanoissa, ja jäin miettimään genremääritelmän osuvuutta. Onko feminististä dekkarikirjallisuutta kaikki sellaiset teokset, joissa etsivä tai tutkija on nainen ja vieläpä itsenäinen, omilla aivoillaan ajatteleva toimija? Muistan 90-luvulla monien feministiystävieni olleen koukussa amerikkalaisen Sara Paretskyn tuotantoon, ja koska hänestä tehtiin seminaaritöitä naistutkimuksen oppiaineeseen, oletin hänen edustavan feminististä rikoskirjallisuutta. Tämän jälkeen en ole palannut määrittelemään dekkarien feministisyyttä. 

Luin putkeen kaksi tanskalaisteosta, jotka molemmat edustavat suosittua sarjaa. Sara Blaedelin teoksia en ole lukenut aiemmin, ja aloitin Louise Rick-sarjaan tutustumisen sen loppupäästä, teoksesta Uhrilehto. Teoksessa kööpenhaminalainen poliisi palaa kotikonnuilleen Hvalsön kuntaan (Roskilden lähistölle) selvittämään Sune-nimisen teinipojan katoamista. Sunen perhe kuuluu aasanuskoisiin pakanoihin, joita asuu tuolla seudulla poikkeuksellisen paljon. Uskontokunta on toiminut jo pitkään, ja se on saanut virallisen kirkkokunnan nimityksen. Silti siihen liittyy epäilyttäviä piirteitä, kuten poikien aikuisuusriitti, joka on hyvin kaukana rippikoulusta. 

En tiennyt aasanuskosta mitään, vaikka olen asunut Tanskassa ja varmasti tuon uskon edustajia oli ympärilläni jo 1990-luvulla. Siksi kirjan teema oli raikkaan erilainen, vaikka uskonnon harjoittajissa ei ollutkaan kovin sympaattisia tyyppejä. Pikkukunnan hyvä veli-verkostot, sulkeutuneisuus ja elämäntavan läpikotainen epäälyllisyys ahdistivat ehkä enemmän kuin ratkaistavat murhat. Lukukokemuksena teos oli vähän liiankin selkokielinen, mutta uskon tämän olevan sarja, joka saa syvyyttä vain, jos teokset lukee alusta saakka ja oikeassa järjestyksessä. 

Lone Theilsin Nora Sand-sarjaa olen lukenut järjestyksessä, ja sen kolmas osa, Noitapoika, hiipi tehokkaasti ihon alle monestakin syystä. Alussa pidin Nora Sandin seikkailuja liiankin hedonistisena cozy crime-sarjana, jossa kuvattiin Lontoon baarielämää ja deli-kauppoja melkein suuremmalla antaumuksella kuin rikoksia. Sarja on kuitenkin kasvanut volyymiltaan, ja parasta siinä on ollut teemojen variaatio. 

Kolmannessa osassa käsitellään lapsikaappauksia niin Lontoossa kuin kaukana Nigeriassa, ja tähän soppaan sotkettuna ovat Venäjän mafiayhteydet. Nigerialaisjuoni on ahdistava ja erikoinen, käsitelläänhän siinä paikallisten harhaoppisten kirkkojen lisäksi muun muassa albiinolapsiin liittyviä uskomuksia. Kotimaan pinttyneet uskomukset eivät jätä Lontoossakaan asuvia maahanmuuttajia, ja myös korkeasti koulutettuja yliopistotyyppejä pelottaa. 

Tanskalaisen tositeeveetähti Ninetten satumainen palkintoavioliitto venäläisen oligarkki Anton Bugakovin kanssa jopa nauratti kirjan alkuvaiheessa, kun toimittaja-Nora lähetettiin seuraamaan julkkisparin erokriisiä sen sijaan, että hän olisi voinut perehtyä oikeisiin maailmanpoliittisiin kriiseihin, kuten Boko Haramin strategioihin. Kirjassa on pistävää kritiikkiä klikkijournalismin sudenkuopista, ja toimittajien työolosuhteista tilanteessa, jossa jokainen juttu mitataan klikkien määrällä. 

Tissiblondi-Ninetten tarina onneksi alkoi avautua toisella tavalla kuin oletin, ja juoni tuotti yllätyksiä loppuun saakka. Jumalan Lapset-seurakunnan toiminta sai aikaan keskivertoa raaempaa rikollisuutta, eli Noitapoika oli Nora Sand-kirjoista toistaiseksi kammottavin. 

Pohjoismaisista dekkareista olen lukenut tanskalaisia teoksia vähiten, ja varsinkin mieskertojissa on ollut tapauksia, joille en ole lämmennyt lainkaan. Lone Theils on ollut nyt parin vuoden ajan luottokertojani, jonka lukeminen on tuonut hyvän balanssin jännityksen ja rentoutumisen välille. Se, että teokset sijoittuvat osittain Lontooseen, on mielestäni suurta plussaa. Lone Thiels-sarjassa on samaa tenhoa kuin suomalaisen Pekka Hiltusen Studio-sarjassa, joten uskoisin jommankumman fanien ihastuvan myös toiseen. Ja näyttää, että molemmilla sarjoilla on ollut vastaavaa kansainvälistä menestystä. 

Molemmissa lukemissani kirjoissa oli kiinnostavinta uskonlahkon tai kultin maanalaisen toiminnan käsittely, eivätkä aasanuskoisten rituaalit lopulta eronneet kovasti nigerialaisen kristinuskosta vieraantuneen kirkon menojen kanssa. Sandin teos oli astetta jännittävämpi ja innovatiivisempi, mutta Blaedelin teoksessa sukellettiin syvemmälle tanskalaiseen paikalliskulttuuriin.