Valkoisen ylivallan kuolintoreissa

Teos: Peter Godwin: Mukiwa. A White Boy in Africa. (HighBridge, 1998/2019)

Äänikirjan lukija: Peter Godwin

Jos saisin valita yhden matkakohteen maailmalla siitä kertovan kirjallisuuden mukaan, se olisi Zimbabwe. Tuo diktatuurin, talouskriisin ja hallinnollisen katastrofin kurittama valtio tuskin olisi leppoisa lomakohde, mutta silti haluaisin matkustaa sinne tapaamaan tarinankertojia.

Juuri nyt yritän selvittää itselleni joitain Zimbabwen itsenäisyyttä edeltäneen sisällissodan yksityiskohtia, ja kerrottakoon, että se ei ole ollut kovin helppoa, koska tuo sota oli harvinaisen sekava. Materiaalia siitä on kyllä saatavilla, mutta kaikki ei avaudu henkilölle, joka ei ole vieraillut maassa. Kirjoitan juttua ystävistä, jotka ajautuvat tuossa sodassa eri leireihin, yksi on Neuvostoliiton rahoittamissa joukoissa, ja toinen päätyy Mugaben porukoihin.

Maailma kyllä tunnistaa ja muistaa Mugaben hahmon, mutta harva tietää prosessista, joka johti Mugaben nousuun valta-asemaan. Itseä kiinnostaa lähinnä se, mitä tapahtui Mugabea vastustaneille kommunisteille, jotka omalla tahollaan kaavailivat maahan toisenlaista totalitaristista komentoa.

Peter Godwinin (s.1957) Mukiwa ei ole varsinaisesti poliittinen muistelma, vaan se kertoo nuoresta valkoisesta rhodesialaispojasta, joka kasvaa keskiluokkaisessa perheessä lähellä Umtalin kaupunkia ja Mosambikin rajaa. Tarina alkaa vuodesta 1964 ja jatkuu 70-luvun loppuun, jolloin Peter joutuu armeijan palvelukseen jo alaikäisenä.

Yksi nuoren Peterin lapsuuden traumoista liittyi naapurin miehen, köyhän suurperheen isän Oop Peterin murha, josta epäiltiin monia kylän mustia miehiä. Tämä johti oikeusdraamaan, jossa Peterin äidillä oli keskeinen rooli todistajana. Kaikkia perheen palveluskuntaan kuuluneita epäiltiin, ja he joutuivat kuulusteltavaksi myös sukulaistensa toimista. Tuomiolle joutui musta kolmikko, joista yksi selvisi hengissä, koska hänen äitinsä ei pystynyt tarkentamaan nuoren miehen syntymäaikaa.

Rhodesia oli todella kummallinen valtio, jonka kehitys oli erilainen verrattuna Etelä-Afrikkaan. Kahden umpirasistisen valtion lait olivat erilaisia, ja Rhodesiassa valtaa piti Ian Smith, konservatiivinen skotti, jonka suosio valkoisten parissa johtui toisen maailmansodan sankaruudesta. Rhodesiassa mustien ja valkoisten suhteet olivat mahdollisesti läheisempiä kuin Etelä-Afrikassa, mutta mustilla ei ollut sielläkään kansalaisoikeuksia. Tästä huolimatta heillä oli paremmat asumisolot ja terveydenhuolto kuin mustilla Etelä-Afrikassa, ja tämä johti myös siihen, että ihmiset onnistuivat vaatimaan oikeuksiaan pontevammin kuin Etelä-Afrikassa.

Tämän kirjan perhe on poliittisilta mielipiteiltään liberaaleja, eivätkä Peterin vanhemmat kannata Ian Smithin linjaa. Maahan on syntynyt vapaamielisempi valkoisten puolue, joka kannattaa mustien täysiä poliittisia oikeuksia. Muuten maahan pesii 70-luvun aikana yleinen tappiomieliala, ja suuri osa valkoisista perheistä on valmistautunut muuttamaan muualle lyhyessä varoitusajassa. Kaikilla ei kuitenkaan ole mitään paikkaa, jonne palata, ja osa kokee Rhodesian olevansa heidän ainoa kotimaansa.

Tämän teoksen perhe oli yllättävän sympaattinen, joten päähenkilön tilanteeseen oli helppo samastua. Kiinnostavaa oli varsinkin kertojan äidin työn kuvaus, sillä hän oli maaseudun päivystävä lääkäri, joka oli paljon tekemissä mustan väestön kanssa. Kaikki perheen mustat yhteistyökumppanit eivät kuulu palveluskuntaan, vaan he kohtaavat myös mustia poliiseja, opettajia ja muita keskiluokan edustajia. Myös Peter itse päätyy opettamaan mustien alakoulun luokkaa osana lukion opetusohjelmaa.

Paikoitellen tarina on humoristisen hyväntuulinen, vaikka tässä eletään todellisuudessa, jossa ihmisten on nukuttava aseiden keskellä, ja meininki on varsin punaniskaista. Loppua kohti Peter joutuu hankaukseen ”omiensa” parissa, koska häntä pidetään mustien kanssa veljeilijänä ja näin mahdollisena maanpetturina.

Rhodesian brittitaustaisista valkoisista jäi vaikutelma, että monilla sinne muuttaneilla oli melko matala koulutustausta, ja siitä johtuva heikko itsetunto tai epäilevä suhtautuminen kaikkea kirjasivistystä kohtaan. Toki tässä kuvataan eri vaiheessa maahan muuttaneita, ja näiden ryhmien välillä oli selviä statuseroja. Sain vaikutelman, että kirjailijan vanhemmat olivat muuttaneet maahan Englannista työn perässä, eli heillä ei ollut tunneperäistä suhdetta viljelysmaahan ja kolonialismin muistoihin. Tavallaan heitä ei pidetty vielä täysin paikallisina, kun taas joissakin suvuissa maata oli viljelty 1800-luvulta saakka.

Tämä kertomus keskittyy pitkälti paikallisen yhteisön kuvaukseen, ei niin paljoa perheen sisäisiin jännitteisiin. Vertasin tätä tarinaa Alexandra Fullerin omaelämäkerralliseen kirjasarjaan, joka on saanut bestsellerin aseman Yhdysvalloissa. Fullerin kirjat kertovat täysin erityyppisestä brittiperheestä, joka on aidosti eksentrinen ja myös dysfunktionaalinen. Olen lukenut kolme osaa tätä sarjaa, ja se tuntuu jo niin kotoisalta, että kaipaan sen henkilöitä. Huomaan nyt, että saatan viimeinen osa on minulta vielä lukematta.

Tämä teos tuntui todella monipuoliselta ja kattavalta kertomukselta, jossa kertoja joutuu nuorena todistamaan raskasta vallanvaihtoprosessia. Tilanne uudessa maassa Zimbabwessa ei ole myöhemmin yhtään helpompi, vaan silmittömän tappamisen toimintamalli periytyy uusille hallitsijoille. Godwin palaa Zimbabween toimittajana 80-90-luvuilla, mutta tämä teos keskittyy Rhodesian valtion vaiheeseen, ja elämään maassa, joka oli jatkuvassa kauppasaarrossa, boikottien ja moraalisen paheksunnan kohteena.

Kaukana siintää Havukka-aho

Teos: Veikko Huovinen: Muina miehinä. Kirjailijan muistelmia. (WSOY, 2001)

Äänikirjan lukija: Kari Paju

Etsin kuumeisesti nopeaan taustoituksen tarpeeseen kirjallisuutta Kuhmon korpipitäjästä, enkä oikein löytänyt mitään uutta, tai ainakaan sellaista teosta, joka olisi auttanut minua tehtävässäni. Huomaan, että olen viime vuosina lukenut melkein kaikki Kainuuseen sijoittuvat romaanit, elleivät ne ole erä- tai sotakirjallisuutta.

Päädyin sitten kuuntelemaan Veikko Huovisen (1927-2009) muistelmia, koska hänen tunnetuin teoksensa Havukka-ahon ajattelija (1952) sai inspiraationsa ajalta, jolloin Huovinen oli tekemässä metsänhoidon työharjoittelua Kuhmossa Lentiiran kylän korpialueilla. Teos on puhdasta fiktiota, mutta sen lempeä huumori perustuu kitkaan kansanihmisten ja Metsähallituksen oppineiden herrojen välillä. Huovinen itse oli Metsähallituksen virkamiehen poika, joka kasvoi Sotkamossa valtion omistamassa virkatalossa.

Kirjailija itse seurasi isänsä ja setänsä jalanjälkiä, ja opiskeli myös metsänhoitajaksi Helsingin yliopistossa. Huovisen sukujuuret olivat Kuopiossa ja Mikkelissä, mutta hänen vanhempansa olivat valinneet Kainuun korvet asuinpaikakseen. Huovinen kävi oppikoulua ja lukion Kajaanissa, ja asui tuolloin kortteeria useammassa paikallisessa taloudessa.

Teos kuvaa suht porvarillista lapsuutta ja nuoruutta, jossa ei ainakaan eletä materiaalisessa puutteessa. Veikon vanhemmat ovat maanläheisiä, mutta silti heillä on elämäntapa, joka ei ole tyypillistä Nälkämaan maisemissa. Virka-asunnon huonekalut on tilattu Askosta, ja 30-luvun lapsuuteen kuuluu tässä leikkikaluja, sarjakuvia ja karamelleja.

Huovinen oli varhaiskypsä lapsi, joka oppi lukemaan varhain, ja tarkkaili maailmaa pitkälti tuon ajan poikakirjojen kautta. Kasvuympäristö oli kuitenkin sellainen, ettei siellä kirjaviisas lapsi voinut kokonaan hautautua sisätiloihin. Huovinen oppi löytämään metsien tuottaman mielenrauhan jo lapsena, eikä hän koskaan luopunut metsäläisen identiteetistään.

Kirjailijana hän breikkasi vuonna 1950 novellikokoelmallaan Hirri, ja pian tämän jälkeen kriitikot keksivät termin kainuismi, mikä viittasi tendenssiin, jossa korpien elämäntapaa ihannoidaan äärimmäisyyksiin, ja modernismin keinoja pyritään välttämään. Huovinen sai toki myös loistavia kritiikkejä teoksistaan, mutta Helsingin kulttuurieliitin näkökulmasta kirjojen saamassa valtavassa kansansuosiossa oli jotain epäilyttävää.

Tässä blogissa olen jo kahlannut läpi Huovisen tuotantoa jonkun verran, mutta huomaan, että olen lukenut enemmän niitä tunnetuimpia luontoaiheisia teoksia kuin poliittista satiiria. Huovisen parodiat Hitleristä ja Stalinista ovat jääneet vähemmälle huomiolle, mutta ehkä niissä ei ollut vastaavaa klassikon ainesta kuin vaikka Hamstereissa (1957) tai Lampaansyöjissä (1970).

Ehkä arvokkainta tässä teoksessa on 70-luvun aatteellisen mielenmaiseman ristivalotus. Huovinen kun kuuluu niihin kirjailijoihin, jotka on lähes mahdotonta lokeroida mihinkään poliittiseen leiriin. Hänelle vaikeinta aikaa tuntui olevan juuri taistolaisuuden kausi, jolloin kulttuurielämää vaivasi tietynlainen pyrkimys oikeaoppisuuteen. Toki jotain voi päätellä hänen kontribuutioistaan sellaisiin lehtiin kuin Suomen Kuvalehti, mutta perinteinen oikeisto/vasemmisto-jaottelu ei oikein sovi tämän kirjailijan maailmaan.

Jos nyt seuraavaa Huovis-rastia hänen tuotannossaan etsin, niin ehkä se olisi Joe-setä (1988). Tämä lienee jäänyt vielä enemmän paitsioon kuin Hitleristä kertova Veitikka (1971), mutta sillä voisi olla jotain kaikupohjaa tässä päivässä.

Hengenvaarallisia viritelmiä

Teos: Joonatan Tola: Hullut ihanat linnut (Otava, 2023)

Äänikirjan lukija: Ilkka Villi

Viime vuonna ilahduin kovasti Joonatan Tolan esikoisromaanista Punainen planeetta, ja tämä vuosi on startannut lupaavasti sarjan jatko-osaa odotellessa. Hullut ihanat linnut siis kertoo värikkäästä perheestä, joka asuu 1980-90-lukujen taitteessa Pohjois-Karjalassa. Teos starttaa Joensuusta, mutta perheen karavaani kulkee myöhemmin lähipitäjiin, jotka ehkä nykyään kuntaliitosten jälkeen kuuluvat taas Joensuuhun.

Perheen isä, kuvataiteilija-Mikko on vastikään kuollut ja jättänyt jälkeensä vinon pinon maksamattomia laskuja. Isä on tilaillut maniapäissään uskomattomia taidetarvikkeita ulkomailta, eikä lasten äiti jaksa hoitaa kuolinpesän sotkuja.

Äiti on juuri joutunut pyörätuoliin, ja hänellä epäillään olevan aggressiivinen MS-taudin muoto. Diagnoosi osoittautuu vääräksi, ja hoito tuntuu muutenkin varsin leväperäiseltä. Perhettä valmistellaan äidin kunnon nopeaan romahtamiseen, mutta sosiaalitoimessa ainoa varteenotettava neuvo äidille on hankkia talouteen uusi mies ja vähän äkkiä. Vain hankkimalla puolison äiti voisi välttää neljän lapsensa huostaanoton, näin hänen annetaan ymmärtää rivien välistä.

Yhteiskunnan tukitoimet ovat tuon maailman ajassa täysin riittämättömät suurperheen tarpeisiin. Heillä käy kerran viikossa kodinhoitaja auttamassa arjen askareissa, mutta de facto taloutta pyörittävät kuusivuotiaan Joonatanin isosiskot, joista vanhempi saa tilintarkastajan tittelin.

Sydämeni muljahteli eniten lukiessani äidin ja poikien välisestä kommunikaatiosta silloin, kun he viettivät aikaa kotona keskenään isosiskojen ollessa koulussa. Asunnossa oli tuolloin hengenvaarallisia viritelmiä, kuten sähkökirjoituskone, jonka äiti halusi päiväksi kylpyammeeseen kiikkerälle alustalle. Hän vietti päiviä ammeessa kirjoittamalla romaanin käsikirjoitusta viimeisillä voimillaan. Sama viritelmä kulki mukanaan vielä laitokseen, jonne koko perhe evakuoitiin Joensuun-kodista, mutta äitiä ei voitu pitää kauaa tuossa paikassa, koska hänen sisällä tupakointia pidettiin paloturvallisuusriskinä.

Olen tietoinen siitä, että joillekin lukijoille tämä perhe-elämän kuvaus voi olla liikaa. Tyylilaji on inhorealismin sijaan karnevalistinen, eikä esimerkiksi päihteiden käyttö ole tarinan keskiössä, vaikka lasten äidillä on viranomaisia hämätäkseen kekseliäitä alkoholin piilottamiskeinoja. Äidin juominen pysyy kuitenkin jossain säällisyyden raameissa, kun taas hänen uudet elämän kolhimat miesehdokkaansa juovat avoimemmin.

Jotain hilpeyttä herätti myös kuvaus perhekodista, jonne lapsilauma päätyy myöhemmin pysyvämpään sijoitukseen. Kylä on omituisen uskonlahkon valloittama, vaikka perhekodin pitäjät eivät kuulu tuohon lahkoon. Suurperheellisyys elämäntyylinä on kuitenkin tarttunut heihin, ja he kasvattavat mielellään myös monilapsisten naapureiden vähäiselle huomiolle jääneitä lapsia. Myöhemmin perhekodin vanhemmat ovat edelleen mukana nuorten elämässä, ja kasvatusisä tulee aina auttamaan heitä muutoissa ikivanhalla pakullaan, joka on nähnyt ja kokenut kaiken.

Taiteellisesta näkökulmasta teksti on monipolvista, ja paikoitellen vaativaakin, koska se kuvaa alle kouluikäisten maailmaa ja heidän puheenparttaan. Kuusivuotiaalla Jontulla on puhevika, vaikka hän on muuten ikäistään kypsempi. Tyylilaji ei tule yllätyksenä niille, jotka ovat lukeneet Punaisen planeetan, ja nämä teokset muodostavat saumattoman kokonaisuuden. Suosittelen kuitenkin niiden lukemista niin, että väliin jää hengähdystauko. Teosten murheiden määrä on sen verran suuri, että lukukokemusta on hyvä annostella pienempiin osiin.

Tarkka lukija voi löytää tekstistä joitain anakronismeja, eli ajallisia epätarkkuuksia, jotka eivät varsinaisesti häiritse, vaan pikemminkin naurattavat. En esimerkiksi pitänyt kovin uskottavana, että päähenkilön teini-ikää lähestyvä sisko olisi tuohon aikaan käyttänyt nälän näkemisestä termiä holomodor, vaikka teoriassa se olisi voinut olla mahdollista.

Aistin tekstistä silti hillitöntä kirjoittamisen iloa, joka tuntui myös perinnölliseltä, vaikka tuoreena vanhempana aikuinen Jonttu edustaa toista ääripäätä, eli neuroottista varovaisuutta ja katastrofivalmiutta. Omaan tulevaan kasvatustyyliinsä hän suhtautuu leveällä itseironialla.

Veikkaan tällekin teokselle yhtä suurta menestystä kuin esikoiselle. Jotain kirjan suosiosta kertoo myös se, että Punaisen planeetan arvioni on ollut läpi kuluneen vuoden blogini luetuin teksti.

Erään äidin ääriratkaisu

Teos: Maria Mustranta: Äidin tehtävä (WSOY, 2022)

Äänikirjan lukija: Hannamari Nikander

En tiedä, olenko ollenkaan sopivissa fiiliksissä lukemaan vaikeasta äitiydestä kertovia psykologisia trillereitä, kun mieleni edelleen seilaa Aasian vuorilla toisenlaisissa seikkailuissa. Mutta Maria Mustrannan uusi romaani Äidin tehtävä kuulosti lupaavalta juuri psykologisesta näkökulmasta. Olen lukenut häneltä myös esikoisteoksen, josta en enää muista paljoa, mutta tämä johtunee siitä, että olen lukenut tämäntyyppistä kirjallisuutta liikaa.

Tästä teoksesta tuli jo varhaisessa vaiheessa mieleen Annika Idström ja ”pahan koulukunta”. Toki teos sijoittuu nykyaikaan ja kertoo oman aikamme pahasta eri käsittein kuin 80-luvulla, mutta sen lapsissa, Pyryssä ja Rafaelissa, on jotain yhteistä Idströmin teosten lasten kanssa. Tämä on minusta hienoa, sillä erityislasten kuvaus on pitkään junnannut tietynlaisessa terapiapuheessa.

Romaanissa noin kolmikymppinen Laura on muuttanut Keski-Suomesta Helsinkiin poikansa Pyryn kanssa. Pyry on 9-vuotias erityistä tukea kaipaava lapsi, jonka väkivaltaiset purkaukset koulussa aiheuttavat toimenpiteitä. Hänellä ei ole ollut paljoa kavereita uudessa kaupungissa ennen kuin hän kohtaa Rafaelin koulun pihalla. Pojat tunnistavat toisissaan yhteisen kapinallisen juonen, ja ystävystyvät nopeasti.

Myös yksinäinen Laura saa Rafaelin äidistä Mirellasta ystävän vastoin yhteiskunnan odotuksia. Mirella on varakkaan poliitikon vaimo, daiquiri-drinksuja lipittelevä vanhan rahan perijätär, joka mielellään ottaa nuoremman naisen ja tämän pojan suojateikseen. Lauran elämä taas on niukkaa yksinhuoltajan peruskauraa, johon ei helposti mahdu huvilalomat Toscanassa. Tällaisille hän kuitenkin pääsee uusien ystävien avokätisesti kustantamana.

Lauran menneisyyteen ennen Pyryn syntymää mahtuu synkkiä salaisuuksia, ja muutenkin hän joutuu sinnittelemään ilman merkittävää turvaverkkoa. Vanhempana hän joutuu varomaan kaikkea ja kaikkia, eikä hän pysty haastamaan koulun opettajia tai psykiatrian ja lastensuojelun ammattilaisia samalla tavalla kuin arrogantti, itsevarma Mirella.

Kirjasta ei kannata tietää liikaa ennen siihen tarttumista, joten jätän juonipaljastukset tähän. Romaania voi lukea niin psykologisena trillerinä kuin nykypäivä yhteiskunnallisena läpileikkauksena. Erityisen ansiokasta teoksessa on Mustrannan kyky näyttää selviä epäkohtia ilman kaikkitietävää saarnaamisen makua. Kohtasinkin kirjassa loistavana esimerkkinä kirjoittajakoulussa oppimani moton: ”show, do not tell.”

Vaikka teoksen tematiikka on raskas, lukija voi löytää sen hahmoista ja kielestä myös taiteellista inspiraatiota. Mustrannan kieli on nyansoitua, ja hän osaa taitavasti jonglöörata sivistyneen ja arkisen rekisterin välillä. Varsinkin Mirellan hahmo oli kiehtova yhdistelmä yläluokkaista snobia ja boheemia oman polun kulkijaa.

Olen kirjoittanut tätä arviota viime vuoden tammikuussa, mutta se on jäänyt kesken. Eilen sain osallistua lukupiiriin täällä Jyväskylän Kirjailijatalolla, jossa Mustranta oli puhumassa teoksestaan. Saatan siis vielä kirjoittaa toisen postauksen noista keskusteluista, jotka syvensivät ymmärrystäni teoksesta ja sen laajemmasta aihepiiristä.

Uusi vierailu Säteen kolhoosissa

Teos: Vieno Zlobina: Their Ideals Were Crushed (Siirtolaisuusinstituutti, 2017)

Oma kirjoitusprokkikseni on jämähtänyt jonnekin Petroskoihin johtavalle tielle. Olen kirjoittanut Tuulasta, nuoresta toimittajasta, joka kohtaa Stalinin vainoista selviytyneitä naisia 1970-luvulla. Yksi naisista on Valentina, joka päätyy asumaan Tampereelle vanhoilla päivillään. Valentina oli aiemman romaanitekeleeni päähenkilöitä, eli tunnen hänet hahmona jo perinpohjaisesti. Tuulaan tutustuminen on ollut takkuisempaa, koska hän on varsin ristiriitainen persoona. Kävelevä aikapommi.

Viime vuosikymmenellä olen lukenut kaiken mahdollisen suomen- ja englanninkielisen materiaalin Petroskoin amerikansuomalaisista. En muista, olenko lukenut tämän Vieno Zlobinan (1919-2020) teoksen, mutta toisen vastaavan teoksen muistan, jossa päähenkilö oli yhtä lailla lapsena Neuvostoliittoon muuttanut henkilö. Tämä taisi olla Mayme Sevanderin (1923-2003) They Took my Father.

Vienon elämänkaari näyttäisi jo graafisena esityksenä huikealta. Hän muutti vanhempiensa kanssa Aunuksen lähelle Säde-kolhoosiin 7-vuotiaana Kanadasta, kävi oppikoulua ja yliopistoa Petroskoissa, tuli sodan aikana evakuoiduksi Kazakstaniin, ja palasi tekemään elämäntyötään Petroskoihin yliopiston kielitieteiden opettajana ja tutkijana. Vuonna 1965 hän siirtyi viettämään eläkepäiviään Viroon. Vuonna 1989 hän pääsi käymään Suomessa ensi kertaa elämässään, ja sieltä hän muutti takaisin Kanadaan 70-vuotiaana. Kanadasta hän on siirtynyt takaisin Viroon lapsenlapsen hoiviin 95-vuotiaana.

Tämä muistelmateos on varsin maltillinen esitys lapsuudesta ja nuoruudesta totalitaristisessa maassa. Valtaosa tekstistä kuvaa arkisia oloja Säteen kokeilutilalla, ja vasta loppuosassa päästään perheen tragediaan, eli Vienon isän katoamiseen vankileirien saaristoon. Eelis ja Emma Ahokas olivat Säteen kolhoosin vastuunkantajia, jotka olivat muuttaneet Neuvostoliittoon jo siinä vaiheessa, kun kolhoosin peltoja raivattiin ensi käyttöön. Eelis vietiin leireille, ja oletettavasti hän kuoli siellä jo vuonna 1938, mutta omaiset saivat tapahtuneesta tekaistuja kuolintodistuksia. Emma-äiti koki myös kovia Stalinin vainojen aikaan, mutta hän eli vanhaksi, ja päätyi elämään vanhoilla päivillään ainoan tyttärensä luona Petroskoissa.

Zlobina muistaa kolhoosin elämänkaaren iloineen ja suruineen, tähtihetkineen ja pohjakosketuksineen. Ensimmäiset vuodet tilalla olivat toiveikkaita, mutta ahdinkoon ajauduttiin jo vuonna 1935, jolloin kolhoosin nimi vaihdettiin Papaniniksi venäläistämistoimenpiteiden imussa. Tämän jälkeen tilan tuottavuus romahti dramaattisesti, ja ovia alettiin kolkutella pelottavalla tavalla öiseen aikaan.

Kyseessä ei kuitenkaan ole ns. rankka kirja. Esimerkiksi Antti Tuurin Ikitie on huomattavasti dramaattisempi kertomus saman kolhoosin elämänkaaresta. Zlobina oli kirjoittajatyyppinä tutkija, joka nojasi paljon faktoihin, tilastoihin ja numeroihin. Tämä ei tarkoita, että tarinasta puuttuisi tunnetta, mutta kirjan kertoja kuvaa mieluummin ulkoisia tapahtumia kuin syvällistä sisäistä mielenmaisemaa.

Amerikansuomalaisten sopeutumisesta uuteen kulttuuriin teos tarjoaa monipuolisen kuvan. Uudisraivaajien tyttärenä pieni Vieno joutui sopeutumaan uuden maan niukkuuteen suht nopeasti, ja varmasti myös unohtamaan synnyinmaansa Kanadan käytäntöjä. Kirja antaa vaikutelman, että monille muille myöhemmin tulleille amerikansuomalaisille sopeutuminen oli vaikeampaa. Uusilla tulokkailla oli myös hienoja, massasta erottuvia vaatteita, joita paikalliset kadehtivat. Heidän oli myös mahdollista asioida omissa liikkeissään, joissa valikoima oli runsaampaa kuin paikallisissa kaupoissa.

Luin teosta pikaisesti etsien siitä tiettyjä Petroskoihin liittyviä asioita. Skippasin kolhoosin tuotantolukuihin ja karjanhoitoon liittyvät osuudet, jotka eivät tällä kertaa kiinnostaneet. Löysin tästä jotain uutta pontta luomaani Valentinan hahmoon, eli tulin vakuuttuneeksi siitä, että ”more is more”. Valentinasta ei ole tulossa amerikansuomalaista hahmoa, mutta hänenkin tarinaansa saattaa tulla hieman lisää kierroksia.

Koulukiusaamisen laajasta panoraamasta

Teos: Iida Rauma: Hävitys (Siltala, 2022)

Äänikirjan lukija: Karoliina Niskanen

Täytyy myöntää, että Iida Rauman uusin teos olisi saattanut jäädä minulta lukematta ilman tämän viikon uutista hänen Finlandia-voitostaan. Olen kyllä lukenut tämän lahjakkaan nuoren kirjailijan teoksia aiemmin, ja pitänyt niistä, mutta Hävityksen tematiikka tuntui minusta vähän liian raskaalta. Tai pikemminkin tuntui, ettei omassa elämässäni ole nyt oikea aika käsitellä joitain ikävämpiä koulumuistoja.

Toki tämän kirjan aika-akseli on eri kuin omat muistoni 1980-luvulta, ja siinä esiintyvät diskurssit kiusaamisesta ovat erilaisia. Eli en päätynyt peilaamaan omia koulumuistojani paljoakaan tämän romaanin maailmaan.

Romaanin päähenkilö on nuorehko peruskoulun historian opettaja A, joka on kotoisin Kaarinasta ja kärsii epämääräisistä ahdistusoireista. Hän on ollut lapsena ja nuorena koulukiusaamisen uhri, mutta niin on ollut moni muukin rankan oloisessa lähiökoulussa. Noin kolmikymppisenä A. joutuu kohtaamaan menneisyytensä varjot, jotka kummittelevat myös hänen työssään opettajana.

A. elää edelleen puolittaista opiskelijaelämää Turun ylioppilaskylässä, vaikka käy koulussa palkkatöissä. Hänelle itselleen on jonkinlainen mysteerio, kuinka hän on päätynyt töihin koulumaailmaan, sillä hän koki itsensä todelliseksi outolinnuksi jo pedagogisissa opinnoissa. Mutta ehkä hänessä elää pieni maailmanpelastaja, joka haluaa vaikuttaa tulevien polvien koulussa viihtymiseen.

A. on naisia rakastava nainen, jonka oman identiteetin löytämisen polku ei ole ollut helppo. Hänellä on huolehtiva naisystävä Henriikka, jonka kanssa hän ei kuitenkaan asu yhdessä. Teos ei kuitenkaan keskity A:n parisuhteeseen, vaan lesbouden teemaa käsitellään yleisemmällä tasolla.

A: lla on jonkun sortin fiksaatio luokkakaveristaan Irasta, jonka vaiheita hän seuraa tiiviisti netissä. Irasta on tullut kirjailija, mutta ei kovin menestynyt sellainen. Ira on ollut välillä ystävä, välillä julma kiusaaja, mutta enemmän kiusattu. Tyttöjen porukassa on ollut paljon väkivaltaisia leikkejä. Ja moni on aloittanut seksuaalisen etsinnän kovin nuorena.

Kaarina on synkistelevä paikkakunta, jossa nuoret pukeutuvat lähinnä mustan ja harmaan turvasävyihin. Värien käyttöön liittyy suuria riskejä, sillä silloin voi tulla väärällä tavalla nähdyksi. Erilaisuuden sietokyky on tässä kouluyhteisössä lähes olematonta. A. on ”vitun ruma hippi”, jonka kirkkaanpunainen farkkutakki on liikaa käytävän huutelijoille.

Yksi romaanin suuri merkityskeskittymä on kuudennen luokan leirikoulu Viron Hiidenmaalle. Tätä retkeä valmistellaan koulussa pitkään, ja sen aikana tiivistyvät tietyt vahingolliset roolimallit ja kuviot.

Välillä Rauma vertaa A:n koulukokemuksia Pariisin Salpetrieres-mielisairaalan ihmiskokeisiin, joita tehtiin alempien yhteiskuntaluokkien naisille. Itse olen lukenut näistä surullisenkuuluisista kokeista monista akateemisista lähteistä, joten pysyin melko hyvin tässä historiallisessa sivupolussa mukana. Mutta voisin kuvitella, että tuo ulottuvuus romaanissa voi lukijasta tuntua tässä laajassa ja koukeroisessa teoksessa kaukaa haetulta tai raskaalta.

Turun alueen historiaa kirjassa käydään läpi ansiokkaasti. Ehkä nämä kerrokselliset historialliset havainnot monelta vuosisadalta nostavat romaanin profiilia rankasta selvitymistarinasta kohti todellista sanataidetta.

Äänikirjaformaatissa Turun seudun murrepuhe pääsi hyvin esille, ja jotenkin osasin nauttia siitä kaiken karmeuden keskellä. Eli teinityttöjen keskusteluissa on myös huumoria. Ja koska A:n oma näkökulma kiusaamisen tematiikkaan tuntui korostetun akateemiselta, oli hyvä, että kirjassa pääsivät ääneen myös toisenlaiset hahmot.

Romaani on yhteiskunnallisesti painava, kantaaottava ja hengästyttävän moniulotteinen. Ehkä teos tuntui minusta paikoitellen vähän liian monisanaiselta, mutta välillä tempauduin hyvin tajunnanvirtaan ja joidenkin hahmojen pitkiin monologeihin. Parasta teoksessa oli kuitenkin juuri yhteiskunnallisen/poliittisen analyysin kypsyys, ja se havainto, että myös koulukiusaaminen on poliittinen ilmiö, jonka puuttumiseen vaikuttavat vahvasti aikuisten arvot ja poliittinen tausta.

Rosa Clay toisella kierroksella

Teos: Vappu Kannas: Rosa Clay (S&S, 2020)

Äänikirjan lukija: Anniina Piiparinen

Olen parin vuoden ajan luvannut kirjoittaa arvion Vappu Kannaksen Rosa Clay-romaanista, mutta tämä on venynyt. Ensimmäinen lukukerta oli minulle suuri elämys, joka sai minut katsomaan varsinkin Tampereen historiaa uudella tavalla. Ja kun siinä seikkailtiin myös Sortavalassa, tuossa haaveideni kaihoisassa kaupungissa, niin tämä lukukokemus oli minulle kerralla melkein liikaa.

Mutta tämä ei ole erityisen kaihoisa teos. Toki romaanin nuori Rosa, joka on revitty juuriltaan Ambomaalta, kaipaa jonnekin, mutta hänen historiansa on niin hankala, ettei hän oikein voi kaivata kotikyläänsä tai biologisia vanhempiaan. Hän on brittiläisen kauppiaan ja ambomaalaisen mustan palvelijanaisen ”laiton lapsi”, jonka suomalainen lähettiläspariskunta pelastaa kristinuskon valoon.

Olen tiennyt Rosa Clayn elämäntarinasta paljonkin ennen kirjan lukemista, mutta tämä ei haitannut tarinaan uppoutumista. Enemmän kuin Suomen-vaiheet minua on kiinnostanut Rosan myöhempi elämä Yhdysvalloissa. Sielläkin hän vaikutti suomalaisten yhteisössä, mutta hänen mahdollisuutensa vaikuttaa elämänsä suuntaan olivat siellä laajemmat kuin ne olisivat olleet Suomessa.

Tämä romaani keskittyy Rosan nuoruuden vuosiin Suomessa ja takaumien kautta lapsuuteen Ambomaalla. Tarina alkaa siitä, kun Rosa on 19-vuotiaana lähdössä opiskelemaan opettajaksi Sortavalan seminaariin. Rosan ottovanhemmat ovat päättäneet, että tytölle on saatava kunnollinen ammatti. Tytön oppimiskyvyssä ei ole mitään vikaa, mutta silti suomalaiset ovat tottuneet katsomaan Rosaa arvioivasti. Hänen elämänsä kriisi liittyy siihen, ettei hän tunnu löytävän mistään pakopaikkaa noista katseista. Joko hän on salaa ihmissyöntiä harjoittava pakana tai lapsenomainen alkuasukas, jonka kalloa on mitattava. Rosan ottovanhemmilla on kyllä hyvää tahtoa tyttären suhteen, mutta suhde ottoäitiin on silti kireä. Ottoisä on jo tässä vaiheessa kuollut, ja leskirouva on palannut yksin lastensa kanssa Suomeen selviytymään.

Teoksen vanhempien tiukka luterilainen maailmankuva on aukoton, ja paljon pahaa tehdään Jeesuksen nimissä. Suomalaisten historia Ambomaassa on todella pitkä ja kivinen, eikä sitä kaikkea voi ottaa kerralla vastaan ilman häpeän kokemusta. Tämä ei tosin ole ensimmäinen lukemani teos Ambomaasta, ja muistaakseni Lauri Mäkisen dekkarissa Älykkäät kuin käärmeet, viattomat kuin kyyhkyset (2015) maailmankuvien yhteentörmäyksiä kuvattiin vielä armottomammin.

Kyllähän tässä kuvattu nuoren naisen yksinäisyys on paikoitellen sydäntä muljauttavaa, mutta onneksi hänen elämäänsä mahtui täällä joitain valoisiakin vaiheita. Itse opiskelu seminaarissa ei ollut täynnä hankaluuksia, ja Tampereella opettajanhuoneessa oli välillä aivan tavallista.

Sortavalan seminaarissa Rosan kyvyt tulevat huomatuiksi, ja hän saa ensimmäisen läheisen ystävänsä huonetoveri Saimasta. Rosa on hyvä voimistelussa, mutta vielä lahjakkaampi musikaalisesti. Seminaarin sekakuorossa hän pääsee pian solistiksi ja kuoronjohtajan tehtäviin. Kirjassa vieraillaan myös kansallismielisillä laulujuhlilla, jotka ovat kai olleet tuon ajan festareita.

Kirjassa kuvattava rasismi tuskin tulee valistuneelle lukijalle yllätyksenä, ei kuvataanpa sitä kristillisestä, koulutuksellisesta tai valtiollisesta näkökulmasta. Toisaalta moni Rosan opiskelutoveri ja kollega pystyy kohtaamaan hänet vertaisenaan, ja pääsemään eroon eksotisoivista silmälaseista. Katseen politiikalla on suuri merkitys tarinassa, mutta vaikka nämä osiot ovat vaikuttavia, juuri näissä osioissa koin, että oman aikamme akateeminen teorisointi on vaikuttanut kerronnan tapaan himpun verran liikaa.

Romaani näyttää saaneen melko ristiriitaisia arvioita, mutta ainakaan itse en osaa ehdottaa, kuinka tarinaa olisi voinut juonen tasolla syventää tai parantaa ottaen huomioon sen, kuinka vähän oikeasta Rosasta tarinan takana oli saatavilla lähdemateriaalia. Oma kriittinen havaintoni liittyi ainoastaan siihen, että kirjailijan akateeminen tausta ja oman aikamme trendikkäiden teorioiden tuntemus puski paikoitellen läpi, ja sai Rosan tutkailemaan maailmaa tavoilla, jotka eivät ehkä olisi olleet tuon ajan seminaarin kasvatille mahdollisia. Mutta jos tarina olisi kerrottu ikääntyneen Rosa Lembergin, Yhdysvalloissa jännittävän aktivistin uran tehneen naisen näkökulmasta, silloin tietyt kirjassa esiintyneet ”rotuun” ja valtaan liittyvät pohdinnat olisivat tuntuneet uskottavammilta.

PS: Kuuntelin teoksen kummallakin kerralla äänikirjana. En tiedä, olenko toisella kerralla nukahdellut välissä, mutta en löytänyt niitä kirjailijan ”välispiikkejä”, joissa hän pohti omaa suhdettaan Rosan tarinaan. Voisiko kyseessä olla uusi, toimitettu versio? Aion ottaa asiasta selvää.

PS2: Ehkä kirjaa ei ole jälkeenpäin muutettu, vaan muistin sen rakenteen väärin. Pitkät loppusanat jättivät vähän pöllämystyneen olon, mutta kirjan kokonaisuuden kannalta ne eivät häiritse, ellei niitä lue jostain syystä ennen itse tarinaa.

Tienraivaaja risteyskohdassa

Teos: Camilla Nissinen: Meitä vastaan rikkoneet (Tammi, 2022)

Äänikirjan lukija: Rosanna Kemppi

Kuuntelin tämän kirjan pari viikkoa sitten, ja olin jo jättää siitä raportoinnin välistä, sillä en oikein saanut siitä otetta äänikirjaformaatissa. Päätin kuitenkin palata kirjan maailmaan luettuani uudelleen Chimamanda Ngozi Adichien kirjan Purppuranpunainen hibiskus (2003). Molemmissa kirjoissa päähenkilö on nuori nainen, joka on pakotettu suorittamaan uskontoa. Kulttuurit ovat kaukana toisistaan, mutta kirjojen asetelmissa on jotain yhteistä.

Tässä romaanissa nuori Silja kasvaa Pohjois-Karjalassa perheessä, jossa vanhemmat ovat kääntyneet Jehovan todistajiksi aikuisiässä. Asuinpaikka on jonkun maalaispitäjän syrjäkylällä, jossa on alakoulu ja urheilukenttä, mutta ei paljoa muuta. Kun Silja tekee kahdeksanvuotiaana kenttäsopimuksen ja kertoo siitä iloisesti opettajalleen, opettaja luulee Siljan liittyneen paikalliseen urheiluseuraan.

Siljan vanhemmat ovat jopa kilttejä omalla tavallaan, mutta ehdottomia uskonsa toteuttamisessa. Yhteyttä pidetään vääräuskoisiin sukulaisiin, mutta ei osallistuta heidän pakanajuhliinsa. Joulun vietto isovanhempien kanssa ei ole mahdollista.

Kirjaa kuvataan herkäksi ja kuulaaksi, ja taatusti näin on. Mitään kovin yllättävää en kuitenkaan oppinut kahdesta pääteemasta, JT:n seurakuntaelämästä enkä syömishäiriöistä. Nissinen kuvaa JT:n paikallisen seurakunnan yhteisöelämää huomattavasti tarkemmin kuin Ben Kalland, joka taisi olla ensimmäinen kirjailija, joka on kirjoittanut romaanin Jehovan Todistajista. Seurakuntaelämästä jää eniten mieleen sääntökeskeinen suorittaminen ja hurskaan roolin esittäminen.

Romaanin Silja on hyvin varhaiskypsä, ja näin ollen hän tekee itsenäisiä päätöksiä kentälle lähdöstä ja kasteesta. Suhde äitiin rakentuu pitkälti ulkonäköön, painoon ja syömiseen liittyvissä keskusteluissa, ja äiti välittää tyttärelleen uskonnon värittämää normatiivista naiskuvaa, jonka mukaan kunnon uskovainen nainen on hoikka. Isän kanssa keskustellaan enemmän teologisista kysymyksistä, myös saunassa.

Tiesin jo kirjaan tarttuessani, että romaani tulisi olemaan rankka ja surullinen, eli sain, mitä tilasin. On teoksessa paikoitellen huumorin pilkahduksiakin, kuten episodissa, jossa matkustettiin bussilla retkelle Vantaan Beteliin, mutta olisin kaivannut lisää komiikkaa rankkojen osuuksien tasapainoksi. Toinen ongelma oli, että kuunneltuna kirjan aikatasoja joutui koko ajan arvaamaan, ja tämä aiheutti turhautumista. Olisin toki voinut vaihtaa formaattia, mutta en jaksanut.

Kokonaisuutena teksti on vetävää, ja jään odottamaan Nissiseltä muitakin fiktiivisiä aloituksia kuin JT-aiheisia. Luulisin, että kirjan maailma voi myös puhutella JT:n ulkopuolella kaikkia, jotka ovat eläneet lapsuuttaan 90-luvulla. Tähän nostalgisointiin koin olevani liian vanha, ja omien lapsuusmuistojeni Pohjois-Karjalakin tuntuu kaukaisemmalta ja agraarimmalta paikalta kuin tämän romaanin maakunta.

Intersektionaalisuus ja raha

Teos: Odegha Uwagba: We Need to Talk About Money (2021)

Äänikirjan lukija: Odegha Uwagba

Odegha Uwagba (s. 1990) on nigerialais-brittiläinen kirjailija, joka kirjoittaa esseetyylisiä, autofiktiivisiä teoksia maahanmuutosta, ihonväristä ja talousasioista. We Need to Talk About Money on hänen kolmas teoksensa, joka kuvaa nigerialaisen perheen muuttoa Lontooseen 1990-luvulla, ja nuoren naisen kasvua ympäristössä, jossa raha tuotti jokapäiväistä stressiä.

Odegha oli 5-vuotias muuttaessaan Britanniaan, ja hänellä oli kaksi vanhempaa siskoa mukanaan. Perheen vanhemmat olivat hyvin kunnianhimoisia tytärten koulutuksen suhteen, ja heitä pelättiin koulun vanhempainilloisssa. Kirjan vanhemmat ovat koulutettuja, keskiluokkaisia ja ilmeisen statustietoisia. Heille on itsestäänselvää laittaa lapset yksityiskouluihin ja hankkia koulupuvut Harrod’silta.

Odegha Uwagba on opiskellut Oxfordissa, ja tavoitteli journalistin uraa vuosikausia Lontoon lehtitaloissa. Tyypillistä siellä on kierrättää palkattomia harjoittelijoita, ja kun Uwagba vihdoin sai palkkatyötä VICE-lehdestä 22 000 punnan vuosituloilla, ei tämä urakehitys tehnyt häntä kovin onnelliseksi. Kaikki Uwagban kokemat vaikeudet lehtitaloissa eivät johtuneet rasismista tai seksismistä, mutta hän päätyi kuitenkin itse sanoutumaan irti tästä yhteisöstä. Hän valitsi freelancerin uran jo alle 30-vuotiaana, ja joutui palaamaan takaisin asumaan vanhempiensa luo tämän takia.

Uwagbasta tuli suht menestynyt kirjailija ja mediavaikuttaja, joka on keskittynyt urallaan sparraamaan nuoria naisia, jotka kokevat kuuluvansa ”people of color” – viiteryhmään. Hän on päässyt puhumaan kirjoistaan kansainvälisille kirjamarkkinoille, ja pystyy nykyään elättämään itseään suht mukavasti omilla kirjoituksillaan.

Itselleni kiinnostavinta tässä kirjassa oli rahankäytön psykologian esittely, koska en ole ollut siitä kiinnostunut ainakaan teoreettisella tasolla. Uwegba kuuluu siihen rahankäyttäjätyyppiin, joka rakastaa säästämistä ja kokee suurta stressiä pankkitilin tyhjenemisestä. Hän huomaa itsessään myös taipumusta pakonomaiseen hamstraamiseen. Asuminen Lontoon halvemmissa vuokra-asunnoissa on aiheuttanut hänessä jäätävää stressiä.

Kirjan keskeinen kohderyhmä on suurissa kaupungeissa asuvat milleniaalit, joilla on akateeminen koulutus. Luultavasti kirja ei kiinnosta oravanpyörästä pudonneita, sillä Uwagban maailmassa ei taida olla paljoa pudokkeja. Itse luin kirjaa toiseen sukupolveen kuuluvana, valkoihoisen pudokkina, jolla ei ole kovinkaan realistisia urasuunnitelmia.

Itseäni kirjassa puhuttelivat eniten deittailuun ja ystävyyteen liittyvät havainnot, ja huvituin eniten kuvauksesta, jossa Uwegba matkustaa Italiaan yhdistetylle kirjakiertueelle ja ylipitkille katastrofitreffeille australialaisen miehen kanssa. Tässä kuvauksessa oli jotain yhteistä Rachel Cuskin ja Deborah Levyn autofiktioiden kanssa, ja olisin voinut lukea tuon tarinan erillisenä novellina.

Jännä oli kuunnella tätä äänikirjana kirjoittajan itse lukemana, sillä Uwegban täydellinen Oxfordissa omaksuttu yläluokkainen aksentti tosiaan tihkuu ahdistusta ja urakeskeistä suunnitelmallisuutta. Hänen puhetavassaan ei ole jäljellä paljoa Afrikkaa, vaikka hän kuitenkin on syntynyt Lagosissa.

Kokonaisuutena teos aiheutti minussa enemmän ahdistusta kuin uusia oivalluksia, mutta aion suositella tätä enemmän business-orientoiduille ystävilleni.

Hengellisessä BB-talossa

Teos: Linnea Kuling: Lahkon kasvattama. Knutbyn murha lapsen näkökulmasta (Storytel Originals, 2022)

Suomennos: Mirka Maukonen

Äänikirjan lukija: Annika Poijärvi

Edellisestä Jehovan todistajat-teemaisesta lukemistostani syntyi looginen hyppy Knutbyn seurakuntaan, josta luin jo toisen muistelmateoksen. Suhtauduin tähän teokseen varauksella, sillä olin jo omasta mielestäni saanut tietää tästä varsin tunnetusta lahkosta tarpeeksi Peter Gembäckin ja Annika Sohlanderin kertomana.

Tämä teos kertoo saman lahkon tarinan lasten ja nuorten näkökulmasta. Linnea Kuling muutti Knutbyn kristilliseen yhteisöön 5-vuotiaana, ja jätti sen vuonna 2016 21-vuotiaana toimittuaan kolme vuotta itsenäisesti kotiseurakuntansa palvelijana. Tässä välissä Linnean perhe oli joutunut yhteisössä paitsioon, mutta Linnea itse pyrki tästä huolimatta lahkon johtohahmon Åsa Waldaun suosioon. Jossain vaiheessa hän muutti vanhempiensa luota asumaan seurakunnan eliitin asuttamalle Kukkulalle, ja päätyi Waldaun perheen käskyläiseksi.

Yksi syistä, miksi Kulingin perhe alun perin muutti yhteisöön liittyi Linnean psyykkiseen oireiluun ja erityislapsen statukseen. Uskovaiset vanhemmat toivoivat saavansa tukea vaikean tyttären kasvatukseen yhteisöstä, sillä tarvittavaa apua ei ollut löytynyt ”maailmasta”.

Linnea ei enää oireillut vakavasti Knutbyssä, vaan sopeutui yhteisön valitsemiin kasvatusmenetelmiin. Päiväkodissa vallitsi jonkin sortin viidakon laki, ja lapsia pyrittiin karaisemaan niin, että he eivät turhaan kantelisi kiusaamisesta. Alakoulussa oli töissä useampi lahkoon kuuluva opettaja, mikä teki sopeutumisen vaikeammaksi niille oppilaille, jotka eivät kuuluneet yhteisöön. Kuling kirjoittaa myös onnen vuosista, jolloin hän uskoi koulunsa olevan paratiisi, mutta kokemukset alkoivat synkeytyä yläkouluun siirtymisen jälkeen.

Kirjan nimi on harhaanjohtava siksi, ettei se oikeastaan keskity murhatapaukseen, vaan käsittelee enemmän lahkon nuorten välistä dynamiikkaa. Yksi avainhenkilöistä on Åsa Waldaun tytär Mia, joka oli oppinut äidiltään psyykkisen manipulaation keinot, ja käytti niitä huomattavasti karkeammin kuin äitinsä. Toisaalta myös Mia oli kollektiivisen psykoosin uhri, ja käynee luultavasti vielä rankemman irtautumisprosessin läpi kuin Linnea, koska hänen äitisuhteensa tuntui todella kipeältä.

Teoksen teema on järeä, mutta valitettavasti en pitänyt kirjoittajan saippuaoopperamaisesta tyylistä. Teoksessa on paljon puhekieltä, teini kieltä ja dialogia, mutta Kulingilla olisi paljon opittavaa tiivistämisestä ja draaman kaaresta. Teoksen loppuosat tuntuivat puuduttavalta ”lusimiselta”, mutta jostain syystä kuuntelin kiltisti teoksen loppuun.

Jotain extraa löysin teoksen matkakuvauksista, mutta ei edes luksusmatka Australiaan Åsan sisäpiiriläisten kanssa tuntunut varsinaiselta lomalta. Kovasti tämä seurakunta onnistui nyhtämään kymmenyksiä, eli lahkon taloudellinen hyväksikäyttö tuntui minusta ulottuvuudesta, josta olisin voinut lukea lisääkin.