Who the fuck is Alice?

sano_etta_oletNuori teiniäiti kadottaa yksivuotiaan vauvansa kesälomalla Itämeren rannalla. Vaunut ovat kaatuneet ja kaikki uskovat lapsen hukkuneen mereen. Vauvalle pystytetään muistokivi luonnonmetsään katoamispaikan lähelle. Äiti joutuu tapahtuman jälkeen suljetulle osastolle, ja menettää yhteyden lapsen isään. Muutama vuosi myöhemmin hän on jo Tukholmassa opiskelemassa psykoterapiaa, ja hänestä tulee rikas ja menestynyt kallonkutistaja. Päällisin puolin kaikki on mennyt Stellan elämässä putkeen raskaasta nuoruuden kriisistä huolimatta. Hänellä on kiltti aviomies, fiksu poika ja unelmien omakotitalo Brommassa. Kuitenkin toivo tyttären löytymisestä nostaa välillä päätään, ja ajaa mahdottomiin tunnetiloihin.

Elisabeth Norebäckin trilleri Sano että olet minun (LIKE 2018, suom. Ida Takala ja Sirje Niitepöld) on hurjan intensiivinen teos, jossa terapeutti on isomman avun tarpeessa kuin autettavat. Hän saa potilaakseen nuoren naisen, Isabellen, joka muistuttaa liikaa kadonnutta vauvaa. Terapiakohtaamiset kahden kesken ja ryhmässä ovat omituisia, sillä Stellalla on vaikeuksia kontrolloida tunteitaan. Isabelle taas työstää omituista äitisuhdettaan ja isänsä kuolemaa.

Kirjassa liikutaan paremmin toimeentulevien piireissä Tukholmassa, ja verkkaisen maalaisessa Borlängessä (Taalainmaalla), jossa Isabelle on kasvanut aikuiseksi. Stellaa ja Isabelleä yhdistää matalampi luokkatausta, eli he eivät kumpikaan koe täysin kuuluvansa Tukholman eliitin kultapossukerhoon. Isabelle opiskelee diplomi-insinööriksi, ja toisin kuin kurssikaverinsa, ei lomaile kesäisin suvun huviloilla Välimerellä, vaan käy töissä Lidlin kassalla. Opinnoissaan hän on tylsä vastuunkantaja, joka henkisen kriisin syvetessä huomaa viettävänsä aikaa entistä enemmän pelkästään somessa. Terapiakäynnit ovat hänelle elintärkeitä, mutta hänen Borlängen-äitinsä tekee kaikkensa torpedoidakseen tuon ”turhan” harrastuksen.

Pidin kirjasta paljon, ja se antoi minulle uutta ajateltavaa siitä huolimatta, että se oli kovin melodramaattinen. Koin, että puolellakin juonen kieputuksella olisi voinut saada aikaan kelvon kauhukertomuksen. Tosin teos pysyy hyvin kasassa siksi, ettei siinä ole liikaa sivuhenkilöitä. Minua teos tuli lähelle siksi, että olen itsekin ollut nuori äiti 90-luvulla ja varmasti kokenut joitain kirjassa käsiteltyjä pelkoja. Varsinkin 90-luvulle sijoittuvat takaumat olivat taidokkaasti kirjoitettuja.

Lapsen katoamiseen/kuolemaan liittyviä trillereitä on tullut viime aikoina varsinkin Britanniasta, ja täytyy sanoa, että pidin tästä enemmän kuin vaikka Clare Mackintoshin teoksesta Annoin sinun mennä tai J.K. Tremaynen teoksesta Jääkaksoset. Toki voidaan odottaa, että tämäntyyppinen kirjallisuus kiinnostaa ensisijaisesti ylisuojeluun taipuvaisia äiti-ihmisiä. Parasta kirjassa oli mielen häiriöiden piinallisen tarkka kuvaus.

Jollain ironisella tavalla tämä teos on Solsidan-sarjan täydellinen kääntöpuoli – Norebäck keittää samantyyppisistä aineksista kunnon synkän tragedian, joka järkyttää ja myrkyttää kaikkien soppaan sekaantuneiden mielet. Tämän lukemisen jälkeen tosin voisin kävellä suoraan leffateatteriin vihdoin katsomaan tuota paljon mainostettua ilopillerileffaa. Balanssi on tärkeää kaikessa, myös tarinoiden markkinoilla.

HELMET-haasteessa sijoitan teoksen kohtaan 32: ”Kirjassa käydään koulua/opiskellaan.”

Täytettyjen eläinten talossa

imageJussi Lehtomäki on dokumenttifilmin ohjaaja ja tuottaja, jonka esikoisromaani Kerrostalosusi (Myllylahti, 2016) ammentaa teemansa maagisen realismin, satujen ja legendojen maailmoista. Siinä etsitään kadonnutta kuusivuotiasta Ida-tyttöstä, siinä on erittäin pelottava kerrostalon ullakko, ja ainakin kahdella henkilöhahmoilla on taksidermiaan liittyvä pakkomielle. Kalevalan hahmotkin muuttavat luontevasti tämän päivän kaupunkikulttuuriin.

Idan vanhemmat, Aaro ja Verna, vaikuttavat alussa hyvin tavallisilta, jopa tylsiltä perheellisiltä hahmoilta, jotka haluavat antaa itsestään onnellisen perheen vaikutelman. Aaro on ammatiltaan eläinlääkäri ja Verna keskittää energiansa kotiäitiyteen. Perheessä suunnitellaan jokaista kerhoreissua pitkämielisen puuduttavasti. Vanhempien rakkaus lapsiaan kohtaan tuntuu ylisuojelevan takertuvalta. Aarolla ja Vernalla on hyvin vähän historiaa, he saapuvat pihapiiriin kuin tyhjästä selvästi aikeenaan aloittaa elämä puhtaalta pöydältä.

Lapsen näkökulma on teoksessa vahvempi kuin aikuisten. Idan uuteen ympäristöön liittyvä uteliaisuus on käsinkosketeltavaa, ja kauhu keriytyy hänen öisten seikkailujensa ympärille. Tytön katoamisen selvittelyä kuvataan monisyisesti, ja naapuruston suhtautumista uuden perheen tragediaan kartoitetaan huolella. Syyllisyyden ja mielen hajoamisen teemat ovat vahvasti esillä. Mikään apu ei tunnu tarpeeksi kattavalta sureville vanhemmille, ja varsinkaan kirkon kriisityöntekijän marjamehut eivät lämmitä.

Juonesta en tee enempää paljastuksia, totean vaan, että kerronnallisesti teos piti mahtavasti koukussaan. Lukija sai tehdä oivalluksia ja assosiaatiota läpi tekstin, eikä mitään tasoa selitetty puhki. Elokuvallinen kerronta oli ymmärrettävästi vahvaa ja leikkaukset erikoisia.

Kiinnostavaa oli, että pidin kirjasta, vaikka en pystynyt samastumaan yhteenkään henkilöhahmoon. Äidin tuska lapsensa katoamisesta oli riipivää, mutta hän ei äidin roolissaan ollut kovinkaan kiinnostava. Aaro-isän omituisuudet alkoivat paljastua vasta teoksen loppua kohti. Romaani kasvoi unettavasta tavanomaisuudesta kohti eksentristä friikkiyttä. Aika-akselikin oli unenomaisen petollinen, ja epäluotettavan kertojan käyttö kekseliästä.

 

Lapsellisesti lapsettomuudesta

Pydä_luoksen_fat_6737Espanjalainen Albert Espinosa (s.1973) on elokuvan ja draaman moniottelija, joka on julkaissut neljä romaania – kaksi näistä on suomennettu Bazarin toimesta. Pyydä luokse sun (Bazar, 2014) nousi kirjaston uutuuspöydän merestä freesillä kansikuvallaan, johon tartuin ilman mitään ennakkotietoa tekijästään. Tällaiset kohtaamiset ovatkin parhaita: tekstiin ryhtyy silloin puhtaalta pöydältä ja sillä on enemmän yllätettävää. Valitettavasti kaltaiselleni kirja-addiktille sokkotreffit ovat todella harvinaisia.

Teoksessa on nelikymppinen mieskertoja Dani, jonka pitkäaikainen tyttöystävä on jättänyt tämän. Miehellä on erikoinen ammatti: hän on kadonneiden lasten ja nuorten etsijä, siis jonkinlainen yksityisetsivä, jonka epätoivoiset vanhemmat palkkaavat, kun yhteistyö poliisin kanssa ei tuota hedelmää. Miehen maine on jo kiirinyt ulkomaille, ja erokriisin keskellä hän saakin tutkintapyynnön Italian Caprin saarelta.

Capri on miehelle tuttu nuoruudesta, sillä hänkin on kadonnut 13-vuotiaana isoveljeltään, joka oli silloin pojan ainoa huoltaja. Danin lapsuus ja  nuoruus on ollut täynnä surua ja sairautta; tämän lisäksi mies on lyhytkasvuinen kuten olivat hänen edesmenneet vanhempansakin. Aikuisiässä hän on selättänyt lyhytkasvuisuuteen liittyvän identiteettikriisin, mutta muistot koulukiusaamisesta ja ympäristön satuttavista sanoista silti elävät. Fyysinen poikkeavuus vaikuttaa myös miehen perheen perustamishaaveisiin – hän on tehnyt tyttöystävälleen selväksi, ettei haluaisi kasvattaa kääpiölasta.

Tiiviin miniromaanin juoni on ilahduttavan outo – tässä eletään samaan aikaan monella tasolla ja käydään läpi elämän merkittäviä kohtaamisia, jotka ovat olleet käänteentekeviä. Danille merkittävät toiset ovat yhdeksänkymppinen yksinäinen Martin-herra, jonka hän kohtaa lapsena sairaalassa ja joka lahjoittaa tälle kuolinvuoteellaan kuvakokoelman elämänsä tärkeimmistä majakoista, ja George-herra, joka ottaa karkurin hoiviinsa Caprin saarella opettaen tälle tärkeitä asioita elokuvista ja älyllisestä keskustelusta. Matkustaessaan takaisin käänteentekevälle saarelle Dani ei pelkästään ratkaise kaappaustapausta, vaan pääsee lähemmäksi omaa kriisiään ja sen aikaista totuuttaan.

Luin teoksen hotkaisemalla ja suhtauduin siihen aluksi epäilevästi. En ollut vaikuttunut Espinosan kielestä, jota pidin liian simppelinä ja Paulo Coelho-tyylisenä. Erityisen paljon kirjassa ärsytti runsas kolmen pisteen käyttö, joka antoi tekstistä teini-ikäisen vaikutelman. Yllättävää kyllä, teos silti jäi voimallisesti mieleeni muhimaan ja olen naureskellut sen hassuille yksityiskohdille jo monta päivää – eli teos tekikin salakavalan vaikutuksen viiveellä. Sielullinen sukulaisuus Coelhon kanssa näkyy lähinnä kerrontatekniikassa – muuten teos on aivan omanlaisensa, arvoituksellinen ja monitasoinen. Luulen sen puhuttelevan mitä erilaisempia yleisöjä – sairauden, lapsettomuuden, yksinäisyyden, traumaattisten nuoruusmuistojen ja muiden ikävien peikkojen kanssa eläviä lukijoita.

Itselleni teoksen vahvin anti liittyi pohdintaan lapsen saamisesta ja lapsettomuudesta. Danin kipuilu tuntui hämmentävän rehelliseltä ja aidolta, mutta Espinosa onnistui käsittelemään aihetta epäsentimentaalisesti ja sormea osoittamatta. Teoksen musikaalinen puoli yllätti myös jo sen nimen tasolla, ja opin myös kolumbialaisesta vallenato-musiikista, josta en ole koskaan aiemmin kuullut. Pohtien Espanjan tämän hetken talouskriisiä ja maan henkistä tilaa, tuntuu sydäntä lämmittävältä, että maasta tulee tämän tyyppistä toivoa ja taisteluhenkeä nostattavaa ”hyvän mielen kirjallisuutta”. Yleensä sivuutan genren varsinkin, jos kustantaja mainostaa teosta sellaisena, mutta Espinosan suhteen olin onneksi ennakkoluuloton. Miehen omaelämäkerrallinen, syövästä toipumisesta kertova Keltainen maailma (Bazar, 2014) lähtee luultavasti luentaan piakkoin myös.