Koulukiusaamisen laajasta panoraamasta

Teos: Iida Rauma: Hävitys (Siltala, 2022)

Äänikirjan lukija: Karoliina Niskanen

Täytyy myöntää, että Iida Rauman uusin teos olisi saattanut jäädä minulta lukematta ilman tämän viikon uutista hänen Finlandia-voitostaan. Olen kyllä lukenut tämän lahjakkaan nuoren kirjailijan teoksia aiemmin, ja pitänyt niistä, mutta Hävityksen tematiikka tuntui minusta vähän liian raskaalta. Tai pikemminkin tuntui, ettei omassa elämässäni ole nyt oikea aika käsitellä joitain ikävämpiä koulumuistoja.

Toki tämän kirjan aika-akseli on eri kuin omat muistoni 1980-luvulta, ja siinä esiintyvät diskurssit kiusaamisesta ovat erilaisia. Eli en päätynyt peilaamaan omia koulumuistojani paljoakaan tämän romaanin maailmaan.

Romaanin päähenkilö on nuorehko peruskoulun historian opettaja A, joka on kotoisin Kaarinasta ja kärsii epämääräisistä ahdistusoireista. Hän on ollut lapsena ja nuorena koulukiusaamisen uhri, mutta niin on ollut moni muukin rankan oloisessa lähiökoulussa. Noin kolmikymppisenä A. joutuu kohtaamaan menneisyytensä varjot, jotka kummittelevat myös hänen työssään opettajana.

A. elää edelleen puolittaista opiskelijaelämää Turun ylioppilaskylässä, vaikka käy koulussa palkkatöissä. Hänelle itselleen on jonkinlainen mysteerio, kuinka hän on päätynyt töihin koulumaailmaan, sillä hän koki itsensä todelliseksi outolinnuksi jo pedagogisissa opinnoissa. Mutta ehkä hänessä elää pieni maailmanpelastaja, joka haluaa vaikuttaa tulevien polvien koulussa viihtymiseen.

A. on naisia rakastava nainen, jonka oman identiteetin löytämisen polku ei ole ollut helppo. Hänellä on huolehtiva naisystävä Henriikka, jonka kanssa hän ei kuitenkaan asu yhdessä. Teos ei kuitenkaan keskity A:n parisuhteeseen, vaan lesbouden teemaa käsitellään yleisemmällä tasolla.

A: lla on jonkun sortin fiksaatio luokkakaveristaan Irasta, jonka vaiheita hän seuraa tiiviisti netissä. Irasta on tullut kirjailija, mutta ei kovin menestynyt sellainen. Ira on ollut välillä ystävä, välillä julma kiusaaja, mutta enemmän kiusattu. Tyttöjen porukassa on ollut paljon väkivaltaisia leikkejä. Ja moni on aloittanut seksuaalisen etsinnän kovin nuorena.

Kaarina on synkistelevä paikkakunta, jossa nuoret pukeutuvat lähinnä mustan ja harmaan turvasävyihin. Värien käyttöön liittyy suuria riskejä, sillä silloin voi tulla väärällä tavalla nähdyksi. Erilaisuuden sietokyky on tässä kouluyhteisössä lähes olematonta. A. on ”vitun ruma hippi”, jonka kirkkaanpunainen farkkutakki on liikaa käytävän huutelijoille.

Yksi romaanin suuri merkityskeskittymä on kuudennen luokan leirikoulu Viron Hiidenmaalle. Tätä retkeä valmistellaan koulussa pitkään, ja sen aikana tiivistyvät tietyt vahingolliset roolimallit ja kuviot.

Välillä Rauma vertaa A:n koulukokemuksia Pariisin Salpetrieres-mielisairaalan ihmiskokeisiin, joita tehtiin alempien yhteiskuntaluokkien naisille. Itse olen lukenut näistä surullisenkuuluisista kokeista monista akateemisista lähteistä, joten pysyin melko hyvin tässä historiallisessa sivupolussa mukana. Mutta voisin kuvitella, että tuo ulottuvuus romaanissa voi lukijasta tuntua tässä laajassa ja koukeroisessa teoksessa kaukaa haetulta tai raskaalta.

Turun alueen historiaa kirjassa käydään läpi ansiokkaasti. Ehkä nämä kerrokselliset historialliset havainnot monelta vuosisadalta nostavat romaanin profiilia rankasta selvitymistarinasta kohti todellista sanataidetta.

Äänikirjaformaatissa Turun seudun murrepuhe pääsi hyvin esille, ja jotenkin osasin nauttia siitä kaiken karmeuden keskellä. Eli teinityttöjen keskusteluissa on myös huumoria. Ja koska A:n oma näkökulma kiusaamisen tematiikkaan tuntui korostetun akateemiselta, oli hyvä, että kirjassa pääsivät ääneen myös toisenlaiset hahmot.

Romaani on yhteiskunnallisesti painava, kantaaottava ja hengästyttävän moniulotteinen. Ehkä teos tuntui minusta paikoitellen vähän liian monisanaiselta, mutta välillä tempauduin hyvin tajunnanvirtaan ja joidenkin hahmojen pitkiin monologeihin. Parasta teoksessa oli kuitenkin juuri yhteiskunnallisen/poliittisen analyysin kypsyys, ja se havainto, että myös koulukiusaaminen on poliittinen ilmiö, jonka puuttumiseen vaikuttavat vahvasti aikuisten arvot ja poliittinen tausta.

Rosa Clay toisella kierroksella

Teos: Vappu Kannas: Rosa Clay (S&S, 2020)

Äänikirjan lukija: Anniina Piiparinen

Olen parin vuoden ajan luvannut kirjoittaa arvion Vappu Kannaksen Rosa Clay-romaanista, mutta tämä on venynyt. Ensimmäinen lukukerta oli minulle suuri elämys, joka sai minut katsomaan varsinkin Tampereen historiaa uudella tavalla. Ja kun siinä seikkailtiin myös Sortavalassa, tuossa haaveideni kaihoisassa kaupungissa, niin tämä lukukokemus oli minulle kerralla melkein liikaa.

Mutta tämä ei ole erityisen kaihoisa teos. Toki romaanin nuori Rosa, joka on revitty juuriltaan Ambomaalta, kaipaa jonnekin, mutta hänen historiansa on niin hankala, ettei hän oikein voi kaivata kotikyläänsä tai biologisia vanhempiaan. Hän on brittiläisen kauppiaan ja ambomaalaisen mustan palvelijanaisen ”laiton lapsi”, jonka suomalainen lähettiläspariskunta pelastaa kristinuskon valoon.

Olen tiennyt Rosa Clayn elämäntarinasta paljonkin ennen kirjan lukemista, mutta tämä ei haitannut tarinaan uppoutumista. Enemmän kuin Suomen-vaiheet minua on kiinnostanut Rosan myöhempi elämä Yhdysvalloissa. Sielläkin hän vaikutti suomalaisten yhteisössä, mutta hänen mahdollisuutensa vaikuttaa elämänsä suuntaan olivat siellä laajemmat kuin ne olisivat olleet Suomessa.

Tämä romaani keskittyy Rosan nuoruuden vuosiin Suomessa ja takaumien kautta lapsuuteen Ambomaalla. Tarina alkaa siitä, kun Rosa on 19-vuotiaana lähdössä opiskelemaan opettajaksi Sortavalan seminaariin. Rosan ottovanhemmat ovat päättäneet, että tytölle on saatava kunnollinen ammatti. Tytön oppimiskyvyssä ei ole mitään vikaa, mutta silti suomalaiset ovat tottuneet katsomaan Rosaa arvioivasti. Hänen elämänsä kriisi liittyy siihen, ettei hän tunnu löytävän mistään pakopaikkaa noista katseista. Joko hän on salaa ihmissyöntiä harjoittava pakana tai lapsenomainen alkuasukas, jonka kalloa on mitattava. Rosan ottovanhemmilla on kyllä hyvää tahtoa tyttären suhteen, mutta suhde ottoäitiin on silti kireä. Ottoisä on jo tässä vaiheessa kuollut, ja leskirouva on palannut yksin lastensa kanssa Suomeen selviytymään.

Teoksen vanhempien tiukka luterilainen maailmankuva on aukoton, ja paljon pahaa tehdään Jeesuksen nimissä. Suomalaisten historia Ambomaassa on todella pitkä ja kivinen, eikä sitä kaikkea voi ottaa kerralla vastaan ilman häpeän kokemusta. Tämä ei tosin ole ensimmäinen lukemani teos Ambomaasta, ja muistaakseni Lauri Mäkisen dekkarissa Älykkäät kuin käärmeet, viattomat kuin kyyhkyset (2015) maailmankuvien yhteentörmäyksiä kuvattiin vielä armottomammin.

Kyllähän tässä kuvattu nuoren naisen yksinäisyys on paikoitellen sydäntä muljauttavaa, mutta onneksi hänen elämäänsä mahtui täällä joitain valoisiakin vaiheita. Itse opiskelu seminaarissa ei ollut täynnä hankaluuksia, ja Tampereella opettajanhuoneessa oli välillä aivan tavallista.

Sortavalan seminaarissa Rosan kyvyt tulevat huomatuiksi, ja hän saa ensimmäisen läheisen ystävänsä huonetoveri Saimasta. Rosa on hyvä voimistelussa, mutta vielä lahjakkaampi musikaalisesti. Seminaarin sekakuorossa hän pääsee pian solistiksi ja kuoronjohtajan tehtäviin. Kirjassa vieraillaan myös kansallismielisillä laulujuhlilla, jotka ovat kai olleet tuon ajan festareita.

Kirjassa kuvattava rasismi tuskin tulee valistuneelle lukijalle yllätyksenä, ei kuvataanpa sitä kristillisestä, koulutuksellisesta tai valtiollisesta näkökulmasta. Toisaalta moni Rosan opiskelutoveri ja kollega pystyy kohtaamaan hänet vertaisenaan, ja pääsemään eroon eksotisoivista silmälaseista. Katseen politiikalla on suuri merkitys tarinassa, mutta vaikka nämä osiot ovat vaikuttavia, juuri näissä osioissa koin, että oman aikamme akateeminen teorisointi on vaikuttanut kerronnan tapaan himpun verran liikaa.

Romaani näyttää saaneen melko ristiriitaisia arvioita, mutta ainakaan itse en osaa ehdottaa, kuinka tarinaa olisi voinut juonen tasolla syventää tai parantaa ottaen huomioon sen, kuinka vähän oikeasta Rosasta tarinan takana oli saatavilla lähdemateriaalia. Oma kriittinen havaintoni liittyi ainoastaan siihen, että kirjailijan akateeminen tausta ja oman aikamme trendikkäiden teorioiden tuntemus puski paikoitellen läpi, ja sai Rosan tutkailemaan maailmaa tavoilla, jotka eivät ehkä olisi olleet tuon ajan seminaarin kasvatille mahdollisia. Mutta jos tarina olisi kerrottu ikääntyneen Rosa Lembergin, Yhdysvalloissa jännittävän aktivistin uran tehneen naisen näkökulmasta, silloin tietyt kirjassa esiintyneet ”rotuun” ja valtaan liittyvät pohdinnat olisivat tuntuneet uskottavammilta.

PS: Kuuntelin teoksen kummallakin kerralla äänikirjana. En tiedä, olenko toisella kerralla nukahdellut välissä, mutta en löytänyt niitä kirjailijan ”välispiikkejä”, joissa hän pohti omaa suhdettaan Rosan tarinaan. Voisiko kyseessä olla uusi, toimitettu versio? Aion ottaa asiasta selvää.

PS2: Ehkä kirjaa ei ole jälkeenpäin muutettu, vaan muistin sen rakenteen väärin. Pitkät loppusanat jättivät vähän pöllämystyneen olon, mutta kirjan kokonaisuuden kannalta ne eivät häiritse, ellei niitä lue jostain syystä ennen itse tarinaa.

Tienraivaaja risteyskohdassa

Teos: Camilla Nissinen: Meitä vastaan rikkoneet (Tammi, 2022)

Äänikirjan lukija: Rosanna Kemppi

Kuuntelin tämän kirjan pari viikkoa sitten, ja olin jo jättää siitä raportoinnin välistä, sillä en oikein saanut siitä otetta äänikirjaformaatissa. Päätin kuitenkin palata kirjan maailmaan luettuani uudelleen Chimamanda Ngozi Adichien kirjan Purppuranpunainen hibiskus (2003). Molemmissa kirjoissa päähenkilö on nuori nainen, joka on pakotettu suorittamaan uskontoa. Kulttuurit ovat kaukana toisistaan, mutta kirjojen asetelmissa on jotain yhteistä.

Tässä romaanissa nuori Silja kasvaa Pohjois-Karjalassa perheessä, jossa vanhemmat ovat kääntyneet Jehovan todistajiksi aikuisiässä. Asuinpaikka on jonkun maalaispitäjän syrjäkylällä, jossa on alakoulu ja urheilukenttä, mutta ei paljoa muuta. Kun Silja tekee kahdeksanvuotiaana kenttäsopimuksen ja kertoo siitä iloisesti opettajalleen, opettaja luulee Siljan liittyneen paikalliseen urheiluseuraan.

Siljan vanhemmat ovat jopa kilttejä omalla tavallaan, mutta ehdottomia uskonsa toteuttamisessa. Yhteyttä pidetään vääräuskoisiin sukulaisiin, mutta ei osallistuta heidän pakanajuhliinsa. Joulun vietto isovanhempien kanssa ei ole mahdollista.

Kirjaa kuvataan herkäksi ja kuulaaksi, ja taatusti näin on. Mitään kovin yllättävää en kuitenkaan oppinut kahdesta pääteemasta, JT:n seurakuntaelämästä enkä syömishäiriöistä. Nissinen kuvaa JT:n paikallisen seurakunnan yhteisöelämää huomattavasti tarkemmin kuin Ben Kalland, joka taisi olla ensimmäinen kirjailija, joka on kirjoittanut romaanin Jehovan Todistajista. Seurakuntaelämästä jää eniten mieleen sääntökeskeinen suorittaminen ja hurskaan roolin esittäminen.

Romaanin Silja on hyvin varhaiskypsä, ja näin ollen hän tekee itsenäisiä päätöksiä kentälle lähdöstä ja kasteesta. Suhde äitiin rakentuu pitkälti ulkonäköön, painoon ja syömiseen liittyvissä keskusteluissa, ja äiti välittää tyttärelleen uskonnon värittämää normatiivista naiskuvaa, jonka mukaan kunnon uskovainen nainen on hoikka. Isän kanssa keskustellaan enemmän teologisista kysymyksistä, myös saunassa.

Tiesin jo kirjaan tarttuessani, että romaani tulisi olemaan rankka ja surullinen, eli sain, mitä tilasin. On teoksessa paikoitellen huumorin pilkahduksiakin, kuten episodissa, jossa matkustettiin bussilla retkelle Vantaan Beteliin, mutta olisin kaivannut lisää komiikkaa rankkojen osuuksien tasapainoksi. Toinen ongelma oli, että kuunneltuna kirjan aikatasoja joutui koko ajan arvaamaan, ja tämä aiheutti turhautumista. Olisin toki voinut vaihtaa formaattia, mutta en jaksanut.

Kokonaisuutena teksti on vetävää, ja jään odottamaan Nissiseltä muitakin fiktiivisiä aloituksia kuin JT-aiheisia. Luulisin, että kirjan maailma voi myös puhutella JT:n ulkopuolella kaikkia, jotka ovat eläneet lapsuuttaan 90-luvulla. Tähän nostalgisointiin koin olevani liian vanha, ja omien lapsuusmuistojeni Pohjois-Karjalakin tuntuu kaukaisemmalta ja agraarimmalta paikalta kuin tämän romaanin maakunta.

Intersektionaalisuus ja raha

Teos: Odegha Uwagba: We Need to Talk About Money (2021)

Äänikirjan lukija: Odegha Uwagba

Odegha Uwagba (s. 1990) on nigerialais-brittiläinen kirjailija, joka kirjoittaa esseetyylisiä, autofiktiivisiä teoksia maahanmuutosta, ihonväristä ja talousasioista. We Need to Talk About Money on hänen kolmas teoksensa, joka kuvaa nigerialaisen perheen muuttoa Lontooseen 1990-luvulla, ja nuoren naisen kasvua ympäristössä, jossa raha tuotti jokapäiväistä stressiä.

Odegha oli 5-vuotias muuttaessaan Britanniaan, ja hänellä oli kaksi vanhempaa siskoa mukanaan. Perheen vanhemmat olivat hyvin kunnianhimoisia tytärten koulutuksen suhteen, ja heitä pelättiin koulun vanhempainilloisssa. Kirjan vanhemmat ovat koulutettuja, keskiluokkaisia ja ilmeisen statustietoisia. Heille on itsestäänselvää laittaa lapset yksityiskouluihin ja hankkia koulupuvut Harrod’silta.

Odegha Uwagba on opiskellut Oxfordissa, ja tavoitteli journalistin uraa vuosikausia Lontoon lehtitaloissa. Tyypillistä siellä on kierrättää palkattomia harjoittelijoita, ja kun Uwagba vihdoin sai palkkatyötä VICE-lehdestä 22 000 punnan vuosituloilla, ei tämä urakehitys tehnyt häntä kovin onnelliseksi. Kaikki Uwagban kokemat vaikeudet lehtitaloissa eivät johtuneet rasismista tai seksismistä, mutta hän päätyi kuitenkin itse sanoutumaan irti tästä yhteisöstä. Hän valitsi freelancerin uran jo alle 30-vuotiaana, ja joutui palaamaan takaisin asumaan vanhempiensa luo tämän takia.

Uwagbasta tuli suht menestynyt kirjailija ja mediavaikuttaja, joka on keskittynyt urallaan sparraamaan nuoria naisia, jotka kokevat kuuluvansa ”people of color” – viiteryhmään. Hän on päässyt puhumaan kirjoistaan kansainvälisille kirjamarkkinoille, ja pystyy nykyään elättämään itseään suht mukavasti omilla kirjoituksillaan.

Itselleni kiinnostavinta tässä kirjassa oli rahankäytön psykologian esittely, koska en ole ollut siitä kiinnostunut ainakaan teoreettisella tasolla. Uwegba kuuluu siihen rahankäyttäjätyyppiin, joka rakastaa säästämistä ja kokee suurta stressiä pankkitilin tyhjenemisestä. Hän huomaa itsessään myös taipumusta pakonomaiseen hamstraamiseen. Asuminen Lontoon halvemmissa vuokra-asunnoissa on aiheuttanut hänessä jäätävää stressiä.

Kirjan keskeinen kohderyhmä on suurissa kaupungeissa asuvat milleniaalit, joilla on akateeminen koulutus. Luultavasti kirja ei kiinnosta oravanpyörästä pudonneita, sillä Uwagban maailmassa ei taida olla paljoa pudokkeja. Itse luin kirjaa toiseen sukupolveen kuuluvana, valkoihoisen pudokkina, jolla ei ole kovinkaan realistisia urasuunnitelmia.

Itseäni kirjassa puhuttelivat eniten deittailuun ja ystävyyteen liittyvät havainnot, ja huvituin eniten kuvauksesta, jossa Uwegba matkustaa Italiaan yhdistetylle kirjakiertueelle ja ylipitkille katastrofitreffeille australialaisen miehen kanssa. Tässä kuvauksessa oli jotain yhteistä Rachel Cuskin ja Deborah Levyn autofiktioiden kanssa, ja olisin voinut lukea tuon tarinan erillisenä novellina.

Jännä oli kuunnella tätä äänikirjana kirjoittajan itse lukemana, sillä Uwegban täydellinen Oxfordissa omaksuttu yläluokkainen aksentti tosiaan tihkuu ahdistusta ja urakeskeistä suunnitelmallisuutta. Hänen puhetavassaan ei ole jäljellä paljoa Afrikkaa, vaikka hän kuitenkin on syntynyt Lagosissa.

Kokonaisuutena teos aiheutti minussa enemmän ahdistusta kuin uusia oivalluksia, mutta aion suositella tätä enemmän business-orientoiduille ystävilleni.

Hengellisessä BB-talossa

Teos: Linnea Kuling: Lahkon kasvattama. Knutbyn murha lapsen näkökulmasta (Storytel Originals, 2022)

Suomennos: Mirka Maukonen

Äänikirjan lukija: Annika Poijärvi

Edellisestä Jehovan todistajat-teemaisesta lukemistostani syntyi looginen hyppy Knutbyn seurakuntaan, josta luin jo toisen muistelmateoksen. Suhtauduin tähän teokseen varauksella, sillä olin jo omasta mielestäni saanut tietää tästä varsin tunnetusta lahkosta tarpeeksi Peter Gembäckin ja Annika Sohlanderin kertomana.

Tämä teos kertoo saman lahkon tarinan lasten ja nuorten näkökulmasta. Linnea Kuling muutti Knutbyn kristilliseen yhteisöön 5-vuotiaana, ja jätti sen vuonna 2016 21-vuotiaana toimittuaan kolme vuotta itsenäisesti kotiseurakuntansa palvelijana. Tässä välissä Linnean perhe oli joutunut yhteisössä paitsioon, mutta Linnea itse pyrki tästä huolimatta lahkon johtohahmon Åsa Waldaun suosioon. Jossain vaiheessa hän muutti vanhempiensa luota asumaan seurakunnan eliitin asuttamalle Kukkulalle, ja päätyi Waldaun perheen käskyläiseksi.

Yksi syistä, miksi Kulingin perhe alun perin muutti yhteisöön liittyi Linnean psyykkiseen oireiluun ja erityislapsen statukseen. Uskovaiset vanhemmat toivoivat saavansa tukea vaikean tyttären kasvatukseen yhteisöstä, sillä tarvittavaa apua ei ollut löytynyt ”maailmasta”.

Linnea ei enää oireillut vakavasti Knutbyssä, vaan sopeutui yhteisön valitsemiin kasvatusmenetelmiin. Päiväkodissa vallitsi jonkin sortin viidakon laki, ja lapsia pyrittiin karaisemaan niin, että he eivät turhaan kantelisi kiusaamisesta. Alakoulussa oli töissä useampi lahkoon kuuluva opettaja, mikä teki sopeutumisen vaikeammaksi niille oppilaille, jotka eivät kuuluneet yhteisöön. Kuling kirjoittaa myös onnen vuosista, jolloin hän uskoi koulunsa olevan paratiisi, mutta kokemukset alkoivat synkeytyä yläkouluun siirtymisen jälkeen.

Kirjan nimi on harhaanjohtava siksi, ettei se oikeastaan keskity murhatapaukseen, vaan käsittelee enemmän lahkon nuorten välistä dynamiikkaa. Yksi avainhenkilöistä on Åsa Waldaun tytär Mia, joka oli oppinut äidiltään psyykkisen manipulaation keinot, ja käytti niitä huomattavasti karkeammin kuin äitinsä. Toisaalta myös Mia oli kollektiivisen psykoosin uhri, ja käynee luultavasti vielä rankemman irtautumisprosessin läpi kuin Linnea, koska hänen äitisuhteensa tuntui todella kipeältä.

Teoksen teema on järeä, mutta valitettavasti en pitänyt kirjoittajan saippuaoopperamaisesta tyylistä. Teoksessa on paljon puhekieltä, teini kieltä ja dialogia, mutta Kulingilla olisi paljon opittavaa tiivistämisestä ja draaman kaaresta. Teoksen loppuosat tuntuivat puuduttavalta ”lusimiselta”, mutta jostain syystä kuuntelin kiltisti teoksen loppuun.

Jotain extraa löysin teoksen matkakuvauksista, mutta ei edes luksusmatka Australiaan Åsan sisäpiiriläisten kanssa tuntunut varsinaiselta lomalta. Kovasti tämä seurakunta onnistui nyhtämään kymmenyksiä, eli lahkon taloudellinen hyväksikäyttö tuntui minusta ulottuvuudesta, josta olisin voinut lukea lisääkin.

Lapsuusnostalgian huipentuma

Teos: Sakari Silvola: Nukkumatin kylmä sota (SKS, 2021)

Äänikirjan lukija: Sakari Silvola

Eilen illalla aloitin tämän sinisen, unisen teoksen, ja hyvin sen tahdissa nukahdinkin. Kyseessä on tuhti palanen ostalgiaa, eli DDR-nostalgiaa, ja kirjoittaja on tutkinut aihetta paikan päällä Berliinissä vuosikausia. Lapsena hän asui perheineen Länsi-Saksassa Marburgissa, jossa lapsilla oli pääsy kummankin maan lastenohjelmien tarjontaan. Sandmännchen oli maiden yhteistä kansankulttuuria, ja vaikka kylmän sodan aikana siihen liitettiin poliittisia ambitioista, alun perin kyseessä oli varsin viattomasta ilmiöstä.

Teos kartoittaa kiinnostavalla tavalla varhaisen television historiaa: enpä esimerkiksi tiennyt, että TV-lähetyksiä kokeiltiin Saksassa jo vuodesta 1935 saakka, mutta toinen maailmansota hidasti tuota kehitystä. Vuonna 1952 molemmissa Saksoissa aloitettiin ensimmäiset viralliset lähetykset, mutta alkuvaiheessa katsojamäärät olivat aivan minimaalisia. Lastenohjelmat tulivat mukaan lähetyksiin alusta saakka, mutta olivat vain viiden tai kymmenen minuutin mittaisia.

Nukkumatti-ohjelmaa aloitettiin tuottamaan DDR:ssä vuonna 1959, mutta kansainväliseksi vientituotteeksi se nousi vasta 1970-luvulla. Kansainvälisyys tosin kuului animaatioon jo 1960-luvulla, kun jaksoissa vierailtiin monesti Afrikassa ja Intiassa havaitsemassa paikallista edistystä. Myöhemmin jaksoissa päästiin matkailemaan eri arabimaissa ja Vietnamissa. Ehkä lapsille termi dekolonisaatio ei kuitenkaan täysin avautunut näkemänsä perusteella. Kun Nukkumatti lähti ulkomaanlomille, tämä kohdentui tietysti Kuubaan ja Bulgariaan – kohteisiin, joihin vain harvat itäsaksalaiset pystyivät itse matkustaa.

Suomessa ohjelmaan sävellettiin oma tunnari, ja olipa Nukkumatilla matkakohteenakin Suomen Lappi 1980-luvulla. DDR:n näkökulmasta Suomi oli kapitalististen maiden heikoin lenkki, eli katsottiin, että maahan kannatti panostaa informaatiovaikuttamisen keinoin. Kiinnostavaa oli, että Suomi tunnusti molemmat Saksat valtioina vasta vuonna 1973. Silvola tutkimusmatkan kuului myös ilmiön tutkiminen Tampereen Tohlopin studioilla. Siellä keskeinen pedagoginen vaikuttaja oli Maija Koivula, joka oli vastuussa animaation sovittamisesta suomalaisen lastenohjelman kontekstiin.

Olen tosiaan ollut Nukkumatti-fani, mutta en muista Pikku Kakkosta edeltävistä television lastenohjelmista paljon muuta kuin Nukkumatin. Pikku Kakkonen on aloittanut vuonna 1977, mutta oma kiintymykseni hahmoon on varmasti tapahtunut jo aiemmin. Muistan toki Lasse Pöystin iltasadut Pikku Kakkosessa, mutta en tainnut lopulta olla perinteisten iltasatujen ystävä.

Jossain vaiheessa Nukkumatti alkoi saada liian inhimillisiä, aikuismaisia piirteitä. Tehtiin jakso, jossain hän meni naimisiin, tosin kovin platonisella tavalla, valkovenäläisen Masha-nuken kanssa, mutta tätä saagaa ei sitten jatkettu strategisistä syistä.

Silvola on tietoinen siitä, että ilmiön poliittinen analyysi on pitkälti jälkiviisautta, sillä tuon ajan lasten näkökulmasta ei luultavasti merkinnyt paljoa se, että ohjelman lapsihahmoilla oli kaulassaan pioneerihuiveja. Ja onhan jokainen jälkiviisaus oman aikansa muoti-ilmiöiden suodattama.

Pidin kirjasta siksikin, että se oli äänikirjana sopivan mittainen ja tarpeeksi jouheva kuunneltavaan formaattiin. En yleensä kuuntelisi moniakaan SKS:n tietokirjoja, sillä ei niistä jäisi kuunneltuna paljoakaan mieleen. Tässä oli onnistuttu kietomaan animaatiohahmo tarinan ympärille paljon yleisempääkin historiaa, ja kirjailijan omakohtaiset muistot ryydittivät hienosti tarinaa.

Buratino ja muita neuvostosivistyksen helmiä

Teos: Sami Tissari: Krysa (Aula&co, 2022)

Äänikirjan lukija: Jukka Pitkänen

Buratino on suljettu teollisuuskaupunki Karjalan kannaksella, lähellä Suomenlahden rantaa. 1980-luvulla se on vielä niin nuorekas, ettei sinne ole ehditty perustaa hautausmaata. Nuoren Pavel Dybenkon alkoholisoitunut eno Vitja on ensimmäinen paikkakunnalla kuollut ihminen, ja tämän siskolla on vaikeuksia säällisten maahanpainajaisten järjestelyssä.

Pavelin perhe perii enon Dnjepr-moottoripyörän sivuvaunuineen. Sen kyydissä Pavel pääsee ensi kertaa elämässään katsomaan maailmaa Buratinon ulkopuolella. Isä Anatoli näyttää pojalleen meren jäältä siintävän Suomen ja väläyttää loikkaamisen mahdollisuudesta. Pian tämän jälkeen Pavel on jo isätön, ja äiti alkaa järjestellä pienen perheen asioita uuteen uskoon.

Krysa on dystooppinen tieteisromaani, joka onnistuu vakuuttamaan lämpimän humaanilla otteellaan. Se seuraa nuoren Pavelin elämänkaarta kahden maan välillä vaihtoehtoisessa lähihistoriassa, jossa molemmalla puolella rajaa on aistittavissa tulevan tuhon merkkejä. Venäläinen tiede on onnistunut kehittämään synteettistä kirjallisuutta, ja Siperian taigalla tehdään hurjia muistiin liittyviä ihmiskokeita, joihin värvätään orpoja kandidaatteja. Orpoja siksi, ettei heillä olisi perään kyselijöitä. Orpoja, joiden henki on tunnetusti halvempi kuin minkään muun ihmisryhmän.

Kuka sitten on mystinen Krysa, ja miksi teollisuuskaupunki on saanut italialaissävyisen nimensä? Miksi Pavelin äidin on raadettava Europeiskaja-hotellissa, vaikka hän kielellisesti huippulahjakkaana ihmisenä osaa koko germaanisen kieliperheen salat, myös friisiläiset murteet? Ja kuinka hän keplottelee itselleen Pietarin metron vessan siivoojana käymättä koskaan työpisteessään?

Hurjin kirjan hahmoista on isoäiti Marfa, joka on menettänyt jalkansa Karjalan metsissä karhun puremiin toisen maailmansodan aikana. Marfan kielenkäyttö on kategorisesti alatyylistä, ja siinä ilmenee aidon kansanihmisen vastarinta lähes kaikkea muutosta kohtaan.

Sami Tissari on viisikymppinen esikoiskirjailija, jonka tuotos on taatusti pitkän kypsyttelyn lopputulema, niin väkevä ja elinvoimainen on hänen luomansa ”Neukkula”. Teos ei tarjoa tyypillisintä neukkunostalgiaa, mutta lukija voi kaivaa teoksesta esiin monia historiallisia kerrostumia, riippuen omasta kiinnostuksestaan. Osa viitteistä ulottuu myös aikoihin ennen ”Neukkulaa”. Välillä vieraillaan Tolstoin kuuluisalla maatilalla Yasyana Polyanassa, välillä Leninin matkassa Tampereella, ja välillä koetaan neuvostosukellusveneiden pakahduttava sisäilma. Tissarin kuvaama Suomi on vähintään yhtä dystooppinen kuin Venäjä, eikä kahden kansan välinen tiedeyhteistyö ole onnistunut pelastamaan maailmaa. Pavelin suomalaiset kontaktit eivät ole yhtään enemmän ”hyviksiä” kuin muutkaan epäonnistuneet liike- ja tiedemiehet. Silti hän päätyy viettämään suurtuhon jälkeistä aikaa yksin itäsuomalaisessa erämökissä.

En osaa arvata, kuinka tämänhetkinen maailmantila vaikuttaa kirjan menestykseen. Osalle kirjan visiot saattavat olla juuri nyt liian painostavia, mutta luulisin kirjan myös tarjoavan näkökulmia neuvostoihmisen ajatteluun. Jos jo jonkun aikaa ehdimme luulla, että ”Neukkula” olisi museokamaa, jotkut elementit tuon aikaisesta maailmankuvasta ovat palanneet rajamme taakse. Noita elementtejä voi olla vaikea ymmärtää ilman luotettavaa opasta. Joskus myös romaani voi toimia matkaoppaana, varsinkin tilanteessa, jolloin kyseiseen maahan ei pääse fyysisesti matkustamaan.

Minulle tämä teos oli moniaistillinen elämys tässä vaikeassa maailmanajassa, ja tekstin monipuolisuuden vuoksi toivon kirjalle Finlandia-ehdokkuutta. Teos on vaativampi kuin moni muu viime vuosina ehdokkaaksi veikkaamani teos, sillä sen lukijan kuuluisi olla kiinnostunut sekä historiasta että skifistä. Myös teoksen rakenne on moniuloitteinen, ja varsinkin äänikirjatoteutuksena se vaatii äärimmäistä keskittymistä. Jukka Pitkänen kyllä suoriutui tehtävästään erinomaisesti, ja hänen luentansa lisäsi omassa tapauksessani tarinan tenhoa.

Yhtä suurta monikansallista perhettä

Teos: Hanna Arvela: Ihmeperhe (Tammi, 2022)

Äänikirjan lukija: Ilkka Villi

Viimeaikaisissa lukemistoissani näkyy selvästi punainen lanka: monessa työn alla olevassa teoksessa on päähenkilöinä pahoinvoivia lapsia ja nuoria eteläisessä Suomessa.

Hanna Arvelan romaani Ihmeperhe seuraa pahamaineisen Saarivuoren lähiön alakoulun erityisluokan 4-5 F elämää yhden syyslukukauden aikana. Luokalla opettajat vaihtuvat tiiviiseen tahtiin, mutta koulunkäyntiavustaja Marke on ollut puikoissa jo kymmenen vuotta. Viisikymppinen Marke tulee Virosta, ja joutuu koulutyön sivulla ottamaan iltasiivousvuoroja, koska kaupunki ei suostu vakinaistamaan avustajan pestiä.

4-5 F-luokalla on kymmenen oppilasta, joista vain yksi on tyttö. Lievästi kehitysvammaisen Geishan ei edes kuuluisi olla koko koulussa, mutta kaupunki ei säästösyistä suostu siirtämään tyttöä erityiskouluun. Markella menee paljon aikaa tytön pukemiseen ja riisumiseen välitunneiksi. Tämän lisäksi hän toimii koko koulun diabeteshoitajana, mutta tuskin tämäkään näkyy merkittävästi palkkakuitissa. Luokan oppilaista yli puolet ovat maahanmuuttajataustaisia, ja monella on lastensuojelun asiakkuus.

Luokan uusi erityisopettaja on keski-ikäinen nimetön mies, joka kokee olevansa byrokraattinen ohjeistaja, ei huolehtija. Mies on ennen Saarivuoreen päätymistä kiertänyt Helsingin kantakaupungin kouluja, joissa haasteet ovat olleet erityyppisiä. Mies on jäänyt nuorena leskeksi ja on lapseton, ja hänen maailmankuvansa on pahasti kyynistymässä. Työparina Marke haastaa hänen työotettaan, ja samaan aikaan oppilaat laskevat päiviä ja viikkoja siihen, että uusi opettaja ottaisi loparit.

Kirjassa käsitellään todella rankkoja ilmiöitä, mutta äänensävy onnistuu silti olla humoristinen. Suurin osa tapahtumista sijoittuu luokkahuoneeseen, ja teos on dialogipainotteinen. 4-5 F opiskelee enimmäkseen omassa luokassaan väliaikaisessa parakissa, sillä esimerkiksi puutöiden ja musiikkiluokkaan oppilaiden käytös on liian rajua. Koulun rehtoria ei pahemmin nähdä parakin puolella, ja hän on kehittänyt ovelia välttelymekanismeja erityisopettajien suhteen.

Luokassa on kiusaamista, mutta ei välttämättä enemmän kuin normiluokassa. Oppilaiden harjoittama kiusaaminen on niin fyysistä ja ilmiselvää, että siihen on helppo puuttua. Suurempi ongelma on jatkuva puhelinralli lastensuojelun työntekijöiden kanssa. Tätä ei aina ehdi tehdä työajalla. Osa lapsista käy koulua lastenkodista käsin, yksi turvakodista. Lasten asuinpaikat vaihtuvat, ja välillä joku siirtyy kotikouluun.

Teos keskittyy enemmän sosiaaliseen problematiikkaan kuin esimerkiksi mielenterveys- tai neuropsykiatrisiin diagnooseihin. Tämä on hyvä valinta, sillä esimerkiksi ADHD:sta on jo olemassa aika paljon kirjallisuutta. Olen takavuosina lukenut joitain Torey Haydenin, tuon erityisopetusklassikkokirjailijan teoksia, mutta pitänyt niitä liian emotionaalisina (vaikka on niissä painavaa asiaa, ja ymmärrän hyvin niiden suosion). Tässä teoksessa vältetään tuo vaara, sillä fokus on enemmän koulussa yhteisönä ja osana ympäröivää yhteiskuntaa. Monikulttuurisuus on toki haaste tässä yhteisössä, mutta myös piilevä voimavara. Tässähän käydään aika skarppeja keskusteluja uskonnoista, kansallisuuksista, kieli-identiteetistä ja muista heimokuuluvuuksista. Eli tämä työhönsä leipääntynyt opettaja onnistuu välillä vahingossa saamaan aikaan edistyksellistä pedagogiikkaa.

Teoksessa eletään maailmassa, jossa köyhyydessä kasvaneet lapset ovat aidosti innostuneita LIDL:in 95 centin joulukalentereista, ja samalla sohivat luokkahuoneessa perhosveitsillä aina, kun aikuisilta silmä välttää. Teos osoittaa onnistuneesti sen, kuinka harva lopulta soveltuu tuollaisen porukan kasvattajaksi.

Leopardin loikkaa lakeuksilla

Teos: Quynh Tran: Varjo ja viileys (Teos ja Förlaget, 2021)

Suomennos: Outi Menna

Äänikirjan lukija: Teemu Mäkinen

Suomessa on asunut vietnamilaisia 1970-luvulta saakka, mutta en muista lukeneeni ainuttakaan suomenvietnamilaista fiktiivistä teosta ennen eilistä. Quynh Tran (s. 1989) kuuluu 1990-luvulla maahan tulleeseen pakolaiskiintiöön, ja hän on kirjoittanut tämän esikoisromaaninsa Ruotsissa, jossa hän toimii psykologina. Tarina sijoittuu Pietarsaareen, jossa myös kirjailija on varttunut, ja vähän laajemminkin tuolle seudulle. Kirjan kertoja on yksinhuoltajaperheen nuorempi poika, joka on introvertti tarkkailijaluonne. Uudet tulokkaat tutustuvat lähiympäristöön pitkillä merenrantakävelyillä ja marjaretkillä, joita organisoi ystävyystoiminnan puuhakas Gunnel.

Yksi äidin ystävä, Teitei-täti, näkee marjapuskissa leopardeja, mutta pian hänet hiljennetään näkyjen kertomisen suhteen omaksi parhaakseen. Kulttuurierot ovat suuret, ja pelko mielenterveystoimiston asiakkaaksi joutumisesta on valtava. Teitei-tädin marjankeruutahti on maaninen, eikä motivaatio toimintaan johdu pelkästä rahasta. Myös kertojan isoveli Hieu joutuu vastoin tahtoaan psykologin vastaanotolle lyötyään luokkakaveriaan, satunnaista heilaansa. Samaan aikaan hän stalkkaa puskissa ex-tyttöystäväänsä Lauraa, jonka vanhemmat uhkaavat perhettä rikosilmoituksella. Hieu ei vielä ole luisumassa kohti pahinta rappiota, mutta nuoren miehen elämässä olisi se kuuluisa ”kopin ottamisen” paikka.

Poikien äiti sinnittelee sekalaisissa hanttihommissa paikallisissa yrityksissä, ja kokee usein tulleensa kusetetuksi työnantajien toimesta. Vietnamilaisten yhteisöllä on suuri merkitys äidin hyvinvoinnissa. Iloa hän kokee mm. silloin, kun hän aloittaa pienimuotoisen videonvuokraustoiminnan ystäväpiirissään. Vietnamilaiset ovat leffahulluja, ja haluavat nähdä myös japanilaiset leffat vietnamilaisilla tekstityksillä.

Toinen äidin harrastus on uhkapelaaminen, ja tätä hän harrastaa vain vietnamilaisten kanssa. Pelimatkoja tehdään viikonloppuisin muille paikkakunnille, joissa ollaan yökylässä ystäväperheiden luona. Onneksi homma ei kuitenkaan ryöstäydy käsistä, vaan tuntuu enemmän keinolta pitää yllä sosiaalisia suhteita.

Löysin kirjasta samantyyppisiä hahmoja kuin esimerkiksi Ocean Vuongin ja Kim Thuyn teoksista. Jostain syystä Qyunh Tran jättää kuitenkin Vietnamin lähihistorian läpikäynnin välistä, eikä muutenkaan kerro suvun vaiheista lähtömaassa. Juurettomuuden tuntua kai selittää se, että kirjan kertoja on saapunut Suomeen pikkulapsena, eikä hänen äidillään tunnu olevan yhtään sukulaisia maassa. Kertoja keskittyy pohjalaisen kaksikielisen yhteisön sisäisten suhteiden tutkimiseen, ja tekee sitä ilkikurisella lempeydellä.

Kirja jätti minut ihmettelemään Pietarsaaren toria, ja kuuntelemaan vietnamilaisten äitihahmon ilmeikästä omakielistä kiroilua puolustaessaan mustikanmyyjäpoikaansa tilanteessa, jossa kaksikkoa syytettiin marjojen ”vesittämisestä”. Pidin kirjassa myös siitä, ettei siinä kuvata maahanmuuttajia pelkästään sankareina tai selviytyjinä, vaan ihan tavallisina, inhimillisinä, pikkurikkeisiin sortuvina tyyppeinä.

Teoksen hienoimmat havainnot liittyvät estetiikkaan, ja pohdintoihin siitä, kenen ehdoilla taidetta ja kulttuuria tuotetaan. Jos esimerkiksi Aasian maissa olisi ollut mahdollisuus kehittää kotoperäistä elokuva- ja äänentoistoteknologiaa, leffat näyttäisivät autenttisemmilta ja musiikki kuulostaisi aidommalta. Pidin myös pohdinnoista varjojen magiasta, johon myös kirjan nimi viittaa.

Laajemmalla tasolla kirjaa voi myös lukea kotoutumistarinana, jossa keskeistä roolia näyttelee ruotsin kieli. Tarinassa on myös suomenkielisiä hahmoja, eikä suomen ja ruotsin välillä ilmene suuria valtataisteluja, mutta kotoutumisessa ruotsiksi on omia erityispiirteitä, ja myös rajoituksia. Onko vietnamilaistaustaisen teinin tärkeää tietää, kuka oli Hagar Olsson, kun suurin osa maan muistakaan teineistä ei kyseistä suomenruotsalaista runoilijaa tunne?

Katoamisjuttu maailman reunalta

Teos: Julia Phillips: Katoava maa (Siltala, 2021)

Suomennos: Sanna Majuri

Marisa on Yhtenäinen Venäjä-puolueelle uskollinen toimittaja Kamtshatkan niemimaalla, Petropavlovskin kaupungissa. Hän on töissä puolueen lehdessä, ja elättää kahta alakoululaista tytärtään, Aljoshaa ja Sofiaa, yksin. Ex-mies on paennut velvollisuuttaan Moskovaan, eikä maksa elatusmaksuja. Tytöt joutuvat usein viettämään kahdestaan aikaa kaupungilla, varsinkin loma-aikoina, ja eräänä päivänä tapahtuu jotain odottamattoman karmeaa. Tyttöjen on nähty nousevan vieraan miehen autoon meren rannalla, eikä heihin ole saatu yhteyttä sen jälkeen. Tyttöjen katoaminen on iso mediatapaus suht sulkeutuneella alueella, ja sen jälkeen monikaan lapsi ei enää saa liikkua yksin ulkona ilman aikuisten valvontaa.

Tapaus jättää syvän jäljen yhteisöön, jonka elämäntapa on muuttunut suuresti sitten 1990-luvun murroskauden. Amerikkalainen Julia Phillips on kirjoittanut romaanin kaupungin ihmisistä, ja vähän maaseudunkin. Hän vietti vuoden 2011 tutkijana Kamtshatkan niemimaalla, ja on palannut sinne myöhemminkin. Kadonneiden tyttöjen tapaus on fiktiota, mutta henkilöhahmoissa on pakko olla elementtejä tosi elämän tyypeistä. Romaanissa on sillä tavalla etnografinen ote, että se pyrkii kuvaamaan eri taustoista tulevia ihmisiä. Fokuksessa on yhteisö, alkuperäiskansojen ja venäläistaustaisten rinnakkaiselo, ja varsinkin maaseudulta tulleiden sopeutuminen kaupunkiin.

Koko tarina ei keskity tyttöjen etsimisoperaatioon. Tämä on romaanin vahvuus ja heikkous. Noin puolet tarinoinnista liittyy nuorten aikuisten työ- ja naimahuoliin, ja vapaa-ajanviettoon villissä luonnossa. Romaanin rakenne muistuttaa välillä novellikokoelmaa, sillä lähes joka kappaleessa on erillinen juoni. Katoamisen draaman kannalta tarina siis välillä leviää käsiin ”kuin Jokisen eväät”, mutta paikallista makua näissä eväissä on riittämiin.

Paikalliset alkuperäiskansat, muun muassa eveetit, korjakit ja tsupsit, eivät tunnu joutuvan sukupuuttoon aivan pian. Romaanissa on pontevia kulttuurin elvyttäjiä, ja yliopistolla harrastetaan paikallisia kansantansseja. Alkuperäiskansojen naisten parissa japanin opiskelu on suosittua, sillä japanilaisten turismi alueelle on rahakas bisnes. Teiniraskauksia sattuu varsinkin maaseudun tytöille usein, jo siksi, että heidän vanhempansa viettävät pitkiä aikoja tundralla poroja erottelemassa.

Kirjasta jäivät mieleen myös vähän kepeämmät tarinat nuorison juhlimisesta. Uudenvuodenvietto vuokramökeillä on perusmeininkiä Kamtshatkassa, ja kirjassa reilu parikymppiset mimmit, Lada ja Kristina, odottavat Pietarista palannutta ystäväänsä Mashaa kaveripiirin mökkibileisiin. Masha on etääntynyt tästä poppoosta, hän on edennyt hyviin töihin ohjelmoijana, ja varsinkin Ladaa kismittää ystävän viileä asenne. Uudenvuoden illan tavoitteena kaikilla on pariutua edes yhdeksi illaksi, ja sekasaunominen edistää näitä viboja. Mutta Masha ei olekaan kiinnostunut urhojen huomiosta, ja onnistuu paljastamaan tyttöjen kesken känniselle Ladalle, että kotona Pietarissa häntä odottaa tyttöystävä. Lada pitää Mashan avointa lesboutta hengenvaarallisena, eikä siitä puhuminen ole turvallista edes Kamtshatkan erämaassa, kun mukana bileissä on ”isänmaallishenkinen” nuori poliisi. Ystävä on vielä niin tyhmä, että puhuu asioistaan vilpittömästi.

Eli kirjassa käsitellään nuorten putinistien arvomaailmaa, perhearvoja, homofobiaa, hyvä veli-verkostoja ja muuta suhmurointia. Mainituista paikoista parhaiten jäi mieleen kylä nimeltä Esso, joka on jonkin sortin perinnekulttuurin kehto. Tuo kuulostaa vierailun arvoiselta paikalta folkloristisine museoineen ja perinnerakennuksinern. Petropavlovskin neuvostotyylisern kaupunkikuvaan en rakastunut ensi silmäyksellä, vaikka varmasti sielläkin merimaisemat ovat hulppeat. Teos kuitenkin tarjoaa palan ”erilaista Venäjää” kaukokaipuun piinaamille, ja pidin myös siitä, ettei tässä kuvattu äärimmäistä kurjuutta, vaan enemmän keskiluokkaisten, koulutettujen ihmisten arkea.

Jouduin googlailemaan asioita taustoittaakseni alueen historiaa, mutta tärkeimmän tiedon löysin suomalaisesta Wikipediasta: Petropavlovskissa sijaitsee Suomesta katsottuna kaukaisin Hesburger. Ja Hesen omilta sivuilta sain selville, että ravintoloita on kaupungissa jopa kolme kappaletta. Käyköhän siellä myös S-etukortti?