Böcker till svenska veckan

frantzTeokset:

Eva Frantz: Kahdeksas neito. (S&S, suom. Ulla Lempinen)

Eva Frantz: Hallonbacken. (S&S, 2018)

Ruotsinkielisyyden juhlaviikkoa on vietetty maassamme monilla foorumeilla, ja se saapuu myös blogiini näin viikonlopun kunniaksi. Svenska dagenia en ehtinyt viettää kuin hengessä, mutta olen lueskellut kahta teosta samalta kirjailijalta, toisen suomeksi, toisen ruotsiksi.

Kahdeksas neito on Anna Glad-dekkarisarjan toinen osa, jossa liikutaan länsiuusimaalaisessa pikkukaupungissa meren rannalla. Tunnelmat ovat jouluisat, ja kirjassa valmistellaan kaikkien aikojen Lucia-juhlaa. Paikkakunnalla on ruotsinkielinen kansanopisto Futurica, joka keskittyy taideaineiden opetukseen. Ennen se on ollut kristillinen opisto, ja välissä ongelmanuorten kuntoutuskeskus. Paikan historiaan liittyy paljon salattua ja pelottavaa, ja varsinkin talvisaikaan puitteet ovat karut.

Anna Glad on vasta eronnut, keski-ikää lähestyvä poliisi, jonka tapaa toimia kollegat pitävät kaoottisena ja homssuisena. Hänen edistymisensä uralla on vaakalaudalla, mutta ura häntä vähemmin kiinnostaa. Privaattielämässä hän tapailee kahta miestä, joista toinen on poliisi ja toinen pelastussukeltaja. Paikallinen deitti asuu rikkaidenrannalla, jonka steriileissä lasitaloissa elävät kaikki pyrkyrit, veronkiertäjät ja teinityttöjen vikittelijät.

Tämä teos oli ehkä asteen vähemmän ”cosy crime”-osastoa kuin edeltäjänsä, mutta dekkariosastolla se kuuluu kevyempään, viihteelliseen päähän. Toki kirjan teema, teinityttöjen hyväksikäyttö ennen ja nyt, oli painava, mutta poliisien yksityiselämä vei juonesta suuren osan. Kielellisesti se on niin helppoa tekstiä, että sen luultavasti voi lukea ruotsiksi vähemmälläkin kielitaidolla. Teos sopii erinomaisesti tähän vuodenaikaan ja joulun odotukseen, eikä vedä lukijaa liian synkkiin vesiin, vaikka meren avannot kutsuvat moneen otteeseen.

Pidin tästä siksi, että kävin juuri ruotsinkielisellä kansanopistolla tuossa maan osassa, ja kuvittelin kirjaa pitkälti sen kokemuksen pohjalta. Uskoisin, että tämä sarja aukeaa paremmin, jos sen lukemisen aloittaa alusta.

frantz IIFrantzin toinen teos, Hallonbacken, on lastenkirja, joka sijoittuu myös Uudellemaalle 1920-luvulla. Siinä tuberkuloosia sairastava helsinkiläinen Stina-tyttö joutuu tuberkuloosiparantolaan maalle. Hallonbacken on  sadunkaltainen, pelottava instituutio, jossa aikuiset ja lapset, rikkaat ja köyhät, ottavat mittaa toisistaan. Stina on köyhän perheen kasvatti, joka on päässyt hoitoon ilmaiseksi koekaniiniksi, ja hänellä on vahva sosiaalinen omatunto. Parantolassa käy myös rikkaita mamselleja, jotka eivät edes ole keuhkotautisia, mutta hoitojen ottaminen on tuohon aikaan jonkunlainen statussymboli.

Teos on suunnattu alakouluikäisille, ja on sekoitus satua ja kauhua. Hoitajilla on erikoisia nimiä, kuten Emerentia ja Petronella, ja sairaalan käytävien salamyhkäisyys tulee iholle. Miksi köyhät lapset eristetään muista potilaista, ja miksi sairaalaan tuodaan sydänsairas Esmeralda, vaikka sairaala on tarkoitettu keuhkopotilaille? Miksi tohtori Hagmanin rouva on mukana tutkimuksissa, vaikka ei olekaan sairaalan henkilökuntaa? Ja mitä he ovatkaan valmiita tekemään lääketieteen edistyksen vuoksi?

Tunnelma kirjassa on kuin 20-luvun lastenkirjoissa, mutta tapahtumissa on julmuutta, jota ei ehkä tuon ajan teoksista löydy. Pidin tavallisen helsinkiläisen elämänmenon kuvauksesta, mutta sairaalan tapahtumien suhteen juoni oli aika mustavalkoinen. Tosin en osaa lukea tätä Stinan ikätoverin eli kahdeksanvuotiaan näkökulmasta, enkä arvioida kauhun sopivuutta tämän päivän lapsen lukijan perspektiivistä. Kielen ja kulttuurin kuvaston puolesta lukija pääsee ainakin aikamatkalle kauteen, jolloin kunnon lapset puettiin mamelukkeihin.

Vuosi 1918 on myös läsnä, mainintana lasten isästä, joka ei koskaan palannut Tampereen taisteluista. Kuuden lapsen yksinhuoltajaperheessä on tarvetta seurakunnan ruokapaketeille. Tämän päivän lapsia kirja opettaa jo paljon yhteiskunnallisista oloista ja tautien tarttuvuudesta ahtaissa hellahuoneissa. Jos lapsesi pitää Anni Swanista, hän luultavasti pitää myös Eva Frantzista.

Tämän kirjan luin sujuvasti ruotsiksi, mutta toivon siitä käännöstä pian. Ruotsinkielisten kirjojen lukemiseni on ollut pitkään jäissä, mutta onnistun edelleen lukemaan yhden tai kaksi teosta toisella kotimaisella vuodessa. Viime aikoina olen lukenut vain suomenruotsalaista kirjallisuutta ruotsiksi, solidaarisuussyistä. Frantzin kieli on sujuvaa yleisruotsia, ei vaikeaa murretta, kuten monissa pohjalaisteoksissa on ollut.

Mainokset

Herra Lewis Hennalan kasarmilla

huomenna kevätTeos: Pasi Pekkola: Huomenna kevät palaa (Otava, 2018)

Vuosi 1918 alkoi olla minun lukemistoissani loppuun taputeltu teema jo alkuvuodesta, mutta on näitä romaaneja silti tipahdellut senkin jälkeen, välillä kieltämättä muun lukemiston puutteessa.

Pasi Pekkolan aiempaan Kiina-aiheiseen romaaniin olin  ihastunut, ja tiesin romaanissa Huomenna kevät palaa olevan myös vahva lapsinäkökulma. Aloitin romaanin lukemisen jo alkusyksystä, mutta sain sen loppuun vasta tällä viikolla. Takkuilu ei ainakaan johtunut kielestä, henkilöhahmoista, eikä juonestakaan, joka oli uskottava, mutta kekseliäs. Ehkä kärsin empatiavajeesta: lasten sota-aiheisia teoksia olen lukenut liikaa varsinkin muista sodista ja muilta mantereilta. Näkökulma ei varsinaisesti muutu, olipa kyseessä Kambodzha, Syyria vaiko Fellmanin pelto.

Teoksessa on kolme kertojaa, Eeva, Eino ja ”Kukkakeppi”-Henrik, jotka ovat kotoisin samasta Villilähteen kylästä Lahden kupeesta. Eeva ja Eino ovat punakaartilaisen lapsia, ja Henrik läheisen kartanon nuorin poika, juuri ja juuri kelpoinen sotimaan. Henrik on jo ennen sotaa lähennellyt teini-ikää lähestyvää Eevaa isäntämiehen elkein; myöhemmin Hennalassa hän ei ole tuntevinaan tyttöä. Henrikistä tulee valkoisten parissa legendaarinen ”Hurja-Henkka”, joka suorittaa punaisten teloituksia konemaisesti ja tunteettomasti, koska käsky käy.

Kukaan näistä nuorista ei selviä sodasta ilman syviä traumoja. Eeva ja Eino otetaan kasvateiksi maatilalle Pohjanmaalle, mutta kumpikaan ei juurru vieraaseen maakuntaan. Eeva lähtee maailmalle, ja Eino kokee olevansa siskonsa hylkäämä. Hänestä tulee naimakauppojen kautta menestynyt liikemies, mutta vierauden kokemus vaimon yltäkylläisyyteen tottuneessa suvussa on vahva. Henrik taas pakenee häpeäänsä Amerikkaan, jossa hän elää ulkopuolisen tarkkailijan yksinäistä elämää suomalaisen yhteisön reunamilla.

Kirjassa on kolme aikatasoa, sodan tapahtumat, 1930-luvun loppu ja 1950-luku, jolloin lapset ovat nelikymppisiä. Vaikka lapsuuden kuvaus oli koskettavaa, pidin enemmän sodan seurausten kuvauksesta. Varsinkin Henrikin New York-kuvaus oli riipivää, koska hän ei päässyt sodan varjoista eroon siirtolaisenakaan. Tuntui, että sinne muuttaneiden muistot olivat kitkerämpiä kuin kotiin jääneiden. Henrikin pakkomielle luontaislääketieteeseen pitää sisällään piilotetun fasismin siemenen, eikä hänen ammatillinen toimintansa Suomessakaan tunnu kestävän päivänvaloa.

Eevan ja hänen ystävänsä Ellenin ystävyydessä oli ripaus Bonniea tai Clydea, tai Thelmaa ja Louisea. Näiden keski-ikäisten orpojen elämänasenne oli harvinaisen dekadentti ja juureton, ja koin kauhua lukiessani Eevan visiiteistä tohtori Koivusen vastaanotolle. Kirja sai minut pohtimaan vaihtoehtohoitojen ja ns. uskomushoitojen historiaa aivan uudesta näkökulmasta, mikä oli yllättävä plussa teoksessa, jonka pääteema oli kansalaissota.

Tässä teoksessa ja äskettäin lukemassani Tapani Heinosen romaanissa Ja satakieli lauloi Fellmanin pellolla oli päällekkäisiä teemoja, ja osittain koin lukevani samaa kirjaa kahdesti. Pekkolan teos on kuitenkin rakenteellisesti helppolukuisempi ja kompaktimpi esitys naisten ja lasten asemasta sodan loppumetreillä.  Lahden kaupungin kasvua ja kehitystä kuvataan myös tarkkapiirteisesti ja lämmöllä. Se oli vetävää kerrontaa myös kaupunkia huonosti tuntevalle lukijalle.

En aina innostu elävistä eläinhahmoista romaaneissa, mutta Einon herra Lewis-kanin läsnäolo lohdutti lohduttomimmissa kohdissa. Satujen ja tarinoiden korjaavasta roolista traumakokemuksissa teos antaa varsin kattavan esityksen. Myös hevosten rooli kasvaa loppua kohti metaforiseksi, ja pidin varsinkin kansikuvan symboliikasta.

Ehkä tämä teos oli vahvempi sisarussuhteen kuvauksena ja puheenvuorona lääketieteen etiikasta kuin sotakirjana. Se miellyttänee varmasti sellaisia lukijoita, jotka ovat enemmän kiinnostuneita sodan psykologisista vaikutuksista kuin itse taisteluista ja toiminnasta.

Lukulistallani vuoden 1918 suhteen on vielä ainakin Jari Järvelän Kosken kahdella puolen, joka näyttää päässeen kuuden Finlandia-finalistin joukkoon tänään. Kai näistä tuoreista kansalaissota-teoksista voisi joku päivä tehdä jonkun vertailevan koosteen, jos virtaa riittää.

Toisinajattelijoita tien päällä

Maan korvessaKauko Röyhkä: Maan korvessa kulkevi (LIKE, 2018)

Vastikään luin taas nettikeskustelua Kauko Röyhkän viimeaikaisista antifeministisistä kannanotoista. Röyhkästä on tullut vanhemmiten mansplainaaja, ja asenne ilmeisesti näkyy jo uusien biisien sanoituksissa. En kuuntele hänen uutta tuotantoaan, enkä näin jaksa ottaa kantaa. Parin hänen viimeisen romaaninsa sen sijaan olen lukenut, ja pitänyt niistä. Harjoittelen kykyä erottaa yksityishenkilö ja kirjailija, ja pohdin myös, olisinko lukenut teosta eri lailla, jos en olisi nähnyt kannessa tekijän nimeä.

Toivottavasti en.

Röyhkän uusin Maan korvessa kulkevi sijoittuu Lapin sodan viimeisiin metreihin, vuoden 1945 sotatalveen, jolloin pohjoisessa oli liikkeellä monenmoista väkeä monenmoisin aikein. Se kertoo kolmesta kulkurista, Pirjosta, Iivarista ja Dieteristä, jotka etsivät ruokaa ja suojaa vaikeissa oloissa. Pirjo ja Iivari ovat vielä lapsia, ja Jehovan todistaja-äitinsä matkaan lähettämiä. Dieter taas on itävaltalainen SS-sotilas, joka katuu joukkoihin liittymistään ja haluaa vain turvaan Ruotsiin, jossa eloon jäämisen mahdollisuudet ovat suuremmat.

Pirjo ja Iivari ovat helsinkiläisiä lapsia, jotka ovat joskus tottuneet leveämpään elämään. Heidän vanhempansa ovat opettajia, jotka ovat luopuneet paljosta löydettyään ”oikean uskon”. Sota ajaa perheen asumaan Siilinjärvelle, missä isä kuolee ja äiti menettää järkensä. Lasten asema on heikko jo ennen matkalle lähtöä, mutta heidät lähetetään etsimään Muoniossa asuvaa enoa jalan.

Kirjan päähenkilöt ovat vahvoja ja onnistuneita kertojia, mutta napisen hieman sivuhenkilöistä. Noin puolessavälissä kirjaan ilmaantuu suomalainen komppania, jonka toimia seurataan kapeasti ja jonka hahmot jäävät ohuiksi. Tämä kerrostuma tuntui päälleliimatulta ja turhalta, enkä ymmärtänyt, miksi se oli ylipäänsä olemassa. Eikö kirjaa voinut kirjoittaa ilman pakollista ”isänmaallista” toimijaa?

Röyhkä tuntuu perehtyneen JT:n historiaan, ja kertoo perheestä, jossa on opetettu sodasta ja isänmaallisuudesta varsin eri tavalla kuin koulussa. 12-vuotiaan Pirjon usko Jehovaan on aukoton, ja maailmankuva täysin teokraattinen. Repussa hän kantaa henkisenä eväänään Kaarlo Hartevan hartauskirjaa, ja uskoo sodan olevan vain pieni koettelemus ennen Harmageddonia. Pieni Iivari on täysin siskonsa armoilla, mutta matkan varrelta löytynyt kullanvärinen täkki suojelee kaksikkoa merkkinä taivaallisesta väliintulosta.

Pidin kirjassa eniten Dieterin muistoista wieniläisestä menneisyydestä, jossa elämä oli natsien kasvavasta ylivallasta huolimatta moniarvoista. Dieter Kölbling on vainotun sosiaalidemokraatin poika, joka on aina saanut leikkiä juutalaisten kanssa. Dieterillä on ikävä kotinsa sallivaa ilmapiiriä, kuivakkaa intellektuelli-isää ja kampurajalkaista äitiä, jotka ovat saaneet suht ”normaalin” pojan vanhoilla päivillään. Poika ei päässyt yliopistoon johtuen isän taustasta, vaan on elättänyt itseään viiniravintolan tarjoilijana. Lapsuudenystävä, juutalainen Eva, palaa kuvioihin rohkeana viettelijättärenä, johon Dieter rakastuu vaarasta huolimatta.

Pysyäkseen hengissä karussa erämaassa karkureiden on käytettävä menneisyyttä henkisenä varantonaan. Lapset pääsevät matkansa aikana useaan kertaan taloihin turvaan, mutta turva ei ole aina turvallista, varsinkaan Pirjolle, jota jo kutsutaan ”Amerikan huoraksi”. Naisten huorittelu on arkipäivää, mitä pohjoisemmaksi kuljetaan. Hurjimpia kuvauksia on Rovaniemen Hotelli Pohjanhovin tyhjeneminen – lapset päätyvät hotelliin yöpymään heidät tieltä pelastaneen, viinaanmenevän pastorin kyydissä. Hotellissa he pääsevät peseytymään kylpyammeessa, ja nauttimaan runsaasta aamiaisesta samalla, kun sen henkilökunta panee pillejä pussiin. Pirjolle hotellissa on synnillinen ulottuvuus, jopa kylpytakkien pehmeydessä ja varsinkin ylellisesti kalustetuissa huoneissa, jollaisiin hyvä todistaja ei koskaan päätyisi.

Röyhkä on valinnut sodan todistajiksi mahdollisimman sivulliset hahmot, joista Jehovan Todistaja-lapset oli varsinkin osuva valinta. Toki he ovat myös aivan tavallisia lapsia, mutta tiettyjen sananvalintojen kautta Pirjo erottautuu massasta ja herättää epäilyksiä. Todistajiin kohdistuva syvä epäluulo ja syrjintä tulee kirjassa lihaksi varsinkin lasten äidin hahmossa. Toisaalta mieleltään sairas nainen, joka oikeasti tarvitsisi hoitoa, saa jatkaa puolialastonta riehumistaan syrjäkylällä, koska kyläläiset luulevat sen kuuluvan osaksi uskoa.

Röyhkä kuvaa onnistuneesti saksalaisten miehityksen laajuutta, ja sen vaikutusta tavallisten ihmisten arkeen. En muistanutkaan, että SS-sotilaita todella oli pohjoisessa 240 000, mikä huikeasti ylitti koko pohjoisen populaation. Elintasoero Saksan, Itävallan ja pohjoisen Suomen välillä on tuolloin ollut valtava, ja SS-miesten tapa kuvata suomalaisten heilojen elinolosuhteita kertoo paljon valtasuhteista.

Itse karkumatkan kuvaus on jännittävää, mutta ennalta-arvattavaa. Toisaalta oli teoksen uskottavuuden kannalta hyväkin asia, että henkilöiden polut kohtasivat vain lyhyesti. Dieterin puolella luontokuvausta on paljon, ja hän oppii tarkkailemaan pohjoisen lintuja niiden oikeilla nimillä.

Pidin tästä sotakirjasta siksi, etten tarvinnut sitä lukiessani ylimääräisiä lähteitä. Teos pysyi hyvin kasassa, ja on lähestyttävä myös kirjailijaa nuoremmille lukijoille. Tosin eniten suosittelisin tätä isänpäivä- tai joululahjaksi vanhemmille miehille – tämä teos on kirjoitettu näkökulmasta, johon he eivät välttämättä ole vielä tutustuneet. Sotakirjaksi teos on ennen kaikkea pasifistinen, ja näyttää siviiliväestön lukuisia kasvoja ja motiiveja.

 

Katto-Kassisen uudet seikkailut

Taivas ilman reunojaTeos: Anne Vuori-Kemilä: Taivas ilman reunoja (Karisto, 2018)

On ilo lukea tuoreita esikoisromaaneja, joiden teemat liippaavat omiani – varsinkin, kun kirja on kirjoitettu näkökulmasta, johon en itse olisi venynyt. Yritän siis tässä Nanowrimo-kuussa viimeistellä kolmatta romaani-ideaani, joka kai liittyy myös mielenterveyteen – kaksi ensimmäistä eivät ole vieläkään saaneet kustantajilta vihreää valoa.

Anne Vuori-Kemilän esikoisteos Taivas ilman reunoja on dekkarigenren reunoilla pyristelevä tarina mielen hajoamisesta ja sen korjaamisesta pienin askelin. Sen päähenkilö on nuori aikuinen, matematiikan opiskelija Kai, jonka perhe hajosi kauan ennen mieltä.

Kain entinen paras ystävä Toni on kuollut, ja poliisit käyvät kuulustelemassa Kaita asiasta, kun hän on hoitojaksolla mielisairaalassa. Kailla olisi muutakin asiaa poliisille osastolla tapahtuvista väärinteoista, mutta kukaan ei ota Kain havaintoja vakavasti, onhan hänellä diagnosoitu psykoosialttius. Kain lääkitystä lisätään, mutta hän yrittää olla jäämättä koukkuun keltaisiin mömmöihin, jotka tainnuttavat suurimman osan potilaista toimintakyvyttömiksi.

Olin kirjan alkumetreillä juonen kanssa hukassa, ja meinasin jättää sen kesken, koska olin mielestäni lukenut jo kymmeniä vastaavia kuvauksia ala-asteella tapahtuvasta koulukiusaamisesta. Onneksi en jättänyt, sillä teos kasvoi mittaansa vasta toisessa puoliskossa. Kirja on surullinen, jopa traaginen perhedraama, mutta eniten se kertoo psykiatrisen sairaalan arjesta.

Aivan samoihin sfääreihin tämä romaani ei yllä kuin vaikka Juha Hurmeen Hullu, mutta myös kerrontatekniikka on tässä erilainen. Kai on vahva minäkertoja, mutta hänen kohtaloaan valotetaan myös hänen läheistensä kautta ja sairaalan ulkopuolella. Kirjassa on takaumia Kain lapsuuteen ja nuoruuteen, ja varsinkin korkeiden paikkojen teema on tarinassa keskeinen. Kain paras lapsuudenmuisto osoittautuu traagiseksi avainkertomukseksi, joka muiden näkökulmasta oli erään episodin loppu. Katto-Kassiseen ei tässä viitata, mutta koin Kain hahmon silti nojaavan tähän satuhahmoon, pääsehän hän sairaalassa käynnin jälkeen jopa kattofirmaan työkokeiluun.

Jotain samaa oli tässä romaanissa ja Riikka Pulkkisen uutuusteoksessa Lasten planeetta, joka käsittelee myös toisena teemanaan nuoruudenaikaista psykoosia. Pulkkisen näkökulma aiheeseen on teoreettisempi ja kliinisempi, kun taas Vuori-Kemilä käsittelee psykoosin hoitoa enemmän potilaan näkökulmasta ruohonjuuritasolta – potilaan, joka ei tunne alan sanastoa kauttaaltaan, eikä ainakaan vielä ole lääkkeiden spesialisti. Tässäkin Kailla on huolehtiva sisar, joka on hommannut veljensä sairaalaan ja joka jatkaa vierellä kulkemista myös sieltä päästyä. Sisarussuhteen kuvaus teoksessa on vahvin ulottuvuus, samoin kuin isäsuhteen Veijoon, joka ei ole ”edes sukua”.

Sivuhenkilöitä, varsinkin osaston hoitajia ja potilaita, teoksessa on runsaasti, mutta kaikilla on juonen kannalta joku funktio. Potilaiden välisiä seksuaalisia tuntemuksia käsitellään rohkeasti, ja varsinkin potilaiden seksuaalinen hyväksikäyttö nousee merkittäväksi sivujuoneksi. Kirjassa tehdään tarkkoja havaintoja ruumiillisuudesta, pukeutumisesta ja hajuista – jossain vaiheessa olin jo jäädä osaston hajumaailman jyräämäksi. Toisaalta pidin siitä, ettei asioita kuvattu poliittisen korrektivismin linssien takaa.

En tiedä kirjailijasta muuta kuin mitä Kariston sivuilla kirjailijaesittelyssä kerrotaan. Hän on breikannut suht kypsässä iässä (s. 1958), ja työskennellyt aiemmin psykiatrisena sairaanhoitajana ja opettajana. Näkökulma kirjassa ei ainakaan ole hoitotyötä ihannoiva, vaan pikemminkin yhteiskuntakriittinen. Olisin veikannut kirjailijalla olleen enemmän taustaa sosiaalityössä kuin sairaanhoidossa. Nuoren miehen sielunelämää Vuori-Kemilä kuvaa aukottoman uskottavasti, myös aikoja, jolloin hän ei kokenut olevansa mieleltään sairas. Ihailen hänen kykyään kirjoittaa esikoisromaanin, johon ei ole todennäköisesti ammennettu paljoakaan hänen omasta elämäntarinastaan.

Kirja on saanut lyhyen hyllyelämänsä aikana huomiota ainakin blogeissa, ja toivon sille lisää näkyvyyttä myös lehtien arvioissa. Luin tätä kuitenkin enemmän perusromaanina kuin dekkarina, ja koen, että sen vahvuudet ovat yhteiskunnallisessa vaikuttamisessa. Tämä varmasti koskettaa monenlaisia lukijoita, eikä ainakaan jää itsehoidollisen terapiakirjallisuuden osastolle. Terapiapuheen vähyys on sen suuri vahvuus, samoin kuntouttavan työtoiminnan kritiikki. Kaikessa karuudessaan tämä romaani onnistuu jakamaan toivoa – ei välttämättä kaikille alan parissa työskenteleville, mutta ainakin kuntoutujille ja heidän omaisilleen.

Perheautoilun uudet ulottuvuudet

ClementTeos: Jennifer Clement: Rakkaudesta aseisiin (LIKE, 2018)

Käännös: Terhi Kuusisto

Pieni tyttö kasvaa nuoren äitinsä kanssa floridalaisella trailer park-alueella, jonne mahtuu ihmisyyden koko kirjo. Perhe on niin köyhä, ettei heillä ole varaa edes asuntovaunuun, vaan he elävät äidin autossa. Autossa, jolla ei ole ajettu kilometriäkään vuosiin, sillä bensaankaan ei ole varaa.

Äiti Margot on karannut rikkaasta kodistaan vastasyntyneen Pearlin kanssa, tarkoituksenaan tarjota lapselleen parempi tulevaisuus kuin mitä hänellä itsellään on. Margotilla ei kuitenkaan ole edes high school-todistusta, ja ainoa työ, johon hän kelpaa on sairaalan siivous. Hän moppaa sotaveteraanien sairaalan lattioita, ja kuulee samalla epäinhimillisiä tarinoita Afganistanin sodasta. Moni veteraani päätyy asumaan trailer parkiin, ja moni heistä on asehulluja. Alueella monet keräävät aseita, ja myös kauppaavat niitä eteenpäin, ja näin Pearl oppii pitämään niiden läsnäoloa arjessa normaalina.

Huoh. Olen kyllä nähnyt leffoja ja tv-sarjoja, joissa leirintäalue on ihmisten pysyvä koti, mutta en yhtään näin vaikuttavaa kuvausta. Ennen tätä olen hihitellyt kanadalaiselle Trailer Park Boys-sarjalle, jossa näkökulma köyhyyteen on varsin erilainen. Toki on, koska siinä kuvataan kanadalaista yhteisöä, jossa asukkailla saattaisi olla mahdollisuus muuttaa jopa pysyvään asuntoon. Tässä lupausta paremmasta ei varsinaisesti ole näkyvillä – ei, vaikka Pearlin äiti on työkykyinen eikä ilmeisesti edes kovin riippuvainen päihteistä.

Teos seuraa Pearlin kasvua vastasyntyneestä 14-vuotiaaksi, jolloin tämän äiti tulee ammutuksi ja hän joutuu eniten pelkäämänsä huostaanottoon toiseen osavaltioon. Varsinkin amerikkalaisen lastensuojelun koukerot tulevat raadollisella tavalla iholle. Ammuttujen vanhempien lapset päätyvät ensihoitoon ikivanhalle juutalaisherra Brodskylle, joka ei pidä lapsia rahanahneudesta, vaan uskonnollisen etiikan näkökulmasta. Muilla kohtalotovereilla sijoituksen historia on ollut pirstaleista, mutta Brodskyn luo päästyä he tietävät onnensa kääntyneen. Brodsky ei kuitenkaan enää 80 vuotta täytettyään taida saada lupaa jatkaa lastenkotiaan.

Clementin luoma vaihtoehtoinen yhteiskunta ei ole spekulatiivista fiktiota, vaan vahvasti uskottavaa realistista arkiproosaa. Teoksen maailma muistuttaa juuri lukemani Lucia Berlinin novellien ihmiskohtaloita – tässä eletään maailmassa, jossa ainoita toivon pilkahduksia voi löytää huumeista, aseista tai uudestisyntyneestä uskosta. Clement tutkiskelee henkilöidensä uskonnollisuutta enemmän kuin Berlin, ja kirjassa on kiinnostavia jännitteitä meksikolaisten katolisten ja protestanttien välillä.

Jopa trailer parkin kulmilla on mahdollista bongata naisia, jotka pukeutuvat sunnuntaisin valkoisiin hanskoihin mennessään kirkkoon. Katolisille protestanttien rentoutunut jumalanpalveluselämä on pyhäinhäväistystä, ja jotain syvästi epäilyttävää on myös protestanttisessa pastori-Maxissa, joka muuttaa trailer parkiin ja yrittää uida huonolla menestyksellä katolisen Margotin liiviin.

Vaikka moni ilmiö kirjassa stimuloi dekadentteja nauruhermojani, jäi kirjasta kuitenkin enemmän traaginen kuin tragikoominen jälkimaku. Silti kirja kertoo näiden maahan painettujen ihmisten yhteisöllisyydestä, eli kaikkien vaikeiden ja raskaiden teemojen keskellä kirja ei kerro yksinäisyydestä (muuten kuin Margotin hurjan raskaustarinan muodossa). Se ei myöskään johda lukijaansa empatiaähkyyn, sillä siinä jopa manataan empatia vakavan sairauden muodoksi.

Hyvä kaunokirjallisuus on vaikean maailman silminnäkemistä ja todistamista, ja se jättää lukijalle mahdollisuuden tehdä kuvatusta ilmiöstä omia poliittisia ja yhteiskunnallisia johtopäätöksiään. Tässä kirjassa ollaan hyvin kartalla Yhdysvaltojen osallisuudesta globaaliin vallanjakoon, ja suurvallan tavasta kohdella sen palvelijoitaan, mutta tuskin nämä kirjan hahmot olisivat kiinnostuneita niin järeästä poliittisesta kannanotosta kuin äänestämisestä. Pearlin äidillä on tekaistuja papereita lapsen saamiseksi kouluun, mutta tuskin hänen oma rekisteröitymisensä on ajan tasalla. Tavallaan kirja kertoi oman maan syntyperäisistä kansalaisista, jotka ovat lähes paperittoman siirtolaisen asemassa. En usko, että tässä pyrittiin luomaan portrettia tyypillisistä Donald Trumpin kannattajista.

Tämä romaani onnistuu tiivistämään amerikkalaisen yhteiskunnan keskeisiä jännitteitä ja murtumia koskettavan epäsentimentaalisesti. Tämän jälkeen aion lukea hieman erilaisen kasvukertomuksen, Tara Westoverin Opintiellä, joka kertoo nuoresta naisesta, joka kasvaa syrjäseudulla Idahossa vahvasti idealististen kotikouluttajien pesueessa.

 

Kansojen yhteistyöstä rauhan keväänä

aareleidTeos: Kai Aareleid: Korttitalo (S&S, 2018)

Käännös: Outi Hytönen

Mistä sain: E-kirjastosta

Joskus on hyvä tarttua kirjaan tietämättä sen taustoista tai kirjailijasta mitään. Löysin virolaisen Kai Aareleidin teoksen Korttitalo sattumalta, ja nimen perusteella oletin kirjan olevan dekkari. Luinkin sitä sujuvasti viisikymmentä sivua odottaen murhaa, mutta jouduin vaihtamaan silmälaseja lukemisen aikana.

Oletin tekstin olevan vanhemman herrasmiehen kynästä, koska Kai on suomeksi miehen nimi. Mutta Kai on Virossa nainen, ja Aareleid on ikätoverini, 46-vuotias kirjailija. Hän on toki elänyt pitkän pätkän kommunismin aikaa, mutta teos ei ainakaan ole omaelämäkerrallinen. Se alkaa toisesta maailmansodasta ja Viron hankalasta siirtymästä itsenäisyydestä kohti kommunismia.

Tapahtumapaikkana on Tarton kaupunki, jonka muistamme olleen ulkomaailmalta suljettu yhteisö pitkään. Tätä teemaa Aareleid ei varsinaisesti käsittele, mutta käy läpi kaupungin henkistä muutosta laajemmin. Tiina-tyttö syntyy ensimmäisenä rauhan keväänä vuonna 1946 epätasaiselle pariskunnalle, Peeterille ja Liisille. Peeter on jo nelikymppinen lapsen saadessaan, ja nuori Liisi on puna-armeijan sotilaan leski. Pariskunnalla on ikäeroa 20 vuotta, mikä ei tee liitosta ruusuilla tanssimista. Pitkälti he asuvat yhdessä  lapsen takia, ja myös materiaalisen hyvinvoinnin.

Peeter on pelimies, joka onnistuu kiipimään koneistossa korkealle, vaikka hänen sukunsa lähetetään kolhoosiin Omskin taakse. Peeterin suku on Viljandista, ja he ovat ortodokseja, joille usko on ollut keskeinen elämän tukipilari. Peeter hylkää tämän kaiken edetäkseen urallaan kommunistisen keskusvaraston johtajana. Perheellä on suurempi asunto ja fiinimmät vaatteet kuin monilla, ja Tiinalla lapsenpiika, vaikka kotiapulaiset ovat kiellettyjä.

Teoksen nimi Korttitalo viittaa Peeterin peliaddiktioon, ja historiaan tuomittuna uhkapelurina. Pelaaminen jatkuu salaisissa piireissä myös kommunismin aikana, ja kasvava Tiina joutuu todistamaan mystisten rahakätköjen olemassaoloa kodissaan. Peeterillä on paras ystävä vanhoilta ajoilta, Paul, jota hän ei esittele perheelleen. Muutenkin isän menneisyyteen liittyy paljon mystiikkaa; Tiinalla saattaa olla myös isoveli jossain, elävä tai kuollut, kukaan ei siitä tiedä.

Ihailen suuresti Aareleidin kykyä kirjoittaa lapsuudesta lapsen silmin. Kirja on kauttaaltaan loistelias, mutta varsinkin 1940-50-luvun kuvaukset kolahtivat minuun suuresti. Tiina on osittain pikkuvanha älykkölapsi, mutta hän pysyy kuitenkin kirjassa aitona lapsena pelkoineen ja maagisine ajatuksineen. Hänen vanhempiensa henkinen poissaolo johtaa siihen, että hän saa pihapiiristä muita kasvattajia, kuten Ida-tädin ja kirjoja hamstraavan rouva Wunderlichin, jolta tyttö saa usein kirjalahjoja.

Koskettavin osio on kertomus Tiinan ystävyydestä venäläisen Vladimirin eli Vovan kanssa. Naapurustossa on kaksi koulua, ja virolaisen ja venäläisen koulun oppilaat ovat vihoissa keskenään. ”Neuvostokansojen ystävyys” on tyhjyyttään koliseva slogan, ja varsinkin virolaisten koulussa on muodikasta heitellä tomaatteja ja mätiä kananmunia venäläisten puolelle. Tästä huolimatta Tiina ystävystyy iltamissa Vovan kanssa, ja kaksikko alkaa tapailla kaveripohjalla molempien luona ja kaupungilla. Kaveruutta jatkuu, kunnes Vovan perhe lähetetään komennukselle muualle, eikä pojasta sen jälkeen kuulu enää mitään.

Venäläisten ulkomaalaisuus korostuu tässä kertomuksessa, eivätkä paikalliset nuoret ota Pushkinin runoutta helposti sydämensä alle. Vovan kanssa juoksevaa Tiinaa saatetaan pitää joissain piireissä maanpetturina. Ystävyyden kuvauksessa korostuu kuitenkin viattomuus, sillä Vova tulee pietarilaisesta paremmasta perheestä, jossa poikia on kasvatettu herrasmiehiksi.

Kirjassa Aareleid peilaa Tiinan äidin ja isän tapaa olla maailmassa: molemmilla on salaisuutensa ja hiljaisuutensa, eikä kumpikaan tunne toista kovin hyvin. Äiti tekee lopulta itsekkäämpiä valintoja, kun taas isä on kiintynyt tyttäreensä ja haluaa kasvattaa tätä luonaan. Kirja kuvaa hyvin sosialistisen järjestelmän perhearvoja, eli yhdellä miehellä sai virallisestikin olla kaksi vaimoa surijoina, eikä Tiinaakaan vanhempien moniavioisuus pahemmin hetkauta.

Lapsuuden muistojen saralla monet kirjassa kuvatut ilmiöt tuntuivat tutuilta suomalaisesta näkökulmasta. Ruokalajeissa ja vaatetuksessa on ollut yhtäläisyyksiä, ja myös Suomen puolella lapsia peloteltiin mustalaisilla, jotka kaappavat heidät kärryihinsä. Tarina ei lumonnut minua eksoottisuudellaan, vaan pikemminkin tuttuudellaan.

Olen käynyt Tartossa vain kerran, enkä tunnista kaikkia kirjassa koluttuja nurkkia, mutta teos saattaa inspiroida Tarton-kävijöitä katsomaan kaupunkia uusin silmin. Kaduilla ja rakennuksilla on suuri rooli kerronnassa, ja vanhoille nurkille palataan vielä nykyisyyden perspektiivistä. Tiinasta kasvaa kulttuuripersoona, joka kerää antiikkia ja haluaa isänsä muotokuvan restauroitua, mutta tämän tyyppiset yritykset eivät enää menesty kapitalistisessa Virossa.

Kirjassa on liitteenä valokuvia, joten on mahdollista, että romaani pohjautuu kirjailijan omaan sukutarinaan. Kuvat sopivat hyvin romaanin henkeen, vaikka ovat hieman epätarkkoja.

Teos sopii HELMET-haasteessa kohtaan 8: ”Balttilaisen kirjailijan kirjoittama teos”. Haasteeni on jumittanut tässä kohdassa kuukausia, ja nyt tämän luennan jälkeen alan olla sen loppusuoralla.

Kasarihelmi revisited

IMG_1897Toissapäivänä löysin Kampin kierrätyspisteestä myös 1980-luvun hurjan kirjan, Annika Idströmin romaanin Veljeni Sebastian (WSOY, 1985). Teos oli julkaisuvuotena Finlandia-ehdokas ja sitä pidetään Idströmin läpimurtoteoksena. Se sai aikanaan paljon julkisuutta, johtuen kai eniten sen rankoista teemoista, insestistä ja lasten huostaanoton ulottuvuuksista.

Olen lukenut romaanin 13-vuotiaana, ja uskallan väittää, että olen ollut aivan liian nuori kirjaa ymmärtämään. Kirjan päähenkilö, Antti, on 11-vuotias, samalla varhaiskypsä ja hyvin haavoittuva tarkkailija, vanha sielu ja koulukiusattu reppana. Antti asuu kahdestaan kirjailijaäitinsä Kaarinan kanssa, jolla on haasteita mielensä terveyden kanssa. Välillä perheessä käy isäehdokkaita, joista viimeisin, Mika, saa aikaan suurinta hallaa.

Idström ilmeisesti tuli lasketuksi mukaan ns. pahan koulukuntaan juuri tämän romaanin vuoksi. Luin joku aika sitten hänen toisen hittiteoksensa, Kirjeitä Trinidadiin, joka oli näkökulmiltaan yhtä outo kuin tämä, mutta paljon toiveikkaampi. Veljeni Sebastian taas on kauttaaltaan rankka kirja, jossa oikein kellekään ei anneta suurta toivoa. Kirjassa on kiusaamista, hyväksikäyttöä, riippuvuuksia ja mielenterveysongelmia vaikka koko ihmiskunnalle jakaa. Teoksen viimeinen kolmannes pitää jo sisällään sen verran paksua kamaa, ettei ainakaan tämän aikuisen lukijan sielu meinannut enää sitä kestää.

Veljeni Sebastian on kaikkea muuta kuin realistinen romaani, eikä sitä kannata arvioida uskottavuuden näkökulmasta. Siinä on paljon fantasioita, ja varsinkin itse Sebastianin hahmo vaikuttaa Antin pään sisäiseltä mielikuvituskaverilta. Myös Antin insestikuvio aamutakkisen äidin kanssa vaikuttaa sen verran utuiselta, että se voi olla sairastumassa olevan lapsen sisäinen fantasia. Kuvaus itähelsinkiläisen koulun arjesta tuntuu kaikista realistisimmalta kerrokselta, kun taas Sebastianin kotielämän kuvaus on puhdasta dadaa.

Maailma on muuttunut paljon sitten 1980-luvun, ja tämän päivän näkökulmasta Veljeni Sebastian saattaa edustaa sosiaalipornoa. Toisaalta maailma on muuttunut myös poliittisesti korrektiin suuntaan, jossa varsinkaan sosiaalisista ongelmista ei enää voida kirjoittaa rehellisesti. Pahimmilta sosiaalipornosyytöksiltä tämän romaanin pelastaa sen vahva fiktionaalisuus, päänsisäisyys. Kirjaa voisi ehkä myös lukea dokumenttina autismin kirjosta – ajalta, jolloin autismista ei vielä puhuttu neuropsykiatrisin käsittein.

Minulla oli tästä romaanista suuremmat luulot kuin miksi tämä nostalgiatrippi lopulta muodostui. Teos pitää otteessaan maagisesti noin puoleen väliin saakka, mutta loppuvaiheissa olisin odottanut jopa parempaa toimittamista. Kirjasta tulee olo, että se on kirjoitettu todella suurella vimmalla, ja että yksi kustannustoimittajan määräämä toimituskierros olisi tehnyt sille hyvää.

Hyvät vibat jäivät mieleeni lähinnä taideproosan tasosta tekstissä: Antin kodin yksityiskohdat ovat todella outoja, ja niissä pyrkimys keskiluokkaisuuteen ja silkka kurjuus vaihtelevat päivittäin. Hän ei koskaan tiedä, onko tulossa pullantuoksuiseen turvasatamaan vaiko veriseen juoppokämppään.

Suosittelen kirjaa vahvoille persoonille ja väkivaltaisten dekkareiden suurkuluttajille. Jälkimmäisille siksi, että tämän romaanin luettua addiktio väkivaltaan ja lasten hyväksikäyttöä kuvaaviin kirjoihin voi lievittyä.