Meri-Teijo: juurevaa työväenluokan historiaa

July 26 2014 022Viime viikolla pääsin veneilemään Suomenlahdelle Salon edustalla, ja uutena tuttavuutena reitin varrella oli Meri-Teijo. Tämännimisestä paikasta en ole koskaan kuullut, vain sitä vastapäätä köllöttelevästä Kemiönsaaresta, jota maantiedossa tumpelo noviisikaan ei kai ole voinut Suomen karttaa tutkiessaan ohittaa, niin suuri se on. Itselläni oli vuosituhanteen vaihteessa haave muuttaa luovaa työtä tekemään Kemiönsaaren Taalintehtaalle, jossa oli (ja on edelleen) edullisia vuokra-asuntoja saatavilla. Taalintehdas onkin jo puolivälissä matkalla Ahvenanmaalle, joten työrauha meren sylissä olisi ollut taattu. Koskaan ei tiedä, jos uusi muuttointo iskisi…

Meri-Teijo sijaitsee mantereella ja kuului aiemmin Perniöön, mutta on kuntaliitosten kautta tullut osaksi Salon kaupunkia. Paikkaa voisi kutsua Salon lähiöksi, mutta se ei ehkä tee miljöölle kunniaa. Henkinen etäisyys Salosta on suurempi kuin fyysinen (n. 20 km): näissä hyvinvoivissa, luovan innovaation valtaamissa kylissä tuntee olevansa Herran kukkarossa ja miltei ulkomailla. Varsinkin +30 asteen helteillä, jolloin tammi-, lehmus- ja muiden jalopuukäytävien alla ilma tuntuu trooppiselta ja peltojen yllä väreilee välimerellinen henki. Puiden alla on väliaikaisia keitaita paahtavalta auringolta, ja meri-ilma tekee muutenkin kuumuuden siedettävämmäksi kestää. Lukuunottamatta äkillisiä pakkomielteenomaisia pyrähdyksiä jätskikiskoille ja olutterasseille reissumme sujui ilman marinaa, jota taatusti olisi tullut roppakaupalla vastaavassa paahteessa kaupungissa. Kokeneessa seurassa reissusta selvittiin myös ilman palamisia ja merisairautta. Kiitos kapteenille ja matruuseille!

July 26 2014 025Meri-Teijon historia ruukkikylinä ulottuu 1600-luvulle; ensimmäiset rautaruukit Teijon ja Kirjakkalan kyliin perustettiin jo v. 1686. Mathildedalin ruukkikylä perustettiin v. 1852. Mathildedal eli suomalaisittain Matilda sai nimensä ruukinpatruuna Viktor Zabor Bremerin mukaan. Kävimme Teijon ja Matildan kylissä; Matilda oli ehkä astetta charmantimpi, vaikka Teijossa sijaitsi upea rokokootyylinen kartano ja poikkeuksellisen idyllinen hautausmaa. Hautausmaavierailu oli itselleni koskettavin hetki tällä reissulla: ihailin vanhan ajan rautaisia ja peltisiä puoliksi maahan painuneita 1800-luvulla täältä poistuneiden työläisperheiden muistomerkkejä, jotka oli annettu elää elämäänsä luonnontilassa.

Teijon luonto on enemmän ihmisen käden muokkaama kuin Matildan; satojen vuosien herraskainen kulttuuri on painanut jälkensä maastoon. Matildassa niityt ja pellot rehottivat rempseämmin, ja niittyjä leikkasivat todelliset uudisasukkaat, alpakat, omalla farmillaan, jonka tuotoksia lifestyle-myymälä Ruukin kehräämö ja puoti kauppaa viehättävässä miljöössä. Alpakoiden ruokkiminen oli lapsille mieluisaa puuhaa. Myytävät vaatteet olivat omaan makuuni liian seesteisiä, mutta ihastuin kutomon avoimiin oviin ja kaupassa myytävään alpakkakirjallisuuteen – omistajat vaikuttivat täydellisen omistautuneilta asialleen ja kuuluvat taatusti tämän maan alpakkatietäjien kärkikaartiin.

July 26 2014 040Molemmissa kylissä ränsistyneet ja remontoidut entiset työväenasunnot kertoivat omaa historiaansa. Rakennuksissa on asuttu ahtaasti, mutta niistä ilmeni yleinen intressi työväen olojen parantamiseen. Kylissä on toiminut mitä aktiivisempia yhdistyksiä ja seuroja, atleettiklubia, vapaapalokuntaa, soittokuntaa. Mathildedalin ruukkipolulla tuli déjá-vu-elämys suhteessa alkukesän reissuuni Britanniaan ja kävelyihin Bournvillen suklaatehtaan varjossa – molemmissa paikoissa on ollut kukoistava kasvuympäristö osaavalle, valistuneelle työväelle. Meri-Teijossa ympäristön kansainvälisyyttä on aikanaan lisännyt kylän poikien ja miesten aktiivinen merille lähtö ja sieltä palaaminen – ympäristö ei ollut pelkästään sujuvan kaksikielinen, vaan vaatimattomalla tavalla monikielinen ja -kulttuurinen. Muun maailman ideologiset vaikutteet ovat suurella todennäköisyydellä tulleet sinne laivateitse. Erityisesti politiikan ja uskonnon luovista dialogeista on olemassa todisteaineistoa.

July 26 2014 038Kiinnostavimpana anekdoottina mainittakoon, että ruukkien johto suhtautui myötämielisesti vapaiden suuntien kristillisyyteen, sillä uskoon tulleista saatiin kuuliaisinta, raitista työvoimaa. Tämän vuoksi esimerkiksi Mathildedaliin perustettin rukoushuone v. 1906 kaikille vapaille suunnille yhteiseksi tilaksi kilpailemaan luterilaisen kirkon kanssa. (Vastaavasta meiningistä kirjoittaa Leena Parkkinen romaanissaan Galtbystä länteen  (Teos, 2014) Turun saariston Korppoon kontekstissa.) Jo ennen tätä kyläyhteisössä vaikutti karismaattinen maallikkosaarnaaja Fredrik Häggström, kahdentoista lapsen isä, joka perusti oman baptistihenkisen herätysliikkeen vuosisadan vaihteessa uhmaten luterilaisen kirkon valtaa. Noihin aikoihin sos.demokraattiset työväenyhdistykset ajoivat myös uskonvapauden asiaa, ja vapaiden suuntien ja työväenliikkeen intressit olivat, yllättävää kyllä, tässä asiassa yhteneväisiä. Rukoushuonetta kutsuttiin Fredrikspoffiksi henkisen isänsä mukaan.

Mathildedalissa toimii aktiivinen kulttuuriyhdistys, joka tuottaa mm. kesäteatteria ja on toiminut kulttuurimaiseman elvyttämisen tärkeimpänä taustavoimana. Viimeiset kaksi tänne arvioimaani teosta ovat löytöjä heidän kierrätyshyllystään. Hyllyn sisällön perusteella noilla rannoilla asuu maailmaa paljon nähnyttä, valistunutta porukkaa.

Lähteet ja linkit:

Ruukkipolku-esite. Mathildedalin kulttuuriyhdistys ry.

Salon helluntaiseurakunnan kotisivut: http://www.salonhelluntaisrk.fi/seurakuntamme_80-vuotta/salon_helluntaiseurakunnan_historiaa/

Meri-Teijon kotisivu: http://www.meri-teijo.fi/fi/

 

Saaristolääkärin rikas arki

Erhomaa Matleenan poikaMuistan tämän teoksen kannen isotätini Martan kirjahyllystä – Ester Erhomaa (1906-2001) oli hänen lempikirjailijansa ja taisi hän jotain Erhomaan teosta minullekin kaupata, vaikka olin vasta alakoululainen. Martan edesmennyt aviomies oli karjalainen, joten ymmärrän nostalgian. Martta kuoli jo ollessani yksitoistavuotias, mutta muistot hänestä paranevat kuin vuosikertaviini. Ehkä hän oli se vanha nainen, jolla riitti ymmärrystä maailmasta, ihmisistä ja heidän välisistä suhteista koko suvulle jakaa. Olen laittanut itselleni tehtäväksi Martan haudalla käynnin, koska en tiedä käykö siellä enää kukaan.

Ihmisen muisti on muutenkin kummallinen – yhtään kirjan kantta en muista mummoloistani, vaikka niissä aikaa enemmän vietin ja kirjahyllyjä kolusin. Ehkä piirroksessa puutalosta ja entisajan suvusta puhvihihoineen ja rusetteineen oli jotain erityisen viehättävää. Edelleen viihdyn tässä Antero Ahon piirtämässä illuusiossa. Se kuvaa erinomaisesti teoksen henkeä, karjalaisen luonnon runsaudensarvea, rakennuskulttuuria ja kuvattavan perheen koreilunhalua.

Erhomaa kiinnostaa minua siksikin, että hän on kirjoittanut muistelmateoksen lapsuudestaan Rantasalmella, pitäjässä, jonne minulla on sukututkimusyhteys. Tampereella pitkään vaikuttanut kirjailija oli leimallisesti ”itäinen ihminen”, joka näkyy erityisesti kielen tasolla. Erhomaan runsasta ja polveilevaa proosaa voi olla vaikea ymmärtää, ellei ole tottunut kulttuuriin, jossa jutellaan lämpimikseen.

Matleenan poika (Otava, 1972) on TV:stäkin tutun Matleena-sarjan toinen osa; ensimmäinen osa, Matleena ja päärynäpuu (1964), kertoo Matleenan naimisiinmenosta vossikkakuski Vallun kanssa Viipurin liepeillä ja perheen perustamisesta. Matleenan pojassa  päähenkilö on nuori poikamieslääkäri Vikke, joka on ottanut lääkärin tehtävän Viipurin saariston Uuraan saarella. Vikke haluaa kouluttautua kirurgiksi, mutta romaanin ajanjakson aikana hän on ”laastaritohtori”, jonka suurin vastuu on kuskata akuuttia hoitoa tarvitsevia potilaita Viipurin lääninsairaalaan. Erhomaan perehtyminen maalaislääkärin työhön on perusteellista, eikä teoksen päällimmäinen tunnetila ole kliseisen romanttinen. Ihmissuhteet ovat tässä melko hankalia, kukaan ei tunnu löytävän oikotietä onneen.

Vikke on vanhempiensa ainut poika, jonka tohtorin arvoa kyllä kunnioitetaan, mutta muuten mies ei ole ”edistynyt” samalla lailla kuin siskonsa materiaalisella tasolla. Varsinkin vanhempi sisko Kaisu on varsinainen päällepäsmäri, joka tietää kuinka kaikkien tulisi elää. Vikke hoitaa köyhiä saarelaisia enimmäkseen ilmaiseksi, elää askeettisesti eikä ole kolmenkympin kynnyksellä vielä löytänyt toista puoliskoaan. Saarelaiset eivät uskalla antaa tyttäriään poikamiehelle lääkärin apulaiseksi; moni on käynyt haastattelussa, mutta perunut tulonsa viime tipassa vanhempien ukaasista. Lopulta apulaiseksi päätyy monilapsisen perheen tytär Ebba, joka on liikkeissään tarkempi ja järjestelmällisempi kuin boheeminoloinen tohtori. Ebba onkin suosikkihahmoni päivettyneine poskineen ja rehevine puheenparsineen. Hän tuntuu ihmiseltä, jota kukaan ei pysty kusettamaan.

Teos asettuu vuoteen 1918, sisällissodan jälkimaininkiin, jolloin Karjalan kannasta kehitettiin pontevasti. Yhteiskunta on helpompi ja lempeämpi kuin näinä päivinä: kaikilla on töitä, paikka yhteisössä ja omanarvontunto. Uuraan saarella elää toimelias ja pitkälti omavarainen yhteisö. Matka Viipuriin on vaivalloinen, joten reissuja kaupunkiin tehdään vain muutaman kerran vuodessa. Tohtorin vaikeimpia reissuja ovat avustukset synnytyksissä kaukaisilla saarilla, joissa äidin tai lapsen (tai molempien) henkiinjääminen on usein hiuskarvan varassa, ja moni menehtyykin.

Viken perheen suhteet tuntuvat raikkaan tasa-arvoisilta, jopa edistyksellisiltä verrattuna vaikka myöhempään Suomi-filmi-paatokseen. Sisarukset huolehtivat toistensa seksuaalivalistuksesta yllättävän modernisti, ja isänkin ”viidenkympin villitystä” analysoidaan monisyisesti. Perhe on harvinaisen avarakatseinen ja lämminhenkinen huolimatta kokemistaan menetyksistä ja takaiskuista. Näkökulma on valistuneen työväenluokkainen: tässä vossikkakuski-isä antaa lääkäripojalleen pitkään mietittyjä elämänohjeita toivomuksenaan pojan asettuvan aloilleen ja jatkavan yleislääkärin kaidalla polulla kotinurkillaan Tiiliruukin esikaupungissa. Vikke kuitenkin valitsee toisin.

Tämä on toistaiseksi vähiten tunkkainen lukemani Karjala-kirja ja päihittää kuusnolla mm. Anu Kaipaisen. Eeva Kilven ja Laila Hirvisaaren teokset (kaikella kunnioituksella). Vaikka tässäkin leivotaan piirakoita, puhutaan vahvaa murretta ja jaetaan kansanviisautta isolla lusikalla, Erhomaa ei sorru itkuiseen ”Karjala takaisin”-retoriikkaan. Karjalan ystäviä uskoisin teoksen lämmittävän erityisesti siksi, että tätä Viipurin saariston kulttuurimaisemaa ei varsinaisesti enää ole olemassa – matkakirjailija Markus Lehtipuu on kirjoittanut paljon saarten rakennusten ja historian hävityksestä.

Jos pidit Ulla-Lena Lundbergin Jäästä tai Leena Parkkisen Galtbystä länteen-teoksesta, tämäkin antikvariaattien helmi saattaa ilahduttaa. Erhomaa on kirjailijana jokseenkin unohdettu, mutta ansaitsisi uudelleenarvostusta sekä lapsuuden että itäsuomalaisen mentaliteetin kuvaajana. Yritän jatkaa hänen teoksiinsa tutustumista, jos suinkaan saan niitä käsiini.

 

Sadan vuoden tunnelukot

NELJÄN TIEN RISTEYSTommi Kinnusen Neljäntienristeystä (WSOY 2014) on hehkutettu minulle paljon blogosfäärin ulkopuolella, joten täytyihän se lukea, vaikka osa teemoista tuntui jo nähdyiltä. Teos kertoo Kainuun Koillismaalla aivan Venäjän rajan kupeessa asuvasta suvusta, erityisesti sen tahtonaisista ja yhdestä kaappihomosta, joka sekoittaa pakkaa aika traagisesti. Romaani alkaa vetävästi kuvauksella suvun matriarkka-Marian työnsarasta kunnan ainoana koulutettuna kätilönä 1800-1900-lukujen vaihteessa. Vaikka Marialla on isätön lapsi ja asuu tämän kanssa pahamaineisesti kahdestaan, hänen statuksensa kyläyhteisössä on vankka johtuen hänen ainutlaatuisesta koulutuksestaan ja tietotaidostaan. Tavallisissa synnytyksissä auttavat kylillä oppinsa saaneet saunamummut ja paarmuskat, mutta vaikeisiin synnytyksiin haetaan Helsingissä koulutettu kätilö.

Jos olisin lukenut tekstiä ilman tietoa kirjoittajasta, olisin ehdottomasti luullut sitä naisen kirjoittamaksi – sen verran vahvoja feministisiä viboja erityisesti Marian kätilön uran kuvaus ja kylän naisten suhtautuminen pelastajaansa saavat aikaan. Marialla kun oli tapana levittää tietoutta ehkäisystä ja seksistä pidättäytymisestä vastoin paikallista lestadiolaista hegemoniaa. Marian hautajaiskohtaus on vaikuttava: siinä kylän eukot muistelevat selvitymisiään hankalista synnytyksistä ja myös niitä lapsia, joita kätilökään ei voinut pelastaa.  Maria on kuitenkin pienellä kirkonkylällä yksinäinen hahmo, joka tapaa ihmisiä lähinnä työnsä puolesta, ei sosiaalisesti. Hänen ainoa ystävänsä on vapaamielinen apteekkari, poikamies, joka asuu yhdessä ahdasmielisten siskojensa kanssa. Kirkonkylän henkinen ilmapiiri on poikkeuksellisen ahdas.

Marian ainoa lapsi Lahja saa myös aviottoman lapsen, jonka hän jättää äitinsä hoiviin lähtiessään etsimään toimeentuloa Oulusta. Lahja päätyy valokuvaajan oppiin, kun hoitoalalle häntä pidetään liian vähäverisenä. Valokuvaus miellyttääkin Lahjaa, erityisesti, kun se on yksi harvoista ammateista, joissa nainen voi säilyttää itsellisyytensä. Oulussa Lahja tutustuu Onniin, joka suostuu tulemaan Koillismaalle kotivävyksi. Onni on lempeä mies, jolle Lahjan tekemä tytär Anna riittäisi, mutta Lahja haluaa suuren perheen. Suurin osa kertomuksesta keskittyy Onnin ja Lahjan onnettomaan avioliittoon. Kahden yhteisen lapsen syntymän jälkeen Onni muuttaa omaan makuuhuoneeseensa ja alkaa rampata Oulussa ties millä turhalla tekosyyllä. Emotionaalisesti hyljättynä Lahjasta kasvaa anoppihirviö, jota kenenkään ei ole mahdollista miellyttää. Neljänkymmenen vuoden yhdessä asumisen jälkeen miniä-Kaarina edelleen teitittelee anoppiaan. Suku asuu massiivisessa kirkonkylän suurimmassa talossa, jossa kaikille on tarjolla oma huone ja fantastiset keinot vältellä toisiaan. Marian valtakaudella tunnelukot ovat vielä avattavissa, mutta Lahjan kaudella niistä tulee ylitsepääsemättömiä.

Kinnunen kertoo ”maailmallisesta” suvusta, joka sinnittelee lestadiolaisessa yhteisössä parhaansa mukaan. Maria-mummu ei anna periksi ja ryhtyy vanhemmiten vastustamaan uskonnon hegemoniaa yhä kärkkäämmin. Lahja taas joutuu tekemään kompromissejä jo ammattinsa vuoksi: hänen toimeentulonsa riippuu rippi- ja hääkuvien tilauksista ja jos valokuvaaja tuomitaan hoitokokouksessa parantumattomaksi syntiseksi, valokuvaamon ovea ei sen jälkeen kukaan avaa. Lahjaa ojennetaan jo siksi, että hänen poikansa Johannes hankkii 1960-luvulla television. Vähänpä kyläläiset tietävät siitä, että Johanneksella  ja tämän vaimolla Kaarinalla on tapana litkiä punaviiniä televisiota katsellessaan.

Luin teosta puoleenväliin asti jonkunlaisessa transsissa, niin voimallista kieli ja kerronta olivat. Puolenvälin jälkeen tuli jonkun verran toistoa ja täytyy myöntää, etten ollut tämän teoksen homoteemasta lainkaan innostunut. Sami Hilvo ja Leena Parkkinen kuvasivat kaappihomoutta raikkaammin – tai ehkä hylkimisreaktioni johtui vain siitä, että olen jo lukenut niin monta variaatiota samasta teemasta. Muissa teemoissa oli enemmän omaperäistä tulkintaa. Teoksen loppuosassa oli joitain yhtymäkohtia Jari Tervon Esikoisen kanssa, alkuosa taas muistutti minua Eeva-Kaarina Ahosen iki-ihanasta Maria Renforsin totuudesta. Katja Ketun tuotantokin tuntuu nyt ajankohtaisemmalta; ehkä vihdoin saan käsiini ainakin Kätilön.

Kainuu ja Koillismaa ovat minulle täysin tuntematonta maaperää – kerran kävin Posiolla ja olen yöpynyt yhden yön Kuhmossa loistohotellissa. Kainuulaisia olen tuntenut vähän ja tunnistan Kinnusen kerronnasta juuri tähän tunneilmaisuun liittyviä piirteitä. On todella tärkeää, että Kainuusta kirjoitetaan vetävää kaunokirjallisuutta, mikä saattaa jopa kutsua innokkaita faneja tutkimaan kirjoissa kuvattuja hoodeja. Onkohan tämän lukukokemuksen looginen jatkumo Päätalon Koillismaa-sarjan korkkaaminen? Tyylillisesti Kinnunen kuuluu aivan eri kastiin taitavana tiivistäjänä ja eri aikakerrosten samanaikaisena kuljettajana, mutta temaattisesti uskoisin yhteyksiä löytyvän.

Esikoisteokseksi Neljäntienristeys on kauttaaltaan itsevarma ja kielellisesti virtuoosi. Teos luultavasti puhuttelee enemmän Kinnusta vanhempia ikäpolvia kuin nuorisoa. Feminismin arkkipiispa kiittää kätilön työn kuvausta, ja erityisesti kohtausta, jossa Maria käy ostamassa Oulusta polkupyörän suorituakseen paremmin virkatoimituksistaan.

Saaristolainen road movie

galtby-e1389210530158Leena Parkkisen Galtbystä länteen (Teos 2013) on ollut jo pitkän toven lukulistallani; minulle suositeltiin erityisesti sen raikasta tulkintaa monikulttuurisuudesta. Parkkisen esikoisromaani Sinun jälkeesi, Max (2009) oli takavuosina lukupiirimme käsittelyssä ja sai ylistävän tuomion. Välivuosina hän on julkaissut yhden lastenkirjan. Parkkinen vaikuttaakin teoksiaan kauan kypsyttävältä taiturilta, joka ottaa taustatyöt vakavasti. Galtbystä länteen on täysin erilainen teos kuin esikoinen, ja odotan Parkkiselta seuraavaksi taas jotain täysin erilaista kuin tämän teoksen tunnelmat.

Tässä kohtaavat kaksi itsenäistä ja itsepäistä naista, kasikymppinen Karen ja seitsemäntoistavuotias lukiolaistyttö Azar, huoltoasemalla keskellä ryöstöä. Voidaan olettaa, että Bonnie ja Clyde tai Thelma ja Louise. Azarista alias Assusta saa aluksi teinirikollisen vaikutelman, mutta Karenin pelastettua tytön rikoskumppaniltaan Tompalta hän alkaa huomata tytössä muitakin kuin kriminellejä piirteitä. Jo isomummon statuksen omaavan Karenin sisällä kasvaa suojeluvietti, vaikka hän onkin tietoinen laupiaan samarialaisen roolin riskeistä. Nuori tyttö on selkeästi raskaana, mutta ei halua kertoa perheestään tai lapsen isästä pelastajalleen. He päätyvät brunssille Turun Caribia-hotelliin, missä Karen huomaa tytön osaavan arvostavan kalliita brie-juustoja ja päättelee siitä, ettei tyttö voi olla kotoisin köyhimmästä mamuperheestä tai koulukodista. Tyttö pystyykin intellektuallisesti haastamaan vanhan naisen rakentaviin keskusteluihin, ja mummo kokee nuortuvansa päivä päivältä. Matka jatkuu Karenin lapsuuden kotiin Turun saariston Fetknoppenin kylään, joka on vanha kaivosyhteisö. Karenkin on karkumatkalla poikansa perheestä. Toisen karkulaisen seura lohduttaa vanhusta.

Teoksen suurempi juoni sijoittuu 1940-luvulle, toisen maailmansodan aikaan ja sen jälkimaininkiin, osittain jopa Karenin varhaislapsuuteen 1930-luvun alkuun. Tapaamme eläinlääkärin erikoisen perheen, joka joutui saarella yhteisön boikotoimaksi, koska perheen isä meni liian nopeasti naimisiin ensimmäisen vaimonsa kuoltua ja koska pariskunnan lapsi oli tulossa maailmaan liian nopeasti häiden jälkeen. Saarella valtaosa väestöstä kuului joko helluntaikirkkoon tai Uuden Elämän seurakuntaan, eikä perheen viinaanmenevä isä ollut herraskaisista tavoistaan huolimatta suosiossa. Suomen historian ystäville Parkkinen tarjoaa huikeita pula-ajan kattauksia kuten lahnahyytelöä, lammasvanniketta ja turkulaisia piispanmunkkeja, jotka on leivottu ruisjauhoista. Teos kannattaa lukea jo pelkästään kulinaristisesta näkökulmasta.

Sebastian-poikaa ei koskaan kastettu, sillä paikallisen papin mielestä lapsi oli synnissä siitetty ja kasteeseen kelpaamaton. Toinen lapsi, Karen, oli jo Jumalalle kelvompi, mutta perheen isä ei tainnut kirkkoon päin sylkeäkään kokemansa syrjinnän vuoksi. Karen kertoo tässä veljensä tarinaa lapsuudesta 23-vuotiaaksi, jolloin tämä hirttää itsensä vankilan sellissä. Tähän mahtuu syvää sotatraumaa, murhaepäilys ja sitten se synneistä syvin, josta suku onnistui vaikenemaan yli kuudenkymmenen vuoden ajan. Tarina onnistuu pitämään pihtiotteessaan aivan l0ppumetreille saakka eikä yllätyksiltä säästytä missään vaiheessa. Vaikka romaani on laajuudeltaan valtava, minä luin sen nousematta perseeltäni yhdessä iltapäivässä. Kaikkea en kerralla ymmärtänyt, mutta koin virkistyväni suunnattomasti. Tätä lukumetodia en suosittele, sillä teos kutsuu maistelemaan Turun saariston rikasta paikalliskulttuuria ja historiaa ajatuksella ja viiveellä. Pääsemme myös seikkailemaan syvälle Turun ja Tampereen kaupunkien maisemiin, myös rakkaaseen Hervantaan, joka saa tässä teoksessa ei niin tyypillisen presentaation.

Lapsuuteni suuri esteettinen elämys oli Mennyt maailma-tv-sarja. Evelyn Waughin Brideshead Revisited teki myöhemmn vaikutuksen myös romaanina, ja olen kuljettanut sen hulivilipoika-Sebastianin hahmoa mukanani nalleineen yli kolmekymmentä vuotta. Toinen jälkikasvustani on saanut nimen lapsuuden muiston mukaan. Parkkisen nimeämisen politiikan sattumukset menevät minulla omaelämäkerrallisesti vielä pidemmälle ristiin ja rastiin niin, että teosta oli välillä vaikea lukea etäännyttäen hahmot oikean elämäni ihmisistä.

Teoksessa on paljon yhteistä kahden täällä aiemmin suitsuttamani teoksen, Ulla-Lena Lundbergin Jään ja Sami Hilvon Viinakortin kanssa. Mahdollisesti Lundbergin taannoinen suursuosio on aiheuttanut tämän romaanin jäämisen vähemmälle huomiolle, vaikka olen varma, ettei Parkkinen ole ollut tietoinen Lundbergin projektista romaania aloittaessaan. Turun 1940-luvun queer-historian kartoitus on tässä pienenä sivujuonena, mutta siitä huolimatta se tuntuu ainakin tässä lukijassa luissa ja ytimessä.

Parkkinen onnistuu tässä romaanissa tuomaan maahanmuuttaja- ja homohahmot framille ilman vaivaannuttavaa päälleliimaamisen tunnetta – täysikasvuisina ihmisinä, ei pelkästään mamuina tai homoina. Karen on varsinainen supermummo, jolla riittää ymmärrystä moninaisille intersektionaalisille eroille ja fyysistä kuntoa selviytyä kaappauksistakin vakavan sairauden keskelllä. Olisin ehkä halunnut lukea enemmän Azarin elämästä ja perheestä Tampereella, nurkkapatriootti kun olen, mutta se vähä, minkä opin, jätti uusiin kysymyksiin kannustavan mielen. Taitaa olla toistaiseksi tämän vuoden loisteliain romaanini. Erityisesti henkisen kasvun näkökulmasta.