Italialaiset järkäleet, osa 1

Teos: Pascal Mercier: Sanojen paino (Tammi, 2021)

Suomennos: Tuulia Tipa

Äänikirjan lukija: Jukka Pitkänen

Tulipa taas korkattua edes yksi Keltaisen kirjaston teos tänä vuonna. Tähän Pascal Mercierin uusimpaan romaaniin suhtauduin varauksella, koska lueskelin hänen hittikirjaansa Yöjuna Lissaboniin viitisen vuotta saamatta sitä loppuun. Miksi näin kävi, sitä en osaa tarkkaan määritellä, sillä tuossa romaanissa oli melkein kaikki elementit, joita romaanissa arvostan. Plus tietty kaupunki, jota rakastan. Pelkäsin, että tämän laajemman ja vielä eeppisemmän kirjan kanssa kävisi samoin, mutta teos olikin varsin koukuttava. Samaan aikaan luin myös paperikirjana Paolo Giordanon teosta Jopa taivas on meidän. Molemmat teokset ovat Italiaan sijoittuvia tiiliskiviä, ja paljon niissä on yhteistäkin, jopa yhteistä ajankuvaa, vaikka Mercierin romaanissa aika-akseli on pidempi.

Teos sijoittuu enimmäkseen Britanniaan ja Italiaan, Lontooseen, Oxfordiin ja Triesteen. Trieste on minulle kaupunki, jonka nimen muistan lähinnä siitä, että James Joyce oli siellä joskus maanpaossa. Se on myös monikielinen ja – kulttuurinen solmukohta, joka on pitkään ollut itäeurooppalaisten, varsinkin balkanilaisten tukikohta. Ja myös Mercier muistaa ujuttaa teokseensa hieman Joycea ja vähän enemmän Itä-Eurooppaa.

Tarinan kertoja on 61-vuotias leskimies Simon Leyland, joka on viime ajat johtanut kustantamoa Triestessä. Kustantamo on kuulunut hänen edesmenneen vaimonsa Livian suvulle, mutta saatuaan ikäviä uutisia lääkäriltään Leyland päättää myydä firmansa eteenpäin. Hänen aikuisia lapsiaan eivät kirjabisnekset kiinnosta, joten hänen on aika tehdä päätös loppuelämän sisällöstään.

Leyland on perinyt talon Hampstead Heathissa, Lontoon esikaupungissa, ja hän on päättänyt muuttaa sinne tekemään kuolemaa. Talo on kuulunut hänen lempisukulaiselleen, Warren-sedälle, joka on maailmanmiehenä kolunnut koko Lähi-Idän ja iskenyt monia musliminaisia. Sedältä Leyland peri kiinnostuksen eksoottisiin kieliin, ja opittuaan arabian aakkoset ennen kouluikää hän päätyi opetella kaikki Välimeren alueen kielet.

Leylandin suku on akateemisen yläluokkainen, mutta hän päättää tutkia kieliä ilman yliopistosivistystä. Hän karkaa lukiolaisena Oxfordista Lontooseen, ja opiskelee maltaa ja albaniaa toimiessaan nuhjuisen hotellin yöportieerina.

Italiasta tulee kuitenkin miehen kohtalo, mutta albanian taidosta tulee hänen yksi tulonlähteensä Triestessä. Siellä tarvitaan albanian tulkkia paikallisessa vankilassa, jonne tulee albaanikriminellien invaasio 1990-luvulla. Vankilassa hän kohtaa myös ”matkakumppaninsa” venäläisen Andrein, joka suhtautuu kieliin samalla vakavuudella kuin Leyland. Mies on itsetuhoinen, mutta häntä pitää sellissään elossa käännöstyöt baskin kielestä. Onhan Andrei puoleksi baski, sillä hänen äitinsä pakeni Espanjan sisällissotaa Neuvostoliittoon.

Andrein auttamisesta tulee Leylandille tärkeä tehtävä, ja ystävyys syvenee entisestään Livian ennenaikaisen kuoleman jälkeen. Vankilasta päästyään Andrei alkaa kääntää venäläisiä emigranttikirjailijoita, mutta hän kärsii monista fobioista ja kylmän sodan aiheuttamista vainoharhoista. Miehen varsinainen identiteettikin on Simonille epäselvä: välillä hän epäilee Andreita Stasin vakoojaksi, välillä siksi kunnioitettavaksi erakoksi, joka on onnistunut kääntämään venäjäksi Finnegan’ s Waken.

Myös sairaaladraaman ystäville romaani tarjoaa yllätyksiä, ja kirjassa pohditaan myös avustetun kuoleman eettisiä kysymyksiä. Teoksen maailma on aidon paneuropppalainen, ja lähes kaikki keskeiset henkilöt ovat kansalliselta identiteetiltään häilyviä ja monikielisiä.

Paikoitellen kyllästyin kustannus-ja käännösmaailman sisäpiiriä syvääluotaavissa osioissa, mutta tällöin romaani sai toimia taustamusiikkina parvekepuuhastelulle. Koen myös helpotusta, että saan pian junailla mielessäni tästä läpikotaisin kirjantuoksuisesta maailmasta väljemmille vesille Apuliaan, jossa uskovaiset teinit hommaavat itseään ansiokkaasti vaikeuksiin.

Isänmaallisen flirttailun taidosta

Teos: Eeva Joenpelto: Elämän rouva, rouva Glad (WSOY, 1983)

Äänikirjan lukija: Erja Manto

Viikonloppu meni niin painostavan kuumissa merkeissä, etten pystynyt paljoa edes virkkaamaan, joten keskittyminen äänikirjoihin oli lähes ainoa ajanviete. Työstin jopa kahta Eeva Joenpellon romaania, joista Elämän rouva nousi suosikiksi. Tuomari Muller kertoi eri ajanjaksosta ja oli äänensävyltään vakavampi, mutta Elämän rouva kolahti 1930-luvun kuvauksineen ja aidosti kettuilevan äänensävyn vuoksi.

Näin kattavaa psykologista potrettia olisi kai mahdotonta luoda, ellei päähenkilöissä olisi jotain kirjoittajasta itsestään. Toki rouva Glad ei ole Eeva Joenpelto siksikään, että hän edustaa eri ikäluokkaa, on 1800-luvun puolella syntynyt matami, joka on päätynyt porvarilliseksi vallasnaiseksi melkein vahingossa. Joenpelto kuvaa tässä oman nuoruutensa sielunmaisemaa hetkeä ennen toista maailmansotaa, ja aikaa, jossa on jo nuppuja teini-iän keksimisestä.

Kirjan kertoja Sara on sen nykyisyydessä noin viisikymppinen moniyrittäjä, joka on rikastunut toisen aviomiehensä, Viljami Gladin perinnöllä. Hän on asunut monella paikkakunnalla miesten vietävänä, mutta ”hustlaa” edelleen siinä pikkukaupungissa, jossa Viljami vaikutti rakennusurakoitsijana. Naisen toinen asumus on Helsingissä, jossa hän omistaa kokonaisen kerrostalon ja niittää sieltä mukavia vuokratuloja ostaakseen kuolevia yrityksiä muualta. Helsingissä Sara ei ole huomiota herättävä henkilö, vaan siellä hänestä tulee Sara Heinonen, nainen, jonka syntyperä on varsin vaatimaton. Maalarin tyttö, joka pelastetaan pankkiin töihin.

Kirjassa käydään läpi Saran kolmea avioliittoa käänteisessä järjestyksessä. Kaksi niistä ovat olleet varsin lyhyitä ja dramaattisia, mutta liitto herra Gladin kanssa oli naisen elämänkoulu. Viljami Glad koulutti itseään nuorempaa vaimoaan kuin valiotammaa, ja hänen herraskaisessa huomiossaan Sara oppi tuntemaan arvonsa. Turkit ja korut ovat rouva Gladin elämän suola, eikä hän mielellään esiinny muille ilman täydellistä meikkiä. Keski-iässä hänestä on tullut itseään nuorempien miesten taloudellinen ja eroottinen neuvonantaja.

1930-luvulla Saran budoaariin päätyy paikallinen nimismies Veikko Järvinen, joka on sinimustan nuorison innokas kasvattaja. Veikko tulee rouva Gladin luo myymään vaimonsa omistamaa kiinteistöä, mutta suhde kehittyy pidemmäksi ja yksipuoliseksi avautumiseksi. Tässä vaiheessa Saran suhtautuminen toiseen sukupuoleen alkaa jo olla aika kyyninen, mutta hän virkistyy siitä, että saa neuvoa nimismiestä naisasioissa.

Perheellinen nimismies on rakastunut abiturientti Sylviin, jota hän piirittää tuliterällä autollaan koulun porteilla. Autokin on hankittu lähinnä vaikutuksen tekemiseksi nuoreen naiseen; ilman autoa muhinointi tuskin onnistuisi, sillä kylillä heidän on mahdotonta tavata ilman massiivisen juorumyllyn käynnistymistä.

Sylvi ei ole kovinkaan imarreltu saamastaan huomiosta, mutta lähtee miehen kanssa ajelulle silkkaa uteliaisuuttaan. Miehen ja nuoren naisen arvomaailmat eivät kohtaa, eikä Sylvi halua tulla virkavallan suojelemaksi penkkari-iltana. Tässä nuorisolla on jo selkeää jengimeininkiä, ja he puhuvat suht modernisti. Nuoret naiset pukeutuvat mielellään housuihin muutenkin kuin hiihtoladulla, eikä monikaan heistä haaveile liitosta fanaattisesti kansallismielisen sugar daddyn kanssa.

Kirja kannattaa lukea jo tämän äärioikeistokuvauksen vuoksi, sillä sen yhtymäkohdat tämän päivän perussuomalaisen politiikan kanssa ovat selkeät. Vaikka Joenpeltoa on aina pidetty oikeistolaisena kirjailijana, ei hänellä ainakaan riitä sympatiaa niitä kohtaan, jotka yllyttävät nuoria polttamaan työväentaloja. Jopa pikkumainen ja poliittisesti naiivi rouva Glad saa tarpeekseen Veikko Järvisestä, ja miehen pudottaminen vallasnaisen ”hovista” saa kirjassa koomisia piirteitä.

Joenpelto sanoi jossain haastattelussa, että hänelle tarvittava ajallinen välimatka kirjojensa ilmiöihin oli vähintään 16 vuotta. Miksi juuri 16, sitä hän ei avannut, mutta pointtia aloin ymmärtää varsinkin poliittisen ilmiöiden kuvauksessa. Miksi en ole toistaiseksi syttynyt ainoastakaan romaanista, joka käsittelee oman aikamme persuja, johtuu siitä, ettei niissä ole tuota välimatkaa. Olen uskollisesti arvioinut tänne mm. Pirjo Hassisen populismitrilogiaa, ja tuo kirjasarja on ehkä terävin, mitä aiheesta on proosan puolella kirjoitettu. Siltikään teokset eivät innosta suurta lukijakuntaa, ja niissä on omat kerronnalliset ongelmansa, jotka luultavasti johtuvat juuri välimatkan puutteesta.

En tiedä, kuinka Joenpellon IKL-kuvaus kolahti lukevan kansaan 1980-luvulla, jolloin maassamme ei ollut tuollaista poliittista ryhmittymää. Tuohon aikaan tarvetta 1930-luvun henkisen perimän ruotimiseen oli vähemmän kuin omassa ajassamme. Romaani on taas onnistunut siksi, että äärioikeiston nousu on vain yksi sen monista teemoista.

Eniten kirjassa ihastuin rouva Gladin kolmannen avioliiton kuvaukseen, ja vallattomiin ja äänekkäisiin Ketosen sisaruksiin, jotka kokoontuivat viikonloppuisin ja loma-aikoihin lapsuudenkodissaan, vaikka heidän vanhempansa olivat jo kuolleet. Näissä vanhoissa piioissa, jos oikein ymmärrän, oli jo ripaus tsehovilaista tunnelmaa, ja vaikka rouva Glad halveksi heidän leväperäistä rahankäyttöään, oli hänen pakko oppia jotain heidän nautinnollisista elintavoistaan.

Jos joku etsii ensimmäistä Joenpellon romaania, josta tuotantoon tutustumisen voisi aloittaa, niin tämä teos voisi olla sellainen. Minulle ainakin tämä oli toistaiseksi vetävin, ehkä psykologisen syvyyden vuoksi. Muussa lukemissani kirjoissa on ollut tätä laajempi henkilögalleria, ja niissä on keskitytty enemmän Lohjan seudun paikallisuuteen, joka ei edelleenkään minua pahemmin sytytä. Tässä liikutaan usealla paikkakunnalla, eikä harrasteta murrepuhetta, joten se luultavasti avautuu helpommin kuin hänen kuuluisa Lohja-sarjansa.

Teerenpeliä tuonen kanssa

Teos: Kristiina Vuori: Viipurin valtiatar (Tammi)

Äänikirjan lukija: Krista Putkonen-Örn

Kristiina Vuoren historialliset romaanit ovat monta kertaa pelastaneet pitkiä viikonloppuja, jolloin on kaivattu pidempää ja runsaampaa tarinointia. Kaikkia hänen kirjojaan en ole lukenut loppuun, mutta kaikista loppuun saatetuista olen kokenut oppivani jotain uutta. Toki yleinen asetelma kirjoissa on melko ennalta-arvattava: päähenkilö on usein aatelis- tai korkeampi säätyläisnainen, joka joutuu kokemaan kovia, mutta joka neuvokkuudellaan ja sinnikkyydellään raivaa tiensä kohti onnea tai menestystä.

Viipurin valtiatar kertoo ruotsalaisesta kymmenen lapsen leskiäidistä Gunilla Besestä, joka miehensä kuoltua pääsee Viipurin linnan valtiattareksi. Eletään vuosia 1511-12, Ruotsin Itämaassa taistellaan juutteja vastaan ja yritetään keplotella moskoviittien suosioon. Viipurissa asuu noin tuhat ihmistä, joista suurella osalla on joku kytkös dominikaaniluostariin. Myös Gunilla toimii vapaa-aikanaan linnan librikamarissa luostarin kirjojen kopioijana.

Gunilla on introvertti, yksinäisyydessä viihtyvä oman polkunsa kulkija, joka kyllä hoitaa hommansa linnan emäntänä, mutta ei viihdy liiallisissa sosiaalisissa velvoitteissa. Hänellä on vahva synnintunto, ja hän konsultoi laiskaa rippi-isäänsä päivittäin katumusharjoitusten suhteen. Leskeksi jäätyään hänen sieluaan kalvaa kielletty hekuma Tönne-nimistä ratsumiestä kohtaan, joka on jo kahdesti leski, mutta naisten suhteen edelleen kyltymätön.

Vaikka naimakauppa Gunillan kanssa olisi Tönnelle kannattava, ei romanssi etene toivottuun suuntaan. Gunillan pettymykseksi myös Karin-tytär liehittelee Tönneä, joka ikänsä puolesta voisi olla tämän isä. Kolmiodraama on kieltämättä saippuaoopperamainen, mutta ei epätodennäköinen.

Kirjassa eletään jatkuvasti kuoleman pelossa, ja tuoni korjaa Gunillalta myös yhden pojista ratsastusonnettomuudessa. Vaivoja parannetaan voimallisilla yrttisekoituksilla, ja Räävelistä tullut parturi on perheen luottoparantaja, joka ei kuitenkaan ole alansa taitavin. Viipurissa on jo tuolloin sairaaloita, mutta niihin joutuminen merkitsee varmempaa kuolemaa kuin kotihoito.

Tässä teoksessa on yhteyksiä aiempiin teoksiin: yksi perheen tyttäristä saa koulutusta Naantalin Armonlaakson luostarissa, ja perheen juhliin tulee myöhemmin surmattu Laukon kartanon Elina. Silmäätekevät matkustavat toistensa peijaisiin pitkästä matkasta, ja kiinnostus maailman muotivirtauksiin on akuuttia. Gunilla ja tyttäret tilaavat juhlamuotinsa Lyypekin kankureilta.

Joitain köyhempiä, paikallisia sivuhenkilöitä teoksessa esiintyy, mutta enimmäkseen he ovat vain ylimistön hyväntekeväisyyden kohteita. Karjalaisen kansankulttuurin kuvausta ei pahemmin huomaa, mutta jossain vaiheessa linnaan ilmestyy Gunilla elämän ensimmäinen livenä kohdattu pakana, lappilainen noita Biera, jolla on erityinen suhde korppeihin.

Kirjaa voi lukea monella tasolla, ja tarkempi lukija voi sen kautta kerrata lähialueidemme valtasuhteiden ja rajankäynnin politiikkaa. Minulle teos jäi tällä kertaa viihdekirjaksi, mutta viihdyin tämän parissa paremmin kuin tämän päivän angloamerikkalaisen chicklitin.

HELMET-haaste etenee nyt kohtaan 3: ”Historiallinen romaani.”

Seksuaalikasvatusta Long Islandilla

IrvingJohn Irving: Leski vuoden verran (Tammi, 1998)

Käännös: Kristiina Rikman

Viimeistä SPR:n kirpparilöytöä viedään, eikä koskaan ole liian myöhäistä hankkia itselleen menneitä kirjakerhoaarteita. John Irvingin (s. 1942) tuotantoa oli aikanaan paljon vanhempieni hyllyssä, mutta en silloin innostunut suuresti tämän suuren kertojan teoksista. Viimeisen vuosikymmenen aikana olen onnistunut lukemaan Irvingin teoksia harvakseltaan. Yhteenkään en ole ollut pettynyt, ja kirjailijan teemojen kehitys on taatusti monen väitöskirjan arvoinen. Teoksissa esiintyy tiettyjä vakioteemoja ja -symboleja, joiden koomiset efektit perustuvat toistoon ja jatkuvuuteen.

Olen mahdollisesti lueskellut tätä teosta 1990-luvulla, mutta syvää muistijälkeä teos ei silloin jättänyt. Romaani on kauttaaltaan kovin kirjallinen, eli lähes kaikki sen avainhenkilöt ovat kirjoittavia ihmisiä, joko kirjailijoita tai toimittajia. Teos kertoo Long Islandilla asuvasta Colen perheestä, jonka elämää varjostaa kahden pojan, Thomasin ja Timothyn, kuolema auto-onnettomuudessa teini-ikäisinä. Pojat olivat kuollessaan Exeter Collegen, New Hampshiressa sijaitsevan eliittisisäoppilaitoksen oppilaita, eikä perheen isän lojaalisuus tätä opinahjoa kohtaan pääty poikien hautajaisiin.

Teoksen varsinainen päähenkilö on perheen tytär Ruth, josta tulee lastenkirjailijaisäänsä Tediä menestyneempi kirjailija. Ted on tullut kuuluisaksi muutamalla itse piirtämällään kulttiteoksella, jotka miellyttävät enemmän äitejä kuin lapsia. Hän on pinttynyt naistenmies, joka saa yksinäisyyttä potevien kotirouvien pikkuhousut putoamaan kirjallisissa tilaisuuksissa. Long Islandilla miehen hamesankarin maine alkaa jo olla kyseenalainen, mutta hän pystyy jatkamaan rosoista elämäntyyliään kirjoista saamallaan tasaisella tulovirralla.

Ruthin äiti on karannut käänteentekevänä kesänä 1958, jolloin tällä oli suhde miehensä nuoreen avustajaan Eddie O’Hareen, joka myös opiskeli Exeter Collegessa. Eddielle on jäänyt pakkomielle Ruthin äidistä, ja hän on onnistunut kirjoittamaan useamman omaelämäkerrallisen romaanin suhteistaan vanhempiin naisiin. Myös Eddien ja Ruthin välille punoutuu jännite, kun he tapaavat New Yorkissa lukijaillassa, mutta Ruthin seksuaalinen moraali on tiukempi kuin vanhempiensa, jotka edustavat dekadentimpaa arvomaailmaa.

Romaani ajoittuu kolmelle aikatasolle, vuoteen 1958, 1980-luvun ja 1990-luvun vaihteeseen ja vuoteen 1995. Ruthin kirjailijanura vie hänet kiertueille Eurooppaan, ja vuorovaikutus fanien kanssa on tiiviimpää kuin tämän isällä konsanaan. Irving myös paljastaa kiinnostavia asioita kirjallisista fanikulttuureista, jotka mahdollisesti ovat omakohtaisia. Myös Suomi mainitaan, sillä päähenkilöllä on vahva lukijakunta Helsingissä. Euroopassa diivamainen kirjallinen komeetta suostuu myös signeeraamaan teoksiaan, kun taas Yhdysvalloissa hän kieltäytyy kunniasta fanien arvaamattoman käytöksen vuoksi.

Romaanissa pelataan myös uupumukseen saakka squashia, mikä on Ruthin isän pakkomielle kotirouvien metsästyksen rinnalla. Laji tuntuu olevan erityisesti eronneiden miesten mieleen, jotka ovat joutuneet luopumaan tenniskerhon jäsenyydestä eroprosessissa.

Jos jotain heikkoutta teoksesta etsitään, niin itse en ollut kovin vaikuttunut sen ohuesta dekkarijuonesta, eikä Ruthin suorittama Amsterdamin punaisten lyhtyjen alueen ”kenttätyö” muutenkaan täysin vakuuttanut minua lukijana. Ehkä Irving pyrkii korostamaan Ruthin varhaisten lapsuusmuistojen ja tämän myöhemmän pakkomielteen välistä yhteyttä, mutta ”dekkari romaanissa”-rakenne tuntui hätäisesti toteutetulta, ehkä siksi, että tämäntyyppiset ratkaisut ovat yleistyneet sitten 1990-luvun ja niissä on esiintynyt huomattavasti syvällisempää psykologista merkityksellisyyttä.

Suosikkini Irvingin kirjoista taitaa edelleen olla Kaikki isäni hotellit (1981), ja muutenkin vahvemmat muistikuvat teoksista painottuvat minulla miehen alkutuotantoon. Mainitsemisen arvoista myös on, että Kristiina Rikman on uskollisesti suomentanut Irvingin koko tuotannon vuodesta 1980 saakka.

Tervetuloa sukuumme (ja muita noloja toivotuksia)

TylerTeos: Anne Tyler: Aikaa sitten aikuisina (Otava, 2002)

Suomennos: Kristiina Drews

SPR:n Kontti-kirppikseltä hankkimani kirja-aarteetkin alkavat olla finaalissa täällä Jyväskylässä, ja vinkkejä uusista ilmaisten/halpojen kirjojen apajista näillä korkeuksilla kaivataan.

Tänään lukupinon päällimmäisenä oli luottokertoja Anne Tylerin (s. 1941) teos Aikaa sitten aikuisina. Tyler kuuluu niihin kirjailijoihin, jonka olen luultavasti bongannut äitini kirjahyllystä, mutta suurempi kiinnostus hänen tuotantoonsa puhkesi noin kymmenen vuotta sitten. Tylerin teemat liittyvät pitkälti muuttuvaan, monikulttuuriseen ja – arvoiseen perhe-elämään, keski-iän kriiseihin ja elämänmuutoksiin.

Tässä romaanissa kertoja on 53-vuotias leskirouva Rebecca Davitch, joka toimii kokopäiväisenä juhlasuunnittelijana Baltimoren kaupungissa. Firman hän on perinyt miehensä suvulta, jonka parissa hän asuu miehen kuoleman jälkeenkin. Rebeccalla on suuri uusperhe, neljä tytärtä, joista vain nuorin on biologisesti hänen oma lapsensa. Myös tyttärillä on ollut kirjava ihmissuhdehistoria, ja juhlapäivinä talo täyttyy eksistä, nyksistä ja tulevista heiloista, näiden lapsista ja muista suvun liitännäisjäsenistä.

Rebecca on työteliäs vastuunkantaja, joka on vuosikymmenet paennut omaa elämäänsä ympärivuorokautiseen hössöttämiseen. Juhlasuunnittelijan ura on kuitenkin rooli, joka on langennut hänen ylleen ilman tietoista valintaa. Viisikymppisenä hän alkaa katua kesken jääneitä yliopisto-opintojaan, ja yrittää edes jollain tasolla kehittää itselleen edes yhtä älyllistä harrastusta. Tästä huolimatta hänen vapaa-aikansa täyttyy lapsenvahtikeikoista ja satavuotiaan appiukon omaishoidosta.

Nuorena Rebecca ei ole aina ollut ennalta-arvattava; ainakin hän teki kerran tuhmasti, kun jätti nuoruuden rakastettunsa Willin itseään vanhemman leskimiehen vuoksi kuin nallin kalliolle. Nuori Rebecca oli myös kiinnostunut politiikasta, ja osasi keskustella muustakin kuin illallisten istumajärjestyksistä. Hetken mielijohteesta hän ottaa yhteyttä vanhaan collegeensa Willin tavoittamiseksi.

Rebecca ja Will ovat molemmat sovinnaisia hahmoja, mutta heistä alkaa paljastua uutta särmää, kun he tutustuvat jälleen. Vanha suola saattaa janottaa, mutta suhteen uudelleenlämmittely ei ole romanttista ilotulitusta täynnä. William osoittautuu professorin virastaan ja maallisesta menestyksestä huolimatta katkeraksi vanhaksi ukoksi, joka tyytyy kokkaamaan itselleen aina samaa chiliannosta surullisessa vuokra-asunnossa. Vaikka Willilläkin on takanaan avioliitto ja kokemus perhe-elämästä, hänen karmaansa kuuluu henkinen jumittaminen ikuisen opiskelijan asemassa kampuksen kupeessa.

Romaanissa pohditaan aikuismaista käyttäytymistä, ja aikuisuuden normeja tilanteessa, jossa kaiken järjen mukaan kuuluisi jo olla aika alkaa elää elämää enemmän itselleen kuin lapsille tai sukulaisille. Rebeccalle ex-miehen suvusta irtaantuminen ei kuitenkaan ole helppoa, koska hänen identiteettinsä on pitkään rakentunut sukutalon ympärille. Vinksahtaneella tavalla myös Will toivotetaan tervetulleeksi entisen kilpakosijan klaaniin, mutta voiko tällainen asetelma toimia?

Amerikkalaisissa sukuromaaneissa yksi pysyvä klisee on kiitospäivän viettäminen, ja muistaakseni lähes jokaisessa lukemassani Tylerin teoksessa sitä vietetään perhepiirissä. Tässä teoksessa sen kuvaus ei kuitenkaan nouse käännekohdaksi, sillä suvun jäsenet asuvat lähellä toisiaan ja tapaavat toisiaan tiiviisti muutenkin. Kiinnostavampi perhejuhla on suvun patriarkka Poppyn 100-vuotissynttärit vuonna 1999, eli teoksessa kerrataan välillisesti koko 1900-luvun historiaa.

Paasasin edellisessä postauksessani ”käyttöproosasta”, eli romaaneista, joissa ei ole tarpeeksi draaman kaarta tai jännitteitä tullakseen arvostetuksi kaunokirjallisuutena. Tässä romaanissa toki on paljon enemmän rakennusaineita kuin äsken lukemassani Roope Lipastin laimeassa väliteoksessa, mutta tässäkään juoni ei ole erityisen kekseliäs. Henkilöhahmojen rakentajana Tyler kuitenkin on ilmiömäinen niin, että myös sivuhenkilöillä on omat omituisuutensa, jotka eivät välttämättä liity tyypillisiin identiteetin määritteeseen, kuten ammattiin. Myöskään etnisten vähemmistöjen edustajia (joita tässäkin romaanissa vilisee) ei ole rakennettu ”edustamaan” ryhmänsä tyypillisiä piirteitä.

Tämä ei ole valovoimaisin lukemani teos Tyleriltä, mutta joudun virkistämään muistiani aiemmista luetuista. Parhaiten mieleeni ovat jääneet uudemmat teokset Noah’s Compass (2010) ja Digging to America (2006), joissa eriskummallisten perheiden ja moniarvoisuuden teemat vielä syvenevät verrattuna kirjailijan varhaisempaan tuotantoon.

 

Vapaamatkustajana keksipurkissa

Teos: Ruth Hogan: Kadonneiden tavaroiden vartija (Bazar, 2020)

Suomennos: Susanna Tuomi-Giddings

Ruth Hogan (s. 1961) on äskettäin kaksi romaania julkaissut brittikirjailija, jonka esikoisteos Kadonneiden tavaroiden vartija kuuluu Bazarin ensi kevään uutuuksiin. Sain kunnian toimia kirjan ennakkopainoksen lukijana, ja teosta saa arvioida jo ennen sen varsinaista julkaisua – suomenkielisen version julkaisupäivä on 16.1.2020.

Teoksen päähenkilö Anthony Peardew on 68-vuotias kirjailija ja leski jo neljänkymmenen vuoden takaa, joka asuu yksin ruusuntuoksuisessa huvilassaan Etelä-Englannissa, jossain maaseudulla Brightonin lähettyvillä. Huvilan nimi on Padua, ja siellä nautiskellaan teetä pellavaliinan koristamilta tarjottimilta. Kirjoittamisen ohella Anthony omistautuu keräämään löytötavaroita, joihin hän merkitsee uskollisesti löytöpaikan ja ajankohdan. Hän muun muassa pelastaa juniin unohtuneita keksipurkkeja, ja poimii kaduilta palapelin paloja ja hiuspompuloita. Miehen lukittu työhuone on täynnä surumielisiä jäänteitä ja tarinoita – aarteita, joista suurimmalla osalla ei ole rahallista arvoa, mutta tavarat hoitavat miehen särkynyttä sydäntä.

Miehen pois mentyä taloudenhoitaja Laura perii huvilan ja saa tehtäväkseen yhyttää esineet niiden omistajiensa kanssa pitkän eron jälkeen. Laura itse kokee epäonnistumista elämässään mentyään naimisiin 17-vuotiaana ja hukaten parikymmentä vuotta elämästään lapsettomaan avioliittoon uskottoman autonrassaajamiehen kanssa. Keski-iän kynnyksellä hänellä ei ole monia uramahdollisuuksia, mutta haave oman romaanin julkaisemisesta pitää häntä henkitoreissa.

Kumppanin tavarataivaan penkomiseen Laura saa rotvallin reunalta, sillä nurkilla on pitkään pyörinyt kehitysvammainen Päivänpaiste-tyttö, joka on seurannut talon tapahtumia ”sillä silmällä”. Päivänpaisteella ja Anthonylla on ollut keskusteluyhteys, mutta Anthony ei uskaltanut kutsua tyttöä kotiinsa ihanalle teekupposelle, koska pelkäsi mahdollisia hyväksikäyttöepäilyksiä. Laura taas opettaa tyttöä tarjoilemaan vieraille kunnollista raksamiehen teetä, ja Päivänpaiste avaa naiselle ilmiömäisiä selvännäkijän kykyjään.

Teoksen takaumat sijoittuvat lontoolaiseen pienkustantamoon, jossa Anthonyn novellikokoelma oli maannut vuosikausia hyljättynä. Kustantamon omistaja Pommikone ja hänen avustajansa Eunice elävät platonisessa symbioosissa työkavereina, ja heitä vaivaa omistajan sisko Portia, joka on päättänyt alkaa kirjailijaksi kyhäämällä post-ironisia tulkintoja klassikkoteoksista. Kirjassa aikamatkaillaan välähdyksenomaisesti vuodesta 1973, jolloin Anthony jäi leskeksi, aina nykypäivään, jolloin mysteerio kuolleen kustantajan kadonneista tuhkista alkaa avautua yliluonnollisten vinkkien kautta.

Tunnelmien tasolla teos oli ihastuttava kooste romanssia ja arkirealismia, höystettynä lempeällä huumorilla. Sen parasta antia ovat dialogit, joissa väärinymmärretyt sivistyssanat luovat tahatonta komiikkaa. Pidin varsinkin Lauran ja Päivänpaisteen ystävyyden kehityksestä, ja kehitysvammaisen nuoren sanaleikeistä, jotka välittyivät hyvin myös suomennettuina. Vastaavasti Portian romaaniviritelmien synopsikset olivat ilkikurisen herkullisia, ja rivien välistä pystyi kaivamaan piikkejä kustannusmaailman nykypäivän realiteeteille. Myös Paduan huvilan ruusutarhan rakastetuissa valioyksilöissä on piikkejä, eikä romaanissa ainakaan syyllistytä liialliseen aistilliseen hehkuttamiseen tai yltiöhedonistiseen estetiikkaan.

Heikoimmat lenkit kirjassa liittyivät kuitenkin kadonneiden tavaroiden omistajien tarinoihin, sillä nämä pätkät olivat kovin irrallisia, eivätkä niiden hahmot nousseet edes kunnollisiksi sivuhenkilöiksi. Vaikka kirjailijan yksityisen löytötavaratoimiston (tai pikemminkin museon) teema on mielikuvituksellinen, minun täytyy tunnustaa, etten osannut eläytyä teoksen lyhyisiin, kursiivilla painettuihin sivupolkuihin. Niillä koettiin traagisia kohtaloita, mutta kerronnallisesti ne jäivät liian vaisuiksi.

Kirja varmasti ilahduttaa kaikkia meitä, joilla on pöytälaatikossa julkaisemattomia romaaneja, ja ylipäänsä henkilöitä, joiden haavemaailmat liittyvät kirjojen kustantamiseen. Se on kirjojen suurkuluttajien unelmakirja, jossa lähes kaikilla avainhenkilöillä on edessään tai takanaan ura kirjojen parissa.

Teoksella saattaa olla jopa paremmat markkinat Britannian ulkopuolella kuin kotimaassaan, sillä siinä viljellään tiettyjä brittiestetiikan kliseitä, jotka ihastuttavat ehkä enemmän meitä, jotka emme asu luuposliiniteesettien ympäröimänä. Kurkkuvoileivilläkin on roolinsa tarinassa, ja kukapa voisi vastustaa keskiluokkaistuneen lähipubin artesaaniversioita perinteisistä rasvapommiaterioista?

Kiitos kustantajalle varhaisesta joululahjasta, joka saapui kirjan nimikkosuklaan kera varusteltuna. Teoksen seurassa voisi viettää leppoisan kello viiden ”high tea”-session, mitä en itse tehnyt, mutta seuraavan Hoganin teoksen kanssa lupaan mennä kunnon teehuoneelle nautiskelemaan. Hänen toinen romaaninsa (The Wisdom of Sally Red Shoes) julkaistaan suomeksi myös ensi vuonna.

Luottokirjailijan uusi aluevalloitus

Teos: Sujata Massey: Murha Bombayssa (Gummerus, 2019)

Käännös: Maija Heikinheimo

Äänikirjan lukija: Erja Manto

Edellisen postauksen Japanista hyppäämme 1920-luvun Bombayhin Japanin-kuvauksesta tutun kirjailijan, Sujata Masseyn kyydissä. Massey oli luottokirjailijani 2000-luvun alun ruuhkavuosina, jolloin Rei Shimura lupasi täydellistä irtiottoa omista murheista.

Perveen Mistry on tuotteliaan dekkarikirjailijan uusi hahmo, jonka kautta intialaistaustainen Massey sukeltaa oman maanosansa historiaan. Sarja sijoittuu Bombayn kasvavaan unelmakaupunkiin, jossa jo 1920-luvulla oli varsin kosmopoliitti ja moderni meininki. Perveen on nuori parsivähemmistöön kuuluva asianajaja, joka työskentelee isänsä lakitoimistossa. Mistryn perhe kuuluu varakkaaseen rakentajasukuun, jossa myös naisten koulutusta arvostetaan. Aika paljon kirjassa keskitytään myös kertomaan parsien eli zarathustralaisten historiasta ja uskonnollisista tavoista.

Perveenin ensimmäinen rikostapaus liittyy muslimiperheeseen, jossa kolme vaimoa ovat menettäneet aviomiehen. Rouvat Razia, Zakina ja Mumtaz elävät perinteisessä zenanassa, eli eristyksessä ulkomaailmasta. Perveen on palkattu hoitamaan leskien perintöasioita, mutta samalla naisten asianhoitaja herra Mukri murhataan ja naiset ovat pakotettuja kohtaamaan virkavallan. Perheen raha-asioihin liittyy hankalia sotkuja, ja osa Perveenin työstä on naisten valistamista heidän laillisista oikeuksistaan. Kahta vaimoista on myös pystytty höynäyttämään, koska he ovat lukutaidottomia ja ovat allekirjoittaneet sopimuksia, joiden sisällöistä heillä ei ole ollut ymmärrystä.

Iso osa kirjasta kartoittaa Perveenin nuoruutta, epäonnistunutta avioliittoa ja sydänsuruja. Tämä oli hyvinkin kiinnostavaa, mutta osa dekkarien ystävistä saattaa pitää tätä sivupolkua liian pitkälliseltä. Toisaalta henkilöhistorian kartoitus pohjustaa myöhempiä osia, sillä suurella todennäköisyydellä menneisyyden varjot tulevat kummittelemaan myöhemmin. Avioliittodraaman kautta kirjassa muutetaan Kalkuttaan, toiseen metropoliin, jossa meininki on erilaista kuin Bombayssa. Idässä Perveeniä pidetään huikentelevaisena ilolintuna, vaikka hän onkin kunnollinen perhetyttö.

Kirja keskittyy vahvasti naisten asemaan, ja se vertailee muslimien ja parsien tilannetta vähemmistöinä. Vaikka parsit tunnetaan edistysmielisenä vähemmistönä, myös heidän kulttuuriinsa on kuulunut naisten syrjintä, muun muassa kuukautisten aikaisen eristämisen muodossa. Perveen joutuu järkytyksekseen kokemaan tuon käytänteen anoppilassa, mikä vaikuttaa naisen mielenterveyteen musertavalla tavalla. Minulle musliminaisten aseman analyysi oli kotoisan tuttua tematiikkaa, mutta parseista opin paljon uutta ja olin oppimastani yllättynyt.

Dekkariksi Murha Bombayssa on runsaan rönsyilevä, mutta ei ajankuvassaan yhtään kalpene vastaavien historiallisten eurooppalaisdekkareiden kanssa. Pidin kirjasta vähintään yhtä paljon kuin olen pitänyt Virpi Hämeen-Anttilan Berliini-kuvauksista Karl Axel Björk-sarjassa. Kiinnostavinta kirjassa on se, että Massey on saanut inspiraation teokseensa Intian ensimmäisen lakinaisen, Cornelia Sorabjin (1866-1954) elämäntarinasta. Verrattuna Rei Shimura-sarjaan, joka keskittyi Japanin nykyisyyteen ja oli aika viihteellinen, tämä uusi sarja tuntuu paremmin taustoitetulta ja vakavammalta.

Koen myös, että kirja tarjoaa paljon sekä Intiaa hyvin tunteville että ummikoille. Massey osaa pohjustaa kulttuurisen kertomuksensa niin, ettei se tunnu liian opettavaiselta. Kovin paljon Intiaan sijoittuvia dekkareita en ole lukenut, mutta ainakin innostuin tästä enemmän kuin Tarquin Hallin Vish Puri-dekkareista, jotka eivät ole huonoja, mutta samalla tavalla leppoisia kuin Alexander McCall Smithin Mma Ramotswe-teokset. Tässä kirjassa lukija joutuu pinnistelemään enemmän rikoksen ratkaisun ja muun juonen pyörityksen vuoksi. Tämä ei siis ole puhdasta aivot narikkaan-viihdettä, mutta oppimisen ohella lukija saa myös aistillisen luksusmatkan historialliseen Intiaan.

Kun Brooke Shields valloittaa Kashmirin

Nina Banerjee-Louhija: Intian helmi (WSOY, 1985)

Muistan nuoruudestani lukeneeni muutaman Nina Banerjee-Louhijan teoksen, joista päällimmäisenä mieleen jäi naispäähenkilöiden seksuaalinen etsintä ja vapaamielisyys. En ehkä kuulunut teosten kohderyhmään, enkä muista lukemastani paljoa. Kirjailijan intialainen tausta kiinnosti, mutta muistaakseni lukemissani teoksissa ei seikkailtu Intiassa.

Intian helmi tuli luokseni kesäreissulla kierrätyshyllystä, ja siinä sukuloidaan Intian puoleisessa Kashmirissa. Elina Koul on keski-ikäinen toimittaja, joka on ollut naimisissa intialaisen maisema-arkkitehti Vijayn kanssa. Kirjan nykyisyydessä hän on leski ja Rina-tyttären yksinhuoltaja. Perhe on asunut isän eläessä Bostonissa, mutta äiti ja tytär ovat palanneet Suomeen kuolemantapauksen jälkeen. Yhdeksän vuotta miehen kuoleman jälkeen Elinalle tarjoutuu ensimmäinen mahdollisuus matkustaa tämän sukujuurille Kashmiriin, osittain juttukeikalle.

Kirjassa on paljon herkullista 1980-luvun alkupuolen ajankuvaa. Rina on hemmoteltu nuori, joka on kasvanut pelaamalla Donkey Kongia ja syömällä kymmeniä erilaisia suklaapatukoita. Tytöllä on myös isän kulttuuriseen perimään liittyvä identiteettikriisi, ja Intiaan päästyään hän hyppää punkkarin kledjuista paikallisen perhetytön asuihin. Isän suku suhtautuu tyttöön omistavasti, ja pian hänelle jo suunnitellaan opintoja isän kotimaassa. Potentiaalisia sulhojakin pyörii nurkissa, mikä saa äiti-Elinan epäilevälle kannalle. Pidin kirjassa eniten tyttären äänestä ja hänen hieman koomisenkin oloisesta stadin slangin kommentoinnista intialaisesta elämänmenosta.

Srinagarissa Elina asuu vuokratussa talolaivassa, ja Rina Kaulien sukutalossa. Suvulle Vijayn avioliitto valkoisen naisen kanssa on ollut omanlaisensa tabu, ja vaikka Elina toivotetaan tervetulleeksi, häntä ei pidetä suvun jäsenenä. Pian Elina iskee silmänsä naapurilaivassa majoittuvaan Adhamiin, joka on paikallista muslimisukua, mutta Amerikan siirtolainen. Yhteinen tausta edistää kaksikon tuttavuutta, joka pian etenee lomaromanssiksi. Miehen kanssa Elina pääsee matkustamaan Pahalganiin, Bollywood-teollisuuden suosimaan vuoristokylään, jonka hotelliin ollaan rakentamassa niinkin paheellista asiaa kuin discoa. Yhdessä he lentävät myös kaukaiseen Ladakhiin, tiibetinbuddhalaisuuden kehtoon, jossa elämä ei vielä ole länsimaisen turismin pilaamaa.

Kirjassa on kiinnostavia pohdintoja kahden kulttuurin liitoista ja niiden lasten identiteettineuvotteluista. Romanssirintama tuntui kliseiseltä, mutta onneksi kirjan anti ei varsinaisesti keskity ”kunnon panoihin” ja vaginaalisiin värähtelyihin. Pitkälti teos kertoo surutyöstä tilanteessa, jossa jälkeenjäänyt leski ei ole kunnolla tuntenut puolisonsa kulttuuria, ja jossa sukuun tutustutaan vasta kuoleman jälkeen.

Kirjassa avataan aika alkeellisiakin asioita Intian kulttuureista, mutta samalla on muistettava, ettei keskivertosuomalaisen lukijan Intia-tietoisuus ole välttämättä ollut kovin merkittävää 1980-luvulla. Luin kirjan siksi, että olen kroonisen kiinnostunut Kashmirista, tuosta myyttisestä kulttuurisesta kehdosta, jonne on ollut liian pitkään liian vaarallista ulkomaalaisten matkustaa. Tässä kertomuksessa eletään vielä aikaa, kun Kashmirissa on turisteja, mutta tilanne on muuttumassa hankalaksi. Kashmiriin kirjan siivillä todella pääsee, ja epilogista tulee ilmi, että kirjailija on matkaillut alueella, joten kuvaus pohjautuu ensi käden kokemuksiin.

Banerjee-Louhijan omat intialaiset sukujuuret ovat Bengalissa, ja hän syntyi vuonna 1940 Kolkatassa. Lapsuutensa hän vietti Intiassa, ja muutti Suomeen kuusivuotiaana. Hänen kirjallinen tuotantonsa on laaja, ja siitä eniten minua kiinnostaa muistelmateos Yhden päivän kuningatar, jossa hän kertoo vanhempiensa rakkaustarinan. 

PS: Löysin blogistani myös arvion hänen esikoisteoksestaan, jonka olen jo unohtanut. Siinä ruodin enemmänkin kirjailijan kirjoitustyyliä, jonka päätin tässä arviossa jättää taka-alalle.

Hautausmaan rakastavaiset

Teos: Minna Lindgren: Kaukorakkaus (Teos, 2019)

Vanha mies menettää ajokorttinsa kolaroinnin seurauksena, ja Renault on pantava myyntiin, koska jälkipolvilla ei ole korttia. 82-vuotias Kauko elää saman katon alla 55-vuotiaan poikansa Timon ja 29-vuotiaan pojanpojan Mickeyn kanssa. Talon kellari on ”poikien” valtakuntaa, jonne papalla ei yleensä ole asiaa. ”Pojat” käyvät uskollisesti Kaukolla syömässä ja toivovat tämän kokkaavan maailman pelastavia vegaaniruokia. Kauko joutuu usein metsästämään oikeanlaisia linssejä Stockan Herkusta, koska niitä ei lähikaupasta löydy.

Timo ja Mickey ovat e-urheilijoita, ja heidän elämänsä on pitkälti kellarikeskeistä. 55-vuotiaaksi Timo-poika on ikuista nuoruutta palvova, ja hänen tapansa puhutella isäänsä ”jäbäksi” on rasittavaa. Ihmissuhdehommat ”pojat” ovat ulkoistaneet nettiin, ja ainakin Mickeyllä on käynyt flaksi korealaisen böönan kanssa niin, että tämä jo lähettää Suomeen ruokareseptejä. Timo taas kannustaa ”jäbää” käymään treffeillä vanhan maailman IRL-tyyliin. Kaukoa eivät pahemmin lämmitä tuntemansa leskirouvat, vaan hänen sydämensä kaihoaa kesään 1959 Hietaniemen hautausmaalla ja maagisiin hetkiin Saima Harmajan haudan kupeessa.

Minna Lindgren tunnetaan humoristisista vanhuusaiheisista teoksistaan, ja Kaukorakkaus on jo viides teos, joka kertoo helsinkiläisistä ikäihmisistä. Tätä edeltävä teos, Iloinen leski, kertoi seitsemänkymppisten uudesta teini-iästä kaoottisen railakkaalla tyylillä. Kirjassa ryypättiin ja kiroiltiin runsaasti, ja se sai kirjavan vastaanoton. Kaukorakkaudessa Kaukolla ei ole alkavaa alkoholiongelmaa, vaikka hän käy uskoutumassa sydänsuruistaan ”kerhotapaamisissa” ystävänsä Kyöstin kanssa Suopean Säynävän pubissa. Sen sijaan hän on joutunut eroon vaimostaan Pirkosta tämän viimeisillä metreillä varsin traagisella tavalla, ja kärsii ajoittaisista sekavuustiloista, joita ihanan Liisan muisteleminen ei helpota, pikemminkin pahentaa.

Nauroin eniten Kaukon perhekuvioille, eli kolmen miehen erikoiselle asumisjärjestelylle, jossa toki oli myös taloudellista hyväksikäyttöä. Toisaalta Kaukon tyyppinen, säntillinen virkamies, entinen Tilastokeskuksen ATK-päällikkö, tarvitsee ympärilleen rutiineja, ja yhteisasuminen pitää häntä nykyelämänmenon syrjässä kiinni. Myös Kaukon muistelmat ATK:n läpiviemisestä suomalaisessa työelämässä ovat herkullisia. Kuinka hän sitten nykyteknologiaa käyttäen pääsee ihanan Liisansa jäljille on toinen tarina, eikä hän siinä onnistu ilman häntä nokkelampien leskinaisten apua.

Minusta tämä oli vahvempi romaani kuin Iloinen leski, mutta ei vienyt minua aivan Ehtoolehto-sarjan aiheuttamaan hurmostilaan. Yhteiskunnallinen kommentääri omaishoitajien asemasta hoitokotien viidakossa oli osuvaa, mutta Pirkko-vaimon kohtalo jäi sivujuoneksi muun kohkaamisen keskellä. Kiinnostavimmat havainnot Lindgren tekee kuitenkin nuoremman polven elämäntavasta ja suhteesta työhön. Niiden varjossa Kaukon elämäntarina tuntuu nostalgisen kunnolliselta. Pirkon hautajaisissa ehkä haudataan myös suomalaista yhtenäiskulttuuria, johon kuuluivat avioliitto, autolla ajaminen ja armeijan käynti.

Lindgrenin teoksissa on samantyyppistä toistoa kuin Tuomas Kyrön Mielensäpahoittaja-sarjassa. Molemmilla kirjailijoilla on kuitenkin faninsa, joita toisto ei harmita, vaan pikemminkin he nauttivat tietystä ennalta-arvattavuudesta. Itsekin olen fanittanut molempia kirjailijoita ja heidän tuotantojaan, mutta samalla olen pohtinut, kuinka pitkälle geriatrisella kirjallisuudella voi yksi kirjailija ratsastaa. Tosin painettujen kirjojen markkinoilla eläkeläiset ovat ostovoimaisinta asiakaskuntaa, eikä ole ollenkaan huono asia, että on olemassa kirjallisuutta, jossa päähenkilöt ovat elämänsä ehtoossa. Kaukorakkaudessa vahvin ulottuvuus on kuitenkin sukupolvien välinen dialogi, ja toivon, että se herättää nuorempienkin lukijoiden kiinnostuksen vaikka taloudellisten realiteettien ja vinksahtaneen huoltosuhteen näkökulmasta.

Pyydän anteeksi, että kuolit

Teos: Carolina Setterwall: Toivotaan parasta (Otava, 2019)

Suomennos: Laura Beck

Carolina ja Aksel ovat kolmikymppisiä media-alan ammattilaisia, jotka kohtaavat suht kliseisesti ja odotetusti yhteisten ystävien juhlissa kesällä 2009. He asuvat Tukholman Södermalmilla pienissä asunnoissaan, seurustelevat intensiivisesti ja muuttavat pian yhteen Akselin minimalistiseen asuntoon, jonne Carolina ei tavaroineen täysin mahdu.

Pariskunta muuttaa pian hyvinvoivaan lähiöön, hankkii norrlantilaisen kissan, matkustelee intensiivisesti trendikkäissä kohteissa ja nauttii elämästään. Rahasta ei ole pulaa, ja sillä näytetään välittämistä. Carolinan 35-vuotissyntymäpäivien aattona on aika tehdä valinta: pysyäkö yhdessä vai lähteäkö eri teille. Nainen ei voi enää ohittaa lapsiasiaa, vaikka mies ei pala halusta tulla isäksi.

Kirjan nykyisyydessä Carolina on jäänyt leskeksi äkillisesti, kun Ivan-vauva on kahdeksan kuukauden ikäinen. Hän on elänyt vauvansa kanssa symbioosissa, ja on neuroottinen, ylihuolehtiva äiti. Imetys on nielaissut hänet omaan maailmaan, ja Aksel on huolehtinut kaikesta muusta, myös kaupassa käymisestä. Akselilla on jonkinlainen työnarkomania, joka on oireillut jo aiempina vuosina. Hän on taannoin jättänyt vaimolleen kesken työpäivää kursorisen viestin tietokoneensa salasanasta siltä varalta, että hän joskus kuolisi. Carolina ei ole ottanut viestiä vakavasti, mutta sen olemassaolo ahdistaa suuresti kuoleman jälkeen.

Kirja käsittelee syyllisyyttä, itsesyytöksiä ja itsen armahtamista tilanteessa, jossa ainoastaan aika voi toimia lempeänä tuomarina. Setterwallin kirjoitustyyli on suorapuheinen, epäsentimentaalinen, intiimi. Teksti on myös hyvin jouhevaa ja virtaavaa, siinä ei ole turhia koukeroita eikä se yritä tehdä tilanteesta dramaattisempaa tai poeettisempaa kuin se on. Kielen helppous tekee tekstistä lähestyttävän, ja varmasti lähes kaikkien lukijoiden on helppo samastua kertojan tilanteeseen. Mahdollisena vertaistukiteoksena se tuntuu täsmällisen onnistuneelta.

Teos on ensisijaisesti surukirja, mutta se kertoo myös laveasti vauva-arjesta ja arjesta taaperon kanssa, parisuhteessa ja yksinhuoltajana. Narratiivi pysyy hyvin käsissä, mutta omaan makuuni kuvauksia imetyksestä ja vauvan kehityksen seuraamisesta oli himpun verran liikaa – siksi, etten tällä hetkellä kuulu Vauva-lehden lukijoiden kärkikaartiin. Toisaalta kirja voi hyvinkin innostaa ja voimistaa juuri vauva-arkea eläviä, myös heitä, jotka eivät ole kokenut suurta menetystä.

Opin kirjasta jotain uutta tietotasolla: Ruotsissa uskonnottomien hautajaisten järjestely vaikuttaa paljon edistyneemmältä kuin Suomessa, ja heillä on tarjolla pappia korvaavia ”offisiantteja” hautajaismenoja ohjaamaan. Vaikka kertoja oli hautajaisissa pihalla tapahtumista, oli uskonnottomien hautajaisten kuvaus kiinnostavaa.

Teoksessa on paljon samaa kuin Tom Malmqvistin surukirjassa Joka hetki olemme yhä elossa, vaikka tarinat puolison poismenosta eivät ole identtiset. Malmqvistin kertomus on vielä dramaattisempi, ja siinä on vahvempi kaunokirjallinen ote. Malmqvistin teos ehkä puhuttelee enemmän myös niitä, jotka eivät elä pikkulapsiarkea, ja siinä yhteiskunnan apuverkostot saivat suuremman roolin. Tässä kirjassa tuore leski on harvinaisen hyvässä sosioekonomisessa asemassa, eli hänellä on varaa palkata jopa siivooja vanhempainvapaalla ollessaan.

Parisuhteiden analyysin tasolla tunnistin kertojan hahmosta paljon itseäni, eri elämän vaiheissa, eikä draama pääty Ivanin isän kuolemaan. Loppu tarjoaa vielä yllätyksiä, eikä nopeiden valintojen aikaansaama jälki ole aina kaunista katseltavaa.

Kannattaa lukea tämä teos ja Malmqvistin kirja rinnakkain. Välillä jopa epäilin tekstuaalisten vihjeiden pohjalta, että näillä kahdella kirjailijalla olisi suhde keskenään, mutta siitä en ole löytänyt mitään todisteaineistoa.

PS: Toim. huom. Lisää googlailtuani huomaan, että Malmqvist ja Setterwall todella ovatkin pariskunta, eli toinen toisensa ”sambo”.