Setämiesten röntgenkatseen alla

pehmolelutyttöEmilia on ysiluokkalainen perhetyttö, koulussa menestyvä perfektionisti, joka tykkää luonnonmukaisista tyyleistä. Emilian vanhemmat edustavat hillittyä ylempää keskiluokkaa: kotia sisustetaan Vepsäläisen kalustein ja kesäisin käydään taideostoksilla Mäntyhärjun Taidekeskus Salmelassa. Emilian äiti on vielä viriili ja menevä mimmi, mutta isä on antanut periksi keski-ikäistymiselleen. Kodin ilmapiiri on väljähtynyt, eivätkä vanhemmat jaksa kiinnostua tarkemmin teiniensä tekemisistä.

Tällaisesta asetelmasta starttaa Jukka Behmin nuortenromaani Pehmolelutyttö (WSOY, 2018). Romaani voitti Tuhat ja yksi tarinaa- kirjoituskilpailun, ja on sen vuoksi saanut hyvin huomiota medioissa ja blogeissa. Sain teoksesta ennakkovaikutelman, että edessä olisi jotain poikkeuksellisen rankkaa luettavaa. Teos siis kertoo nuoresta tytöstä, joka lipsahtaa somen kautta seksityön maailmaan. Tässä kuvataan markkinoita, joilla ilmeisen varakkaat setämiehet etsivät alaikäistä seuraa.

Setämiesten katse porautuu Emiliaan vähän kaikkialla, hän on havainnut sen jo ennen ensimmäistä keikkaansa. Myös lähipiirissä on perheenisiä, jotka mielellään pelaavat pikku peliä nuoren ja nätin lapsenvahdin kanssa. Ensi kontaktin uusiin bisneksiin Emilia saa somesta, kun muotikuvaajaksi tekeytyvä Tony tarjoaa tälle ilmaisia malliportfolion kuvia asunnossaan Itä-Helsingissä. Pian Emilian iltoja täyttävät rahakkaat reissut pääkaupunkiin miesten luo, joista osalle riittää pelkkä illallisseura. Emilia yleensä ehtii kotiin illan viimeisellä lähijunalla, eivätkä vanhemmat osaa epäillä mitään poikkeavaa tyttärensä käytöksestä.

Emilia uskoutuu puuhistaan pehmolelujen armeijalle, varsinkin Haukku-koiralle, joka on isän tuliainen Harrodsin lelukaupasta Heathrow’n lentoasemalta. Välillä Emilia ja isoveli Santtu taantuvat varhaislapsuuden leikkien tasolle, kutsuen toisiaan pehmolelujen enoksi ja tädiksi. Kommunikaatio pehmolelujen välityksellä onkin heille luontevampaa kuin muuten kasvotusten. Tämä oli mielestäni teoksen uskottavin ja koskettavin ulottuvuus: Behm osoittaa taitavasti sen teini-iän häilyvän maailman, jossa liikutaan viattomista leikeistä kohti seksuaalisia kokeiluja ja irtiottoja.

On ehkä tarinan kannalta hyvä, että tähän on valittu hyvin toimeentuleva, ”tavallisella” tavalla oireileva perhe, jossa ongelmana on ”vain” se, että perheenjäsenet elävät omaa elämäänsä laitteillaan, eristäytyneinä omakotitalonsa tilavissa huoneissa. Teoksessa on asetelma, johon moni nuori voi samastua. Uskon myös, että se taso, jolla tässä kuvataan alaikäisten toimintaa deittisivustoilla, on riittävä, jos ajattelee lukijakunnaksi juuri yläkouluikäisiä. Tarina on koherentti, ja kuvaa myös paljon Emilian tavallista arkea seksibisnesten ulkopuolella.

Romaanitaiteen näkökulmasta jäin odottamaan jotain ”twistiä”, joka olisi tehnyt tarinasta paremmin muistettavan. Minulle jäi varsinkin teoksen aikuisista nuiva ja haalistunut kuva, eli olisin kaivannut kiinnostavampia sivuhenkilöitä. Koin, että teoksessa edettiin niin vahvasti ilmiö edellä, ettei teoksen juoni ehtinyt kehittyä kummoiseksi. Toisaalta uskon, että nuoret lukevat mielellään tämän tyyppisiä teoksia, jotka saattavat herättää enemmän kysymyksiä ja keskustelua kuin ihmetystä taiteellisista kommervenkeistä. Ja erityisen positiivista Pehmolelutytössä oli teoksen jättämä tila eettisille pohdinnoille ilman moralismin jälkimakua. Eli koin, että teos jättää paljon tilaa nuorten omille tulkinnoille esimerkiksi seksiin liittyvistä suojaikärajoista.

Pehmolelutyttö kiinnostanee myös teinien vanhempia ja kasvatusalan ammattilaisia, koska siinä käsitellään ilmiötä, josta ilmeisestikään kaikki aikuiset eivät ole kartalla. Lastensuojelu siinä mainittiin vain sivulauseessa, mutta silti teoksessa oli lastensuojelullinen ulottuvuus. Olisi myös kiinnostavaa pohtia alaikäisten tyttöjen asemaa historiallisesti, olihan vielä 100 vuotta sitten todennäköistä, että itseään myynyt teinityttö joutui pakkohoitoon Seilin saarelle. Ja vielä 60-70-luvuillakin seksuaalisesti seikkailunhaluisia tyttölapsia lähetettiin koulukoteihin rauhoittumaan. Mikä sitten on tämän päivän yhteiskunnan tuki tämäntyyppisessä tilanteessa? Ja riippuuko se nuoren sosioekonomisesta asemasta?

Mainokset

Dekkarissa mantereet sekaisin

IMG_1841Sain ystävältä lahjaksi Peter Robinsonin dekkarin – kirjailijan, joka kuuluu hänen suosikkeihinsa. Itse en ole kirjailijasta kuullutkaan, koska en lue paljon dekkareita englanniksi (älkää kysykö, miksi), enkä englantia puhuvissa maissa asuessani lukenut lainkaan dekkareita. Dekkarit olivat ulkona elämästäni 15-35 vuoden aikahaarukassa lähes kokonaan, joten dekkarisivistyksessäni on monia kurottavia aukkoja.

Teos Wednesday’s Child (Harper, 1992) on aitoa ysärinostalgiaa, jonka kannen perusteella oletin sijoittuvan Yhdysvaltoihin. Teksti aiheutti alkumetreillä suurta hämäännystä, sillä runsaista brittinimistä huolimatta kieli ja ilmaisu tuntuivat läpeensä amerikkalaiselta. Pian kuitenkin selvisi, että teoksen keskeinen tapahtumapaikka on Eastvalen lähiö jossain Yorkshiren nummilla, ilmeisen lähellä Bradfordia ja Leedsiä. Pohjoisen identiteetti on kirjan poliiseille merkittävä, eivätkä he voi matkustaa etelään ilman närästyslääkkeitä, koska etelän fish and chips-annokset ovat liian vähärasvaisia.

Teoksen avainhenkilö, Alan Banks, on joviaali tiimipelaaja ja peruskyttä, jolla ei ainakaan tässä teoksessa ole keskeistä elämänkriisiä käynnissä. Juoni keskittyy lähes kokonaan kahteen rikokseen, joista toinen on pedofiliaepäilys. 7-vuotias Gemma haetaan kotoa kahden sosiaalityöntekijäksi naamioituneen henkilön toimesta, ja koska Gemman äiti on hieman yksinkertainen ja potee syyllisyyttä tyttärensä huonosta hoidosta, hän suostuu ”tarkastukseen”, joka kestäisi muutaman päivän – lapsi palaisi tuntemattomasta paikasta, jos asiat olisivat kunnossa.

En paljasta juonesta enempää, mutta jäin miettimään teoksen yhteiskunnallista ulottuvuutta. Gemman äiti Brenda on lukutaidoton oikeuksistaan, ja vaikka hän seurustelee pikkurikollisen Lesin kanssa, hän on totaalisen kuuliainen auktoriteeteille. Jos joku ilmaantuu hänen ovelleen puku päällä, se merkitsee automaattisesti tottelemista. Lastensuojelun kuvioiden on täytynyt muuttua paljon niin Britanniassa kuin Suomessakin sitten 1990-luvun alun, mutta jäin pohtimaan, olisiko tämäntyyppinen ”kiireellinen sijoitus” helppo toteuttaa tänä päivänäkin.

Teos ei ollut intomielinen kommentaari lastensuojelusta, eikä sosiaalitukia nauttivien perheiden elinoloista. Olen lukenut monia vahvemmin yhteiskunnallisia dekkareita, joissa sosiaalityö ja lastensuojelu ovat olleet keskiössä. Ehkä tässä keskityttiin kysymykseen, kuinka helppoa pientä ihmistä on jymäyttää, varsinkin, jos on tietoinen, että tämä potee syyllisyyttä jostain asiasta. Tämä lienee universaali kysymys, joka pätee kaikissa kulttuureissa. Pedofiliateema oli toki ahdistava ja järeä, mutta sillä ei mässäilty liikaa.

Teoksessa päädyttiin erinäisten solmujen kautta myös Etelä-Afrikkaan ja Amsterdamin punaisten lyhtyjen alueelle, jossa epäiltiin olevan myös paikkoja lapsiprostituutiolle. Itse en muista tällaisista epäilyistä tai keskusteluista mitään noilta ajoilta, olen ollut kiinnostunut aivan muista kysymyksistä. Lyhyt kuvaus Bradfordin oloista taas nauratti erityisesti, koska eräs informanttiperhe ei saanut poliisien vierailua varten ostettua lähikaupasta edes tavallisia custard cream-keksejä samosoiden ylitarjonnan vuoksi. Samosathan eivät lainkaan sovi teen kanssa?

Tässä teoksessa kuvataan kokonaan valkoista, työväenluokkaista todellisuutta, mutta oletan sarjan myöhemmissä osissa olevan enemmän etnistä variaatiota. Teoksia on jo olemassa 24, ja uusin, The Fool on the Hill, julkaistaan ensi vuonna. Näistä 8 on suomennettu Blue Moon-kustantamon kautta, ja tämä kulttuuriteko on saanut ylistystä Suomen dekkariseuralta. Eli ilmeisesti Robinson on Suomessakin tunnettu, ainakin niiden parissa, jotka ovat aktiivisia dekkariskenessä

Robinson siis on Yorkshiressä syntynyt britti, joka on nuorena aikuisena siirtynyt opiskelemaan Torontoon ja jäänyt sille tielleen. Hän jopa opettaa rikoskirjallisuuden kirjoittamista Toronton yliopistossa osa-aikaisesti. Minun ”Lost in translation”- fiilikset tätä teosta lukiessa eivät johtuneet siitä, että epäilin kirjailijaa kulttuurisesta epäautenttisuudesta, vaan pikemminkin sen markkinoinnista ja kirjoitustyylistä. Teksti on vahvasti dialogipainotteista ja siinä korostuu paikallinen puheenparsi, mutta silti bongasin varsinkin tilanteiden kuvauksista joitain ”amerikanismeja”, mitkä selittyvät ei pelkästään kirjailijan asuinpaikalla, vaan myös halulla lähestyä kahden mantereen kirjamarkkinoita. Ymmärtääkseni teokset ovat olleet suosittuja niin Kanadassa kuin Yhdysvalloissakin. Briteissä teoksista on tehty tv-sarjaa vuosikausia.

Kirjassa vahvinta oli vahva paikallinen tunnelma ja lämminhenkisyys. Jotkut asiat edellämainitun sekaannuksen lisäksi ärsyttivät, kuten se, että aivan loppumetreillä esiteltiin vielä uusia henkilöitä. Teos vaati useamman lukukerran ja jatkuvaa muistin virkistämistä, mutta tämä saattoi myös johtua siitä, että luin kirjaa kuumeessa ja flunssassa.

Minulla ei, ylläri ylläri, ole brittiläistä lempidekkaristia, enkä oikein edes muista, keiden tuotantoa olen lukenut Agatha Christien, Ruth Rendellin ja tämän tyyppisten ”usual suspectsien” lisäksi. Brittikirjoissa suuri kiinnostukseni on kohdistunut viimeaikaisiin psykologisiin trillereihin, joissa päänsisäinen kauhu merkitsee enemmän kuin rikosten ratkaisu. Robinson vaikuttaa kyllä lupaavalta suosikkikandidaatilta, ehkä juuri siksi, että teoksessa jokunen asia nyppi eikä lopputulos ollut täydellinen silmilleni.

Peter Robinson vaikuttaa klassiselta perusdekkaristilta, jonka paikallinen ote vertautuu monen suomalaisen konkarin tuotantoon. Paikallishistoriaa esiteltiin tässä kohtuullisesti, mutta se ei ehkä mennyt aivan samanlaiseen himmailuun kuin esimerkiksi Seppo Jokisella tai Markku Ropposella. Alan Banks ei myöskään henkilönä vienyt aivan yhtä suurta tilaa kuin Koskinen tai Kuhala. Täytyy tsekata, kehittyykö sarja näitä päiviä kohti ajan hengen mukaan hedonistisempaan ja individualistisempaan suuntaan.

 

 

Tornin silmät kaiken näkevät

faganLukuvuoteni näyttää päättyvän syvissä sosiodramaattisissa vesissä. Nuorisorikollisuuden teema jatkuu skotlantilaisissa tunnelmissa, ja vuorossa on Jenni Faganin romaani The Panopticon (Windmill, 2012). Kuten jo teoksen nimestä arvata saattaa, siinä keskiössä on laitos, joka ei jätä asukkaitaan hetkeksikään rauhaan. Lastensuojelulaitos, jonka keskelle on rakennettu vartiotorni, ja jossa huoneiden ovia ei saa kiinni, sillä talossa ei saa kellään olla salaisuuksia.

Teoksen päähenkilö Anais Hendricks on ollut syntymästään saakka huostassa, muutaman vuoden adoptoituna, mutta adoptioäiti murhattiin. Kymmeniä sijoituksia ja sosiaalityöntekijän vaihdoksia on nuorella naisella takanaan, kun hän saapuu 15-vuotiaana sossun bussilla tähän nuorisovankilan kaltaiseen laitokseen. Hänet on pidätetty poliisin tappoyrityksestä, vaikka hän ei muista tapahtumista mitään.

Vaikka en Britannian lastensuojelukuvioita enempää tunne, heti ensimmäisenä minut valtasi tuttuuden tunne, tunnistaminen – hyvin samanlaisista kuvioista tässä kerrotaan kuin suomalaisista, vaikka huumeiden käyttö luultavasti on eri asteella kuin Suomessa. Laitosten välinen hierarkia, ja henkilökunnan puhe ja käyttäytyminen ovat sitä samaa sossusuota, josta suomalaisetkin laitosnuoret kertovat. Anaisin ensi havainto uudesta laitoksesta onkin: ”it’s been social-work-ised, though, it’s depressing as fuck.” Samalla hänelle kerrotaan, että jos tuomio kalahtaa taposta tai lisää rikoksia ilmenee, hänet siirretään jonnekin pohjoisemmalle saarelle täysin suljettuun yksikköön.

Skotlannin yleinen hyvinvointi on sitä tasoa, että sijoitetuilla nuorillakin on kohtuuhyvin käyttörahaa. Anais sijoittaa vaateavustuksensa kalliisiin vintageaarteisiin ja tietysti huumeisiin. Vaikka Panopticon-laitoksen säännöt ovat muuten tiukat, ei heillä näytä olevan kummoisia huumeseuloja. Töissä laitoksessa on myös kunnianhimoisia alan opiskelijoita ja muita rentoja hengaajia, jotka pyrkivät hetken kestävään kaveruuteen, mutta ovat pian tämän jälkeen matkalla talolainaan, parisuhteeseen ja ”normaaliin” keskiluokkaiseen idylliin – unelmiin, jotka laitosnuorista tuntuvat utopistisilta.

Anais on hahmona älykäs, analyyttinen ja sosiaalinen, ja ilmeisen tottunut vaihtamaan kaveripiiriään sormen napsauksella. Hänen suurin ongelmansa on juurettomuus, eikä biologisten vanhempien etsintäyritys tuota vakuuttavaa tulosta. Uuden nimen tytölle antoi adoptioäiti Teresa lempikirjailijansa mukaan, ja tästä johtuen tyttö kuvittelee olevansa ranskalainen. Vaikka huumeiden käyttö ja seksuaaliset kokeilut viittaavat  varhaiskypsyyteen, Fagan onnistuu myös säilyttämään hahmossaan aimo annoksen lapsellisuutta.

Onnistuin jopa nauramaan muutamalle kohtaukselle, vaikka nuorten elämissä ei näkynyt paljoa toivoa. Nuorten yhteinen virkistysretki lochille veneilemään oli koominen, koska nuorilla riitti lukutaitoa ja herkkyyttä nähdä sossukielen ja ”terapeuttisten interventioiden” läpi. Ylipäänsä ihmisten ilmoille matkustaminen bussissa, jossa lukee ”Midlothian Social Work Department” herättää kanssaihmisissä huomiota. Miltä tuntuu olla laitosnuorena retkellä tai lomalla paikassa, jossa kaikki osaavat tunnistaa sinut ongelmanuoreksi? Kirjassa oli siis teräviä havaintoja laitoselämän leimaavuudesta.

Kirjaa on arvioissaan ylistänyt mm. Trainspottingin luoja Irvine Welsh, eikä se rankkuudessaan jää kauas Welshin lähiötunnelmista. Jäin pohtimaan, voisiko teos toimia nuortenkirjana, onhan se kokonaan 15-vuotiaan näkökulmasta kirjoitettu. Varmasti moni tiedostava brittinuori onkin sen lukenut.

Tämä teos informoi minua ehkä enemmän opintojen saralla kuin kaunokirjallisesti (ja muistutti taas siitä, kuinka täydellisen epäsopiva henkilö olisin toimimaan lastensuojelussa). Toki teos oli taitavasti kirjoitettu, mutta juonen suhteen siinä oli ennalta-arvattavuutta. Eniten nautin murrepainotteisesta dialogista, ja paikallisista erikoisuuksista, kuten vegaanihaggisista.

Skottikirjallisuus on minulla muutenkin jäänyt vähäiselle luennalle, joten sain tästä teoksesta kannustusta. Keitähän olisin lukenut – no Welshiä, Leila Aboulelaa ja Magnus Millsiä, muita nimiä en tähän hätään muista. Skottikirjailijoita toki tunnen enemmän kuin walesilaisia, mutta molemmat maat ovat jääneet minulla paitsioon siksi, että olen joskus ollut niin omistautunut irlantilaiselle kirjallisuudelle.

Täällä kotipuolessa olen edelleen tehnyt havainnon, että ”lasulle” on vaikea nauraa, ainakaan mainstream-medioissa. Ja tässä teoksessa oli mielestäni löydetty sopiva koominen taso, vaikka ei tämä päällimmäisenä huumorikirja ollut. On siis mahdollista nauraa instituutiolle ja noloille käytänteille ilman, että nauretaan asiakkaille. Eivät työntekijätkään tuntuneet tässä naurettavilta, he vaan tekivät vaikeaa työtä vaikeissa oloissa. Mielestäni työntekijöiden jatkuva vaihtuvuus kertoo enemmän lastensuojelusta kuin mikään muu fakta tai tilasto, ja tähän romaanissakin viitattiin pontevasti.

 

Koillismaan sielulliset kätköt

RuusuvuoriJuha Ruusuvuori on jo pitkään ollut minua kiinnostava kirjailija, jonka tuotantoon olen tutustunut viiveellä – varsinkin olen pitänyt hänen romaaniensa monikulttuurisesta mielenmaisemasta. Kuulin hänen ja hänen vaimonsa Ulla Ylisirniö-Ruusuvuoren yhteisestä romaanitrilogiahankkeesta jo ennen kuin sen ensimmäinen osa, Yksi näistä pienemmistä (WSOY, 2017) julkaistiin. Pariskunta julkaisee teokset pelkällä Ruusuvuori-nimellä, mikä on toimiva markkinointistrategia.
Tiesin kirjasta etukäteen lähinnä sen, että se käsittelee lestadiolaisuutta ja lasten hyväksikäyttöä. Yli neljäsataa sivua proosatekstiä tästä aiheesta tuntui ahdistavalta haasteelta. Teoksen kansi oli sopivalla tavalla mystinen ja monitulkintainen. En tiennyt, lähtisinkö lukemaan dekkaria, trilleriä vai perinteistä taideproosaa.

Teoksessa on kolme keski-ikäistä päähenkilöä, jotka ovat olleet toistensa kanssa enemmän tekemisissä nuoruudessa. Laila ja Saara ovat siskopuolia, joilla on suuri ikäero ja jotka eivät tunne toisiaan kovin hyvin, vaikka Lailalla onkin tapana soittaa pikkusiskolleen kerran viikossa, aina samaan aikaan. Janne on tutustunut sisaruksiin toimiessaan lyhyen ajan pappina heidän seurakunnassaan, ja ollut romanttisesti kiinnostunut Lailasta. Laila on työskennellyt koko aikuisikänsä Posiolla lastensuojelun sosiaalityöntekijänä. Hänen on vaikea solmia läheisiä ihmissuhteita, ja vapaa-aikanaan hän viihtyy mieluummin eläinten keskellä luonnossa kuin ihmisten parissa.

Laila pysyttelee vanhoillislestadiolaisen yhteisön reunamilla, vaikka häntä ei hyväksytä sen täysvaltaiseksi jäseneksi. Jumalan rauhaa hänelle toivotetaan, mutta hänen asemansa ei naimattomana naisena ole häävi. Kylän poikamiehet ja muut yksinäiset ukot ovat kautta aikojen jahdanneet häntä, ja Rauhanyhdistyksen vanhimmat ovat hyvin kiinnostuneita hänen yksityiselämästään, mutta hänellä ei ole mitään tunnustettavaa mersumiehille.

Saara ja Janne huolestuvat Lailasta, jonka yhteydenpito on käymässä omituiseksi. Molemmat alkavat rampata Posiolla, ja palaavat samalla nuoruutensa kiperiin muistoihin. Saara päätyy ”downshiftaamaan” eli muuttamaan Lappiin osa-aikaisen psykiatrin työn perässä, jolloin hänellä jää aikaa rakkaalle hevosharratukselleen. Hän ei kuitenkaan muuta kotikonnuilleen Koillismaahan, vaan Keminmaalle. Länsilappilaisen ja koillismaalaisen mentaliteetin eroja teoksessa vertaillaan runsaasti, ja pohditaan myös kotikonnuilleen jämähtäneiden ihmisten maailmankuvaa.

Teosta ei kannata vältellä, jos kokee lasten seksuaalisen hyväksikäytön teeman liian raskaaksi. Vaikka se on pääteema, sitä lopulta käsitellään taloudellisesti ja maltillisesti. Ehkä enemmänkin siinä tutkitaan ihmismielen suojaavia mekanismeja ja traumapotilaan elämänehtoja. Rankoilla kokemuksilla ei mässäillä, eikä teos ainakaan antanut mielikuvaa, että lasten hyväksikäyttö olisi jonkunlainen epidemia lestadiolaisyhteisöissä. Sen sijaan yhteisön tapa ”hoitaa” varsinkin uhreja ja hiljentää heidän hätänsä nostetaan pontevasti esiin. Siitä ei voi kirjoittaa diplomaattisesti, vaan ilmiö herättää kuvotusta.

Nykykontekstissa teos nostaa tärkeän lastensuojelullisen kysymyksen esiin. Viime vuosina Pohjois-Suomessa ja Pohjanmaalla on koettu tarvetta saada lastensuojelun tehtäviin lestadiolaistaustaisia tai muuten liikettä hyvin tuntevia työntekijöitä, jotta työ perheissä ylipäänsä saataisiin käyntiin. Tässä Laila liikkeen ulkojäsenenä kelpuutetaan auttamaan syrjäytynyttä lestadiolaisperhettä. Luottamus ”suruttomiin” sosiaalityöntekijöihin on joillain alueilla todella minimaalista.

Ruusuvuorten kerrontatekniikka on vaativa, sillä lyhyistä kappaleista ei aina tunnista kertojan identiteettiä. Tämä luo tietty mystiikkaa, ja jättää suuren vastuun lukijalle, mutta loppua kohti se alkoi tuntua raskaalta. Teksti pyrkii kyllä hienosti varjostamaan dissosiaatiohäiriöstä kärsivän henkilön ajatuksenjuoksua, muistikatkoksia ja psykologista lokerointia.

Onneksi kirjassa oli rehevää syrjäseutujen kuvausta, muustakin kuin uskonnollisuuden näkökulmasta. Huoltoasemat, karaokebaarit ja rähjäiset mökkikylät pääsivät oikeuksiinsa ystävysten matkoilla. Janne-pastorin kulinarismi kasvoi jopa koomisiin mittasuhteisiin, vaikka erityisherkkujen kuten tuoreiden merenelävien metsästys varmasti onkin aina ollut helpompaa Ruotsin rajalla kuin muualla Suomessa.

En osannut loppua kohtikaan päättää, luinko dekkaria vai trilleriä, eikä määritteleminen tuntunut enää keskeiseltä. Rikoksista teos tietysti kertoo, mutta ei niiden ratkaisusta. Kauhua teoksessa oli lopulta vähän, jos Lailan päänsisäistä kaaosta ei lueta mukaan – sellaisenaan se riitti luomaan kauhun ilmapiirin. Paikallisuuden runsas kuvaus, ja uskonnollisuuden, historian ja yhteiskunnan kipupisteiden analyysi nostivat teoksen toiselle tasolle – ja näin uskon sen kiinnostavan monenlaisia lukijoita.

Pohjoisen tunnelmissa oli jotain samaa kuin Åsa Larssonin mainioissa Kiirunaan sijoittuvissa dekkareissa, varsinkin henkilöhahmojen rakentamisen tasolla. Lestadiolaisuuden kuvauksena teos oli sopivalla tavalla erilainen kuin esimerkiksi Pauliina Rauhalan Taivaslaulu – se ei välttämättä luo yhtä intensiivistä tunne-elämystä, vaan yhteen henkilöön samastumisen sijaan se saa lukijan tutkimaan kokonaista yhteisöä.

Lauran likainen mehuhetki

lintutarha03585-202x300Tämän blogitekstini otsikko on jokseenkin karu, mutta antanette anteeksi. Luin eilen jonkunlaisessa mielenhäiriössä putkeen puolitoista romaania, joista toinen oli Satu Lepistön Lintutarha (Gummerus, 2017). Tämän tamperelaisen kirjoittajakollegan tuotantoon olen saanut tutustua monissa runoilloissa, ja odotin innolla hänen esikoisromaaniinsa tutustumista.

Eikä se pettänyt, mutta hämmensi. Teoksessa Lolita muuttaa Tampereelle, vuosi on lamanjälkeinen 1998, jolloin lähiöiden tyhjiöön alkaa taas nousta uusia omakotikartanoita. Lolita eli 14-vuotias Laura asuu ukrainalaisen taiteilijaäitinsä Marian kanssa keskustan jugendtalossa, ja huolimatta äidin kohtuullisesta menestyksestä taidemaalarina kaksikon arki on kovin epävakaata. Isä pitää lintutarhaa pitkän ajomatkan päässä maalla, mutta keskusteluyhteys isän ja tyttären välillä on ollut monta vuotta poikki. Äidin itsemurhan jälkeen Laura lähetetään takaisin isänsä luo, ankeisiin ja likaisiin oloihin, jotka tekoammatillinen lastensuojelun ammattilainen Eijaliisa siunaa, jotta pääsisi eroon kuormittavasta tapauksesta. Out of sight, out of mind – ja erityisesti kipattuna toisen kunnan vastuulle käden käänteessä.

Teos kertoo nelikymppisen elämäänsä kyllästyneen poliisin, Anssi Ilmari Heinon, haksahduksesta Lauraan, joka alkaa suruviestin viemisreissulla. Heinon pakkomielle nuoreen tyttöön on teoksen raskain osa, sillä nuorella tytöllä ei kriisissään ole aluksi mitään kiinnostusta poliisiin. Tosin tyttö isänsä likaisessa talossa rukoilee, että joku tulisi kuolleen äidin siunaamana pelastamaan häntä pahasta.

Pedofilia ja itsemurha samassa teoksessa on tuhti paketti, joka vaatii lukijalta henkisesti jättiläisen voimia. Kielellisesti teksti on paikoitellen jopa eteerisen kaunista, ja pidin myös siitä, että henkilöillä oli hyvin pohjustettu historia. Myös Ukraina-ulottuvuus toimii, vaikka teos ei mikään suuri monikulttuurisuussaaga olekaan. Anssi Heino näkee ahdistuksensa keskellä lähimetsissä Prijpetin, ydinlaskeumakaupungin, johon eläimet palaavat uskollisina huolimatta hävityksestä. Vasta myöhemmin hän saa kuulla, että Lauran äiti on Ukrainasta.

Teoksessa on paljon musiikkia, varsinkin Suomi-rockia Anssin kultaisesta nuoruudesta, mutta valitettavasti Tuomari Nurmio ja Kauko Röyhkä eivät saaneet tunnelmaan lisää valoa.

Moraalis-eettiseen pohdintaan teinitytön ja setämiehen suhteesta teos ei mielestäni kutsu. Kokeiltuaan seksuaalista valtaansa ylikypsään aikamieheen Laura kokee olonsa likaiseksi. Poliisi-Anssi on taas seksuaalisuutensa kanssa muutenkin hukassa kuin suhteessa Lauraan, ja hänen keski-iän kynnyksellä puhjennut saalistusviettinsä on tragikoominen.

Minä jätin kirjan kesken puolessa välissä ja selailin lopun, koska sieluni ei sietänyt poliisi-Anssia, jota välillä kutsuttiin suku- , välillä etunimellä. Muissa arvioissa arveltiin, että hänen persoonansa kautta kuvataan vakavaa dissosiaatiohäiriötä – mikä selittää tekstin hajanaisuuden ja vaikeaselkoisuuden. Itse lähdin lukemaan tätä dekkarina tai psykologisena trillerinä, ja ehkä psykologisen trillerin piirteitä teoksesta löytyy eniten, vaikka juoni paljastuu jo takakannesta. Tässä on kaksi epäuskottavaa kertojaa, kaksi poikkeavaa versiota samoista tapahtumista – taitavasti kehitelty tarina, josta ei varmasti romaanitaiteen näkökulmasta mitään puutu. Minut teksti uuvutti ahdistavuudellaan,  ja verrattuna vaikka tätä ennen lukemaani Juha Hurmeen teokseen, Hullu oli mielenterveyspäivänä ”kevyttä keittoa”.

Kirja sopii niille, jotka etsivät kaunokirjallisuudesta äärikokemuksia, ja jotka eivät karta ihmismielen synkimpiä kammioita. Se voi myös toimia hyvänä peilinä dekkareiden ja trillereiden suurkuluttajille, sillä esimerkiksi poliisin työ näyttäytyy tässä varsin eriskummallisena.

Englanninlaivan eksyneet

IMG_1590Seikkailuni kuumien kesädekkarien maailmassa ei tunnu saavan loppua. Viimeisin löytöni on tanskalaisen Lone Theilsin Kohtalokas merimatka (Aula&co, 2016, suom. Kari Koski), joka taatusti puhuttelee kaikkia 80-luvulla nuoruuttaan eläneitä. Varsinkin, jos nuoruuteen kuului reissuja Britanniaan. Live Aidia ja Pink Floydia, haaveita päästä George Michaelin musavideolle ja sitä kautta glamourin ytimeen.

Teoksen päähenkilö Nora Sand on tanskalaisen Globalt-lehden ulkomaantoimittaja, joka tekee kiihkeää uraansa Lontoossa. Enimmäkseen Nora matkustelee maailman kriisipesäkkeisiin, mutta kun hän eräällä masentavalla kotimaan juttukeikallaan löytää antiikkiliikkeestä vanhan matkalaukun ja sen sisältä oudon kokoelman Polaroid-kuvia, toimittajan katse kääntyy kotiovelle Lontooseen ja Tanskaan.

Nora on kolmikymppinen, sitoutumiskammoinen sinkku, jonka elämässä parisuhteen korvaa työtoveruus australialaisen kuvaaja-Peten kanssa. Facebookin kautta yhteys vanhoihin koulukavereihin on auennut, ja Nora suostuu tapaamaan lukiokaverinsa Andreaksen, poliisin, joka on tullut Lontooseen Scotland Yardiin terrorisminvastaiseen koulutukseen. Andreas suostuu lähtemään Noran kanssa rannikolle jäljittämään matkalaukun arvoitusta, mutta romanssi ei etene odotetun kaavan mukaan.

Kirjassa etsitään vuonna 1985 kadonneita tanskalaisia teinityttöjä Lisbetiä ja Lulua, ja kuvioon kuuluu huonosti hoidettu lastensuojelu. Englannin-lautalla laitosnuorten ensimmäinen ulkomaanreissu tyssäsi tykkänään tyttöjen karkaamiseen, mutta tytöistä ei löytynyt jälkeäkään lähes kahteenkymmeneen vuoteen. Nora löytää Jyllannista laitoksen alkoholisoituneen johtajan, joka tyttöjen kadottua menetti elämänuskonsa.

Tanskalaisilla, jotka elävät meren sylissä, maassa, jossa mistään kolkasta merelle ei ole pitkä matka, ei ole samanlaista innostusta autolautoilla ördäämiseen kuin vaikka suomalaisilla. Tanskassa asuneena en muista, että laivamatkoja olisi edes erityisesti mainostettu. Tässä kirjassa kuvattu yhteys Esjbergistä Harwichiin on lopettanut kulkemisen. Siksikin romaani kuvaa mennyttä maailmaa, aikaa ennen halpalentoyhtiöitä, jolloin ihmisillä oli aikaa ylittää Pohjanmeri hitaasti ja myrskyisästi.

Luulin, että kirja olisi leppoisa trippi lähimenneisyyteen, mutta se yllättää nykyisyyden tasolla ja tarjoaa kunnollista kauhua. Vastapainoksi raskaille rikoksille tässä reissataan mitä mahtavimmissa kohteissa, kalastajakylissä, turistirysissä ja devonilaisella omenafarmilla. Paikallisten ihmisten kohtaamiset ovat omaperäisiä, pubilounaat houkuttelevat, mutta suurinta rentoutusta Nora kokee Kensington Whole Foods-supermarketissa spelttikeksien keskellä.

Kadonneita ulkomaalaisia tyttöjä, onnenonkijoita, au paireja ja kielikurssilaisia, alkaa löytyä poliisin arkistosta enemmänkin. Nora joutuu uudelleen avattujen keissien keskelle, Scotland Yardin informantiksi, ja hänet lähetetään haastattelemaan pahamaineista sarjamurhaajaa uusien vinkkien toivossa. Hänen asemansa itseoppineena ad hoc-salapoliisina on arveluttava, ja pohjoismaista sinisilmäisyyttäkin hänessä on jäljellä, ehkä liikaa.

Kohtalokas merimatka tarjoaa sopivan cocktailin brittinostalgiaa ja korkeajännitystä. Voin hyvin kuvitella, että joku ihastuu kirjaan vain paikkojen kuvauksen vuoksi. Minusta kirjassa oli dekkariksi poikkeuksellisen paljon elämäniloa, ja tunnelmissa oli enemmän variaatiota kuin pohjoismaisissa dekkareissa yleensä. Tanskastakin moni dekkaristi löytää syvän angstisia Nordic Noir-viboja, varsinkin syys-ja talviaikaan, mutta tämä romaani sijoittuu kesäkauteen, jolloin Tanskassa nautitaan pionien kukinnasta siirtolapuutarhamökeillä.

Teos kuuluu tänä vuonna lukemieni dekkareiden parhaimmistoon. Sarjan seuraava osa, Runoilijan vaimo, julkaistaan suomeksi elokuussa, ja odotan sitä innolla, sillä siinä palataan Tanskaan ja etsitään kuuluisan iranilaisen runoilijan kadonnutta vaimoa.

Napalanko ja velipuolikuu

IMG_1582Islanti on haasteellinen maa dekkaristeille siksi, että jos kirjailija haluaa mitenkään viitata reaalimaailman faktoihin ja tilastoihin, silloin hurjat saagat massa- tai sarjamurhista tuntuvat epäuskottavilta. Maassa yleensä murhataan tai tapetaan yksi ihminen vuodessa, ja silloinkin tekijä usein saadaan kiinni rysän päältä.

Yrsa Sigurdardottirin teoksessa Perimä (Otava, 2017, suom. Tapio Koivukari ja Tuula Tuura-Hietala) Reykjavikissä kuolee kolme ihmistä samalla tekotavalla viikon sisällä. Uhrit on muumioitu ilmastointiteipillä ja heidät on tapettu tuskallisesti imuria käyttäen. Henkilöillä ei tunnu olevan mitään loogista yhteyttä toisiinsa, eikä kukaan heistä ole onnistunut keräämään vihamiesten joukkoa ympärilleen. Kyse on tavallisista ihmisistä, jotka pitävät matalaa profiilia. Vain verovirkailija Elisa raportoi tunnollisesti Facebookiin nauttimistaan työpaikkalounaista ja lastensa kepposista.

Romaanin keskiössä on lastensuojelun ja poliisin yhteistyö tilanteissa, joissa lapset ovat saaneet kokea jotain käsittämättömän traumaattista. Elisan tytär, seitsenvuotias Margret on äidin murhan avaintodistaja, ja häntä kuulustellaan uupumukseen saakka klinikalla nimeltä Lastentalo. Omaisten ja poliisinkin luottamus tähän hataraan instituutioon on heikko, sillä paikka on vain kyhätty toimisto omakotitalon yhteydessä. Islannin pienuus yhteiskuntana näkyy myös siinä, että huostaanottotilanteet vaikuttavat edelleen suht improvisoiduilta. Tässä nuori psykologi Freyja joutuu ottamaan Margretin luokseen asumaan, vaikka hän asuu tilapäisesti vankilassa lusivan veljensä vuokramurjussa kaupungin laidalla.

Kirjan nimen perusteella oletin siinä olevan tieteellisempää ja syvällisempää analyysia maan kattavasta geenipankista ja geenitutkimuksesta, mutta kyseessä on varsin perinteinen, poliisijohtoinen dekkari. Tunnelmat ovat painostavan synkät, ja kaikki rikosta selvittävät henkilöt työskentelevät sellaisessa poikkeustilassa, ettei tilaa jää kulttuurisille tai yhteiskunnallisille pohdinnoille. Juonessa riittää yllätyksiä loppuun saakka, ja teksti on vetävää, mutta teos ei lopulta herättänyt minussa kovin radikaaleja uusia kysymyksiä. Pienen saaren sisäsiittoisuudesta on jo olemassa niin paljon todisteaineistoa.

Takaumat 1980-luvulle, jolloin maassa oli vielä yleistä puhdistaa adoptoitavien lasten rekisteri ja luoda heille uusi henkilötunnus, kuvaavat sosiaalityön anonymiteetin vaikeutta pienellä saarella. Varsinkin tapauksissa, joissa lapsiin oli kohdistunut väkivaltaa tai joissa tilanne perheessä muuten oli tulenarka, tällaista puhdistusta suositeltiin viranomaisten toimesta. Teos ilmeisesti pyrkii herättämään kysymyksiä insestin mahdollisuudesta tulevissa polvissa; tosin teema rajoitu mitenkään Islantiin eikä pieniin maihin. Itse en erityisesti syty klassisen tragedian insestiteemoista, ja koin, ettei tässäkään teoksessa onnistuttu avaamaan adoption eettisten haasteiden teemaa kovin raikkaalla tavalla.

Islanti ja Irlanti ovat molemmat saaria, joihin suhtaudun elämäni vaiheiden vuoksi yltiönostalgisesti, ja luen molempien maiden kirjallisuutta laidasta laitaan silloinkin, kun tyylilaji on väärä. Yhtään aidosti huonoa islantilaista romaania en kuitenkaan ole vielä lukenut; irlantilaisesta viihdekirjallisuudesta useamman, varsinkin silloin, kun siinä kosiskellaan lukijoita vihreän saaren mystiikalla ja katolilaisella kitschillä. Sigurdardottirin kynän jäljessä ei ole mitään kaupallisesti laskelmoivaa, mutta teos vaan soljahtaa pohjoismaisen kriminaalikirjallisuuden ylilaajaan suohon oivana perusdekkarina.

PS: Pyydän anteeksi islannin väärinkirjoitusta – laiskana henkilönä en löydä erityismerkkejä pädiltä.