Eurooppalaisuuden eturintamalla

Päivi Lipponen: Ihmisyyden vuoksi. (WSOY, 2018)

Äänikirjan lukija: Jukka Pitkänen

Olen joulukuussa kuunnellut kahta pitkää äänikirjaa, Päivi Lipposen uutuusteosta ja Michelle Obaman muistelmia. Vaikka molemmat kirjat ovat hienoja, projektit ovat edenneet kuin Iisakin kirkon rakennus. Minulla kipuraja äänikirjoissa tuntuu olevan noin 10 tuntia. Tämä teos oli pituudeltaan lähes 17 tuntia. Hyvää kirjan kuulemisessa oli se, että niin tekemällä keskityin tarinaan, enkä sen runsaisiin lähdeviitteisiin. Noin 13 tunnin jälkeen vaihdoin painettuun versioon, ja siinä vaiheessa koin myös lukevani eri teosta, koska teksti oli runsaasti lähteistetty.

Ihmisyyden vuoksi on romaani, joka tiivistää lähes sadan vuoden historian neljässä maassa, Suomessa, Neuvostoliitossa/Venäjällä, Saksassa ja Puolassa. Myös Ukrainan puolella ehditään käydä levittäytymässä, mutta ne osuudet ovat ohuita. Kirja rakentuu useiden avainhenkilöiden havaintoihin, mutta keskeisimpiä näistä ovat isä ja tytär, suomalaiset Timo Makkonen (Dima) ja Aila Hazar. Isä on hylännyt suomalaisen perheensä Neuvostoliiton vuoksi, ja Aila on tullut adoptoiduksi juutalaiseen porvarisperheeseen tämän äidin kuoltua. Nuorena naisena Aila matkustaa saksaa oppimaan adoptioäitinsä sukulaisten luo Berliiniin, jossa natsihallinnon realiteetti avautuu hänelle hitaasti ja julmasti.

Muutamia havaintoja reaaliaikaisesti kuuntelun aikana:

Kappale 86: Aika paljon kohtauksia, joissa Stalin, Hitler tai Göbbels ovat päärooleissa. Toivottavasti vähenee loppua kohti.

Kappale 129: Aila on sihteerinä Ukrainassa ja kuulee vuokraisäntänsä sanovan: ”En pysty menemään nukkumaan ennen kuin olen tappanut juutalaisen”. Vasta tässä vaiheessa nainen tulee järkiinsä ja päättää muuttaa takaisin Suomeen. Karmivaa menoa.

Kappale 148: Ollaan keskitysleirin suihkussa Auschwitz-Birkenaussa. Tämä on kappale, jonka olen nähnyt liian monta kertaa sieluni silmin.

Vuoden 1944 aikana vaihdan äänikirjan painetuksi kirjaksi ja alan väsyä varsinkin vielä siinä vaiheessa esiteltyihin uusiin hahmoihin. Vlad-veljen uusi rakkaus toveri Parrikada on kiinnostava hahmo, mutta tulee tarinaan liian myöhään ja jää pinnalliseksi.

Yleinen vaikutelmani kirjasta on se, että sen laajojen teemojen omaksuminen ei ehkä ole mahdollista yhdellä lukukerralla. Lipposen huolellinen taustatyö näkyy lähdeviitteissä, ja jälkisanoissa hän kutsuukin teostaan ”fakta-fiktioksi”, koska hän on etsinyt hahmoilleen lihaa luiden päälle haastattelemalla vanhoja ihmisiä niin Suomessa, Venäjällä kuin muissakin itärintaman kohteissa.

Itse sain eniten irti moskovalaisesta arjesta 1930-luvulta ja Diman perheen vaikeasta tilanteesta kommunistisen eliitin eturintamalla. Tämä kun on aihe, josta en ole lukenut kymmeniä fiktiivisiä teoksia, kun taas varsinkin keskitysleiriteema tuntui minusta loppuun kalutulta. Viimeisen neljänneksen aikana sodan kuvaus alkoi puuduttaa, ja sitten nykyaika-osioissa tuntui, että olisin voinut lukea näiden sodasta selviytyneiden vanhusten mietteistä enemmänkin.

Lipposen teos oli mainio joulukirja siksi, ettei se heti loppunut kesken. Paikoitellen sävy on historianopettajamainen, mutta en ole varma johtuuko vaikutelma siitä, että tiedän Lipposen olevan historian opettaja. Luulen, että olisin lukenut teoksen avarakatseisemmin, jos en olisi tiennyt mitään kirjailijasta etukäteen. Ennakkoasenteeni ei tosin ollut hankala, koska Lipposen persoona ei ole koskaan häirinnyt minua.

Teoksen kokoava teema on oikeusvaltion mureneminen, ja ne vaikeat valinnat, joita ihmiset joutuvat tekemään, kun kaikki vaihtoehdot eloon jäämiseksi ovat huonoja. Jokainen voi tahollaan miettiä, millaisia natseja, fasisteja tai bolshevikkejä olisimme, jos tuollainen ideologia olisi lähes pakollista totalitaarisessa ikeessä. Itse varmasti olisin bunkkerissa luimuileva kattilanatsi, arka myyrä, jonka silmät eivät enää kestäisi päivänvaloa. Kattilanatsi on tyyppi, joka syö kaikki ateriansa yhdestä ja samasta kattilasta.

Kirja on saanut sekavia arvioita, joihin en ole ehtinyt syvällisesti perehtyä, koska jo itse romaanin lukeminen oli suuri urakka. Tiedän, että kirjaa on kritisoitu hajanaisuudesta ja liian runsaasta hahmogalleriasta. Olen kyllä lukenut vielä runsaampiakin historiallisia romaaneja, eikä tässä ollut ainakaan vaikeasti ymmärrettäviä osioita, vaan juonen käänteet pysyivät hyvin kasassa. Tuntui myös, että kustannustoimittaja oli tehnyt huolellista työtä, eli teos tuntui kauttaaltaan viimeistellyltä. Viime aikoina tätä ei ole voinut ottaa annettuna isoillakaan kustantamoilla, ja siksi myös tässä blogissa on ollut paljon murinaa kesken jääneistä toimituksista. Kielellisesti ja rakenteellisesti kirjaa oli ilo kuunnella ja lukea. Ehkä seuraavaksi toivoisin lukevani kirjailija Lipposelta hieman pienempää ja rajatumpaa tarinaa.

Uudessa HELMET-haasteessa teos sopii ainakin kohtaan 44: ”Kirja kertoo Berliinistä”.

Naisneuvoston sielunmessu

tsizovaMinulla on ollut jo vuosia haasteena ottaa selvää edes vähän venäläisestä nykykirjallisuudesta. Lista lukemistani teoksista on kuitenkin vaatimaton, ja joku teos on jäänyt myös kesken ehkä huonon käännöksen tai kulttuurisen muurin vuoksi. Jelena Tsizovan Naisten aika-teosta ei ainakaan voi moittia huonosta suomennoksesta, sillä Kirsti Era on todella pyrkinyt olemaan uskollinen teoksen naisten käyttämälle hieman karkealle puhekielelle. Suomennos on kielellisesti herkullinen, mutta on varmasti ollut myös todella haasteellinen käännettävä.

Naisten aika nimenä muistuttaa minua, yliopistoplanttua, feministisestä teoriasta ja poststrukturalismista, koska eräs suurimmista nuoruuden idoleistani, Julia Kristeva, kirjoitti aikanaan samannimisen esseen. Tsizovalla ja Kristevalla ei ole tyylillisesti mitään yhteistä, ja vaikka tämä teos kertoo väkevästi naisten oikeuksista (ja myös niiden puutteesta), se ei kikkaile feministis-filosofisilla ajatuksilla lainkaan. En usko, että Tsizova on tietoisesti lainannut Kristevaa, vaan nimi on muuten vain osuva kirjalle, joka käsittelee matriarkaattia kommunalkassa.

Teos kertoo nuoresta Sofiasta, joka myös Suzannana tunnetaan. Koska Suzanna on kuitenkin hänen mummojensa mukaan langenneen naisen nimi, hänet kastetaan varmuuden vuoksi Sofiaksi. Mummoja Sofialla on kolme, Ariadne, Glikoria ja Jevdekia, eikä kukaan heistä ole tälle biologista sukua. Tytön äiti Antonina on nuori yksinhuoltaja, joka päättää jättää lapsensa mummojen hoitoon käydessään tehdastyössä, koska pelkää tyttären tulevan yhteiskunnan huostaanotetuksi, jos tämä laitetaan tarhaan. Tyttären kehityksessä on viive: hän ei vielä kuusivuotiaanakaan puhu, vaikka muuten osoittaa olevansa älyllisesti kyvykäs.

Teos sijoittuu 1960-luvun alkuun, jolloin Neuvostoliitossa päästiin jonkunlaisen kuluttamisen makuun, ja suurinta huutoa on television jonottaminen. Antonina saa aistillista tyydytystä viskoosikankaista, ja kommunalkassa aletaan jo haaveilla pyykkikoneesta. Ruoka on edelleen kortilla, ja sitä jonotetaan tehtaalla vapaapäivinä. Mummot ruokkivat Sofiaa venäläisestä ruoasta tyypillisimmillä herkuilla, kuten tattaripuurolla, blineillä, kaalipiirailla ja suolakurkkukeitolla.

Kun Sofian äiti sairastuu vakavasti, alkaa neuvottelu tytön tulevaisuudesta. Mummot pelkäävät menettävänsä hoidokkinsa, josta on tullut heille elämän keskipiste. Ilmeisesti omia lapsenlapsia heillä ei ole, eikä ainakaan kreivin ja juutalaisen lääkärin kanssa kanssa muhinoinut Ariadne ole ollut koskaan naimisissa. Naisten sulhasia on kadonnut maanpakoon tai leireille, ja he itsekin tuntuvat jääneen osittain elämään tsaarinaikaiseen todellisuuteen. Eri aikatasojen läsnäolo on teoksessa hauskinta, sillä nämä kouluja vähän käyneet mummot muistelevat myös vuoden 1825 dekabristikapinaa. Sivistys ja sivistymättömyys kulkevat tarinassa limittäin.

Teos on hyvin fyysinen, intiimi ja aistillinen, mutta ei kaupallis-eroottisessa mielessä. Hurjimmat jutut liittyvät raskauden ehkäisyyn, ja Sofian äitiä jaksetaan muistuttaa aspiriinin ja etikan tärkeydestä ehkäisykeinona. Abortti on jo maassa laillinen, mutta siitä huolimatta yksinhuoltajia on paljon, ja jotkut heistä onnistuvat saamaan lapsen useamman hulttiomiehen kanssa.

Kirja ei ole rakenteellisesti tai kielellisesti helppolukuisin. Yli puolet tekstistä on pelkkää dialogia, ja sekin tajunnanvirtaista puhekieltä. Juonta joutuu pitkälti arvaamaan rivien välistä. Ymmärsin juonesta perusasiat, mutta en kokenut ymmärtäväni kaikkia käänteitä. Luultavasti ymmärrystäni rajoittaa kulttuuriero, eli kertomisen tapa on suurempi ongelmani kuin historiallinen sisältö. Lukijan täytyy tuntea Neuvostoliiton historiaa hyvin, jotta teos voi hänelle kunnolla aueta. Varsinkin sellaisille lukijoille, jotka eivät ole edes syntyneet Neuvostoliiton olemassaolon aikana, teos voi olla hyvin haasteellinen.

Ilmapiiri kirjassa on lämmin, ja siinä todella avataan neuvostoaikaista kansankulttuuria. Sosialismi ei kuitenkaan edisty kohti paratiisinomaista kommunismia sillä tahdilla kuin siihen uskovat haluaisivat. Ihmisillä alkaa olla mahdollisuuksia valita unkarilaisten ja tsekkiläisten kenkien välillä, mutta asumisesta päättävät byrokraatit. Sofia onnistuu asumaan babushkojen kanssa aikuiseen ikään saakka, mutta jossain vaiheessa hänet pakotetaan siirtymään taidekoulun asuntolaan.

Kirja kuuluu Into-kustantamon Parasta venäläistä nykykirjallisuutta- sarjaan, ja onnittelen heitä hienosta projektista. Olen myös merkannut kalenteriini Tsizovan tulevan Suomen-vierailun, eli hän tulee pidemmälle kiertueelle Suomen kirjastoihin ja kirjakauppoihin loka-marraskuun vaihteessa. Tampereella Tsizova vierailee Metso-kirjastossa 8.11. klo 18:00.

Tsizova on kirjailija, jonka muusta tuotannosta olen tämän ensi kosketuksen jälkeen kiinnostunut, mutta joudun lukemaan Naisten ajan uudelleen, mikäli aion sitä syvemmin ymmärtää. Ehkä kirjailijan tapaaminen ja Suomi-Venäjä-seuran tuottama mahdollinen taustoitus voisi auttaa tässä pulmassa.

 

Korvan takana ripaus Punaista Moskovaa

metropoliitta-panteleimon-kohtalokas_leningradin-matkaAh, nuo entisaikojen myyttiset Leningradin-matkat ja niihin liittyvä nostalgia! Viimeksi muistaakseni luin kuvauksen 60-luvun maalaisten ensiretkestä itärajan taa Kalle Päätalolta, ja nyt kohtalokkaaseen bussiin pääsee nousemaan itse Metropoliitta Panteleimonin kyyditsemänä.

Kohtalokas Leningradin-matka (Myllylahti, 2015) on Panteleimonin kolmas dekkari Koskijärvi-sarjassa, joka sijoittuu Pohjois-Savoon. Itse olen lukenut sarjasta nyt kaksi teosta; Murha näyttämöllä (2013) oli ensikosketukseni savolaisen kirkonkylän mysteerioihin 50-60-luvuilta. Täytyy sanoa, että Panteleimon on kirinyt tahtia dekkaristina, eli tässä kolmannessa osiossa oli enemmän jännitystä ja tiiviimpi juoni kuin toisessa. Kyseessä on sarja, jota suosittelen luettavaksi ”oikeassa” järjestyksessä, koska henkilöhahmot tuntuvat syvenevän edellisten teosten tarjoamaan infoon pohjautuen.

Teoksessa Koskijärven ”sivistyneistö”, jota hapankermaksikin tituleerataan, tulee kutsutuksi matkalle, jota järjestää kylän puuhamies, evakkotaustainen osuuskaupan hoitaja Sergei Huttu. Mukaan lähtee vanhoja pariskuntia, mutta myös kylään äskettäin muuttaneita sinkkuihmisiä uusien ystävyyksien toivossa. Meininki ei ole äärimmäisen raisua eikä kosteaa, sillä koskijärveläiset rouvat pitävät miehiään tiukassa kontrollissa. Osalla on laukuissaan tyypillisiä vaihtokaupan artikkeleita, kuten nailonisia vaatteita ja purukumia. Purukumipaketin nähdessään inkeriläisopas vakuuttaa isojen tuotantolaitosten olevan jo rakenteilla, jotta seuraavana vuonna suomalaisturisteilla olisi neuvostopurkkaa kotiin vietäväksi.

Matkaa terrorisoi metsäteknikko Hämäläisen rouva Ester, joka ei aina muista ottaa lääkkeitään ja jolla on hurjat salaliittoteoriat meneillään. Ester on sairaalloisen mustasukkainen itseään nuoremmasta miehestään Ilmarista, jolla riittäisi vientiä siitä huolimatta, että hän käyttää vihkisormustaan. Reissuillaan hermoparantolaan hän on tutustunut muihinkin kylän hermoheikkoihin naisiin, joista yksi, apteekkarin rouva Ingrid, on jo kuollut epämääräisissä olosuhteissa. Mielenterveyden horjuminen ja tuon ajan yhteisöjen asennoituminen ”kylähulluihin” onkin romaanin keskeinen teema. Ester ja kirkkoherran rouva Raakel ovat molemmat läheisen mielisairaalan vakiasiakkaita, mutta heidän ystävyytensä ei ole aukotonta. Esterin on mahdotonta muodostaa ystävyyksiä kenenkään kanssa vainoharhaisen luonteensa vuoksi. Noihin aikoihin ”vaikean ihmisen” leima viittaa kai nykyajan narsismin tai persoonallisuushäiriön diagnooseihin.

Murhan ratkaisun yksityiskohtia en nyt paljasta, mutta on ilmiselvää, että tutkintaan osallistuu eläkkeellä olevan konstaapelin rouva Elisabet, joka on koko trilogian epävirallinen Miss Marple. Rikosten ratkaisussa christiemäiset keinot ovat laajalti käytössä, esimerkiksi epäiltyjä kutsutaan yhteisiin iltamiin, joissa jännitys tiivistyy keissistä keskusteltaessa. Ratkaisu etenee hidastempoisesti ja pitkälti epämuodollisesti. Kuulusteluissa keskiöön nousevat paikalliset ihmissuhdejuorut, ja varsinkin entinen sentraalisantra, vanhaksipiiaksi jäänyt Impi, tuntuu toimivan yhden naisen avioliittotoimistona. Panteleimonin kerronta on paikoitellen niin letkeän humoristista, etten muistanut lukevani rikosromaania, mutta itseäni tämä ei haitannut.

Punainen Moskova-niminen hajuvesi toimii tässä viettelykeinona, onhan se pietarilaisen oppaan mukaan tuoksu, ”joka herättää miehissä tunteita”. Naiset nousevat romaanissa muutenkin kompleksisemmiksi ja nyansoituneemmiksi hahmoiksi kuin miehet. Naisten aseman määräytyminen aviostatuksen mukaan on koskijärveläisessä universumissa melko aukotonta, tosin tässä rouvashenkilöt tuntuvat olevan onnettomampia kuin neiti-ihmiset.

Koskijärven kylänraitti alkaa romaanin aikana uhkaavasti tyhjetä, kun eläkkeelle jääneitä virkaihmisiä houkutellaan muuttamaan läheiseen kaupunkiin. Etsivä Elisabet on miehineen jo kovassa muuttoruljanssissa. Sarjaan on luvassa neljäskin osa, mutta saa nähdä, tapahtuuko se enää tutuksi tulleessa kylässä.

Edelleen totean, että Panteleimonin dekkarit sopivat niille, jotka pitävät viattomuudesta ja verkkaisuudesta. Minusta on virkistävää lukea välillä dekkaria, jossa teknistä brassailua ei ole lainkaan ja jossa paikallishistoria on keskiössä. Kahvila-majatalo Herkku-Nurkan haukiannoskin maistui jo näin kirjallisessa muodossa. Uskon kirjasarjan fanimäärän lisääntyvän tämän kolmannen osan kautta.

Utopia ja pieni elämä

graniittimies-kahkonen_sirpa-26876275-323519632-frntlSirpa Kähkösen Graniittimies (Otava, 2014) on tämän joulunajan salalukemistoni. Perinteenänihän on lukea lahjaksi hankkimista kirjoista ainakin yksi ennen paketointia. Teos vaatisi huolellisemman käsittelyn kuin tällaisen huudahduksen kiireiden keskeltä, mutta haluan kertoa havainnoistani samalla spontaniteetillä, jolla kirjan eilen luin (yhdeltä istumalta keittiössä välttäen siivouspuuhiin ryhtymistä).

Teoksen päähenkilö, Kotkasta rajan yli hiihtänyt Klara Tuomi, on itseoppinut älykkö, jota Neuvostoliiton puolella houkuttelee ilmainen yliopistokoulutus Pietarin Lännen vähemmistökansojen yliopistossa. Vielä enemmän häntä vie rakkaus palavaan kommunistiin Iljaan. Pariskunta uskoo, että opintopiirin lunteilla ja lyijykynillä rakennetaan uutta maailmaa. Jo maahanmuuton ensi metreillä Klara tutustuu utopianismin ajatukseen toipuessaan keskenmenosta ja suuresta verenhukasta. Hän saa sänkynsä vierelle sirkustaiteilija-Tomin, joka lukee tälle ajan kuluksi Neuvostoliitossa kiellettyä Thomas Moren Utopiaa. Suomalaisesta Tom Mehristä (huom. kekseliäs nimi) nousee opportunisti takinkääntäjätoimija, jolle ei korkeista visioista huolimatta käy itselleenkään hyvin.

Suomalaisten idealistien kohtaloista olemme kuulleet enemmänkin Karjalan tasavallan kontekstissa. Minua on kiinnostanut Pietarin suomalaisten historiat ennen vallankumousta, ja Kähkönen tarjoaa näille tarinoille kiinnostavan vastakuvan – tarinoita ihmisistä, jotka luopuivat vähäisestä omaisuudestaan ja sukulaissuhteistaan aatteen vuoksi. Jos ennen vallankumousta muuttojen syy on ollut rikastua ja lähettää rahaa köyhään kehitysmaahan, tässä hyvästijättö kotimaalle ja sen arvomaailmalle on ehdotonta. Klaran ja Iljan halu assimiloitua ihanteellisiksi neuvostokansalaisiksi (nimistä lähtien) on tulenpalavaa. Suomalaisesta kansanperimästä muistuttavat vain valistusretket inkeriläiskyliin ja pullan leivonta parempina aikoina. Silti Klarasta tulee adoptoituaan kaksi orpolasta ”Finka-mama”, jonka muuttotarinaan nuori Dunja samastuu täysin rinnoin. Dunja haluaisi hiihtää pohjoisen satumaille sairas äiti selässään, sillä hän uskoo, että siellä sairaita hoidetaan paremmin.

Ellei teoksessa olisi ollut orpolasten ja orpokodin pitämisen melkein valoisaa juonenkäännettä, se olisi ollut pelkästään raadollista luettavaa. Epäonnistuttuaan agitaattorina Klara saa vastuulleen katulapsityön, jonka kautta hän päätyy pitämään yhdessä lastenkirjailija Galkinin kanssa orpokotia nimeltään Ilon sepät. Tässä toiminnassa heillä on hippunen harkinnanvaraista pelivaraa, jonka he käyttävät pyyteettömästi lasten eduksi. Onnellisin Klara on saadessaan viedä lapset kaupungista kesäkoloniaan Krasnoje Seloon, jossa keisarin hovin tyhjiksi jääneissä rakennuksissa on nyt edistyksellistä sosiaalista toimintaa. Ei kuitenkaan mene montaa vuotta, kun koko suomalaisten idealistien konkkaronkka asuu pysyvästi näissä maisemissa pakotettuna matalan profiilin pitämiseen, sillä heillä on porttikielto kaupunkiin. Klaran elämän viime vuosia kuvataan Anna Kareninan maisemissa lähellä eliitin rakastamaa Skatskin ravirataa. Yksi Klaran löytämistä elämänviisauksista liittyykin tolstoilaiseen oppiin ja sen ajatusvirheeseen. Klaran mielestä Tolstoin olisi pitänyt sallia ihmisille maallisia täyttymyksen kokemuksia, sillä vain niiden kautta ihminen voi hyväksyä toisten inhimillisyyden. Marxista, Leninistä tai Stalinista hänellä ei ole vastaavaa kristallisoitunutta viisautta, vaan pelkästään palvottuja kuvia.

Teoksen hahmoille ei pääsääntöisesti käy hyvin; Genja-pojalla ja nuorella Katinkalla on Stalinin vainojen syvimpänä aikana vielä toivoa henkiin jäämisestä. Kuvatut olosuhteet heittävät haasteen ihmisen yleisistä psyykkisistä rajoista. Tässä kuvataan erinomaisesti poliittisen eliitin ylellisiä bakkanaaleja kansan äärettömän köyhyyden keskellä, ja avainhenkilöiden henkistä sekaannusta molemman maailman silminnäkijöinä. Lojaalisuuskonfliktit yksilön ja valtion edun välillä ovat arkipäivää, johon kaikki tottuvat omilla resursseillaan. Tässä romaanissa kukaan ei kirjaimellisesti kuole nälkään eikä menetä täysin järkeään, mutta puute johtaa kuolemansairauksiin. ”NEP-nukeksi” aiemmin tituleerattu suomalainen Jelena menettää datshalle muutettuaan kalliit turkiksensa ja pariisilaiset alusvaatteensa, myös kalliilla rahalla ylläpidetyn kauneutensa. Hän on ehkä hahmoista traagisin ja se, joka putoaa korkeimmalta.

Jokainen henkilöhahmo on huolellisesti luotu ja oma, vahva persoonansa, vaikka olisi tarinan kannalta kuinka marginaalinen. Kähkönen kuvaa neuvostoarjen harmautta äärimmäisen (muttei kuitenkaan inho-)realistisesti, mutta sen keskellä selviytyviä ihmisiä tyyppeinä, joilta mikään valtiovalta ei ole onnistunut ryöstämään inhimillisyyttä. Täydellisiä pahiksia ei ole lainkaan, on vain ihmisiä, jotka joutuvat tekemään hankalia valintoja äärimmäisen rajallisissa puitteissa.

En ole vieläkään päässyt Riikka Pelon Jokapäiväisessä elämässämme (Teos, 2013) yli sataa sivua pidemmälle puolen vuoden luennan jälkeen. Pelon ja Kähkösen romaanien ilmapiireissä ja arjen kuvailun tarkkuudessa on paljon yhteistä, eikä Pelon tekstissä ole mitään luotaantyöntävää – ehkä esteenä nopealle lukemiselle on hänen kohdallaan se, etten ole aiemmin perehtynyt Marina Tsvetajevan tuotantoon, ja jonkinlaisena perfektionistina aukko sivistyksessäni estää juoneen uppoutumisen. Koska Kähkösen teoksessa kuvataan täysin fiktiivisten henkilöiden arkea, teksti ei aseta niin suuria tiedollisia paineita.

Huolellinen Kähkös-fani osaa tietysti linkata tämän teoksen Kuopio-sarjaan, vaikka tämän voi lukea siitä täysin itsenäisenä teoksena. Reaalimaailmassa Kähkösen isoisän vuoden mittainen Leningradin reissu on informoinut juonen kehittelyä. Erityisesti sirkusmaailmaan ja lastenkotien historiaan perehtyminen on taatusti vaatinut kirjailijalta mittavaa taustatyötä.

Muiden vahvuuksien keskellä teoksen paras anti on tarinankerronnan tavassa. Uskoisin, että Graniittimiestä voi lukea ja ymmärtää myös sellainen nuori lukija, jolla ei ole ainuttakaan henkilökohtaista muistoa Neuvostoliitosta ja jolle tämä historia on aiemmin ollut yhdentekevää. Jos ja kun näin varmasti käy, tulee se olemaan suurempi meriitti kirjailijalle kuin mikään kansallinen palkinto.

Kohti Koillismaa-sarjaa

mustan_talven_lumi-paatalo_kalle-23101418-1818961713-frntlPäätalo-haasteen toisella rastilla kohtaan Kauko ja Elma Sammalsuon perheen matkalla kohti moderniteettia. Teos Mustan lumen talvi (Gummerus, 1969) on uskottava dokumentti suomalaisen maaseudun rakennemuutoksesta ja syvän suomettumisen ajasta. Koillismaa-sarjan viimeistä teosta on pidetty moniäänisempänä ja yhteiskunnallisempana kuin sarjan aiempia osia. Koska itse luen teoksia väärässä järjestyksessä, en pysty vertailemaan tätä kuin aiemmin lukemaani Iijoki-sarjan puolenvälin teokseen.

Tässä oli minulle enemmän pähkinää purtavaksi ja vieraampia oloja, joten jännitys pysyi paremmin loppua kohti. Kuitenkin teosten juonissa oli paljonkin yhteistä – perheen pää on uskoton ja märehtii sotamuistoja, ukot ryyppäävät muun tekemisen puutteessa, ja maailmanmenoa päivitellään maailman tappiin saakka. Tässä romaanissa pahin helmasynti on jankuttava toisto: varsinkin työttömyyttä, Ruotsiin muuttoa ja kylien autioitumista päivitellään monen henkilön suusta identtisin sanankääntein, mikä saa lukijan oikaisemaan pitkiäkin kohtia. Urbaani mieli ei taivu pitkiin puunkaatokohtauksiin, tosin ihmissuhdekuvaukset ovat paikoitellen kovinkin vetäviä. Onneksi niitä on ja verevää perhedraamaa.

Kiinnostuin teoksessa seuraavista teemoista:

*”Vanhojen piikojen” asema syrjäkylillä isäntämiesten jalkavaimoina – Päätalo kuvaa Kaukon suhdetta pankkineiti Senjaan raa’an suorasukaisesti kaunistelematta kummankaan lähtökohtia. Kiinnostavaa oli lukea, kuinka Sammalsuon suku, Elma-vaimo, Maija-äiti ja lapset asiaan suhtautuivat – suhde kun on koko kylän yleisessä tiedossa. Rankimmat kommentit tulevat Kaukon pojilta.

*Vammaisten asema. Toisen jalkansa sodassa menettänyt Teuvo-eno on liikuttava ja juureva henkilö, jonka älyllinen potentiaali jää käyttämättä hänen hyväksyessään peräkammarin pojan aseman. Vähien töiden aikana mies omistautuu tv:n katsomiselle, erityisesti tiede- ja luontodokumenteille. Apollo 8:n kuun valloitus on hänelle pyhä toimitus, jonka alkoholisoituneen isän ryyppyremmi pilaa huutamisellaan ja yrjöämisellään.

*Kunnallispolitiikka ja suomettuminen. Kauko Sammalsuo on ahkera sosialidemokraatti, kunnallispoliitikko ja lehtiin kirjoittaja, joka maltillisine, siltoja rakentavine linjoineen ei pysty loukkaamaan korpikommunistia eikä kokoomuksen änkyrääkään. Hänen poliitikkansa on särmätöntä, arkirealistista ja kauttaaltaan suomettunutta. Väriä tarinaan antaa suvun punaisempi historia ja pariskunnan humoristinen Leningradin-matka Kaukon kommunistisen siskon ja lankomiehen kanssa.

*Saksalaisten miehityksen pitkä varjo. Kauko Sammalsuon avioliittoa on varjostanut Elman sodanaikainen heilastelu saksalaisen sotilaan Hans Boehmerin kanssa – Kauko on ollut Elman eksästä sairaalloisen mustasukkainen mielisairautta lähentelevine oireineen. Nyt Hans Boehmer tulee vaimonsa kanssa tutkimaan sotaretkensä paikkoja, ja päätyy Sammalsuolle kylään. Nuorempi väki tulkkaa ahkerasti, vierailu sujuu erinomaisesti ja yksi kappale perheen saagassa saadaan loppuun kunnialla.

Teoksessa on paikoitellen täysin ruokotonta seksuaalista suunsoittoa, esimerkiksi Nestori-papan akanottosaagaa puidessa. Nestori käy hakemassa elävänlesken itselleen Kemistä, mutta akka ei sopeudu Nestorin alkeellisiin oloihin. Eniten Nestoria harmittaa salamasuhteessa ”mulkun tiskaaminen” eli naisen määräämä komento peseytymisestä ennen ja jälkeen aktia. Tuollapäin on tavallista jakaa moisia intiimejä detaljeja isän, tyttären ja vävypojan kesken. Näistä voisi tehdä (ja on ehkä tehtykin) vaikka kansatieteellisen gradun, sillä ne kuvastavat loistavasti vanhan kansan puheenpartta ja mentaliteettia ”luonnollisissa” asioissa.

Kielellisesti ja yhteiskunnallisesti Mustan lumen talvi oli informoiva, huumori pelasti puutumisen pahimmista soista. Mahdollisesti tämä sarjan viimeinen teos tiivisti jo kaikki Sammalsoiden aiemmat koettelemukset. Jos ”selekosten Proustiin” tulee vielä kattavan lukunäytteen jälkeen himo, aion seuraavaksi tutustua teokseen Kunnan jauhot (1973), jota minulle on suositeltu sosiaalipoliittisesta näkökulmasta.

PS: Minua kiinnostavin Päätalo-lukuprojekti on mestarin tyttärentyttärellä, 21-vuotiaalla Vilja Päätalolla, joka aloitti pappansa tuotantoon tutustumisen ja siitä bloggaamisen tänä kesänä: http://www.iijokisarja.fi/. Tässä on konstailematonta nuoren ihmisen hämmennystä ja myös rehellistä palautetta edesmenneelle isoisälle, joka kuoli jo Viljan ollessa 8-vuotias.