Työmatkalla omassa menneisyydessä

Elina Hirvonen: Punainen myrsky (WSOY, 2019)

Elina Hirvonen kuuluu niihin kirjailijoihin, joiden työtä enimmäkseen tuntuu inspiroivan maailman suuret konfliktit, hätä, puute ja lasten asema pahoissa paikoissa. Ja kunnioitan tätä valintaa, hänen kaltaisiaan kertojia tarvitaan, vaikkakin kirjojen tematiikka tuntuu hieman toistavan itseään. Otin Punaisen myrskyn Storytelin kautta kuunneltavaksi siksikin, ettei se ollut turhan pitkä, eli tiivis muoto oli tässä tapauksessa ehdoton meriitti. En ollut niin hirveän kiinnostunut Hussein al-Taeen elämäntarinasta, koska hän on medioissa liikaa ryvettynyt hahmo jo alkajaisiksi, mutta toki tämäkin haaste, tosi elämän tarinan fiktiollistaminen, kiinnostaa kirjoittamisen metodina.

Tarina alkaa vuodesta 2015, jolloin kertojan perheeseen odotetaan esikoista ja Eurooppa kohtaa uuden pakolaiskriisin. Kertojan Aura-vaimo on suomalainen, ja hän itse on onnistunut nousemaan työhön, jossa enimmäkseen toimii ensimmäisen maailman korkeakoulutettuja. Työkaverit Pekka ja Sanna ovat kosmopoliitteja, jotka voivat samassa lauseessa ratkaista rauhanneuvottelujen marssijärjestyksen ja kesämökin katon korjaamisen. He tuntevat kyllä kohdemaiden kulttuureja, mutta ongelmat, joita he työkseen ratkaisevat, eivät koske heidän yksityiselämäänsä. Kirjan mies taas on töissä omassa henkilöhistoriassaan, ja hänen kokemustaan tarvitaan, mutta samalla hän kamppailee syvien lapsuuden traumojen kanssa.

Miehen vanhemmilla on terveysongelmia, ja äiti odottaa avosydänleikkausta. Äiti on synnyttänyt lapsensa oloissa, jotka johtavat ennenaikaiseen vanhenemiseen, poika on myös kokenut turvattomuutta sisarusten syntymien aikana. Isä on ollut pitkään vankilassa lasten ollessa pieniä, ja reissut isää katsomaan Abu Ghraibin vankilaan informoivat hänen myöhempiä havaintojaan tuosta pahamaineisesta paikasta. Nykyisyydessä mies kokee onnistumista siinä, että voi tarjota äidilleen pääsyn yksityislääkärille, ja viedä tämän sinne omalla autollaan.

Isän vapauduttua vankilasta perhe pääsee pakenemaan Saudi-Arabiaan pakolaisleirille, josta käsin lapset käyvät paikallista koulua. Kertoja kadehtii saudilapsia, jotka saavat syödä suklaata mielin määrin. Onnellisuudesta seuraavaa astetta havainnoidaankin jo Suomessa, Valkeakoskella, jonne perhe saapuu ensimmäisenä. Esikoispojan asema vanhempien tulkkina on väistämätön, mutta Vantaalle siirtyessään hän pääsee myös osallistumaan tavalliseen nuorison ilonpitoon. Normaalit seurusteluhuolet kuuluvat kuvioon, eikä hän ainakaan pidä uskontoa keskeisenä kriteerinä tyttöystävän etsimisessä.

Ulkopuolisuuden tunne tulee asioista, joita hän ei voi jakaa suomalaisten ikätoveriensa kanssa. Erityistä ahdistusta hän kokee vuonna 2003, jolloin hänen tiedostavat, palestiinahuiveihin pukeutuvat opiskelukaverinsa ovat osoittamassa mieltään Irakin sotaa vastaan Yhdysvaltain suurlähetystön edessä, ja haluaisivat hänet mukaan maskotikseen. Kirkasotsainen maailmantuska on vaikea ilmiö sellaisen kohdata, joka kokee murhanhimoa omia tai vanhempiensa kiduttajiaan kohtaan – varsinkin sellaisia varkaita, jotka eivät ole koskaan ymmärtäneet runoutta.

Kirjan kertoja tietää, ettei hän koskaan tule täysin eheytymään varhaisista kokemuksistaan. Samalla muslimi-identiteetti pysyy tärkeänä pilarina länsimaailmassa, vaikka hän ei edustakaan täysin samoja arvoja kuin ilmeisen konservatiivinen isänsä. Oli kiinnostavaa lukea varsinkin kaksikon yhteisestä reissusta Iraniin, muun muassa Qomin historialliseen kaupunkiin, jossa kertoja kokee pitkästä aikaa täydellistä yhteenkuuluvaisuutta kulttuurisesti ja ulkonäöllisesti.

Kosketukseni kirjaan oli kieltämättä tällä kertaa kepeä, sillä kuuntelin sitä joulutouhujen keskellä. Näin tiiviin teoksen voi hyvin lukea tai kuunnella kaksikin kertaa, sillä sen syvät mietteet eivät yhdestä kerrasta kulu. Loppua kohti koin monta kertaa herkistymistä, varsinkin sairaalan käytävillä äidin leikkauksen aikana.

Hirvosen esikoisteos voisi olla seuraava looginen rastini, koska se odottaa lukemattomana lähtöä seuraavaan kotiin. Tämä on ehkä kolmas häneltä lukemani teos, suosikkini kaikista on edelleen Sambiaan sijoittuva Kauimpana kuolemasta, mutta uskon tämän teoksen tavoittavan vielä suurempia yleisöjä, koska siinä on selkeä yhteys tämän päivän keskusteluihin al-Holin leirin lasten kokemusmaailmasta.

Lindberghin siivin Neuvosto-Karjalassa

TulisiipiTeos: JP Koskinen: Tulisiipi (LIKE, 2019)

Äänikirjan lukija: Toni Kamula

Tämän vuoden Finlandia-ehdokkaista sain käsiini jo viidennen; tämän jälkeen vain Mikko Rimmisen Jos se näyttää siltä on lukematta. JP Koskinen on kirjailija, jonka teokset ovat minulla ennen tätä jääneet kesken, muistan ainakin aiemmin tavanneeni Kannibaalien keittokirjaa (2017) huonolla menestyksellä. Tulisiiven tematiikka kiinnosti automaattisesti, eikä kyseessä ole ensimmäinen lukemani teos suomalaisista siirtolaisista Neuvosto-Karjalassa.

Teoksessa suomalainen Frostin perhe muuttaa Minnesotasta Petroskoihin pakoon suurta talouslamaa 1930-luvun alussa. Charles eli Kaarle on muuton aikana koululainen, ja hän on Amerikassa kohdannut kaimansa Charles Lindberghin lentonäytöksessä. Tämä on kehunut kipinää pojan silmissä ja kirjoittanut muistoksi postikorttiin mahtipontiset toiveet pojan tulevaisuuden suhteen. Kortti mahtuu pojan kantamuksiin, ja se alkaa elää omaa elämäänsä Petroskoissa.

Kapteeni Nikolai Jukarainen tunnistaa tuon kipinän, ja pian poika opiskelee Leningradin sotalentokoulussa 400 km päässä kotoa. Tavallisten kansalaisten liikkuvuutta kontrolloidaan, ja pian Kaarlen vanhemmat huomaavat elintilansa kutistuvan hälyttävästi. Koulussa Kaarle on kuitenkin etuoikeutetussa asemassa, ja saa korkeuksissa kokea sitä vapautta, joka maan kamaralta useimmilta puuttuu.

Kaarle on Amerikassa kolmannen polven siirtolainen; hänen isoisänsä on aikanaan lähtenyt matkaan Suomessa syntyneiden poikiensa ja vaimonsa kanssa. Isovanhemmat jäävät Minnesotaan terveyssyihin viitaten; isoisä kokee parantumista apassi-intiaani Kolmen Arven seurassa. Kirjeet kotoa viipyvät matkalla kuukausia, ja niiden avaamisesta ennen perille pääsyä on selviä merkkejä.

Linda on perheen entinen Minnesotan -naapuri, ikätoveri, joka ottaa kommunismin vakavammin kuin Kaarle. Hän pukeutuu ruskeaan pioneerijakkuun ja ylpeilee suurella punaisella tähtimerkillä hihassaan. Kaksikko matkaa yhdessä Leningradiin kokoukseen, jota ei koskaan järjestetäkään. Siellä heitä isännöi Lev-niminen vanha herra, joka tarjoaa pojalle mahdollisuutta asua tämän luona ja jatkaa lento-opintoja.

Samaan aikaan Petroskoissa Kati-sisko kuolee ja Janne-setä saapuu yksin Amerikasta. Hänen Carelian Fever-seurueestaan muut jäsenet ovat jääneet matkan varrelle. Naapurien muilutukset alkavat, ja osa pakenee jalkaisin yön jalkaan ennen etsintäpartioiden ehtimistä paikan päälle. Lindan takkiin ilmaantuu koko ajan lisää epäilyttäviä merkkejä. Hänen mukaansa peliä on pelattava täydellä pakalla, jos siihen on kerran lähtenyt.

Jossain vaiheessa Kaarlosta tulee Gennadi, hän joutuu eroon perheestään ja etenee puna-armeijan lentäjäksi. Miehen kohtalo on kuitenkin karu myös sodan aikana, ja hän joutuu vankileirille muokkaamaan maata sosialistiseen tahtoon. Onko mies sitten suuri sotasankari vai maanpetturi, ja kuinka sodanjälkeinen todellisuus kohtelee ”crazy boy:ta” kylmän sodan väärällä puolella?

Tämä on rankasta poliittisesta sisällöstä huolimatta lämminhenkinen romaani, jossa pienen ihmisen tulevaisuudenusko nousee politrukkien suhmuroinnin yläpuolelle. Amerikan-osuuden kohdalla löysin keskusteluyhteyden tämän teoksen ja Katja Ketun Rose on poissa (2018) kanssa (vaikka Rose on minulla edelleen kesken); neuvostonarratiivissa on jotain yhteistä Antti Tuurin Ikitien (2011) kanssa, vaikka tässä ihmiskäsitys on hieman optimistisempi. Kolmas teos, jota muistelin tätä lukiessani oli Jevgeni Vodolazkinin Lentäjä (2018), jonka aika-akseli on laajempi ja tyylilaji maagis-realistisempi, mutta samasta maasta teokset tuntuvat kuitenkin kertovan.

Erityisen paljon pidin fingliskan käytöstä keskustelujen mausteena. Moni asia pioneerien Karjalassa on Janne-sedän mielestä ”awesome”, vaikka kimppakämpän poikamieskämppikset paskovat huussin käsittämättömään kuntoon. Kaiken kaikkiaan teos oli maailmaani avartava ja sivistävä, varsinkin neuvostokansalaisen toimintahorisontin saralla.

Telex-huoneen tulevaisuususkosta

Teos: Suvi Vaarla: Westend (WSOY, 2019)

Äänikirjan lukija: Krista Putkonen-Örn

1990-luku alkaa jo olla aikaa, josta nuori kirjailija voi kirjoittaa uskottavan historiallisen romaanin. Itse elin tuon vuosikymmenen elintasokuplassa: vaikka en opiskeluvuosinani pahemmin palkkatöissä käynyt, en kokenut laman vaikutuksia samoin kuin moni muu.

Suvi Vaarla kuvaa esikoisromaanissaan kasvavan Elinan muuttuvaa elämää, jonka nousukauteen kuuluu muutto Westendiin, valkoisten omakotitalojen Taj Mahaliin. Elinan isä Pekka on rakennusalalla menestynyt diplomi-insinööri, joka siirtyy urheilurakentamisesta lomakyläbisneksiin. Äiti Leena on kääntäjä yritysmaailmassa, joka erikoistuu Venäjän-kauppaan. Ainoaa tytärtä kasvattaa pitkälti televisio, kunnes naapuriin muuttaa paluumuuttajaperhe Saksasta ja perheiden tyttäret Sandra ja Elina alkavat kasvattaa toisiaan.

Naapuriperheet ystävystyvät, ja pian viettävät kaiken vähäisen vapaa-ajan yhdessä. Pekka saa ylipuhuttua Forsblomit varaamaan mökin hänen suunnittelemassaan Levin mökkikylässä. Sandran äiti Anitalla on aateliset sukujuuret, ja hänen herraskaiset pöytätapansa pistävät silmään jopa Westendissa. Hän on kotirouva, joka juo iltaisin aivan liikaa viiniä. Hän on se nainen, jonka mustelmat oikeasti tulevat törmäilyistä oviin, ja kun hän rikkoo olohuoneen lampun, hän pyytää siltä anteeksi.

Laman alkaessa Elinan perhe kokee sen vaikutukset ensimmäisten joukossa. Isän bisnesten horjuminen vaikuttaa myös naapuruussuhteisiin, ja Forsblomit uhkaavat Pekkaa oikeustoimilla. Tytöt jatkavat tapaamista Helsingin keskustassa, mutta vanhempien keskinäinen sota vaikuttaa ystävyyteen. 13-vuotiaana Elina muuttaa vanhempiensa kanssa kaupungin vuokrataloon Matinkylään, ja etuoikeuksista luopuminen on vasta alkamassa.

Koska itse elän pahemmassa köyhyydessä kuin mitä kirjassa kuvataan, teos ei millään muotoa järkyttänyt minua. Perheen isä tappaa itsensä epätoivon vuoksi, ja niin tappavat monet muutkin espoolaiset pudokit, aivan tavalliset perheenisät. Häpeän taakka on liian raskas monille kannettavaksi, ja osalliseksi siitä pääsee myös Elina, vaikka menestyykin elämässään kohtuullisesti. Perhetausta vaikuttaa kuitenkin paljoon pääkaupunkiseudulla: aloittaessaan seurustelusuhteita miehet haluavat lähes ensimmäisenä tietää, mitä naisen vanhemmat tekevät työkseen. Elina oppii kertomaan muunneltua totuutta perheestään, ja samalla hän huomaa, että rahakkaat kesätyöt ja harjoittelupaikat menevät aina ”hyville tyypeille” ja muille, jotka ovat vanhemmiltaan oppineet verkostoitumisen taidon.

Elina on vaikeista kokemuksistaan huolimatta (tai ehkä juuri niiden vuoksi) työteliäs sopeutuja, joka opiskelee Kauppakorkeakoulussa, mutta haaveilee tylsästä ja turvallisesta julkishallinnon urasta. Kapinallista hänestä ei saa ilveelläkään, vaan rahalla on edelleen hänelle suuri merkitys elämässä. Hän on silti päättänyt, ettei arvota muita ihmisiä varallisuuden mukaan, ja tämä päätös estää häntä pääsemästä urakiitoon. Koodauskuumetta poteva poikaystävä häpeää hänen siivoojan työtään opintojen aikana, mutta tulee silti hänen yksiöönsä asumaan tuulisina aikoina. Eron jälkeen mies iskee kultasuoneen, mutta silti Elina on tyytyväinen, ettei valinnut häntä puolisokseen.

Ajankuvaa kirjassa on runsaasti, ja omaan makuuni taloushistoriaa kerrattiin hieman liikaa. Toki kirjan lukeminen oli antelias trippi menneiden vuosikymmenten uutismaailmaan, kansantaloudellisiin hokemiin ja tyhjiin sloganeihin, ja kirjailijaa nuoremmille lukijoille teos saattaa olla jopa yleissivistävä. Itse huomasin, etten ollut ollut 80-90-luvuilla kovinkaan hereillä talousuutisia seuratessa, ja näin monet termit jäivät minulle edelleen abstrakteiksi. En siis edelleenkään osaa selittää jälkipolville, mikä oli Helibor-korko, mutta tätä kirjaa lukiessa olisin voinut opiskella terminologiaa.

Olen tehnyt toiselle alustalle haastetta Suomen kuntien kirjallisuuksista, ja Espoota edustamaan valitsin Enni Mustosen, koska en löytänyt mitään kiinnostavaa syntyperäisen espoolaisen kirjoittamaa romaania. Tämä teos on espoolaista kirjallisuutta parhaimmillaan, koska siinä osoitetaan kaupungin alueiden kerroksellisuus, ja niiden välinen nokkimisjärjestys.

Kirjan aika-akseli on laaja, ja kolmenkymmenen vuoden tiivistäminen näinkin kompaktiin formaattiin on vaatinut kirjailijalta kärsivällisyyttä ja perslihaksia. Se, ettei perheen tarinaa kerrota lineaarisesti, on hyvä ratkaisu, sillä tällaisenaan rakenne oli elävä. Romaanin jännite pysyi koossa loppuun saakka, ja raskaista vaiheista huolimatta Vaarla onnistui luomaan myös toiveikkuutta.

80-luvun nousukautta kuvasi parhaiten isän rakennusfirman telex-huone, joka valoi kasvavaan lapseen uskoa siitä, että eteenpäin mennään. Ylipäänsä näiden ”juppien” lähes saumaton usko kapitalismin voittoon tuntui lähes yhtä rasittavalta kuin hieman tätä aiemmin käynnissä ollut taistolaisuus. Sisimmillään kirjan nousukkaat isähahmot olivat kuitenkin maalaistolloja, jotka kotioloissa nauttivat sillipurkkien tyhjentämisestä ja piimän juonnista kotisohvillaan. Koin ehkä ansiokkaimmaksi kirjassa juuri näiden maalaisjuurten esiin tuomisen, ja päähenkilön äidin jääliläisten vanhempien elämänviisauden korostamisen.

Romaanissa oli todella paljon asiaa, mikä kaikki ei tarttunut minuun äänikirjaa kuunnellessani. Jotain yhteistä tässä oli äskettäin lukemani Maija Kauhasen Eliitti-romaanin kanssa, jonka päähenkilö on hieman Elinaa nuorempi ja tulee radanvarren mitättömästä kehyskunnasta. Myös siinä käsitellään laman lasten henkistä perimää, mutta kyseessä oli yksityisempi tarina. Uskoisin, että tästä pitävä voisi pitää molemmista; minuun tämä teos kolahti enemmän, koska kirjailija pääsi tässä maalaamaan lähihistoriallista panoraamaa leveällä sudilla.

Nuori aikuinen Kalliossa, vol. ziljoona

Maija Kauhanen: Eliitti (Otava, 2019)

Inkku on nuori nainen, joka on päässyt jo teininä tylsästä radanvarren kehyskunnastaan Helsinkiin opiskelemaan eliittilukioon. Hänen lapsuudenystävänsä Karla on kuitenkin päässyt pidemmälle, mallikokelaaksi Pariisiin, ja poseeraa nykyään naistenlehden kansissa kertoen, kuinka ei aio koskaan palata Suomeen ainakaan asumaan.

Alle kolmikymppisenä Inkku asuu Helsingin itäisessä lähiössä metrolinjan päässä, varastaa luomuteepaketteja Itiksen Stockasta ei pelkästään johtuen köyhyydestä, vaan jo periaatteellisista syistä, ja käy viikoittain terapiassa kelaamassa muistojaan koulukiusaamisesta. Kallio on hänen haaveidensa maa, jossa hänellä ei kuitenkaan ole varaa asua. Siellä hän käy tapaamassa lukioaikaista ystäväänsä Ilmoa, joka on kotoisin Etelä-Pohjanmaalta ja kirjoittaa filosofian väitöskirjaa vanhempiensa omistamassa yksiössä. Ilmo, Inkku ja Karla ovat jo vuosia eläneet erikoisessa, turbulentissa triangelissa, jossa ystävyys ja seksuaalisuus kietoutuvat epämääräisesti toisiinsa.

Tällainen perusasetelma on Maija Kauhasen (s. 1985) esikoisromaanissa Eliitti. Se irvailee niin niille nuorille, joiden kohtalona on pyrkiä aina ”ytimeen” ja niille, joiden osaksi jää väsätä nostalgista keskivertoräppiä paikkakunnista, joissa on neljä kebabpizzeriaa. Se kertoo koulukiusaamisesta, sen eri varianteista ja nuorten aikuisten erilaisista mekanismeista toipua kiusaamisen jättämistä muistoista. Ja ennen kaikkea se kertoo yhteiskunnasta, jossa menestynyt, päämäärätietoinen aikuistuminen alkaa olla katoava luonnonvara kaikkialla.

Kirjaa lukiessani koin kaikki avainhenkilöt sympaattisiksi, ja nautin niistä osuuksista, joissa seikkailtiin Suomen ulkopuolella. Ympäryskuntaosuudet ja myös sen Kallion linjoilla dokaamisen koin valitettavasti kovin kuluneiksi episodeiksi siitä huolimatta, että ne takuulla tarjoavat samastumispintaa varsinkin tuon ikäluokan lukijoille. Romaanissa pyritään tuomaan esiin suuria yhteiskunnallisia teemoja, varsinkin nuorten aikuisten mielenterveyteen liittyviä kysymyksiä, postmodernin fragmentaariseen tyyliin.

1990-luvun lapsuusmuistot ja lamavuosien ajankuva oli uskollisen yksityiskohtaisesti dokumentoitu, ja siihen pystyin eläytymään paremmin kuin 00-luvun kerrontaan, joka omasta näkökulmastani on vielä liian lähellä, jotta sen mytologinen historiallistaminen kiinnostaisi. Naomi Kleinin maailmantuskaiset teokset puhuttelevat taas uusia eliittilukiolaisia, niitä samoja, jotka löytävät kikherneen uusia käyttötapoja Voima-lehdestä. Tämä ”vaihtoehtokulttuuri”, johon Inkku on sitoutunut, alkaa jo olla valtavirtakulttuuria, eikä hiivatulehduksen hoito-ohjeiden jako makrobioottisin menetelmin kuulosta ainakaan omasta perspektiivistäni kovinkaan radikaalilta tai kapinalliselta.

Kiinnostavin juonenkäänne omasta näkökulmastani oli Karlan isän joutuminen vankilaan kunnan rahojen kavaltaneena virkamiehenä. Tämä tarina valitettavasti jäi kesken, tai esiintyi vain esimerkkinä 1990-luvun epätoivoisesta ajan hengestä.

Tämän teoksen ja Sisko Savonlahden (s. 1982) esikoisromaanin Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu välillä on kiinnostava temaattinen yhteys, mutta Savonlahden kyydissä pääsin syvemmälle mielenterveysproblematiikan ”ytimeen”, tai koin tuon romaanin päähenkilön lähestyttävämmäksi myös vanhemman tätilukijan näkökulmasta. Kauhasen romaanissa taas milleniaalit tarjosivat vertaistukea toisille milleniaaleille. Silmäni alkoivat uhkaavasti lupsahtaa viimeistään siinä vaiheessa, kun päästiin Jokelan koulusurmiin, vaikka tuon aiheen käsittelyn olettaisin olevan romaanin painavin yhteiskunnallinen osuus. Jään innolla odottamaan toisenlaisia tulkintoja teoksesta, varsinkin sellaisilta lukijoilta, jotka eivät koe olevansa young adult-genren suurkuluttajia.

West Side Story, Tampere style

Teos: Sinikka ja Tiina Nopola: Siskossyndrooma. 60-luku kasvatti meidät. (Tammi, 2018)

Bongasin Nopolan kirjailijasisarukset matkalaukkuineen bussipysäkillä Tampereella muutama päivä sitten, ja tämän live-bongauksen kunniaksi luin heidän yhteiset nuoruudenmuistelmansa. Sisarusten laajasta tuotannosta tutuimmiksi minulla ovat tulleet Heinähattu ja vilttitossu-kirjat; Sinikan kirjoittamia aikuisten kirjoja en ole lukenut, mutta olen nähnyt niiden dramatisointeja.

Tässä teoksessa kurkistetaan tuotteliaan kirjoittajaparin kulissien taa, ja etsitään myös yhtäläisyyksiä heidän luomiensa hahmojen ja tosi elämän muistojen välillä. Heinähattu ja Vilttitossu muistuttavat enemmän siskoja kuin hahmojen vanhemmat siskojen oikeita vanhempia. Risto Räppääjän hahmossa ja hänen lähipiirissään on enemmän vaikutteita vanhan ajan lastenkirjallisuudesta: esimerkiksi tädin huomaan jätetty yksinhuoltajan lapsi herättää kaikuja entisaikojen yksinäisten lapsihahmojen kohtaloista.

Sinikka ja Tiina syntyivät Helsingissä, mutta muuttivat Tampereelle alle kouluikäisinä. Lapsuuttaan he viettivät Pyynikin porvarillisissa kortteleissa, ja vierailivat Hämeensillan itäpuolella ehkä vain kerran vuodessa. Kyseessä on siis todellinen West Side Story, joka tosin saa säröjä siinä vaiheessa, kun perhe muuttaa rivitaloon eteläiseen Peltolammin lähiöön. Kultaiset muistot liittyvät Pyynikkiin, sen kivijalkakauppoihin, keskustan baareihin ja muihin kaupunkikulttuurin kulmakiviin.

Koska itse olen itäinen ihminen, enkä ole Tampereella kasvanut, kirjalla oli minulle paljon uutta annettavaa. Monet jo kauan sitten kuopatut liikkeet alkoivat kiinnostaa: esimerkiksi Kaisu Heikkilän muotiluomukset myyvät edelleen vintagena, ja hattukauppojen pitäjistä saisi jo novellin kirjoitettua. Nopolan siskoksille ostettiin jo enemmän ”ostovaatteita”, kun taas säästäväisemmät emännät hakivat muoti-inspiraationsa Burda-lehden kaavoista. Honkosen housubaarista sai kotimaisia James-farkkuja, mutta niiden liian tumma väri harmitti Tiinaa, joka sai ensimmäiset Leviksensä jo vuonna 1973.

Kirjassa kuvataan porvarillisten perhetyttöjen kilttiä kapinaa. Sinikka oli perheen älykkö, joka oli nuorena kulutuskriittinen ja selkeästi enemmän vasemmalle kallellaan kuin pikkusiskonsa. Hän kävi Puisto-Emmauksen työleireillä, ja pukeutui järjestön keräämiin kirpparivaatteisiin. KOM-teatterin ja Agit Propin työväenlaulut raikasivat varsinkin silloin, kun ”riistäjät” eli vanhemmat poistuivat perheen residenssistä.

Sisarukset eivät ainakaan ole olleet samasta muotista valettuja, eivätkä muista lapsuutensa ja nuoruutensa tapahtumia samalla tavalla. Koska teksti on rakennettu dialogin muotoon, muistin poikkeamat pääsevät myös esiin. Tiina oli toiminnallisempi, ja katsoi enemmän televisiota kuin Sinikka, jonka käyttöliittymä selkeästi kuului eri sukupolvelle – niille, jotka eivät olleet pienestä saakka eläneet teknisten vempeleiden maailmassa.

Tampereen lisäksi kirjassa kuvataan perheen mökkeilyä Vesilahdella, jossa heillä oli myös mummola. Mökkeilyn, tai huvilaelämän, joksi porvaristo kesän viettoaan tapasi kutsua, taika piili toiston turvallisuudessa. Nopoloilla mökillä pukeuduttiin vanhoihin rytkyihin, kun taas he potivat suoranaista kateutta käydessään serkkujensa huvilalla Kangasalla, jossa kaikki oli tyylikkäämpää ja jossa vesihiihdettiin veneellä soutamisen sijaan. Kateutta nostattivat myös reissut toisten serkkujen luo Espoon Tapiolaan, jossa koko kylä pukeutui Marimekkoon ja nuoriso pörräsi pirtelöbaarissa.

Kirja on varsinainen runsaudensarvi, joka varmasti herättää nostalgiaa myös kirjailijoita nuoremmissa sukupolvissa. Itse ainakin muistan monia kirjassa mainittuja ruokalajeja, mutta makkarakuppien tyhjentäjäksi olen ollut liian nuori. Nopoloilla on syöty pizzaa (tai sen kaltaista italialaista avopiirakkaa Eeva-lehden reseptin mukaan) jo 1960-luvulla ensimmäisenä Pyynikin Mariankadun korttelissa. Sain mielikuvan, että muutenkin tässä perheessä on oltu trendien huipulla, johtuen siitä, että siskosten isä oli mainostoimiston johtaja.

Olen lukenut monia syvällisempiä muistelukirjoja, mutta tämä teos tuli minulle sopivaan aikaan, kun ennen tätä luin useamman suurta keskittymistä vaativan kirjajärkäleen. Nopoloiden laajasta tuotannosta päällimmäinen vaikutelma on, että sisarukset ovat keskittyneet tuomaan kansanenemmistölle iloa, varsinkin lapsiperheille ja ikäihmisille. Heidän lastenkirjansa saivat tämän luennan kautta uutta syvyyttä, ja saatan jossain vaiheessa lukea niitä kirjassa mainittujen lastenkirjallisuuden klassikkojen valossa.

Lasten ja koirien haavoittuvuudesta

Teos: Eeva Kilpi: Talvisodan aika. Lapsuusmuistelma. (WSOY, 1989)

Äänikirjan lukija: Liisi Tandefelt

Kuuntelin pari viikkoa sitten äänikirjana Eeva Kilven uusinta teosta, Sinistä muistikirjaa, joka aforistisessä tiiviydessään ei täysin avautunut minulle luettuna. Kaipasin kovasti painettua tekstiä, ja päätin antaa teokselle uuden mahdollisuuden sitten, kun pääsen siihen käsiksi fyysisenä objektina.

Tämän vuoksi siirryin Kilven perinteisempään kerrontaan, sotamuistelmiin, joita en ole aiemmin lukenut, vaikka jossain vaiheessa elämääni oli kausi, jolloin imuroin lähes kaiken Karjalan kannasta käsittelevän kaunokirjallisuuden. Kilpeä luin tuolloinkin säästeliäästi, koska halusin ehkä säilyttää hänestä kuvan räväkkänä, modernina, seksuaalimoraalia ravisuttavana radikaalina. Hänen Karjala-teoksensa kun eivät millään mahdu yleisempään mielikuvaani hänestä, vaan ne edustavat Karjala-genren valtavirtaa. Mummolakirjallisuutta.

Talvisodan aika on raikas Karjala-kirja siksi, että se kerrotaan 98-prosenttisesti lapsen näkökulmasta. Nuori Eeva täyttää talvisodan aikana 12 vuotta ja on perheen kielellisessä kuvastossa venymässä ”luppakorvasta nunneroksi”. Kirjaan mahtuu muutama keski-ikäisen kertojan jälkiviisaus, kuten kommentti sukulaisten turkeista, joita hän ei olisi enää aikuisena voinut sietää. Siinä myös vieraillaan kirjailijan äidin luona virkistämässä muistoja, mutta kerronnan pääpaino on 11-12-vuotiaan tytön autenttisissa muistoissa.

Eeva kasvaa hänelle niin kovin rakkaassa Hiitolan kylässä, jonka elämää rytmittää junarata ja aseman kiireinen hyörinä. Eevan mummo pyörittää asemaravintolaa, äiti on kotirouva ja isä elättää perhettä metsätöissä. Perhe on enemmän isänmaallinen kuin uskonnollinen, mutta kylässä on vahva evankelinen läsnäolo. Myös Eevan elämään tulee uskonnollisia vaikutteita, ja hän päätyy kylän apupappia kosiskelevan nuoritädin esiliinaksi kristillisiin herätyskokouksiin. Toisaalta Eevalla on lupa käydä elokuvissa, ja perheessä seurataan innokkaasti muotia.

Sodan syttyessä Eevan perhe lähtee evakkoon kunnan sisällä, pois kirkonkylän taajamasta, jonne pommi-iskut keskittyvät. He asuvat Villa Evakossa Jyvävaaran syrjäkylässä, josta he voivat tehdä satunnaisia retkiä koteihinsa. Mukana ovat kaikki naispuoliset sukulaiset, mutta nurkissa asuu myös vieraampaa väkeä. Eevan äidin turhamaista luonnetta kuvaa, että hän on eniten huolissaan hilleripuuhkansa kohtalosta, jonka hän epäilee vaihtuneen evakkopaikan varastossa toiseen, laihempaan yksilöön.

Eevan tulevaa roolia eläin- ja luontoaktivistina enteilee jo hänen tässä kirjassa esiintyvä huoli perheen eläimistä, varsinkin koirista. Koiria ei oteta mukaan evakkopaikkaan, vaan luotetaan, että ne pärjäävät kotinurkilla hakien ruokansa ja vetensä asemarakennuksesta. Nuori Eeva kokee, että sodassa lapset ja koirat ovat yhtä lailla aikuisten armoilla voimatta tukea toisiaan.

Eeva saa osansa romanttisista haaveista seuratessaan nuoritädin (äidin siskon) merkillistä rakkaustarinaa pastorinsa kanssa. Nuoritäti on ollut varsin huikentelevainen missityyppi, jolla oli vaikeuksia päästä läpi yo-kirjoituksista. Hänen uskonnollinen kääntymyksensä tuntuu Eevasta kummalliselta, kuten ankea hääleninki, jonka hän peittää harmaalla villatakilla, kuten vaatimattoman papinrouvan kuuluu. Sota-ajan häissä tarjoillaan outoja ruokalajeja, kuten ohuita leipäviipaleita herneliemessä. Rovastin ja ruustinnan hienostuneet pöytätavat herättävät tutkija-Eevassa suurta uteliaisuutta, ja hän yrittää myös kopioida niitä huonolla menestyksellä kotioloissa. Myös hänen muistikuvansa tapahtumista häilyvät: hän muistaa asuneensa pappilassa ainakin neljä päivää, kun todennäköisesti tapahtumat keskittyivät vain yhteen vuorokauteen.

Pidin siitä, että maailman tapahtumat esitetään aidosti lapsen näkökulmasta, eikä niitä selitetä aikuisuuden tuoman jälkiviisauden kautta. Nokkela Eeva on hyvin perillä diktaattoreista ja heidän persoonistaan, mutta isänmaallisuuden aate on hänen uskontonsa. Fanaattinen muoto siitä on periytynyt enemmän koulusta kuin kotoa, sillä hiitolalaiset ovat tottuneet elämään rinta rinnan venäläisten kanssa pitkästä historiallisesta muistista. Kotona ei ryssitellä solkenaan, ja näin Eevaakin alkaa hävettää ”silmien välliin ryssää tähtään”-laulu, jota hän oli hoilannut koulun iltamissa. Sodan keskellä hän muistaa muistuttaa itseään kysymyksellä, onko ryssäkin vain ihminen.

Ymmärrän kyllä, miksi Kilven muistelmat olivat aikanaan niin suuri myyntimenestys, sillä sodan kokeneet ”nunnerot” olivat silloin parhaassa muisteluiässä. Äänikirjan julkaisu merkitsee, että teoksille on nyt uutta kysyntää nuorempien polvien parissa, ja luettuna tekstinä teos toimi hienosti siksikin, ettei se ole liian pitkä.

Minulle tämä teos juuri tässä hetkessä edustaa lämminhenkistä turvakirjallisuutta, kun taas nuo kuuntelemani Kilven tuoreemmat aforistiset viisaudet veivät oman turvakuplani ulkopuolelle. Onneksi Eeva Kilpi on kirjailija, josta on monenlaisille yleisöille, lähetyksen ompeluseuralaisille ja seksuaaliradikaaleille. Parhainta elämässä on tavata tyyppejä, jotka pystyvät yhdistämään nämä ulottuvuudet pyytämättä anteeksi mitään.

Paratiisin pikkelsseillä maailmanmaineeseen

Teos: Arundhati Roy: The God of Small Things (Flamingo, 1997)

Moni blogini hieman vanhempi lukija varmaan muistaa v. 1997 Kirjatapauksen, eli Arundhati Royn esikoisteoksen The God of Small Things. Olen nähtävästi hankkinut teoksen Turusta Aleksis Kiven päivänä vuonna 1997, ja ihastunut päätäpahkaa nuoren naiskirjailijan tyyliin ja rohkeuteen. Tuossa vaiheessa olin muutenkin juuri hurahtanut Intian ja Pakistanin kirjallisuuksiin, mutta Royn teos oli noiden kirjojen meressä jonkinlainen Jackpot, ja merkki uudentyyppisestä naiskirjallisuudesta.

Hänen jälkeensä aika moni muukin intialainen naiskirjailija pääsi maailmanmaineeseen, ja 90-00-lukujen aikana maailmankirjallisuudessa jylläsi varsinainen Intia-buumi. Roy kirjoitti vain tämän esikoisensa, siirtyi sitten täyspäiväiseksi aktivistiksi ja julkaisi pitkään vain poliittisia kirjoituksiaan. Hänen toinen romaaninsa sai odottaa 20 vuotta, eikä The Ministry of Utmost Happiness jää yhtään tämän esikoisen varjoon – se vaan on paljon kompleksisempi ja suurempi kertomus.

Molemmat teokset ovat kirjoja, joiden omistaminen on ollut minulle tärkeää. Jostain syystä The God…oli päätynyt mökille, ehkä jonkun muun perheen jäsenen sinne roudaamana. Pokkari on ollut lainassa monella ihmisellä ja on ihastuttavan kulahtanut. Luin kirjaa mökillä ja eilen kaupungilla monessa pisteessä, kuten kuvan sushibuffetissa. Luultavasti kyseessä oli kolmas lukukerta, ja aika paljon olin jo unohtanut sen juonesta.

The God of Small Things on rakkauslaulu Keralalle, Royn äidinpuoliselle kotimaisemalle. Teoksen päähenkilöt, kaksoset Rahel ja Estha, ovat äidin puolelta Syyrian kristittyjä, ja isän puolelta hinduja. Vanhempien seka-avioliitto ei ole ollut juhlan aihe kummassakaan päässä, ja äiti Ammu eroaa alkoholisoituneesta miehestään jo lasten ollessa pieniä. Tytär Rahel palaa äidin kanssa kotikylään Keralaan, mutta Estha jätetään Bengaliin isän luo tasapuolisuuden vuoksi. Jossain vaiheessa juoppo isä saa tarpeekseen pojan huoltajuudesta, muuttaa Australiaan ja lähettää poikansa takaisin äidilleen.

Kirjassa eletään vahvimmin myöhäistä 1960-lukua ja varhaista 1970-lukua, kaksosten lapsuutta ja nuoruutta. Lasten isoäidillä on tehdas nimeltä Paradise Pickles, jonka Oxfordissa opiskellut kommunistieno Chacko ottaa omistukseensa vain siksi, koska on suvun ainoa mies. Tehdas menestyisi loistavasti, ellei eno panisi käytäntöön kaikkea puoluekoulussa oppimaansa. Enolla on myös brittiläinen ex-vaimo Margaret ja tytär nimeltä Sophie Mol, joka tulee suvun yllätykseksi pitkälle vierailulle suoraan Lontoosta. Lontoolainen serkku nostattaa lasten kurssia kyläläisten parissa, mutta samalla he kokevat, että joutuvat esiintymään alkuperäiskansan edustajina rasitukseen saakka.

Kirjassa kuolee ihmisiä traagisissa oloissa. Äiti Ammu lähtee maailmasta 31-vuotiaana keuhkotautisena haamuna, ja serkku Sophie Mol hukkuu kotikylän jokeen 9-vuotiaana. Äidin salasuhde kylän kastittomaan kommunistiin Veluthaan on saanut liikaa huomiota, sillä rakkauden lait määräävät, ketä saa rakastaa ja kuinka paljon. Kylässä ahdistellaan myös lapsia seksuaalisesti, eikä äideillä ja mummoilla ole lukutaitoa tällaisten kytkösten huomaamiseksi. Vaikka Roy kuvaa kylän luontoa ja raitin maisemia suurella rakkaudella, teos on samalla riipivän järkyttävä kuvaus kastijaosta ja muista mentaalisista rajoitteista.

Syyrian kristityistä Roy ei anna kovinkaan mairittelevaa kuvaa. Tämä ryhmä kuuluu Keralassa historialliseen eliittiin, joka sortaa myös muita (ennen kastittomia) kristittyjä yhtä suvereenisti kuin muita osattomia ja köyhiä. Uskontojen moninaisuus on teoksen kiinnostavin elementti, varsinkin, kun kaksosten tädin Baby Kochamman elämän rakkaus, katolinen Father Mulligan kääntyy Vishnun palvojaksi ja hylkää kristinuskon. Eri kristilliset kirkot kilpailevat paikastaan auringossa, ja lapset saavat vaikutteita myös ”uudestisyntyneiltä” valkoisilta lähetyssaarnaajilta. Joutavuuksien jumalalle kelpaa amuleteiksi kaikki turha sälä, joten australialaisen saarnaajan lahjoittama Qantas-lentoyhtiön pehmolelu on yhtä arvokas palvonnan kohden kuin pehmopornovideot tai Love-in-Tokyo-hiuslenkit.

Minulle tämä teos on aina ollut ”hengailukirja”, eli olen lukenut sitä enemmän tunnelmien ja mielenmaisemien vuoksi kuin älyllisenä postkoloniaalina romaanina, jota se myöskin suvereenisti edustaa. Teos ei tuntunut yhtään vanhentuneelta näin 22 vuoden jälkeen, vaan voin edelleen lämpimästi suositella sitä jo modernina klassikkona.