Käpykylän pakolaisten hiljainen piina

IMG_1534Tampereelle sijoittuvia dekkareita, siis muitakin kuin Seppo Jokisen, on tullut viime aikoina löydettyä. Tavallisia ja erikoisempia. Viimeksi löysin Virpi Aaltosen humoristisen Nekalan (2016), ja nyt mukaani tarttui Ata Hautamäen Kohtalona Rauhaniemi (Myllylahti, 2013). Tällaiset kaupunginosiin keskittyvät dekkarit ovat siksikin tiheätunnelmaisia, että varsinkin niissä asuvat tai joskus asuneet voivat hyvin nähdä kaiken sielunsa silmin ja kääntää jokaisen kiven.

Itse en ole asunut Rauhaniemessä enkä sen viereisessä Käpylässä, mutta alue on minulle tuttu, kuten varmasti valtaosalle tamperelaisista. Ata Hautamäki on aikanaan opiskellut Tampereella, ja kuvaakin varmaan omia opiskeluaikojaan terävästi. Romaani sijoittuu vuoteen 1968, jolloin Tampereellekin odotettiin suuria opiskelijamellakoita suuren maailman tyyliin. Suuri osa sen henkilöhahmoista on opiskelijoita, ja Rauhaniemen rantabileiden lisäksi vainajan lähipiiriä etsitään opiskelija-asuntola Domuksesta.

Hautaniemen kieli on tarkkaa ja dynaamista, lauseet lyhyitä. Turhasta maisemamaalauksesta tai nostalgisoinnista häntä ei voi ainakaan syyttää. Historiallisia faktoja ja yksityiskohtia teksti pursuaa, ja uskoisin kirjailijan taustatöiden olleen varsin perusteelliset. 60-luvun ajankuvaan liittyi joitain detaljeja, jotka minun oli googlattava – yleensä pidän tätä laadun merkkinä, sillä romaanit, jotka eivät jätä pähkinöitä purtavaksi, ovat vain ohimenevää viihdettä. Jäin ihailemaan kirjailijan kielenkäyttöä ja hieman lakonista, toteavaa tyyliä.

Käpylän puualueen ”pakolaiset” Valma ja Kari Väänänen lienevät tuttuja aiemmista Helsingin Käpylään sijoittuvista dekkareista, joita en ole lukenut. Karin joutuminen keskelle henkirikosta tuntui todelliselta kohtalon oikulta, olihan hän halunnut tietoisesti jättää poliisinuransa ja aloittaa elämän puhtaalta pöydältä. Hänen taiteilijavaimonsa Valma se erikoinen tapaus olikin, ja herätti minussa suurta kiinnostusta aiempiin sarjan jaksoihin.

Romaanissa käsiteltävä nuoren naisen murha oli sopivan kompleksinen, muttei kuitenkaan raaka. Teos sijoittuu jännitysasteikolla leppoisampaan päähän, kun taas kulttuurisesti ja historiallisesti kirja saattaa inspiroida myös sellaisia lukijoita, jotka eivät lue paljoa dekkareita.

Itseäni romaanissa kiinnosti eniten Tampereen sosiaalihistoria, esimerkiksi lastensuojelu, jota sivuttiin sekä pienten lasten heitteillejätön että ”pahatapaisten” ongelmanuorten näkökulmasta. Olen itsekin pohtinut, mikä on saanut Tampereen päättäjät sijoittamaan laitoksiaan hulppeisiin maisemiin. Tässä esiintynyt poikien kasvatuslaitos toimii nykyään huumeriippuvaisten vanhempien tukikeskuksena. Teos sivusi paljon paikkoja ja instituutioita, joihin olen viime aikoina tutustunut sosionomin opinnoissa. Olikin kiinnostavaa huomata, että Hautaniemi on tehnyt elämäntyönsä sosiaalityöntekijänä.

Hautaniemi vaikuttaa tuotteliaalta kirjailijalta, jolta haluaisin lukea seuraavaksi niitä muita teoksia kuin dekkareita. Esimerkiksi Talo Teiskossa (2011) voisi stimuloida minua tässä maalaisromanttisessa vaiheessani.

Tumman verkon syvimmästä syöveristä

IMG_1434Samuel Björk jatkaa lastensuojelun tummissa vesissä seilaamista teoksessaan Yölintu (Otava, 2017, suom. Päivi Kivelä). Linnut teoksessa ovat pöllöjä: opimme, että Norjan luonnossa pesii yksitoista pöllölajia, joiden täytetyt prototyypit on varastettu Kasvitieteellisen museon osastolta. Pöllön sulkia löytyy myös liimattuna rituaalisurmatun Camillan ihosta – seitsentoistakesäisen laitoslapsen, jonka äiti on kuollut ja isä asuu Ranskassa.

Rikosta selvittävät sarjan aloitusosasta tuttu kaksikko Holger Munch ja Mia Kröger tiimeineen. Mian masennus ja alkoholismi eivät ole laantuneet sitten viimeisen, ja hänet hälytetään töihin pitkältä sairaslomalta. Holgerin yksityiselämä on myös jämähtänyt paikoilleen, ja hänen terveytensä brakaa ylipainon ja liiallisen tupakoinnin vuoksi. Muillakaan tiimin jäsenillä ei mene kovin auvoisasti. Varsinkin alkoholismi, mutta myös modernimmat riippuvuudet, tarjoavat ainoan henkireiän kiivastahtisesta työstä.

Camillan surmaan liitetään epäilyksiä saatananpalvonnasta, rikkaiden miesten salaseurojen perversioista, eläinaktivismin radikalisoitumisesta ja rituaalisurmasta. Tutkinta edistyy, kun eräs maan taitavimmista hakkereista suostuu luovuttamaan löytämänsä videon poliisille. Video kuvaa Camillan viimeisiä viikkoja, ja siinä hän on suljettu kellariin eläimellisiin oloihin syömään rehupellettejä ja ryömimään oravanpyörässä. Nuoren naisen karmea kohtalo pysyy pitkään medioiden ykkösartikkelina, mutta ns. dark webin seulominen on poliisin erikoisyksiköillekin hidasta ja turhauttavaa puuhaa.

Teos siis kertoo hakkeroinnin lisäksi netin ekslusiivisista väkivalta- ja pornosaiteista, joilta rikkaat voivat ostaa mitä tahansa ihmisen kidutusta kuvaavaa materiaalia ja saada esityksen livestreamina kotisohvalleen. Aihe oli itselleni uusi ja siksi erityisen kammottava, ja sitä kuvattiin tavalla, jonka noviisikin ymmärtää. Björkin dekkareissa on mielestäni löydetty sopiva balanssi poliisin teknisen tutkinnan yksityiskohtien ja psykologisen jännityksen välillä. Miehen aiempi historia muusikkona ja teatterimiehenä ei ole suorastaan valmistanut häntä teknisen tutkinnan arkeen, joten koen, että hän on joutunut tekemään teoksiaan varten paljon pohjatöitä. Asiapitoista taustoitusta teoksissa on tarpeeksi, ja myös Norjan lähihistoriaa valotetaan kiinnostavista kulmista.

Teoksen tapahtumien keskipisteenä on ongelmanuorten asuinpaikka Hurumlandetin puutarha, jossa työkasvatus on keskeisenä kuntoutuksen menetelmänä. Puutarha on onnistunut saamaan vaikeimmat tapaukset osaksi normiyhteiskuntaa suht pehmein ja nuorta kunnioittavin menetelmin. Yhteistyökumppaneilla ja entisillä asukeilla on paikasta lähinnä positiivista sanottavaa, mutta löytyykö maineikkaasta laitoksesta varjoisa puoli?

Sivuhenkilöitä ja sivupolkuja tässä ahdistavassa saagassa piisaa, joten teos vaatii lukijaltaan keskimääräistä enemmän keskittymistä. Kaltoin kohdeltuja lapsia ja nuoria kuvataan eri vuosikymmeniltä, ja Norjasta saa kuvan maana, jonne on helppo piilottaa yhteiskunnan ulkopuolelle jääneitä susilapsia. Yksi sivujuoni kuljettaa lukijansa myös Australiaan erikoisen uskonnollisen lahkon helmoihin, mutta se jää harmillisen tyngäksi teoksen kokonaisuus huomioonottaen.

Pidin sarjan kummastakin osasta yhtä paljon; aloitusosa Minä matkustan yksin kammotti minua enemmän, mutta sitä lukiessani en osannut odottaa mitään. Kakkososaa lukiessani taas tiesin, että tulossa olisi poikkeuksellisen pirullista ja julmaa  rikollisuutta, jossa mielen häiriöt vaikuttavat toimintaan. Uskoisin, että teos koskettaa monenlaisia dekkarifaneja, jos lukija kestää tietyt kliseet, kuten poliisien jatkuvan krapulan ja työnarkomanian lieveilmiöt. Tämä on laatusertifioitua kamaa, jossa jatkuvuus on avainsana. Kuitenkin sarjan seuraavalta osalta toivon, että uhrit olisivat välillä aikuisia ja että Munchin perheen jäsenet saisivat välillä elää tavallista arkeaan tässä tapahtuneiden karmeuksien jälkeen.

 

 

Norwegianin siivellä matkustajat

bjork-mina-matkustanSamuel Björkin Minä matkustan yksin (Otava, 2016, suom. Päivi Kivelä) on teos, josta kuulin paljon pöhinää ennen siihen tarttumista. Kansiteksti ei erityisemmin houkutellut; lasten sarjamurha teemana oli ankea ja poliisityön kuvaus muistutti minua liikaa TV-sarja Sillasta. Sain kirjan loppuun viime perjantaina kamppaillessani henkisesti tv:n avaamisen ja lukemisen välillä. Ei varmasti ole mairittelevaa kertoa, että teos voitti Donald Trumpin virkaanastumisseremonioiden kauhun.

Holger Munch ja Mia Krüger ovat erikoinen poliisiparivaljakko. Pidin varsinkin Miasta, joka oli tässä osassa henkisesti heikossa hapessa. Maailmaan yksin jäänyt entinen kirjallisuuden opiskelija oli aikanaan värvätty poliisiin ohituskaistaa pitkin, eli hänen ei ollut tarvinnut käydä poliisikoulua, koska hänen ongelmanratkaisutaitojaan tarvittiin rikosyksikössä akuutisti. Mian työskentely on vähintään yhtä autistista kuin Sillan Saga Norénin, mutta hän ei vaikuta yhtä eristyneeltä sosiaalisesti. Viinaa ja pillereitä tässä kuluu pelottavia määriä, ja jäinkin miettimään sitä, glorifioiko Björk päihteiden käyttöä.

Kirjan nimivalinta oli nerokas, hyinen ja ajatuksia herättävä – paras kohtaamani aikoihin. Yksin matkustavan lapsen lappu Norwegian-lentoyhtiöltä kuolleiden tyttöjen kaulassa on näkynä ikimuistoisen irvokas. Samoin tyttöjen erikoiset, käsintehdyt nuken mekot. Tätä enempää en juonta paljasta, mutta kirjan aihio tuntui erityisen toimivalta. Kirjassa on poikkeuksellisen paljon henkilöitä, joita esitellään vielä loppukohtauksissakin. Vaikka teksti on kielellisesti sujuvaa ja dialogin määrä runsasta (mikä tekee lukemisesta kepeää), koin paikoitellen puutumista niiden tyyppien suhteen, joista pystyi päättelemään heidän osallistumattomuutensa rikoksiin.  Juonessa on paljon yllätyksiä, mutta koukuttava elementti ei ainakaan minulla ollut juoni, vaan tunnelmat.

Dekkariksi Minä matkustan yksin on temaattisesti runsas, eli lukija saa taatusti enemmän kuin mitä tilaa. Yhteiskunnallisestikin kirja kantaa, sillä tässä käsitellään ainakin lastensuojelua, lapsettomuutta, vanhustenhuoltoa, päihdeongelmia ja uskonnollisuutta raikkaista näkökulmista. Eniten pidin mystisen Metusalem-seurakunnan ja sen kulttimaisen asuinyhteisön kuvauksesta, joka jo sinänsä sisälsi riittävän annoksen kauhua. Puhumattomat ”kristityt tytöt”, jotka käyvät yhteisön omaa kotikoulua, olivat lastensuojelullisesti yhtä hankalassa asemassa kuin heitteillä olevat veljekset, Torben ja Tobias. Lapsia ja nuoria oli uhrien lisäksi useita, ja Björkin lasten ja nuorten maailman tuntemus maistui autenttiselta.

Kahvin suhteen olen niin juntti, että minun piti googlata kirjaa lukiessani cortado. Oslon kahvilakulttuuri tuntui tässä jokseenkin hipsterimmältä kuin Tampereen. Bongasin myös monia muita huvittavia yksityiskohtia, kuten sosiaalitoimiston kustantaman kurssin naisille, jotka eivät osaa sanoa ei. Koska teos muuten on oodi norjalaiselle synkistelykulttuurille, eli jatkokurssi masentumiseen meren rannalla, siinä kuitenkin myös paikoitellen osattiin nauraa itselle ja toisille, ja jopa nauttia elämästä.

Teos muistutti minua taas norjalaisen kirjallisuuden laadukkuudesta. Yhtään huonoa norjalaista teosta kun en ole tähän ikään mennessä lukenut. HELMET-haasteessa sijoitan teoksen kohtaan 7: ”Salanimellä/taiteilijanimellä kirjoitettu kirja”. Reaalimaailmassa Björk tunnetaan nimellä Frode Sander Oien (s.1969); hän on ennen dekkaristiksi ryhtymistä kunnostautunut mm. muusikkona ja draamakäsikirjoittajana. Tässäkin teoksessa sivuttiin teatterimaailmaa, eli monitaiteellisuus näkyi aiheiden valinnassa.

Eliittikumppaneiden sielunelämästä

hajaannusMarkku Rönkkö on minulle aiemmin täysin tuntematon kirjailija, joka pääsi vuodenvaihteessa yllättämään koukuttavalla ja järkyttävälläkin teoksellaan Hajaannus (LIKE, 2016). Rönkkö on menestynyt leipätyössään copywriterina, ja alkanut kirjoittaa romaaneja noin viisikymppisenä. Monet hänen kirjoistaan käsittelevät työväenluokan rappeutumista ja identiteettikriisiä, mutta tämä uusin käsittelee etuoikeutettujen nuorehkojen uraohjusten epävakaata sielunelämää.

Kirre ja Jali ovat varsinaiset eliittikumppanit (TM), jotka löytävät toisensa menestyvien ystäviensä lapsen nimiäisistä. Kirre tekee väitöskirjaa sukupuolentutkimuksen oppiaineeseen, kun taas Jali on jo väitellyt maailmanpolitiikan tohtori, Venäjän politiikan asiantuntija. Orvolla Kirrellä on rikkonainen koulukotitausta, kun taas Jali on hemmoteltu kauniaislaisen porvariperheen vesa, joka osaa vaikka unissaan tiputtaa oliivinkivet oikealla tavalla asetille. Kirre on rakentanut hauraan menestyjän identiteettinsä lastensuojelun jälkihuollossa, joka on tarjonnut hänelle tavallista paremman nuorisoasunnon Kallion ytimessä. Hän on päässyt yliopistoon lukemaan filosofiaa ensi yrittämällä, ja saanut äidinkielen aineensa Suomen Kuvalehteen, huolimatta siitä, että hänen aiempi viiteryhmänsä koostui pikkurikollisista ongelmanuorista.

Jali muistutti minua etäisesti vähärasvaisesta ex- eliittiministeristämme Alex Stubbista, jos Alex olisi hieman pidättyväisempi ja autistisempi. Kirren hahmosta taas tuli mieleen kirjailija Riikka Pulkkinen, eteerisen ristiriitaisessa naisellisuudessaan. Kun itse olen elänyt sekä politiikan- että sukupuolentutkimuksen ghettoissa vastaavana nuorena wannabe-komeettana, tämä teos iski suoraan selkäytimeen. Koin, että Rönkkö oli todella syvällisesti perehtynyt molempien oppiaineiden ongelmakenttiin ja onnistui tuomaan esiin uran luomisen keskeiset ongelmat. Sukupuolentutkimusta käsittelevät osiot olivat hedelmällisempiä kuin Venäjän nykypolitiikkaa käsittelevät osiot. Rönkkö onnistui kuvaamaan sukupuolentutkimusta pitkälti yhteisön sisältäpäin syyllistymättä liikaan polemisointiin, kuten aiemmin koin esimerkiksi Anja Snellmanin romaanissa Pelon maantiede.  Feministejä ei kuvattu tässä puolifasistisina, itseään ruoskivina terroristinalkuina, vaan täysin ymmärrettävinä subjekteina, joilla on myös aito halu rakentaa yhteiskuntaa. Kirrenkään vakava oireilu ei johdattanut meitä pelottavalle kulttuurimarxistiselle sylttytehtaalle, vaan pahoinvoinnin lähteet löytyivät muualta.

Molempien uraohjusten toimenkuvan kuvauksiin olisin kaivannut hieman lisää huumoria. Juonen kannalta tosin se olisi voinut ajaa väärille raiteille. Kirjan lajityyppiäkin on vaikea määritellä, ja sekin tekee siitä herkullisen. Kenenkään henkilön todellisuus ei pääse tässä sielujen riitasointuisessa painajaisessa loistamaan muiden kustannuksella. Tyyppien pahoinvoinnin tason huomioon ottaen olisin odottanut ainakin joltain isoa pakenemista vaihtoehtohoitoihin ja eksoottisiin uskontoihin, mutta tätäkään henkireikää ei tarjottu. Jalin piilevä uskonnollisuus jäi kutkuttamaan. Jalillakin oli tässä altavastaajan roolissa paljon uskottavia tai empatiaa nostavia piirteitä.

Nostan tämän teoksen vuoden 2017 HELMET- haasteen ensimmäiseksi täkyksi, joka on kirja, joka kertoi minusta (nro 14). Koin vahvasti olleeni sekä Kirre että Jali, vaikka en olekaan tehnyt vastaavia ylilyöntejä äitinä tai elämänkumppanina, eikä taustani kuulu kumpaakaan ääripäähän. Ammatillisesti sosionomiopiskelijana koin teoksessa hienoksi loppuosan terapeuttisen etäännyttämisen.

 

Pupari maailmankartalle!

tuulen-sukuViime vuonna haltioiduin Satu Grönroosin Jyväskylään sijoittuvasta romaanista Lumen syli (Atena, 2012), ja nyt sille löytyi jatkoa teoksessa Tuulen suku (Atena, 2016).

Tapaamme jatko-osassa päähenkilö Helmin kolmetoistavuotiaana teininä. Hän on yksinhuoltajaäitinsä keskimmäinen lapsi, vekkuli isoveli on muuttanut Ruotsiin. Lapset ovat syntyneet perheeseen miltei neitseellisesti ja ikäerot ovat suuret. Isyyskysymys on yksinhuoltajaäidille liian arka.

Perhe on muuttanut Harjun takaisesta puutalosta uutuutta hohkavaan Pupuhuhdan lähiöön, jossa betoniset puput seikkailevat leikkikentillä ja koulun pihalla. Modernin keittiön ja kylpyhuoneen onni on käsinkosketeltavaa, vaikka kerrostalossa joutuukin sopeutumaan monenlaisiin ääniin ja ihmiskohtaloihin. Talossa asuu juoppoja, vanhojapiikoja ja jopa yksi chileläinen pakolaismies, Alfonso. Alfonso ei kestä möykkäämistä käytävillä, vaan tulee usein moittimaan suomalaisia naapureitaan turhista äänistä.

Tarinassa eletään 70-luvun keskivaihetta, Abban nousukautta. Helmi on saanut sydänystävän naapuristaan koreografi-Mervistä, ja tytöt harjoittelevat tanssejaan leikkisällä vakavuudella. Englannin taitokin karttuu, kun opiskellaan keskeisiä sanoituksia. Helmille koulunkäynti on vakavaa puuhaa kaupungin kunnianhimoisessa tyttökoulu Tipulassa samaan aikaan, kun muissa kouluissa opiskellaan jo peruskoulun hengessä unisex-malliin.

Teos on kirjoitettu vielä satumaisemmin kuin Lumen syli; siinä pääsee fiilistelemään monien lastenkirjallisuuden klassikkojen kuten Maija Poppasen ja Tirlittanin hengessä. Teini-ikäisen Helmin ja kuusivuotiaan Sofian tilanne olisi tämän päivän lastensuojelumentaliteetin hengessä varsin huolestuttava, sillä heidän äitinsä katoaa kuin tuhka tuuleen. Perheeseen tulee ruokahuollosta ja siivouksesta vastaamaan epämääräinen Nainen, joka leijuu tarinan yllä herkullisena jokerina. Kunnan sosiaalihuoltokaan ei ole Naisen tekemisistä vastuussa. Naisen tekemät sörsselit ovat niin pahoja, että sisarukset jäävät pitkälti selviytymään keskenään moneksi viikoksi, vaikka Nainen nukkuukin äidin lakanoissa. Tytöillä on muitakin, vaihtoehtoisia äidinkorvikehahmoja, mutta keskeisissä kysymyksissä Helmi jää siskonsa huoltajaksi. Lopulta Helmi ja Nainen saavat sovittua, että Nainen huolehtii kodin kasveista ja Helmi ruoasta.

Juonta en paljasta sen enempää, eikä juoni teoksessa tunnu muutenkaan keskeiseltä, vaan tässä mennään enemmän tunnelmista toisiin. Teos tarjoaa monia sydäntä syrjäyttäviä momentteja, joista kuitenkin selvitään pienemmällä harmilla. Pidin siitä, että pahat paikat Puparin raiteilla ohitettiin jokseenkin vähäeleisesti. Helmin kasvu naiseksi on vain sivujuoni, josta hän tuntuu selviytyvän kohtuuhyvin omin voimin. Tuulella käyvältä äidiltään hän ainakin oppii sloganin. ”Miesten perään ei itketä. Seuraava linja-auto tuo uuden.”

Tuulen suku oli edeltäjäänsäkin tiivistetympi, maagis-realistinen tarina, jossa käydään syvissä vesissä ilman liikaa draaman tarvetta. Dialogin kehittäjänä Grönroos on virtuoosi. Historiallisuus on ilmavaa, pieniin vinkkeihin voi lukija tarttua halutessaan, mutta asioita ei selitetä puhki. Tässä tyttöjen olohuoneessa oli vaikeuksista huolimatta helpottavan hyvä olla. Kirjan luettuani jäi tunne, että Helmin ja Sofian myöhemmistäkin vaiheista haluaisin kuulla lisää.

Hiekkaan ja lumeen hautautuneet

lumilinnaNiina Hakalahden uusin teos Lumilinna (Karisto, 2016) kietoutuu mystiikkaan. Kirjasta on vaikea tehdä tolkullista arviota, sillä en halua pilata kenenkään lukukokemusta liiallisilla juonispoilereilla. Ainoa oikea tapa nauttia teoksesta on siihen tarttuminen lukematta liikaa muiden arvioita etukäteen. Itse tein näin ja yllätyin. Jäin pitkäksi aikaa haahuilemaan talviseen lumimaisemaan, johon suodattui Arabian niemimaan aavikkopölyä. Identiteetit ja muistot hautautuivat välillä lumen ja hiekan kerroksiin, niitä myös heräteltiin henkiin, ei aina nostalgisesti, vaan pikemminkin väkipakolla.

Kirjan päähenkilöä Samia voisi joku pitää lurjuksena, vaikka hän puolustaakin oikeuttaan perhesalaisuuksiin ja yksityisyyteen, jopa parisuhteessa. Sami on kolmikymppinen menestynyt mainostoimittaja, joka viihtyy kirjastoissa ja toteuttaa itseään kalliita kauluspaitoja shoppaamalla. Samin tyttöystävä Veera on miestä vaihtoehtoisempi maailmanparantaja, sosiologian opiskelija, joka omistautuu gradun kirjoittamiselle. Kumpikaan ei täydellisesti ”kuulu” helsinkiläisen luovan luokan itseriittoiseen maailmaan: Samilla on rankka koulukotitausta, kun taas Veera tulee kovin työväenluokkaisesta kodista kaukaa Kemistä. Veeran persoonallisuus muuttuu tämän tavatessa sukulaisiaan. Veeran sisko on S-marketin kassa ja ylivilkkaiden tenavien yksinhuoltaja, jonka Linnanmäen -reissu aiheuttaa Samille harmaita hiuksia. Sami suojelee reviiriään kaikilta yllätysvierailta niin kiihkeästi, ettei pariskunnan yhteinen koti aina tunnu kodilta.

Parisuhde rakoilee, sillä Sami ei suostu avaamaan Veeralle taustojaan. Onko mahdollista, että tulipalossa perheensä menettänyt mies on täysin yksin maailmassa? Eikö missään ole tätejä, setiä tai isovanhempia? Koulukotikaveriltakin tulee yhteydenotto, mutta nämäkin kontaktit Sami mieluummin salaisi rakkaaltaan. Sami on tehnyt merkittävän luokkahypyn päästyään opiskelemaan yliopistoon koulukotitaustalla. Hakalahti kirjoittaa lastensuojelusta implisiittisen ovelasti. Samin kokemia kauheuksia ja vääryyksiä ei tässä märehditä, vaan romaanin katse suuntaa tulevaan. Onko miehen mahdollista jatkaa elämistä ilman tarinaa menneisyydestään? Onko hän valehtelija vai todellisuuspakoinen oman elämänsä käsikirjoittaja?

Kirja kasvaa hienosyiseksi trilleriksi, jossa lukija saa tehdä omia johtopäätöksiään ilahduttavan paljon. Oikeastaan odotin juonelta hurjempiakin käänteitä, mutta ratkaisuna tämä kauhun tasapaino oli riittävä. Vaikeista asioista kuten huostaanotosta ja uskonnollisesta fanaattisuudesta puhutaan elegantisti, jättäen kaikille hahmoille toivoa ja kasvun mahdollisuuksia. Kerronta on hyvin taloudellista ja tiivistä, mikä saa aikaan intensiivisen elämyksen, kuten olisi joutunut lapsuuden lumisadepallon sisälle. Ihailin kirjassa eniten kielellistä herkkyyttä ja tasojen vaihtelevuutta. Vaikka tässä lopulta matkustettiin vain Kemiin ja Tukholmaan, henkisesti koin käyneeni jossain kovin kaukana, paikoissa, jotka eivät edes mahdu Suomen tämän päivän keskusteluihin maahanmuuton kustannuksista. Monikulttuurisuuskin oli vain yksi taso, jota ei erityisesti alleviivattu.

Huomaan, että olen lukenut syksyn aikana useammankin uutuusromaanin kolmikymppisten pääkaupunkiseudun menestyjien elämistä niin, että Kallion kupla alkaa vihdoin olla puhkeamassa. Tämä keskittymä ei ole yhdenkään kirjailijan ”vika”. Jos minulla olisi jotain Kallion hipstereitä vastaan, en varmasti tarttuisi heitä kuvaavaan kirjallisuuteen. Hakalahden tuotannossa ei ainakaan ole ollut ärsyttävää Helsinki-keskeisyyttä, vaan hän on onnistunut kuvaamaan useamman paikkakunnan tyyppien vaihtelevia oloja ja kohtaloita. Suosikkini hänen romaaneistaan on edelleen Uimataito (2008), joka on tyylillisesti humoristisempi ja kevyempi kuin Lumilinna. Olen lukenut hänen aikuisten teoksistaan kaikki muut paitsi Aavasaksan (2010), joka syystä tai toisesta jäi kesken. Ideaparkin myyjän maailma kiehtoi kyllä, ja oli hyvin erilainen kuin Lumilinnan tiedostavan nuorison.

Lasuista ja elsuista

08ee_onnen_tuntiTerveisiä blogihiljaisuuden takaa. Syksy on mennyt mukavasti sosiaalialan opinnoissa ja omissa kirjoitusprojekteissa, jotka nekin liittyvät elämän kalteviin pintoihin. Lukemista en ole lopettanut, vaan päivitysrästijonossa odottavat havainnot ainakin 15 romaanista, joista suuri osa syksyn uutuuksia. Kuitenkaan en juuri nyt suorita bloggaamista, vaan suhtaudun lukemistani kirjoista raportointiin löysin rantein.

Viimeksi lukemani kirja on Anna-Leena Härkösen Onnen tunti (Otava, 2011), jonka bongasin lastensuojeluun liittyvän aiheen vuoksi. Koska kirjoitan paraikaa työlästä lastensuojeluaiheista esseetä, halusin nähdä, kuinka ansioitunut komedienne lähestyy kipeää yhteiskunnallista kipupistettä. Voiko lastensuojelulle nauraa? Liittyykö kiireellisiin sijoituksiin tai sijaisperheiden arkeen mitään humoristista? Millaista on keski-ikää lähestyvän naisen pidäkkeetön hoitovietti?

Kirjan päähenkilö on Tuula, nelikymppinen ompelija, jonka uusperhekuvio tatuointitaiteilija Harrin kanssa tuntuu liiankin idylliseltä. Harri on soljahtanut hänen ja kymmenvuotiaan Roopen arkeen miltei saumattomasti. Vaikka Roope välillä kaipaa ulkomailla rahaa takovaa biologista isäänsä, ei hänen ja uuden isäpuolen välillä ole havaittavissa suurta juopaa. Tuula ei enää voi saada biologisia lapsia, eikä hänen hoitoviettinsä enää tyydyty Roopen pojanhuoneen tiheneviä kasvun tuoksuja haistelemalla. Ajatus sijoituslapsista tupsahtaa hänen päähänsä yllättävästi, ja projektiin lähdetään ilman pidempää harkintaa. Harri ja Roope toimivat tarinassa myötäilijöinä, kun taas Tuulan ystäväpiiri suhtautuu ideaan skeptisemmin.

Huumori kirjassa kohdistuu ensisijaisesti Tuulaan, hänen boheemiin äitiinsä ja sijoituslasten aidosti renttuun biologiseen isään Aliin, kun taas sijoitetut lapset ja heidän äitinsä Ninna ovat vakavampia hahmoja. Lasten huostaanoton tarina on hyvin tavallinen, kun taas sijaisvanhemmissa on enemmän rosoisuutta. Huumeita ja viinaa sekakäyttävän, kouluttamattoman nuorehkon lähiöyksinhuoltajan tapaus kuulostaa melkein oppikirjaesimerkiltä vaikeista kasvuolosuhteista, kun taas Tuulan omassa lapsuuden historiassa on enemmän nyansseja. Tuula joutuu PRIDE-valmennuksen aikana syviin vesiin omien lapsuuden muistojensa kanssa, sillä huolettoman 70-luvun kulttuuriväen todellisuus ei lopulta eroa paljoa 2010-luvun syrjäytyneiden nuorten aikuisten horisonteista.  Ainoana erotuksena on vanhempien työssäkäynti ja taloudellinen vastuu lapsista – elämäntapa, jossa uusia lapsia tehtaillaan sosiaalitukien ja raitistumisen toivossa, ei ollut vielä 1970-luvulla mahdollista.

Kirja onnistui tuulettamaan käsityksiäni sijaisvanhemmuudesta. Tuula ja Harri ovat vähemmän altruistisia ja pyhimysmäisiä tyyppejä kuin ne sijaisvanhemmat, joita ovat tavannut livenä. Heidän kasvatusfilosofiansa ei ole loppuun saakka purtu, eivätkä he missään nimessä ole kasvatuksen ammattilaisia. He pelkäävät sossujen kotikäyntejä lähes yhtä paljon kuin lastensuojelun asiakasperheet, ja alkoholin käytönkin suhteen heillä voisi olla parantamisen varaa. Tuulan ambivalentti suhde uusiin hoidokkeihinsa tuntuu uskottavalta. Varhaiskypsä Luke uhkaa hajottaa koko perheidyllin, kun taas Venni taantuu lässyttäväksi vauvaksi. Luken tapa tarkistaa perheen jääkaapin sisältö ennen nukkumaan menoa itketti minua ja toimi hyvänä esimerkkinä aidosta turvattomuuden kokemuksesta.

Pidin kirjasta siksi, että se oli rajattu taitavasti suht lyhyeen jaksoon perheen saagassa. Runsaan dialogin kautta teksti pysyi elävänä, eikä hahmojen taustoja selitetty puhki kuten sosiaaliviranomaisten raporteissa tehdään. Teksti ylitti kirkkaasti kaikki sosiaalipornon ansat ja antoi selkeän toimijuuden myös biologisille vanhemmille. Moralismia ei esiintynyt, vaan varsinkin Tuula tuntui tulevan hyvin tietoiseksi siitä, kuinka helppoa luisuminen riippuvuuksien ja väkivallan toivottomaan maailmaan on riippumatta sosiaalisesta taustasta. Pidin myös siitä, että Harri ja Tuula olivat taustoiltaan melko tavallisia duunareita, jotka purkivat tunteitaan enemmän tekemiseen kuin rasittavaan analyyttiseen psykopuheeseen.

En olisi lukenut tätä kirjaa, ellei se olisi sattunut sopivaan saumaan opinnoissani. Härkösen kirjoista olen pitänyt vaihtelevasti. Kaunokirjallisena tekstinä tämä ei pysäyttänyt samalla tavalla kuin esimerkiksi Loppuunkäsitelty (2005), jota edelleen pidän Härkösen parhaana teoksena, mutta uskon teoksen herättävän keskustelua juuri lastensuojelun parissa toimivien lukijoiden kanssa. Tässä kerrottiin lastensuojelun arjesta kahden toisiinsa limittyneen perheen näkökulmista, kun taas sosiaalityöntekijöiden ja yhteiskunnallisen huostaanottokoneiston rooli jäi pienemmäksi. Tämä teos asettuu hyvään vuoropuheluun sellaisten teosten kanssa, joissa päähenkilö on viranomaiskoneiston edustaja. Esimerkiksi Markus Nummen Karkkipäivä (2010) on tällainen yhteiskunnan rakenteita ravisteleva teos.

Itse olen törmännyt maailmaan, jossa ”lasut” ja ”elsut” ovat nuorten vanhempien automaattista kokemusmaailmaa, kenties jo toisessa sukupolvessa. ”Lasuista” ja ”elsuista” puhutaan näissä piireissä lakonisen toteavasti kuten pullonpalautuksesta tai sosiaalietuuden takaisinperinnästä. Monissa perheissä helposti särkyvää huoltajuuspalapeliä turvaavat suuret koirat, joiden ulkoiluttamisen ja ruokkimisen suhteen olisi parantamisen varaa. En siis ole yhtään ihmeissäni siitä, että tänä vuonna maassamme aloittaa myös koirien leipäjono.