Leopardin loikkaa lakeuksilla

Teos: Quynh Tran: Varjo ja viileys (Teos ja Förlaget, 2021)

Suomennos: Outi Menna

Äänikirjan lukija: Teemu Mäkinen

Suomessa on asunut vietnamilaisia 1970-luvulta saakka, mutta en muista lukeneeni ainuttakaan suomenvietnamilaista fiktiivistä teosta ennen eilistä. Quynh Tran (s. 1989) kuuluu 1990-luvulla maahan tulleeseen pakolaiskiintiöön, ja hän on kirjoittanut tämän esikoisromaaninsa Ruotsissa, jossa hän toimii psykologina. Tarina sijoittuu Pietarsaareen, jossa myös kirjailija on varttunut, ja vähän laajemminkin tuolle seudulle. Kirjan kertoja on yksinhuoltajaperheen nuorempi poika, joka on introvertti tarkkailijaluonne. Uudet tulokkaat tutustuvat lähiympäristöön pitkillä merenrantakävelyillä ja marjaretkillä, joita organisoi ystävyystoiminnan puuhakas Gunnel.

Yksi äidin ystävä, Teitei-täti, näkee marjapuskissa leopardeja, mutta pian hänet hiljennetään näkyjen kertomisen suhteen omaksi parhaakseen. Kulttuurierot ovat suuret, ja pelko mielenterveystoimiston asiakkaaksi joutumisesta on valtava. Teitei-tädin marjankeruutahti on maaninen, eikä motivaatio toimintaan johdu pelkästä rahasta. Myös kertojan isoveli Hieu joutuu vastoin tahtoaan psykologin vastaanotolle lyötyään luokkakaveriaan, satunnaista heilaansa. Samaan aikaan hän stalkkaa puskissa ex-tyttöystäväänsä Lauraa, jonka vanhemmat uhkaavat perhettä rikosilmoituksella. Hieu ei vielä ole luisumassa kohti pahinta rappiota, mutta nuoren miehen elämässä olisi se kuuluisa ”kopin ottamisen” paikka.

Poikien äiti sinnittelee sekalaisissa hanttihommissa paikallisissa yrityksissä, ja kokee usein tulleensa kusetetuksi työnantajien toimesta. Vietnamilaisten yhteisöllä on suuri merkitys äidin hyvinvoinnissa. Iloa hän kokee mm. silloin, kun hän aloittaa pienimuotoisen videonvuokraustoiminnan ystäväpiirissään. Vietnamilaiset ovat leffahulluja, ja haluavat nähdä myös japanilaiset leffat vietnamilaisilla tekstityksillä.

Toinen äidin harrastus on uhkapelaaminen, ja tätä hän harrastaa vain vietnamilaisten kanssa. Pelimatkoja tehdään viikonloppuisin muille paikkakunnille, joissa ollaan yökylässä ystäväperheiden luona. Onneksi homma ei kuitenkaan ryöstäydy käsistä, vaan tuntuu enemmän keinolta pitää yllä sosiaalisia suhteita.

Löysin kirjasta samantyyppisiä hahmoja kuin esimerkiksi Ocean Vuongin ja Kim Thuyn teoksista. Jostain syystä Qyunh Tran jättää kuitenkin Vietnamin lähihistorian läpikäynnin välistä, eikä muutenkaan kerro suvun vaiheista lähtömaassa. Juurettomuuden tuntua kai selittää se, että kirjan kertoja on saapunut Suomeen pikkulapsena, eikä hänen äidillään tunnu olevan yhtään sukulaisia maassa. Kertoja keskittyy pohjalaisen kaksikielisen yhteisön sisäisten suhteiden tutkimiseen, ja tekee sitä ilkikurisella lempeydellä.

Kirja jätti minut ihmettelemään Pietarsaaren toria, ja kuuntelemaan vietnamilaisten äitihahmon ilmeikästä omakielistä kiroilua puolustaessaan mustikanmyyjäpoikaansa tilanteessa, jossa kaksikkoa syytettiin marjojen ”vesittämisestä”. Pidin kirjassa myös siitä, ettei siinä kuvata maahanmuuttajia pelkästään sankareina tai selviytyjinä, vaan ihan tavallisina, inhimillisinä, pikkurikkeisiin sortuvina tyyppeinä.

Teoksen hienoimmat havainnot liittyvät estetiikkaan, ja pohdintoihin siitä, kenen ehdoilla taidetta ja kulttuuria tuotetaan. Jos esimerkiksi Aasian maissa olisi ollut mahdollisuus kehittää kotoperäistä elokuva- ja äänentoistoteknologiaa, leffat näyttäisivät autenttisemmilta ja musiikki kuulostaisi aidommalta. Pidin myös pohdinnoista varjojen magiasta, johon myös kirjan nimi viittaa.

Laajemmalla tasolla kirjaa voi myös lukea kotoutumistarinana, jossa keskeistä roolia näyttelee ruotsin kieli. Tarinassa on myös suomenkielisiä hahmoja, eikä suomen ja ruotsin välillä ilmene suuria valtataisteluja, mutta kotoutumisessa ruotsiksi on omia erityispiirteitä, ja myös rajoituksia. Onko vietnamilaistaustaisen teinin tärkeää tietää, kuka oli Hagar Olsson, kun suurin osa maan muistakaan teineistä ei kyseistä suomenruotsalaista runoilijaa tunne?

Katoamisjuttu maailman reunalta

Teos: Julia Phillips: Katoava maa (Siltala, 2021)

Suomennos: Sanna Majuri

Marisa on Yhtenäinen Venäjä-puolueelle uskollinen toimittaja Kamtshatkan niemimaalla, Petropavlovskin kaupungissa. Hän on töissä puolueen lehdessä, ja elättää kahta alakoululaista tytärtään, Aljoshaa ja Sofiaa, yksin. Ex-mies on paennut velvollisuuttaan Moskovaan, eikä maksa elatusmaksuja. Tytöt joutuvat usein viettämään kahdestaan aikaa kaupungilla, varsinkin loma-aikoina, ja eräänä päivänä tapahtuu jotain odottamattoman karmeaa. Tyttöjen on nähty nousevan vieraan miehen autoon meren rannalla, eikä heihin ole saatu yhteyttä sen jälkeen. Tyttöjen katoaminen on iso mediatapaus suht sulkeutuneella alueella, ja sen jälkeen monikaan lapsi ei enää saa liikkua yksin ulkona ilman aikuisten valvontaa.

Tapaus jättää syvän jäljen yhteisöön, jonka elämäntapa on muuttunut suuresti sitten 1990-luvun murroskauden. Amerikkalainen Julia Phillips on kirjoittanut romaanin kaupungin ihmisistä, ja vähän maaseudunkin. Hän vietti vuoden 2011 tutkijana Kamtshatkan niemimaalla, ja on palannut sinne myöhemminkin. Kadonneiden tyttöjen tapaus on fiktiota, mutta henkilöhahmoissa on pakko olla elementtejä tosi elämän tyypeistä. Romaanissa on sillä tavalla etnografinen ote, että se pyrkii kuvaamaan eri taustoista tulevia ihmisiä. Fokuksessa on yhteisö, alkuperäiskansojen ja venäläistaustaisten rinnakkaiselo, ja varsinkin maaseudulta tulleiden sopeutuminen kaupunkiin.

Koko tarina ei keskity tyttöjen etsimisoperaatioon. Tämä on romaanin vahvuus ja heikkous. Noin puolet tarinoinnista liittyy nuorten aikuisten työ- ja naimahuoliin, ja vapaa-ajanviettoon villissä luonnossa. Romaanin rakenne muistuttaa välillä novellikokoelmaa, sillä lähes joka kappaleessa on erillinen juoni. Katoamisen draaman kannalta tarina siis välillä leviää käsiin ”kuin Jokisen eväät”, mutta paikallista makua näissä eväissä on riittämiin.

Paikalliset alkuperäiskansat, muun muassa eveetit, korjakit ja tsupsit, eivät tunnu joutuvan sukupuuttoon aivan pian. Romaanissa on pontevia kulttuurin elvyttäjiä, ja yliopistolla harrastetaan paikallisia kansantansseja. Alkuperäiskansojen naisten parissa japanin opiskelu on suosittua, sillä japanilaisten turismi alueelle on rahakas bisnes. Teiniraskauksia sattuu varsinkin maaseudun tytöille usein, jo siksi, että heidän vanhempansa viettävät pitkiä aikoja tundralla poroja erottelemassa.

Kirjasta jäivät mieleen myös vähän kepeämmät tarinat nuorison juhlimisesta. Uudenvuodenvietto vuokramökeillä on perusmeininkiä Kamtshatkassa, ja kirjassa reilu parikymppiset mimmit, Lada ja Kristina, odottavat Pietarista palannutta ystäväänsä Mashaa kaveripiirin mökkibileisiin. Masha on etääntynyt tästä poppoosta, hän on edennyt hyviin töihin ohjelmoijana, ja varsinkin Ladaa kismittää ystävän viileä asenne. Uudenvuoden illan tavoitteena kaikilla on pariutua edes yhdeksi illaksi, ja sekasaunominen edistää näitä viboja. Mutta Masha ei olekaan kiinnostunut urhojen huomiosta, ja onnistuu paljastamaan tyttöjen kesken känniselle Ladalle, että kotona Pietarissa häntä odottaa tyttöystävä. Lada pitää Mashan avointa lesboutta hengenvaarallisena, eikä siitä puhuminen ole turvallista edes Kamtshatkan erämaassa, kun mukana bileissä on ”isänmaallishenkinen” nuori poliisi. Ystävä on vielä niin tyhmä, että puhuu asioistaan vilpittömästi.

Eli kirjassa käsitellään nuorten putinistien arvomaailmaa, perhearvoja, homofobiaa, hyvä veli-verkostoja ja muuta suhmurointia. Mainituista paikoista parhaiten jäi mieleen kylä nimeltä Esso, joka on jonkin sortin perinnekulttuurin kehto. Tuo kuulostaa vierailun arvoiselta paikalta folkloristisine museoineen ja perinnerakennuksinern. Petropavlovskin neuvostotyylisern kaupunkikuvaan en rakastunut ensi silmäyksellä, vaikka varmasti sielläkin merimaisemat ovat hulppeat. Teos kuitenkin tarjoaa palan ”erilaista Venäjää” kaukokaipuun piinaamille, ja pidin myös siitä, ettei tässä kuvattu äärimmäistä kurjuutta, vaan enemmän keskiluokkaisten, koulutettujen ihmisten arkea.

Jouduin googlailemaan asioita taustoittaakseni alueen historiaa, mutta tärkeimmän tiedon löysin suomalaisesta Wikipediasta: Petropavlovskissa sijaitsee Suomesta katsottuna kaukaisin Hesburger. Ja Hesen omilta sivuilta sain selville, että ravintoloita on kaupungissa jopa kolme kappaletta. Käyköhän siellä myös S-etukortti?

Hurja sukupolvikokemus

Teos: Lassi Sinkkonen: Solveigin laulu (WSOY, 1970)

Äänikirjan lukija: Talvikki Eerola

Solveig on puoliksi ruotsinkieliseen helsinkiläiseen työväenluokkaisen perheeseen 1930-luvulla syntynyt tyttölapsi, jolle elämä ei ole jakanut helpoimpia kortteja. Perhe asuu isovanhempien luona kantakaupungissa yleiseen asuntopulaan viitaten, mutta tilanteeseen vaikuttaa myös isän juoppous ja äidin työn vieroksunta. Isovanhemmat käyvät töissä, ja osan aikaa elättävätkin Solveigin, joka ei saa riittävästi huolenpitoa itsekeskeisiltä, tuulella käyviltä vanhemmiltaan.

Kun lähdin kirjaa lukemaan, en tiennyt siitä paljoa, ja näin pystyin uppoutumaan tarinaan tuorein silmin. Lassi Sinkkonen (1938-1976) oli nuorena itsemurhan tehnyt kirjailija, joka ennen kuolemaansa niitti menestystä varsinkin tällä romaanilla. Sinkkonen tunnettiin vahvan vasemmistolaisista näkemyksistään, ja hän tituleerasi itseään proletäärikirjailijaksi, koska hän teki ruumiillista työtä kirjailijanuransa ohessa.

En usko kirjan olleen menestys siinä käsiteltyjen poliittisten näkemysten, vaan psykologisen silmän vuoksi. Tässähän muun muassa käsitellään toista maailmansotaa pienen lapsen silmin. Romaanissa on takuulla ollut yhteistä jaettavaa kokemuspintaa oman ikäluokkansa aikuisille, eikä Sinkkosen kirjoitustyyli ole mitenkään dogmaattisen poliittinen. Vahvasti työväenluokkainen se on, mikä tarkoittaa tarkkaa työ- ja asumisolojen kuvausta.

Romaanin rankin ulottuvuus on Solveigin äitisuhde. Äiti Saara hylkää lapsensa ja lähtee toisen miehen matkaan tämän ollessa sylilapsi, ja palaa kuvioihin tämän ollessa viisivuotias. Sodan aikana Solveig joutuu äitinsä armoille enemmän kuin on aiheellista, ja ollessaan äidin kanssa evakossa talvisodan aikaan ja asuessaan jatkosodan aikaan Helsingissä hän tottuu siihen, että nurkissa pyörii epämääräisiä ”setiä”. Äiti myy itseään järjestääkseen itselleen helpompaa elämää, ja varsinkin Helsingissä pörränneet Martti- ja Hugo-setä tuovat talouteen luksushyödykkeitä eteenpäin myytäväksi. Hugo on SS-upseeri, joka äidin harmiksi lähetetään Lappiin, ja keskisuomalainen trokari Martti ammutaan bisnesreissullaan. Martin kuolemaa äiti suree käyttämällä suruharsoa viikkotolkulla.

Pieni Solveig etsii epätoivoisesti äidin hyväksyntää, mutta viha on äidin ainoa tuntema tunnerekisteri. Solveigin kasvaessa hän saa jatkuvasti kokea olevansa pelkkä taakka ja kustannuserä. Vanhempien avioliitto on sodan jälkeen pelkkää kulissia, eikä mieleltään hauras isä kykene puolustamaan tytärtään toksisen vaimonsa hyökkäyksiltä. Solveigin ainoa turvapaikka on famun asunto, jonne hän pakenee aina, kun kotona on tuulista.

Kirja on perinteinen kasvukertomus siksi, että se kattaa nuoren ihmisen elämänkulun syntymästä täysiän saavuttamiseen. Koska itse olen lukenut varsin paljon kuvauksia 1930-luvusta ja toisesta maailmansodasta, tartuin tarinassa eniten 1950-luvun nuoruuteen. Kaikesta kärsimästään kurjuudesta huolimatta Solveigista tulee omanlaisensa pärjääjä. Hänellä ei ole naispuolisia ystäviä, mutta poikaystävien saaminen ei ole hänelle ongelma. Hän joutuu piikomaan, käymään sukulaisten luona maatöissä ja päätyy insinööritoimistoon tsuppariksi elättääkseen itseään, mutta tutustuttuaan muihin nuoriin hän huomaa kohtalonsa olleen melko tavallista. Tosin kaikilla ei ole ollut huorittelevaa äitiä.

Modernin otteen tähän historialliseen tarinaan tuo varsin suorasukainen seksuaalisuuden kuvaus, mikä on 60-70-lukujen vaihteen kulttuuriradikalismin peruja. Solveig itse ei kuitenkaan ole, ehkä johtuen äitinsä antamasta negatiivisesta esimerkistä, pidäkkeetön seireeni, vaan hän suhtautuu miehiin varauksella. Seurusteluun hankalaa kitkaa luo myös se, ettei Solveig pidä tanssissa käynnistä, mikä 1950-luvun arvomaailmassa tarkoittaa melkein sosiaalista itsemurhaa.

Kirjassa raskasta on äitisuhteen kuvaus, mikä menee lähes patologiselle osastolle. Jos lukija kestää ”lusia” läpi Saara-äidin pidäkkeettömän tunnekylmyyden ja väkivaltaisen käytöksen, teos taatusti tarjoaa myös muita näkökulmia, joista vahvin on sosiaalihistoriallinen. Tykkäsin myös havainnoista muodista, elokuvista ja muusta nupullaan olevasta nuorisokulttuurista.

On siis kulttuuriteko, että Sinkkosen teokset, tämä ja teoksen jatko-osa Solveig ja Jussi on nyt julkaistu myös äänikirjoina. Toivon mukaan teokset saavat näin lukijoita nuoremmissakin polvissa, sillä Sinkkosen kerronta on niin vetoavaa, ettei se vaadi omakohtaista kokemusta hänen käsittelemistään vuosikymmenistä.

Sosialistiseen schnitzeliin tukehtumisesta

Teos: Meri Valkama: Sinun, Margot (WSOY, 2021)

Äänikirjan lukija: Krista Kosonen

Noin nelikymppinen Vilja on asunut osan lapsuudestaan sosialistisessa Itä-Berliinissä, jonne hänen isänsä Markus muutti toimittajan työn perässä 1980-luvun alkupuolella. Markus uskoo sosialismiin, ja kirjoittaa perusteellisia ja oikeaoppisia raportteja Itä-Saksan edistysaskelista suomalaisiin vasemmistolehtiin. Markuksen vaimo Rosa ei ehkä ole niin sitoutunut miehensä aatteeseen, vaan kaipaa länsimaista suklaata ja käy Länsi-Berliinin puolella ostoksilla. Derkkuverhoja ei voi käyttää, vaan tekstiilit on haettava rajan takaa IKEA:lta. Perheessä riidellään jatkuvasti, ja Rosan tiukat kasvatusmetodit arveluttavat Markusta. Lopulta vanhemmat eroavat, ja Vilja jää joksikin aikaa elämään Berliiniin isänsä ja tämän uuden itäsaksalaisen rakastetun kanssa.

Menneisyys aktualisoituu, kun Markus kuolee ja hänen asunnoltaan löytyy pino kirjeitä naiselta, joka kutsuu itseään Margotiksi ja puhuttelee Markusta Erichiksi. Erich ja Margot ovat myös DDR:n keulakuvapari, Honeckerit. Vilja muistelee, että isän naisystävä oli oikealta nimeltään Louise. Tämän kanssa tyttö on viettänyt ainakin yhden kesän kommunistisessa lomaparatiisissa Itämeren sylissä, ja kokenut uuden äitikandidaatin kanssa läheisyyttä ehkä enemmän kuin biologisen äitinsä kanssa. Aikuisena hän alkaa rakentaa uudelleen lapsuutensa palapeliä, ja etsiä Saksasta henkilöitä, jotka kuuluivat mystisen isän elämään.

Romaanin nykyisyydessä Vilja elää parisuhteessa Sagan kanssa, jolla on tytär. Uusperheellisyyden haasteita tutkaillaan ylisukupolvisesti, kuten myös ei-vapaaehtoista lapsettomuutta Margot-hahmon tapauksessa. Margotin kirjeet, joissa hän kaipaa Suomessa asuvan rakastajansa lisäksi tämän tytärtä, ovat koskettavia. Kirjeenvaihto romaanissa on muutenkin onnistunut tyylillinen keino, joka lisää sen historiallisuuden tuntua. Jäinkin kaipaamaan aikaa, kun lentopostia ulkomailta odotettiin, ja kun ihmiset kommunikoivat kokonaisin, kauniisti formuloiduin lausein monilla vierailla kielillä.

Meri Valkamalle tämän esikoisromaanin tematiikka on osittain omaelämäkerrallista, sillä hänkin on asunut osan lapsuudestaan Itä-Saksassa. Hän on myös tehnyt tutkimusta DDR:n historiasta Berliinissä. Hän onnistuu kirjoittamaan itäsaksalaisesta arjesta varsin kiihkottomasti ja monipuolisesti, eikä arkielämän kuvaus tunnu pahimmalta naapurikyttäyspainajaiselta. Joulua vietetään pidemmän kaavan mukaan myös sosialistisessa maassa, ja kovillakin kommunisteilla on ristiriitaisia materiaalisia haaveita.

Tänä vuonna olen saanut lukea kaksi loistavaa Saksan lähihistoriaan sijoittuvaa romaania, tämän ja Antti Vihisen Punaisen prinsessan. Molemmat teokset olivat varsin jännittäviä, ja kylmän sodan problematiikka tuli niissä sopivasti ihon alle. Vihisen poliitinen trilleri kertoo Länsi-Saksan Baader-Meinhof-liikkeen solusta 1970-luvulla, ja eräästä liikkeen jäsenen muutosta Suomeen maanpakoon. Tässä romaanissa juoni on arkisempi kuin Vihisen romaanissa, mutta poliittiset jännitteet tuovat silti siihen aivan omaleimaisen tunnelman.

Äänikirjana Krista Kososen tulkinta on vivahteikasta, ja kuuntelin kirjaa sujuvasti, mutta jouduin palailemaan painettuun tekstiin muutamia yksityiskohtia (kuten paikannimiä ja joitain saksankielisiä ilmaisuja) tarkistaakseni. Muutenkin Berliinin kartta alkoi kirjaa kuunnellessa elää omaa, lonkeroista elämäänsä, ja teos herättikin akuutteja matkahaaveita. Varsinkin Itä-Berliinin puoleiset kulttuurikeskukset kuuluisivat seuraavan reissuni kohteisiin, sillä tämä teos johdatti niiden maailmaan niin tenhoavasti.

West Corkin sielunmaisemaa

Teos: Cecelia Ahern: Lyyralintu (Gummerus, 2021)

Suomennos: Heidi Tihvenäinen ja Lauri Sallamo

Äänikirjan lukija: Anna-Riikka Rajanen

Irlannista on viimeisen 30 vuoden aikana putkahdellut niin paljon naispuolisia viihdekirjailijoita, että ns. vakavammat äänet jäävät usein ulkomailla huomaamatta. Aikamme painokuningattarista olen lukenut Cathy Kellyä ja Marian Keyesiä; voin melko suurella varmuudella väittää, että Cecelia Ahern (s. 1982) on jäänyt välistä, sillä v. 2004 olen ollut niin kirjasnobi, ettei teos PS. I love you olisi mennyt seulastani läpi.

Ahernin uusin teos alkoi kiinnostaa houkuttelevan kansikuvan ja erikoisen nimen vuoksi. Lyyralintu on itse asiassa Australiassa pesivä laji, mutta minulle se olisi mennyt täydestä myös irlantilaisena, ellei kirjassa olisi matkustettu Australiaan katsomaan linnun luonnonoloja.

Romaanissa dublinilainen tuotantoyhtiö matkustaa läntisen Corkin maaseudulle tekemään dokumenttifilmiä. Naispuolinen ohjaaja Bo on hyvin kunnianhimoinen ja päämäärätietoinen. Hänen poikaystävänsä Solomon on tiimin kuvaaja, eikä yleensä jaa Bon kanssa taiteellista visiota, mikä aiheuttaa jännitteitä. Kuvausmatkalla Solomon törmää erään syrjäisen torpan lähistöllä nuoreen naiseen, joka vieraan nähdessään alkaa ääntelehtiä lintujen tavoin karkottaakseen tunkeilijan pois. Monien, monituisten lintujen. Onneksi Solomon onnistuu rauhoittaa pelästyttämänsä naisen, ja heidän välilleen syntyy luottamussuhde. Naisen tapa kommunikoida on maaginen, vaikka se voi viitata myös neurologiseen häiriöön.

Nuori Laura on elänyt näillä seuduilla koko ikänsä, mutta häntä on piiloteltu yhteiskunnalta. Hänen syntymäänsä ei ole rekisteröity, hän ei ole käynyt koulua eikä hän ole saanut vaivoihinsa lääkärihoitoa. Mummi ja äiti, jotka näin päättivät toimia, ovat kuolleet jo vuosia sitten, äiti syöpään, johon hän kieltäytyi hakemasta hoitoa. Viimeiset vuodet hänen asioitaan on hoitanut Tom-niminen mies, joka järjesti asumisen omalla maallaan. Tom on käynyt hänelle kaupassa, mutta asettanut Lauran myös avuttoman haavoittuvan asemaan. Nyt Tom on kuollut, ja Lauran paperiton asuminen saattaa olla kortilla. Hän on yli 20-vuotias, hän osaa lukea, ja on jopa käynyt äitinsä ja mummonsa kanssa lomamatkoilla muualla Irlannissa, mutta kotikylässä hän ei ole saanut liikkua ihmisten ilmoilla.

Pelkäsin, että kyseessä olisi ahdistava susilapsitarina, mutta kyllä tässä päästiin aika nopeasti valon puolelle. Kirjassa seurataan Lauran komeettamaista nousua television kykykilpailussa, siihen liittyvää viihdeteollisuutta ja julkisuutta, ja naisen sopeutumista suureen maailmaan. Hyppy alkeellisesta mökistä Dublinin yökerhoihin ja hotelleihin on valtava, ja toki hänen on nuorena naisena opittava myös kohtaamaan miesten huomio. On myös opittava käyttäytymään yökerhoissa niin, ettei joudu roskalehtien riepoteltavaksi. Romanssirintamaa on luvassa maltillisesti, mutta en kuvaisi tätä perinteiseksi romanttiseksi fiktioksi.

Viihdekirjaksi teoksen tekee se, että siinä kirjaimellisesti liikutaan viihdeteollisuuden sydämessä. Irlantilaisen suhtautuvat talent-kilpailuihinsa suuremmalla intohimolla kuin suomalaiset, ja peli on kulissien takana armotonta. Kilpailun ilkein tuomari on dokumentin ohjaaja-Bon entinen miesystävä, eli Lauran tie karsintoihin on saattanut olla jollain tapaa voideltu. Kisan etenemisen koreografia myös tuntuu osittain käsikirjoitetulta, eli ilkeän tuomarin on raivottava, jotta ohjelmassa säilyisi draaman kaari.

Ihmettelin tarinassa Lauran nopeaa sopeutumista kaupunkielämään, mutta oli hyväkin, ettei tämä ollut sellainen sosiaalipornahtava tuhkimotarina, josta siitä näillä aineksilla olisi voinut tulla. Tässä voi olla realistiseen kerrontaan tottuneille joitain uskottavuushaasteita: itsellä Irlannissa aikaa viettäneenä ihmetytti tuo lapsen piilottamisen mahdollisuus. Tosin Irlannissa on kautta aikain synnytetty lapsia salaa, mutta tällaisia lapsia ei ole yleensä pidetty elossa, tai pidetty omilla tiluksilla. Irlannissa syrjäkylät eivät ole niin syrjässä kuin miten me suomalaiset ne ymmärrämme. Kulttuuri on paljon puheliaampaa ja yhteisöllisempää kuin suomalainen.

Mutta Ahern tuntee kuvaamansa seudut minua paremmin, ja on ehkä kuullut joistain vastaavista tapauksista. Kirjan syntyhistoria alkoi kiinnostaa minua, sillä usein vastaavat tosi elämän tarinat ovat fiktiota uskomattomampia.

Ainoa asia, joka ärsytti minua teoksessa, oli eri henkilöiden jatkuva jetlag-oireiden kuvaus, joka oli liiallista ja tylsää. Vastaavia manerismeja toiset kirjailijat aikaansaavat krapulasta. Tässä alkoholin käyttö ja huumeet jäivät vähemmälle huomiolle kuin lentämisen aikaansaama sekaannus.

Lyyralintu varmasti vetoaa kaikenikäisiin lukijoihin, mutta veikkaan siitä tulevan hittikirja alle kolmikymppisten parissa. Elokuvallista potentiaalia teoksessa on paljon, tosin itse katsoisin mieluummin leffan Lauran lapsuudesta ja nuoruudesta kuin elämästä Dublinin viihdepiireissä. Kaiken kaikkiaan ihastuttava ja yllättävä teos kirjailijalta, jolta odotin jotain imelämpää.

Pohjoismaisen angstin päivä, osa 1

Teos: Tove Ditlevsen: Lapsuus (S&S, 2021)

Suomennos: Katriina Huttunen

Äänikirjan lukija: Mirjami Heikkinen

Tänään eteeni osui kaksi lyhyehköä pohjoismaista teosta, jotka kuuntelin putkeen ja joilla on joku yhteys toisiinsa, vaikka ovat eri aikakausilta ja eri maista. Niistä ensimmäinen, Tove Ditlevsenin (1917-1976) omaelämäkerrallisen Lapsuus kuuluu tanskalaisen kirjallisuuden kaanoniin, ja kertoo työväenluokkaisen tytön kasvusta 1920-30-luvuilla Kööpenhaminan Vesterbrossa. Toinen, jonka esittelen erikseen toisessa postauksessani, on Vigdis Hjorthin romaani Onko äiti kuollut, jossa kertojan lapsuus sijoittunee jonnekin 1950-luvun loppuun ja 1960-luvulle.

Minun ehkä pitäisi tietää jotain muistakin tanskalaisista naiskirjallisuuden klassikoista kuin Karen Blixenistä, kun olen maassa asunut, mutta tuolloin minulla ei ollut aikaa perehtyä maan kirjallisuushistoriaan. Ditlevsenin elämäntarina on minulle siis vieras, ja nytkin tiedän siitä vain sen, mitä Wikipedia kertoi. Kirjailijalla on ollut rankkoja vaiheita, ja hän päätyi itsemurhaan 58-vuotiaana. Hänen laajaan tuotantoonsa mahtuu kirjallisuutta monessa genressä, mutta runoilijan ura oli hänen kutsumuksensa nuoruudessa.

Teoksessa seurataan Toven perhe-elämää ja koulunkäyntiä tilanteessa, jossa työväenluokkaista tyttöjä jo kannustetaan opiskelemaan mahdollisimman pitkälle. Elämä Vesterbrossa on niukkaa, mutta perheillä on pyrkimystä päästä elämässä eteenpäin. Tovella on ns. ehjä perhe, ja joitain sukulaisia, joilla vaurastuminen on tapahtunut nopeammin kuin Toven puolikuurolla isällä, joka kärsii välillä työttömyydestä. Tästä huolimatta Toven perhe ei kuulu naapuruston köyhimpiin, ja erityisenä ylpeyden aiheena on pysyminen köyhäinavun ulkopuolella.

Tanskassa köyhät lapset voivat hakea leipomoista ilmaisia jämäviinereitä, mutta ovela Tove oppii pyytämään kermaleivoksia. Välillä perheessä ei ole muuta syötävää kuin nämä eltaantuneet kaloripommit. Perheen rahatilanne paranee, kun isoveli Edvin alkaa myös tienata, mutta tämä vain odottaa täysikäistymistä ja muuttoa pois vanhempien ikeen alta. Vanhempien roolijako on perinteisen patriarkaalinen, ja Toven äidille tuntuu olevan ylpeyden aiheena se, ettei hänen tarvitse tienata.

Toven verbaalinen lahjakkuus huomataan jo varhaisessa vaiheessa, mutta tämän isälle puheet tyttären lukioon laittamisesta ovat lähes pyhäinhäväistystä siitä huolimatta, että tyttö on kasvanut ahmien läpi isänsä kirjaston. Modernia ajattelua perheessä taas edustaa se, että vanhemmat eroavat kirkosta ja laittavat tyttärensä kurssille, joka johtaa siviilikonfirmaatioon. Tällaisesta vaihtoehtoisesta siirtymäriitistä ei varmaan vielä osattu unelmoida 1930-luvun Suomessa, ja muutenkin kirjaa lukiessa oli kiinnostavaa vertailla elintaso- ja mentaliteettieroja.

Yhteistä tämän autofiktiivisen teoksen ja Vigdis Hjorthin uuden romaanin välillä oli se, että molemmissa perheen isä yrittää rankalla kädellä tukahduttaa tyttärensä luovuutta. Tässä tarinassa nuori Tove ei luovu runovihoistaan, vaan piilottelee niitä perheen miehiltä, jotka pilkkaavat tytön tuherruksia. Lopulta Tove saa isoveljestään jopa tukijan, joka yrittää auttaa siskoaan löytämään julkaisukanavaa runoilleen. Isän valta ei tässä tarinassa ole yhtä murskaava kuin Hjorthin romaanissa, vaikka tässä kuvataan varhaisempia aikoja ja huomattavasti köyhempiä oloja.

Lapsuus ei varmasti ole poikkeuksellisen angstinen kasvukertomus, vaikka se kuvaa uskollisesti ja armottoman realistisesti työväenluokkaisten kortteleiden elämänmenoa, arvomaailmaa ja valtasuhteita. Yksinhuoltajien asema on kurja, ja he joutuvat muuttamaan liian usein ahdasmielisen naapuruston painostuksesta. Juopoimmat naapurit ovat usein töissä läheisessä Carlsbergin panimossa, ja usein tällaiset pariskunnat ryyppäävät yhdessä.

Jos kirjaa pitäisi verrata johonkin kotimaiseen teokseen, niin eniten teos vertautuu mielessäni Pirkko Saision Elämänmenoon (vaikka Saision tyyli on runsaampi ja rönsyilevämpi). Ditlevsen kirjoitti omaelämäkerrallisen trilogiansa vuosina 1969-71, ja Saisio kuuluisan romaaninsa vuonna 1975, eli teokset ovat melkein aikalaisia toisilleen, vaikka Ditlevsen kuvaa eri ikäluokan lapsia kuin Saisio. Ditlevsenin teoksia on viime aikoina luettu varsinkin englantia puhuvassa maailmassa, ja hänen tyyliään on verrattu mm. Deborah Levyn ja Rachel Cuskin tyyleihin. Itsekin olen lukenut näitä kahta brittikirjailijaa, ja ymmärrän vertauksen varsinkin tiivistämisen näkökulmasta.

Trilogian seuraavat osat kiinnostavat minua ehkä vielä enemmän kuin tämä lapsuusosio, sillä niissä käsitellään runoilijan aktiivista työuraa, seksualisuutta ja keski-iän huumeriippuvuutta.

Narsissinkeltainen kasvukertomus

Teos: Edwidge Danticat: Näen, muistan, hengitän (Gummerus, 1999)

Suomennos: Leena Tamminen

Toissa vuonna yritin kiertämistä maailman ympäri kaunokirjallisessa formaatissa. Haaste jäi vain muutamasta maasta roikkumaan, mutta muistan, että Haitin edustajani oli Yhdysvalloissa asuva kirjailija Edwidge Danticat, joka kirjoitti kiinnostavalla tavalla ylirajaisista huoltosuhteista. Nyt työn alla on kirjailijan esikoisteos, jonka hän on julkaissut 90-luvulla nuorena. Minulla kirja on muhinut sohvan alla yli vuoden, ja viime viikolla siivotessani löysin sen taas.

Kyseessä on perinteinen nuoren naisen kasvukertomus, jossa lapsi jätetään kotimaahan tädin hoiviin, kun äiti lähtee New Yorkiin tienaamaan. Lukisin, että tarina sijoittuu 1980-luvulle, jolloin HIV/AIDS-kriisiin edelleen suhtaudutaan moralistisesti. Kirjan päähenkilöt eivät kanna virusta, mutta Yhdysvaltojen itärannikolla juuri haitilaisia syrjitään oletetun positiivisuuden vuoksi.

Nuori Sophie muuttaa äitinsä luo 12-vuotiaana, ja näkee matkalla lentokentälle opiskelijamellakan ja sen johtajan teloituksen. Lentokoneessa hän saa kaverikseen ikäisensä pojan, jonka isä on juuri menettänyt henkensä vastaavalla tavalla. Haitilaisten kotimaan politiikan seuraaminen oman kulttuurin kuppiloissa on kiihkeää, ja äitikin on löytänyt sieltä heilan, joka kuuluu maan eliittiin. Miehen osittainen ranskalaistausta tekisi hänestä mahdottoman kumppanin kotimaassa, mutta Amerikassa väri-/rotu-/luokkarajojen ylittäminen on mahdollista.

Tytön äiti on seurustelussaan äärimmäisen siveellinen, ja odottaa tätä myös jälkikasvultaan. Kun Sophie alkaa notkua naapurissa asuvan keikkamuusikon luona, tämä ottaa tavaksi tehdä tälle neitsyystarkastuksia. Asia ahdistaa tyttöä niin, että eräänä päivänä hän itse puhkaisee immenkalvonsa petkeleellä.

Ymmärrettävästi Sophien kiintymyssuhde Haitille jääneeseen lapsettomaan ja lukutaidottomaan Alie-tätiin on vahvempi kun Martine-äitiin, jonka elämää dominoi pakkomielteinen rahan tekeminen. Elämää eletään yksityisten hoitokotien ja rahanlähetyspisteiden välillä. Äiti suhtautuu tyttäreensä raskaana taakkana ja velvollisuutena, ja vaikuttaa ilottomalta.

Haitin puolen tarinointi on kirjassa kiinnostavampaa kuin Amerikan diasporan kuvaus. Kuitenkin teos jää vähän liiankin tyypilliseksi siirtolaissaagaksi, josta mielestäni jäivät puuttumaan syvemmät jännitteet. Luulen, että 1990-luvulla tämäntyyppistä kirjallisuutta on julkaistu enemmän vain siksi, että ulkomaailmasta vähän tietävät amerikkalaiset ovat halunneet turvallisesti tutustua vieraaseen kulttuuriin.

Narsissit viittaavat kirjassa ranskalaisten suosimiin istutuksiin, joita syrjäseutujen maalaiset matkustivat Port-au-Princeen saakka ihailemaan. Muuten paikalliset mustat kokivat kaipuuta myyttisille juurilleen Guineaan, jonne moni suku osasi paikantaa ensi-isänsä ja – äitinsä.

Kirja saattaa ohuesta sisällöstään huolimatta jäädä kokoelmiini, sillä haluaisin taas ylpeillä Euroopan ulkopuolisen kirjallisuuden hankinnoillani. Jotain synergiaa tuottaisi, jos kodissani olisi romaani joka maailman maasta.

Uimaretki valkoisten rannalle

Teos: Deborah Levy: Mitä en halua tietää (S&S, 2021)

Suomennos: Pauliina Vanhatalo

Äänikirjan lukija: Tuija Kosonen

Deborah Levy (s. 1959) on minulle toistaiseksi tuntematon brittikirjailija, jolla on juutalainen tausta ja eteläafrikkalaiset juuret. Hän aloitti kirjailijan uransa 80-luvulla, mutta uran katkaisi äitiys, ja hänen tunnetuimmat teoksensa on julkaistu vasta 2010-luvulla.

Tämä tiivis omaelämäkerrallinen teos on vastaus George Orwellille naisen arkisen kirjoittamisen haasteista. Orwellin alkuperäinen essee on nimeltään ”Why I write”, ja tämä teos on rakennettu sen mukaan väliotsikot mukaan lukien. Levyn lähtökohdat ovat tiukan feministiset, ja hän selkeästi kuuluu vielä siihen sukupolveen naisia, jonka kirjoittamista lasten saaminen on merkittävästi rajoittanut. Jossain nurkan takana on leikkipuiston äitien ”halivalimaailma”, jota Levy kyllä aikanaan tarkkaili, mutta on pystynyt käyttämään näitä havaintojaan hyväksi vasta pitkällä viiveellä.

Kirjassa keski-ikäinen kirjailija matkustaa Mallorcalle kirjoittamaan samaan tuttuun pikku hotelliin, jossa on käynyt jo parikymppisenä. Hotellia ei mainita missään turistioppaissa, mutta siitä huolimatta se on aina täynnä. Nainen tuntee monet kyläläiset aiemmilta reissuiltaan, ja kokee sielujen sympatiaa hotellin pitäjän Marian ja kulmakaupan kiinalaisen miehen kanssa. Miehellä on tapana siteerata George Sandia ranskaksi tiskinsä takaa, mikä selkeästi syventää heidän muutenkin lämmintä ystävyyttään.

Kirjassa kertoja palaa lapsuuteensa Etelä-Afrikassa, nuoruuteensa Lontoossa ja nuoren aikuisuuden aikaan ennen perheen perustamista, jolloin hän matkusteli paljon Itä-Euroopassa vielä kommunismin aikana. Ilmeisesti hän oli hyvin kiinnostunut tuon ajan avantgardistisesta teatteritaiteesta, ja haki siitä inspiraatiota omaan proosan kirjoittamiseensa. Mallorcalle hän ottaa mukaan tuon ajan päiväkirjoja, joiden välistä pursuaa elintärkeitä puolalaisia ruokareseptejä. Valkoisen borssin ja kurkkukeiton valmistaminen taitavat myös jotenkin liittyä juutalaisten diasporaan, mutta muuten juutalaisuus ei nouse kovin keskeiseksi teemaksi.

Kirjan keskeisin tarina kuitenkin liittyy Levyn perheeseen, jossa isä joutui apartheidin vastustajana vankilaan 1960-luvulla. Muu perhe muutti asumaan Durbaniin Dorrie-tädin luo, jossa vain valkoisille tarkoitettu uimaranta oli lähellä. Tuonne pääsi mustia paikallisia vain jäätelönmyyjinä. Dorrien tyttärellä Melissalla oli intialainen heila, pinkit glitter-kynnet ja sihteeriopiston pääsykokeet edessä. Kasvava Deborah koki, että Melissa-serkku oli ainoa, joka kannusti häntä oman äänen löytämiseen. Suhde vanhempiin jäi etäisemmäksi siksi, että isä oli vankilassa ja tyttö itse joutui katoliseen sisäoppilaitokseen. Täällä hän ei kuitenkaan pärjännyt, ja tuli siksi lähetetyksi tädin luo asumaan ilman muuta perhettä.

Britanniaan muutto merkitsi perheelle suurta kulttuurista hyppyä, sillä valkoihoisuudesta ja yhteisestä kielestä huolimatta tavat olivat kovin erilaiset. Maanpaon käsite tulee nuorelle Deborah’lle tutuksi, vaikka lontoolaisen yleinen ystävällisyys tuntuu hyvältä verrattuna rotusorron merkitsemiin naapuruussuhteisiin. Perhe joutuu ottamaan alivuokralaisia selvitäkseen taloudellisesti, ja egyptiläinen väitöskirjaopiskelija Farid tuntuu ottavan talossa miehen paikan. Pian perheen vanhemmat eroavat, ja tämän jälkeen Faridin käytös muuttuu entistä dominoivammaksi. Hänellä on tapana lyödä Deborah’n pikkuveljiä aina, kun äidiltä silmä välttää. Samalla hän kirjoittaa väitöskirjaa Karl Marxista, ja toivoo sillä elättävänsä kotiin jääneen perheen.

Olisin voinut lukea pidemmänkin tarinan kirjailijan lapsuudesta ja nuoruudesta, mutta ei tässä selvästikään pyritä perinteiseen omaelämäkertaan. Levyn tyyli ei ole aivan yhtä eklektinen kuin vaikka Rachel Cuskin, mutta jotain yhteistä löysin tämän teoksen ja Cuskin trilogian välillä – ainakin tavassa kertoa yksinäisen keski-ikäisen naiskirjailijan matkailusta, kirjoittamisretriiteistä ja satunnaisista tuttavuuksista tien päällä. Levy antaa vaikutelman, ettei koti ole hänelle luontevin kirjoittamisen paikka, sillä siellä hän kokee tulevansa vangituksi Brillo-saippuavillan tukahduttavaan maailmaan.

Ihailen Levyn kykyä mahduttaa näin paljon elementtejä tiiviiseen formaattiin. Jään innolla odottamaan tämän ”elävän omaelämäkerrallisen” sarjan muita osia, joista bongasin ainakin teokset The Cost of Living ja Real Estate. Voisin kaivaa nämä englanniksi jo ennen niiden suomennosta, sen verran vetävästä tekstistä on kyse.

Fasismia vastaan Torinossa

Teos: Natalia Ginzburg: Kieli jota puhuimme (Aula&co, 2021)

Suomennos: Elina Majander

Äänikirjan lukija: Erja Manto

Elena Ferranten suosittu Napoli-sarja jäi minulta sitten kesken, ja niitä muuta, itsenäisiä teoksia olen lueskellut vähän takkuillen. Italiaan on silti ikävä, eikä maan kirjallisuutta tule koskaan luettua liikaa. Nyt vuorossa on Ferrantea suurempi legenda, Natalia Ginzburg (1916-1991), joka tunnetaan kirjailijan uran lisäksi poliittisena aktivistina ja näyttelijänä. Nimi on ollut minulle tuttu, vaikka luen nyt häntä ensimmäistä kertaa tuoreena suomennoksena. Tunnistan myös kirjailijan pojan Carlo Ginzburgin, jonka mikrohistoriallisessa tutkimusotteessa saattaa olla jotain äidin perimää.

Kyseessä on vuonna 1963 julkaistu muistelmateos, jossa Ginzburg avaa puoliksi juutalaisen sukunsa vaiheita fasismin nousun aikaan Torinossa, jonne hänen liikkuvainen perheensä oli rantautunut. Ginzburgin isä, Giuseppe Levi, oli biologi, professori ja se juutalainen osapuoli, äiti katolilaistaustainen, mutta perheen lapset kasvatettiin uskonnottomiksi. Nuori Natalia sai fasismin vastustamisen kotinsa perintönä, ja löysi myös ensimmäisen juutalaisen aviomiehensä niistä kulttuuripiireistä, joissa tämän vanhemmatkin liikkuivat.

Ellei politiikkaa huomioida, teoksen vahvimmat elämykset liittyvät raikkaaseen vuoristoilmaan, vaellukseen ja hiihtämiseen. Levin perheessä oli tapana vetäytyä vuorille kesäisin vähintään kahdeksi kuukaudeksi, ja isä kasvatti lapsiaan arvostamaan askeettisia nautintoja. Äiti oli selvästi enemmän sisällä viihtyvää tyyppiä, mutta perheessä elettiin pitkälti isän tahdon mukaisesti.

Isällä on myös jonkin sortin bakteerikammo, minkä vuoksi lapset käyvät kotikoulua äidin johdolla. Vaikka välillä on rahasta tiukkaa, kotiapulaisista ei luovuta, ja he myös tuovat raikkaan tuulahduksen muusta maailmasta. Monella tapaa kasvuympäristö on etuoikeutettu, ja Ginzburg nauraakin kaltaisilleen hemmotelluille ja epäkäytännöllisille juutalaistytöille, joista myöhemmin kehkeytyi rautaisia poliittisia toimijoita vastarintaliikkeessä. Kuvaavaa myös on, että myös Ginzburgin kaltaisissa akateemisissa kodeissa tyttöjä kasvatetaan avioliittoa silmällä pitäen. Samaan aikaan isän tapoihin kuuluu protestoida jokaisen lapsensa avioitumissuunnitelmia, ja ilmaisee vastustustaan poikien naima-aikeille vielä pontevammin kuin tyttöjen.

Kirjan alkuperäinen teema on perheen sisäinen kielenkäyttö. Käännös (joka varmasti on erinomainen) ei täysin tavoita tätä Italian sanojen magiaa, mutta eniten jäi mieleen termi ”antaa liekaa”, joka liittyy tarinankerrontaan ja verbaaliseen anteliaisuuteen. Perheen äiti varsinkin moittii ihmisiä, jotka sulkeutuneella käytöksellään eivät ”anna liekaa”, ja tähän porukkaan kuuluvat myös omat teinit, jotka lopettavat asioistaan avautumisen.

Kirjassa seurataan kaikkien sisarusten elämänpolkuja yhtä tiiviisti, joten omaelämäkertana teos ei ole egosentrinen. Muutenkin Ginzburg antaa itsestään vaatimattoman kuvan, eikä muistelmat olleet hänelle tärkein genre. Jotenkin sain vaikutelman, että Ginzburg kirjoitti tämän teoksen ymmärtääkseen kotinsa kahtinaista kulttuurista perimää, ja löytääkseen uudelleen juutalaisia juuriaan siitä huolimatta, ettei kotona harjoitettu uskontoa.

Uskoisin, että vastarintaliikkeen aktivistien kohtalot toisen maailmansodan aikana ovat ainakin italialaisille tuttua yleistä historiaa, ja näin Ginzburgin kertojan ääni muuttuu kollektiivisemmaksi, kun päästään hänen ensimmäisen avioliittonsa aikaan. Hänen ensimmäinen miehensä kuoli Civitavecchian vankilassa, eikä hänen kaikki perheenjäsenensäkään olleet Italiassa turvassa.

Innostuin enemmän kirjan perhe-elämän kuvauksesta kuin kollektiivisesta historiasta, koska perhe tuntui sopivalla tavalla kahjolta. Kuunneltuna täytyy myöntää, että ajattelin teoksen aikana vähän liikaa Ferranten Napolia, koska molemmissa teoksissa on lukijana Erja Manto.

Kaiken kaikkiaan kyseessä on lämminhenkinen ja aistillinenkin muistelmateos, jossa on sykkivän kaupunkielämän rinnalla rehevää luontosuhteen kuvausta. Jotain yhteistä löysin tämän ja äskettäin arvioimani Vivian Gornickin newyorkilaistarinan välillä, vaikka näiden kahden kirjailijan välillä oli ikäeroa. Perheiden henkisessä ilmapiirissä oli jotain samaa (kiihkeys, intiimiys, argumentaation taso), vaikka Gornick kuvaa leskiäidin ja tyttären suhdetta ja Ginzburg suurta ydinperhettä. Molemmat teokset on myös juuri julkaistu suomeksi pitkällä viiveellä, mikä ehkä viestii kasvavasta kiinnostuksesta juutalaisen diasporan lähihistoriaan.

Taiteilijaperhe poissa tolaltaan

Joonatan Tola: Punainen planeetta (Otava, 2021)

Äänikirjan lukija: Ilkka Villi

Kaukana Pohjois-Karjalassa, Lieksan korpikylässä asuu etelästä muuttanut boheemi perhe – äiti, isä ja neljä alle kouluikäistä lasta. Kuvataiteilijaisällä on pihapiirissä oma ateljee, jonne vain äidillä ja perheen esikoisella on lupa mennä. Esikoistyttärellä on eriparisilmät ja palava halu näyttelemiseen. Toinen lapsi, Joonatan, on äidin poika, mutta nuorempien sisarusten ”kuulumista” vanhemmilleen kellään ei ole aikaa pohdiskella.

Mikko Tola on nälkätaiteilija, joka tuli nuorempana teljetyksi mielisairaaloihin sukunsa painostuksesta. Elossa olevaa äitiään hän kutsuu Hurtaksi, yhteyttä pidetään vain satunnaisesti, ja näihinkin viesteihin liittyy yleensä raha. Isoäiti on upporikas Helanderien suvun perijätär, joka on tavannut lapsenlapsiaan vain muutaman kerran.

Joonatan Tolan esikoisteos Punainen planeetta on autofiktiivinen romaani, joka pohjautuu alle kouluikäisen lapsen muistoihin ja siihen, mitä hänelle on myöhemmin kerrottu suvustaan ja perheestään. Tolan perheen lapset jäivät täysorvoiksi 1990-luvulla ja elivät lastenkodissa ja sijaisperheessä nuoruutensa. Lasten isä lähti maailmasta oman käden kautta ja äiti kuoli aivokasvaimeen.

Joonatanista ei olisi koskaan tullut isää ilman onnistunutta terapiasuhdetta. Tavallaan tämä teoskin on syntynyt terapian myötävaikutuksesta: se mahdollisti tutkimusmatkan Tolan suvun erikoiseen lähihistoriaan, johon kaikesta kauheudesta huolimatta kuuluu myös koomisia elementtejä.

Viime vuosina olen itsekin pohtinut kysymystä, saako sosiaalihuollon kentän ilmiöille, varsinkin lastensuojelulle, nauraa. Ja jos saa, niin kenen nauru on oikeutettua? Tolan teoksessa lastensuojelu pyrkii auttamaan perhettä kankeasti, liian myöhään ja tilanteissa, joissa verbaalisesti lahjakas isä onnistuu manipuloimaan työntekijöitä. Oikeastaan teos ei edes keskity lastensuojeluun, vaan byrokraattiset interventiot kuuluvat vasta loppunäytöksiin.

Teos alkaa Joonatanin ja isoäidin kohtaamisesta tämän asunnossa Töölössä. Mummi on jo saattohoidossa, ja sekoittaa lapsenlapsen pojakseen. Asunto on täynnä eksoottisia matkamuistoja, antiikkia, itämaisia mattoja – yltäkylläisen elämän surullisia jäänteitä. Vaikka suvulla riitti rahaa, isoäidin elämä oli lähes yhtä rankkaa kuin poikansa. Nuorena vaimona hän omistautui poliovammaisen lääkärimiehensä hoitoon, ja miehen sana oli perheen laki, vaikka tämä oli suurimman osan hereilläoloajastaan kännissä.

Isoisän vammasta huolimatta Tolan perheessä pidetään näyttäviä seurapiirijuhlia, joissa alkoholin rooli on keskeinen. Perheen pojat jäävät pitkälti kasvattamatta, sillä kaikki energia kuluu vaativan potilaan päivittäiseen huoltoon. Isoisä haaveilee paremmasta hoidosta Yhdysvalloissa, ja tilaa kalliita laitteita, jotka mahdollistaisivat lentomatkailun. Ennen kuolemaansa mies ehtii myös erota vaimostaan, rakastua Auroran sairaalan hoitajaan ja muuttaa tämän kanssa Kulosaareen.

Joonatanin perheessä Pohjois-Karjalassa juhliminen jatkuu ilman perintöastioita. Mikko-isä on perinyt vanhemmiltaan alkoholin suurkulutuksen, mutta ei hienostuneita tapoja. Toki hän ystävystyy Joensuun kulttuuripiirien kanssa, ja kaupunkiin muutettuaan onnistuu myös kännäämään hoitavan psykiatrinsa kanssa. Ero Mikon ja Joonatanin lapsuuden kokemuksissa on kuitenkin merkittävä: Joonatan ja sisarukset näkevät nälkää vanhempien juomisen vuoksi, kun taas Mikon perheessä ruoka tuli suoraan Stockan Herkusta, kotiapulaisen valmistamana.

Vaikka Joonatanin lapsuuden perheen arjen kuvaus on rankka, siihen liittyy myös oivalluksia, lämpöä ja yhteisöllisyyttä. Kirja ei jätä lukijaansa vellomaan toivottomuuteen, vaan tutkimaan perheen selviytymistä sen omilla ehdoilla. Itseäni teoksessa miellytti eniten sen runsas visuaalisuus (kuten Joonatanin runsaat havainnot läheistensä silmistä), karnevalistisuus ja aidosti lasten tasolle pääseminen.

Ennustan teokselle runsasta medianäkyvyyttä rankan teeman vuoksi ja myös siksi, että kirjailijan sisko on kuuluisa näyttelijä. Keskusteluilta jään odottamaan muutakin kuin ”rankkuuden” julkista puintia, sillä teoksella on selkeästi sanataiteellista antia myös kielellisesti, tyylillisesti ja lähihistorian kuvauksena.