Miehistä, joilla on paljon menetettävää

Simon Häggström: He juoksivat pakoon (HarperCollins Nordic, 2022)

Suomennos: Hanna Arvonen

Natalia Volotkova on venäläistaustainen poliisi kansallisessa operaatioyksikkö NOA:ssa, ihmiskaupan vastaisessa tiimissä. Hän on syntynyt Pietarissa ja tullut perheensä kanssa Ruotsiin kouluikäisenä. Lojaalisuuskonflikti kahden maan välillä on viime aikoina vaivannut Natalia, joka kokee Ruotsin poliisivoimat naiiveiksi ja tehottomiksi. Välillä hän pohtii muuttavansa takaisin äiti-Venäjälle, jossa miliisi toimii järeämmin asein, mutta kirja onkin selvästi kirjoitettu eri maailmanpoliittisessa tilanteessa.

Tartuin kirjassa ensimmäisenä tähän venäläiseen poliisihenkilöön, sillä hänen kauttaan teoksen teema tuntui ajankohtaisemmalta. Toki sen pääteema, ihmiskauppa ja prostituutio (ja Ruotsin lainsäädäntö, joka kriminalisoi seksin oston) on edelleen ajankohtainen, mutta kahden vuoden koronakriisi on luultavasti muuttanut sen muotoja.

Teos perustuu Simon Häggströmin omiin havaintoihin aiemmassa työssään Tukholman poliisissa, mutta on silti määritelmällisesti fiktiota. Luomaansa saagaa hyväosaisten perheenisien pedofiliaringistä hän vertaa karmeudessaan Knutbyn seurakunnan murhatapauksiin, eli kirjan fiktiivinen keissi on medialle suurempi lottovoitto kuin Knutbyn kultin käsittely. Satuin myös lukemaan tuoreen teoksen Knutbyn kultista, mutten ole vielä jaksanut blogata siitä.

Tässä teoksessa seurataan teini-ikäisiä Malvinaa ja Jenniferiä, jotka karkaavat nuorisokodista Sundsvallista ja päätyvät myymään itseään Tukholmassa henkiensä pitimiksi. Samaan aikaan lukiolainen Molly päätyy itsemurhaan jouduttuaan himokkaan herraseurueen raiskaamaksi tukholmalaisessa hotellihuoneessa. Molly ei kestä tapauksen jälkimaininkeja, varsinkaan ringin johtajaa, joka uhkailee tätä kuvaamallaan videolla aktista. Sosiaalisen median roolia seksin myynti-ja ostoprosesseissa kirja kuvaa tarkasti ja karmivasti.

Tämä on graafinen kuvaus seksikaupan arjesta, suttuisista kohtaamisista, joissa palvellaan miehiä eri tuloluokista. Osa tyytyy pikaisiin panoihin autojensa takapenkillä, osa toteuttaa pinttyneitä fantasioistaan hotellihuoneissa, ja osalla on varaa järjestää orgioita salaisissa, syrjäisissä kohteissa. Tarjolla on myös apua niille, jotka haluavat eroon seksuaaliriippuvuudestaan, mutta avun piiriin pääsy tuntuu liian hankalalta.

Häggströmin tyyli on omaan makuuni hieman liian realistista, mutta teos on samalla todellinen page-turner. Tällä kertaa luin kirjan paperisena, mutta se näyttää löytyvän myös äänikirjana Jukka Pitkäsen lukemana. Lineaarisen juonen ja tiiviin aika-akselin vuoksi selvisin alle 400 sivusta vuorokaudessa. Teoksessa ei ole liikaa henkilöitä, ja kuvattu tutkinta on toteutukseltaan aika simppeli. Huomio kirjassa on vahvasti nuorissa itsessään, ja sen painoarvo on vahvasti yhteiskunnallinen. Kuinka on mahdollista, että näennäisen hyvinvoivassa Ruotsissa alaikäisiä tyttöjä kaupataan ja esineellistetään tällä tavalla?

Monissa ruotsalaisissa dekkareissa on kuvattu kansainvälistä ihmiskauppaa, ja naisia, jotka päätyvät hylättyihin rivitaloihin ja parakkeihin Ruotsin syrjäseuduille rasvaisten setämiesten pantaviksi. Tässäkin teoksessa pyörii rasvaisia ja yksinäisiä Bengtejä, ja muuta boomereita, joilla on käppä-äijien nimet, mutta seksiringin jäsenet ovat nuorempia ja menestyneempiä, ja moni heistä perheellisiä. He ovat niitä miehiä, joilla on paljon menetettävää, mutta eivät silti jaksa välittää liikaa omasta maineestaan tai kunniastaan.

Lämmin kiitos HarperCollins Nordicille kirjan arviokappaleesta. Häggströmiä ei vielä tunneta Suomessa laajalti, mutta Ruotsissa hän on julkaissut dekkareiden lisäksi myös tietokirjoja ihmiskaupasta. Tätä teosta suosittelen varsinkin perinteisten poliisivetoisten dekkareiden ystäville. Tässä ei fiilistellä, shoppailla eikä viihdytä hipstereiden suosimissa cocktailbaareissa. Toistaiseksi poliiseillakaan ei ollut merkittävää sutinaa keskenään.

Yhtä suurta monikansallista perhettä

Teos: Hanna Arvela: Ihmeperhe (Tammi, 2022)

Äänikirjan lukija: Ilkka Villi

Viimeaikaisissa lukemistoissani näkyy selvästi punainen lanka: monessa työn alla olevassa teoksessa on päähenkilöinä pahoinvoivia lapsia ja nuoria eteläisessä Suomessa.

Hanna Arvelan romaani Ihmeperhe seuraa pahamaineisen Saarivuoren lähiön alakoulun erityisluokan 4-5 F elämää yhden syyslukukauden aikana. Luokalla opettajat vaihtuvat tiiviiseen tahtiin, mutta koulunkäyntiavustaja Marke on ollut puikoissa jo kymmenen vuotta. Viisikymppinen Marke tulee Virosta, ja joutuu koulutyön sivulla ottamaan iltasiivousvuoroja, koska kaupunki ei suostu vakinaistamaan avustajan pestiä.

4-5 F-luokalla on kymmenen oppilasta, joista vain yksi on tyttö. Lievästi kehitysvammaisen Geishan ei edes kuuluisi olla koko koulussa, mutta kaupunki ei säästösyistä suostu siirtämään tyttöä erityiskouluun. Markella menee paljon aikaa tytön pukemiseen ja riisumiseen välitunneiksi. Tämän lisäksi hän toimii koko koulun diabeteshoitajana, mutta tuskin tämäkään näkyy merkittävästi palkkakuitissa. Luokan oppilaista yli puolet ovat maahanmuuttajataustaisia, ja monella on lastensuojelun asiakkuus.

Luokan uusi erityisopettaja on keski-ikäinen nimetön mies, joka kokee olevansa byrokraattinen ohjeistaja, ei huolehtija. Mies on ennen Saarivuoreen päätymistä kiertänyt Helsingin kantakaupungin kouluja, joissa haasteet ovat olleet erityyppisiä. Mies on jäänyt nuorena leskeksi ja on lapseton, ja hänen maailmankuvansa on pahasti kyynistymässä. Työparina Marke haastaa hänen työotettaan, ja samaan aikaan oppilaat laskevat päiviä ja viikkoja siihen, että uusi opettaja ottaisi loparit.

Kirjassa käsitellään todella rankkoja ilmiöitä, mutta äänensävy onnistuu silti olla humoristinen. Suurin osa tapahtumista sijoittuu luokkahuoneeseen, ja teos on dialogipainotteinen. 4-5 F opiskelee enimmäkseen omassa luokassaan väliaikaisessa parakissa, sillä esimerkiksi puutöiden ja musiikkiluokkaan oppilaiden käytös on liian rajua. Koulun rehtoria ei pahemmin nähdä parakin puolella, ja hän on kehittänyt ovelia välttelymekanismeja erityisopettajien suhteen.

Luokassa on kiusaamista, mutta ei välttämättä enemmän kuin normiluokassa. Oppilaiden harjoittama kiusaaminen on niin fyysistä ja ilmiselvää, että siihen on helppo puuttua. Suurempi ongelma on jatkuva puhelinralli lastensuojelun työntekijöiden kanssa. Tätä ei aina ehdi tehdä työajalla. Osa lapsista käy koulua lastenkodista käsin, yksi turvakodista. Lasten asuinpaikat vaihtuvat, ja välillä joku siirtyy kotikouluun.

Teos keskittyy enemmän sosiaaliseen problematiikkaan kuin esimerkiksi mielenterveys- tai neuropsykiatrisiin diagnooseihin. Tämä on hyvä valinta, sillä esimerkiksi ADHD:sta on jo olemassa aika paljon kirjallisuutta. Olen takavuosina lukenut joitain Torey Haydenin, tuon erityisopetusklassikkokirjailijan teoksia, mutta pitänyt niitä liian emotionaalisina (vaikka on niissä painavaa asiaa, ja ymmärrän hyvin niiden suosion). Tässä teoksessa vältetään tuo vaara, sillä fokus on enemmän koulussa yhteisönä ja osana ympäröivää yhteiskuntaa. Monikulttuurisuus on toki haaste tässä yhteisössä, mutta myös piilevä voimavara. Tässähän käydään aika skarppeja keskusteluja uskonnoista, kansallisuuksista, kieli-identiteetistä ja muista heimokuuluvuuksista. Eli tämä työhönsä leipääntynyt opettaja onnistuu välillä vahingossa saamaan aikaan edistyksellistä pedagogiikkaa.

Teoksessa eletään maailmassa, jossa köyhyydessä kasvaneet lapset ovat aidosti innostuneita LIDL:in 95 centin joulukalentereista, ja samalla sohivat luokkahuoneessa perhosveitsillä aina, kun aikuisilta silmä välttää. Teos osoittaa onnistuneesti sen, kuinka harva lopulta soveltuu tuollaisen porukan kasvattajaksi.

Nuori aikuinen mielenterveyskoneistossa

Teos: Venla Kuoppamäki: Sun poika kävi täällä (Teos, 2022)

Äänikirjan lukija: Vilma Melasniemi

Pari viikkoa sitten postasin tänne Soili Pohjalaisen autofiktiivisestä teoksesta perheestä, jonka elämää järkyttää teinitytön viiltely, ja nyt on Venla Kuoppamäen tuoreen omaelämäkerrallisen teoksen vuoro. Siinä keskiössä on Oskari ja tämän äiti, ja Oskarin kipeä itsenäistymisprosessi tilanteessa, jossa nuoren miehen sairaus tuntuu vakavalta.

Molemmat teokset sijoittuvat Uudellemaalle, ja niissä vietetään paljon aikaa terveysasemilla ja sairaaloissa. Kuoppamäen teoksessa asetelma on hieman erilainen, mutta on perheiden tilanteissa jotain yhteistäkin. Molemmissa vanhemmat käyvät töissä, ja arvomaailma on vankan keskiluokkainen. Oskari tosin elää uusperheessä, ja on yhteydessä biologiseen isäänsä, jolla on joskus ollut päihdeongelma. Suvussa on muutenkin mielenterveydellistä perimätaakkaa, eli Oskarin ensimmäinen bipolaaridiagnoosi ei tule perheelle yllätyksenä.

Tarinassa Oskari on joutunut lastensuojelun seulaan päihteiden käytöstä, ja päätyy sijoitukseen 17-vuotiaana ennaltaehkäisevänä toimenpiteenä. Päihteiden käytön vuoksi hän tulee lähetetyksi erityislaitokseen Pieksämäelle, kauas kotoa, jotta hän saisi välimatkaa vääränlaiseen kaveripiiriin.

Oskari on harrastanut katoamistemppuja jo kotona asuessaan, ja hatkojen otosta tulee tapa myös laitoksessa. Täysikäisyyden kynnyksellä pojalle aletaan puuhata omaa asuntoa, jollainen järjestyy äidin ja isoäidin yhteisillä varoilla. Äiti kokee, että Oskarin maaninen käytös on liikaa tämän pikkuveljelle, ja muutenkin pojan vauhdikas elämäntapa vaatii omaa tilaa. Oskarilla on myös tyttöystävä, joka asuu jo omillaan. Nuorten seurustelu on kuitenkin räiskyvää, ja siinä on välillä taukoja Oskarin arvaamattoman käytöksen vuoksi.

Muutettuaan omilleen Oskarin elämää rytmittää sairaalakierre, ja oikean lääkityksen löytyminen on haasteellista. Hänelle tehdään tahdonvastaisia lähetteitä, ja kerran hän joutuu jopa oikeuspsykiatriselle osastolle ilman painavaa syytä. Välillä Oskari jättää lääkkeet syömättä, ja lääkärikäyntejä jää myös välistä. Vaikeimpia ovat ne jaksot, joina hänellä ei ole minkäänlaista sairaudentuntoa. Ja näitä äiti Venla oppii ennakoimaan pienistä vihjeistä, usein päivämäärien tarkkuudella.

Vaikka Oskari kohtaa ennenaikaisen kuoleman, teos ei kerro toivottomasta itsetuhoisuudesta tai näköalattomuudesta. Oskari oli nuori mies, jolla oli suht tavallisia nuoren miehen suunnitelmia. Hän ehti kokea pidemmän parisuhteen, ajoi useaa eri autoa ja ehti sairauden suvantovaiheessa käydä vähän töissäkin. Päihteet eivät lopulta olleet hänen elämänsä tragedia, vaan hän ajautui huumeita käyttävien seuraan ehkä siksi, että heidän parissaan hän sai vertaistuellista hyväksyntää. Psyykenlääkkeet ja myös lääkkeettömyys saivat hänen päänsä sekaisin samalla tavalla kuin kavereilla huumeet.

Yksi tarinan keskeisistä viesteistä liittyy vanhempien tai muiden lähiomaisten tilanteeseen silloin, kun nuori aikuinen on vakavasti mieleltään sairas. Yhteiskunta nimittäin asettaa lakisääteisiä rajoja nuorten tukemiselle, ja vertaistuen kanavia voi usein olla vaikea löytää. Tässä kertoja käy FinFami-järjestön suljetussa ryhmässä, mutta yhteys sen jäseniin ei jatku ryhmän loppumisen jälkeen. Pelkkä rankka omaiskokemus ei usein riitä ystävyyden syntyyn, vaan suhde tällaisten ryhmien jäsenten välillä on ehkä tarkoitettukin tilapäiseksi. Myös netin tukiryhmien apu on hataraa ja satunnaista. Hän ei jää kokonaan yksin huolineen ja murheineen, mutta selvästi kaipaa muutakin tukea kuin perheen ja suvun tuen.

Tämä teos on tunnelmiltaan vakaampi ja rauhallisempi kuin Pohjalaisen tuore teos, ehkä siksi, että Kuoppamäki ei ole romaanikirjailija, eikä ole kirjoittanut teostaan kaunokirjallisista ambitioista käsin. Tai teosten kertojat vain ovat erilaisia persoonallisuuksia – toinen pidäkkeettömän räiskyvä, toinen huolehtiva varautuja. Tässä teoksessa äitihahmo pyrkii sovittelemaan ja ennakoimaan pahinta joka käänteessä. Toki teos kattaa myös pidemmän aikajakson, ja kertoo nuoresta, joka ei enää elä teini-iän pahinta kuohuntavaihetta. Nuortenpsykiatriassa varmasti hankalinta onkin erottaa hormoneista johtuva epävakaus ja piilevät kroonisemman sairauden merkit.

Olen varma, että molemmille teoksille on tilausta niin perheissä, joissa on ”tilanne päällä” kuin muutenkin. Kolmas kirjailija, jonka kanssa löysin keskusteluyhteyden, on Katriina Huttunen, joka kirjoitti koskettavasti surutyöstä aikuisen tyttären itsemurhan jälkeen. Tässä ja Huttusen teoksessa käsitellään molemmissa varsinkin nuoren mielenterveysongelman taloudellista aspektia, pikavippejä, luottotietojen menetystä ja asiointia tukiviidakossa. Tällaisissa sudenkuopissa kun asuvat monet nuoret aikuiset jopa ilman mt-diagnoosia.

Suosittelen teosta siis lämpimästi myös niille, joilla ei ole ”tilanne päällä”. Koska olen lukenut jo kymmeniä teoksia nuorten mielenterveyden häiriöistä, osaan tunnistaa ne kirjat, jotka on kirjoitettu vertaistuki edellä ja ne, joissa on laajempaa yhteiskunnallista sanomaa. Tämä teos kuuluu ehdottomasti jälkimmäisiin, sillä siinä käsitellään laajemminkin hoitotahdon kysymystä, ja mielenterveyden hoidon nykytilaa, palvelupolkujen stressaavuutta ja byrokraattisuutta. Kaikki potilaat, omaiset ja kuolleita läheisiään surevat kun eivät jaksa pysyä mukana tässä alati muuttuvassa hoitopolkuviidakossa, saati kirjoittaa valituksia Valviralle tai jopa teosta kokemuksistaan. Nostan hattua niille, jotka jaksavat, koska sen kautta voidaan toivoa, että joku päivä systeemi muuttuisi.

Kläpejä, klapeja ja lahkolaisia

Teos: Karin Smirnoff: Viedään äiti pohjoiseen (Tammi, 2022)

Suomennos: Outi Menna

Äänikirjan lukija: Satu Paavola

Huomaan, etten ole jaksanut tehdä koostetta viime vuoden parhaista lukemistani kirjoista, mutta Karin Smirnoffin teos Lähdin veljeni luo (Tammi, 2021) kuului varmasti niihin. Jana Kippo, syrjäseutujen vanhusten kotihoitaja, jäi mieleen vahvana pohjoisruotsalaisena äänenä. Nyt Janan ja kaksoisveli Brorin saaga jatkuu matkakertomuksella heidän äitinsä juurille Torniojokilaaksoon, Kukkjärven kylään, jossa heitä odottaa lestadiolaisen yhteisön valikoiva syli. Äitimuori on halunnut tulla haudatuksi kotiseudulleen, ja muutenkin äidin kotiseuturakkaus yllättää tyttären.

Kukkjärvellä äiti ei ole Siiri Kippo, vaan legendaarinen Siiri Ravanti, jonka ristipistotyöt koristavat Rauhanyhdistyksen rukoushuoneen seiniä. Sisarukset perivät äidin kotitalon, ja Bror lähestyy huolestuttavalla tavalla uskonyhteisöä. Hän löytää Kukkjärveltä naisen, Sirkka-Liisan, jonka kanssa ei kuitenkaan voi seurustella ennen avioliittoa. Muorin sukutalossa taas asuu moniongelmainen Magdalena, jonka vuokraemäntänä oleminen on työteliäs homma.

Jussi taas on serkku, jonka kanssa Jana päätyy harrastamaan seksiä vähän samalla tavalla kuin kuvataiteilija-Johnin kanssa kotipuolessa. Yhtäkkiä kaksikko saa Magdalenan vauvan huollettavakseen, ja spontaani perhe-elämä alkaa ahdistaa Janaa.

Kuten sarjan aloitusosassa myös tässäkin osassa käsitellään suht järeitä teemoja kuten insestiä, alkoholismia ja lasten menetystä. Janan äidin tarina on hurja, mutta samanmoisia kohtaloita on ollut myös monella muulla kyläyhteisön jäsenellä. Henkilöhahmoja tässä kirjassa on runsaasti, ja minun oli vaikea pysyä mukana kaikkien sivuhenkilöiden kartoituksessa äänikirjaa kuunnellessa.

Kerronnallisesti sarjan kakkososa on vauhdikkaampi kuin ykkösosa, ja koin, että sen vaiheet saattavat avautua paremmin painettuna teoksena kuin äänikirjana. Kirjan Kukkjärvi ei ole aivan yhtä jälkijättöinen paikkakunta kuin sisarusten varsinainen kotikylä Smalånger, koska siellä on kansainvälistä turismia. Tämän vuoksi alueella on pakko opetella aidon espresson juontia ja mielikuvituksellisten gourmetruokien kehittelyä. Paha ”maailma” on siis enemmän läsnä lestadiolaisten ydinalueella kuin Västerbottenissa, jossa elämä on verkkaisempaa.

Koin osan teoksen sukuhistoriasta sosiaalipornahtavana, mutta pidin eniten Smirnoffin kuvaamasta taiteen tekemisestä ja kirjallisuuspohdinnoista lestadiolaisessa yhteisössä. Janan osa-aikatyö paikallisen koulun kuvaamataidon opettajana ei mene ihan nappiin, koska eräs oppilaista saa päähänsä piirtää Jeesuksen kossupullon äärellä. Kirjoja kylässä luetaan vähän enemmän kuin maalataan, ja yksi paikallisista miehistä paljastaa lukevansa Jojo Moyesia.

Lestadiolaisuuden kuvaajana Smirnoffia ei ainakaan voi syyttää liiasta kulttuurisensitiivisyydestä, mutta kaikkien kirjan ihmisten ongelmat eivät tunnu johtuvan uskosta tai sen puutteesta. Vastaavanlaista ahdistavaa pullantuoksuista suurperheidylliä ei tämä kirja kuvaa kuin jotkut suomalaiset lestadiolaisuutta kuvanneet kirjailijat (vrt. esim. Pauliina Rauhala), vaan tähän yhteisöön mahtuu valtava skaala mielen rikkonaisuutta, ja myös hajonneita perheitä.

Jatkan trilogian lukemista uteliaalla mielellä, ja odotan jo, mihin uuteen ammattiin Jana Kippo kolmososassa päätyy, sillä en usko hänen palaavan vanhushoidon maailmaan. Veikkaan, että kolmas osa saattaa sijoittua osittain ulkomaille, sillä Janasta jo paljastui maailmanmatkaajan siemeniä. Ehkä saamme kuulla vähän lisää hänen menneisyydestäänkin, vaikka hän palasi alun perin kotikyläänsä ”tyhjänä tauluna”.

Karua tarinaa karismaattisuudesta

Teos: Abigail Dean: Tyttö A (Aula, 2021)

Suomennos: Kristiina Drews

Äänikirjan lukija: Rosanna Kemppi

Elämän pienet pettymykset olivat jo jättäneet merkkinsä Äidin leuan alle ja rintoihin. Hänestä oli tulossa katkera; lapsuusajan valokuvista tuttu valpas katse oli nyt kylmä ja alistunut. Äiti joi isän viinalasin tyhjäksi ja jäi odottamaan miehensä paluuta. Hän tunsi uuden vauvan värähdykset kohdussaan. Pettymysten paraati jatkoi kulkuaan.”

Näin kuvaa brittiläinen esikoiskirjailija Abigail Dean suurperheen äitiä Deborah Gracieta romaanissaan Tyttö A. Romaanissa 15-vuotias Alexandra pääsee pakenemaan kodista, josta on tullut seitsemän lapsen vankila, olosuhteista, jotka eivät enää ole vuosiin olleet ihmisarvoiset. Lex on lastensuojelun koodaama tyttö A, sillä vaikka kaikki lapset otetaan huostaan omille tahoilleen, perhettä pyritään myös käsittämään kokonaisuutena. Perheessä isä tekee itsemurhan ja äiti tuomitaan vankilaan, missä tämä kuolee lasten ollessa jo aikuisia. Romaanin nykyisyydessä sisarukset yrittävät jakaa äitinsä perintöä ja tutustumaan toisiinsa uudelleen tilanteessa, joka on kaikille omalla tavallaan kuormittava.

Tässä eletään nuhjuisten seurakuntatalojen saleissa öiseen aikaan, perustetaan aina uusia soluja uusiin hylättyihin kiinteistöihin, epäonnistutaan seurakunnan lampaiden maahan kaatamisessa, ja sulkeudutaan maailmalta siinä vaiheessa, kun kymmenykset eivät enää kilahda kolehtiin. Lasten vetäminen kotiopetukseen kuuluu kuvioon, eikä tätä opetusta todellakaan valvota asianmukaisesti. Lapset elävät kirjaimellisesti tunkiolla, ja jossain vaiheessa heidät kahlitaan yöksi sänkyihinsä.

Sisarusten ikäerot saavat heidät muistamaan lapsuutensa ja nuoruutensa tapahtumia eri tavalla toisistaan. Alexandra pyrkii kommunikoimaan kaikkien kanssa, mutta kaikki muut eivät halua tavata toisiaan. Osalla on vaikeita riippuvuuksia ja mielenterveyden haasteita, osa taas superosaajia ja menestyjiä. Ethan, eli perheen esikoinen, poika A, oli lapsista ainoa, joka ankaran kotikouluvaiheen aikana sai liikkua kodin ulkopuolella vapaasti. Alexandra puuhaa yhteisökeskusta vanhempiensa taloon nuorimman siskonsa Evien kanssa. Koska hylätty talo on yhteisössään leimattu, ja sitä pidetään jopa turistikohteena, sisarukset haluaisivat muuttaa sen imagoa ja tuoda sen paikallisten ihmisten käyttöön.

Yksi veljeksistä, Gabriel, rahoittaa miesystävänsä huumeostoksia myymällä perheen memorabiliaa nettikaupoissa. Osa sisaruksista ei halua kertoa taustastaan uusille ystävilleen ja kumppaneilleen. Paluu kotikonnuille tekee kipeää, mutta Alexandra kokee sen oudolla tavalla terapeuttiseksi.

Olen kaikenlaisten kulttitarinoiden ja karismaattisen kristillisyyden kuvausten suurkuluttaja, joten teos iski minuun syvälle siitä huolimatta, että sen rakenne on aika sekava. Vaikka Alexandra on kirjan päähenkilö, tarina jakautuu useamman sisaruksen osioihin, ja aika-akseli vaatii suurta keskittymistä. Tässä on taatusti käytetty hyväksi psykologisten trillerien ”kaavaa”, mutta aihepiirissä tai sisarusten henkilöhahmoissa ei ole mitään kaavamaisuutta.

Dean kertoo etsineensä romaaniinsa vaikutteita enemmän Yhdysvalloista, vaikka tarina sijoittuu hänen kotikonnuilleen Pohjois- ja Keski-Englantiin. Tämän tyyppisiä true crime-tarinoita lasten äärimmäisistä kaltoinkohtelusta äärikristillisessä kontekstissa taitaa löytyä enemmän rapakon takaa kuin Euroopasta, mutta pidin tätä brittitarinaa fiktiivisyydestä huolimatta todella uskottavana. Tässä perhe elää urbaanilla vyöhykkeellä monien naapureiden katseiden alla, mutta silti täysin eristyneenä ns. normiyhteiskunnasta.

Löysin tästä kirjasta yhtymäkohdan varsinkin yhdysvaltalaisen Tara Westoverin omaelämäkerralliseen teokseen Opintiellä (2018), mutta tässä tarinassa kristityn pariskunnan elämänhallinta hajoaa vielä surkeammin kuin Westoverin tarinan mormonipariskunnan. Vanhaa Testamenttia luetaan vimmaisesti ja viinalla läträtään lasten läsnäollessa. Perheen tarina on äärimmäinen ja raskas, mutta sen henkilöiden nykyisyys tuo siihen myös muunlaisia mausteita. Yhteiskunnallisuutta teoksessa varsinkin riittää, ja traumapsykologian ystäville teos voi tarjota myös ammatillisia vinkkejä.

Huomaan, että kirjailija on viikonloppuna vierailulla Helsingin Kirjamessuilla, joten häntä voisi olla hauska kuulla livenä.

Italialaiset järkäleet, osa 2

Teos: Paolo Giordano: Jopa taivas on meidän (Aula & Co, 2021)

Suomennos: Leena Taavitsainen- Petäjä

Sain tämän teoksen arvioitavaksi ennakkokappaleena jo kesäkuussa, mutta olen malttanut koko kesän olla korkkaamatta sitä ennen lähestyvää julkaisupäivää, joka kirjan kannen mukaan on 2.8. Koska olen jo nyt nähnyt tämän teoksen äänikirjamarkkinoilla julkisessa jaossa, uskallan kirjoittaa arvioni siitä muutamaa päivää ennen h-hetkeä. Muutenkin romaani on nähnyt päivänvalon Italiassa jo vuonna 2018, joten arvioiden embargo on tässä tapauksessa vähän turha.

Lukemieni paperikirjojen määrä kuihtuu kuihtumistaan, mutta nyt oli kerrankin suuri ilo lukea tätä järkälettä painettuna. Teoksen kieli ja tarinankerronta sopii erinomaisesti myös äänikirjaformaattiin, mutta tällä kertaa nautin nimenomaan nopeasta sivujen kääntämisestä. Käyttämäni aika tähän teokseen oli noin kolmannes verrattuna äänikirjan kestoon, ja kuuntelen äänikirjoja yleensä 1,3 kerran nopeutuksella.

Teoksessa nuori torinolainen Teresa viettää kesiä yhdessä isänsä kanssa tämän kotiseuduilla Apuliassa, siellä Italian kuuluisassa saappaankärjessä. Tytön kaupunkilainen äiti ei viihdy näillä lomilla, vaikka suhde apulialaiseen anoppiin on muuten lämmin. Isällä on myös haaveita kotiseudulle takaisin muutosta, mutta tämä saattaisi johtaa hänet avioeroon. Teresalle Apulian mummola on toinen koti, ja teini-ikään tultaessa hän on muodostanut tiiviin kaverisuhteen mummon tilan naapurin poikien Bernin, Tommason ja Nicolan kanssa.

Poikien koti ei ole tuiki tavallinen maatila, vaan heidän uskovaiset vanhempansa elävät osittain sijoituslasten vastaanotosta. Bern on tilan isännän Cesaren siskonpoika, Nicola on pariskunnan biologinen lapsi ja Tommaso on sijoitettu heille viranomaisten kautta. Tilalla tulee ja menee sijoituslapsia, joista osa ottaa hatkat nopeasti. 1990-luvulla Itä-Euroopan maiden vapautuminen lisää lastensuojelun tarvetta myös Italiassa. Poikien kanssa hengaa myös albanialaistaustainen teinityttö, joka on ristinyt itsensä uudelleen Violaliberaksi. Tämä tyttö elättää itseään liikuntakyvyttömän miehen avustajana, ja tutustuttaa uskovaisen kodin poikia päihteiden käyttöön.

Cesare ja hänen vaimonsa Floriana ovat ns. hippiuskovaisia, jotka uskovat omalla tavallaan myös vapaaseen kasvatukseen. Cesare ei ole pelottavaa kulttijohtajatyyppiä, vaan hän on Intiaa kolunnut pohdiskelija, joka tutustuttuaan monipuolisesti myös Aasian uskontoihin valitsi lopulta kristinuskon ja Raamatun. Raamattua hänen tilallaan luetaan pidäkkeettömästi,mutta tämä ei saa hänen kasvattejaan hylkäämään muita lukemistoa. Varsinkin Bernille lukeminen on ainoa henkireikä, ja hän loukkaantuu, kun Teresa ei syty yhtä lailla Italo Calvinon teoksista kuin hän on itse syttynyt.

Bernistä tulee Teresan ensi rakkaus, mutta Bern ei johtuen rosoisesta taustastaan pysty sitoutumaan teininä seurustelusuhteeseen. Pari tapaa uudestaan siinä vaiheessa, kun Teresa on luonnontieteen opintojen loppusuoralla. Bern on taas viettänyt nämä vuodet tekemällä maatöitä eri tiluksilla ja hengailemalla aktivistiporukoissa. Viimeisin käänne on Cesaren omistaman ja tyhjäksi hylkäämän tilan valtaaminen, ja sen muuttaminen permakulttuurikeskukseksi.

Romaanissa on temaattisesti paljonkin yhteistä Richard Powersin teoksen Ikipuut kanssa, jossa puita suojellaan metsäteollisuuden ahneudelta Kaliforniassa. Tässä suojelun kohteina ovat Apulian alueen ikiaikaiset oliivipuut, joita kommuunin porukka haluaa suojella monikansallisten yritysten suosimilta torjunta-aineilta, ja myöhemmin myös kaatamiselta. Myös Bernistä tulee puuhun linnoittautuva ikoninen aktivisti, josta saadaan tehtyä yhden traagisen yön tapahtumien jälkeen kansainvälisesti etsintäkuulutettu terroristi. Tässä teoksessa on kuitenkin vähemmän aktivismia kuvaavia joukkokohtauksia, vaikka siinä eletään erilaisissa vallatuissa taloissa ja leireillä noin kymmenen vuoden ajan.

Tykkäsin kirjassa varsinkin Ukrainan ja Islannin matkakuvauksista. Ukraina-osuudessa on myös kiinnostava yhteys Sofi Oksasen Koirapuiston tematiikkaan, vaikka tässä kirjassa ei käsitellä kohdunvuokrausta, vaan pariskuntien Ukrainaan harrastamaa alkionsiirtoturismia. Giordanon näkökulma aiheeseen ei ole täysin kyseistä toimintaa tuomitseva, vaan hän näyttää onnistuneesti lapsettomuuden monet kasvot. Myös paikalliset ukrainalaiset käyttävät näitä palveluja, ja tässä kerrottiin myös Euroopan ulkopuolisten maiden asukkaiden vauvaturismista.

Parasta tässä kirjassa oli kerronnan jouhevuus, ja Apulian luonnon kuvauksen aistivoimaisuus. Verrattuna juuri äsken lukemaani Pascal Mercierin suureen Italia-eepokseen tämä romaani eteni kitkattomasti. Molemmissa kirjoissa oli kirjoja rakastavia hahmoja, mutta Giordanon romaanissa oli omaan makuuni intertekstuaalisia viitteitä juuri sopivasti, ja Mercierin teoksessa hieman liikaa.

Olin bongaavinani teoksesta pari historiallisten faktojen sekaannusta, joista toinen liittyi käytettävään rahayksikköön (jossain kohtaa henkilöt puhuivat euroista jo 90-luvulla), ja toinen Tsernobylin onnettomuuden ajankohtaan. Tosin Giordano ei suosi tarinassaan kovin tarkkoja aikamääreitä, mutta Teresan ikä suhteessa reaalimaailman tapahtumiin heittelehti paikoitellen.

Uskoisin, että tämä romaani tuntuu monipuolisuutensa vuoksi kiinnostamaan monenlaisia yleisöjä. Tässä on sopivasti Italian kulttuurin tenhoa, vaikeaa rakkaustarinaa, maailmantuskaa ja myös jännitystä dekkarin siemeninä. Itse koukutuin tarinaan alkuvaiheessa uskonnollisuuden kuvauksen kautta, ja loppuosissa koin lukevani italialaista toisintoa Baader-Meinhof-ryhmän vaiheista. Kiinnostavaa oli myös uskonnollisen symboliikan soluttautuminen ekologisen ääriryhmän rituaaleihin, ja jopa ruumiin kieleen.

Korona-ajan rahanpesusta

Teos: Seppo Jokinen: Siipirikkoiset (CrimeTime, 2021)

Äänikirjan lukija: Jukka Pitkänen

Onnistuin saamaan kaupunkimme kirjaston varatuimmat teoksen käsiini nyt Elisa Kirjan kautta, josta sain kuukauden kokeilujakson. Sovellus on ollut minulla aiemminkin käytössä, mutta se on teknisesti kömpelö. Jokisen kirjan kuuntelu sujui vielä ongelmitta, mutta jatkosta en ole varma.

Tuorein Sakari Koskis-saaga on korona-ajan tuotos, jossa reflektoidaan viruksen aikaansaamia muutoksia poliisityöhön. Kiinnostavampaa kuitenkin ovat pohdinnat koronan vaikutuksista rikollisuuteen, tässä tapauksessa itäeurooppalaisten rikollisliigojen rahanpesuun, ja rahavirtojen liikkuvuuteen rajojen yli tilanteessa, jossa ihmisten liikkuvuutta on rankalla kädellä rajoitettu.

Teos keskittyy varsinaiseen inhokkiteemaani, josta en muista lukeneeni dekkaria aiemmin, eli perintäfirmoihin. Teoksen perintäfirmalla on irvokas nimi Stick and Carrot Capital, ja se keskittyy isompiin yritysvelkoihin, ei pienten kuluttajien maksamattomiin laskuihin. Firman päämaja on Luxemburgissa, aluekonttori Tukholmassa, ja Pirkanmaalla firman paikallinen toimeksiantaja Holger Heinonen löydetään selkään ammuttuna Iidesjärvestä, läheltä lintubongaustornia.

Monella varmasti olisi syitä panna tämä niljake päiviltä, mutta Holgerin asiakkaiden jäljitys ei ole kovin helppoa. Käy ilmi, että osa velallisista on joutunut firman kätyreiksi Itä-Eurooppaan. Näin on käynyt muun muassa Witautasille ja Kaiukselle, tamperelaiselle isälle ja pojalle, jotka ovat maastoutuneet liettualaisiksi ja sahaavat Ukrainan, Puolan ja Venäjän väliä rahamuuleina. Kaius on jo 19-vuotias, mutta pienen kokonsa vuoksi menee 14-vuotiaasta ja sopii peiterooliin täydellisesti. Pojan koulunkäynti Tampereella on jäänyt kesken isän hämärähommien vuoksi, ja he elävät epävarmaa elämäänsä junissa ja halvoissa hotelleissa.

Juoni tuntui piinallisen uskottavalta siksikin, että olen viime aikoina bongaillut mitä kummallisempia suomalaisia Itä-Eurooppa-eksperttejä VK-tileineen. Jokinen kirjoittaa rinnakkaistodellisuudesta, josta harva on tietoinen, vaikka se on olemassa keskellämme, ehkä jopa naapurissa.

Toinen teoksen vahvuus oli nuorisokuvaus. Kirjassa seurataan myös toista yksinäistä nuorta, Virnaa, tyttöä, jonka isä on muuttanut Saksaan epämääräisiin bisneksiin ja jättänyt tyttären selviämään yksin pienellä kuukausirahalla. Tytön äiti on kuollut, ja mummo, jonka rintamamiestalossa Virna asuu, on joutunut palvelukotiin. Sossut ovat Virnan kimpussa, mutta 16-vuotias tyttö yrittää vakuuttaa heidät tarmokkaalla kodinhoidollaan. Kun Virna sitten löytää Kaiuksen, tai suomalaisittain Ossin, Petsamon metsästä, nuorten välille muodostuu sielujen sympatia.

Kuten suurimmassa osassa Jokisen teoksista, myös tässä Sakari Koskisen ihmissuhdesotkut saavat paljon huomiota. Suhde pitkäaikaisen kollegan Ulla Lundelinin kanssa tökkii, kun vaikea keissi aiheuttaa auktoriteettiongelmia. Pariskunnan kotielämä on pitkittynyttä suhdekäräjää, kun Ulla haluaa vatvoa kaikki työpäivän aikana eskaloituneet tilanteet. Onneksi Ulla viettää paljon aikaa Hämeenlinnassa mummohommissa, mutta suhde on selvästi ajautumassa umpikujaan.

Koska en ole lukenut sarjaa oikeassa järjestyksessä, siinä tulee edelleen eteen poliisihahmoja, joita en muista. Kollegat vaihtuvat melko tiuhaan Sorin asemalla, ja osaan vaihdoksista on liittynyt kerronnallista draamaa. Jos koko sarjan poliisihahmoista piirtäisi kartan, se voisi hyvin täyttää ainakin yhden seinän yksiöstäni. Ymmärtääkseni myös Jokinen harrastaa seinälle piirtämistä kirjoja kirjoittaessaan, joten mielikuvaharjoitteeni tukevat hyvin sarjan muistamisen prosessia. Ihan vielä en kehtaa ilmoittautua pubivisaan Sakari Koskis-sarjan nurkkakuntaiseksi tietäjäksi, mutta voisi sieltä jo jokunen piste irrota.

Aihepiirinsä vuoksi reittaan Siipirikkoiset sarjan kärkikastiin, mutta mitään parhausjärjestystä lukemistani teoksista en osaa luoda. Sarjassa on teoksia, jotka ovat jääneet huonommin mieleen kuin toiset. Ehkä ne melankolisimmat ja vanhuspainotteisimmat ovat kiinnostaneet vähiten. Tässä oli myös ainesta skandinaavisen påskekrim-perinteen jatkajaksi, eli teos sopii parhaiten korkattavaksi keväiseen aikaan.

Kyttä kirjailijan assistenttina

Teos: Heine Bakkeid: Paratiisin kutsu (Into, 2020)

Käännös: Jonna Josbitt-Pöyry

Äänikirjan lukija: Toni Kamula

Viime vuonna onnistuin olemaan bloggaamatta suurimmasta osasta lukemistani dekkareista, ja samaan pyrin myös tämä vuonna, sillä koen, että dekkaripostauksia luetaan todella vähän. Pidän myös dekkareita rentoutumisvyöhykkeenä, enkä pidä muistiinpanojen tekemisestä niiden lukemisen aikana. Nyt kuitenkin kerron jotain norjalaisen Heine Bakkeidin dekkarisarjasta, sillä kyseessä on uusi tuttavuus ja sarja tuntuu vetävältä.

Thorkild Aske on poliisista potkut saanut mielenterveyskuntoutuja, jonka loppuelämän tavoitteena on päästä sairauseläkkeelle lepäämään. Hän on juuri vapautunut vankilasta, ja potee syyllisyyttä naisystävänsä kuolemasta. Hän on myös muuttanut pohjoisesta kotikonnuilleen Stavangeriin. Sarjan aloitusosa, jossa kaikki kauheudet tapahtuvat, sijoittuu siis Pohjois-Norjaan, ja tätä en ole lukenut.

Thorkild saa psykiatriltaan vinkin kiinnostavasta työstä, joka voisi korvata tulevan työkkärin tarjoaman työtoiminnan. Oslolainen menestyskirjailija Milla Lind etsii assistenttia tulevan rikosromaanin taustatöihin. Tarjous on epäilyttävä siksi, että Millan entinen assistentti on äskettäin kuollut. Menestyskirjailija on itsekin vaipunut työkyvyttömyyteen ja masennukseen, ja kustantajalla on paineita saada tuottava lehmä lypsämään taas.

Tämä asetelma tuntui riemastuttavalta, vaikkakin tuhoon tuomitulta jo alkumetreiltä. Millan työtarjous ei tosiaankaan ole viatonta taustatutkimusta, vaan siihen liittyy hänen oman menneisyytensä varjot. Nainen on myös niin varakas, ettei hänen ole pakko kirjoittaa enää yhtään romaania. Työsuhde lisää Thorkildin addiktiivisia, itsetuhoisia taipumuksia, ja reippaan sekakäytön lisäksi hänen odotetaan käyttävän Viagraa.

Pääjuoni liittyy kahden teinitytön katoamiseen laitoksesta, mutta rikosvyyhti paisuu eri-ikäisten ihmisten sarjamurhaksi. Kirjassa matkustellaan myös ulkomailla, ja varsinkin reissut Venäjän Gulagin aikaisiin vankiloihin kiinnostivat.

Oli tämä vauhdikas ja kovin poukkoileva reissu, mutta verrattuna vaikka Jo Nesbon Harry Hole-sarjaan sain teoksen luettua jouhevasti. Tuttavuus Thorkildin kanssa oli kuitenkin sen verran kuormittava, etten kiirehdi sarjan edellisen tai seuraavan osan hankinnassa. Varmasti tämän kaliberin rikosvyyhdet on tarkoitettukin avattaviksi hitaasti, tyyliin yksi teos per vuosi.

HELMET-haasteessa etenen nyt kohtaan 45: ”Kirjan on kirjoittanut pohjoismainen kirjailija”.

Kultaisen suihkulähteen kajastus

Monika Fagerholm: Kuka tappoi bambin? (Teos, 2019)

Suomennos: Laura Jänisniemi

Äänikirjan lukija: Hanna Saari

Gusten ja Nathan ovat kahden eteenpäinpyrkivän äidin lapsia vauraassa huvilakaupungissa pääkaupunkiseudulla. Gustenin yksinhuoltajaäiti Angela pyrkii oopperalaulajaksi maailman lavoille; Nathanin äiti Annelise on yritysjohtaja ja taloustieteen professori jo alle kolmekymppisenä. Kun Angela alkaa saada keikkoja ulkomailta, on itsestäänselvää, että Gusten saa asua Annelisen hulppeassa residenssissä ”kuin omana poikana”.

Residenssin äänieristetyssä kellarissa tapahtuu kuitenkin eräiden kotibileiden seurauksena jotain sanoinkuvaamatonta: ”Nulikoiksi” ja ”kauhun neliapilaksi” medioissa nimetty poikaporukka raiskaa Sasha-nimisen luokkatoverinsa, joka on huostaanotettu nuorisokriminelli ja kilpauimari. Tapaus saa paljon huomiota medioissa varsinkin siksi, että poikien vanhemmat ovat ns. yhteiskunnan tukipilareita. Erityisen rankkaa kritiikkiä kohdistuu pääpukari Nathanin vanhempiin ja Anneliseen, joka siinä vaiheessa johtaa uusliberaalia ajatushautomoa, Kultaista suihkulähdettä.

Annelise on paikallisen tyttökodin kasvatti, joka ei ole vaiennut huono-osaisesta sosiaalisesta taustastaan julkisuudesta. Hänen mottonsa on: ”kun on saanut, pitää antaa takaisin”. Kyseinen laitos on myöhemmin muutettu erityisvaikeiden nuorten perhekodiksi, mutta laitoksen historia muistetaan edelleen huvilakaupungissa. Annelise on toiminut lastenkodin säätiön hyväntekijänä pitkään, mutta ei siitä huolimatta pysty kokemaan empatiaa Sashaa kohtaan. Nainen sekoilee medioissa vulgäärillä tavalla, ja puolustaa poikaansa kyseenalaisin sanankääntein. Sasha taas pakenee jutun saamaa mediajulkisuutta Yhdysvaltoihin, jossa hänen äitinsä asuu, ja kuolee siellä huumeisiin. Huhutaan myös, että Annelise olisi tehnyt Sashan vanhempien kanssa raharikkaan diilin heidät hiljentääkseen.

Rikkaat perheet palkkaavat mediakonsultin viilatakseen strategiaansa oikeudenkäyntiin valmistautuessa. Ainoastaan Gusten ei halua itselleen asianajajaa, vaan tyytyy ilmaiseen oikeusavustajaan. Nelikosta kolme jäävät ilman tuomiota, mutta Nathan tuomitaan ehdonalaiseen vankeuteen. Oikeusdraama ei ole tarinan keskiössä, mutta siihen viitataan monessa kohtaa, ja sen seuraukset vaikuttavat varsinkin ystävyys- ja rakkaussuhteiden dynamiikkaan. Kaikkien välit eivät mene poikki kokonaan, mutta pinnan alla kytee, eikä tapaus tunnu lainkaan loppuun käsitellyltä vielä siinäkään vaiheessa, kun elämässä on menty reippaasti ”eteenpäin”.

Minun oli ensi lukemalla vaikea vastaanottaa koko teoksen sanomaa, koska Annelisen hahmo tyrmäsi minut äärimmäisyydellään. Henkilöhahmojen nykyisyydessä tosiaan tapahtuu paljon muutakin kuin raiskausdraaman kelaamista, mutta itse jäin tuon kellariepisodin vangiksi. Vaikka romaani on kirjoitettu perinteisen romaanin tyyliin (mysteerio, jos sellaisesta voidaan edes puhua, on ratkaistu jo alkukappaleissa, juonipaljastuksia ei varsinaisesti voi tehdä), luin sitä enemmän dekkarina tai trillerinä. Ja sen kuunteleminen äänikirjana oli piinallisen tehokasta ja tuskallista.

En tietoisesti lukenut muita arvioita teoksesta, koska halusin muodostaa oman näkemykseni ilman taustahälyä. Somesta olin bongaillut rankkaakin kritiikkiä teoksen asetelmaa kohtaan, ja koin itseni jotenkin hampaattomaksi arvioimaan teosta juuri feministisestä näkökulmasta. Jos teoksessa on sokea piste, se liittynee siihen, että Sashan hahmo uhrina jää kovin marginaaliseksi, ja hänen kohtaloaan käsitellään vain toteavalla tasolla. En ole aiemmin lukenut näin laaja-alaista teosta joukkoraiskauksesta edes dekkarina, joten minulla ei ole tarjota onnistuneempaa vertailukohtaa. Enemmän tässä alkoi kiinnostaa tuo talousteorioiden mukaan tuominen ihmissuhdepainotteiseen romaaniin, ja se iski minuun ilmiömäisesti. Koin siis kirjan vahvuutena ”menestysteologisen” maailmankuvan avaamisen, vaikka joku voisi pitää sitä inhorealistisena tai liiankin irvokkaana.

Näin anglofiilinä minua ei yleensä haittaa englanninkielisten ilmaisujen runsaus kotimaisessa kirjallisuudessa, mutta tässä kuljettiin minunkin mittakaavassa äärirajoilla sekakielisyyden saralla. Tosin kielenkäyttö saattaa olla kovinkin autenttisen kuuloista etuoikeutettujen huvilakaupunkilaisnuorten näkökulmasta, sellaisten, jotka palvovat kulttuuria, jossa pikkukoiria kuljetetaan bileissä mukana liian suurissa käsilaukuissa.

Finlandia-ehdokkaiden joukossa Kuka tappoi bambin? on musta hevonen, jolla voisi hyvinkin olla potentiaalia voittaa palkinto yllättävyydessään. Luen melko paljon suomenruotsalaista kirjallisuutta suomeksi, mutta en ole lukenut Fagerholmia aiemmin. Viime vuonna suomenruotsalaisena ehdokkaana oli Lars Sund, jonka teos Missä musiikki alkoi oli sekin lievästi angstinen, mutta todella leppoisa teos tähän romaaniin verrattuna. Tämä romaani tarjoaa tyrmäystippoja, jotka jättävät vahvan muistijäljen.

Kuka tappoi bambin? on sen tyyppinen teos, jota suomenkielisissä piireissä tullaan varmasti lukemaan muutenkin kuin kulttuurisesta kiinnostuksesta kielivähemmistön omituisuuksia kohtaan. Kirjassa kuvatut prosessit olisivat voineet tapahtua myös suomenkielisten ökyrikkaiden kulttuurisissa taskuissa. Ruotsin kieli on tässä se elementti, joka alkaa olla jo katoamassa tai liuentumassa globaalin kulutuskulttuurin seireenien kutsuhuutojen kakofoniaan.

Yksinäisyys on syöpäkasvain

Teos: Gail Honeyman: Eleanorille kuuluu ihan hyvää (WSOY, 2018)

Käännös: Sari Karhulahti

Eleanor Oliphant on kolmikymppinen reskontran hoitaja Glasgow’sta, joka pitää ristisanatehtävistä, BBC:n luontodokumenteista ja vodkan juomisesta viikonloppuisin. Hänellä käy kaksi kertaa vuodessa sosiaalityöntekijä kotikäynnillä, ja sähkömittarin lukija ovella silloin tällöin. Hän on asunut samassa kaupungin vuokra-asunnossa 17-vuotiaasta saakka eikä ole koskaan kutsunut vieraita kotiinsa. Työpaikalla häntä siedetään, mutta hänen omituinen töksähtelevä kommunikaationsa on kaveriporukoihin integraation esteenä. Firma keskittyy graafiseen suunnitteluun, ja maksaa Eleanorille surkeaa palkkaa. Kuitenkaan hän ei ole ajatellut hakea muita töitä, koska urasuunnittelu ei kuulu hänen elämänsä avainsanoihin.

Eleanor kärsii yksinäisyydestään, mutta on vuosien varrella oppinut hyväksymään sivustaseuraajan roolin. Nuorena hän on seurustellut lyhyen aikaa väkivaltaisen miehen kanssa, mutta on jo miltei haudannut haaveensa uudesta parisuhteesta. Yhtäkkiä hänen elämäänsä tulee kaksi miestä: työpaikan it-tukihenkilö Raymond ja kaukoihastus, muusikko Johnnie. Raymond onnistuu murtamaan tunnelukkoja Eleanorissa, ja pian hän alkaa käydä miehen kanssa lounaalla kepeän toverillisesti. Eleanor oppii piinallisen hitaasti käyttäytymään myös pubeissa, mutta alkoholin suhteen hän on arvaamaton. Suurin osa Eleanorin ajasta kuluu ihmetellessä, kuinka sosiaalisissa tilanteissa kuuluu käyttäytyä, eli hänessä on autismin kirjoon viittaavia tunnusmerkkejä.

Romaani on arkinen, paikoitellen traaginen, mutta jo teoksen nimen perusteella lukija voi päätellä, että jonkunlaista onnellista loppua on odotettavissa. Oikeastaan Eleanor ei voi ollenkaan hyvin, ja sen jälkeen, kun hän vihdoin onnistuu saamaan ystäviä, hänen psyykkisessä voinnissaan tapahtuu romahdus. Naisen itsetuhoinen juominen on hurjaa seurattavaa, hänhän on kulmakaupan tiskillä ostamassa kolmea litraa vodkaa jo aamuyhdeksältä, eikä hänelle sitä vielä siihen aikaan myydä, koska Skotlannin laki ei sitä salli. Enimmäkseen hän hankkii viinaksensa anonyymimmin Tescosta, minkä käytävillä hän viihtyy paremmin kuin baareissa ja kahviloissa.

Eleanorin perheen tragedia avautuu vähitellen, ja juoni pitää hyvin otteessaan tarjoten yllätyksiä vielä lopussakin. Kiinnostavaa tässä oli lastensuojelun jälkihuollon näkökulma: Eleanoria seurataan vielä kolmikymppisenä yhteiskunnan toimesta, vaikka hän on onnistunut opiskelemaan ja käymään töissä koko aikuisikänsä. Äitihahmo on eksentrisyydessään pelottava, karmiva ja sairaalla tavalla älykäs, eikä Elanorin ole helppo päästä äidin henkisestä perimästä eroon. Toisaalta Skotlannissa kukaan ei tunne hänen tarinaansa, sillä hänet on tahallisesti sijoitettu mahdollisimman kauas aiemmasta kodista.

Paikoitellen kirja sortuu jaaritteluun, mutta Eleanorin pitkät monologit kuvastavat uskottavasti yksinäisen ihmisen sisäistä puhetta. Chicklit-vaikutteita on varsinkin siinä, että nainen käy läpi perusteellisen muodonmuutoksen. Käymällä kampaajalla, kynsistudiossa ja tavaratalon pukeutumisneuvojalla hän löytää uutta itsevarmuutta, mutta kaupallisuus on paikoitellen rasittavaa. Toisaalta keventävät teemat ovat tervetulleita teoksessa, jonka pääteema on painava ja vahvan yhteiskunnallinen.

Skottimeininki tuo teokseen sopivaa huumoria, eivätkä yhdetkään juhlat voi onnistua Glasgow’ssa, ellei tarjolla ole nakkipiiloja ja muita voitaikinaan käärittyjä kolesterolipommeja. Kaikki sivuhenkilöt ovat sydämellisiä, kauhujen äitiä lukuunottamatta, ja siinä mielessä romaani on ”hyvän mielen teos” (vaikka inhoankin tuota termiä, käytän sitä nyt ilman ironiaa).

Tämä on Honeymanin esikoisteos, joka on saanut valtavasti kiitosta ja huomiota. Hän on viimeistellyt teosta yliopiston luovan kirjoittamisen kurssilla, ja uskoisin, että se näkyy juonen ja rakenteen tasolla huolellisena toimituksena. Teosta on vertailtu muun muassa Jojo Moyesin tuotannon kanssa: molemmilla kirjailijoilla yhteistä on ainakin tuo yhteiskunnallisuus ja syrjään jääneiden tarinoiden esiin nostaminen.

Näinä päivinä tarvitaan toivoa antavaa kirjallisuutta, sillä yksinäisyys tappaa joka yhteiskuntaluokassa, riippumatta henkilön varallisuudesta. Oli Honeymanilta hyvä valinta, ettei hän päätynyt kuvaamaan äärimmäistä köyhyyttä, vaan henkilöä, joka ongelmistaan huolimatta onnistuu jotenkin pitämään taloutensa pystyssä. Koin myös, että alkoholismin kuvaus oli uskottavaa, eikä siinäkään menty niin äärimmäisyyksiin kuin monissa suomalaisissa vastaavissa teoksissa. Itse ehkä kuitenkin jäin eniten pohtimaan Eleanorin lapsuutta ja traumoista selviytymistä, ja olisin voinut lukea enemmänkin tuosta prosessista. Tässähän oli myös psykologisen trillerin siemen, vaikka se jäi muussa juonen pyörityksessä hieman paitsioon.