Runonlaulajan vikaa

aavikontyttäretPäätin lukea Nura Farahin Aavikon tyttäret (Otava, 2014) sen kunniaksi, että Somalian tulevissa presidentinvaaleissa on ehdokkaana Espoossa asuva nainen, Fadumo Dayib. Tietysti muitakin syitä lukea kirja on: ensinnäkin se, että somalialaista kirjallisuutta tunnetaan todella huonosti. Naispuolisista kirjailijoista osaan Farahin lisäksi mainita vain Ayaan Hirsi Alin, jonka teoksia en ole lukenut, sillä en pidä hänen edustamastaan politiikasta.

Aavikon tyttäret sijoittuu 1940-60-luvuille, tosin teoksen tyyliin ei kuulu tarkkojen vuosilukujen mainitseminen. Farah kuvaa lukutaidottomien paimentolaisten leirejä, joilla on vähän yhteyksiä ulkomaailmaan. Päähenkilö Khadija joutuu muuttamaan kotileiristään vieraaseen leiriin tultuaan pelastetuksi kamelivarkaiden kynsistä. Khadija on puoliorpo runonlaulaja, hurskaan leskiäitinsä kasvattama. Koska Fatima-äiti elää yksin suostumatta menemään uusiin naimisiin, hän kokee tyttärensä olevan paremmassa suojassa tätä paljon vanhemman Keyse Libaaxin suojeluksessa.

Romaanin kiinnostavin henkilö on Keyse Libaaxin ensimmäinen vaimo Luul, jonka ympärille romaanin draama rakentuu. Luul on rampa, huonokuuloinen ja kierosilmäinen ”naispaholainen”, jota koko leirin väki hyljeksii. Tämän vuoksi lapseton pariskunta asuu vuorilla muista erillään. Yhteisö pitää Luulia noitana ja lapsensa menettäneet naiset syyttävät häntä kirouksen langettamisesta. Myös Khadijalle Luulin läsnäolo yhteisessä taloudessa on aluksi ahdistavaa, mutta synnytettyään ensimmäisen lapsensa naisten välit paranevat. Luul huomaa tuntevansa helliä tunteita Khadijan kasvavaa lapsilaumaa kohtaan, vaikka mies ei enää nukukaan tämän vierellä. Luul saa osakseen myös kasvavaa arvostusta lasten kautta. Kolmikon yhteiselo tuskin on ruusuilla tanssimista suvantovaiheessakaan. Jossain vaiheessa mies alkaa epäillä vaimojen kasvavaa ystävyyttä, sillä luonnollisissa oloissa vaimojen kuuluisi kilpailla keskenään, ei tarinoida nuotion äärellä.

Farah ei ota kantaa naisten ympärileikkauksiin, moniavioisuuteen tai somalikulttuurin tyttöjen koulutuskielteisyyteen, vaan kertoo tarinansa tuon ajan kulttuurin arvopohjalta. Maailmankuva on syvästi uskonnollinen ja taikauskoinen samaan aikaan. Leirin arki on erittäin monotonista, ja ainoita huveja, kuten runokilpailuja tai tansseja, pyritään kieltämään hyvien perheiden tyttäriltä. Hyvän naisen rooli on niin ennalta-arvattavan ahdas, etten ainakaan itse kokenut halua asettua tähän tarinaan. Koin suurta sympatiaa Luulia kohtaan. Se oli oikeastaan syy, miksi jaksoin lukea teoksen loppuun – muut juonen käänteet tuntuivat masentavilta.

Farahin suomen kieli on ilmaisuvoimaista ja lyyristä. Lauseet ovat enimmäkseen lyhyehköjä aktiivilauseita, mutta se ei vähennä ilmaisun tehoa. Luontokuvaus on romaanin toinen pelastusrengas; sadekauden aiheuttaman ilon ja puhkeavien kukkien tuoksujen kautta lukija voi eläytyä aavikon aisti-iloihin.

Uskoisin, että tarinankerronnan rakenne noudattaa perinteistä suullisen kulttuurin kaavaa. Kertomusta tukevat runonpätkät tuntuvat myös autenttisilta. Ymmärrän hyvin Farah’n halun pysyttäytyä perinteisessä kaavassa ja kertoa tyypillisen paimentolaisperheen tarinan, mutta koin silti suurta pettymystä siitä, että lupaavasti alkava runonlaulajanaisen tarina lässähti ankeahkoon avioliittoon. Päähenkilöltä katkaistiin siivet, ja lopulta hänestä tuli samanlainen matriarkka kuin äidistään.

Vertaan tätä kertomusta toiseen moniavioisuudesta kertovaan teokseen, egyptiläis-sudanilaisen Leila Aboulelan The Lyrics Alley, joka sijoittuu samaan ajanjaksoon. Suoraan verrannollisia teokset eivät ole, sillä Aboulela kuvaa paljon varakkaamman perheen moniavioisuutta. Siinä naisten taistelu aviomiehestä esitettiin laajemmalla tunneskaalalla. Egyptin, Sudanin ja Somalian historioissa on eroja, kuten on kouluja käyneiden ja käymättömien tavoissa noudattaa islamin säännöksiä. Somalian historiaan on vaikea tutustua, sillä siitä ei ole olemassa paljoa kirjallista materiaalia. Siksi tämä romaani on yksi mahdollinen ikkuna tuntemattomaan.

Jään odottamaan kielellisesti lahjakkaalta Farah’ilta uutta romaania, jossa mahdollisesti kuvattaisiin Somalian historian myöhempiä aikoja tai diasporista transnationaalia elämää. Odotan häneltä uusia näkökulmia ja lisää kierroksia.

Elegia siniselle Niilille

lyrics_alley-aboulela_leila-15193923-frntTämä on vastaus äskettäin saaneeni kohtaamishaasteeseen: minua pyydettiin kirjoittamaan jostain kaunokirjallisesta teoksesta, jonka kohtaaminen on ollut poikkeuksellisen merkityksekäs tai jonka lukeminen on johtanut uusiin kohtaamisiin. Tarkoituksena on laittaa haaste eteenpäin 3-6 blogiystävällenne. Kiitos sinulle, Marika Oksa: http://oksanhyllylta.blogspot.fi/2014/05/haastevastaus-kohtaamisia-kirjassa.html. Koska olen blogistina jälkijättöinen ja autismiin taipuvainen, ei minulla ole varsinaisia blogikavereita, joiden juttuja vastavuoroisesti kommentoisin. Yritän oppia paremmille tavoille. Laittaisin haasteen Johannalle, Annelle, Pihille Naiselle ja Kirjavalaalle – haaste löytyy blogienne uusimman päivityksen kommenttiosiossa.

Valitsin kirjailijan, jonka kolmannen teoksen pelastin juuri muumioitumiselta sänkyni alta. Teos oli maannut siellä kolmisen vuotta unohdettuna.

Kyseessä on sudanilaissyntyisen Leila Aboulelan Lyrics Alley (Weidenfield & Nicholson, 2010). Aboulelan ensimmäinen romaani The Translator oli silmienavaaja minulle – ihastuin Aboulelan tapaan kuvata islamin arkea ja erityisesti islamin harjoittamista pohjoisessa kohteessa, Skotlannissa, hyvin erilaisessa kulttuurisessa kontekstissa kuin sudanilaisen päähenkilön ”juurilla”. Romaani oli klassinen rakkaustarina, jossa henkilöt kuitenkin rikkoivat monia rajoja ja joutuivat ylittämään itsensä. Sudanilaisen naisen skottirakastettu kääntyy tässä islamiin vapaasta tahdostaan. Pidin teoksessa islamiin ja sukupuoleen liittyvien ennakko-oletusten kaatamisesta ja yrityksestä vastata kysymykseen, millaista on olla uskovainen muslimi, kosmopoliitti ja suvaitsevainen muita kulttuureja kohtaan.

Ihastuin romaaniin niin paljon, että otin kirjailijaan yhteyttä hänen kustantajansa kautta ja yllätyksekseni sain vastauksen suoraan häneltä itseltään. Jatkoimme satunnaista mailivaihtoa ainakin vuoden päivät vaihtaen enimmäkseen kuulumisia arkisista asioista kuten lasten sopeutumisesta asumaan diasporassa (asuin itse tuolloin Kanadassa). Aboulelan historia on varsin liikkuva, silloinkin hän jakoi elämäänsä ainakin kolmen maan ja mantereen välillä. Kohtaaminen kirjailijan kanssa oli minulle merkittävä, sillä kohtasin syvällisesti uskonnollisen henkilön, joka ei kuitenkaan antanut hengellisen elämänsä muodostaa muureja muun maailman kanssa. Haaveenani oli ja on edelleen järjestää seminaari, jossa hän olisi yksi pääpuhujista.

Jostain syystä en päässyt kolmannen romaanin maailmaan sisälle yhtä helposti kuin kahden ensimmäisen. Tämä johtui aukoista sivistyksessäni: koska en tiedä Sudanin historiasta oikeastaan mitään, en pystynyt automaattisesti siirtymään romaanin kontekstiin, 1950-luvun alun itsenäistyvään valtioon. Ja koska Sudan on paikka, josta nykyään kuullaan lähinnä ikäviä uutisia, sen menneen maailman paremmat uutiset jäävät helposti nykyisten varjoon. Jos romaania kuitenkin lähestyy puhtaasti yksilöpsykologisesta näkökulmasta, tutkien siinä esiintyviä perhesuhteita, sen maailmaan on helpompi sukeltaa. Historiallisia ja poliittisia aukkoja voi sitten paikata oman jaksamisen mukaan. Muistuttaisin kuitenkin, että romaani on merkittävä Sudanin itsenäistymisen postkoloniaali dokumentti ja sitä kuuluisi lukea samalla vakavuudella kuin vaikka Salman Rushdien Keskiyön lapsia (1980). Kriitikot ovat verranneet Aboulelan teoksia Naquib Mahfouzin Kairo-trilogiaan (1956-7) ja itselleni tuli myös mieleen feministiteoreetikko Leila Ahmedin loistava omaelämäkerta A Border Passage (1999).

Romaanissa on useampi päähenkilö, mutta ehdottomasti kiinnostavin heistä on nuori mies nimeltä Nur. Nur on halunnut lapsesta saakka runoilijaksi, mutta suvun miehet ovat repineet hänen tekeleinään mokomana ajanhaaskauksena, sillä pojasta on tarkoitus kasvattaa suvun kauppaimperiumin jatkaja. Nuria ollaan lähettämässä opiskelemaan Cambridgeen, kun kohtalon käsi puuttuu asiaan ja tekee pojasta neliraajahalvautuneen katalan sukellusonnettomuuden jäljiltä. Onnettomuuden jälkeen Nurilla ei ole muuta lohtua kuin sepittää surullisia rakkauslauluja entiselle kihlatulleen Sorayalle. Onnekseen laulut löydetään ja niitä aletaan soittaa paikallisessa radiossa. Iskelmätähdet ja muut runoilijat alkavat pitää salonkia Nurin luona. Maailma tulee Nurin luo ja hän löytää vammastaan huolimatta uusia ilon aiheita ja merkityksiä elämälleen.

Tässä käsitellään myös moniavioisuutta ja tyttöjen ympärileikkauksia suorasukaisin ottein. Sudanilaisen laajennetun perheen arki tuntuu kieltämättä tunkkaiselta ja suurmiehen kahden eri ikäpolveen kuuluvan vaimon passiivis-aggressiivinen sota päätyy lopulta nuoremman antautumiseen ja maastamuuttoon. Aboulela vertaa myös ansiokkaasti kahden naapurimaan, Egyptin ja Sudanin, elintasoeroa, valtasuhteita  ja rodullisia hierarkioita. Egyptiläisille sudanilaiset ovat pitkään edustaneet barbaarista mustaa Afrikkaa, ja sudanilaisen kanssa naimisiin menneen Nabilah’in käkkärätukkaisia lapsia sorsitaan Kairon paremmissa piireissä.

Elämäniloisimmat jaksot tapahtuvat Alexandriassa, josta perheen patriarkka Mahmoud on tyypillisen pohattamaiseen tapaansa hankkinut loma-asunnon jälkeläisilleen. Itse hän kuitenkin majailee mieluummin hotellissa, jonka kreikkalainen omistajatar pitää hänen whiskylasinsa täynnä ja huolehtii muistakin lihan iloista. Kuvaukset 1950-luvun Alexandrian rantaelämästä, yökerhoista ja elokuvissa käynnistä ovat herkullisia kertoen erityisesti naisten identiteettiristiriidoista perinteisen naisen mallin ja modernismin ristipaineissa. Halu kokeilla uimapukua tai tupakanpolttoa on monilla kapinallisuuden huipentuma, mutta samalla tytöt ovat tietoisia asemastaan avioliittomarkkinoilla.

Hassuin anekdootti (joka sai juonessa yllättävän ison tilan) liittyi Soraya-tytön silmälaseihin.  Soraya saa koulusta noottia, että jos hän ei saa näköään tarkistettua, hän saattaa jäädä tehtävistä jälkeen, eihän hän näe lainkaan taululle. Soraya on muuten luokan huippuoppilaita ja hänelle suositellaan lääketieteen opintoja Khartoumin yliopistossa. Hänen isänsä raivostuu opettajien julkeudesta, sillä miehen mielestä lasit rumentavat tytön tehden hänestä miehen näköisen eli naimakelvottoman. Soraya onnistuu kuitenkin Alexandrian lomalla ostattamaan lasit viinaanmenevällä serkullaan, jolla on tapana lahjoa sukulaisia pysymään vaiti hänen ryyppyreissuistaan. Tytön palattua kotiin isä löytää lasit ja rikkoo ne suutuspäissään. Vastaavia myrskyjä vesilasissa nousee muistakin pikkuasioista.

Tarina pohjautuu osittain Aboulelan sukutarinaan, erityisesti hänen runoilijasetänsä henkiseen perimään. Teos kertoo vähemmän islamista kuin kaksi ensimmäistä romaania ja enemmän sudanilaisesta nationalismista, miesten ja naisten erilaisista rooleista kansakunnan rakentajina. Romaani taatusti puhuttelee myös sukututkijoita esimerkkinä siitä, kuinka loisteliasta fiktiivistä jälkeä voidaan saada, kun pidetään sydän sekä äly yhtä läsnäolevina.