Kasarihelmi revisited

IMG_1897Toissapäivänä löysin Kampin kierrätyspisteestä myös 1980-luvun hurjan kirjan, Annika Idströmin romaanin Veljeni Sebastian (WSOY, 1985). Teos oli julkaisuvuotena Finlandia-ehdokas ja sitä pidetään Idströmin läpimurtoteoksena. Se sai aikanaan paljon julkisuutta, johtuen kai eniten sen rankoista teemoista, insestistä ja lasten huostaanoton ulottuvuuksista.

Olen lukenut romaanin 13-vuotiaana, ja uskallan väittää, että olen ollut aivan liian nuori kirjaa ymmärtämään. Kirjan päähenkilö, Antti, on 11-vuotias, samalla varhaiskypsä ja hyvin haavoittuva tarkkailija, vanha sielu ja koulukiusattu reppana. Antti asuu kahdestaan kirjailijaäitinsä Kaarinan kanssa, jolla on haasteita mielensä terveyden kanssa. Välillä perheessä käy isäehdokkaita, joista viimeisin, Mika, saa aikaan suurinta hallaa.

Idström ilmeisesti tuli lasketuksi mukaan ns. pahan koulukuntaan juuri tämän romaanin vuoksi. Luin joku aika sitten hänen toisen hittiteoksensa, Kirjeitä Trinidadiin, joka oli näkökulmiltaan yhtä outo kuin tämä, mutta paljon toiveikkaampi. Veljeni Sebastian taas on kauttaaltaan rankka kirja, jossa oikein kellekään ei anneta suurta toivoa. Kirjassa on kiusaamista, hyväksikäyttöä, riippuvuuksia ja mielenterveysongelmia vaikka koko ihmiskunnalle jakaa. Teoksen viimeinen kolmannes pitää jo sisällään sen verran paksua kamaa, ettei ainakaan tämän aikuisen lukijan sielu meinannut enää sitä kestää.

Veljeni Sebastian on kaikkea muuta kuin realistinen romaani, eikä sitä kannata arvioida uskottavuuden näkökulmasta. Siinä on paljon fantasioita, ja varsinkin itse Sebastianin hahmo vaikuttaa Antin pään sisäiseltä mielikuvituskaverilta. Myös Antin insestikuvio aamutakkisen äidin kanssa vaikuttaa sen verran utuiselta, että se voi olla sairastumassa olevan lapsen sisäinen fantasia. Kuvaus itähelsinkiläisen koulun arjesta tuntuu kaikista realistisimmalta kerrokselta, kun taas Sebastianin kotielämän kuvaus on puhdasta dadaa.

Maailma on muuttunut paljon sitten 1980-luvun, ja tämän päivän näkökulmasta Veljeni Sebastian saattaa edustaa sosiaalipornoa. Toisaalta maailma on muuttunut myös poliittisesti korrektiin suuntaan, jossa varsinkaan sosiaalisista ongelmista ei enää voida kirjoittaa rehellisesti. Pahimmilta sosiaalipornosyytöksiltä tämän romaanin pelastaa sen vahva fiktionaalisuus, päänsisäisyys. Kirjaa voisi ehkä myös lukea dokumenttina autismin kirjosta – ajalta, jolloin autismista ei vielä puhuttu neuropsykiatrisin käsittein.

Minulla oli tästä romaanista suuremmat luulot kuin miksi tämä nostalgiatrippi lopulta muodostui. Teos pitää otteessaan maagisesti noin puoleen väliin saakka, mutta loppuvaiheissa olisin odottanut jopa parempaa toimittamista. Kirjasta tulee olo, että se on kirjoitettu todella suurella vimmalla, ja että yksi kustannustoimittajan määräämä toimituskierros olisi tehnyt sille hyvää.

Hyvät vibat jäivät mieleeni lähinnä taideproosan tasosta tekstissä: Antin kodin yksityiskohdat ovat todella outoja, ja niissä pyrkimys keskiluokkaisuuteen ja silkka kurjuus vaihtelevat päivittäin. Hän ei koskaan tiedä, onko tulossa pullantuoksuiseen turvasatamaan vaiko veriseen juoppokämppään.

Suosittelen kirjaa vahvoille persoonille ja väkivaltaisten dekkareiden suurkuluttajille. Jälkimmäisille siksi, että tämän romaanin luettua addiktio väkivaltaan ja lasten hyväksikäyttöä kuvaaviin kirjoihin voi lievittyä.

 

Mainokset

Jamssikepin uskomaton maailmanmatka

TaivaanpalloOlen kesän aikana pohtinut omaa lukemiseni filosofiaa, ja tullut seuraavaan johtopäätökseen: luen pitkälti ”löydettyjä” kirjoja hakuammunnalla, lukemistani pahemmin suunnittelematta, ja koen suurinta nautintoa lukijana silloin, kun mikään ulkopuolinen taho ei ohjeista minua lukemisessani. Tämän vuoksi bloggarina minun on vaikea osallistua lukuhaasteisiin, enkä aina myöskään onnistu lukemaan kaikkia saamiani arvostelukappaleita – en aina edes kiinnostavia sellaisia.

Anarkisti olen siis myös lukemisen saralla – en kykene asettamaan itselleni tavoitteita lukijana, ja usein määrä korvaa laadun. Tämä asenne sai minut vaikeuksiin akateemisessa maailmassa, koska päädyin jatkuvasti harhapoluille myös teoreettisen kirjallisuuden saroilla, eli en kyennyt fokusoimaan kunnolla valitsemiini tutkimusaiheisiin. En voi tunnustaa, että luin Cathy Kellyä työajalla, mutta aika usein luin kaikkea aiheen vierestä, mutta en itse aiheesta. Olen sekä lukemiseni että kirjoittamiseni suhteen sivupolkujen ja turhien anekdoottien superasiantuntija. Toisin sanoen minua vaivaa ADHD:n lievempi muoto ADD, ja kärsin päivittäin keskittymishäiriöistä.

Tänä vuonna olen lukenut kaksi romaania, jotka ovat tehneet minuun suuren vaikutuksen. Olen luultavasti lukenut parisenkymmentä romaania kuussa, lukutahtini on ollut maaninen, koska pääni ei tunnu pysyvän koossa ilman jatkuvaa ”muualla” elämistä. Ympäröivä todellisuuteni on monessa suhteessa hankala, ja herkkänä ihmisenä reagoin voimakkaasti varsinkin maamme poliittiseen ilmapiiriin. Ellen lukisi näin paljon, joutuisin luultavasti ryhtymään päätoimiseksi mielenterveyskuntoutujaksi. Luen myös paljon siksi, että se on ainoita harrastuksia, joita voi jatkaa ilmaiseksi.

Tänään olen saanut loppuun romaanin, joka toivon mukaan hidastaa maanista lukutahtiani ainakin hetkeksi. Tiedättehän sen tunteen, kun on lukenut jotain niin loistavaa, ettei halua palata keskinkertaisen viihdekirjallisuuden pariin? Sen tunteen, kun on todella matkustanut loisteliaasti kauas, ja ehkä myös ylittänyt omia mukavuusalueen rajojaan ilman, että se tuntui vaivalloiselta? Kiivennyt hengästymättä Himalajalle?

Tällaisen efektin minussa sai aikaan Olli Jalosen Taivaanpallo (Otava, 2018). Olen lukenut Jaloselta aiemmin kolme teosta, ja arvostanut hänen näkökulmaansa isien ja poikien suhteista, mutta varsinaisesti hänen maskuliiniset kasvukertomuksensa ja fiksaatio 1960-lukuun eivät ole tuntuneet omimmalta aihepiiriltä. Vuonna 2016 olen blogissani listannut Jalosen Miehiä ja ihmisiä parhaiden kotimaisten romaanien ryhmään, mutta en ole saanut edes aikaan siitä arviota, koska minulla ei ollut kirjasta mitään omaperäistä sanottavaa.  Parhaiten Jalosen aiemmista kirjoista muistan oudohkon pyramidiaiheisen teoksen, joka kyllä sekin hieman pitkästytti insinöörinäkökulmineen.

Mutta herttileijaa Taivaanpalloa. Siinä ei ollut yhtään tylsää sivua eikä turhaa juonenkäännettä. Siinä siis matkustetaan 1600-luvun brittiläiseen imperiumiin, orjareiteille kohti St. Helenan saarta ja sieltä takaisin Lontooseen. Siinä harjoitetaan vakavasti astronomiaa, mikä on aihe, josta en noin yleensä jaksaisi lukea kuin ehkä Wikipedia-artikkelin. Siinä myös käsitellään tuon ajan uskonsotia, protestanttien ja katolilaisten taistelua hengellisestä maailmanherruudesta. Ja siinä mennään syvälle kuusivuotiaan Angus-pojan mieleen – pojan, joka on ehkä jopa liian terävä pysyäkseen turvassa maailmassa, jossa ”jamssikepeillä” on oma, merkitty paikkansa.

Olen saarihullu, ja se, että joku suomalainen kirjailija sijoittaa teoksensa kaukaiselle St. Helenan saarelle (jonka suurin osa suomalaisista muistaa vain Afrikan tähti-pelistä) aiheutti minussa jo pienen riemunkiljahduksen. Jalonen kuvaa saaren luontoa, lintuja ja kasveja uskomattomalla elävyydellä, ja sijoittaa sen keskelle kurittomia kakaroita, jotka heittelevät toisiaan kaktuksenpalasilla. Saarella asuu Britanniasta tulleita siirtolaisia ja muista siirtomaista tulleita orjia, ja hankalaksi heidän asemansa tekee paikallisen kuvernöörin asettama matkustuskielto. St. Helena on kirjaimellisesti vankila myös niille, jotka eivät ole rikoksiin syyllistyneet, ja kiristyvät poliittiset olot aiheuttavat monissa paikallisissa asukkaissa kasvavaa pakokauhua.

Teos seuraa Angusin elämää kuudesta vuodesta kolmentoista vuoden ikään, jolloin hän on jo professori Halleyn oppipoikana Lontoossa. Angusin karkaaminen saarelta on huikea seikkailukertomus, missä Jalonen pääsee yhteen lempiteemaansa, purjehdukseen. Minulla on myös vaikea suhde purjehduskirjoihin, mutta tässä tautinen ja vaivalloinen merimatka sujui kuin vettä valaen. Myös kuvaus poikkeuksellisen kylmästä talvesta Lontoossa ja Thames-joen jäätymisen aiheuttamista komplikaatiosta oli harvinaisen runollinen. Myös kirjan nimi on harvinaisen osuva, ja pitää sisällään humoristisen yllätyksen, johon en osannut varautua.

Mikä siis oli Halleyn komeetta, ja mitä kummaa lontoolaiset näkivät talvisella taivaalla 1600-luvun lopussa? Millaisia uskomuksia ihmisillä oli liittyen taivaalla näkyviin outoihin valoilmiöihin? Jalonen on tehnyt valtavan työn sukeltaessaan 1600-luvun kansanuskomuksiin ja käsityksiin maailman järjestyksestä. St. Helenan saarella suurinta kauhua herättävät bansheet, jotka lienee matkustaneet sinne purjelaivalla jostain Irlannin tai Skotlannin rannikolta. Ehkä banshee vie myös Angusin rakkaan serkun Thomasin, joka on kasvanut hänen perheessään kuin veljenä.

Luen Taivaanpalloa myös uskottavana postkoloniaalina fiktiona, vaikka se keskittyykin itse kolonialismin aikaan. Teos ansaitsisi myös käännetyksi tulemisen, ja uskoisin sille riittävän lukijakuntaa juuri englantia puhuvassa maailmassa. Olen ihmeissäni, ellen näe teosta tämän vuoden Finlandia-finalistien joukossa – ellei sitten Finlandia-raati painota taas uusia tulkintoja suomalaisuuden ytimestä. Minua tässä kirjassa viehätti lähes järkyttävällä tavalla juuri fiktiivisyys – se, että Jalonen pystyy luomaan lapsihahmon, jonka asema tässä maailmassa on marginaalinen ja uhattu, mutta joka juuri siitä asemasta onnistuu näyttämään kolonialismin vääryydet paljon tehokkaammin kuin etuoikeutettu aikuinen.

Kirja olisi ollut huomattavasti tylsempi, jos se olisi kirjoitettu herra Halleyn näkökulmasta. Olen lukenut viime aikoina monia (lähinnä kotimaisia) teoksia, joissa päähenkilönä on ollut joku historian merkkihenkilö, mutta etuoikeutettujen, valtaapitävien miesten näkökulma alkaa jo tympiä. Lukija voi tietysti spekuloida, kuinka lahjakkaan Angusin käy – pystyykö hän nousemaan luokka-asemassaan, vai jääkö hän ikuisesti palveluskunnan keittiön puolelle juomaan laimennettua olutta.

Taivaanpallo on romaani, joka puhutteli minua kaikilla mahdollisilla tasoilla. Historiallisena romaanina se onnistui sivistämään minua luonnontieteistä vaivattomasti, matkakertomuksena se vei luomiskertomuksen ihmeiden kaltaiseen maailmaan, ja lapsen kasvukertomuksena se kosketti olematta liian sentimentaalinen tai imelä. Oma käsitykseni tästä maailmasta ei ole aivan sama kuin toissapäivänä, ja tähänkin teokseen päädyin lähes sattumalta.

Weetabixin jälkikoloniaaleista merkityksistä

aminatta fornaAminatta Forna (s.1964) on brittiläis-sierraleonelainen toimittaja ja kirjailija, joka on kirjoittanut monipuolisesti isänsä kotimaasta, niin fiktiota kuin faktaa. Olen aiemmin lukenut häneltä romaanin The Memory of Love, ja nyt pelastin hyllyssäni vuosikausia lukematta olleen omaelämäkerrallisen teoksen, The Devil that Danced on the Water (Flamingo, 2002).

Kirja on jäänyt minulta kesken siksi, että huomasin sen olevan täynnä sellaista yksityiskohtaista poliittista historiaa, jonka perehtymiseen aikani ei koskaan riittänyt. Uudella lukukerralla päätin, että lukisin kevyemmin ne osiot, jotka keskittyvät täysin maan sisäisiin valtataisteluihin, ja yrittäisin löytää kaiken keskeltä yleisemmän tarinan. Tämän tyyppisiä postkoloniaaleja poliittisia omaelämäkertoja olen joskus tutkinut työkseni, mutta nyt tuon maailman jättäneenä yritän muistaa, että niihin voi suhtautua keveämminkin.

Aminatta Fornan poliitikkoisä vangitiin Freetownissa vastustajiensa toimesta vuonna 1974, ja hirtettiin maanpetoksesta tuomittuna vuonna 1975. Mohamed Forna oli nuori, vasemmistolainen radikaali, joka ehti ennen katoamistaan palvella maataan lyhyen aikaa valtiovarainministerinä. Syytösten kehän isää kohtaan laukaisi se, että hän uhmakkaasti erosi ministerin tehtävästään ja julkaisi erokirjeensä paikallisessa lehdessä. Ammatiltaan Forna oli lääkäri, ja hänellä oli suuria suunnitelmia maan terveydenhoitojärjestelmän uudistamiseksi. Fornan ensimmäinen vaimo, Aminattan äiti, oli skotlantilainen Maureen, joka yritti parhaansa elää afrikkalaisen poliitikon vaimona, mutta ei onnistunut tehtävässä.

Teos on moniulotteinen, ja kirjoitettu tutkijahenkisen toimittajan pikkutarkkuudella. Forna on varmasti halunnutkin saada aikaan mahdollisimman kattavan, runsaisiin lähteisiin pohjautuvan dokumentin isänsä lyhyestä urasta, koska Sierra Leonen poliittisesta historiasta ei ole olemassa hyllytolkulla analyysia. Maan lukutaitoprosentti on edelleen matala, ja suuri osa sen arkistoista, kirjastoista ja muista muistamisen paikoista on tuhoutunut sisällissodan jäljiltä. Valtion ylläpitämiä laitoksia on olemassa nimellisesti, mutta koska palkkoja ei makseta tai maksetaan vuosia myöhässä, ei ns. työpaikoilla myöskään tehdä varsinaisesti töitä. Kirja on paikoitellen selvästi kirjoitettu hänen maanmiehilleen ja -naisilleen, mutta perheen tarina on yleismaailmallisesti koskettava ja relevantti.

Forna kertoo perheestään ja kahdesta suvustaan, jotka eivät oppineet tuntemaan toisiaan, niin tasapuolisesti kuin mahdollista. Tasapuolisuus tosin on vaikeaa, koska vanhempien avioeron jälkeen lapset eivät tavanneet äitiään lainkaan, ja yhteys skottilaiseen sukuun jatkui vasta aikuisena. Isän teloituksen aikaan Aminatta oli 11-vuotias, ja tuli pitkälti brittiläisten sisäoppilaitosten kasvattamaksi. Äitipuoli Yabome joutuu myös uuden miehensä lapsista kohtuuttomaan vastuuseen, ja hän huoltaa heitä myös pakolaisena Lontoossa, kun isä on vankilassa. Isän kuoltua lapsettomasta Yabomesta tulee persona non grata, joka pystyy jättämään talonsakin lukitsematta sekasorron ja äärimmäisen köyhyyden keskellä. Yabome myös auttaa Aminattaa aineiston keruussa, kun hän palaa maahan 25 vuoden päästä.

Forna kertoo lapsuudesta kahden kulttuurin välissä, aikana, jolloin Freetownista sai tuoretta maitokaakaota paikallisen meijerin tuottamana. Äidin perimää perheessä oli länsimaiset aamiaismurot, ja varsinkin Weetabix, ja äärimmäiseen hätään haetaan ekspatriaattien supermarketista sveitsiläistä maraschinokirsikkajäätelöä. Lapsilla on aina uusimmat lelukotkotukset, kuten Cindyt ja Action-Manit. Toisaalta lasten äiti on hieman hippi, mutta kulutuskriittisyys ei vielä 60-luvulla kuulu siihen pakettiin. Äiti on myös presbyteerisen kasvatuksen saanut tehokas taloudenpitäjä, mutta Afrikassa hänen ei tarvitse usein kokata itse.

Äiti ei sovellu poliitikon vaimoksi, koska tähän elämäntapaan kuuluu miehen pitkät, joskus ilmoittamattomat poissaolot, ja uskottomuuden katsominen läpi sormien. Elämä ei ole helppoa myöskään Yabomelle, jota isä pettää yhtä lailla, mutta Yabome ei kenties naimisiin mennessään ole elätellyt suuria romanttisia kuvitelmia. Isä jopa tutustuttaa lapset erääseen rakastajattareensa, nuoreen länsimaiseen asianajajaan, jonka pitkät sääret ruskettuvat kauniisti tenniskentällä. Ottaen huomioon, että isällä ja lapsilla on vain muutama vuosi yhteistä ns. normaalia perhe-elämää, siihen mahtuu jo siinä ajassa uskomaton määrä turbulenssia ja yllättäviä käänteitä. Afrikkalaisen avioliiton menestyksen salaisuutena tässä korostetaan miesten ja naisten erillisiä elämiä, ja Yabome oppii ottamaan ilon irti statuksestaan sen lyhyen ajan, kun iloa riittää.

Forna ei rakenna isänsä ympärille sankarikulttia, vaan näyttää ihmisen, joka oli selkeästi länsimaisen koulutuksen ja sukunsa moniavioisen perimän ristipaineessa. Isällä on kuutisenkymmentä sisarusta, joista juuri hän on ainoa ulkomailla koulutuksen saanut rahasampo. Eikä häntä aikanaan valittu menestymään, vaan koska hänen äitinsä oli kuollut, häntä pidettiin sopivana uhrina lähetyskoulun kasvatiksi.

Isällä on tarjota lapsilleen Sierra Leonessa pysyvyyttä sen maan mittakaavalla (talo, palveluskunta ja laajennettu perhe), kun taas äiti Maureen on kasvattanut lapsiaan Aberdeenissä asuntovaunussa. Tämä siksi, että kukaan vuokranantaja ei ole valmis vuokraamaan kämppää naiselle, jonka lapset eivät ole valkoisia. Rasismi on Skotlannissa arkipäiväistä 60-luvulla, mutta se on sitä vielä 70-luvulla Lontoossakin äitipuolen hoivissa, vaikka mustan äitipuolen arjessa on huomattavasti enemmän afrikkalaisia.

Pidin tässä kirjassa pidäkkeettömästi lapsuuden kuvauksesta, ja myös Sierra Leonen historian kuvauksesta, varsinkin siitä näkökulmasta, että sekin maa on joskus ollut toimiva yhteiskunta. Aikuisiän paluun kertomus on kieltämättä masentava, ja siihen mahtuu niin paljon kärsimystä ja tuskaa, ettei sitä voi sulattaa ainakaan yhdeltä istumalta. Tavallaan koin, että tässä hyvin tiiviissä 400-sivuisessa teoksessa oli kaksi teosta, ja että sen jakaminen kahteen osaan olisi selkeyttänyt kerrontaa.

Tämä on yksi järeimpiä lukemiani omaelämäkerrallisia teoksia, joka laittaa taas minut kysymään, miksi omaelämäkertoja ylipäänsä kirjoitetaan. Tämä ei ole Fornan yksilökeskeinen kasvutarina, eikä psykologisviritteinen tilitys siitä, millaista oli selviytyä isän teloituksesta. Paikoitellen teoksen subjektina on koko Sierra Leonen rikki mennyt maa, jossa ei ole voittajia eikä häviäjiä, vaan kaikki ovat kanssakärsijöitä.

Tuhotkaa jumalat, eliminoikaa torakat

20180514_171353Kun Burundissa alkoi vallankaappaus vuonna 1993, radiossa soitettiin Wagnerin Jumalten tuhoa samaan aikaan, kun kapinalliset tappoivat maahan juuri demokraattisilla vaaleilla valitun presidentin. Kaikki ehdokkaat olivat varmasti huonoja kansalle, joka oli jo saanut etnisen nationalismin tartunnan. Sotaa käyvän naapurimaa Ruandan paikallisradioissa oli tavallista kuulla länsimaisen popmusiikin välissä suoraan toimintaan kannustavia viestejä, kuten ”torakat pitää saada hengiltä”. Ruandan tutseista suuri osa oli maanpaossa Burundissa, aktivistit olivat olleet jo 60-luvulta saakka.

Ranskalais-burundilainen kirjailija Gaël Faye (s. 1982) vietti lapsuuttaan Burundin pääkaupungissa Bujumburassa. Hänen ranskalainen isänsä oli saapunut maahan suorittamaan siviilipalvelustaan 70-luvulla ja rakastunut ruandalaiseen pakolaisnaiseen. Fayen romaani Pienen pieni maa (LIKE, 2018, suom. Einari Aaltonen) on fiktiota, jolla kuitenkin on todellisuuspohjaa. Romaanin kertoja on Gaby-poika, joka on tapahtumien aikana 10-11-vuotias.

Gaby muistelee lapsuuttaan täyttäessään 33 vuotta Ranskassa. Isä on vienyt lapsensa Eurooppaan turvaan, mutta äiti on jäänyt kotimaahan suremaan kuolleita sukulaisiaan. Gaby on Ranskassa menestynyt, mutta juureton, eikä halua kertoa elämästään varsinkaan uusille naisystäväehdokkaille. Yksinäisyyttään hän purkaa etsimällä jatkuvasti uusia nettideittejä, mutta heille hän haluaa olla vain suklaanruskea poika ilman historiaa, ilman taustaa.

Teos ei onneksi kertaa kaikkia sodan ja kansanmurhan julmuuksia, mutta kertoo silti tarpeeksi vakuuttaakseen siitä trauman määrästä, joka on jäänyt varsinkin suurten lahtausten silminnäkijöille. Tässä Gabyn perhe asuu suojatuissa oloissa pääkaupungin diplomaattialueella, mutta se ei kuitenkaan suojaa heitä pahimmalta tuholta. Gabyn äiti on sodan aikana osan ajasta Ruandassa, ja palaa sieltä alkoholisoituneena ihmisrauniona. Isä taas päättää pelastaa lapsensa, ja pakenee Ranskaan, mutta äiti päättää jäädä omiensa pariin.

Teos kertoo monisyisesti Afrikan sisäisestä pakolaisuudesta, ja pakolaisten monisyisistä lojaliteeteistä eri rajojen yli. Koulua käyvän lapsen näkökulmasta etniset jaot tuntuvat mielivaltaisilta, mutta konkretisoituvat sen jälkeen, kun kavereiden vanhempia tapetaan heidän omissa kodeissaan öisin. Tässä kuitenkin eletään 90-lukua, jolloin ainakin pääkaupungin eliittikoulun nuorilla on jo BMX-pyörät ja Atari-pelit, ja kaikista eniten kadehditaan niitä rikkaita kakaroita, jotka ovat saaneet viettää kesiään Amerikassa ostaen aitoja Niken tossuja.

Mitä sitten valkoisuus merkitsi 90-luvun Ruanda-Burundissa? Perheen lähipiiriin kuuluu aitoja kolonialisteja, jotka olivat olleet Afrikassa vuosikymmeniä ja tottuneet erittäin ylelliseen elämäntyyliin, jota he eivät omilla kyvyillään olisi voineet saavuttaa Euroopassa. Belgialaiset ja saksalaiset setämiehet ovat jopa naurettavia suhteessa palveluskuntaansa. Gabyn isä on vanha hippi, mutta hänkin etsii tukea ja turvaa krokotiilejä metsästävistä setämiehistä. Gabyn äitiä taas aletaan huoritella tämän lasten liian vaalean ihonvärin vuoksi.

Onneksi tarinaan mahtui myös tavallista arkea ja pienempiä huolia kuin koko kansan eliminointi maailmankartalta. Keskisen Afrikan värit, maut, hajut ja äänet pääsevät oikeuksiinsa aistillisessa kerronnassa. Banaanimunkkien paisto, mangovarkaudet ja krokotiilin lihan grillaus muistuttavat Gabya siitä lapsuudesta, josta hän koki saavansa häädön, kun lapset lennätettiin steriiliin Eurooppaan.

Kaunokirjallisesti Pienen pieni maa ei ehkä saavuta aivan samaa nerokkuutta kuin monet lukemani uudet teokset englantia puhuvista maista. Kyseessä on pieni, intiimi lapsuustarina, jossa on myös pyritty aitoon lapsen näkökulmaan. Luin teosta eniten kertomuksena kahden kulttuurin perheestä, ja vanhempien vaikeasta avioliitosta, jota myös poliittiset jännitteet varjostavat.

Suosittelen teosta varsinkin niille, jotka lukevat vähemmän afrikkalaista kirjallisuutta, sillä tässä teoksessa ollaan vahvasti paikan päällä menemättä kuitenkaan liian syvälle historiaan. Itselleni tämä ei ollut ensimmäinen teos Ruanda-Burundin sodista ja konflikteista, mutta kenties ensimmäinen burundilainen teos. Afrikan kirjallisuuksiin tutustumisessa olen edelleen hyvin fiksoitunut suurempiin englantia puhuviin maihin, ja siksi on hienoa, että pienempien maiden tarinoita edelleen käännetään. Tämä tuntui kielellisesti sen verran helpolta nakilta, että olisin saattanut jopa ymmärtää sitä ranskaksi. Tosin en varmasti olisi löytänyt teosta ilman käännöstä, eli kiitos LIKE:lle ja kääntäjälle kulttuuriteosta.

Kun Barbie teki luostarilupauksen

IMG_1697”Kävi sitten niin, että kaupungin puutarhan tukityöllistetty Tytti Paskari ei jaksanut kuunnella kasteluohjeita loppuun saakka, vaan päätti kastella itkusammion vedellä kaikki kaupungin kasvit, mukaan lukien vihannesmaan.”

Näin kertoo tuore esikoiskirjailija Annastiina Storm suruihin hukkuvasta perheestä romaanissa Me täytytään valosta (S&S, 2017). Kirjassa matkataan 1970-80-luvuille työväenluokkaiseen maakuntamaisemaan, jossa tavallisen ydinperheen lapset Silja ja Santtu yrittävät jäsentää huojuvaa maailmaansa.

Silja on jo koululainen ja Santtu eskarilainen. Isosiskon käydessä tanhuharkoissa Santtu joutuu odottamaan tätä yksin kirjaston kahvilassa sillä aikaa, kun isä asioi musaosastolla. Isän pärjäämisestä lasten kanssa ollaan monta mieltä: äiti ei haluaisi jättää heitä isän kanssa yksin, mutta mummin mielestä jokaisen perheen on kannettava ristinsä. Isän vastuu lapsista kasvaa, kun äiti saa keskenmenon ja joutuu siitä johtuvan masennuksen vuoksi sairaalaan.

Isovanhempien maailmaa leimaa vahva uskonnollisuus. Mummi puhuu kielillä ja koittaa paikata lastenlastensa käymätöntä pyhäkoulua kotikonstein. Välillä vieraillaan lasten äidin ja Mervi-tädin nuoruudessa, jossa syntiä oli kaikki muu kuin kirkossa käynti, mutta uskonnolliset viitteet ovat (tahallisesti?) sekavia. Mummi osoittaa kiinnostusta ainakin ortodoksisuuteen ja helluntailaisuuteen, mutta paikallisen seurakunnan jähmeä järjestys ja käyttäytymissäännöt vaikuttavat luterilaiselta. Siljan Barbiesta tulee nunna, jota Ken käy edelleen uskollisesti tervehtimässä luostarissa.

Barbileikit, sadut ja lasten itse keksimät lorut valaisevat muuten arkista, melankolista ja paikoitellen synkän raivokastakin kerrontaa. Vanhempien ero lymyää horisontissa, mutta äidin voimat eivät tunnu riittävän edes eroamiseen. Juonellisesti kirjan tarina on todennäköisesti puolen tuon ajan suomalaisten perheiden hajoamistarina. Mies on väkivaltainen ja viinaan menevä. Nainen kokee olonsa alistetuksi ja ahdistetuksi nyrkin ja hellan väliin. Kiinnostavat nyanssit ovat tässä teoksessa kaikkialla muualla kuin juonessa, josta voisi jopa kysyä, miksi kirja on kirjoitettu.

Samastumispintaa lasten tarinaan löytävät varmasti kaikki tuona aikana eläneet kulttuurisista nyansseista. Jugurttipurkkipuhelimet pirisevät kuumina, ja synttärilahjaksi tyttölapsi voi saada ristipistotyön. Virve Rosti tuo ankeaan tupaan elämisen makua, ja Mervi-tädin miehenmetsästystä tahdittaa Besame mucho. 

Stormin tyyli on niin vihjaavaa ja reikäistä, että lukija saattaa kokea hämmennystä lankojen punojana. Pyrkimys minimalistiseen kerrontaan on aina ihailtavaa, eikä tätä teosta ainakaan voi luonnehtia ”lukuromaaniksi” (mikä on mielestäni ankein titteli ikinä proosateokselle). Storm on selkeästi asettanut tälle tekstille taiteellisia tavoitteita, ja mennyt taide edellä. Hänen taustansa draaman maailmassa näkyy dialogien napakkuutena ja lasten herkkyyksien tulkitsijana.

Romaani taatusti kolahtaa sellaiseen lukijaan, jolla on juuri nyt menossa joku herkistymiskausi oman lapsuuden vaiheiden käsittelyssä. Minulla ei taida olla, koska kaipasin teokseen lisää sisältöä. Tekstissä oli joitain huikean hauskoja tarinan pätkiä ja allegorioita, kuten yllä lainaamani Tytti Paskarin seikkailu yhteiskunnan ylemmillä sektoreilla, mutta muuten yhteiskuntaa ei ole olemassa tämän tiiviisti yhtä pitävän suvun ja perheen universumissa. Ei myöskään ole laajempaa historiaa tai poliittista kiinnostusta.

Mietin alussa, onko teos kirjoitettu lapsille, nuorille vaiko aikuisille. Luulen,  että se voikin miellyttää kirjailijaa (s.1978) nuorempaa lukijakuntaa, jotka osaavat arvostaa lähihistorian havinaa eri tavalla kuin meitä, jotka ovat eläneet tuossa suhteellisessa niukkuudessa.

Auf wiedersehen, Jeanne d’Arc

IMG_1676Liian kevyiden teemojen jälkeen on palattava joka kunnollisen perheen illallispöytädilemmaan: kuinka puhua lapsille holokaustista?

Irlantilainen John Boyne heittää kissan pöydälle erikoisen lastenkirjan muodossa. Tai teoksen ikäryhmää on vaikea arvioida, se tuntuu sellaiselta, jonka vanhempien ja lasten olisi hyvä lukea yhdessä. Olettaisin, että ainakin eurooppalaisten koulujen käyneille vanhemmille teoksen kontekstin peruskäsitteet ja aikajana ovat tuttuja. Boyne ei selitä tässä yleisen historian tapahtumia puhki, vaan keskittyy enemmän kasvavan orpopojan sisäiseen maailmaan, identiteettikriisiin ja kipuiluun lojaliteettien välillä.

Kirjan juonta ei kannata googlailla liikaa ennen lukemista. Kerrottakoon vaan, että siinä seitsemänvuotias Pierrot joutuu matkaamaan yksin Ranskasta Saksan kautta Itävaltaan, jossa asuu hänen ainoa elossa oleva sukulaisensa, Beatrix-täti. Pierrotilla on ikävä Pariisia, koiraansa ja parasta ystäväänsä Anshel Bronsteinia, joka jatkaa kirjoittamista niistä vaikeuksista, joita juutalaiset kokevat. Oman turvallisuutensa vuoksi hän ei kuitenkaan voi enää olla Pierrot, eikä puhua lähipiirille salaperäisestä kirjeystävästä, joka ei enää signeeraa kirjeitä nimellään.

Boynella taitaa olla pakkomielle historian suuriin käänteisiin, sotiin ja vallanpitäjiin. En tiedä, onko hän kirjoittanut ainuttakaan teosta, joka sijoittuu Irlantiin – puolueettomaan maahan, joka lopetti sotimisen saatuaan itsenäisyyden. Olen lukenut häneltä aiemmin yhden aikuisten romaanin, Tarkoin vartioidun talon, jossa jäljitettiin Romanovien kohtaloa ja matkustettiin maateitse Suomen läpi Neuvostoliittoon. Se oli varsin mainiota viihdettä; tässä taas on selvästi tarkoituksena herättää keskustelua ääri-ideologioihin liittymisen helppoudesta.

Onneksi teos ei ollut romanttinen, kyyneliä kirvottava eikä liian väkivaltainen. Juutalaisperheiden kohtalot tulevat ilmi enemmän rivien välistä kuin silminnäkijän seuraamina. Vastarintaliikkeen miehiä ja naisia on soluttautunut Salzburgin tienoille yllättävän paljon, eikä Pierrotin asuttamassa vuoristokylässäkään hailata niin innokkaasti kuin olisi luullut. Pierrotin teini-iän kosiskeluyritykset tyssäävät siihen, että hän on liian aktiivinen Hitlerjugendissa.

Kirja voisi toimia jonkinlaisena peilinä Nuoren tytön päiväkirjalle, sillä nuoren lukijan on hyvä kuvitella myös vastapoolin mahdollinen maailma. En ole toistaiseksi nähnyt reaalimaailmassa eläneen Hitlerjugendin päiväkirjaa – kai sellaisiakin jostain löytyy, mutta harvemmin julkaistaan. Jos tiedostavaa lasta tai nuorta jäisi näiden jälkeen vielä askarruttamaan natsismin ilmiö,  yrittäisin kaivaa jostain tämän päivän uusnatsin muistelmat. Henrik Holapan Minä perustin natsijärjestön voisi olla mahdollinen teksti, vaikka se ei olekaan erityisen nuorisoystävällinen lähestymistavaltaan.

Tässä teoksessa lapsen näkökulma on vahvempi kuin kasvavan nuoren, ja siksi kokisin, että teos voisi puhutella jo alakoululaista lukijaa. Otollista lukijakuntaa voisi olla ne 10-12-vuotiaat nörtähtävät pojat, jotka kierrättävät älypuhelimissaan Hitler-videoita ja -meemejä.

Tämän yhteisen kokemuksen jälkeen tiedostava perhe voikin jo alkaa suunnitella seuraavaa lomaansa Puolaan, johon sisällytetään vierailu Auschwitziin. En tiedä, millaisia vesipuistoja sen lähistöllä on, ja huvittaisiko sen keikan jälkeen ylipäänsä keksiä mitään ”kivaa” tekemistä. Itse ehkä herkkänä sieluna veisin lapset mieluummin Amsterdamin Anne Frank-museoon, joka olisi hallittavampi kokemus.

En ole aikanani hoitanut oman jälkikasvuni kanssa holokaustikasvatusta kovinkaan mallikkaasti, tosin tämän päivän ääriliikkeistä meillä puhuttiin sitäkin enemmän. Omassa lapsuudessani holokaustikasvatuksen hoiti televisio. Muistan ainakin Polttouhrit-sarjan, joka ei ollut erityisen lapsiystävällinen, ja sitä olen tapittanut noin kuusivuotiaana. Näinä päivinä opettavaisia holokaustisarjoja pyörii prime time-katseluaikaan televisiossa vähemmän, joten siksikin suosittelen kirjojen lukemista aiheesta.

 

Paneurooppalaisen lapsuuden jäljillä?

IMG_1597Toissapäivänä oli ”rahapäivä”, joten rietastelin ja latasin koneelleni Elena Ferranten teoksen Elisa Kirjasta edukkaaseen hintaan, 3,90. Valtavan paljon olen kuullut hehkutusta Ferranten Napoli-sarjasta juuri kirjablogeissa, ja pääsen tämän autuuden virtaan viiveellä, mutta sitä iloisemmin.

Ferrante vie lukijansa 50-60-lukujen Napoliin, työväenluokkaisiin kortteleihin, joissa kansa on heräämässä lasten koulutuksen kannattavuuteen. Suutarin tytär Lila ja vahtimestarin tytär Lenuccia aloittavat kansakoulun samana syksynä. Lila on itseoppinut akateeminen ihmelapsi, jonka kanssa numeroista kilpaileminen on vaikeaa myös tunnolliselle ja kunnianhimoiselle Lenuccialle. Tyttöjen ystävyys kuitenkin kantaa kilpailuasetelman yli, ja kestää Lilan oikukkuuden ja erikoiset tempaukset.

Kirjan asetelmissa on paljon tuttua suomalaisellekin lukijalle: Ferrante muistuttaa ajasta, jolloin lukukausimaksut ja koulukirjojen hankinta saattoi olla kynnyskysymys koulunkäynnin jatkamiseksi, ja jolloin ehtojen saaminen saattoi merkitä koulun loppua monille. Kodin työväenluokkainen, karkea kielenkäyttö on kaukana koulun sisäsiististä maailmasta, ja karkea maailma odottaa lapsia heti koulun portista poistuttua.

Teos ei kuitenkaan kerro kaikista köyhimmästä kansanosasta, vaan ”kunniallisista” työläisistä, joilla ammatti on usein periytyvä sukupolvesta toiseen. Kondiittoreilla ja suutareilla on myös ammattiylpeyttä, ja perheissä harrastetaan kulttuuria vaatimattomista puitteista huolimatta. Sarratoren rautatieläisperheessä isä on saanut julkaistua runokokoelman, ja poika Nino hautoo päässään vaarallisia kommunismin siemeniä. Naiset ovat usein arjessaan väkivaltaisempia kuin miehet,  eikä naapuruus kapeilla kujilla ole aina helppoa keittiövälineiden lennellessä viattomien niskaan.

Tyttöjen ja naisten kasvukertomuksena romaani on realistinen, mutta kirja pitää sisällään myös feministisen emansipaation siemeniä. Lukioon päässyt Lenuccia pelkää jäävänsä vanhaksi piiaksi, finninaamaiseksi kirjastonhoitajaksi, siinä vaiheessa, kun Lila kihlautuu varsin nousujohteisesti kauppiaan poika Stefanon kanssa ja parille hankitaan upouusi asunto, jossa on kylpyamme ja puhelin. Lenuccia kokee, ettei hän välttämättä etene elämässään pelkällä koulumenestyksellä, vaan menestyksen salaisuus on naisella edelleen ulkomuodossa ja kyvyssä pitää mies tyytyväisenä. Poikaystävän saaminen on oikeastaan miltei pakollista, jos haluaa olla sosiaalisesti hyväksyttävä.

Romaani päättyy hyvin koukuttavasti Lilan häihin kuusitoistavuotiaana Jacqueline Kennedy-kopiona. Teoksen alussa ollaan nykyajassa, jossa Lila on kadonnut kotikonnuiltaan ja hänen poikansa soittaa Lenuccialle Torinoon kysyäkseen, olisiko äitiä näkynyt pohjoisessa. Tätä saagaa on mahdotonta jättää kesken, sillä ainakin itse palan halusta tietää, kuinka ystävyyssuhde jatkui naisten välisten kasvavien eroavuuksien ilmapiirissä.

Kiinnostavaa oli havainnoida näiden sukukeskeisten napolilaisten nurkkakuntaisuutta: vaikka meri oli kävelymatkan päässä lasten kotikortteleista, perheillä ei ollut tapana viettää aikaa meren rannalla, vaan elämä rajoittui hyvin pieneen piiriin. Teini-ikäisenä Lenuccia kutsutaan pensionaatin aputytöksi Ischiaan, mitä hänen äitinsä paheksuu kovaan ääneen. Seuraavana kesänä hän päätyy kirjakauppiaan lasten rantavahdiksi, ja tutustuu rantaelämään, mitä hänen äitinsä kaltaiset naiset eivät ole koskaan viettäneet. Lilan pitkän kihlauksen aikana pariskunta suunnittelee myös häämatkaa, mutta Lila ei suostu lähtemään Venetsiaan, vaan vaatii jäämistä juuri Ischiaan ja Amalfin rannikolle. Kauppiaan pojan nousukkaat sukulaiset taas pitävät tuota suunnitelmaa liian matalaotsaisena.

Teos ihastuttaa lukijoita ympäri Eurooppaa (ja maailmaa) varmasti siksi, että se tarjoaa samastumispinnan kaikille, jotka ovat eläneet niukan lapsuuden ja nuoruuden. Ruokalajit eroavat, mutta esimerkiksi elokuva- ja musiikkiviittaukset ovat jaettua eurooppalaista pääomaa. Koska italialainen iskelmä oli suosittua myös Suomessa noina aikoina, varsinkin vanhemmat lukijat voivat hyräillä Lazzarellaa tähän uppoutuessaan.

Ferranten teksti oli vähemmän kokeilevaa kuin mitä odotin. Se on melko suoraviivaista ja nopealukuista, mutta kirjailijan taidokkuus näkyy sanankäytön taloudellisuudessa. Kuuma ricottapizza maistuu nostalgisesti, mutta jokaiseen ruoka-annokseen tai kadunkulmaan ei ripusteta liiallisia merkityksiä. Muistelu on tässä valikoivaa ja kaikkea muuta kuin siirappista. Ja vaikka henkilögalleria oli suuri, en kokenut hankaluuksia heidän muistamisessa. Yhteisön laajan kudelman ja yksilön irtautumispyrkimysten välillä varmasti kamppaillaan sarjan tulevissakin osissa.

HELMET-haasteessa sijoitan teoksen kohtaan 2: Kirjablogeissa kehuttu kirja.