Kun Barbie teki luostarilupauksen

IMG_1697”Kävi sitten niin, että kaupungin puutarhan tukityöllistetty Tytti Paskari ei jaksanut kuunnella kasteluohjeita loppuun saakka, vaan päätti kastella itkusammion vedellä kaikki kaupungin kasvit, mukaan lukien vihannesmaan.”

Näin kertoo tuore esikoiskirjailija Annastiina Storm suruihin hukkuvasta perheestä romaanissa Me täytytään valosta (S&S, 2017). Kirjassa matkataan 1970-80-luvuille työväenluokkaiseen maakuntamaisemaan, jossa tavallisen ydinperheen lapset Silja ja Santtu yrittävät jäsentää huojuvaa maailmaansa.

Silja on jo koululainen ja Santtu eskarilainen. Isosiskon käydessä tanhuharkoissa Santtu joutuu odottamaan tätä yksin kirjaston kahvilassa sillä aikaa, kun isä asioi musaosastolla. Isän pärjäämisestä lasten kanssa ollaan monta mieltä: äiti ei haluaisi jättää heitä isän kanssa yksin, mutta mummin mielestä jokaisen perheen on kannettava ristinsä. Isän vastuu lapsista kasvaa, kun äiti saa keskenmenon ja joutuu siitä johtuvan masennuksen vuoksi sairaalaan.

Isovanhempien maailmaa leimaa vahva uskonnollisuus. Mummi puhuu kielillä ja koittaa paikata lastenlastensa käymätöntä pyhäkoulua kotikonstein. Välillä vieraillaan lasten äidin ja Mervi-tädin nuoruudessa, jossa syntiä oli kaikki muu kuin kirkossa käynti, mutta uskonnolliset viitteet ovat (tahallisesti?) sekavia. Mummi osoittaa kiinnostusta ainakin ortodoksisuuteen ja helluntailaisuuteen, mutta paikallisen seurakunnan jähmeä järjestys ja käyttäytymissäännöt vaikuttavat luterilaiselta. Siljan Barbiesta tulee nunna, jota Ken käy edelleen uskollisesti tervehtimässä luostarissa.

Barbileikit, sadut ja lasten itse keksimät lorut valaisevat muuten arkista, melankolista ja paikoitellen synkän raivokastakin kerrontaa. Vanhempien ero lymyää horisontissa, mutta äidin voimat eivät tunnu riittävän edes eroamiseen. Juonellisesti kirjan tarina on todennäköisesti puolen tuon ajan suomalaisten perheiden hajoamistarina. Mies on väkivaltainen ja viinaan menevä. Nainen kokee olonsa alistetuksi ja ahdistetuksi nyrkin ja hellan väliin. Kiinnostavat nyanssit ovat tässä teoksessa kaikkialla muualla kuin juonessa, josta voisi jopa kysyä, miksi kirja on kirjoitettu.

Samastumispintaa lasten tarinaan löytävät varmasti kaikki tuona aikana eläneet kulttuurisista nyansseista. Jugurttipurkkipuhelimet pirisevät kuumina, ja synttärilahjaksi tyttölapsi voi saada ristipistotyön. Virve Rosti tuo ankeaan tupaan elämisen makua, ja Mervi-tädin miehenmetsästystä tahdittaa Besame mucho. 

Stormin tyyli on niin vihjaavaa ja reikäistä, että lukija saattaa kokea hämmennystä lankojen punojana. Pyrkimys minimalistiseen kerrontaan on aina ihailtavaa, eikä tätä teosta ainakaan voi luonnehtia ”lukuromaaniksi” (mikä on mielestäni ankein titteli ikinä proosateokselle). Storm on selkeästi asettanut tälle tekstille taiteellisia tavoitteita, ja mennyt taide edellä. Hänen taustansa draaman maailmassa näkyy dialogien napakkuutena ja lasten herkkyyksien tulkitsijana.

Romaani taatusti kolahtaa sellaiseen lukijaan, jolla on juuri nyt menossa joku herkistymiskausi oman lapsuuden vaiheiden käsittelyssä. Minulla ei taida olla, koska kaipasin teokseen lisää sisältöä. Tekstissä oli joitain huikean hauskoja tarinan pätkiä ja allegorioita, kuten yllä lainaamani Tytti Paskarin seikkailu yhteiskunnan ylemmillä sektoreilla, mutta muuten yhteiskuntaa ei ole olemassa tämän tiiviisti yhtä pitävän suvun ja perheen universumissa. Ei myöskään ole laajempaa historiaa tai poliittista kiinnostusta.

Mietin alussa, onko teos kirjoitettu lapsille, nuorille vaiko aikuisille. Luulen,  että se voikin miellyttää kirjailijaa (s.1978) nuorempaa lukijakuntaa, jotka osaavat arvostaa lähihistorian havinaa eri tavalla kuin meitä, jotka ovat eläneet tuossa suhteellisessa niukkuudessa.

Mainokset

Auf wiedersehen, Jeanne d’Arc

IMG_1676Liian kevyiden teemojen jälkeen on palattava joka kunnollisen perheen illallispöytädilemmaan: kuinka puhua lapsille holokaustista?

Irlantilainen John Boyne heittää kissan pöydälle erikoisen lastenkirjan muodossa. Tai teoksen ikäryhmää on vaikea arvioida, se tuntuu sellaiselta, jonka vanhempien ja lasten olisi hyvä lukea yhdessä. Olettaisin, että ainakin eurooppalaisten koulujen käyneille vanhemmille teoksen kontekstin peruskäsitteet ja aikajana ovat tuttuja. Boyne ei selitä tässä yleisen historian tapahtumia puhki, vaan keskittyy enemmän kasvavan orpopojan sisäiseen maailmaan, identiteettikriisiin ja kipuiluun lojaliteettien välillä.

Kirjan juonta ei kannata googlailla liikaa ennen lukemista. Kerrottakoon vaan, että siinä seitsemänvuotias Pierrot joutuu matkaamaan yksin Ranskasta Saksan kautta Itävaltaan, jossa asuu hänen ainoa elossa oleva sukulaisensa, Beatrix-täti. Pierrotilla on ikävä Pariisia, koiraansa ja parasta ystäväänsä Anshel Bronsteinia, joka jatkaa kirjoittamista niistä vaikeuksista, joita juutalaiset kokevat. Oman turvallisuutensa vuoksi hän ei kuitenkaan voi enää olla Pierrot, eikä puhua lähipiirille salaperäisestä kirjeystävästä, joka ei enää signeeraa kirjeitä nimellään.

Boynella taitaa olla pakkomielle historian suuriin käänteisiin, sotiin ja vallanpitäjiin. En tiedä, onko hän kirjoittanut ainuttakaan teosta, joka sijoittuu Irlantiin – puolueettomaan maahan, joka lopetti sotimisen saatuaan itsenäisyyden. Olen lukenut häneltä aiemmin yhden aikuisten romaanin, Tarkoin vartioidun talon, jossa jäljitettiin Romanovien kohtaloa ja matkustettiin maateitse Suomen läpi Neuvostoliittoon. Se oli varsin mainiota viihdettä; tässä taas on selvästi tarkoituksena herättää keskustelua ääri-ideologioihin liittymisen helppoudesta.

Onneksi teos ei ollut romanttinen, kyyneliä kirvottava eikä liian väkivaltainen. Juutalaisperheiden kohtalot tulevat ilmi enemmän rivien välistä kuin silminnäkijän seuraamina. Vastarintaliikkeen miehiä ja naisia on soluttautunut Salzburgin tienoille yllättävän paljon, eikä Pierrotin asuttamassa vuoristokylässäkään hailata niin innokkaasti kuin olisi luullut. Pierrotin teini-iän kosiskeluyritykset tyssäävät siihen, että hän on liian aktiivinen Hitlerjugendissa.

Kirja voisi toimia jonkinlaisena peilinä Nuoren tytön päiväkirjalle, sillä nuoren lukijan on hyvä kuvitella myös vastapoolin mahdollinen maailma. En ole toistaiseksi nähnyt reaalimaailmassa eläneen Hitlerjugendin päiväkirjaa – kai sellaisiakin jostain löytyy, mutta harvemmin julkaistaan. Jos tiedostavaa lasta tai nuorta jäisi näiden jälkeen vielä askarruttamaan natsismin ilmiö,  yrittäisin kaivaa jostain tämän päivän uusnatsin muistelmat. Henrik Holapan Minä perustin natsijärjestön voisi olla mahdollinen teksti, vaikka se ei olekaan erityisen nuorisoystävällinen lähestymistavaltaan.

Tässä teoksessa lapsen näkökulma on vahvempi kuin kasvavan nuoren, ja siksi kokisin, että teos voisi puhutella jo alakoululaista lukijaa. Otollista lukijakuntaa voisi olla ne 10-12-vuotiaat nörtähtävät pojat, jotka kierrättävät älypuhelimissaan Hitler-videoita ja -meemejä.

Tämän yhteisen kokemuksen jälkeen tiedostava perhe voikin jo alkaa suunnitella seuraavaa lomaansa Puolaan, johon sisällytetään vierailu Auschwitziin. En tiedä, millaisia vesipuistoja sen lähistöllä on, ja huvittaisiko sen keikan jälkeen ylipäänsä keksiä mitään ”kivaa” tekemistä. Itse ehkä herkkänä sieluna veisin lapset mieluummin Amsterdamin Anne Frank-museoon, joka olisi hallittavampi kokemus.

En ole aikanani hoitanut oman jälkikasvuni kanssa holokaustikasvatusta kovinkaan mallikkaasti, tosin tämän päivän ääriliikkeistä meillä puhuttiin sitäkin enemmän. Omassa lapsuudessani holokaustikasvatuksen hoiti televisio. Muistan ainakin Polttouhrit-sarjan, joka ei ollut erityisen lapsiystävällinen, ja sitä olen tapittanut noin kuusivuotiaana. Näinä päivinä opettavaisia holokaustisarjoja pyörii prime time-katseluaikaan televisiossa vähemmän, joten siksikin suosittelen kirjojen lukemista aiheesta.

 

Paneurooppalaisen lapsuuden jäljillä?

IMG_1597Toissapäivänä oli ”rahapäivä”, joten rietastelin ja latasin koneelleni Elena Ferranten teoksen Elisa Kirjasta edukkaaseen hintaan, 3,90. Valtavan paljon olen kuullut hehkutusta Ferranten Napoli-sarjasta juuri kirjablogeissa, ja pääsen tämän autuuden virtaan viiveellä, mutta sitä iloisemmin.

Ferrante vie lukijansa 50-60-lukujen Napoliin, työväenluokkaisiin kortteleihin, joissa kansa on heräämässä lasten koulutuksen kannattavuuteen. Suutarin tytär Lila ja vahtimestarin tytär Lenuccia aloittavat kansakoulun samana syksynä. Lila on itseoppinut akateeminen ihmelapsi, jonka kanssa numeroista kilpaileminen on vaikeaa myös tunnolliselle ja kunnianhimoiselle Lenuccialle. Tyttöjen ystävyys kuitenkin kantaa kilpailuasetelman yli, ja kestää Lilan oikukkuuden ja erikoiset tempaukset.

Kirjan asetelmissa on paljon tuttua suomalaisellekin lukijalle: Ferrante muistuttaa ajasta, jolloin lukukausimaksut ja koulukirjojen hankinta saattoi olla kynnyskysymys koulunkäynnin jatkamiseksi, ja jolloin ehtojen saaminen saattoi merkitä koulun loppua monille. Kodin työväenluokkainen, karkea kielenkäyttö on kaukana koulun sisäsiististä maailmasta, ja karkea maailma odottaa lapsia heti koulun portista poistuttua.

Teos ei kuitenkaan kerro kaikista köyhimmästä kansanosasta, vaan ”kunniallisista” työläisistä, joilla ammatti on usein periytyvä sukupolvesta toiseen. Kondiittoreilla ja suutareilla on myös ammattiylpeyttä, ja perheissä harrastetaan kulttuuria vaatimattomista puitteista huolimatta. Sarratoren rautatieläisperheessä isä on saanut julkaistua runokokoelman, ja poika Nino hautoo päässään vaarallisia kommunismin siemeniä. Naiset ovat usein arjessaan väkivaltaisempia kuin miehet,  eikä naapuruus kapeilla kujilla ole aina helppoa keittiövälineiden lennellessä viattomien niskaan.

Tyttöjen ja naisten kasvukertomuksena romaani on realistinen, mutta kirja pitää sisällään myös feministisen emansipaation siemeniä. Lukioon päässyt Lenuccia pelkää jäävänsä vanhaksi piiaksi, finninaamaiseksi kirjastonhoitajaksi, siinä vaiheessa, kun Lila kihlautuu varsin nousujohteisesti kauppiaan poika Stefanon kanssa ja parille hankitaan upouusi asunto, jossa on kylpyamme ja puhelin. Lenuccia kokee, ettei hän välttämättä etene elämässään pelkällä koulumenestyksellä, vaan menestyksen salaisuus on naisella edelleen ulkomuodossa ja kyvyssä pitää mies tyytyväisenä. Poikaystävän saaminen on oikeastaan miltei pakollista, jos haluaa olla sosiaalisesti hyväksyttävä.

Romaani päättyy hyvin koukuttavasti Lilan häihin kuusitoistavuotiaana Jacqueline Kennedy-kopiona. Teoksen alussa ollaan nykyajassa, jossa Lila on kadonnut kotikonnuiltaan ja hänen poikansa soittaa Lenuccialle Torinoon kysyäkseen, olisiko äitiä näkynyt pohjoisessa. Tätä saagaa on mahdotonta jättää kesken, sillä ainakin itse palan halusta tietää, kuinka ystävyyssuhde jatkui naisten välisten kasvavien eroavuuksien ilmapiirissä.

Kiinnostavaa oli havainnoida näiden sukukeskeisten napolilaisten nurkkakuntaisuutta: vaikka meri oli kävelymatkan päässä lasten kotikortteleista, perheillä ei ollut tapana viettää aikaa meren rannalla, vaan elämä rajoittui hyvin pieneen piiriin. Teini-ikäisenä Lenuccia kutsutaan pensionaatin aputytöksi Ischiaan, mitä hänen äitinsä paheksuu kovaan ääneen. Seuraavana kesänä hän päätyy kirjakauppiaan lasten rantavahdiksi, ja tutustuu rantaelämään, mitä hänen äitinsä kaltaiset naiset eivät ole koskaan viettäneet. Lilan pitkän kihlauksen aikana pariskunta suunnittelee myös häämatkaa, mutta Lila ei suostu lähtemään Venetsiaan, vaan vaatii jäämistä juuri Ischiaan ja Amalfin rannikolle. Kauppiaan pojan nousukkaat sukulaiset taas pitävät tuota suunnitelmaa liian matalaotsaisena.

Teos ihastuttaa lukijoita ympäri Eurooppaa (ja maailmaa) varmasti siksi, että se tarjoaa samastumispinnan kaikille, jotka ovat eläneet niukan lapsuuden ja nuoruuden. Ruokalajit eroavat, mutta esimerkiksi elokuva- ja musiikkiviittaukset ovat jaettua eurooppalaista pääomaa. Koska italialainen iskelmä oli suosittua myös Suomessa noina aikoina, varsinkin vanhemmat lukijat voivat hyräillä Lazzarellaa tähän uppoutuessaan.

Ferranten teksti oli vähemmän kokeilevaa kuin mitä odotin. Se on melko suoraviivaista ja nopealukuista, mutta kirjailijan taidokkuus näkyy sanankäytön taloudellisuudessa. Kuuma ricottapizza maistuu nostalgisesti, mutta jokaiseen ruoka-annokseen tai kadunkulmaan ei ripusteta liiallisia merkityksiä. Muistelu on tässä valikoivaa ja kaikkea muuta kuin siirappista. Ja vaikka henkilögalleria oli suuri, en kokenut hankaluuksia heidän muistamisessa. Yhteisön laajan kudelman ja yksilön irtautumispyrkimysten välillä varmasti kamppaillaan sarjan tulevissakin osissa.

HELMET-haasteessa sijoitan teoksen kohtaan 2: Kirjablogeissa kehuttu kirja.

Päiväkodin rakastavaiset

 

IMG_1570Romanttinen fiktio on monimuotoista, ja sen sisällä on suuria nyanssieroja. Lukaisin eilen illalla ensimmäisen kroatialaisen romaanini, vain siksi, että romaani kertoi Kroatian rannikon idyllisestä kalastajakylästä – maasta, jossa en ole käynyt ja jonne mieleni halajaa. Jo kannen perusteella osasin varautua kliseiseen tarinaan elämänikäisestä rakkaudesta. Se ei haitannut, koska noin ylipäänsä kroatialaista kirjallisuutta on harvoin tarjolla.

Natasha Dgarnic (s.1965) on Saksaan muuttanut siirtolaiskirjailija, jolla on tausta kielitieteissä ja kielen opetuksessa. Teos Kanssasi aina (Otava 2012, suom. Tiina Hakala) on kirjoitettu saksaksi, ja siitä käännetty usealle kielelle. Juuri saksalaisten viihdekirjamarkkinoilla olen aiemminkin saanut hämmentyä. Heidän suuret bestsellerinsä kun eivät juuri koskaan kerro Saksasta.

Tässä romaanissa Luka ja Dora ovat erottamattomat ystävykset päiväkodissa ja alakouluiässä. Kaksikko erotetaan Lukan ollessa 9 ja Doran 6, Doran vanhempien muuttaessa työn perässä Ranskaan. Tarina alkaa vuodesta 1959 ja päättyy viime vuosikymmenelle. Pariskunta löytää toisensa uudestaan Pariisissa nuorina aikuisina, mutta suuren rakkauden väliin tulee aina ylitsepääsemättömiä esteitä. Luka menestyy hetken kuvataiteilijana, mutta hylkää urahaaveensa perheen ja rakkaussurujen vuoksi. Dora menestyy näyttelijänä, mutta olisi ollut valmis uhraamaan kaiken, jos suunnitelma olisi Lukalle kelvannut.

Dgarnic kirjoittaa lyhyitä lauseita ja sähkösanomakieltä. Hirveää sanoa, mutta tyylistä tuli ensimmäisenä mieleen Timo Soinin ploki. En usko, että tyylin valinta johtuu hänen maahanmuuttajuudestaan, vaan hän haluaa ilmaista tunteiden kiihkeyttä ja impulsiivisuutta näin. Keskeisissä käänteissä kolmen pisteen käyttö yltyy mahdottomaksi.

Sitten juonen uskottavuudesta. Päiväkotikavereiden rendez-vous ei sinänsä ärsyttänyt, eikä sekään, että pariskunta laitetaan huokailemaan syvään juuri Pariisissa, eikä vaikka Hannoverissa tai Örebrossa. Doran integraatio uuteen kulttuuriin taas on täysin tuulesta temmattua. Tässä jugoslavialainen siirtolaisperhe vaan deletoi juurensa ja alkaa menestyä vieraalla kielellä. Dora ei vaikuta nuorena tyttönä edes muistavan, mistä maasta on kotoisin. Hänellä kestää kauan muistaa Makarskan kylän nimi. Perheellä ei näytä olevan mitään siteitä kotimaahansa. Myöskään idän ja lännen välillä ei ole elintasoeroja, eikä Lukalla ole vaikeuksia tulla toimeen Pariisissa 80-luvulla, vaikka on kielitaidoton. Ja vaikka Luka joutuu sotaan ja haavoittuu siellä saaden pysyvän vamman, tämäkin jakso kuitataan parilla sivulla.

Paikalliseen kulttuuriin tässä tutustutaan lähinnä turismiteollisuuden kautta. Makarskassa on turismia jo 60-luvulla, ja Lukan perhe elää kokonaan siitä. Perhehotelli alkaa menestyä 80-luvulla, kun länsimaisten turistien määrä kasvaa. Ravintoloiden menyyt monipuolistuvat, mutta palvelukulttuuri on edelleen jäyhän sosialistista. Luonnon kauneutta kuvataan lasten salaisten retkien ja kalastuksen kautta, mutta ruoalla tai muilla etnisillä kuriositeeteillä ei mässäillä.

Jotain positiivistakin teoksesta löytyy. Pariisin kuvasto ei ole ulkoisesti hirveän siirappista, eikä ranskalaisista tehdä romantiikan erityisasiantuntijoita. Kun Dora hieman lämpenee uudelleen taustalleen, hän alkaa jopa puhua kroatiaa. Teoksessa viljellään kroatiankielisiä hellyttelyjä ja lausutaan Nerudaa espanjaksi. Angloamerikkalaisen kulttuurin vaikutteita ei viljellä lainkaan. Jos siis olet kyllästynyt anglomaiden chicklitiin, saatat löytää tästä kirjasta jotain uutta ja erilaista.

Teos puhuttelee varmaan eniten 50-60-luvuilla syntyneitä, jotka on kasvatettu perinteisesti ja joille elinikäinen parisuhde on ollut ihanne. Eksiä ja nyksiä tämäkin kirottu rakkaus tuottaa, mutta toisistaan erotetuilla puoliskoilla on valtava halu tulla yhteen loppuelämän ajaksi. Tuntevatko he lopulta toisiaan ja osaavatko arvostaa toistensa arkista minää, kun kohtaamiset ovat koostuneet lähinnä kiihkeästä seksistä? Voiko lapsuuden muistoille rakentaa toimivan parisuhteen aikuisuudessa?

Kirjassa olisi voinut olla aineksia paljon kiinnostavampaan saagaan, jos mukaan olisi päästetty edes vähän poliittista historiaa ja kroatialaista kulttuuria. Oikeastaan minua ei edes ärsyttänyt rakkaustarinan melodraama, eivätkä perinteiset sukupuoliroolit, vaan kirjoitustyyli.

Makarska näyttää olevan näinä päivinä Kroatian Rivieran suosituimpia lomakohteita, ja se on pikkukaupunki, ei kylä, joksi sitä tituleerasin. En tiedä, olisiko arvioni tästä teoksesta ollut suotuisampi, jos olisin lukenut kirjaa paikan päällä. Nyt tämä tökki pahasti. Teos tosin herätti minussa kiinnostuksen Balkanin maiden (nais)kirjallisuuteen, sillä varmasti siellä kirjoitetaan muustakin kuin unelmien prinsseistä. Ne teokset eivät vaan tavoita minua osaamillani kielillä.

Turpakäräjillä Tapion kanssa

IMG_1311Näin Marko Annalan Värityskirjasta (LIKE, 2017) taannoin mainoksen, ja teoksen nimi ilahdutti eniten, siitä huolimatta, etten ole täyttänyt yhtään aikuisten värityskirjaa (enkä usko, että kirjailijakaan on). Tämän lisäksi tunnustan, etten tiennyt ennen teoksen puoliväliä, että kirjailija on reaalimaailmassa suht kuuluisa rocktähti, joka kaiken lisäksi asuu muutaman kilometrin säteellä minusta. Mokoma-bändin nimen kyllä tunnistan, ja yhdistän sen kalevalahenkiseen death metaliin, mutta yhtään bändin jäsenen nimeä en olisi osannut nimetä.

Kirja on nimetty romaaniksi, ja se aukeaa romaanina ehkä siksi, että sen kertoja on keski-ikäistyvä mies ilman nimeä. Tästä huolimatta oletan, että Annala kertoo omasta eletystä elämästään. Kerronta on suorasukaista, simppeliä ja siitä puuttuu romaanitaiteelle tyypilliset etäännyttämisen elementit silloin, kun kirjailija pohjaa aiheensa jollekin vahvasti itse kokemalleen asialle. Tyypillinen muusikon omaelämäkerta teos ei kuitenkaan ole, sillä teemoina ovat vahvasti henkinen hyvinvointi ja mielenterveyden hoito. Sitä voi lukea suvereenisti ja ilolla, vaikka ei olisi yhtään kiinnostunut metallimusiikista. Ja mikäpä olen bloggarinplanttuna purnaamaan, jos kirjailija ja kustantaja ovat päätyneet romaanin nimitykseen.

Kirjan päähenkilö tulee turvallisesta, mutta tunneilmaisultaan jäykästä perheestä. Isä on muuttanut Etelä-Karjalaan Pirkanmaalta, äiti taas on aitokarjalainen. Juurten etsintä tulee miehelle ajankohtaiseksi, kun hän muuttaa kolmikymppisenä Tampereelle erokriisiä potemaan. Siellä hän löytää härmäläiset juurensa, pelimannisuvun, jonka on pitänyt panna pillit pussiin kelvatakseen kihniöläisessä kyläuniversumissa kunnon työihmisinä.

Karjalainen mielenmaisema ei ole tässä erityisen hersyvää. Myös Lappeenrannan seudulla osataan olla susia toisilleen, ja kirjailijan synnyinkunta on varsinainen persläpi: ”Mielestäni parasta, mitä Joutsenossa voi tehdä on itsemurha.” Kuvaus joutsenolaisen yläasteen ja ammattikoulun kokkilinjan arjesta on karua, tosin ammattikoulusta päähenkilö selviää jo stipendejä keräävänä hyvänä jätkänä. Bändimeininki pelastaa hänet vakavalta masennukselta ja päihdeongelmalta, joiden pohjalla eivät niinkään ole perheolot, vaan muistot koulukiusaamisesta.

Teos varmasti puhuttelee monenlaisia lukijoita, mielenterveyden häiriöistä kärsiviä, ammattilaisia ja metallifaneja. Pidin paljon Annalan tavasta kuvata sairastumisen vaiheitaan, joista usein varoittivat painajaiset ja harhat – muun muassa metsänhenki Tapio on vartioimassa ja jopa yllyttämässä häntä hulluksi tuloon. Tästä hän kuitenkin toteaa: ”Otan paljon mieluummin turpiini Tapiolta kuin itseltäni.” Luovuuden ja mielenterveyden järkkymisen rajoja tässä venytetään reippaalla otteella, ja teos ylipäänsä herättää kysymyksen, voiko ihminen ylipäänsä elämänsä ruuhkavuosissaan saada taidetta aikaan, ellei pakene sitä perheeltään kaukaisille erämökeille. Mökeillä raivoraitista kertojaa odottaa välillä paniikkihäiriö, välillä bändikavereiden mutkaton ystävyys tai omaan nahkaan tutustuminen.

Koska olen kirjailijan ikätoveri, pystyin samastumaan ajankuvaan täydellisesti. WASP oli aikanani todellista pahisten musiikkia, KISS:iä imitoivat lähes kaikki, jotka halusivat päästä piireihin. Varsinkaan maalla tuon ikäluokan vanhemmilla ei kaikilla ollut omaa kokemusta vahvasta musiikkifaniudesta, joten ikäluokkani lapsille oma mankka ja kasetit ovat olleet suuri vapauden vyöhyke. Lapsuuden kuvauksessa on samaa herkkyyttä kuin vasta lukemassani Antti Heikkisen Pihkatapissa, mutta kaipasin siihen hieman lisää kierroksia. En välttämättä murrepuhetta, mutta syvällisempää paikallista otetta.

Teoksessa on myös vahva henkinen tai hengellinen ulottuvuus. Teoksen päähenkilö on intuitiivisesti löytänyt Filokalian teoksia  ja lähtee pyöräilemään Valamoon tietämättä ortodoksisuudesta paljoakaan. Yksinäisyyden ja hiljaisuuden kuvaukset ovat rohkaisevan vahvoja. Annala ei kuitenkaan päädy coelhomaiseen aforistiikkaan eikä kaupalliseen matkasaarnaamiseen itsensä löytämisen tai hiljaisuuden iloista.  Mielenterveyden hoitaminen on teoksen päähenkilölle elämänmittainen haaste, mikä tarkoittaa myös sen tosiasian hyväksymistä, että raskas lääkitys tai akuutti sairaalaan joutuminen  ovat kuuluneet hänen elämäänsä, ja mahdollisesti kuuluvat myöhemminkin. Ihmeparantumisesta hän ei osaa haaveilla, mutta hän kilvoittelee arjessaan legopalikoiden ja pyykkivuorten keskellä.

Värityskirjan ilmaisu on tiivistä, mikä johtuu myös siitä, että päähenkilö kokee armollisia muistikatkoksia mielensä suojelumekanismeina. Lapsuuden ja nuoruuden muistelu ei tässä ole samanlaista etnologista ja mikrohistoriallista sukuhaudan kaivelua kuten esimerkiksi edellä mainitsemallani Heikkisellä, vaan kertoja kertoo tarinaansa ymmärtääkseen paremmin nykyisyyttään. Terapeuttisuus on vahva juonne, mutta selvästi pahimmat möröt on jo selätetty ammattiauttajan sohvalla. Ymmärrän hyvin, miksi teos on kirjoitettu juuri tällaisessa muodossa, tällaisella kielellä.  Tästä huolimatta uskallan myöntää, että jäin kirjasta hieman nälkäiseksi ja haluaisin lukea Annalalta seuraavan romaanin, jossa päähenkilö ei ole kalliin tuoremehun ostamisesta huonoa omaatuntoa poteva, ikääntyvä metallimuusikko.

Voiko körttikahleista vapautua?

img_1151Antti Heikkisen Pihkatappi (Siltala, 2013) oli löydettävä heti Matkamies maan lukemisen jälkeen. En lukenut teoksia väärässä järjestyksessä, sillä ne ovat itsenäisiä, mutta yhteistä tarttumapintaa niissä on. Molemmat paikantuvat Savoon, molemmissa käsitellään maaseudun rakennemuutosta, ja jotkut päähenkilöistä ovat mukana harrastelijateatterissa. Kumpikaan ei tyhjennä toisiaan. Pihkatappi on sukutarina ja Matkamies maan laajempi yhteisöllinen kudos. Pihkatapissa asutaan syrjäkylällä, Matkamies maan henkilöt asuttavat kirkonkylää. Huumori on viäräleukaista molemmissa, Matkamies maassa ehkä astetta mustempaa.

Pihkatappi on siinä mielessä tyypillinen esikoisteos, että se kertoo kovin Heikkistä itseään muistuttavan nuoren miehen kasvutarinan. Päähenkilö Jussi on Tampereella asuva ilmaisjakelulehden toimittaja, joka eräänä kosteana hiihtolomana alkaa kirjoittaa menestysromaania sukunsa salaisuuksista. Itseironinen pilke on silmäkulmassa, kun hän treenaa Kalle Päätalo-lihaksiaan. Kerronta on paikoitellen päätalomaisen arkista ja kansanomaista; savolaiset päihittänevät kainuulaiset ainakin seksuaalisissa ja muissa ruumiin eritteisiin liittyvissä kaksimielisyyksissä.

Onneksi arjesta irtoavia, kokeilevia elementtejäkin löytyy, sillä muuten teos jäisi edustamaan maakunnallisen murrekirjan piinallista genreä. Murteen määrän sopivuus on aina lukijasta kiinni, eikä siihen ole mitään vakiovastausta. Itse en tässä kokenut itseäni haastettavan liikaa kielellisesti, vaikka murteellisuus oli tässäkin paikoitellen kaiken kattavaa. Matkamies maassa murteellisuus saattaa jo hidastaa tai vaikeuttaa ei-savolaisen lukijan ymmärrystä.

Kirjan nimi viittaa Urho Kaleva Kekkoseen häröllä tavalla, jota en tässä paljasta. Koko tarina lähtee liikkeelle Kekkosen hautajaisista, jotka aikanaan aiheuttivat maansurun umpikeskustalaisessa kylässä. Jussin isovanhemmat ovat niin sisällä keskustapiireissä, että saavat joka joulu Virolaisilta joulukortin, ja Johanneksen kuoltua vielä Kyllikki-leskeltäkin. Muita idoleita kylän universumissa ovat Jaakko Teppo, Jamppa Tuominen, Eino Grön ja Anita Hirvonen. Kylässä eletään niin umpioitunutta elämää, että jopa ”te va kukku te” on eksoottinen ilmaisu. Jussin isäkään ei ole valmis tarjoamaan pojalleen ulkomaanmatkoja, vaikka suurin osa koulukavereista niillä kehuskelee. Poika puetaan Halpa-Hallin verkkareihin ja ilmaisiin mainoslippiksiin, joilla ei koulun pihalla osteta katu-uskottavuutta.

Syvemmällä tasolla Pihkatappi on kertomus surusta, leskeydestä ja yksinhuoltajuudesta. Jussin äiti kuolee toiseen synnytykseen, ja kahden miehen pienperhe välillä kärsii dysfuntionaalisuudesta, vaikka isää ei voida juoppudesta tai huolenpidon puutteesta syyttää. Mummot nousevat merkittäviksi hahmoiksi Jussin elämässä, ja he ovat alusta asti leimallisen vanhoja, perinteisiä mummoja. Tiina-mummon sairastuttua muistisairauteen Rauha-mummo auttaa hänen miestään mummonkaitsimisessa, jotta tämä voi edelleen osallistua itselleen tärkeään kunnallispolitiikkaan. Mummoilta Jussi saa yliannostuksen uskonnollista kasvatusta, ja myös valkoisen Suomen sukuperimää. Mustavalkoisia kuvia katsellen aikuinen Jussi päättelee, ettei mummoilla todennäköisesti ollut edes punaisia lettinauhoja lapsina, niin syvään uurrettua punaviha heillä päin oli.

Körttikahleiden murtaminen ei ole ollut suvussa helppoa, ja vaikka Jussi ei ole erityisen uskonnollinen kaupunkilaisessa arjessaan, myös hän kokee vahvan sukusiteen itseään kahlitsevaksi. Romaanin nykyhetkessä hän on kolmikymppinen potentiaalinen paluumuuttaja, vanha sielu, jota on äkillisesti purrut sukututkimuskärpänen. Hänen pitkä parisuhteensa proosallisen sairaanhoitaja-Petran kanssa ei tunnu kestävän orastavaa taiteilijuutta. Ja juuri taiteilijuus on ollut hiertävä asia myös isän ja pojan suhteessa. Ikänsä turpeeseen sidottu maanviljelisäisä ei voi ymmärtää teatteri-innostusta. Ehkä kovan ruumiillisen työn tekeminen ilman itsensä turhaa korottamista on suvun körttiperimän ydin.

Maalaiselämään liittyvät pienet yksityiskohdat ovat teoksen ehdoton suola, joille nauretaan hyväntahtoisesti. Esimerkiksi naisten keskinäinen kilpailu pitoemännyydestä sukujuhlia järjestettäessä on huvittavaa, ja isän uuden naisystävän paikka pulmallinen. Myrna-kuppien rooli on sukujuhlissa keskeinen, ja uudenaikaiset salaattiviritelmät tarjoamisissa paheksuttavia. Piirakoiden oikeaa rypytystä ei voi oppia kuin pitkän koulutuksen kautta.

Vaikka olen lukenut paljon kansalaissota-aiheisia teoksia, joissa tappaminen ja väkivalta on esitetty raaempana kuin tässä, koin silti kertomuksen Onni Vihtori Taskisen punikintapporetkestä kammottavana. Varkaus on ollut ilmeisen paha paikka sodan aikaan, sillä tämä ei ollut ensimmäinen teos, joka viittaa siellä tapahtuneisiin julmuuksiin. Jussi ei jaa esi-isiensä isänmaallisuutta ainakaan samalla kokemisen ja tuntemisen tasolla, mutta kokee sukuhistorian tuntemisen arvoiseksi.

Kaikista eniten pidin kirjassa 80-luvun maalaislapsuuden kuvauksesta, varhaisista poliittisista muistoista, omituisista sivuhenkilöistä, joita pikkuvanha, vain aikuisten keskellä kasvanut poika tarkkailee muun tekemisen puutteessa. Innostuin siitä yhtä paljon kuin taannoin innostuin nigerialaisen Chigozie Ibioman romaanista Kalamiehet,  jossa myös reflektoidaan lasten ymmärrystä puoluepolitiikasta. Puolueiden symbolit, ilmaislahjat, kuten kalenterit ja lasten käyttö poliittisina maskotteina näytti hyvin samanlaiselta Nigerian ja Suomen syrjäseuduilla. Molemmilla kertojilla on samanlaista pyrkimystä autenttisuuteen, kirjoittamiseen syrjäseudun ihmisten ehdoilla. Ja vaikka Pihkatappi tuntuu kielellisen kompleksisuutensa vuoksi suurelta käännöshaasteelta, en yhtään ihmettelisi, jos ulkomainen kustantaja kiinnostuisi siitä. Teoksessa on samanlaista käännöspotentiaalia kuin esimerkiksi Mikael Niemen Vittulajänkä-teoksessa aikanaan oli (kyseisen romaanin olen lukenut vain ja ainoastaan englanniksi, ja outouttamisen kokemus oli mahtava!).

Pihkatappi on hallitumpi ja eheämpi romaani kuin sitä seuraava Matkamies maan, jossa painitaan suurempien yhteiskunnallisten kysymysten ja laajemman tunneskaalan ympärillä. Ilahduttavaa lukukokemuksessa oli tunne, etten kokenut käyväni aivan samassa paikassa, vaan pientä pohjoissavolaista paikkakuntaa kuvataan eri linssein. Terveyskeskus ja teatteri olivat teoksia yhdistävät ankkurit, mutta henkilöt eivät olleet identtisiä eivätkä heidän ongelmansa. Pidän siis Heikkistä monipuolisena ja itseään uudistavana kertojana, jonka seuraavilta teoksilta jään odottamaan paljon.

 

 

Sisäisen demarin vapauttamisesta

kelaVuonna 2008 minulla ei ollut aikaa perehtyä uusimpiin suomalaisiin romaaneihin, ja siksi Anssi Kelan Kesä Kalevi Sorsan kanssa (Teos, 2008) on jäänyt minulta noteeraamatta. Kirja aiheutti kiinnostusta siksikin, että se on julkaistu  arvostetulla kustantajalla, jonka tuotannosta en ole toistaiseksi bongannut yhtään kuraa. Ikätoverini Kela on esiintynyt sukupolveni syvimpien tunteiden tulkkina, mutta en ole toistaiseksi häntä pahemmin arvostanut. Lyriikoissa on arkisia oivalluksia, mutta myös halpaa banaaliutta, ja lauluntekijänä hän sinnittelee ranking-listallani jossain Lauri Tähkän ja Arttu Wiskarin välimaastossa. Muusikkona hän lienee molempia taitavampi. Olen huomannut, että hän soittaa kitaraa ehkä paremmin kuin laulaa. Olen myös tykännyt enemmän hänen melodioistaan kuin lyriikoistaan.

Uskaltaisin nyt väittää vahvasti, että kirjailijana hän on omaperäisempi kuin lauluntekijänä. Kesä Kalevi Sorsan kanssa on ilotteleva veijaritarina, jossa keski-ikää lähestyvä Johannes kärsii epämääräisestä psykiatrisesta harhatilasta ja saa kohdata edesmenneen Kalevi Sorsan useamman kerran elämänpoliittisena neuvonantajanaan. Ensimmäistä kertaa Sorsa ilmestyy hänelle Ruttopuiston penkillä, ja siitä lähtien miehen sisäinen maailma alkaa elää omaa elämäänsä. Aiemmin Johannes on menestynyt juristina, mutta hän on samalla sosiaalisesti rajoittunut ja ihmisten parissa ilman työminän luomaa haarniskaa hänellä on tapana luoda lähinnä sekasortoa ja kaaosta. Myös Johanneksen paras ystävä Markus on Punavuoren menestyjä, mainosgraafikko, mutta myös hänen taipumuksensa joutua vaikeuksiin alamaailman kanssa on legendaarinen.

Yksi romaanin pääteemoista on koulukiusaaminen. Muistot kiusaamisesta ovat pitäneet ystävyyden lujana, ja molemmat olisivat luultavasti joutuneet jo teininä psykiatriseen hoitoon ilman toisen apua. Kaverukset ovat kasvaneet rinta rinnan Tuusulassa, jonne henkinen matka Punavuoresta on loputon, ja viettäneet kesiään Hangossa, jossa ilmapiiri on astetta vapaampi kuin Tuusulassa. Balkanilta suomalaiseen perheeseen adoptoitu Markus on koko ikänsä kärsinyt manneksi kiusaamisesta, ja on haluamattaan tarinan etninen ”toinen”. Markuksen paha olo on aina purkautunut patologiseen valehteluun, joka paikoitellen saa karnevalistisia piirteitä.

Johanneksen ja Markuksen yhteinen kesä on railakas, onnettomuusaltis ja traaginen. Humoristisen kerronnan alla piilee syviä traumoja, joiden alle toinen heistä sortuu. Ystävyys jatkuu kuoleman jälkeenkin, sillä kavereista huolehditaan myös testamenteissa ja vakuutusjärjestelyissä. Kaveruus tässä on rosoista ja perinteisen miehekästä, mutta miehet eivät ole tyypillisiä alfauroita. Heitä kiinnostavat vielä aikuisinakin vieraiden autojen rekisterinumerot, Ritari Ässä ja Tom Selleckin viikset. Johanneksen salasuhde Kalevi Sorsan kanssa kuuluu samaan jatkumoon.

Kovin syvään poliittiseen analyysiin Kela ei taivu, mutta se ei olisi edes sopinut tyylillisesti kirjan juoneen. Sosialidemokratiaa ei ihannoida eikä dissata, mutta Sorsa edustaa Johannekselle kadotettua maailmaa, joka oli lohdullisesti järjestyksessä. Sorsa edustaa sitä periasiallista poliitikkotyyppiä, josta ei saatu aikaan skandaalia puristamallakaan, ja jolle normaali repliikki jopa poliitikkokautenaan olisi liittynyt rouvansa Irenen tekemiin kiisseleihin. Oikeastaan poliittinen teema liittyy siihen, kuinka lapset muistavat poliittiset vaikuttajat. Ilmeisesti Kela on pikku nassikkana tapittanut TV-uutisia melko intensiivisesti pystyäkseen luomaan tämän naivihkon ja huvittavan ilmestyksen osaksi avainromaaniaan.

Pidin kirjassa siitä, ettei se tunnu kertovan ainakaan yksi yhteen Kelasta itsestään. Pidin myös siitä, että kolmikymppiset menestyvät sinkut esitetään kovin haavoittuvina ja asioitaan sössivinä. Eteläisen Helsingin menestyjistä on kirjoitettu viimeisen kymmenen vuoden aikana mitä tyylikkäämpiä itsetietoisia aikalaiskuvauksia, mutta tässä annetaan piutpaut ihmisen ulkokuorelle. Tämä ehkä oli teoksen vasemmistolainen ydin. Ja tämä kolahti minuun.

Juoni on hyvin toiminnallinen ja alkoholinhuuruinen, mutta alkoholi ei kuitenkaan ole miehiä ensisijaisesti motivoiva tekijä. Huumori oli kauttaaltaan sydämellistä ja kasvoi kauas eteenpäin halvoista karikatyyreistä. Johanneksen yhteiset Magnum-sarjan katselusessiot äitinsä kanssa herättivät huutonaurua ja ihastusta, samoin pohjalaisen goottisairaanhoitaja-Heidin yllättävä kirjamaku. Tunnelmat teoksessa olivat yhtä ihanasti vinksahtaneita kuin esimerkiksi Miika Nousiaisen ja Tuomas Kyrön ei-geriatrisissa romaaneissa.

Teos ei luultavasti muuta kenenkään maailmaa, mutta ilahduttaa meitä lapsenmielisiä ”pienten muurahaisten” tarkkailijoita. Mahdollisesti teoksen päähenkilöillä oli molemmilla jonkun sortin neurologinen poikkeavuus, kuten mahdollisesti itsellänikin.

Esikoisromaaniksi teos oli loppuun asti hiottu, ja erityisesti dialogin terävyys ilahdutti. Yhdeksän vuoden jälkeen julkaisusta teos ei tunnu yhtään kulahtaneelta. Ilmaisussa näkyy joku periksiantamattomuus, haluttomuus miellyttää suuria yleisöjä. Teos on taatusti kirjoitettu taiteilijan sisäisestä draivista käsin, ei bestseller-listoja kurkotellen. Kirjan markkinoinnin vaikeus varmaan on piillyt siinä, että lukijat ovat odottaneet Kelalta jotain helppoa ja pelkästään ”sydäntä lämmittävää”, mutta romaani onkin yllättävän kompleksinen psykologisesti ja herättää paljon ristiriitaisempia tunteita kuin hänen musiikkinsa.

HELMET- haasteessa teos sopii kohtaan 11: ”Jonkun muun alan ammattilaisena tunnetun kirjoittama teos”. Varsinainen masterpiece tähän kategoriaan, kiitos Anssi!