Erään katoamisen mysteerio

Teos: Leena Lehtolainen: Luonas en ollutkaan (Tammi, 2007)

Äänikirjan lukija: Satu Paavola

Olen ollut havaitsevinani, että true crime-tyyppisen kirjallisuuden suosio on räjähtänyt suoratoistopalveluiden yleistyttyä. Itse en tunne suurta vetoa ko. genreen, mutta Leena Lehtolaisen v. 2007 julkaistu ”syrjähyppy” kiinnitti huomioni nyt, 13 vuoden viiveellä.

Kyseessä on kyllä puhdas fiktio, mutta se on kirjoitettu dokumentaarisesti true crime-muotoon. Kirjaa voi lukea myös psykologisena trillerinä, mutta rakenteellisesti tarinaan mahtuu vähän liikaakin arkista jutustelua, jotta jännitys pysyisi kasassa.

Romaanissa siis kirjailijan alter ego kohtaa yläasteen kouluvierailulla Jaanan, äidinkielen opettajan, jonka mies on äskettäin kadonnut pariskunnan yhteisellä veneretkellä Hangossa. Aviomies Riku on toiminut tutkijana lääkefirmassa, jossa on tehty kyseenalaisia eläinkokeita, ja hän on pitkään kärsinyt työn aiheuttamasta stressistä. Mies on saanut tappouhkauksia, ja aktivistit partioivat hänen työpaikkansa edustalla. Hän on masennukseen taipuvainen, ja harvinaisen haluton etsimään oireiluunsa apua.

Romaanin keskeistä aineistoa ovat pariskunnan päiväkirjat, joita Jaana kirjoittaa säännöllisesti, Riku silloin tällöin. Jaana myös epäilee, että Riku lukee tämän tilityksiä, ja tämän vuoksi hän alkaa kirjoittaa valepäiväkirjaa miestään varten. Lehtolainen luo ilmeisen tahallaan ”autenttisen” naiiveja päivityksiä, jotka tuntuvat teinityttömäisen kömpelöiltä.

Tarinan alussa pariskunta tuntuu korostuneen turvallisuushakuiselta, mutta kirjan kirjoitusprosessi tuo esiin uusia piirteitä molemmissa. Varsinkin Rikulla on paljon mahdollisuuksia elää muutakin elämää kuin kirkkonummelaista perheidylliä monilla työmatkoillaan ulkomaille. Toisaalta pariskunnan keskinäinen suhde tuntuu olevan edes vähän elossa vain yhteisillä matkoilla. Alusvaatteita ostetaan yhdessä Lontoon Marks&Sparksilta, ja erotiikka hehkuu Reykjavikin Blue Lagoonin karussa jälkihehkussa. Mutta kotona heitä yleensä odottaa tahaton mykkäkoulu, ja lasten käyttäminen turvatyynyinä riitatilanteissa.

Jaanan tarinassa oli jotain yhteistä juuri lukemani Minna Lindgrenin kouluaiheisen romaanin Aina on toivoa kanssa, vaikka se ei ole yhteiskunnallinen satiiri. Jaanan työpaikka tuntuu henkisesti latistavalta, ja sen eetos omakotitalojen ”kunnon perheiden” vessojen tyyssijana on korostuneen ärsyttävä. Silti teoksen yhteiskunnallinen kärki kohdistuu lääkebisneksiin, eikä Riku enää kestä olla töissä firmassa, jossa prioriteettina on myydä köyhille brasilialaisille Viagraa elämää ylläpitävien lääkkeiden sijaan.

Pidin kirjan asetelmasta ja ideasta, mutta toteutuksessa on jotain kömpelöä tai liian hätäisesti kokoon kursittua. Luulen, että tarina tökkii eniten rakenteen tasolla. Se ei etene lineaarisesti, mutta ei myöskään ole takaumineen tarpeeksi koukuttava. Ehkä myös kirjailija-kertojan metafiktiiviset pohdinnat ovat liian teoreettisia.

Kirjasta ei kannata ottaa selvää liikaa ennen siihen tarttumista. Jotain sen suosiosta kertonee, että se on nyt päässyt uudelle kierrokselle äänikirjan muodossa. Moni varmaan kiinnostuu siitä siksi, että se on ”erilaista” Lehtolaista. Itse lukisin mielelläni häneltä vielä jotain ”erilaisempaa”, ja yrityksenä vaihtaa genreä ja kirjoittamisen tyyliä tämä on jo lupaava alku.

Suurajoista neppiskisoihin

KansiVuosi 2015 on ollut käänteentekevä lukuvuosi siksi, että olen oppimassa kahta uutta taitoa: elektronisten kirjastojen käyttöä ja kirjojen lukemista kännykän pieneltä ruudulta. Kännylukemiseen minut houkutteli aatonaaton liikenteessä Onnibus-yhtiö, joka tarjosi matkustajilleen kuutta ilmaista teosta Adlibris-nettikirjakaupan kautta. Latasin kirjoista neljä ja olen jo suht tyytyväisenä lukenut niistä kolme teosta kokematta silmieni rasittuvan liikaa. Tätä ”ilosanomaa” en kuitenkaan aio välittää liikaa, sillä ihmiset ovat hyvin erilaisia lukijoita ja monille liika ruutujen tuijottaminen voi käydä terveydelle haitalliseksi. E-kirjojen lukeminen ei minulla ole merkittävästi vähentänyt painetun sanan tenhoa, mutta pidän siitä, että lukemiseni ei ole sidottu esimerkiksi kirjastojen tai kirjakauppojen aukioloaikoihin.

Leena Lehtolaisen Veren vimma (Tammi, 2003) on yksi ilmaisista teoksista. Omassa lukuhistoriassani se on neljäs Maria Kallio-romaani, ja olo oli kuin olisi kotiin palannut. Tällä romaanilla aloitin myös vuodenvaihteen lukumaraton-haasteen. Sopivan vauhdikas aloitus, onhan teoksen teemana moottoriurheilu, rallitähteys ja siihen liittyvä mediajulkisuus. Teos asettuu osittain joulunajan maisemiin, vaikka joulun vietto ei siinä olekaan keskiössä. Tapahtumapaikkana on Maria Kallion tutuksi käyneen Espoon lisäksi läntinen Uusimaa, erityisesti Kirkkonummen ja Inkoon seudut. Varsinainen draama keskittyy sodanjälkeiseen aikaan, jolloin Porkkalan alue oli noin vuosikymmenen ajan neuvostomiehityksen alaisena.

luminainenLuin myös haasteen aikana Luminaisen (Tammi, 1996). Vasta teoksen aloitettuani huomasin lukevani sitä toista kertaa, mutta koska en muistanut juonesta paljoa, lukukokemus oli edelleen täyteläinen. Kuitenkin tällä kertaa innostuin enemmän Veren vimmasta, sillä siinä käsiteltiin minulle vieraampia aihepiirejä kuin radikaalifeministinen aktivismi ja uskonlahkot. Tekemättä pahaa juonipaljastusta uskallan väittää, että Veren vimman juoni oli loppuun saakka yllätyksellinen. Historiallinen ote ja ”tarina tarinan sisässä” toimivat muuten arkisen ja teknisen kerronnan ehdottomina elävöittäjinä. Lehtolaisen kirjoissa arkisuus on usein valttia, sillä hän onnistuu tuomaan poliisin työn alas jalustaltaan, mutta useamman kirjan lukeneena jatkuvat viittaukset hätäsalmiakkiin, whiskyyn, punk-ikoneihin ja pasta-ateroihin saattavat puuduttaa. Tässä teoksessa päästiin pitkälle Maria Kallion persoonasta ja kotihuolista, vaikka niillekin on annettu paljon tilaa.

Rallikuski Sasha Smedsin sukukronikka on mehevä, tosin lukija voi olla montaa mieltä melodramaattisesta suhdekuviosta. Sasha rallikuskina ja luomutilan isäntänä on ”erilainen” julkkishahmo, jonka ympärille yritetään luoda jonkunlaista pyhimyksen auraa. Suvun naisten omapäisyys ja täydellinen jalat maassa-asenne tuovat kerrontaan syvyyttä. Luomutilan tuvassa on totuttu jatkuviin toimittajien kestityksiin, mutta emäntäväki elää omaa aikatauluaan. Laajennetun perheen teema on kiinnostava jo sinänsä, eli olisin voinut lukea romaanin heistä ilman rikos- ja ralliteemaa.

Arjen poliisityön tasolla Lehtolainen ottaa kantaa naispoliisien asemaan työyhteisössä ja korruption mahdollisuuteen roskalehtien juttuvinkkien kautta. Ursula-niminen kollega aiheuttaa tässä paljon harmia perättömän seksuaalisen häirinnän ilmoittajana ja vinkkipalkkioilla rikastujana. Maria Kallion esimiesasema joutuu syyniin, sillä häntä epäillään puolueellisuudesta miespuolista kollegaa kohtaan. Ursula syyttää häntä ”ainoan naisen syndroomasta” eli solidaarisuuden puutteesta naiskollegoja kohtaan. Äitiyden, naiseuden ja myös ulkonäköpaineiden aiheuttamat hankaluudet nostavat päätään läpi teoksen. Myös lasten kasvattaminen ympäristössä, jossa väkivallan uhka on jatkuvaa, askarruttaa.

Hauskin detalji liittyi postipakettiin, jonka Maria Kallio saa vaaralliselta rikolliselta, ja jonka uskotaan sisältävän pommin. Postiin saapuu poliisin pommiryhmä lähetystä analysoimaan, mutta paketista paljastuukin nukkekoti, jonka pitkäaikaisvanki on tehnyt puhdetöinään. Muiden lapsituttujen puutteessa lahja kohdistuu poliisin skidille. Vastalahjana Maria lähettää vangille itse leipomiaan pipareita. Kapinallisen punkkarin sisältä alkaa kuoriutua yllättäviä piirteitä, kuten talousmartta ja työyhteisön emo.

Molemmat lukemani teokset ovat ehdottomia rikoskirjallisuuden klassikkoja, jotka ovat kestäneet hyvin ajan patinan. Tästä kertoo myös uusien painosten otto ja teosten saatavuus äänikirjoina. Maria Kallio-sarjan uusin osa, Surunpotku, puhuttelee minua myös, sillä olisin kiinnostunut seuraamaan, kuinka Espoossa pärjätään teini-ikäisten ja aikuistuvien nuorten kanssa.

Kokonaiskäsitystä Kallion urasta minulla ei edelleenkään ole, koska olen seurannut hänen vaiheitaan satunnaisesti ja väärässä järjestyksessä. Ylipäänsä minusta ei ole luonteeni vuoksi minkään kirjasarjan uskolliseksi seuraajaksi. Tutuimmiksi kotimaisiksi poliisikavereiksi tosin ovat nyt nousseet Maria Kallio ja Sakari Koskinen.

Kuperkeikkatehtaan kummitukset

Rakenus_31flt_6682

Christian Rönnbackan uutuusdekkari Rakennus 31 (Bazar, 2014) säikäyttää jo karulla kansikuvallaan. Kuten moniin parhaisiin tarinoihin, myös tähän dekkariin liittyy omakohtainen kokemus: kirjailija vietiin hylättyyn Nikkilän mielisairaalaan tutustumiskäynnille, jonka aikana sairaalan kertomattomat tarinat alkoivat kutsua häntä. Jo pelkästään kulkemalla karujen rakennusten väliä fiktiiviset ihmiskohtalot pyysivät tulla kerrotuiksi. Rönnbacka kertoi teoksensa luomisprosessista viime torstaina Tampereella Näin on kirjat-tapahtumassa. Kirjan kirjoittaminen oli häneltä tietoinen riskinotto, tosin ymmärtääkseni hän ei ole käyttänyt materiaalina mitään olemassaolevia arkistoja, vaan ympäristöä lukuunottamatta hahmot ovat puhtaasti hänen päänsä sisäisiään. Riskinotto liittyy kai yleiseen keskusteluun mielenterveyden palveluista ja niiden alasajosta – herkällä ja mahdollisesti tulenaralla alueella siis kuljetaan ihan yhteiskunnallisesti.

Antti Hautalehto on pohjalainen komisario vieraalla maalla itäisellä Uudellamaalla – sipoolaisilla ja porvoolaisilla kollegoilla on paljon vitsailtavaa miehen puukkojunkkaritaustasta. Kuten kunnon dekkarihahmon kuuluu, myös Antti on eronnut, uudella kierroksella ja vain lievästi viinaanmenevä. Machoidentiteetille vitsaillaan, mutta machoudesta ei pystytä Anttia puhtaaksi pesemään. Rönnbacka on saanut jo mainetta uutena dekkarimaailman äijäkirjailijana, mutta jo haastattelussa hän pyrki korjaamaan äijämyyttejä. Teokset ovat kuulemma saaneet kiitosta myös naislukijoilta. Hyvä niin, ja miksi nainen ei voisi nauttia perinteisestä äijäkirjasta? Vai olisiko helpompaa, jos lopetettaisiin kirjallisuuden stereotyyppinen sukupuolittaminen kokonaan?

Tämä teos on läpikotaisin toiminnallinen, ja psykologinen jännitys rakentuu enemmän paikkojen kuvaamisen ja rikosten teknisen ratkaisun kuin syvällisten luonneanalyysien kautta. Jos tämä tekee teoksesta ”äijämäisen”, olkoon niin. Huomauttaisin tosin, että monissa naisten kirjoittamissa dekkareissa on yhtä paljon toimintaa ja teknistä brassailua kuin Rönnbackalla. Ei tämä teos eroa radikaalisti esimerkiksi Leena Lehtolaisen tuotannosta, vaikka Maria Kallion persoonasta löytyy se pehmeä, naisellinen puoli. Poliisin uran ja poliisilaitoksen keskinäisten suhteiden käsittelyssä Rönnbacka ottaa molemman sukupuolen näkökulmat huomioon. Tulee mieleen, olisiko edes mahdollista kirjoittaa suomalaista nykydekkaria ilman naisnäkökulmaa?

Kauhu tiivistyy, kun Sipoon maastosta alkaa löytyä outoja raatoja, joilla on jotain tekemistä mielisairaalan kanssa, vaikka se onkin ollut tyhjillään jo parisenkymmentä vuotta. Mielisairaala kiehtoo niin poliiseja kuin erilaisia taideharrastajia, mutta kukaan ei näiltä retkiltä palaa entisenään. Kymmenien vuosien takaiset kohtalot kummittelevat hallintorakennus 31:n käytävillä, erityisesti kellarin obduktio- ja ruumishuoneiden nurkilla.

Lisäksi komisario Anttia stalkkaa naisahdistelija, jonka henkilöpalvonta tuntuu erityisen pakkomielteiseltä. Ei tämä ole helppoa toimintasankarillekaan, vaikka hän yrittää peittää vaivaantumisensa kaikin keinoin. Stalkkaaminen on tässä sivujuoni, mutta kiinnostava sellainen. Teos herätti kysymyksiä siitä, kuinka nimettömiin ihailijoihin ylipäänsä pitäisi suhtautua, jos et satu olemaan rocktähti tai formulakuski. Missä kulkee hyväksytyn ihailun ja ahdistavan stalkkaamisen raja? Voiko stalkkerista päästä eroon kotikonstein?

Dekkari oli ammattimaisesti rakennettu, täynnä yllättäviä käänteitä ja hiuksia nostattavaa jännitystä. Ehkä olisin kaivannut tarkempia koordinaatteja sairaalan historiasta, mutta tämäkin on makuasia. Rönnbacka tuo esiin sairaalassa tapahtuneita ylilyöntejä ja virka-aseman törkeitä väärinkäyttöjä, mutta myös henkilökunnan omistautumista työhönsä ja hyvää tahtoa. Teos muistuttaakin ajasta, jolloin mielisairaita pidettiin suljetuilla osastoilla kuukausia tai vuosia, joitain jopa loppuelämän. Kulttuurinen muutos avohoitoon siirtymisessä on ollut suuri, mutta siihenkin liittyy omat sudenkuoppansa.

Extrapointseja antaisin poliisien hurtista huumorista ja Antin riistaan liittyvistä keittotaidoista – vaikka ruoka ei tässä ole aivan yhtä keskeisessä roolissa kuin esim. Outi Pakkasella, kaurispaisti pani veden kielelle.

Teoksesta tuli kaukaisesti mieleen tänne äskettäin arvioimani Jaana Lehtiön Uutta auringon alla-uutuusdekkariin (Myllylahti, 2014), jossa myös seikkaillaan Porvoossa. Jos haluat tutustua näihin seutuihin kirjojen välityksellä, tässä oivallinen kombo. Teokset ovat tunnelmiltaan ja rikoksen käsittelytavoiltaan sopivan erilaisia, joten toiston vaaraa ei ole. Päähenkilöissä oli jotain yhteistä, mutta Antti tuntui kieltämättä machommalta tapaukselta kuin Lehtiön Juha Muhonen.

Sain teoksen Näin on kirjat-tapahtuman lahjapussista, kiitos Kirjavälitykselle ja Bazarille avokätisyydestä. Nimmarilla varustettu teos lähtee eteenpäin, pukinkonttiin ehkä.

Historian havinaa: Maria Kallion ensimmäinen

ensimmainen_murhani_selkokirja-lehtolainen_leena-20996333-278112052-frntlLeena Lehtolaisen Ensimmäinen murhani (Tammi, 1993) on sukellus omaan opiskelijanuoruuteeni, vaikka en Helsingissä opiskellutkaan. Teoksessa ratkaistaan itäsuomalaisen osakunnan kuoron harjoitusviikonloppuna tapahtunutta murhaa. Porukka on sekalainen seurue nuorempia ja vanhempia opiskelijoita, joille kuorossa laulaminen voi olla yksi keino pitkittää nuoruutta. Nuori konstaapeli Maria Kallio tuntee osan porukasta opintojensa ajalta, ja joutuu tästä huolimatta kesälomien aikana sijaisena murhan selvityksen päävastaavaksi.

Maria Kallio kipuilee poliisin identiteettinsä kanssa, ja syystä: instituutio on patriarkaatin kirjoittamattomien sääntöjen läpitunkema. Tässä on hyvin koulussa menestynyt entinen punkkari, jolle poliisikouluun haku on ollut osana maailmanpelastamissuunnitelmaa, erityisesti maailman köyhien ja osattomien tyttöjen. Raiskaustapauksia selvittäessään Maria on ehkä lähimpänä alkuperäistä missiotaan, mutta juuri seksuaalisen väkivallan saralla mieskollegojen ja myös kiinnisaatujen tekijöiden asenteet ovat kivikautisia. 90-luvun alussa edelleen taistellaan naisen oikeudesta hengailla aamuyöstä snagarilla minihame päällä lievässä laskuhumalassa. Tilanne ei ole valitettavasti paljoa muuttunut kahdessakymmenessä vuodessa: edelleen tarvitaan Slut Walkin tyylisiä kampanjoita muistuttamaan oikeuksista, joita emme ole koskaan täysin lunastaneet.

Kallion hahmo tuntuu edelleen raikkaalta ja juurevalta. Tässä teoksessa itäsuomalainen identiteetti on framilla sen lukuisissa eri variaatioissa. Kalliota ei ole koskan kiinnostaneet Karjala takaisin-itkuvirret, jotka ovat näiden konservatiivisten kuorolaisten peruskauraa. Osa nuorista puhuu vielä Helsingissäkin leveää karjalanmurretta, esimerkiksi Jyri-niminen poika, joka toimii pizzakuskina ja käyttää rahansa shampanjan tarjoamiseen yökerhoissa ja ex tempore-lentoihin Nizzaan. Osalle murre pamahtaa päälle vain kiihtyessä tai ollessa jotenkin suojattomana. Kallion omiakin perhekuvioita valotetaan: hän on ottanut monilapsisessa perheessä ainoan pojan paikan, mutta mukautumalla pojaksi hän on samalla tehnyt itsestään kummajaisen. Vanhemmat odottaisivat älykkäältä tyttäreltään siirtymistä siisteihin sisätöihin ja vakiintunutta parisuhdetta. Marialle taas on tärkeää pystyä halutessaan naukkailemaan viskiä kahdelta aamuyöllä kylpyammeessa – yhtälö, mikä ei kaikille potentiaalisille elämänkumppaneille käy.

Kuten edellisestäkin postauksesta käy ilmi, 1990-luvun alun Suomi ei ollut hilpeä paikka. Tässä kynnelle kykenevät etsivät satunnaista lohtua Hesperian lihatiskiltä, mutta köyhät opiskelijat koittavat rikastua kotipolttoisen myynnillä. Paria poikkeusta lukuunottamatta kuorolaisten piirit vaikuttavat kovin tunkkaisilta, heteronormatiivisilta ja konservatiivisilta. Miehen saaminen on useimpien tyttöjen suurin tavoite ja koetinkivi. Bileissä yritetään saada rakkauden kohteita mustasukkaisiksi, ja lopulta päädytään tilanteeseen, jossa lähes kaikki ovat naineet toisiaan, salaa tai avoimesti. Muistan, takaan ja alleviivaan. En hirveästi kaipaa 1990-luvun alun haalaribileisiin. Nämä sankarit eivät edes seikkaile haalareissa, eikä alkoholin käyttö ole kaikissa tilanteissa päällimmäinen motiivi tulla yhteen.

Tämä on nyt toinen Kallio-dekkarini; ensimmäinen lukemani, Minne tytöt kadonneet (2010), oli vielä vahvemmin feministinen kuin tämä. Kiinnostavalla tavalla kaksi teosta osoittavat Suomessa vajaassa kahdessakymmenessä vuodessa tapahtuneen kulttuurin muutoksen: 1990-luvun alun Suomi oli vielä yhteisten oletusten ja ainakin kuvitteellisen yhtenäiskulttuurin maa, kun taas 2010-luvulle tultaessa varsinkin pääkaupunkiseudun arki on hyvin monisyistä, jopa kosmopoliittista. Kallio tuntuu kyllä samalta naiselta molemmissa, ja ihailenkin Lehtolaisen kykyä seurustella päähenkilönsä kanssa löytäen hänestä koko ajan uusia ulottuvuuksia. Kerronta on paikoitellen omaan makuuni liian seikkaperäistä ja teknistä, mutta tiivis tunnelma ja tarkkanäköinen ihmistuntemus pelastavat pahimmilta sudenkuopilta.

Luen muutamia hyväksi kokemieni suomalaisten dekkaristien ikuisuussarjoja random-järjestyksessä, hitaassa tahdissa. Toistaiseksi kestosuosikkejani ovat olleet Seppo Jokinen ja Markku Ropponen, maantieteellisten koordinaattien vuoksi. Lehtolainen saattaa nousta samaan vanhojen ystävien porukkaan. Ainakin tässä teoksessa minuun puri eniten nuoruuden nostalgia ja jaetut kulttuuriset koordinaatit. Vaikka lukemiseni perusmotiivina on aina ollut vierauteen ja toiseuteen uppoutuminen, myös tuttuuden ja tunnistamisen kokemuksia tarvitaan. Parasta tietysti on, jos voi lukemisen kautta tehdä uppo-oudosta ainakin läheisempää, ellei pysyvää elämänkumppania.

Maahanmuuttajanaiset kirjallisina uhreina

Tämä on nyt vuodatus, mutta tulkoon. Aloitan viimeksi lukemastani, amerikkalaisen, Lapissa viihtyvän dekkaristin Jim Thompsonin teoksesta Lumienkelit (Johnny Kniga, 2009). Luin kirjan, koska halusin tietää, kuinka somalien hautauskäytäntöjä on kuvattu kaunokirjallisuudessa. Thompsonin dekkariin törmäsin blogosfäärissä sattumalta, se herätti huomioni, koska siinä kerrotaan a)kulttuuristaan vieraantuneen somalinaisen kohtalosta b)lestadiolaisuudesta Lapissa.

Dekkari ei ole kummoinen, en edes odottanut siltä paljoa. Verrattuna vaikka ruotsalaisen Åsa Larssonin huikean monisyisiin kuvauksiin Kiirunan alueen kaamoksesta tämä esitys oli pinnallinen ja insinöörin logiikalla kirjoitettu. Tarinan keskiössä on Levin hiihtokeskus ja Kittilä, siinä on suomalainen komisario Kari Vaara, joka on onnistunut nappaamaan itseään nuoremman amerikkalaisen uraohjuksen ja saamaan naisen jäämään Hullun Poron ravintolaketjun manageriksi. Hiihtokeskuksessa tapahtuu rasistinen murha, uhrina on somalitaustainen nuori näyttelijä Sufia, jonka vanhemmat kokevat elämänsä järkytyksen murhatutkinnan edetessä. Sufia löytyy porofarmin hangesta pahasti silvottuna, seksuaalisesti häväistynä ja hänen vatsaansa on kaiverettu puukolla sana ”neekerihuora”. Tämän jälkeen ”rumihia” alkaa tulla kuin sieniä sateella, ja nekin epäillyt jotka eivät ole surmanneet ketään löydetään syyllistyneen vakaviin rikoksiin, kuten alaikäisiin sekaantumiseen, ihmiskauppaan ja lapsipornoon.

Kirjaan on ympätty niin kamalasti pahaa, ettei runosieluinen lukija jaksa sitä kaikkea sulattaa. Pakotin itseni pinkaisemaan kirjan loppuun ratkaisun nälkäisenä, mutta lukukokemuksen jälkeen tuntui, että puolet tätä olisi riittänyt. Mitään oivallusta teos ei tarjonnut, siitä jäi vain tukahduttava olo.

Varsinaiseen aiheeseen: olen nyt lukenut useamman teoksen, jossa Suomessa asuvat maahanmuuttajanaiset esitetään uhreina. Ymmärrän kyllä, että dekkaria ei voi kirjoittaa ilman uhria, joten osittain marinani on joutavaa. Silti tämä representaatioiden politiikka ihmetyttää: olen nyt parin vuoden sisällä kahlannut läpi neljä teosta, joissa asetelma on kaikissa suunnilleen samanlainen. Nainen uhrina, joko seksikaupan tai kodin patriarkaalisen hirmuvallan, yleensä molempien. Anja Snellmanin Parvekejumalissa (2010) somalityttö invalidisoitui loppuiäkseen kunniamurhan yrityksen jälkeen ja hylättiin sairaalaan ei-toivottuna vihanneksena. Leena Lehtolaisen Minne tytöt kadonneet (2010) -dekkarissa oli useampi alistettu nuori nainen, joka katosi tai surmattiin sukunsa toimesta ja naisjärjestö, joka yritti pelastaa tyttöjä väistämättömältä kohtalolta. Jari Tervon Laylassa (2011) kunniamurhan ja paperittomien naisten seksikaupan teemat yhdistettiin, kurdikulttuuri esitettiin sisäsyntyisesti naista alistavana eikä valoisampia tulevaisuudenvisioita näkynyt.

Ainoa, missä Lumienkelit-dekkari eroaa suomalaisten teoksista, on se, että siinä murhatun naisen vanhempia ei demonisoida, päinvastoin, heidän kärsimystään rakkaan tyttären kuoltua kuvataan inhimillisesti. Lumienkelit onkin teos suomalaisesta rasismista ja suomalaisten miesten mustiin naisiin liittyvistä eroottisista fantasioista ja perversioista. Mutta koska päähenkilö surmataan jo alkumetreillä, tässä maahanmuuttajanaisen figuurilla ei ole minkäänlaista toimijuutta.

Odotan jo kärsimättömänä aikaa, että Suomessa asuvat maahanmuuttajanaiset alkaisivat representoida itseään ja elämäänsä tässä kylmässä maassa kaunokirjallisin keinoin. Ihan sama millä kielellä, kunhan kirjoittaisivat. Tämä keski-ikäisten, pullamössössä kasvaneiden länsimaisten kirjailijoiden (joihin itsekin haaveilen joskus kuuluvani) tapa kirjoittaa ”toisen” kulttuurin naisista vaan ontuu, enkä tiedä ketä se on tarkoitettu palvelemaan. Luemmeko näitä teoksia tiedon nälässä, ylemmyydentunnossa, skandaalinkäryä etsien (kuin lukisimme Seiskaa tai Alibia) vai viihtyäksemme?

En ole lukijana kulttuuristen detaljien absoluuttisesta paikkansapitävyydestä nöpönuuka. En loukkaannu, jos kirjailija kuvaa jonkun ruoan laiton sinnepäin tai jos hän ei ole täysin ymmärtänyt jonkun kulttuurin perimäjärjestystä. Naishahmojenkaan ei tarvitse aina olla julkifeministisiä amatsoneja. Minulle riittäisi (suomalaisten tai muiden länsimaisten kynästä), jos Euroopan ulkopuolelta tuleva maahanmuuttajanainen esitettäisiin tavallisen työn touhussa, perheensä tolkullisena jäsenenä, ei aina alistettuna ovimattona. Plussaa olisi myös, jos häntä ei mukiloitaisi henkihieveriin, jos hän jopa selviäisi kertomuksesta hengissä.

Onko sitten niin, ettei arkisia selviytymistarinoita lueta? Kiinnostaako ketään se riemu, kun seitsemänkymppinen isoäiti oppii lukemaan? Kiinnostaako ketään somalialaisen yksinhuoltajaäidin arki silloin, kun hänellä ei ole isää, veljeä tai miestä kontrolloimassa häntä? Kiinnostaako ketään muualta tulleiden naisten elämä sellaisessa onnellisessa tilanteessa, jossa kukaan mies ei sorra heitä? Miksi aina ääritilanteet, kun pienemmistäkin aineksista voi saada kelvollista draamaa?