Viimeisen koivupuun muistista

Teos: Agate Nesaule: A Woman in Amber. (Soho Press, 1995)

Afrikkaan ja Karibialle liittyvissä postauksissani olen tehnyt pisteliäitä havaintoja kaunokirjallisista puista, jotka esiintyvät pahimmassa tapauksessa laiskasti kierrätettävinä kliseinä, kun puhutaan henkisyydestä ja muistista. Suomi ja Baltian maat toki kuuluvat vastaavalle myyttisten puiden vyöhykkeelle, samoin Irlanti, ja pyhien puiden esiintymisestä kotoperäisessä kirjallisuudessa voisi myös tehdä vastaavia tutkielmia.

Agate Nesaule (s. 1938) on latvialais-amerikkalainen kirjailija ja professori, joka pakeni vanhempiensa kanssa kotimaastaan seitsemänvuotiaana. Kirjassaan A Woman in Amber hän muistelee Latvian koivuja, varsinkin sitä viimeistä, jonka hän näki laivan ikkunasta Liepajan satamassa matkalla Saksaan vuonna 1945. Nesaule vietti sodan viimeiset kuukaudet Saksassa vankileirillä, jota venäläiset sotilaat terrorisoivat jatkuvasti. Maastamuuton syynä oli vanhempien kristillisyys, ja Nesaulen isän työ luterilaisena pappina. Myös hänen venäläisen äitinsä tausta oli kommunistihallinnon näkökulmasta epäilyttävä, sillä hänen sukunsa oli ollut tsaarin palveluksessa ennen vuoden 1917 vallankumousta.

Laivaan hypätessään vanhemmat eivät tienneet, että Saksassa heitä odottaisi leiri, ei aivan keskitysleirin kaltainen, mutta kuitenkin totaalinen vapaudenriisto äärimmäisen puutteen olosuhteissa. Tälle leirille kerättiin baltteja ja puolalaisia pakolaisia. Pian leiri vaihtui pakkotyöksi paikallisessa mielisairaalassa, jonka johtajana toimi isän kollega, luterilainen pappi Braun. Braunin tehtävänä oli muun muassa vakuuttaa Berliinin natsijohdolle, ettei hänen potilaitaan kannattanut eliminoida, ja hän oli onnistunut tehtävässään yllättävän pitkään.

Teosta voi lukea romaanina tai omaelämäkertana, josta joitain koordinaatteja on muutettu strategisista syistä. Kirjoittamisen motiivina on ollut keski-iässä ilmaantunut elämänkriisi, masennus, josta kertoja syyttää entistä miestään ja tuoretta avioeroa. Päästyään terapiaan hän kuitenkin alkaa hahmottaa sodan vaikutuksia elämänsä kulkuun, ja terapeutin muutamat sanat saavat hänet arvioimaan uudelleen kokemaansa surua, pelkoa ja kauhua. Kertojan suvussa ei ole ollut tapana muistella sotaa, eikä hän itsekään halua työntää läheisiään muistelijan asemaan heidän niin tahtomatta.

Latvialainen yhteisö Indianapolisissa on aluksi vahva, mutta ajan myötä sen jäsenet muuttavat eri puolelle maata. Agaten isä toimii edelleen pappina ja sielunhoitajana, ja saa arvostusta työstään yhteisön hyväksi. Äiti Valda alkaa kaivata venäläisiä juuriaan, vaikka myös Latvia on hänen kotimaansa. Latvialaisten yhteisöä yhdistää antikommunismi, mutta sen jäsenten keskuudessa on paljon traagisia kohtaloja. Myös näennäisen menestyneet henkilöt tekevät itsemurhia, ja jotkut, kuten Beate-siskon mies, juovat itsensä kuoliaaksi.

Koin vankileiriepisodit vähän liiankin voimallisesti, mutta onneksi teoksen alun Latvia-muistelmat onnistuivat pelastamaan tekstin murheisiin hukkumisesta. Latvialainen kulttuuri näkyy myös kuvauksissa yhteisön Amerikkaan integroitumisessa: Agaten lähipiirissä rakastetaan hienoja leivonnaisia, itse leivottua leipää ja kukkatarhoja. Koska valtaosa pakolaisista edustaa koulutettua keskiluokkaa, heillä on myös herraskaisia tapoja. Elleivät he kokoonnu hautajaisissa, he todennäköisesti kohtaavat kesäisillä laulujuhlilla, joita järjestetään kotimaan tyyliin.

Tässä kirjassa ei ollut yhtään tylsää kohtausta, ja muutenkin teos erottautuu amerikkalaisen, usein tunnustuksellisen omaelämäkerrallisen kirjoittamisen massasta ehkä siksi, että teoksen henkilöillä oli oikeita ongelmia. Nesaule ei myöskään ylistä uuden kotimaansa erinomaisuutta, vaan spekuloi myös vaihtoehdoilla, millaista elämä olisi ollut, jos perhe olisi jäänyt eloon Euroopassa. Ilmeisesti hän ei koskaan vieraillut Latviassa ennen maan vapautumista, ja narratiivi päättyy kommunistisen hallinnon loppuaikaan. Olisin kiinnostunut lukemaan hänen mahdollisista matkoistaan vanhaan kotikylään, jos hän on sellaisia tehnyt viime vuosikymmeninä.

Alun perin aioin lukea tähän kohtaan toisen Nesaulen teoksen, romaanin In Love with Jerzy Kosinski (2009), mutta päätin sitten edetä aikajärjestyksessä ja lukea aiemman teoksen ensin. Tässä teoksessa Nesaule antaa jo vinkkiä tulevasta, eli romaani kertonee kirjallisen bändärin elämästä. Nesaulella ja puolanjuutalaisella Jerzy Kosinskilla (1933-1991) on yhteistä kokemus selviytymisestä natsien leireiltä, ja Nesaule piti Kosinskin kirjoja itsepäisesti mukana kirjallisuuden kursseillaan, vaikka opiskelijat eivät pitäneet niistä.

Vaikka vain kirjan alussa eletään Latviassa, teos kertoo Latvian historiasta uskottavasti diasporan näkökulmasta. Amerikan balttien side vanhaan kotimaahan saattaa olla vahvempi kuin amerikansuomalaisten, johtuen maastamuuton erilaisista syistä. Myös kohtaan Liettua luin amerikanliettualaisen teoksen toisen polven emigrantilta, ja teoksissa oli paljon yhteistä, vaikka Stalinin leireistä kertova liettualaisteos oli vielä ahdistavampi.

Lopuksi vielä muistutan itseäni itselleni antamasta haasteesta lukea Latviassa ja Liettuassa vaikuttavien nykykirjailijoiden teoksia. Nytkään niitä ei tullut kätevästi eteeni, enkä ennen haastetta ollut lukenut kuin neuvostoaikaisia runoantologioita.

Maahaasteessa olen kohdassa 136/196: Latvia.

Mainokset

Montenegroa väärän koivun kautta

Teos: Danilo Kis: Early Sorrows (New Directions, 1969/1998)

Käännös: Michael Henry Heim

(Teos saatavilla suomeksi nimellä Varhaisia suruja, Mansarda 2006)

Jatkan Balkanin maiden kirjallisuuksien perkamista erään entisen Jugoslavian tunnetuimman runoilijan ja prosaistin tuotannolla. Danilo Kisiä (1935-1989) pidetään kai enemmän serbialaisena kuin montenegrolaisena kirjailijana, koska hän syntyi ja teki osan elämänurastaan Serbiassa. Silti miehen etninen tausta oli puoliksi unkarinjuutalainen, puoliksi montenegrolainen. Elinaikanaan hän mahdollisesti identifioitui enemmän jugoslavialaiseksi kuin serbialaiseksi kirjailijaksi, ja hän ehti kuolla ennen uusien valtioiden itsenäistymistä. Ja koska minulla on suuria vaikeuksia löytää tuoreempaa teosta kohtaan Montenegro, koen sopivana tällaisen ”väärän koivun” ratkaisun.

Kirja koostuu lyhyistä tarinoista, jotka kaikki liittyvät toisiinsa ja kaikissa paitsi yhdessä on kertojana nuori poika, Andreas ”Andy” Sam, joka on pakotettu lähtemään kodistaan Serbiasta asumaan sukulaistensa luo Unkarin maaseudulle vuonna 1939. Perheen juutalainen isä elää vaimonsa ja lastensa kanssa piilossa vuosikausia, sillä Unkarin hallitus on antanut juutalaisille luvan muuttaa nimensä ja näin vaihtaa identiteettiään. Maalla isä kuitenkin turhautuu ja alkoholisoituu jättäen perheen elatusvastuun pääasiallisesti vaimolleen. He asuvat herra Berkin tiluksilla osallistuen maatilan töihin, ja näin myös Andy pääsee nuoresta saakka nauttimaan paimenen hommista.

Tarinoista todella näkyy, että Kis on runoilija, sillä tärkeämpää kuin historiallinen tarkkuus niissä on rytmi, aistillisuus ja ruohonjuuritason pienet havainnot. Ruoho puhuu, varsinkin sen jälkeen, kun sirkus on lähtenyt kylästä ja painanut jälkensä tuoksuvaan syysniittyyn. Sirkustaiteilijat edelleen kiertelevät maata sota-aikana, varsinkin syksyn markkinapäivien ja sadonkorjuujuhlien aikana. Kertojan parasta aikaa tuntuu olevan juuri syksy, moninaisine aistinautintoineen. Kastanjoiden ja sienien keruu auttaa köyhää perhettä myös selviytymään, mutta aivan liian usein leipää joudutaan lainaamaan naapurista.

Kertojan juutalainen isoisä Max Ahasuerus on ollut kiertelevä sulkakauppias, jonka hahmo on pelottanut lapsia. Ovelta ovelle kaupustelu alkaa olla 1930-luvun Serbiassa jo häpeällistä, ja siksi pojan äiti kieltää isoisästä puhumisen julkisilla paikoilla. Lasten toinen isoisä asuu Montenegrossa, jonne heidän ei kuitenkaan ole sodan aikana turvallista palata.

Kirja on kirjoitettu lapsille ja ”heikkohermoisille”, eli siitä on tarkoituksellisesti jätetty julmimmat sotamuistot pois. Ohueen kirjaan on myöhemmin lisätty kaksi lukua, jossa Kis kertoo enemmän tarinoiden omaelämäkerrallisesta taustasta. Yksi tarinoista on omistettu paimenkoira Dingolle, jonka kertoja joutui jättämään taakseen Unkariin perheen lähtiessä maasta sodan päätyttyä. Koira kertoo siinä oman versionsa sodasta, ja sen aikaisesta luottamuspulasta suhteessa vieraisiin tulokkaisiin.

Maahaasteessa olen nyt kohdassa x/196: Montenegro.

Kasaritunnelmaa Filippiineiltä

Teos: Niyati Keni: Esperanza Street (And Other Stories, 2015)

Filippiinit on toinen Aasian kirjamaa, jonka teoksia etsiskelin kauan. Olin jo kauan sitten päättänyt lukea Joanne Ramosin dystopiaromaanin The Farm (2019), mutta kun luin siitä arvioita, en sitten syttynytkään siitä niin, että hankkisin tämän uutuusromaanin itselleni. Tuo teos myös sijoittuu Yhdysvaltoihin, joten se ei oikein täytä haasteeni ehtoja, vaikka kyseessä on lahjakas nuori filippiiniläistaustainen kirjailija.

Open Library tarjosi paljon vaihtoehtoja, joissa monessa oli Arman Alizad-tyylinen nyyhkytarina slummeista, huumeista, ihmiskaupasta ja munuaisten myynnistä rikkaisiin maihin. Mutta seurattuani Armanin matkoja vuosikausia en halunnut ainakaan lukea selviytyjän omaelämäkerrallista tositarinaa. Filippiiniläisillä naiskertojilla taas näkyi paljon uskonnollista, katoliseen uskoon liittyvää tematiikkaa. Kristillinen kirjallisuus ei minua sinänsä häiritse, mutta mieluummin luen kirjallisuutta, jossa uskoontulo ei ole keskeinen tai ainoa teema.

Valitsin sitten melkein-Arman-linjoilla liikkuvan romaanin intialaiselta kirjailijalta, Niyati Keniltä (s. 1968), joka asuu Lontoossa. Esperanza Street on 1980-luvulle sijoittuva romaani, joka kuvaa Puerto de Princesan rantakaupungin yhden kadun elämää. Sen kertoja on kahdeksanvuotias Joseph-poika, kotiapulainen. Josephin isä myy poikansa täyshoitolan omistaja Mary Moralesille, koska tämän äiti tekee kuolemaa eikä hän kykene yksin huolehtimaan lapsesta. Joseph kuitenkin tapaa isää viikonloppuisin, ja muitakin sukulaisia, jotka asuvat lähikortteleissa.

Joseph kasvaa Moralesin perheessä lapsipuolen asemassa. Hän ystävystyy rouvan poikien kanssa, mutta joutuu illallisilla tarjoilemaan ruokia vieraille. Koulua hän saa käydä päivisin, mutta työpäivät jatkuvat heti koulun jälkeen. Kirjassa ei kuitenkaan kuvata äärimmäistä riistoa, vaan tilannetta, jossa lapsi ei kunnolla tunnista paikkaansa perheessä eikä koko maailmassa. Pahinta mitä hänelle tapahtuu on se, että hän tulee kerran pimeässä tunnistamattoman jengin hakkaamaksi. Toki hän myös hengailee jengien ympärillä, koska Mary-täti ei katso hänen peräänsä vanhemman lailla.

Yhteisön tasolla kirjassa vastustetaan paikallisen pohatan alueelle suunnittelemaa ostoskeskushanketta, joka tuhoaisi satojen henkien asumukset läheisessä Greenhillsin slummissa. Osa asumuksista ja yrityksistä on rakennettu jättömaalle luvattomasti, ja pohatta-Eddien miehillä on häätäjinä enemmän valtaa kuin poliisilla. Poliittinen vääntö jää kuitenkin vailla laajempaa kontekstiaan, eikä varsinkaan ulkomainen lukija ymmärrä sen kaikkia nyansseja, ellei tapahtumia sijoiteta suurempaan kansalliseen kertomukseen.

Sain jo romaanin alusta kirjailijan tyylistä varsin etnografisen vaikutelman, ja juuri nyt en ollut oikeassa mielentilassa lukemaan pikkutarkkaa selvitystä kymmenien henkilöhahmojen välisistä suhteista. Toinen ongelma tarinassa oli, ettei siinä ole kunnollista draaman kaarta. Sivuhenkilöille sattuu ja tapahtuu enemmän kuin kertojalle, mutta enimmäkseen tässä seurataan avioliiton ulkopuolisten lasten syntymiä. Kirjassa on takuulla paljon nostalgiaa niille, jotka ovat kotoisin Puerto de Princesan kaupungista, mutta minulle espanjalaisen koloniaalisen estetiikan kuvaus ei oikein riittänyt tunnelman luojaksi.

Suomalaisessa kirjallisuudessa on pilvin pimein tämän tyyppisiä nurkkakuntaisia teoksia, jotka eivät välttämättä edes avaudu kyseisen maan toisella puolella eläneille. Romaanissa ei ollut kielellisesti suuria haasteita, kun tässä ei edes puhuttu englannin ja tagalogin sekakieltä, mutta en nähnyt tarinassa vastaavaa globaalia kiinnostavuutta kuin löysin esimerkiksi juuri viimeksi lukemissani thaimaalaisissa novelleissa.

Näistä haasteista huolimatta teos ei jättänyt sosiaalipornahtavaa jälkimakua, vaan jäin lukijana kevyen toiveikkaaksi kertojan tulevaisuuden suhteen. Ja toivoa kirjan nimikin yrittää välittää, vaikka kirjan hahmojen toivo tuntuu jo 1980-luvun alussa sijaitsevan siirtotyöläisenä Arabian niemimaalla.

Vasta kirjan läpi kahlattuani ymmärsin, että sen kustantaja, lontoolainen And Other Stories on joukkorahoituksella toimiva pienkustantamo, eli sen kautta voi saada kirjan julkaistuksi, jos sitä tilaa etukäteen riittävä määrä ihmisiä. Teos on siis omanlaisensa omakustanne, johon kirjailijan ei tarvitse itse sijoittaa suuria summia rahaa. Opin siis kirjan kautta jotain uutta kustannusalasta, ja olisin itsekin valmis kokeilemaan tämän tyyppistä kustannustoimintaa niin kirjailijana kuin lukijana.

Maahaasteessa olen saapunut kohtaan x/196: Filippiinit.

Pussy and Elephants: Thaimaan kansallisista kuvastoista

Teos: Rattawut Lapcharoensap: Sightseeing: Stories (Grove Press, 2005)

Thaimaa kuuluu niihin maihin, joista on olemassa länsimaisilla kielillä paljon varsinkin viihdekirjallisuutta, mutta thaikirjailijoiden teoksia saakin jo etsiä tiheällä kammalla. Ei siksi, ettei maassa kirjoiteta fiktiota, mutta sitä taidetaan kääntää kovin vähän muille kielille.

Yritin lukea tähän kohtaan pariakin populaaria teosta, jotka molemmat jäivät kesken. Kumpikaan ei ollut heikko kulttuurin kuvauksena, mutta en siltikään kelpuuttanut niitä haasteen kohtaan. Jarkko Steniuksen dekkari Bangkokin veritiikerit (2018) oli liian brutaali makuuni enkä pystynyt lukemaan sitä loppuun väkivallan liiallisen määrän vuoksi. Brittiläiseltä Lucinda Rileyltä luin teosta The Orchid House (2012), mutta siinä ei lopulta viihdytty Thaimaassa kovin kauaa ja se oli muutenkin lievän orientalistinen. Mainitsen teokset kuitenkin siksi, että toisen tyyppisille lukijoille juuri nämä voivat olla täsmäteoksia vaikka Thaimaan-matkaa odotellessa.

Löysin sitten yhden thaikirjailijan, joka kirjoittaa Yhdysvalloista käsin englanniksi. Rattawut Lapcharoensap (s. 1979) on syntynyt Chicagossa, kasvanut Bangkokissa ja palannut Amerikkaan opiskelemaan luovaa kirjoittamista yliopiston maisterinohjelmassa. Hän on enimmäkseen julkaissut novelleja, ja hänet tunnetaan parhaiten tästä lukemastani novellikokoelmasta.

Teoksessa on seitsemän novellia, joissa enimmäkseen kuvataan perhe-elämää lasten ja nuorten näkökulmista. Turismilla on rooli osassa tarinoista, mutta osassa kuvataan tavallista bangkokilaista arkea turismiteollisuuden ulkopuolella. Kaikkia teoksen perheitä riivaa joku kriisi tai trauma, joka tavalla tai toisella liittyy köyhyyteen tai köyhtymisen pelkoon. Ympäröivä kulttuuri on kuitenkin vahvasti kulutuskeskeistä, ja ulkomaisilla piraattituotteilla on suuri arvo statussymboleina.

Koskettavin novelli oli avaintarina ”Sightseeing”, jossa nuori mieskertoja matkustaa äitinsä kanssa Andamanien saaristoon lomamatkalle. Pojalla on edessä ammattikouluun lähtö toiselle puolelle maata, mutta äidin terveys on romahtanut, eikä hän tiedä, voiko hän jättää tätä yksin. Äitiä vaivaa hermostollinen sairaus, joka on pian johtamassa sokeutumiseen. Hän haluaa tehdä viimeisen matkansa näkevänä, ja reissu on emotionaalisesti kuormittava. Nähtävyyksistäkin osa liittyy vankileireihin ja vähemmistöjen sortamiseen, ja merimatkat ovat rankkoja. Hyvästijättöä normaalielämälle kuvataan asteittain, sillä sairaus on kehittynyt jo pitkään äidin itsekään ymmärtämättä vakavaa tilaansa. Tarina antaa uusia merkityksiä termille ”nähtävyys” ja myös länsimaisten turistien tavalle haalia valtava määrä elämyksiä, jotta he voisivat kokea elämän arvokkaana.

Pidin myös novellista ”Draft Days”, joka kuvaa nuorten miesten armeijan kutsuntoja arvonnalla. Siinä esitettiin Thaimaan monarkian kritiikkiä sillä tasolla, jolla se on jokseenkin turvallista, eli hienovaraisesti rivien välistä. Toki Lapcharoensap nimeää kutsuntoihin liittyvän vehkeilyn suorasukaisesti korruptiona, sillä rikkaat ja monarkialle myötämieliset perheet voivat ostaa arvonnan mustan kortin vaivattomasti. Kutsuntoja pidetään maaseudulla buddhalaisissa temppeleissä, ja niihin liittyy kansallismielisiä rituaaleja, jotka piinaavat teinipoikia. Kyseessä on myös kaikkien äitien kauhujen päivä, sillä harva haluaa lähettää poikansa kahdeksi vuodeksi kuningasta palvelemaan.

Selkeimmin turismiaiheinen tarina oli ”Farangs”, jossa amerikkalaisen isänsä hylkäämä teinipoika yrittää iskeä itselleen amerikkalaista tyttöystävää äitinsä omistamassa motellissa. Äiti on turistibisneksiin täysin kyllästynyt, ja voisi nimetä motellinsa uudelleen nimellä ”Pussy & Elephants”. Häntä ärsyttää, kun poika raahaa Budweiser-bikineihin pukeutuneita mimmejä elefanttisafareille. Lyhytaikaiset tuttavuudet eivät kuitenkaan koskaan ota yhteyttä matkalta palattuaan, tai jos ottavat, eivät liitä postikorttiin vastausosoitetta.

Muissa tarinoissa on mielenterveyteen, päihteisiin ja prostituutioon liittyviä teemoja. Kirjailija kuvaa myös thaimaalaisten kaksijakoista suhtautumista ulkomaalaisten läsnäoloon maassaan: turistien lisäksi maassa hustlaa suuri määrä valkoisia ekspatriaatteja, joilla on ikävä tapa jättää taakseen siittämiään lapsia. Ja samaan aikaan maahan virtaa pakolaisia, jotka kansoittavat varsinkin Bangkokin slummeja. Yhdessä tarinassa kuvataan työväenluokkaisen alueen slummiutumista, ja kambodzalaisia uusia tulokkaita, jotka ovat piilottaneet kaiken kultansa lastensa maitohampaisiin (samaa kuvattiin myös Kim Thúyn vietnamilaisromaanissa ). Ylipäänsä novelleissa kuvataan globalisoitunutta maailmaa, jossa ongelmat ovat ylirajaisia. Verrattuna tähän teokseen muut lukemani Kaakkois-Aasian kertomukset ovat kuvanneet suljettuja yhteiskuntia, joissa ymmärrys muista kulttuureista on rajallista.

Kokoelma onnistuu tuomaan yhteen laajan arsenaalin ihmiskohtaloita, joilla elämä on tavalla tai toisella vaakalaudalla. Se ei ole kaikista tyypillisintä ”kehitysmaakirjallisuutta”, vaikka materiaalisesta puutteesta siinä puhutaan monella eri tasolla. Tarinat herättivät minussa empatiaa ja samastumista, mutta onneksi ei sentimentaalista hyökyaaltoa. Henkilöhahmot olivat myös särmikkäitä, ja varsinkin äitihahmoissa oli vahvuutta traagisten elämäntilanteiden keskellä. Yksi amerikkalainen isoisä oli lähes kuvottava rasistisine kommentteineen puolirotuisista lastenlapsistaan, mutta tuossa tarinassa haluttiin kai kuvata omaishoidon karua realiteettia tilanteessa, jossa sairas ihminen roudataan toiselle mantereelle kauas kotoaan ja juuriltaan.

Harmi, että Lapcharoensap ei ole jatkanut kirjailijanuraansa, sillä novelleissa on todellista potentiaalia. Olisin mielelläni lukenut lisää tältä kirjailijalta, ja varsinkin kokonaisen romaanin.

Maahaasteessa olen nyt etapilla x/196: Thaimaa.

Hyvää valkoisen tiikerin vuotta!

Teos: Galsan Tschinag: The Blue Sky (Milkweed Editions, 2006)

Käännös: Katharina Rout

Galsan Tschinag (s. 1944) on yksi Mongolian tunnetuimmista kirjailijoista, joka tunnettiin saksankielisessä maailmassa jo ennen kuin teos The Blue Sky teki kansainvälisen läpimurron. Miehen henkilöhistoria on kiinnostava, sillä hän opiskeli aikanaan Leipzigissä, Itä-Saksassa, ja valitsi saksan kielen ilmaisukanavakseen. Hän opetti saksaa Mongolian yliopistoissa, mutta häneltä vietiin opetuslupa 1970-luvulla ”poliittisen epäluotettavuuden” vuoksi. 1980-luvulla hän julkaisi yhden novellikokoelman Itä-Saksassa, mutta kirjallinen tuotanto lähti nousuun vasta Berliinin muurin murtumisen jälkeen.

Tschinagin tuvalainen nimi on sen verran hankala, etten viitsi sitä toistaa ilman erityismerkkejä. Tämän vuoksi hän käyttää taiteilijanimeään, joka varmasti auttaa kirjojen markkinoinnissa. Kirjailijan ja opettajan uran lisäksi hän on toiminut aktivistina tuvalaisen vähemmistön oikeuksien puolustajana ja hän myös harjoittaa shamanistista parantamista.

The Blue Sky on sukutarina ja nuoren pojan kasvukertomus, joka sijoittuu tuvalaiseen vuoristomaisemaan Altailla, Länsi-Mongoliassa, lähellä Venäjän rajaa. Tuvalaisia asuu eniten Venäjän puolella, ja he ovat vähemmistön statuksella Mongoliassa ja Kiinassa. Rajaseuduilla on ollut perinteisesti paljon liikehdintää ja vaihdantaa, niin tavaroiden kuin puolisoiden muodossa, ja tuvalaista identiteettiä voisi luonnehtia ylirajaiseksi.

Vaikka teos ei ole omaelämäkerrallinen, oletan sen sijoittuvan 1950-luvulle, jolloin kirjailija itse on ollut lapsi. Tuohon aikaan Mongolia oli tiukassa yhteydessä Neuvostoliittoon, ja stalinistisen hallinnon alaisena. Kuinka kommunistinen kasvatus sitten muutti nuoria paimentolaisia, ja kuinka he onnistuivat säilyttämään kulttuuriaan tilanteessa, jossa maan taloutta pyrittiin kollektivisoimaan? Tähän teos antaa vastauksia kertoen samalla suuresta kulttuurisesta murroksesta.

Luulin, että olin nähnyt tästä kirjasta tehdyn elokuvan, mutta en löytänyt viitteitä siihen. Pari näkemääni mongolialaisleffaa ovat olleet visuaalisesti huikeita, ja myös tämä teos on täynnä herkkää luontokuvausta. Dshurukuwaa kasvaa jurtassa laajennetun perheensä ympäröivänä, ja kaipaa mummoaan, joka asuu vaikeasti ylitettävän joen takana ahneen siskonsa luona. Hööshek-isotäti on ominut siskoltaan niin eläimet kuin esineet, mutta mummo ei haluaisi puhua kenestäkään pahaa, ei elävistä eikä varsinkaan kuolleista. Lopulta mummo jää poikansa luo odottamaan kuolemaansa, jonka lähenemisestä perhe on piinallisen tietoinen.

Romaani kuvaa vahvan yhteisöllistä kulttuuria tavalla, joka haastaa länsimaisen lukijan. Tuvalaisesta kulttuurista lukija oppii paljon, mutta kirjailijan näkemys kansastaan on niin idealistinen, ettei henkilöhahmoissa ole paljoa särmää. Ruokailun, eläinten pidon ja tapakulttuurin kuvausta on runsaasti, ja minulle tuli olo, että istuisin etnologisen museon sisälle pystytetyssä jurtassa, jossa opas on hieman liian yli-innokas. Ehkä hän jopa nauttii länsimaisten kermaperseiden irvistyksistä, kun heille tarjoillaan voiteetä tai jakinmaidossa keitettyä puuroa.

Suurta draamaa tuvalaiskylässä saa aikaan mongolialaisen koulumestarin vierailu, sillä kaikki perheet eivät haluaisi lähettää lapsiaan kaukaiseen sisäoppilaitokseen, jossa opetusta annetaan vieraalla kielellä. Varsinkin tyttöjen koulun käyntiin suhtaudutaan penseästi. Jotkut tytöistä hommaavat itsensä naimisiin aivan liian nuorina, jotta välttäisivät koulunkäynnin.

”Uusi aika” merkitsee uuden sanaston oppimista, ja pahin loukkaus naapuria kohtaan on haukkua häntä kulakiksi. Sana ”proletaari” on liian vaikea tuvalaisten suuhun, joten heistä tulee ”purultareenejä”. Uutena aikana naisetkin saattavat polttaa tupakkaa, joissain jurtissa avoimesti, toisissa miehiltä salaa. Jotkut heimokulttuurin perinteet ja juhlat ovat tulleet kielletyiksi, mutta niiden valvojat eivät onneksi ole usein paikalla. Uutta vuotta vietetään niin kommunistisesti Pakkasukkoa odottaen kuin animistisia symboleja viljellen. Kirjassa vuosi vaihtuu keltaisen lehmän vuodesta valkoisen tiikerin vuoteen, ja tarinan aika-akseli on suunnilleen vuodenkierron mittainen.

Tätä kirjaa suosittelen hitaan elämän ystäville, vaeltajille ja taivaanrannanmaalareille. Myös koirien ystäviä teos lämmittänee, sillä Arsylang-koira on yksi päähahmoista, keskeisempi kuin Dshurukuwaan sisarukset. Kirjalle on myös kaksi jatko-osaa, joista toinen osa, The Gray Earth (2010), on myös käännetty englanniksi.

Maahaasteessa olen nyt kohdassa 184/196: Mongolia.

Tulenkantajien perimmäisestä vastuusta

Teos: Gilbert Tuhabonye: The Voice in My Heart. A Genocide Surviver’s Story of Escape, Faith and Forgiveness (Amistad, 2006)

Ruandan ja Burundin etniset konfliktit ja niitä seurannut kansanmurha kuuluvat niihin maailmanhistoriallisiin episodeihin, joita seurasin 1990-luvulla ehkä enemmän kuin lähempänä tapahtuvaa Jugoslavian hajoamista. Olen myös lukenut maihin sijoittuvia kaunokirjallisia teoksia ainakin muutaman. Ruanda-osuuteen maahaasteessa valikoitui kepeä chicklit-teos, mutta Burundin kohdalla olin jo helisemässä. Viime vuonna luin upean ja vaikuttavan burundilaisteoksen suomeksi, Gaël Fayen romaanin Pienen pieni maa (2018), mutta vastaavia muita tuoreempia fiktiivisiä esityksiä ei löytynyt kuin ranskan kielellä.

Löytämäni omaelämäkerran kertoja on Yhdysvalloissa merkittävän juoksijan uran tehnyt Gilbert Tuhabonye (s. 1974), joka oli lukiolainen protestanttisessa sisäoppilaitoksessa, kun kansanmurha alkoi. Vaatimattomasta maalaistaustasta ponnistaneen urheilijan vanhemmat olivat uhranneet paljon lähettääkseen pojan kouluun. Kveekariaatteen inspiroimassa koulussa etnisyys ei merkinnyt paljoa, ei ennen vuotta 1993, jolloin hutut juhlivat poliittista voittoaan enemmistönä, jonka ääni oli ennen sitä tullut heikosti kuulluksi.

Teos ei herättänyt minussa kiinnostusta ensi silmäyksellä, koska sen nimi oli kliseinen, ja sen kristillinen eetos tuntui liian läpitunkevalta. En myöskään ole lukenut elämässäni montaa urheilijan muistelmateosta, joten myös genren suhteen liikuttiin vieraalla maaperällä. Kuitenkin teos yllätti minut rikkaalla ilmaisullaan ja elämänmyönteisyydellään. Siinä kerrotaan enemmän tämän urheilijatähden rauhanaikaisesta lapsuudesta ja nuoruudesta kuin häntä kohdanneesta tragediasta. Kansanmurhan etenemisestä raportoidaan välikappaleissa, jotka ovat lyhyempiä kuin varsinaiset teoksen luvut.

Tuhabonye on ihmistyypiltään kuuliainen suorittaja, jolle tulokset, luvut ja tilastot ovat tärkeitä. Siksi myös kirjassa kuvataan koulunkäyntiä ja kokeita pedanttisen tarkasti. Kotikylän elämän kuvaukset kiinnostivat minua enemmän kuin sisäoppilaitoksen arki ennen kansanmurhaa. Kylässä arvostetaan koulutusta ja länsimaista käsitystä edistyksestä, mutta heillä ei ole vielä 1980-luvullakaan sähköä, saati henkilöautoja. Perhe elää tyypilliseen tutsikulttuurin tapaan karjan kasvatuksesta, ja saa tulonsa maidon myynnistä pikemminkin kuin nautojen teurastuksesta. Kylässä puhutaan mieluummin kirundia kuin ranskaa, jonka puhuminen varsinkin isovanhempien läsnäollessa olisi epäkunnioitettavaa.

Koska teoksen kasvava nuori mies on kunnon katolilainen, hän ei uskalla käydä koulunsa tyttöjen asuntolan puolella, eikä muutenkaan pahemmin eksy kaidalta polulta. Tämän vuoksi kirjan narratiivi tuntuu paikoitellen auttamattoman kesyltä. Ilman kansanmurhan järkyttävää teemaa teos tuskin olisi tullut julkaistuksi. Tuhabonye on tietoinen olosuhteiden aikaansaamasta julkisuudestaan, joka on edistänyt hänen uraansa niin kotimaassa kuin Yhdysvalloissa.

Länsimaisesta näkökulmasta kulttuurin kuvauksessa ponnahtaa esiin yksi paikallinen erikoisuus, eli olutkulttuuri, ja durraoluen juottaminen myös lapsille ravinnon lähteenä ainakin juhla-aikoina.

Tuhabonye oli ainoa tutsi, joka selviytyi hengissä lukioonsa tehdyssä iskussa vuonna 1993, ja hän oli pitkään sairaalahoidossa vakavien palovammojen vuoksi. Oli ihme, että hän kuntoutui jälleen kilpatason juoksijaksi, ja ehkä kuntoutumisen tarina kertoo eniten miehen kristillisestä vakaumuksesta.

Vaikka teoksen kristillisyys on kaikenkattavaa, se ei kuitenkaan ole naiivi eikä hurmoshenkinen tarina. Olympiatulen kantajana hän tietää, että tulien sytyttäminen on helpompaa kuin niiden sammuttaminen, ja lähtiessään Burundista hän jättää taakseen akuutilla tavalla kytevän maan, jossa väkivaltaiset uhkaukset ovat edelleen arkipäivää.

Elämä jatkuu Austinissa, Teksasissa, jonne hän tuo burundilaisen morsiamensa Triphinen. Juoksijoiden yhteisö on hänen uusi kotinsa, ja hän selvästi kirjoittaa tarinaansa enemmän amerikkalaisille juoksukollegoille kuin kotiin jääneille burundilaisille. Kielellisesti mies on onnistunut saavuttamaan sujuvan ilmaisun vajaassa vuosikymmenessä, mutta kirjan rakenteessa näkyy myös tietynlainen amerikkalainen kaavamaisuus. Toisaalta teosta ei ole selkeästikään kirjoitettu kirjallisuuspalkintojen toivossa, vaan sen motivaattoreina ovat elävä usko ja eloonjäämisen riemu.

Maahaaste etenee nyt rastille 103/196: Burundi.

Kiihkeästi punatähtipuun alla

Teos: Tessa Bridal: The Tree of Red Stars (Milkweed Editions, 1997)

Uruguay oli Etelä-Amerikan kirjamaiden vaikein rasti, ei siksi, ettei sieltä tulisi kiinnostavaa kirjallisuutta, vaan sitä ei vaan tuntunut löytyvän kuin espanjaksi. Tietämykseni maasta on kovin hatara, mutta viime aikoina olen lukenut maan kansalaisten kapinasta Stora Ensoa vastaan, mikä tuo maan poliittiset taistelut lähemmäksi kotia. Kun vielä muistaa, että maan väkiluku on vain n. 3,3 miljoonaa, se auttaa ymmärtämään kulttuurituotannon skaalaa.

Kirjailija Tessa Bridal on syntynyt ja kasvanut Uruguayssa, mutta muuttanut nuorena perheensä kanssa Yhdysvaltoihin, ja asunut tämän lisäksi Britanniassa. Monipuolinen nainen on myös teatterin ammattilainen, ja on kehittänyt menetelmiä soveltavan teatterin käyttöönotosta museoiden arjessa. Hän on julkaissut kaksi romaania, joista lukemani The Tree of Red Stars on esikoinen. Olisin ollut enemmän kiinnostunut uudemmasta teoksesta, River of Painted Birds (2015), joka on jo toinen löytämäni historiallinen eteläamerikkalaisromaani, jossa on irlantilainen onnenonkijanainen päähenkilönä. En kuitenkaan saanut tuota teosta käsiini, ja tyydyin lukemaan tämän esikoisen, joka käsittelee Uruguayn lähihistoriaa.

Romaanin kertoja on nuori Magdalena, joka on paennut maan painostavaa sotilasdiktatuuria Britanniaan. Sieltä käsin hän yrittää hoitaa rakastettunsa Marcon asiaa ihmisoikeusjärjestöjen kautta. Marco on istunut vankilassa liian kauan aikaa, ja moni muu ystävä on joko kuollut tai kadonnut. Naisen side kotimaahan on vahva, vaikka hän yrittää välillä elää eurooppalaisten huoletonta, vapaa-aikakeskeistä elämää.

Teos jakautuu Magdan lapsuuden ja nuoruuden muistelmiin, ja poliittisen nykytilanteen analyysiin. Nuori tyttö kasvaa 1950-luvulla diplomaattien suosimalla asuinalueella Montevideossa, ja hänen paras ystävänsä on naapurin Emilia, joka on puoliksi brasilialainen. Magda käy kallista yksityiskoulua, ja Emilia valtion lähikoulua. Naapurustossa asuu tuoreita juutalaispakolaisia, mutta siellä lymyilee myös entisiä natseja. Lapset tulevat tietoiseksi toisen maailmansodan realiteeteista yksityiskohtaisesti, vaikka sen päänäyttämö Eurooppa on kaukana.

Kirjan suku on hyvin tietoinen brittiläisistä juuristaan, mutta ne eivät välttämättä ole kaikkialla maassa arvostettu piirre. Kun britit saapuivat uudisraivaajiksi Uruguayhin 1800-1900-lukujen vaihteessa, maa oli monessa suhteessa edistyneempi kuin Britannia, eikä varsinkaan yläluokka olisi halunnut naittaa tyttäriään punatukkaisille tulokkaille. ”Puhdasta” uruguaylaista rotua ei ole olemassakaan, mutta espanjalaisten ja portugalilaisten jälkeläiset ovat kovin sisäsiittoisia.

Luokkaerot ovat valtavat pienessä maassa, ja köyhiin suhtaudutaan parhaimmillaan hyväntekeväisyyden kohteina, muttei henkilöinä, jotka voisivat itse vaikuttaa kohtaloonsa. Magdan perheessä on tapana viedä kuluneita vaatteita ja taloustavaraa teiniäiti Gabrielalle slummiin, ja näillä retkillä tyttö oppii jotain ympäröivästä yhteiskunnasta. Jo 14-vuotiaana hän politisoituu ja karkaa luvatta kuuntelemaan Che Guevaraa yliopiston kampukselle. Retki on yläluokkaisille pumpulissa kasvaneille tytöille suuri irtiotto, joka tulee määrittelemään heidän tulevaisuutensa suuntaa.

Kirjassa kuvataan Tupamaro-sissiliikkeen maanalaista toimintaa 1960-70-lukujen vaihteessa, ja Magdan kaksoiselämää liikkeen jäsenenä ja valtion virkanaisena. Hän auttaa liikkeen sissejä korkea-arvoisten panttivankien kidnappaamisessa, ja samaan aikaan edustaa kaupungin seurapiireissä. Lähes kaikki hänen lähipiiristään joutuvat pidätetyiksi, kidutetuiksi tai vangituiksi, ja hän on ainoa, joka traumaattisen vankilajakson jälkeen onnistuu pakenemaan.

Romaani ei ehkä ole kaikista omaperäisintä, poeettisinta kaunokirjallisuutta, mutta tekstistä välittyi alusta saakka niin lämmin, hyvä henki, että innostuin tarinasta toden teolla. Luulen, että Uruguayn kontekstin pienuus on estänyt romaanin nousemisen globaaliksi hittikirjaksi, vaikka tässä on jopa loisteliaampaa 50-luvun lapsuusmuisteloa kuin Elena Ferrantella. Naapurit juoruilevat paljon, mutta enimmäkseen hyväntahtoisesti, teetä nautitaan arvostetuista brittiposliiniseteistä, ja naisia, jotka pukeutuvat housuasuun kirkkoon, arvostellaan suorasukaisesti.

Toki raa’at kidutuskohtaukset tuntuvat absurdeilta muuten lempeän ja elämäniloisen narratiivin keskellä, mutta poliittisen väkivallan luonne on usein sellaista. Kirjassa oli paljon samoja elementtejä kuin Chilen vuoden 1973 vallankaappauksen tarinoissa, vaikka Uruguayssa selvittiin vähemmällä määrällä uhreja.

Maahaastematkani varrella olen istuskellut mitä eksoottisempien puiden alla, mutta punatähtipuuhun en ennen tätä törmännyt. Kirjan nimi leikittelee hauskasti kommunismin, sosialismin ja joulutähtien välillä. Vieläkään en ole tainnut omin silmin nähdä valtavia joulutähtipuita, mutta ne loivat kirjaan erityistä tunnelmaa.

Kirjahaasteen romaaneista tämä teos kuuluu yllättäjiin siksi, että se onnistui kertomaan minulle täysin tuntemattomasta maasta valtavasti, ja koin oloni enemmän kotoisaksi kuin vieraaksi tarinan sisällä.

Maahaaste etenee nyt kohtaan 149/196: Uruguay.