Kun koko suku nöksähtää

Teos: Lasse Nousiainen: Itärajatapaus (Aula&co, 2019)

Vakavien ja painavien merkkiteosten väliin on hyvä lukea jotain humoristista, ja mikä parempi, jos huumori liittyy itäisiin ihmisiin. Lasse Nousiainen on minulle aiemmin tuntematon kirjailija, jonka Itärajatapauksen vedin eilen unta odotellessa yhdellä lukemalla. Kirjassa matkustetaan sukuloimaan Pohjois-Karjalaan, jossa sukulaisilla on tapana nöksähdellä toisilleen vähintään joka juhannus ja joulu.

Teoksen kertoja on Sami-koira, joka auton takapenkiltä tarkkailee ”isäänsä” Markoa ja ”äitiään” Hannaa. Lapsettoman pariskunnan elämässä koira on lapsen asemassa, eikä Markon veljen uskovaisuuteen taipuvainen perhe voi olla kommentoimatta suvun jatkamisen velvollisuuden täyttämistä. Pekka-veli on muuttanut takaisin lapsuudenkotiin, josta Anneli-äiti on siirtynyt viettämään eläkepäiviä Joensuuhun, kätevästi lähelle keskussairaalaa. Mervi-sisko elää yksin syrjäisessä mummonmökissään ja kärsii kroonisesta alakuloisuudesta.

Markon lapsuudenmuistot voisivat olla kenen tahansa 70-80-luvuilla kasvaneen välisuomalaisen pikkupaikkakunnan kasvatin muistoja herättäen kaikuja yhtenäiskulttuurista. Kaiho yhtenäiskulttuuriin on myös voimallista Itäradiossa, jonka toimittaja Simo-Matti on kutsunut Markon puhumaan kirjailijan urastaan. Marko on provinssin näkökulmasta semi-julkkis, vaikka hän edelleen laskee jokaista tykkäystä Facebookin kirjailijasivullaan. Kuitenkaan radiossa ei olla kiinnostuneita Markon teoksista, vaan pelkästään ”kuulumisesta” itäisille juurille. Häneltä odotetaan painavaa sanaa itäisen elämäntavan paremmuudesta, mitä hän ei kerro, ja näin haastattelu floppaa ainakin suvun näkökulmasta.

Teos kertoo yhdestä vittumaisesta suvusta ja sukulaisten välisistä jännitteistä aikana, jolloin leppoisa sukulointi ei enää kuulu edes pohjoiskarjalaisten repertuaariin. Perinnekulttuurista on jäljellä vain ruoka, mutta vasta paistettuja piirakoitakaan ei tarjoilla vieraille. Lanttukukon laitosta syntyy vain riitaa, koska vegaani miniä ei suostu syömään sitä sianrasvalla höystettynä. Onneksi pakasteesta löytyy aina piimälettuja, joita voi syöttää nirsoille kaupunkilaisille, ehkä myös vinkkinä, että he voisivat jo lähteä. Ruoan näkökulmasta Nousiainen rikkoo myyttejä karjalaisten loputtomasta vieraanvaraisuudesta ja ehtoisuudesta.

Nauroin monessa kohdassa arjen pienille havainnoille, ja myös helsinkiläisten piensieluisuudelle, mikä ilmenee hyväntahtoisena ylenkatseena suhteessa maalaisiin. Vaikka Marko on ollut juuriltaan poissa koko aikuisikänsä, hän edelleen kiikkuu kahden kulttuurin välillä, ja kokee nostalgiaa tiettyjä ilmiöitä kohtaan. Töölöläisvaimoa Hannaa kiinnostavat vain puolipaneelit ja käkikellot sisustuksellisessa mielessä, ja hän kokee tarvetta tehdä blogipäivityksiä kälynsä homssuisesta kodista.

Muistan eläneeni tuota vaihetta muutama vuosi sitten, jolloin olin koukussa Etuovi-sivuston Pohjois-Karjalan asuntoilmoituksiin. En vakavissani etsinyt asuntoa, vaan tutkin syrjäseutujen mummonmökkien ja homeisten rivarinpätkien estetiikkaa. Maaseudun konstailematon hirvenpääestetiikka kiinnostaa minua edelleen, mutta samalla koen oloni noloksi tirkistelijäksi. Pystyin hyvin samastumaan Hannaan, vaikka itse en ole helsinkiläinen vegaaniravintojan pitäjä, ja satun omaamaan maalaisia itäisiä juuria. (Aika moni itäinen sukulaiseni elää hulppeammin ja trendikkäämmin kuin minä, eikä kerää nurkkiinsa käkikelloja.)

Koen, että teos voisi olla mukavaa kesälukemista vaikka matkalla sinne itäisille juurille. Koiran näkökulma oli virkistävä, ja sekin varmasti lisää lukijakuntaa. Huumorikirjana teos ei onneksi liiku siellä täysin harmittomalla ”sydäntä lämmittävällä” osastolla, vaan henkilöhahmoissa on tarvittavaa särmää, ja pilkka osuu tasaisesti joka nilkkaan.

Vakavammalla tasolla teos kertonee tarinaa vahvasti jakaantuneesta kansasta, jossa toiselle puolelle elämä on pelkkää hifistelyä ja ”oikeanlaisten” tuotteiden kuluttamista, ja toiselle puolelle arjesta selviytymistä niissä totutuissa raameissa, joihin on sattunut syntymään. Pystytäänkö tätä railoa enää kuromaan umpeen, vai jatkuuko tämä teema loputtomiin, tai ainakin siihen saakka, kun Suvisalon kaltaisten paikkakuntien kunnantaloilta on viimeiset valot sammutettu?

Sukupolviromaanien problematiikkaa

oikea elämäTeos: Jarmo Ihalainen: Oikea elämä. (Atena, 2018)

Tämä arvio on looginen jatko edelliseen postaukseeni, ja vaikka sen voi lukea erillisenä, minä bloggarina jatkan pidemmän teeman käsittelyä. Eli kirjoitan romaaneista, joissa käsitellään keski-ikäisten henkilöiden kriisejä ja elämänmuutoksen tarvetta, osa 2.

Viime postauksessani siis valitin romaanista, jossa tavaraa oli liikaa ja teksti tuntui viimeistelemättömältä. Luin perään toisen romaanin, Oikean elämän, jossa asetelma ja ongelmakenttä oli lähes identtinen. Kolme henkilöä, vaikea lapsuus ja nuoruus, ihmissuhdevaikeuksia ja työelämän rakennemuutoksia. Ihalaisen romaani keskittyy Helsinkiin, vaikka hahmot ovat ennen aikuistumistaan asuneet jossain Etelä-Suomen radanvarren pikkupaikkakunnalla. Teos pysyy hyvin lestissään, eli se tuntuu loppuun saakka hiotulta. Rakenteellisesti ja muodollisesti se oli jopa malliesimerkki taloudellisesta kerronnasta. Ongelmat siis kahden lukemani kirjan välillä olivat täysin erisuuntaisia.

Päähenkilöt Juri, Lotta ja Antti ovat pysyneet ihmeen hyvin koossa yli nelikymppisiksi ottaen huomioon, kuinka rankoista perhetaustoista he tulevat. Juri on businesskonsultti, Lotta terveyskeskuslääkäri ja Antti maahanmuuttoasioista vastuussa oleva virkamies ministeriötasolla. Kaikille kolmelle keskiluokkaisen menestyksen pintakiilto on itseisarvo elämässä, mutta ei siksi, että se olisi kotoa opittua, vaan siksi, että he eivät ole sitä koskaan lapsena nähneet.

Pidin kirjassa 70-80-lukujen lapsuuden ja kouluelämän kuvauksesta, vaikka kovin omaperäistä näkökulmaa siihen ei tarjottu. Sen sijaan kolmikon nykyisyyden haasteiden käsittely oli pääasiallisesti apeaa ja ankeaa, ja masentunut ilmapiiri tarttuu jo kannesta. Hahmot eivät vaikuttaneet kovin kehityskelpoisilta eikä kykeneviltä edes ikäviin yllätyksiin. Varsinkin Lotta-lääkärin laihdutus- ja miehenmetsästysprojekti tuntui pelkästään aneemiselta. Vertaan tätä asetelmaa nyt äsken lukemaani Heinosen romaaniin Pala omaa taivasta: siinä elämäänsä kyllästynyt kotiavustaja kapinoi varastamalla rahaa syyntakeettomilta asiakkailtaan. Hahmossa oli jotain herkullisen tragikoomista. Tämän romaanin hahmoissa ei taas ole särmää, vaikka heille on tapahtunut kauheita asioita. Mielestäni tämä on psykologisesti jopa epäuskottavaa.

Yhteiskunnallista ja historiallista syvyyttä kirjassa on yleisemmässä ajan hengen kuvauksessa, ja varsinkin tässä surraan kadonneita duunarityöpaikkoja ja työelämän näköalattomuutta. Kirjailija on vahvasti pienen ihmisen puolella, ja osoittaa, kuinka helppoa vapailla markkinoilla on pudota kuormasta.

Olen mielestäni teoksen otollisinta kohderyhmää, eli minulle tämä on sukupolviteos. Olen elänyt aikaa, jolloin alakoulun pihalla saattoi saada reilusti turpaan, ja jolloin poikien suita pestiin saippualla. Teoksen alussa nyökkäilin hyväksyvästi vasemmistohenkiselle työläisnostalgialle, mutta tekstin imuun pääsin vasta epilogissa, joka oli upeaa sanataidetta.

Ymmärrän, että toisenlaisesta taustasta tulevalle lukijalle tämän teoksen tarjoama vähäeleisyys voi olla juuri oikea taso käsitellä keski-ikäistymisen kriisejä. Minulle, jo kauan sitten porvarillisesta junasta pudonneelle, teos ei tarjonnut tarpeeksi uusia sytykkeitä, tai ehkä olen vain lukenut liikaa keskiluokkaisista kaupunkilaisista, joilla on vaikeaa itsensä kanssa viimeisen päälle kalustetuissa huoneissa.

My big fat communist family

LinderborgÅsa Linderborg (s. 1968) on minulle ennalta tuntematon ruotsalaiskirjailija (ja toimittaja ja historian tutkija), jonka esikoisteoksen Minua ei omista kukaan (LIKE, 2008, suom. Leena Peltomaa) pelastin viime viikolla kierrätyshyllystä. Kirjaa kuvataan jo kannessa ”ruotsalaisen lapsuuskuvauksen klassikoksi” ja kansikuva viittaa syvään 70-lukuun. Kiinnostuin kirjasta siitäkin huolimatta, että se lupasi kertoa alkoholisti-isän kanssa kasvamisesta. Enemmän siinä tosin kiinnosti miehen yksinhuoltajuus aikana, jolloin miespuolisia yksinhuoltajia oli todella vähän.

Teos vie lukijansa Västeråsin teollisuuskaupunkiin, joka elää metallista. Åsan isä on metallikarkurimestari, jonka ammattiylpeys on valtava siitä huolimatta, että hän kokee olevansa tehtaan orja. Hänen kätensä ovat jo kolmikymppisinä kangistuneet lihakoukuiksi, ja hän pystyy rentoutumaan iltaisin vain alkoholin voimalla. Juominen pysyy aisoissa siihen saakka, kun keskiolutta saa ruokakaupoista. Kun oluen myynti kielletään, hän siirtyy kovempiin juomiin ja joutuu asioimaan Bolagetissa ruokatunneillaan.

Åsan äiti on isää koulutetumpi vasemmistoradikaali, joka lähtee toisen miehen matkaan tyttären ollessa viisivuotias. Eron alkuvaiheessa isä ja tytär jäävät kaksistaan, koska äiti ei halua riistää isältä lasta. Sekä isän että äidin suvut asuvat lähellä, ja tukiverkkoa riittää. Teoksen sivuhenkilöt ovatkin mahtavia, ja innostuin enemmän sukutarinasta kuin isän ja tyttären suhteen kuvauksesta. Iso, monikulttuurinen kommunistisuku veti minua puoleensa, ja varsinkin suvun kytkökset Neuvostoliittoon tuntuivat pikanteilta.

Tässä siis kaikki kirjan aikuiset ovat Säpon mustalla listalla, ja varsinkin äidin puolen sukulaisten on vaikeaa saada pysyvää työpaikkaa kontaktiensa vuoksi. Äidin suvun kommunismi on varsin kulturellia, kun taas isän suku edustaa perinteisempää, kotikutoista työväenkulttuuria. Materiaaliset arvot ovat isän suvussa keskeisiä, ja ihmisiä arvotetaan sen mukaan, kuinka hyvin he hoitavat talouttaan. Leffe-isä on tällä asteikolla toivoton tapaus, koska hän on juomisensa vuoksi aina veloissa.

Åsan elämässä tapahtuu käänne toisella kymmenellä, kun isän juominen ei enää ole boheemia eikä koomista. Jäin ihmettelemään sitä, kuinka vapaasti isä saa tarinassa jatkaa juopotteluaan – ainoa instanssi, jossa sosiaalitoimi puuttuu kaksikon elämään, on kohdassa, jossa isältä on kahdeksan kuukauden vuokrat maksamatta. Tosin varmasti noihin aikoihin niin Ruotsissa kuin Suomessa riittävän vanhemmuuden kriteerinä on ollut työssäkäynti, eikä huostaanottoja tehty kuin ääritapauksissa.

Linderborg kirjoittaa lapsuudestaan ilman itsesäälin häivääkään. Hän kirjoittaa päihdeongelmasta rehellisesti, tukeutumatta jälkiviisaaseen moralismiin. ”Kurjuuden kuvastoa” hän ei viljele, tässä isä on kova sisustamaan ja laittamaan kotia, vaikka asunnosta ei löydy puhtaita lakanoita. Tyttären hygieniasta huolehtivat lähinnä muut sukulaiset, ja hän käy viikottain tätinsä luona kylpemässä. Lähes kaikki muut lukemani kuvaukset (varsinkin suomalaiset) lapsuudesta alkoholistikodissa ovat olleet traagisia ja täynnä angstia, mutta tässä onnistutaan käsittelemään vaikeaa aihetta myös ilon kautta.

Luulen, että Suomi on ollut paljon konservatiivisempi maa 70-luvulla, ja alkoholin käyttöön on perinteisesti liittynyt kristillistä siveyspuhetta. Linderborgin kirjassa vanhemmat kapinoivat juuri kristillisyyttä vastaan, joten Åsan kiihkeä kommunistiäitikään ei pahemmin ota kantaa eksänsä juomiseen. Kukaan muu suvusta ei ole alkoholisti, eikä isän malli tartu tyttäreenkään.

Kirja on vahvasti yhteiskunnallinen, ja se kuvaa oivasti perinteisten työväenluokkaisten elinkeinojen katoamista. Omalla tavallaan se on myös tribuutti työväenkulttuurille: nakkikioskeille, kotiruoalle, kansansivistykselle, unelmille oikeudenmukaisuudesta. Yhtäkkiä 2000-luvulle tultaessa kaupunkikuvassa dominoivat kalliit lattebaarit, eikä isä-Leffe tiedä, mitä caffe latte on, vaikka heillä on italialaisia sukulaisia. Karvainen Guido-enokaan ei taida tarjota kahvia korkeasta lasista, mutta tuo auton kontissa muita erikoisherkkuja kuten kaktushedelmiä.

Pidin tästä kirjasta pidäkkeettömästi niin asiasisällön kuin taiteellisen toteutuksen suhteen. Kymmenessä vuodessa kirjassa esitetty yhteiskunnallinen kritiikki ei ole millään muotoa vanhentunut, ja uskon teoksen puhuttelevan varsinkin kaikkia, jotka ovat eläneet 1970-80-luvuilla. Toki kirjassa on paljon Ruotsi-spesifejä yksityiskohtia, jotka eivät välttämättä avaudu, ellei ole maassa asunut.

Nostalgiaretki Devoniin

Neiti Marple viimeinenAgatha Christien dekkarit kuuluivat vakilukemistooni 11-12-vuotiaana, enkä ole niiden maailmoihin palannut sen jälkeen kuin ehkä satunnaisen tv-katselun muodossa. Siksi oli hauska kokeilla, miltä Neiti Marplen viimeinen juttu (WSOY 1977, suom. Anna-Liisa Laine, engl. Sleeping Murder) tuntuu kolmekymmentä vuotta myöhemmin, kun mittarissa on kymmeniä ellei satoja dekkareita, joiden maailma on kyynistynyt ja raaistunut. Kysymykseni kuuluukin: voinko näin paatuneena lukijana palata tietynlaiseen viattomuuden aikaan, jota Christien dekkarit minulle edustavat?

Teos tuskin referaattia kaipaa; uskon, että kaikki kynnelle kykenevät ovat joko lukeneet teoksen tai nähneet sen tv:stä. Teoksessa eletään 1930-luvun loppua, aikaa, jolloin Elizabeth oli nuori prinsessa ja jolloin siirtomaapolitiikka alkoi tuntua tunkkaiselta ainakin tiedostavissa piireissä. Intia on tarinan alkupiste, jonne nuori Helen Halliday matkustaa mennäkseen naimisiin tuntemansa teefarmarin kanssa. Huikentelevainen Helen ei kuitenkaan vakuutu avio-onnesta, peruu kihlauksensa ja ehtii saada kaksi ihailijaa, toisen meno- ja toisen paluumatkalla valtamerilaivassa. Christie kuvaakin hienosti tuon ajan avioliittomarkkinoita ja nuorten naisten seikkailunhalua: aviomiehen metsästys kaukaisesta siirtomaasta on ollut 1900-luvun alkupuolella monien eteenpäinpyrkivien neitien harrastus.

Dillmouthin uneliaaseen merenrantakylään saapuu parikymmentä vuotta Helenin katoamisen jälkeen nuori rouva Gwenda Reed, kaukaa Uudesta Seelannista. Gwenda muistaa varhaisesta lapsuudestaan vain utuisia häivähdyksiä, mutta oudolla tavalla hän on osannut intuitiivisesti valita oikean kylän ja oikean talon tulevaksi asuinpaikakseen. Tuon ajan henkeen Gwendan mies Giles on lähettänyt vaimonsa valitsemaan uutta kotitaloa emämaasta, kun tällä itsellä on vielä liikeasioita hoidettavanaan siirtomaassa. Gwenda on elänyt pienenä Intiassa, lapsena hetken Englannissa ja vanhempiensa kuoltua tädin luona Uudessa Seelannissa. Tämän tyyppinen transnationaali liikkuvuus onkin tyypillistä tuon ajan brittiläisessä kirjallisuudessa. Gwendan meiningistä tulee mieleen myös klassikkokirja Frances Hodgson Burnettin Salainen puutarha, jossa orvoksi jäänyt tyttö palaa Intiasta pelottavaan perintötaloon.

Minusta teos on varsin hurmaava, enkä muistanut sen juonesta paljoa, joten lukukerta oli kuin ensimmäinen. Jännitys tiivistyy sopivasti loppua kohti, tosin tässäkin keskityin enemmän paikalliseen tunnelmaan kuin itse rikoksiin. Luulin, että Dillmouth olisi oikea paikkakunta Devonissa, mutta tänään viisastuin siitäkin, että se oli Christien keksimä fiktionaalinen paikka monelle Miss Marple-tarinalle. Dillmouth tuntuu poikkeuksellisen takapajuiselta ja konservatiiviselta tuppukylältä, jossa jokaisen talon asukkaisto muistetaan 50 vuoden säteellä. Alueella on jo tuossa vaiheessa alkeellista turismia, jota pyörittää lipevän opportunistinen J.J. Allflick kansaa ärsyttävine narsissinkeltaisine busseineen. Dillmouthiin ei toivottaisi kuin vakavamielisiä Miss Marplen kaltaisia vieraita asumaan hiljaisissa pensionaateissa.

Parasta kirjassa oli lapsuuden muistojen aktivoitumisen kuvaaminen, jolloin Gwenda ymmärrettävistä syistä pelkää menettävänsä järkensä. Christie on taidokas kuvaamaan varhaislapsuuden kokemusten vaikutusta aikuisiässä, erityisesti sitä ihmettä, kun ihminen yhtäkkiä muistaa alas painettuja asioita pilkuntarkasti.

Voin tämän positiivisen paluukokemuksen jälkeen harkita ainakin kaikkien aikojen Christie-suosikkini, Idän pikajunan arvoituksen, hankkimista käsiini. Jostain syystä lapsena pidin juuri enemmän Poirot’sta kuin Marplesta etsivähahmona.

Olen matkaillut Britanniassa melko laajalti, mutta Devon ja Cornwall ovat minulle tuntemattomia seutuja. Devonin kreivikunnan nykymeininkiä on tullut äskettäin seurattua erittäin oudon tositeeveesarjan kautta. Yle Areenalla pyörii brittisarja Seksitautien klinikalla, joista osa on filmattu Exeterin kaupungissa ja sen lähiseuduilla Devonissa. Devonin maaseudun sukupuolitautihaasteet tulivat sarjan kautta esille varsin kattavalla tavalla. Paikalliset sairaanhoitajat tekevät mm. yllätyshyökkäyksiä nuorten viljelijöiden bileisiin, joissa vaimonetsintämeininki tuntui railakkaammalta kuin Maajussille morsian-sarjassa. Toisaalta nuorten viljelijämiesten ujous ja tietämättömyys taudeista tuntui aidolta, ja erilaisten nuorten maailmat sielläkin saattavat olla valovuosien päässä toisistaan. Tv-sarjaa suosittelen vain ronskin huumorintajun omaaville – se on sen verran tiukkaa tavaraa, etten usko sille tulevan suomalaista vastinetta lähiaikoina. Miss Marplen ystävät eivät ehkä tuon sarjan lähikuvista nauti.

 

Kohti talvea, loisteliaasti

Winter BookTove Janssonin Talvikirja avautuu englanniksi erilaisena mielenmaisemana kuin muu lukemani Janssonin tuotanto. Ymmärtääkseni kokoelma on postuumi kooste Janssonin muualla julkaistuista tarinoista, ja jatkoa suositulle Kesäkirjalle. A Winter Book (Sort of Books, 2006) on nimekkäiden kirjailijoiden (mm. Ali Smith, Philip Pullman) esittelemä ja kolmen kääntäjän (Silvester Mazzarella, David McDuff ja Kingsley Hart) yhteistyönä aikaansaama menestyskirja – olen ymmärtänyt, että sekä Kesä- että Talvikirja ovat saaneet paljon faneja englanninkielisessä maailmassa. Ehdin tällä postauksella mukaan juhlimaan  Toven satavuotissynttäreitä hieman jälkijunassa, mutta sitäkin loisteliaammin.

Teos koostuu pitkälti aikuisille suunnatuista lapsuudenmuistoista 1920-luvun Helsingistä ja Pellingin saaristosta. Boheemit vanhemmat uurastavat taideteosten äärellä usein aamuyöhön, ja jollei isä veistä, hän järjestää railakkaita juhlia kollegoilleen. Viinapullojen määrä ei ahdista pientä Tovea, vaan hän nauttii juhlapöytien improvisoiduista kattauksista ja huolettomasta tyylistä. Kansalaissodan varjot ovat vielä läsnä arjessa – esimerkiksi Toven isoäiti on menettänyt ompelutarvikeliikkeensä, mutta saanut pelastettua Allers-lehtensä ja osan nappilaatikoistaan punaisten hyökkäykseltä. Perheen luona käy mitä omituisempia vieraita, ulkomaisia tiedemiehiä ja rasittavia vanhojapiikoja, jotka ovat vanhempien työnteon esteinä.

Erikoisin tarina kokoelmassa kertoo aikuisesta Tovesta ja oravasta Harun saaren yksinäisyydessä marraskuussa ja epätoivoisesta yrityksestä lähteä mantereelle hankkimaan lisää Madeiraa. Orava ja Tove tuntuvat leikkivän kuurupiiloa keskenään, ja maagis-realistisesti orava päätyy myös seilaamaan kaarnalaivalla hyisen yön pimeydessä. Tove päätyy jakamaan talven polttopuutkin itsensä ja oravan kesken, tarjoten oravalle suurempaa pinoa. Samalla hän piileskelee ei-toivotuilta retkeilijöitä, mutta ikävän vallatessa mielen hän kiipeää saarensa korkeammalle kukkulalle kuuntelemaan ihmisääniä transistorista. Erakkous on taitolaji, ja vaikka Tove on nähtävästi yrittänyt koulia itsestään pesunkestävää saaren ympärivuoden asukkia, hänen inhimillinen kaipuunsa takaisin ihmisten ilmoille on käsinkosketeltavaa. Ainoa asia joka rytmittää yksinäisiä työpäiviä saaren vakaassa harmaudessa on Madeira, jota hän annostelee välillä kurinalaisesti, välillä liberaalimmin. Tämä ei ole kertomus juoppoudesta, mutta alkoholista viisaiden juomana.

Hassuin osio koostuu Toven saamista viesteistä tuntemattomilta lukijoilta ja yrittäjiltä, jotka yrittävät saada osinkonsa globaalista Muumi-brändistä. Jossain päin maailmaa yritetään jopa tuottaa pikku Myy-pikkuhousunsuojia. Lakritsitehdas haluaisi mustia muumeja mainoksiinsa ja marmeladitehdas haluaisi Toven kirjoittavan uuden kertomuksen jossa pääroolissa olisi heidän marmeladinsa. Samalla eri lahkoihin kuuluvat uskovaiset pommittavat häntä hänen syntiensä anteeksisaamiseksi, ja joku jopa kehtaa syyttää häntä kirjailijakollega Karin Boyen itsemurhasta. Raadollisella tavalla Jansson osoittaa, kuinka brändääminen tunkeutui myös hänen yksityiselämäänsä. Toisaalta kuuluisuus johti mieluisiinkin kirjeenvaihtoihin lukijoiden kanssa, mistä on tässä todisteena kirjeet tokiolaiselta teinitytöltä, Tamiko Atsumilta.

Englanniksi luettuna Janssonin universaali sanoma tuntuu vahvemmalta kuin ruotsiksi tai suomeksi. Suomalaisten omituisuudet eivät tässä tunnu liian eksotisoiduilta, eihän tarinoita ole alun perin kirjoitettukaan ensisijaisesti ulkomaalaisille lukijoille. Ylemmän keskiluokan suomenruotsalaiset helsinkiläiset tuntuvat tapoineen kuin minkä tahansa eurooppalaisen metropolin boheemeilta. Janssonien kyökkipiikakin lukee Platonia ja käy iltaisin riiustelemassa vasemmistoradikaalien rakastajiensa kanssa lähipuistoissa.

Luontoon ja mökkielämään liittyvät muistot ovat melkein ajattomia – saarella olennaista on selvitä minimaalisilla varusteilla ja pärjätä yksinkertaisin eväin. Tarinat kutsuvat lukijaansa mediapaastoon, kivien keräämiseen ja eväsleivistä nauttimiseen. Osassa talvitarinoista onkin kesä, ja ikuisen lapsen loputonta vapautta rajoittavat vain ylihuolehtivaiset vanhemmat, jotka eivät anna reippaan kaksitoistavuotiaan yöpyä yksin lähisaaressa. Jotkut saattavat marista siitä, että tarinoissa keskitytään yksinomaan maagiseen, kauniiseen ja hyvään. Voisi kysyä, oliko Janssoneilla aina yhtä harmonista ja kivaa keskenään?

Suomalaisen lapsuuden köyhyydestä ja kurjuudesta on kyllä tarpeeksi todisteaineistoa muuallakin. Jansson hurmaa aikuistenkin kirjailijana keveydellään, lempeydellään ja aistillisuudellaan. Näitä tarinoita kannattaa lukea hitaasti rantakallioilla paljain varpain tai paksut villasukat huopatöppösissä.

St. Michel

016Juhannusaatonaattona piti päästä piipahtamaan Mikkelissä, sillä pyhinä en olisi päässyt sen taidemuseoon katsomaan kuvitustriennaalia. Koolla oli 39 eri-ikäisen ja taustaisen kuvittajan töitä, osa heistä maailmanmainetta niittäneitä. Näyttely oli monipuolinen, humoristinen, futuristinen ja joka suhteessa sydäntä sekä älyä lämmittävä. Taiteilijoista tiesin etukäteen tasan kaksi, Tiina Pystysen ja Ville Tietäväisen, mutta nyt suomalaisen nykykuvituksen ja graafisen suunnittelun tietämykseni kasvoi kertaheitolla. Pidin enemmän perinteisiä tekniikkoja hyväksikäyttävistä töistä kuin tietokoneella tehdyistä, ja jostain syystä mieleeni jäi erityisesti kuvituskilpailun toisen sijan voittaneen Anna Emilia Laitisen (s. 1983) lastenkirjakuvitukset. Laitisen maantieteelliset intressit alkoivat kiinnostaa erityisesti: hän on etsinyt kuvilleen inspiraatiota Islannin maaseudulta ja julkaissut iki-ihanan lastenkirjan Italiassa. Laitisen tuotantoon voi tutustua hänen kotisivuillaan: http://www.annaemilia.com/index.html.

009Näyttelyn kansainvälinen tähti on brittiläinen Chris Haughton, joka tunnetaan mm. värikkäistä lastenkirjoistaan ja reilun kaupan aktivismista. Mainostetut näyttämötaiteelliset lastenkirjat eivät ehkä olleet minulle niin silmiä avaavia kuin väitettiin, mutta pidin paljon hänen yhteiskunnallisista animaatioistaan (esim. paperittomien siirtolaisten apuprojektin kampanjavideosta) ja Node-mattoprojektista, jossa vierailtiin Nepalin reilun kaupan mattotehtaalla. Itsesuunniteltu pikselimatto on mm. loistava lahjaidea, mutta ottaisin sellaisen mielelläni ihan itsellenikin. Tästä nousi taas syy piiskata itseään bloggaamista vakavampaan kirjoittamiseen; noita mattoja kun ei työttömyyskorvauksella tai matalapalkoilla tilailla.

Taidemuseon tuleva antikin kiinnostaa: loppuvuodesta on esillä Samuli Heimosen (s. 1976)  ja Kalle Hammin (s. 1969) töitä. Heimonen on mökkipaikkakunnallamme Kangasniemellä vaikuttava paljon palkittu, suurten pintojen unenomainen maalari, kun taas Hammin tuotannossa kiinnostaa muukalaisuuden teema. Museossa oli myös ihana lastennurkka ja kohtuukiinnostava kauppa. Viihdyin siellä paremmin kuin esim. Tampereen taidemuseossa, jonne eksyn ehkä vain kerran viidessä vuodessa.

Olen asunut Mikkelissä 70-luvulla 2-5-vuotiaana kahdessa lähiössä, Emolassa ja Rokkalassa. Muistikuvani kaupungista ovat hajanaisia: parhaiten muistan torin ja sen kuuluisat Viipurin rinkelit, kaupunginkirjaston ja idyllisen puutalon kaupungin keskustassa, jossa olin päivähoidossa. Toisen kotimme, Rokkalan tornitalon, ohi ajoimme tällä reissulla: sieltä muistan erityisesti sähkölakon eli sen öljykriisin aikaisen säännöstelyjakson, jolloin usein vietettiin iltoja pelkässä kynttilänvalossa. Poltin tietysti hiukseni. Muistan myös steariinikuvat, joita opin tekemään sanomalehtileikkeistä steariinia niiden päälle valuttamalla. Erityisen kivoja luomuksia tuli sarjakuvista. Hissin oltua lakossa myös lukutaitoni kasvoi eksponentiaalisesti, sillä muistan opetelleeni ulkoa koko kerrostalon asukkaiden nimet ovikylttejä tavaamalla. Rokkalan lähiössä sain liikkua kaikki illat ilman valvontaa, ja opin tuntemaan erityisesti lähikauppojen kassat, joista yhtä pelkäsin niin paljon, että siirsin minimaaliset ostokseni (yleensä äidin kysymän maitopurkin) läheisestä Osuuskaupasta kaukaisempaan E-markettiin.

Mikkeliin paluu ei herätä minussa villiä muistojen tulvaa, sillä emme palanneet sinne perheenä välivuosina kuin aniharvoin. Siitä seuraavaan asuinpaikkaan, Keski-Suomen Suolahteen taas liittyy sellainen muistojen virta, että niistä romaanin julkaisu tuntuu pakottavalta tarpeelta. Verrattuna moniin vastaavan kokoisiin pienempiin kaupunkeihin Mikkeli kuitenkin vaikuttaa hyvin hoidetulta, kultturellilta ja elävältä- nimenomaan urbaanilta ympäristöltä, jonka kaduilla ei näe traktoreita kuten joissain sitä isommissakin mestoissa. Historiallisuus on läsnä keskustan kaduilla, kaupunkikuvaa ei ole 1970-luvulla pilattu armottomalla tuhoamisvimmalla. Suurempaa angstia olen kokenut mm. Porissa ja Joensuussa; Mikkeli on vähintään yhtä charmantti kuin Hämeenlinna, vaikka siellä ei olekaan keskiaikaista linnaa.

Mikkelin seudun turismi näyttää kukoistavan tänä päivänä. Erityisen kiinnostavia kohteita olisivat sen lähistön kartanot romanttisine majoituksineen ja lähiruokahankkeineen. Keskustan kahvila- ja baaritilanne vaikutti myös lupaavalta; valitettavasti hyisen kylmänä kesäpäivänä terassielämä ei houkutellut. Etelä-Savon kartano- ja sukututkimusreissulle tarvitsisin hyvin kärsivällisen ja joustavan autokuskin, joka jaksaisi kuunnella 1700-1800-luvuille ulottuvia spekulaatioitani ja paksumman lompakon kuin normaalille ulkomaanmatkalleni, sillä suurin osa alueen ihanuuksista on suunniteltu keski-ikäisille ja sitä vanhemmille, ylemmän keskiluokan kulutustottumukset omaavalle hedonistiselle turistille.