Vaikeat kirjat, osa 1: Michel Houellebecq

Teos: Michel Houellebecq: The possibility of an island (Vintage, 2005)

Käännös: Gavin Bowd

Olen viime viikkoina hitaasti käynyt läpi yksiöni suht niukkaa kirjastoa, ja löytänyt sieltä muutamia lukemattomia aarteita, jotka ovat jääneet kesken tekstin vaikeuden tai tylsyyden vuoksi.

Michel Houellebecqin The Possibility of an Island on näemmä hankittu Islannista vaihtojakson aikana vuonna 2008. Minulla on ollut hyvää yritystä lukea kirjaa, koska olen tehnyt siihen merkintöjä ja sivujen välistä löytyi kirjanmerkkejä. Ehkä saarella asuessani saariaiheiset kirjat ovat vedonneet minuun erityisesti, ja muistelisin, että jo silloin kiinnosti tämän rankaksi islam-kriitikoksi leimatun kirjailijan profiili.

No, tämä teos ei varsinaisesti ole islamisaation analyysia, vaikka uskonnoilla on siinä keskeinen rooli. Kirjaa on verrattu aikalaisarvioissa Margaret Atwoodin Oryx ja Crakeen, joka on muistaakseni myös jäänyt minulta kesken. Se on melko klassinen skifiromaani, jossa Daniel-nimisen miehen tulevat inkarnaatiot tarkkailevat 2000-luvun alun nykytilaa tulevaisuuden eri vaiheista käsin.

Olen lukenut, tai yrittänyt lukea, paljon hankalampia tai monimutkaisempia skifi-kirjoja aiemmin, mutta ne jäävät maailmankirjallisuudessa marginaaliin juuri siksi, että ne ovat liian ”tieteisiä”. Houellebecqin tulokulma skifiin on korkeakirjallinen ja humanistinen: hän ei ainakaan pitkästytä lukijaansa liiallisella tiedolla DNA-tutkimuksesta ja ihmiskloonauksesta, vaan tässä keskitytään enemmän kloonien sisäiseen maailmaan ja tunne-elämän muutoksiin.

Daniel on tarinan alussa pitkästynyt nuori mies Pariisista, joka on joutunut perheensä kanssa Turkkiin banaaliin all inclusive-hotelliin lomalle. Silkasta tylsistymisestä hän osallistuu hotellin kykyjenmetsästyskilpailuun, jossa hän vittuilee ääneen lihaville turistimammoille. Mammat pitävät hänen show’staan, hän kokee voimaantumista ja alkaa vakavasti harkita standupkoomikon uraa.

Danielilla on nuorena ollut monia rikkaita naispuolisia mesenaatteja, ja taloudellisen tuen reunaehtona on välillä ollut seksi. Hän on breikannut alalla silloin, kun ala oli vielä suht nuori, ja saanut kaiken kuviteltavissa olevan huomion ja kunnian. Keski-ikäisenä hän ei enää jaksa tehdä standuppia, vaan on siirtynyt ironisen, postmodernin pornon tuottajaksi. Muutenkin maailma hänen ympärillään on pornoistumassa, eikä hän ole haltioissaan kaikista siihen liittyvistä ilmiöistä, kuten pikkulasten pukeutumisen pornoistamisesta.

Muistaakseni jätin kirjan kesken, koska koin kirjan pornolla kyllästetyksi, ja Danielin eri kloonien seksuaalisen nettikäyttäytymisen seuraamisen puuduttavaksi. Nyt toisella tai kolmannella yrityksellä tiesin jo, mitä tuleman pitää, ja yritin katsoa, löytyisikö kirjasta muutakin sanomaa kuin hedonistista lihalliseen ekstaasiin valmistautumista.

Ja löytyihän sitä. Täytyy myös muistaa, että teos on satiiri, ja näin ollen sen pornon, seksin ja erotiikan kuvastoja kannattaa lukea monella eri tasolla. Pornoa kiinnostavampaa kirjassa oli Elohim-uususkonnon leviämisen kuvaus, ja ennustus maailman hengellisestä tulevaisuudesta.

Siinä vaiheessa, kun maailmaa uhkaa kärventyminen, Daniel on muuttanut Espanjan Almeriaan, ehkä pakoon julkkisasemaansa Ranskassa. Hänen vaimonsa Isabelle on jättänyt hänet, ja elämää uhkaa syvenevä melankolia. Näin ollen hän vastaa myöntävästi kutsuun tulla VIP-vieraaksi Elohim-ryhmittymän retriittiin Herzegovinan vuoristoon. Ja vaikka Daniel suhtautuu kaikkiin uskontoihin yhtä pilkallisesti, joku elohimilaisten elämänasenteessa puhuttelee häntä.

Elohimilaisilla seksi on hengellisen palvonnan keskiössä, pyritäänhän kultissa ikuiseen elämään. Kultin profeetta on avoimen seksuaalinen mies, jolla naispuolisia bändäreitä riittää. Vaikuttaa siltä, että mitä korkeammalle tasolle yksilö on päässyt hengellisyydessään, sitä vapautuneemmin hän käyttäytyy. Kultissa ei kuitenkaan sallita päihteitä, ainakaan sen omissa tiloissa, ja ruokavalio on kreetalaisen askeettinen.

Daniel ei suoraan rekrytoidu kulttiin, mutta lähtee puolen vuoden päästä sen talvileirille Lanzarotelle, jossa ikuisen elämän loppusijoituspaikan idea aktualisoituu hänen mielessään. Lanzaroten leirillä profeetta kuolee, ehkä jopa murhataan, mutta kaikki tietävät, että hän palaa elämään toisessa ruumiissa.

Oli kiinnostavaa leikitellä sillä ajatuksella, mitä maailmassa tapahtuu, jos suuret kirjan uskonnot kuolevat. Houellebecqin maalaamassa tulevaisuudessa on jäljellä enää islam, jonka kanssa kilpailevat länsimaiset uususkonnot, joista tämä Elohim on voimakkain. Elohim muistutti minua etäisesti skientologian ja Jehovan Todistajien sekoitukselta. Kultin profeetan lanseeraama kuvamaailma ainakin tuntui suoraan Vartiotornista kopioidulta.

Houellebecq piikittelee myös lemmikkien omistajille, sillä hänen maalaamassaan tulevaisuudessa eläinten käyttö tunneilmaisun keskeisenä kohteena tulee vain vahvistumaan. Danielin ja Isabellen koiran yhteishuoltajuus ei mene kuin Strömsössä, mutta ainakin lukija saa reissata monissa kiinnostavissa kohteissa kirjan hoitovuoron vaihtokeikoilla.

Nyt 13 vuotta myöhemmin tämä ei enää olut minulle vaikea rasti, tyyli tuntui jopa kepeämmältä kuin Margaret Atwoodin, jonka tuotannon läpikäymiseen olen nuorempana sijoittanut paljon paukkuja. Aikaa ei nyt tosin riittänyt kirjan runsaiden ranskalaisen kirjallisuuden klassikkoviitteiden avaamiseen, ja ehkä tässä piili se alkuperäinen vaikeus.

Sain kirjan lukemisen aikana hoidettua paljon kärsinyttä kaktuskokoelmaani, joka on sinnitellyt yli 10 vuotta liian ahtaassa ruukussa. Ajattelin Lanzarotea kasveja erotellessani ja multaa vaihtaessani, ja nyt haaveenani on hankkia kukkiva kaktus näiden kituliaiden vanhusten kaveriksi.

Matka kissojen majataloon

Teos: Hiro Arikawa: Matkakissan muistelmat. (S&S, 2019)

Suomennos: Raisa Porrasmaa

Japanilainen kissakirjallisuus on noussut blogissani esiin aiemminkin, sillä lemmikkieläinten nostaminen romaanien kertojiksi on Japanissa tavallisempaa kuin eurooppalaisessa kirjallisuudessa. Kissan symboliikka onnen tuojana on muutenkin japanilaisessa ja kiinalaisessa kulttuurissa laaja-alaista. Ennen tätä luin Takashi Hiraiden Kissavieraan, ja olen myös käsitellyt kissojen läsnäoloa Haruki Murakamin tuotannossa, tosin Murakami ei aina kohtele kissojaan kovin korrektisti.

Tämä romaani on hyväsydäminen kuvaus miehen ja kissan syvästä ystävyydestä, ja siinä kissaa kohdellaan ensiluokkaisesti. Nana on itsetietoinen kolmivärinen kolli, jota luullaan joskus erikoiseksi calicoksi, vaikka se on tavallinen sekarotuinen kulkukissa. Se tykkää köllötellä erään hopeanvärisen pakun päällä, ja sen omistaja Satoru alkaa vähitellen ruokkia sitä. Pian kissasta tulee hemmoteltu sisäkissa ja se saa nimen Nana luvun seitsemän mukaan, vaikka se on tyttökissan nimi.

Mies ja kissa elävät tyytyväisinä yhdessä viisi vuotta Tokiossa, kunnes mies päättää yhtäkkiä luopua lemmikistään. Hän on ottanut yhteyttä muualla Japanissa asuviin ystäviinsä mahdollisen luovutuksen toiveessa. Kaverit eivät ymmärrä, miksi eläinrakas Satoru haluaa luopua rakkaasta Nanastaan, mutta olettavat sen johtuvan tämän työpaikan yt-neuvotteluista. Kaverikierros on eeppisen runsas kuvaus Japanin eri osien luonnosta, ja erityisen hyvin viihdyin Hokkaidon saarella, jonne kaksikko matkaa viimeiseksi.

Kirjassa toimii myös lemmikkieläinten majatalo, eli paikka, joka on tehty mahdollisimman mukavaksi lemmikkejä omistaville turisteille. Tätä pitävät Satorun lukiokaverit, aviopari Sugi ja Chikoku, joilla on parhaimmat eväät kissan adoptioon, mutta Nana ei tule toimeen näiden ärsyttävän koiraherran kanssa. Homma menee kissatappeluksi, ja molemmat osapuolet ovat helpottuneita, kun sijoitus ei onnistukaan.

Enpä nyt paljasta kirjan juonesta kaikkea, mutta ihmisten historioiden tasolla se kertoo pitkälti surutyöstä, menetyksistä, hylkäämisistä ja niistä selviämisestä. Adoption ja sijaisvanhemmuuden näkökulma on myös vahva, ja löytölasten ja -kissojen asema vertautuu toisiinsa. Kissan näkökulma toimii aukottomasti, eikä teos anna vaikutelmaa ärsyttävästä eläimen humanisoinnista. Henkilöhahmot ovat aitoja ja mutkattomia, ja jopa varautunut Noriko-täti päätyy kissahulluksi pitkän uusavuttoman totuttelun jälkeen.

Tämä kirja on varsinainen lohtuteos, ja sopii varsinkin niille, joiden elämissä on surua ja kuolemanpelkoa. Japanilaista kulttuuria ehkä esitellään hieman ulkokohtaisesti ulkomaisille lukijoille, mutta uskoisin, että tämä on ollut menestys ensin kotimaassaan, joten ikoninen Fuji-vuoren tähystely ei lopulta ärsyttänyt. Ja Hokkaido-osuus oli niin huimaavan kaunis, että siinä Kioton kultaiset temppelit kalpenivat tyystin.

Kulttuurieroista sen verran, että kerronnan tasolla sellainen lukija, joka ei tunne japanilaista kulttuuria hyvin saattaa joutua ponnistelemaan tarinan järjestyksen ja logiikan kanssa. Itse viihdyin tässä kirjassa loistavasti noiden juuri lukemieni supersimppelien ja maailmaaselittävien brittikirjojen jälkeen, joissa raportoidaan jokainen supermarketkeikka ja diagnosoidaan jokainen mielenliike. Päähenkilö Satoru on myös kokenut paljon traumaattista, mutta pidin paljon siitä tasosta, jolla Arikawa käsittelee hänen nuoruuttaan ja lapsuuttaan. Länsimainen kertoja todennäköisesti saisi näistä aineksista aikaan jonkun Kreeta Onkeli-tyylisen Ilosen talon. Tässä taas keskitytään kovia kokeneen kertojan henkiseen selviytymiseen raskaiden kokemusten jälkeen.

Maahaasteessa olen kohdassa 59/196: Japani. Tähän kohtaan oli monenmoisia teoksia tarjolla, varsinkin ne viime aikojen lukemattomat Murakamit, mutta sieluni kaipasi nyt jotain simppelimpää ja söpömpää perusjapanilaista hoitoa. Tämä teos tarjosi monta oivallista lepopaikkaa, ja herätti myös kaukokaipuuta maahan, johon haluaisin tutustua uudestaan.

Yökylässä minipossulassa

019Niina Hakalahden Tuukka-Omar-lastenkirjasarja on ehtinyt herättää ihastusta omissa paikallisissa piireissäni. Teoksissa käsitellään monikulttuurisuutta, erilaisia perheitä ja lasten kaverussuhteita vähemmän dogmaattisella tai saarnaavalla tavalla. Ehdin tänään lukemaan sarjan kolmannen osan, Tuukka-Omar ja minilapset (Tammi, 2013). Sarjan kolmesta osasta olen myös lukenut ensimmäisen, jonka arvioin aikanaan vanhassa blogissani: http://shivaskitchen.blogspot.fi/2010/04/vesipiipullinen-iloa.html. Historian havinaa, sillä en ole muistanut käydä vanhassa blogissa uuden aloitettuani kuin ehkä kerran…

Kolmannessa osassa Tuukka-Omar ja kaverit ovat kasvaneet pari vuotta, mutta perheen tilanne ei ole muuttunut paljoa. Paavo ja Tuukka-Omar ovat ottaneet yhteisen minipossun, jota pidetään Paavon luona kellarissa. Tämän vuoksi yökastelusta kärsivä Tuukka-Omar on usein yökylässä kaverillaan, jonka yh-isä on jo tottunut vaihtamaan pojalle pyjamanhousuja ja pesemään lakanapyykkiä. Vastavuoroisesti Paavo pääsee Tuukka-Omarin luona kokemaan suuremman perheen kaaosta. Romaanin keskiössä onkin Tuukka-Omarin uusi serkku, ”minilapsi” Bella, joka tulee Ruotsista asti kyläilemään äitinsä ja veljensä kanssa. Pojat oppivat pakostakin käsittelemään vaippaikäistä sydäntenmurskaajaa ja opettelemaan vauvan kielen syväkielioppia. Teoksesta tulee mieleen entisaikojen sukulaisvierailut siskonpeteineen, vaikkakin tässä tädin perhe majoittuu kätevästi asuntoautossa. Sukurakkaita lapsuuden kesiä eivät kaikki suomalaislapset enää valitettavasti vietä, joten Hakalahti kuuluttaa syystäkin vanhanaikaisen sukuloinnin perään.

Tuukka-Omar on perheen konservatiivi jäärä, joka ei pidä muutoksista. Jopa olohuoneen seinän uudelleenmaalaus aiheuttaa pojalle kriisin. Onkin kiinnostavaa, että usein boheemeille, huolettomille ja kokeilunhaluisille vanhemmille usein syntyy jämptejä ja turvallisuushakuisia lapsia. Kasper-serkun ruotsalaisille muotioikuille, kuten reikäisille paidoille ja heavy metal-ketjuillekin Tuukka-Omar sanoo ei kiitos, joten Kasper joutuu siirtämään stailaushaasteen kohti Paavoa.

Teos dokumentoi kolmen perheen pientä arkea humoristiseen sävyyn. Rivien välissä on isompia ja raskaampiakin teemoja, kuten Paavon äidin järveen käveleminen, mutta niihin viitataan kevyesti analysoimatta puhki. Minipossun sairastuminen sikaruusuun on suuri emotionaalinen haaste huolehtivaiselle Tuukka-Omarille, mutta onneksi possu saadaan pelastettua ja rokotettua vastaisen varalle. Lasten arkisia huolia käsitellään lempeän monisyisesti. Ihailen Hakalahden kykyä laskeutua rähmälleen lapsen tasolle, keskelle lapsuuden maagisia ja epärealistisia pelkoja.

Sarja on suunnattu alakoululaisille, arviolta 1.-6.-luokkalaisille, joille itsenäinen lukeminen maistuu – tosin teos toimii mahtavasti myös ääneen luettuna unikirjana sen turvallisen ilmapiirin vuoksi. Olen itse lukenut ensimmäistä osaa 11-vuotiaalle laiskalle lukijalle uníkirjana, tosin teos taisi olla viimeinen pojalle ääneen lukemani.

Kuvan ja tekstin vuoropuhelu on saumatonta – Jukka Lemmetyn kuvitukset syventävät juonen kulkua korostaen humoristista ulottuvuutta. Suosittelen teosta alakouluikäisille pojille, joille lukeminen voi muuten olla hankalaa. Erityisesti teos sopii pojille, joilla on sosiaalisia pelkoja tai haasteita tai joku kehitykseen liittyvä hidaste, josta usein on hankalaa puhua koulussa tai laajemmassa kaveripiirissä.