Albanialainen verensiirto

Teos: Ismael Kadare: Kivisen kaupungin kronikka (Gummerus, 1976)

Suomennos: Kyllikki Villa

Kirjahaaste etenee vimmaisesti, vaikka olen pulassa näiden kirjojen kanssa, joita en aivan vapaasta tahdosta lukemistoihini olisi valinnut. Keskeneräisiä on jo varmaan 10, pari-kolme ovat niin tylsiä tai mauttomia, etten voi haaskata aikaani niiden loppuun saattamiseen – posketonta väkivaltaa, misogyniaa, huonoa kieltä tai muuten junnaavia juonenkäänteitä. Jos tällaista on vielä tiedossa yli 400 sivun formaatissa, aikuisen ihmisen kuuluisi voida sanoa sille ”ei kiitos”, vaikka olisi kuinka jännittävä lukuhaaste menossa.

Harjoittelen nyt siis perääntymistä. Huonoja kirjoja julkaistaan liikaa, ja huonoimmista huonoimmat ovat yleensä tuoreita suomalaisteoksia. Luokatonta kuraa tuutataan ulos myös Ruotsissa ja Britanniassa. Huonoimmista huonoimmat tulevat yleensä julkkiksilta tai puolijulkkiksilta, jotka johtuen kuuluisuudestaan ovat saaneet kustannussopimuksen, vaikka mitään näyttöä kirjallisista lahjoista ei ole.

Indonesia-rasti tökkii pahasti, vaikka siihen lukemani kirja ei ole kaunokirjallisista ansioista heikoimmasta päästä. Tähän väliin kiilasivat sitten nämä itäeurooppalaiset hyllynlämmittimet. Albanialaisen Ismail Kadaren (s. 1936) teos ei ole liian väkivaltainen eikä mauton, ja verrattuna äsken lukemaani ukrainalaisteokseen sen juonikin tuntuu ymmärrettävältä. Kadare eli kotimaassaan Albaniassa maan hallituksen epäsuosiossa aina vuoteen 1990 saakka, jolloin hän pääsi muuttamaan Ranskaan. Hän voitti Man Booker-palkinnon vuonna 2005, ja on myös saanut monia muita, pienempiä kirjallisuuspalkintoja ympäri maailmaa.

Kadare on opiskellut aikanaan kirjallisuutta Maxim Gorki-instituutissa Moskovassa. Jonkunlainen kommunisti hän kai on ollut, mutta samalla suuri totalitarismin kriitikko. Häntä pidetään Albanian Solzenitsyninä, ja hän kirjoittaa enimmäkseen äidinkielellään, mutta myös jonkun verran ranskaksi. Miehen tuotanto on monipuolinen ja laaja, ja lukemani kirja kuuluu aivan tuotannon alkupäähän.

Kivisen kaupungin kronikka (alkuteos v. 1971) kertoo toisesta maailmansodasta lapsen näkökulmasta. Siinä eletään eteläalbanialaisen Girokasterin kaupungissa, joka on rakennettu kivisille, viettäville rinteille. Girokasterissa ei tavallisilla ihmisillä ole vielä sodan alkaessa sähköjä, ja sellaisia maailman ihmeitä kuin silmälaseja pidetään paholaisen merkkeinä. Kaupunkia riivaa taikausko, jota varsinkin fasistiset voimat osaavat käyttää taitavasti hyväkseen. Ihmiset pelkäävät hiusten tai kynnen palojensa joutuvan vääriin käsiin ja lapset etsiskelevät kivisiltä kujilta näistä tehtyjä ”taikapalloja”. Elokuvien lisäksi kaupunkilaisilla ei ole oikein muita hupeja kuin eläinten lahtaamisen seuraaminen teurastamoissa.

Olen aloittanut tämän romaanin kerran aiemminkin ja olin jo masentua ensimmäisen kappaleen aikana. Toisaalta kirjassa on myös huumoria, vaikkakin Kadaren kirjoitustyyli on kuivahko ja toteava. Kirjan poikakertoja tarkkailee maailmaa aidosti lapsen silmin. Vaikka hän osaa jo lukea ja on ehkä ikäisekseen pikkuvanha, hän kyselee hassuja lapsen kysymyksiään läheisiltään. Välillä hänet lähetetään ”virkistymään” äitinsä vanhempien luo maaseudulle, jossa leipä on leveämpää ja jossa pojan isoisä viihdyttää tätä oudoilla turkkilaisilla lukemistoillaan. Poika näkee arabian kirjaimiston ”muurahaisina”, ja ihmettelee isoisänsä kykyä lukea vierasperäistä tekstiä.

Kirjassa on outoja sivuhenkilöitä, kuten siivoushullu täti, joka ei suostu syömään kyläpaikoissa kuin omista astioistaan, hermafrodiiti naapuri, joka otetaan koteihin tekemään ”naisten töitä”, parrakkaita naisia ja lukion opettaja, jonka pakkomielteenä on kissojen tappo biologian tuntien demoja varten. Opettaja jatkaa kissojen jahtaamista myös sen jälkeen, kun koulu suljetaan ja kaupunkilaiset evakuoidaan maalle. Eläinrääkkäys saattaa olla tässä vaikea pala niellä, jos ei osaa suhteuttaa sitä historialliseen kontekstiin. (Samaa angstia luin myös korealaisen Han Kangin Vegetaristiin liittyvistä kommenteista – aika moni on jättänyt sen kesken koiranrääkkäyskohtauksen vuoksi.)

Kirjassa käydään läpi koko sodan historia tavallisten, työväenluokkaisten tai alemman keskiluokan edustajien näkökulmasta. Kovin kummoista patriotismia nämä monen kilpailevan vallan miehittämät kansanmiehet ja -naiset eivät sodan aikana koe. Italialaisiin on maassa totuttu paremmin kuin saksalaisiin, mutta myös italialaisten sotilaiden tapa käyttää naismaisia hajusteita kummastuttaa paikallisia. Oman maalaiset partisaanisissit nähdään sodan lopussa maan vapauttajina, mutta kansan poliittinen lukutaito on kirjavan hataraa. Monia lähinnä kiinnostaa, onko punaviiksinen Iosif Stalin muhammetilainen, ja moni on siinä uskossa, että hän on.

Puolet romaanin tarinasta tapahtuu pommisuojissa ja bunkkereissa, joissa nuori kertoja tarkkailee omituisia aikuisia. Aikuiset näkevät sodan verensiirtona, jonka jokaisen kansan kuuluu läpikäydä neljän-viidenkymmenen vuoden välein. Vereen ja kiveen liittyvien metaforien määrä on teoksessa suuri. Kiinnostavinta teoksessa oli kuvaus pojan 17-vuotiaan tädin karkaamisesta partisaaniksi vuorille, ja oletuksesta sissien villistä seksielämästä. Minulla on kutina, että Kadaren tuotannosta voisi löytyä lisääkin tarinoita tuosta sissitoiminnasta, ei niin poliittisesti korrektissa muodossa.

Verrattuna äsken lukemaani ukrainalaisteokseen tässä romaanissa todella oli vahva naisnäkökulma, ja mummot, äidit ja tädit olivat miehiä tomerampia toimijoita joka suhteessa. Omituiset albanialaiset nimet kutkuttivat kieleni kantoja, kuten tädit Xhemo ja Xhexhua.

Maahaasteessa olen kohdassa 35/196: Albania.

Mainokset

Tuli metsään mies ja lapsi

Teos: Emmanuelle Pirotte: Vielä tänään olemme elossa (Minerva, 2017)

Suomennos: Lauri Holma

Belgialainen kirjallisuus…hm, pitkään päässäni löi tyhjää, kunnes muistin lukeneeni ainakin kahden itseäni nuoremman naiskirjailijan teoksia. Annelies Verbeken Kalanpelastaja on jäänyt mieleen sen oudon teeman ja vinksahtaneen huumorin vuoksi, ja noin vuosi sitten aloitin todellista menestysromaania, Emmanuelle Pirotten teosta Vielä tänään olemme elossa.

En muistaakseni saanut kirjaa loppuun ensi lukemalla, joten tänään luin sen uudestaan. Kirja on tiivis ja suht yksinkertainen juoneltaan: se kertoo saksalaisen vakoojan Mathiaksen ja juutalaistyttö Renéen kohtaamisesta Ardennien vuoristokylässä Ranskan ja Belgian rajalla vuonna 1944. Mathias esittää amerikkalaista sotilasta, kierrellen maalaiskylissä keräämässä tietoa paikallisten lojaaliuksista. Tässä vaiheessa sotaa saksalaiset eivät enää etsi piilotettuja juutalaisia aktiivisesti, eivätkä juutalaiset muutenkaan kuulu Mathiaksen toimenkuvaan.

Pieni tyttö etsii miehestä pelastajaa sen jälkeen, kun hänet on heitetty tien päälle turvattomista piilopaikoista. Hän on majaillut ainakin yhdessä luostarissa, muutamalla maatilalla ja yrittänyt päästä myös pappilaan. Renée ei muista paljoa varhaisista vuosistaan, mutta kantaa mukanaan äitinsä antamaa räsynukkea. Hän uskoo olevansa alun perin muun niminen, mutta Renée (uudestisyntynyt) on ainoa nimi, jonka hän muistaa. Juutalaisuudesta hän ei tiedä paljoa, mutta hänellä on mielikuva koulun käymisestä.

Pirotte on toiselta ammatiltaan elokuvakäsikirjoittaja, ja elokuvallisuus tuntuu myös tämän romaanin asetelmissa. Tarina on pieni, mutta luonnon läsnäolo tuo siihen omalaatuista charmia. Belgialaiset kansanihmiset ovat juurevia, ja monet osoittavat todellista kansalaisrohkeutta ihmisten piilottajina. Paquetin sukutilan kellarissa piilotetaan myös muita kuin juutalaisia, varsinkin lähiseutujen yksinäisiä vanhuksia, jotka eivät pärjää sodan syövereissä omillaan.

Mathias ei ole ilmiselvä ”hyvis”, vaan sekasortoinen hahmo, jonka elämään on mahtunut kirjavia episodeja kahdella mantereella. Hänen elämänsä parhaat vuodet ovat kuluneet Kanadassa, missä hän on työskennellyt ansastajana ja tutustunut syvällisesti cree-intiaanien kulttuuriin. Tämä käänne saattaa tuntua irralliselta, mutta samalla se toi hieman helpotusta muuten raskaaseen juoneen.

Tytön ja miehen epätodennäköinen ystävyys voisi olla imelä teema, mutta Pirotte osaa välttää sentimentaalisuuden sudenkuoppia. Amerikkalaiset sotilashahmot esiintyvät kirjassa suurempina karikatyyreina kuin saksalaiset, eivätkä paikalliset suhtaudu heihin avokätisesti ainakaan aluksi.

Romaani on sujuvaa, jouhevaa luettavaa, mutta uskoisin sen hätkähdyttävän eniten sellaisia lukijoita, jotka tietävät toisesta maailmansodasta suht vähän – ja varsinkin nuoria lukijoita. Minua kirjassa miellyttivät sen muutamat sivupolut, ja kuvaus Mathiaksen elämästä ennen sotaa. Sotakirjana tämä meni samaan kategoriaan kuin John Boynen lapsuusaiheiset teokset – ne ovat koskettavia, mutteivät kuitenkaan käänteentekeviä.

Sodan keskellä teoksen henkilöt onnistuvat löytämään iloa pienistä asioista, kuten Glenn Millerin musiikista, joulukuvaelman harjoittelusta ja tanssimisesta. Maalaisten juhlisssa ei syödä kuin kaurapuuroa, mutta aina jostain löytyy kätkö luumuviinaa. Teoksen vahvin teema on eloonjääminen ja elämänhalu, joka tuntuu päähenkilöistä jopa eläimelliseltä.

Maahaasteessa olen kohdassa 25: Belgia, ja HELMET-haasteessa kuittaan kohdan 18: ”Eurooppalaisen kirjailijan kirjoittama kirja”.

Suurhyökkäys vierashuoneessa

Teos: Jari Järvelä: Kosken kahden puolen (Tammi, 2018)

Äänikirjan lukija: Jon Jon Geitel

Lukuvuoteni 1918-teeman ympärillä on ollut kiireinen, ja olen yrittänyt rajoittaa itseäni viimeisten, vielä lukemattomien teemateosten suhteen, koska tiedän, että ainakin tiedollisesti aihe on nyt omassa päässäni loppuun käsitelty. Henkilökohtaisella tasolla kansalaissota ei osoittaudu dramaattiseksi episodiksi – suvussani oli vain yksi punainen uhri, jonka kohtalosta vaiettiin. Tästä toki haluaisin tietää, mutta noin yleisemmin en muista kysymyksen punikeista ja lahtareista herättäneen suurta juopaa eri suvun haarojeni välillä.

Jos juureni olisivat sattuneet muualle Suomeen, olisi tilanteeni voinut olla hyvinkin samansuuntainen kuin Jari Järvelän romaanissa Kosken kahta puolta. Siinä kahden leirin väliin puristuksiin jäänyt pariskunta, Järvelän vanhemmat, muuttavat 1960-luvulla toiselle puolelle Suomea saadakseen olla rauhassa vanhempiensa ja isovanhempiensa keskinäisiltä kaunoilta. He ovat kotoisin Vammalasta, pitäjästä, joka oli pahasti jakaantunut kosken kahta puolta. Kirjassa perheen siteet kotipuoleen ovat edelleen vahvat, ja pieni Jari viettää kesiään tasapuolisesti molemman mummin luona.

Aino ja Sofia ovat molemmat leskiä, ja hemmetin jääräpäisiä sellaisia. Äidin puolella punaisessa suvussa myös isomummo Johanna on elossa Jarin varhaislapsuudessa – nainen, joka pakotettiin lypsämään sodan jalkoihin jääneitä vieraiden tilojen lehmiä. Ruotsinkielinen Sofia kasvaa Haminan seudulla meren rannalla, eikä sota kohtele hänenkään perhettä silkkihansikkain. Sofia on myös ollut sodan aikana Ainoa vanhempi, ja siksi muistaa tapahtumia tarkemmin kuin Aino. Molemmissa suvuissa muisti on jämähtänyt vuoteen 1918, eivätkä he tunnu muistavan toisen maailmansodan tapahtumia lainkaan yhtä tarkasti.

Nauroin pidäkkeettä kohtaukselle, jossa Sofia-mummo tuo perheelle lahjaksi Mannerheim-taulun, jonka haluaa ripustettavaksi vierashuoneeseen. Näin hän kokee olonsa kodikkaammaksi poikansa luona vieraillessaan, eikä miniän mukaan anoppi enää riisuutuisi muiden miesten kuin Gustavin silmien alla. Kun taas Aino saapuu vieraaksi samaan huoneeseen, kuva herättää suurta kalabaliikkia, ja se on piilotettava kauas tämän silmiltä. Itsekin olen täällä Tampereen puolessa ihmetellyt Mannerheim-taulujen esiintymiä jopa omanikäisten tuttavien kodeissa, ja varsinkin kirpputoreilla. Toki episodi on kliseisin mahdollinen, mutta sopii hyvin teoksen henkeen.

Parasta kirjassa on lapsen maailma, ja 70-lukuun sijoittuvat muistelot, jotka toimisivat hyvin myös ilman kansalaissotateemaa. Järvelä kertoo lapsuutensa kesistä Vammalassa niin elävästi, että olin melkein pakahtua. Varsinkin episodit Sofia-mummin luona kiinnostivat, sillä niissä päästiin ruotsinkielisen porvariston ytimeen. Mummi luki Feminaa ja yritti parhaansa opettaa jälkeläisilleen äidinkieltään. Puutarhassa marjaterttuja laskettiin ruotsiksi, ja kirjassa viitataan myös aikaan, jolloin Vammalassa saattoi vielä käydä jumalanpalveluksissa toisella kotimaisella. Itämaisen maton hapsujen suoristaminen oli moraalinen kysymys, jolle Jarin vanhemmat serkut myös osasivat nauraa.

Pidin varsinkin siitä, että suvun molemman haaran historioille annettiin tasavertainen painoarvo. Sofia on valkoisessa hegemoniassaan vielä astetta kiihkeämpi kuin Aino, eikä historian oppitunneilta säästy kukaan hänen seuraansa päätyvä. Toisaalta teos osoittaa, että sovinto on mahdollista vielä vanhassakin iässä.

Lukemistani tämän vuoden Finlandia-ehdokkaista Kosken kahta puolta on henkilökohtaisin ja intiimein teos, joka vaikutti minuun varsinkin tunnetasolla. Mitään uutta kansalaissodasta en kokenut oppivani, mutta opin jotain Vammalasta, paikkakunnasta, jossa olen jopa muutamia kertoja vieraillut. Vierailu Nälkälänmäen työläisalueella tuntuu melkein pakolliselta rastilta tämän lukukokemuksen jälkeen.

Olen nyt lukenut Finlandia-ehdokkaista kolme kuudesta, ja ilahtunut teemojen erilaisuudesta. Järvelää ja J. Pekka Mäkelää yhdistää romaanin teeman henkilökohtaisuus – molemmat ammentavat ”aineistonsa” oman suvun historiasta, mikä sekä syventää että rajoittaa kirjoittamisen mahdollisuuksia.

Kuuntelin teosta äänikirjana, ja tämäkin kokemus oli harvinaisen hauska. Kosken kahta puolta on hengittävä teksti, joka toimii hyvin ääneen luettuna. Äänikirja ei myöskään ollut nälkävuoden mittainen, joten sille uhrattu aika ei tuntunut tuhlaukselta.

Suosittelen tätä teosta niille, jotka eivät ehdi lukea viimeaikaisista 1918-aiheisista kirjoista kuin yhden. Kirja soveltunee hyvin myös nuorille lukijoille, joilla ei ole omakohtaista muistoa 1970-luvusta. Erityisen ansiokasta kirjassa on kaikenlaisen opettamisen, saarnaamisen ja selittämisen puute, eli historiaa eletään siinä enemmän aistihavaintojen kuin koulumaisen oppimisen tasolla. Tämä voi innostaa jopa sellaista lukijaa, joka normaalisti karttaa historiallisia romaaneja.

Böcker till svenska veckan

frantzTeokset:

Eva Frantz: Kahdeksas neito. (S&S, suom. Ulla Lempinen)

Eva Frantz: Hallonbacken. (S&S, 2018)

Ruotsinkielisyyden juhlaviikkoa on vietetty maassamme monilla foorumeilla, ja se saapuu myös blogiini näin viikonlopun kunniaksi. Svenska dagenia en ehtinyt viettää kuin hengessä, mutta olen lueskellut kahta teosta samalta kirjailijalta, toisen suomeksi, toisen ruotsiksi.

Kahdeksas neito on Anna Glad-dekkarisarjan toinen osa, jossa liikutaan länsiuusimaalaisessa pikkukaupungissa meren rannalla. Tunnelmat ovat jouluisat, ja kirjassa valmistellaan kaikkien aikojen Lucia-juhlaa. Paikkakunnalla on ruotsinkielinen kansanopisto Futurica, joka keskittyy taideaineiden opetukseen. Ennen se on ollut kristillinen opisto, ja välissä ongelmanuorten kuntoutuskeskus. Paikan historiaan liittyy paljon salattua ja pelottavaa, ja varsinkin talvisaikaan puitteet ovat karut.

Anna Glad on vasta eronnut, keski-ikää lähestyvä poliisi, jonka tapaa toimia kollegat pitävät kaoottisena ja homssuisena. Hänen edistymisensä uralla on vaakalaudalla, mutta ura häntä vähemmin kiinnostaa. Privaattielämässä hän tapailee kahta miestä, joista toinen on poliisi ja toinen pelastussukeltaja. Paikallinen deitti asuu rikkaidenrannalla, jonka steriileissä lasitaloissa elävät kaikki pyrkyrit, veronkiertäjät ja teinityttöjen vikittelijät.

Tämä teos oli ehkä asteen vähemmän ”cosy crime”-osastoa kuin edeltäjänsä, mutta dekkariosastolla se kuuluu kevyempään, viihteelliseen päähän. Toki kirjan teema, teinityttöjen hyväksikäyttö ennen ja nyt, oli painava, mutta poliisien yksityiselämä vei juonesta suuren osan. Kielellisesti se on niin helppoa tekstiä, että sen luultavasti voi lukea ruotsiksi vähemmälläkin kielitaidolla. Teos sopii erinomaisesti tähän vuodenaikaan ja joulun odotukseen, eikä vedä lukijaa liian synkkiin vesiin, vaikka meren avannot kutsuvat moneen otteeseen.

Pidin tästä siksi, että kävin juuri ruotsinkielisellä kansanopistolla tuossa maan osassa, ja kuvittelin kirjaa pitkälti sen kokemuksen pohjalta. Uskoisin, että tämä sarja aukeaa paremmin, jos sen lukemisen aloittaa alusta.

frantz IIFrantzin toinen teos, Hallonbacken, on lastenkirja, joka sijoittuu myös Uudellemaalle 1920-luvulla. Siinä tuberkuloosia sairastava helsinkiläinen Stina-tyttö joutuu tuberkuloosiparantolaan maalle. Hallonbacken on  sadunkaltainen, pelottava instituutio, jossa aikuiset ja lapset, rikkaat ja köyhät, ottavat mittaa toisistaan. Stina on köyhän perheen kasvatti, joka on päässyt hoitoon ilmaiseksi koekaniiniksi, ja hänellä on vahva sosiaalinen omatunto. Parantolassa käy myös rikkaita mamselleja, jotka eivät edes ole keuhkotautisia, mutta hoitojen ottaminen on tuohon aikaan jonkunlainen statussymboli.

Teos on suunnattu alakouluikäisille, ja on sekoitus satua ja kauhua. Hoitajilla on erikoisia nimiä, kuten Emerentia ja Petronella, ja sairaalan käytävien salamyhkäisyys tulee iholle. Miksi köyhät lapset eristetään muista potilaista, ja miksi sairaalaan tuodaan sydänsairas Esmeralda, vaikka sairaala on tarkoitettu keuhkopotilaille? Miksi tohtori Hagmanin rouva on mukana tutkimuksissa, vaikka ei olekaan sairaalan henkilökuntaa? Ja mitä he ovatkaan valmiita tekemään lääketieteen edistyksen vuoksi?

Tunnelma kirjassa on kuin 20-luvun lastenkirjoissa, mutta tapahtumissa on julmuutta, jota ei ehkä tuon ajan teoksista löydy. Pidin tavallisen helsinkiläisen elämänmenon kuvauksesta, mutta sairaalan tapahtumien suhteen juoni oli aika mustavalkoinen. Tosin en osaa lukea tätä Stinan ikätoverin eli kahdeksanvuotiaan näkökulmasta, enkä arvioida kauhun sopivuutta tämän päivän lapsen lukijan perspektiivistä. Kielen ja kulttuurin kuvaston puolesta lukija pääsee ainakin aikamatkalle kauteen, jolloin kunnon lapset puettiin mamelukkeihin.

Vuosi 1918 on myös läsnä, mainintana lasten isästä, joka ei koskaan palannut Tampereen taisteluista. Kuuden lapsen yksinhuoltajaperheessä on tarvetta seurakunnan ruokapaketeille. Tämän päivän lapsia kirja opettaa jo paljon yhteiskunnallisista oloista ja tautien tarttuvuudesta ahtaissa hellahuoneissa. Jos lapsesi pitää Anni Swanista, hän luultavasti pitää myös Eva Frantzista.

Tämän kirjan luin sujuvasti ruotsiksi, mutta toivon siitä käännöstä pian. Ruotsinkielisten kirjojen lukemiseni on ollut pitkään jäissä, mutta onnistun edelleen lukemaan yhden tai kaksi teosta toisella kotimaisella vuodessa. Viime aikoina olen lukenut vain suomenruotsalaista kirjallisuutta ruotsiksi, solidaarisuussyistä. Frantzin kieli on sujuvaa yleisruotsia, ei vaikeaa murretta, kuten monissa pohjalaisteoksissa on ollut.

Herra Lewis Hennalan kasarmilla

huomenna kevätTeos: Pasi Pekkola: Huomenna kevät palaa (Otava, 2018)

Vuosi 1918 alkoi olla minun lukemistoissani loppuun taputeltu teema jo alkuvuodesta, mutta on näitä romaaneja silti tipahdellut senkin jälkeen, välillä kieltämättä muun lukemiston puutteessa.

Pasi Pekkolan aiempaan Kiina-aiheiseen romaaniin olin  ihastunut, ja tiesin romaanissa Huomenna kevät palaa olevan myös vahva lapsinäkökulma. Aloitin romaanin lukemisen jo alkusyksystä, mutta sain sen loppuun vasta tällä viikolla. Takkuilu ei ainakaan johtunut kielestä, henkilöhahmoista, eikä juonestakaan, joka oli uskottava, mutta kekseliäs. Ehkä kärsin empatiavajeesta: lasten sota-aiheisia teoksia olen lukenut liikaa varsinkin muista sodista ja muilta mantereilta. Näkökulma ei varsinaisesti muutu, olipa kyseessä Kambodzha, Syyria vaiko Fellmanin pelto.

Teoksessa on kolme kertojaa, Eeva, Eino ja ”Kukkakeppi”-Henrik, jotka ovat kotoisin samasta Villilähteen kylästä Lahden kupeesta. Eeva ja Eino ovat punakaartilaisen lapsia, ja Henrik läheisen kartanon nuorin poika, juuri ja juuri kelpoinen sotimaan. Henrik on jo ennen sotaa lähennellyt teini-ikää lähestyvää Eevaa isäntämiehen elkein; myöhemmin Hennalassa hän ei ole tuntevinaan tyttöä. Henrikistä tulee valkoisten parissa legendaarinen ”Hurja-Henkka”, joka suorittaa punaisten teloituksia konemaisesti ja tunteettomasti, koska käsky käy.

Kukaan näistä nuorista ei selviä sodasta ilman syviä traumoja. Eeva ja Eino otetaan kasvateiksi maatilalle Pohjanmaalle, mutta kumpikaan ei juurru vieraaseen maakuntaan. Eeva lähtee maailmalle, ja Eino kokee olevansa siskonsa hylkäämä. Hänestä tulee naimakauppojen kautta menestynyt liikemies, mutta vierauden kokemus vaimon yltäkylläisyyteen tottuneessa suvussa on vahva. Henrik taas pakenee häpeäänsä Amerikkaan, jossa hän elää ulkopuolisen tarkkailijan yksinäistä elämää suomalaisen yhteisön reunamilla.

Kirjassa on kolme aikatasoa, sodan tapahtumat, 1930-luvun loppu ja 1950-luku, jolloin lapset ovat nelikymppisiä. Vaikka lapsuuden kuvaus oli koskettavaa, pidin enemmän sodan seurausten kuvauksesta. Varsinkin Henrikin New York-kuvaus oli riipivää, koska hän ei päässyt sodan varjoista eroon siirtolaisenakaan. Tuntui, että sinne muuttaneiden muistot olivat kitkerämpiä kuin kotiin jääneiden. Henrikin pakkomielle luontaislääketieteeseen pitää sisällään piilotetun fasismin siemenen, eikä hänen ammatillinen toimintansa Suomessakaan tunnu kestävän päivänvaloa.

Eevan ja hänen ystävänsä Ellenin ystävyydessä oli ripaus Bonniea tai Clydea, tai Thelmaa ja Louisea. Näiden keski-ikäisten orpojen elämänasenne oli harvinaisen dekadentti ja juureton, ja koin kauhua lukiessani Eevan visiiteistä tohtori Koivusen vastaanotolle. Kirja sai minut pohtimaan vaihtoehtohoitojen ja ns. uskomushoitojen historiaa aivan uudesta näkökulmasta, mikä oli yllättävä plussa teoksessa, jonka pääteema oli kansalaissota.

Tässä teoksessa ja äskettäin lukemassani Tapani Heinosen romaanissa Ja satakieli lauloi Fellmanin pellolla oli päällekkäisiä teemoja, ja osittain koin lukevani samaa kirjaa kahdesti. Pekkolan teos on kuitenkin rakenteellisesti helppolukuisempi ja kompaktimpi esitys naisten ja lasten asemasta sodan loppumetreillä.  Lahden kaupungin kasvua ja kehitystä kuvataan myös tarkkapiirteisesti ja lämmöllä. Se oli vetävää kerrontaa myös kaupunkia huonosti tuntevalle lukijalle.

En aina innostu elävistä eläinhahmoista romaaneissa, mutta Einon herra Lewis-kanin läsnäolo lohdutti lohduttomimmissa kohdissa. Satujen ja tarinoiden korjaavasta roolista traumakokemuksissa teos antaa varsin kattavan esityksen. Myös hevosten rooli kasvaa loppua kohti metaforiseksi, ja pidin varsinkin kansikuvan symboliikasta.

Ehkä tämä teos oli vahvempi sisarussuhteen kuvauksena ja puheenvuorona lääketieteen etiikasta kuin sotakirjana. Se miellyttänee varmasti sellaisia lukijoita, jotka ovat enemmän kiinnostuneita sodan psykologisista vaikutuksista kuin itse taisteluista ja toiminnasta.

Lukulistallani vuoden 1918 suhteen on vielä ainakin Jari Järvelän Kosken kahdella puolen, joka näyttää päässeen kuuden Finlandia-finalistin joukkoon tänään. Kai näistä tuoreista kansalaissota-teoksista voisi joku päivä tehdä jonkun vertailevan koosteen, jos virtaa riittää.

Toisinajattelijoita tien päällä

Maan korvessaKauko Röyhkä: Maan korvessa kulkevi (LIKE, 2018)

Vastikään luin taas nettikeskustelua Kauko Röyhkän viimeaikaisista antifeministisistä kannanotoista. Röyhkästä on tullut vanhemmiten mansplainaaja, ja asenne ilmeisesti näkyy jo uusien biisien sanoituksissa. En kuuntele hänen uutta tuotantoaan, enkä näin jaksa ottaa kantaa. Parin hänen viimeisen romaaninsa sen sijaan olen lukenut, ja pitänyt niistä. Harjoittelen kykyä erottaa yksityishenkilö ja kirjailija, ja pohdin myös, olisinko lukenut teosta eri lailla, jos en olisi nähnyt kannessa tekijän nimeä.

Toivottavasti en.

Röyhkän uusin Maan korvessa kulkevi sijoittuu Lapin sodan viimeisiin metreihin, vuoden 1945 sotatalveen, jolloin pohjoisessa oli liikkeellä monenmoista väkeä monenmoisin aikein. Se kertoo kolmesta kulkurista, Pirjosta, Iivarista ja Dieteristä, jotka etsivät ruokaa ja suojaa vaikeissa oloissa. Pirjo ja Iivari ovat vielä lapsia, ja Jehovan todistaja-äitinsä matkaan lähettämiä. Dieter taas on itävaltalainen SS-sotilas, joka katuu joukkoihin liittymistään ja haluaa vain turvaan Ruotsiin, jossa eloon jäämisen mahdollisuudet ovat suuremmat.

Pirjo ja Iivari ovat helsinkiläisiä lapsia, jotka ovat joskus tottuneet leveämpään elämään. Heidän vanhempansa ovat opettajia, jotka ovat luopuneet paljosta löydettyään ”oikean uskon”. Sota ajaa perheen asumaan Siilinjärvelle, missä isä kuolee ja äiti menettää järkensä. Lasten asema on heikko jo ennen matkalle lähtöä, mutta heidät lähetetään etsimään Muoniossa asuvaa enoa jalan.

Kirjan päähenkilöt ovat vahvoja ja onnistuneita kertojia, mutta napisen hieman sivuhenkilöistä. Noin puolessavälissä kirjaan ilmaantuu suomalainen komppania, jonka toimia seurataan kapeasti ja jonka hahmot jäävät ohuiksi. Tämä kerrostuma tuntui päälleliimatulta ja turhalta, enkä ymmärtänyt, miksi se oli ylipäänsä olemassa. Eikö kirjaa voinut kirjoittaa ilman pakollista ”isänmaallista” toimijaa?

Röyhkä tuntuu perehtyneen JT:n historiaan, ja kertoo perheestä, jossa on opetettu sodasta ja isänmaallisuudesta varsin eri tavalla kuin koulussa. 12-vuotiaan Pirjon usko Jehovaan on aukoton, ja maailmankuva täysin teokraattinen. Repussa hän kantaa henkisenä eväänään Kaarlo Hartevan hartauskirjaa, ja uskoo sodan olevan vain pieni koettelemus ennen Harmageddonia. Pieni Iivari on täysin siskonsa armoilla, mutta matkan varrelta löytynyt kullanvärinen täkki suojelee kaksikkoa merkkinä taivaallisesta väliintulosta.

Pidin kirjassa eniten Dieterin muistoista wieniläisestä menneisyydestä, jossa elämä oli natsien kasvavasta ylivallasta huolimatta moniarvoista. Dieter Kölbling on vainotun sosiaalidemokraatin poika, joka on aina saanut leikkiä juutalaisten kanssa. Dieterillä on ikävä kotinsa sallivaa ilmapiiriä, kuivakkaa intellektuelli-isää ja kampurajalkaista äitiä, jotka ovat saaneet suht ”normaalin” pojan vanhoilla päivillään. Poika ei päässyt yliopistoon johtuen isän taustasta, vaan on elättänyt itseään viiniravintolan tarjoilijana. Lapsuudenystävä, juutalainen Eva, palaa kuvioihin rohkeana viettelijättärenä, johon Dieter rakastuu vaarasta huolimatta.

Pysyäkseen hengissä karussa erämaassa karkureiden on käytettävä menneisyyttä henkisenä varantonaan. Lapset pääsevät matkansa aikana useaan kertaan taloihin turvaan, mutta turva ei ole aina turvallista, varsinkaan Pirjolle, jota jo kutsutaan ”Amerikan huoraksi”. Naisten huorittelu on arkipäivää, mitä pohjoisemmaksi kuljetaan. Hurjimpia kuvauksia on Rovaniemen Hotelli Pohjanhovin tyhjeneminen – lapset päätyvät hotelliin yöpymään heidät tieltä pelastaneen, viinaanmenevän pastorin kyydissä. Hotellissa he pääsevät peseytymään kylpyammeessa, ja nauttimaan runsaasta aamiaisesta samalla, kun sen henkilökunta panee pillejä pussiin. Pirjolle hotellissa on synnillinen ulottuvuus, jopa kylpytakkien pehmeydessä ja varsinkin ylellisesti kalustetuissa huoneissa, jollaisiin hyvä todistaja ei koskaan päätyisi.

Röyhkä on valinnut sodan todistajiksi mahdollisimman sivulliset hahmot, joista Jehovan Todistaja-lapset oli varsinkin osuva valinta. Toki he ovat myös aivan tavallisia lapsia, mutta tiettyjen sananvalintojen kautta Pirjo erottautuu massasta ja herättää epäilyksiä. Todistajiin kohdistuva syvä epäluulo ja syrjintä tulee kirjassa lihaksi varsinkin lasten äidin hahmossa. Toisaalta mieleltään sairas nainen, joka oikeasti tarvitsisi hoitoa, saa jatkaa puolialastonta riehumistaan syrjäkylällä, koska kyläläiset luulevat sen kuuluvan osaksi uskoa.

Röyhkä kuvaa onnistuneesti saksalaisten miehityksen laajuutta, ja sen vaikutusta tavallisten ihmisten arkeen. En muistanutkaan, että SS-sotilaita todella oli pohjoisessa 240 000, mikä huikeasti ylitti koko pohjoisen populaation. Elintasoero Saksan, Itävallan ja pohjoisen Suomen välillä on tuolloin ollut valtava, ja SS-miesten tapa kuvata suomalaisten heilojen elinolosuhteita kertoo paljon valtasuhteista.

Itse karkumatkan kuvaus on jännittävää, mutta ennalta-arvattavaa. Toisaalta oli teoksen uskottavuuden kannalta hyväkin asia, että henkilöiden polut kohtasivat vain lyhyesti. Dieterin puolella luontokuvausta on paljon, ja hän oppii tarkkailemaan pohjoisen lintuja niiden oikeilla nimillä.

Pidin tästä sotakirjasta siksi, etten tarvinnut sitä lukiessani ylimääräisiä lähteitä. Teos pysyi hyvin kasassa, ja on lähestyttävä myös kirjailijaa nuoremmille lukijoille. Tosin eniten suosittelisin tätä isänpäivä- tai joululahjaksi vanhemmille miehille – tämä teos on kirjoitettu näkökulmasta, johon he eivät välttämättä ole vielä tutustuneet. Sotakirjaksi teos on ennen kaikkea pasifistinen, ja näyttää siviiliväestön lukuisia kasvoja ja motiiveja.

 

Katto-Kassisen uudet seikkailut

Taivas ilman reunojaTeos: Anne Vuori-Kemilä: Taivas ilman reunoja (Karisto, 2018)

On ilo lukea tuoreita esikoisromaaneja, joiden teemat liippaavat omiani – varsinkin, kun kirja on kirjoitettu näkökulmasta, johon en itse olisi venynyt. Yritän siis tässä Nanowrimo-kuussa viimeistellä kolmatta romaani-ideaani, joka kai liittyy myös mielenterveyteen – kaksi ensimmäistä eivät ole vieläkään saaneet kustantajilta vihreää valoa.

Anne Vuori-Kemilän esikoisteos Taivas ilman reunoja on dekkarigenren reunoilla pyristelevä tarina mielen hajoamisesta ja sen korjaamisesta pienin askelin. Sen päähenkilö on nuori aikuinen, matematiikan opiskelija Kai, jonka perhe hajosi kauan ennen mieltä.

Kain entinen paras ystävä Toni on kuollut, ja poliisit käyvät kuulustelemassa Kaita asiasta, kun hän on hoitojaksolla mielisairaalassa. Kailla olisi muutakin asiaa poliisille osastolla tapahtuvista väärinteoista, mutta kukaan ei ota Kain havaintoja vakavasti, onhan hänellä diagnosoitu psykoosialttius. Kain lääkitystä lisätään, mutta hän yrittää olla jäämättä koukkuun keltaisiin mömmöihin, jotka tainnuttavat suurimman osan potilaista toimintakyvyttömiksi.

Olin kirjan alkumetreillä juonen kanssa hukassa, ja meinasin jättää sen kesken, koska olin mielestäni lukenut jo kymmeniä vastaavia kuvauksia ala-asteella tapahtuvasta koulukiusaamisesta. Onneksi en jättänyt, sillä teos kasvoi mittaansa vasta toisessa puoliskossa. Kirja on surullinen, jopa traaginen perhedraama, mutta eniten se kertoo psykiatrisen sairaalan arjesta.

Aivan samoihin sfääreihin tämä romaani ei yllä kuin vaikka Juha Hurmeen Hullu, mutta myös kerrontatekniikka on tässä erilainen. Kai on vahva minäkertoja, mutta hänen kohtaloaan valotetaan myös hänen läheistensä kautta ja sairaalan ulkopuolella. Kirjassa on takaumia Kain lapsuuteen ja nuoruuteen, ja varsinkin korkeiden paikkojen teema on tarinassa keskeinen. Kain paras lapsuudenmuisto osoittautuu traagiseksi avainkertomukseksi, joka muiden näkökulmasta oli erään episodin loppu. Katto-Kassiseen ei tässä viitata, mutta koin Kain hahmon silti nojaavan tähän satuhahmoon, pääsehän hän sairaalassa käynnin jälkeen jopa kattofirmaan työkokeiluun.

Jotain samaa oli tässä romaanissa ja Riikka Pulkkisen uutuusteoksessa Lasten planeetta, joka käsittelee myös toisena teemanaan nuoruudenaikaista psykoosia. Pulkkisen näkökulma aiheeseen on teoreettisempi ja kliinisempi, kun taas Vuori-Kemilä käsittelee psykoosin hoitoa enemmän potilaan näkökulmasta ruohonjuuritasolta – potilaan, joka ei tunne alan sanastoa kauttaaltaan, eikä ainakaan vielä ole lääkkeiden spesialisti. Tässäkin Kailla on huolehtiva sisar, joka on hommannut veljensä sairaalaan ja joka jatkaa vierellä kulkemista myös sieltä päästyä. Sisarussuhteen kuvaus teoksessa on vahvin ulottuvuus, samoin kuin isäsuhteen Veijoon, joka ei ole ”edes sukua”.

Sivuhenkilöitä, varsinkin osaston hoitajia ja potilaita, teoksessa on runsaasti, mutta kaikilla on juonen kannalta joku funktio. Potilaiden välisiä seksuaalisia tuntemuksia käsitellään rohkeasti, ja varsinkin potilaiden seksuaalinen hyväksikäyttö nousee merkittäväksi sivujuoneksi. Kirjassa tehdään tarkkoja havaintoja ruumiillisuudesta, pukeutumisesta ja hajuista – jossain vaiheessa olin jo jäädä osaston hajumaailman jyräämäksi. Toisaalta pidin siitä, ettei asioita kuvattu poliittisen korrektivismin linssien takaa.

En tiedä kirjailijasta muuta kuin mitä Kariston sivuilla kirjailijaesittelyssä kerrotaan. Hän on breikannut suht kypsässä iässä (s. 1958), ja työskennellyt aiemmin psykiatrisena sairaanhoitajana ja opettajana. Näkökulma kirjassa ei ainakaan ole hoitotyötä ihannoiva, vaan pikemminkin yhteiskuntakriittinen. Olisin veikannut kirjailijalla olleen enemmän taustaa sosiaalityössä kuin sairaanhoidossa. Nuoren miehen sielunelämää Vuori-Kemilä kuvaa aukottoman uskottavasti, myös aikoja, jolloin hän ei kokenut olevansa mieleltään sairas. Ihailen hänen kykyään kirjoittaa esikoisromaanin, johon ei ole todennäköisesti ammennettu paljoakaan hänen omasta elämäntarinastaan.

Kirja on saanut lyhyen hyllyelämänsä aikana huomiota ainakin blogeissa, ja toivon sille lisää näkyvyyttä myös lehtien arvioissa. Luin tätä kuitenkin enemmän perusromaanina kuin dekkarina, ja koen, että sen vahvuudet ovat yhteiskunnallisessa vaikuttamisessa. Tämä varmasti koskettaa monenlaisia lukijoita, eikä ainakaan jää itsehoidollisen terapiakirjallisuuden osastolle. Terapiapuheen vähyys on sen suuri vahvuus, samoin kuntouttavan työtoiminnan kritiikki. Kaikessa karuudessaan tämä romaani onnistuu jakamaan toivoa – ei välttämättä kaikille alan parissa työskenteleville, mutta ainakin kuntoutujille ja heidän omaisilleen.