Fortuna navettatakin napissa

Teos: Paula Nivukoski: Nopeasti piirretyt pilvet (Otava, 2019)

Liisa on nuori maatilan tyttö Isossakyrössä, kun hänen isänsä kuolee ja perheen naiset joutuvat ottamaan vastuun tilan pidosta. Senni-sisko lähtee räätälin oppiin maailmalle, ja Liisa menee naimisiin Koiviston Kallen kanssa, josta tulee tilan kotivävy. Kallen anoppi Anna ei suostu muuttamaan syytinkitupaan, vaan vahtii vävyn toimia haukan lailla ja syyttää tätä laiskuudesta. Köyhyyteen, kurjuuteen ja ahtauteen kyllästynyt Kalle päättää paeta kohtaloaan Amerikkaan, ja Liisa jää yksin hoitamaan tilaa ja haaveilemaan marsipaanileivosten täyttämästä elämästä – elämästä miehen paluun ja äkkirikastumisen jälkeen.

Nopeasti piirretyt pilvet on kertomus naisesta, joka ei uskalla haaveilla paljosta, ja jolle paikalleen jääminen ja kunniallisuus on tärkeämpää kuin oman onnen tavoittelu. Hän on luvannut edesmenneelle isälleen huolehtia siitä, että talo pysyy suvussa ja lupaus pitää, vaikka maailma ympäriltä murenisi. Samaan aikaan hänestä juoruillaan ilkeitä, ja reissut kylän kinkereille ovat yhtä tervanjuontia.

Nivukoski tavoittaa erinomaisesti 1920-luvun ajan hengen, myös maailmanpoliittiset uutiset, joita tavataan vanhoista Ilkka-lehdistä kyläkaupalla. Kirjan yksi koskettavimmista kohtauksista tapahtuu kunnalliskodilla, jossa löytölapsi Lahja Anneli saa uuden äidin lapsettomasta Almasta. Myös kunnan kirjaston perustaminen ikuistetaan komeasti, ja emäntien lukuharrastus saa siipensä, vaikkakin liikoja haihatteluja jarrutellen. Runojen lukemista toppuutellaan, sillä se saa tunnetusti ihmiset istumaan perseellään ja muuttumaan tyhjäntoimittajiksi. Sekä Isonkyrön että Vaasan paikallishistoria ikuistuu mieleenpainuvasti, ja kaupungin ja maaseudun elintasoeroja ihmetellään.

Kuten aiemmissakin tänne arvioimissani eteläpohjalaisteoksissa, myös tässä kirjassa tehdään kropsua lohturuoaksi, kun Liisan navetta palaa. Muuten perinneruoilla herkutellaan vähemmän, koska elämä on todella niukkaa. Talkookahveja keitellään ja nisukransseja leivotaan lähinnä vieraanvaraksi.

Tämä on vahva esikoisteos, ja taitava myös rajauksen suhteen. Monissa tässäkin blogissa luetuissa sukutarinoissa (myös pohjalaisissa) ongelmana on ollut rönsyilevyys ja anekdoottien loputon tulva; tämä tarina taas pysyy upeasti kasassa. Hyvä tekniikka oli myös kirjeenvaihdon tiivistys, varsinkin, kun kumpikaan kirjan pariskunnasta ei selvästikään ollut kynäihmisiä.

Jännää oli, kuinka paljon pidin kirjasta, vaikka en ollut sen päähenkilön pauloissa. Esimerkiksi Senni-siskon vaiheet pukimon mahdollisena tulevana omistajana Vaasassa kiinnostivat enemmän kuin Liisan navettatyöt. Kirjassa on kiinnostavia sivuhenkilöitä, ei vähiten naapurin Antero, jonka kärsivällisyys on miltei ylimaallista.

Poliittista historiaa kirjaan mahtuu lopulta aika vähän, ellei maailmanpolitiikan kommentointia oteta huomioon. Lotta Svärd perustetaan, ja Liisaakin toiminta kiinnostaa, mutta häntä ei oteta ydinjoukkoon, koska hän on perustamisvaiheessa pieniin päin. Kansalaissota ohitetaan oikeastaan kokonaan, mikä on ratkaisuna ymmärrettävä siksi, että siihen keskittyviä teoksia on julkaistu melkein liikaa. Siirtolaisuuden dokumenttina teos on uskottava, ja kotiin jääneiden näkökulma tuntuu yhtä arvokkaalta kuin lähtijöiden, eronneiden ja karanneiden.

Vaikean anopin oppivuodet

20180923_110818Teos: Elizabeth Strout: Olive Kitteridge (Random House, 2008), 270s.

Mistä sain: Kirpputorilta

Mökkipaikkakuntamme Kangasniemi yllättää: sieltä saa jopa työttömien kirpparilta loistavaa englanninkielistä kirjallisuutta. Onkohan akateeminen työttömyys ilmiö sielläkin, vai kierrättävätkö mökkiläiset kirjojaan ahkerasti kirpparin kautta? En tällä kertaa jaksanut kantaa sieltä vinoa pinoa, mutta kirppari on nyt korvamerkitty loistavien löytöjen tekopaikaksi. Kirjakauppa paikkakunnalta suljettiin jo 20 vuotta sitten, ja paikallisesta S-marketista saa lähinnä Hotakaista ja Kyröä.

Olen lukenut Olive Kitteridgeä kaiken muun kirjallisuuden keskellä yli kolme viikkoa. Kieltämättä kirja on jäänyt paitsioon, koska se oli suht ”hidasta” tekstiä ja vaati keskittymistä sivuhenkilöiden runsauden vuoksi enemmän kuin keskiverto romaani. Kyseessä on siis jo miltei klassikon asemaan noussut Pulitzer-palkittu teos, josta on myös tehty HBO-minisarja.

Teos ei ole perinteinen romaani, vaan koostuu pienen mainelaisen paikkakunnan tarinoista, jotka tavalla tai toisella liittyvät eläkkeellä olevaan matematiikan opettajaan Oliveen. Olive on paikkakuntansa yksi kivijalka, hahmo, jota monet pelkäävät, mutta myös kunnioittavat. Hänet tunnetaan siitä, että hän työurallaan mielellään auttoi pulaan joutuneita tyttöoppilaitaan, mutta hän on myös suorapuheinen vastarannan kiiski. Hänen maineensa on sekava, häntä joko vihataan tai kunnioitetaan, mutta hän ei jätä ketään kylmäksi.

Teoksessa seurataan Oliven elämää muutaman vuoden ajan. Olive elää tavallista eläkeläisen elämää aviomiehensä Henryn kanssa, kunnes Henry saa aivoinfarktin ja joutuu asumaan palvelukotiin. Ennen tätä heidän ainoa poikansa Christopher on mennyt väärän naisen kanssa naimisiin, joutunut tossun alle ja muuttanut Kaliforniaan ilman vanhempiensa suostumusta. Chris myy vanhempiensa hänelle hankkimansa talon ja alkaa joka suhteessa kiittämättömäksi ja hankalaksi perilliseksi. Ensimmäinen avioliitto kariutuu pian, ja Chris löytää perään uuden naisen, jolla on jo lapsia kahdelle eri miehelle. Olive yrittää olla pitkämielinen poikansa suhteen, mutta suhde ajautuu kriisiin viimeistään Henryn kuoleman jälkeen.

Elizabeth Strout onnistuu taikomaan hämmentävän kiehtovaa proosaa naisesta, joka käy joka päivä Dunkin’ Donutsista ja paikkakunnasta, jossa yhteisöllisyyden viitan takaa löytyy ilkeitä ja pisteliäitä hahmoja. Suurempi osa paikkakuntalaisista käy jossain kirkossa sunnuntaisin, mutta ateismiin kallellaan oleva Olive ei suostu lähtemään miehensä mukaan vain esittääkseen eheää perhettä. Mutta vaikka Olive ei käy kirkossa, hän tietää entisten oppilaidensa vaiheista aivan liikaa, ja sattuu aina paikalle sopivaan aikaan, kun jollain on menossa vakavampi kriisi.

Lempitarinani teoksessa oli ”Security”, jossa Olive matkustaa ensi kertaa New Yorkiin ollakseen avuksi Christopherin uusperheelle. Avunpyyntö tulee puskasta, koska Christopher ei ennen tätä ole edes muistanut kertoa äidilleen, että on mennyt uudelleen naimisiin. Christopher ja hänen uusi vaimonsa Ann ovat muuttaneet New Yorkiin seuratakseen yhteistä terapeuttiaan, jota ilman he eivät tule toimeen. Terapian kautta Christopher on oppinut olemaan hankala äidilleen ja analysoimaan kuormittunutta äiti-poikasuhdetta. Ann taas haluaisi kutsua uutta anoppiaan ”momiksi”, mutta Olive pitää Annia liian yksinkertaisena tai kajahtaneena. Ensimmäisen biologisen lapsenlapsen odotuskaan ei vakuuta Olivea tulevan perheonnen auvosta. Onko hänellä jäljellä enää mitään muuta, minkä pohjalle rakentaa lesken elämänsä?

Olive Kitteridge ei taida olla unelmien anoppi, mutta ei hänelle siunaannu kovin kummoisia miniöitäkään. Hän on herkullisen monisyinen hahmo, joka omalla tavallaan edustaa perinteisiä perhearvoja ja elämää, jossa asiat tehdään harkinnalla ja oikeassa järjestyksessä, mutta on samalla myös kykenevä kritiikkiin ja kapinaan. Ristiinvalottamalla eri ihmisten, läheisten ja kaukaisempien tuttavuuksien näkemyksiä Olivesta Strout rakentaa kuvan naisesta, joka pyrkii hyvään, mutta ei kuitenkaan ole aina oikeassa. Olive on ollut reilumpi opettaja kuin äiti tai vaimo, hänen julkinen maineensa on parempi kuin maine lähipiirissä. Varsinkin passiivis-aggressiivinen tunteiden osoittaminen on hänen spesialiteettinsa, ja hänen tunne-elämänsä vuoristorata on liikaa monille sietää. Mitä hänessä tapahtuu 74-vuotiaana, ja onko vielä siinäkin iässä mahdollista oppia vanhoista virheistään?

Romaani on kiinnostava siksikin, että sitä voi lukea monesta eri perspektiivistä, tarinan kerrallaan tai suurempana kokonaisuutena. Itse päädyin lukemaan sitä pienissä erissä, enemmän novellikokoelmana kuin romaanina. Eniten minua kuumotti tuo äiti-poikasuhde, vaikka teos kertoo myös omaishoitajuudesta, leskeydestä, uuden rakkauden mahdollisuudesta vanhassa iässä, mielenterveyden haasteista, amerikkalaisesta uskonelämästä ja amerikkalaisen kansan poliittisen kahtiajaon syvenemisestä. Yhteiskunnallisuutta ja poliittisuutta teoksessa on rivien välissä paljonkin. Olive Kitteridge on kuivahko, rationaalinen demokraatti, joka kärsii cowboy-hattuisten, kirjoja lukemattomien presidenttien aikakausina. Teoksessa siis eletään vielä George W. Bushin aikakautta. Näinä aikoina, jolloin George W. Bush vaikuttaa jopa älyköltä, tämän tyyppistä kantaaottavaa kirjallisuutta kaivataan entistä enemmän.

Strout lähtee ehdottomasti jatkoon lukulistallani, mutta voisin ennen uusien teosten hankintaa myös katsoa Olive Kitteridgen ruudultani.

 

 

 

Pala Irlantia kaikkialla

IMG_1900Kierrätyskorin aarteita, osa 4. Joskus tämän vuosikymmenen alussa löysin niinikään kierrätyksestä amerikkalaisen Anita Shreven (1946-2018) historiallisen romaanin Merilasia. Joku kirjan tunnelmassa teki minuun vaikutuksen, ja päädyin tilaamaan lisää Shreven teoksia Amazonista. Kyseessä on vakavasti otettava viihdekirjailija, jonka lukijoista varmasti valtaosa on naisia, mutta jonka teemat eivät ole erityisen naiskeskeisiä. Suurin osa hänen teoksistaan sijoittuu Amerikan itärannikon pieniin kyliin ja kaupunkeihin, meren läheisyyteen. Pidän siis hänestä meriteemaisena kirjailijana. Hän menehtyi alkuvuodesta syöpään pitkän sairastelun jälkeen.

Kirja The Pilot’s Wife/ Lento tuntemattomaan (WSOY, 1999, suom. Anu Niroma) on yksi Shreven tunnetuimmista, joka nousi maailman kuuluisuuteen oltuaan Oprah Winfreyn kirjakerhossa ja josta on tehty tv-elokuva. Se sijoittuu 1990-luvun Amerikkaan, Lontooseen ja Irlantiin, ja siinä selvitetään suurta lento-onnettomuutta, joka tapahtuu Donegalin rannikolla.

Olen juuri kirjoittanut jostain, joka tapahtuu parinkymmenen kilometrin päässä Shreven Irlannin maisemista, joten kirja kolahti, vaikka se on kovin melodramaattinen. Itse lento-onnettomuusteema ei suuresti liikuttanut minua, eikä myöskään epäillyt kytkökset IRA:han, mutta olihan tässä ihan tarpeeksi myös yksityiselämän vääntöä.

Kirjassa siis Kathryn, kolmekymppinen opettaja, menettää lentäjämiehensä Jackin, jonka kanssa hän on ollut naimisissa melkein teini-ikäisestä saakka. Jack on Kathrynia 15 vuotta vanhempi, ja taustaltaan kovin juureton. Myös Kathrynin taustassa on paljon synkkää, ja pariskunta tuntuu elävän hyvin eristynyttä elämää remontoidussa nunnaluostarissaan jossain Bostonin lähistöllä, Atlantin rannalla. Kathryn on tottunut elämään puolet ajastaan kahdestaan tyttärensä Mattien kanssa. Perheen isän lentäjän työ sanelee paljon heidän arkeaan, mutta tuo myös taloudellista turvaa.

Shreve osaa tarinankerronnan paremmin kuin kulttuurisen taustoituksen. Tarinana romaani on vetävä, mutta koin, että Irlanti-osuus jäi varsinkin Jackin itsensä kohdalta liian ohueksi, jopa epäuskottavaksi. Loppukappaleissa IRA-asiaa kyllä selitetään, mutta aika päälleliimaavan selittävällä tavalla, ja sillä tasolla, mikä on sopivaa juuri Oprah’n kirjakerhon lukijoille. Jäi jopa harmittamaan, että poliittisen trillerin mahdollisuus ohitetaan tässä keskittymällä enimmäkseen Kathrynin ja Jackin sovinnaiseen avioliittoon.

Kirjassa vieraillaan onnettomuuspaikalla Donegalin kreivikunnan Malin Headissa, joten jaksoin lukea kirjan loppuun sen maisemien vuoksi. Kaipaillut olen kovasti juuri tuonne saaren pohjoisosiin, ja olen myös kuikuillut lauttayhteyksiä Irlannin ja Skotlannin välistöllä. Teemani tänä syksynä taitaakin olla löytää palasia Irlannista vähän kaikkialta, ja katsoa, mitä siitä palapelistä muodostuu.

Tämä oli lohtukirja, mutta ei vielä kovin voimallinen sellainen. Ehkä tämä oli kuitenkin vaikuttavampi kuin ranskalaisen Agnes Martin-Lugandin kuvaus länsi-irlantilaisen Mulrannyn kylän arjesta. Molemmissa kirjoissa oli nuori leski menossa tekemään surutyötä Irlantiin, mutta Shreven romaanissa ei käyty läpi aivan yhtä montaa pinttynyttä kliseetä kuin Martin-Lugandin.

 

Vittumaisten keijujen parantava voima

onnellisetKuluneena kesänä olen vieraillut mielessäni nuoruuteni Irlannissa voimallisesti. Olen kirjoittanut matkakirjaa, jossa Irlannin osuus saattaa olla merkittävin. Olen vieraillut kelttiläisillä keijukaiskentillä, mutta myös Dublinin pahimmilla asuinalueilla, kuten Ballymunissa ja Darndalessa. Kirjoittaminen on avannut uusia ikkunoita ymmärrykseeni maan historiasta: kun nuorempana olin enimmäkseen kiinnostunut poliittisesta historiasta, nyt oleen lueskellut sosiaalihistoriaa ja oppinut paljon varsinkin Dublinin slummien rakentamisen (epä)logiikasta.

Rankkaa kamaa, mutta käydessäni läpi muistiinpanojani naureskelen hirtehisesti. Kaikki, mistä luen, olen jokseenkin nähnyt sieluni silmin. Dublin oli 1990-luvun alkupuolella todella köyhä ja rosoinen kaupunki, ja se hurmasi minut täysin arvaamattomuudellaan. Oli erikoista asua pääkaupungissa, jossa milloin tahansa nurkan takaa sinut saattoi yllättää villi poni.

Tähän väliin tuli teos, joka minun oli pakko lukea, sillä sen markkinoinnin välittämät ihanuuskertoimet lilluivat jossain 11+: ssa. Ranskalaisen Agnes Martin Lugandin teoksen alkuasetelmasta löytyy suunnilleen kaikki ne elementit, joista olen haaveillut ja joita olen myös kokenut: Pariisi, rakkaustarina, Irlannin peräkylät ja kirjakahvila. Oman elämäni kirjakahvila tosin oli Irlannissa ja iso rakkaustarina sijoittui Pariisiin, mutta kirjan palikat miellyttävät minua silti suunnattomasti.

Teoksen nimi on Onnelliset ihmiset lukevat ja juovat kahvia (Bazar, 2018, suom. Kirsi Tanner). Nimikin tuntuu niin täydelliseltä, että oksat pois. Kirjan taustasta tiedämme, että Lugand yritti pitkään saada teosta julkaistua, kyllästyi bumerangeihin, ja julkaisi sen netissä omakustanteena. Kirja sai ranskalaisten kirjabloggareiden parissa niin suuren suosion, että se lopulta löysi tiensä kaupalliseen kustantamoon. Ja koska itse olen wannabe-kirjailija, jolla myös on Irlantiin liittyvä pakkomielle, en ole kuullut yhtä kannustavaa tarinaa.

Kirjassa pariisilainen leskeksi jäänyt kolmikymppinen Diane lähtee suremaan kohtaloaan Mulrannyn tuppukylään, jonka hän on valinnut kartalta sokkoarvonnalla. Dianen suru on musertavaa, koska aviomies Colinin lisäksi auto-onnettomuudessa kuoli viisivuotias Clara-tytär. Colin on rakastanut Irlantia sydämestään, mutta ei ole saanut vaimoaan mukaan tumman oluen arvostusmatkoille elinaikanaan. Juuri siksi Diane päättää leskeksi jäätyään matkustaa Irlantiin, joka tuntuu sopivalta elävien haudalta.

Odotukseni teoksen suhteen olivat valtavat, ja Pariisin lupaavan alkuasetelman jälkeen sain pettyä monta kertaa. Viihdyin hyvin Dianen parhaan ystävän Felixin elämismaailmassa, sillä hän jatkoi kirjakahvilan pitämistä Dianen syöksyttyä murheiden laaksoon. Sen sijaan kaikki se, mikä kirjassa tapahtuu Irlannissa, tuntuu lähinnä selitykseltä aiemmin tapahtuneelle. Kirjan rakkaustarina ei ole kummoinen. Arrogantti valokuvaaja-Edward on karikatyyri irlantilaisesta umpimielisestä miehestä, ja sen päälle on liimattu ilmiselvää viktoriaanista romantiikkaa.

Irlannin suhteen teos jää helppojen turistikliseiden varaan – niin helppojen, etten voi kuvitella tämän nousevan suureksi hitiksi Irlannin kirjanarkkinoilla. Mainitaan Guinness, katolinen kirkko, kahvin ja viinin heikko laatu, naispuolisen populaation puheliaisuus ja Aransaaret, mutta jopa Irlannissa käymätön lukija voi kuvitella rikkaamman todellisuuden näiden kliseiden ulkopuolella. Diane siis käy Irlannissa kylässä, ja löytää tilapäisen laastarisuhteen, mutta jäin odottamaan paljon lisää niin romanssilta kuin Irlanti-kuvaukselta.

Sen sijaan Pariisin kirjakahvilan arkeen ihastuin ja uppoduin, vaikka sitä kuvattiin vain muutaman sivun verran. Kirjalle on tulossa jatkoa ensi vuonna, ja ilmeisesti se sijoittuu enemmän Ranskaan kuin Irlantiin. Pidin kirjassa Lugandin kirjoitustyylistä ja tarinan laajemmasta kaaresta, joten saatan antaa Dianen seikkailuille uuden mahdollisuuden kakkososan muodossa.

Teosta suosittelen nuorille aikuisille, varsinkin niille, joilla on edelleen virtaa bilettää, ketjupolttajille, pubientusiasteille, ja kaikille heteronaisille, joilla on parhaana ystävänä homostailisti. Tämä ei ollut juuri minun kirjani, mutta chicklit-teollisuuden sisällä löysin siitä monia positiivisia elementtejä, kuten juuri tuon bilettämisen ja tietynlaisen anarkistisen elämänasenteen.

Kuka tekisi seniorinsuojeluilmoituksen?

vihainen leskiMinna Lindgrenin Ehtoolehto-näytelmä hurmaa paraikaa massoja Pyynikin kesäteatterilla, ja saatan itsekin harkita lippuun investointia, vaikka oikeasti varaa ulkoiluun ei nyt ole. Olen Ehtoolehto-trilogiasta lukenut vasta kaksi ensimmäistä osaa, mutta sarja on jäänyt mieleeni puhuttelevana huumoripläjäyksenä. Se kuuluu myös harvoihin teoksiin, joista olen keskustellut aivan tuntemattomien kanssa turuilla ja toreilla – asunhan ihan asiallisen palvelukodin naapurissa, ja tapaan virkeitä seniorikansalaisia lähes päivittäin.

Tänään tartuin sitten Lindgrenin uusimpaan teokseen, Vihaiseen leskeen (Teos, 2018). Olen lukenut siitä joitain kanssabloggareiden arvioita, ja huomannut, että se on kerännyt vaihtelevampia reaktioita. Ja kuten nimestäkin arvata saattaa, Vihainen leski ei ole pelkästään humoristinen teos. Tai sen huumorin sävy on hieman erilaista kuin sarjassa, jossa päähenkilöt ovat pääasiallisesti yli 90-vuotiaita.

Minä kyllä pidin aivan valtavasti romaanin kaikista seniorihahmoista. Päähenkilö Ullis Rauskio on vastikään jäänyt leskeksi 74-vuotiaana; eläkevuosien alkuaika on mennyt aivoinfarktista toipuvan alkoholistimiehen omaishoitajana, eikä hänellä ole lainkaan ollut mahdollisuutta toteuttaa itseään. Ullis on tehnyt kovasti työtä hammaslääkärinä, kasvattanut kaksi lasta suurella pieteetillä ja maksanut espoolaisen rivitaloidyllin lainaa pois. Suhde lapsiin on kompleksinen, eikä hän varsinkaan pidä heidän uudesta tekopirteästä asenteestaan miehen kuoltua.

Mistä tämä kirja sitten kertoo? Kai murtuvista käsityksistä vanhenemisesta, sillä tämän päivän seitsemänkymppiset ovat aivan eri porukkaa kuin samanikäiset kohtalotoverinsa pari-kolmekymmentä vuotta sitten. Maan elintaso ja koulutustaso ovat nousseet dramaattisesti yhden sukupolven aikana, ja tämän päivän seiskakymppiset eivät välttämättä miellä itseään lainkaan vanhuksiksi, eikä edes senioreiksi. Vaikka fyysisiä vaivoja ilmenee suuremmalla osalla, he elävät maailmassa, jossa kulutuskansalaisuus ja uudet kehonmuokkaamisteknologiat lupaavat ikuisen nuoruuden illuusiota.

Ulliksen viha on raivokasta vapaustaistelua, johon kuuluu pidäkkeetön kiroileminen ja tuurijuoppous.  Uudet, vanhat somesta löytyneet ystävät Hellu ja Pike ovat jo ennen Ullista harrastaneet päiväkännejä S-etukorttikuoharin voimin, ja Piken juominen alkaa olla jo riskirajat ylittävää. Ullis tosin ei voi ymmärtää keski-ikäisten lastensa äkillistä huolta äidin sosiaalisesta elämästä, kun muistaa, kuinka kiltisti hän itse suhtautui näiden teinikännien örvellykseen. Raivo siis kohdistuu ensisijaisesti lapsiin, ja minusta teos kuvaakin oivallisesti irtiottoa kliseisestä äitiydestä ja mummoudesta.

Kirjassa oli paljon lifestyle-tyyppisiä pikku havaintoja, joista en ole ollut tietoinen, kuten hopeapornosta (japanilainen keksintö?). Gudrun Sjödenin värikkäät muotiluomukset toki tunnen (koska itsekin kuulun jo kulttuuritätiosastolle), mutta en tunnista muita eläkeläishippien muotibrändejä. Lähipiiriini ei kuulu Ruska-astioista orgasmeja saavia kolmikymppisiä hipstereitä, mutta alkaa jo harmittaa, että olen roudannut monia perintöastioita kirppikselle tai hyväntekeväisyyskeräykseen.

Vihainen leski ei saavuta aivan samaa yhteiskunnallisen terävyyden tasoa kuin Ehtoolehto-sarja. Tämä on pienempi tarina, joka keskittyy enemmän yksityiselämään kuin yhteiskuntaan. Toki myös Ullis saa kokea karmivan tutustumisvisiitin palvelutalo Finaaliin, mutta holhoavat lapset eivät onnistu ylipuhumaan häntä hoivapaketin kannattavuudesta.

Teoksen kielenkäytöstä voidaan olla montaa mieltä. Ulliksen runsas kiroilu voi hyvin kuvastaa ”toisen teini-iän” kapinavaihetta, mutta itse koin voimasanojen runsauden vesittävän kerrontaa. Vähempi olisi ehkä ollut enempi, strategisesti sijoitettuna.

Teoksen näkökulmissa oli jotain yhteistä äskettäin lukemani toisen vanhuusaiheisen teoksen, Anna Rimpelän Pitkään meni ihan hyvin (2018) kanssa, jonka päähenkilö Aino Ritari edusti vielä eksentrisempää mummohahmoa. Molemmissa ainakin käsiteltiin seniori-iän seksuaalisuutta reippain ottein. Uskoisin, että molemmat teokset ovat vedenjakajia, eli ne saattavat ihastuttaa tai vihastuttaa.  Minua molemmat kyllä naurattivat, mutta romaanitaiteen näkökulmasta molemmissa tuntui juuri kielellinen ulottuvuus hieman ontuvan.

Kun stalkkaajasta tulee ystävä

IMG_1843Liane Moriarty-rasti nro 5: The Hypnotist’s Love Story (Penguin, 2012). Seitsemästä teoksesta enää kaksi jäljellä, eikä näitä viimeisiä minulla nyt ole.

Teos tuntui hieman erilaiselta kuin muut lukemani Moriartyt, ehkä siksi, että siinä oli vähemmän henkilöitä. Juonen suhteen teos saattaa olla suosikkini kaikista lukemistani, vaikka teoksessa The Last Anniversary oli paras miljöö. Kaikki teokset sijoittuvat Sydneyhin, ja tässäkin liikutaan jossain varsin mitäänsanomattomassa keskiluokkaisessa nukkumälähiössä.

Teoksen päähenkilö Ellen O’Farrell on neljääkymppiä lähestyvä hypnoterapeutti, jolla on oma praktiikka, paritalon puolikas eikä miestä. Kun Ellen sitten kohtaa nuorena leskeksi jääneen Patrickin, suhde etenee nopeasti vakavaan suuntaan. Mukana paketissa tulee kahdeksanvuotias poika Jack, ja uskollinen stalkkeri Saskia. Saskia on ollut kolme vuotta vakavissaan perhettä perustamassa Patrickin kanssa, eikä suostu uskomaan, että suhde on päättynyt. Hän seuraa eksänsä elämää päivittäin lähietäisyydeltä, päivystäen autossa tämän talon ulkopuolella ja seuraamalla tätä kauppoihin ja muihin julkisiin paikkoihin.

Kolmiodraama teoksessa on kutkuttavaa, varsinkin, kun Saskia itse on toinen kertojista. Kukaan ei ulkoapäin uskoisi, kuinka vakavasti tämän mielenterveys on horjumassa. Stalkkaaminen vie häneltä kaikki voimavarat, ja hän alkaa kieltäytyä kaikesta sosiaalisesta elämästä ollakseen lähellä ”perhettään”. Koska hän ei ole koskaan uhannut väkivallalla, Patrick ei ole tohtinut viedä asiaa poliisille. Hän on raivoissaan, mutta toimintakyvytön. Ellenillä itsellään on miesystäväänsä ymmärtäväisempi ote naisen touhuihin, mutta jossain vaiheessa kamelin selkä katkeaa.

Ellenillä on myös ammatillisia huolia, koska erään asiakkaan mies uhkaa sabotoida tämän vastaanoton maineen omistamassaan mediassa. Vaikka hän kuuluu laillistettuun ammattiliittoon, työhön suhtaudutaan kaksinaamaisesti. Tilannetta ei yhtään auta se, että hänen rahanahne kollegansa Dan on alkanut pitää hypnokutsuja laihtumishaluisille naisille, joissa saavutetaan porkkanatikkujen ja shampanjan voimalla kollektiivinen transsi. Ellenin uranvalinta on myös pettymys tämän äidille, joka olisi halunnut tämän ainakin käyneen psykologian opinnot loppuun yliopistossa.

Muutenkaan Ellen ei vaikuttanut sellaiselta vaihtoehtohoitohörhöltä, joksi hypnoterapeutin mieltäisin. Suomessa kun tämän tyyppiset hoitajat ovat yhden terapian lisäksi opiskelleet ainakin kymmentä muuta lajia, ja liikkuvat tiiviisti vaihtoehtohoitajien ”skenessä”. Ellen taas tuntuu tekevän työtä ammatikseen, koska hän on jo nuorena havainnut erikoisen lahjansa. Hän suhtautuu työhönsä miltei rationaalisesti, eikä ole valmis tekemään siitä kauppatavaraa. Koin siis suurta sympatiaa hänen työminäänsä kohtaan, ja siksikin kirja koukutti.

Kirjaan mahtuu monia yllätyksiä, mutta kovin korkean tason jännitystä se ei tarjoa. Varmasti se antaa ajattelemisen aihetta stalkkaamisen ilmiöstä, joka usein on moniuloitteinen. Kuinka menneisyyteen takertuneita ihmisiä sitten voisi auttaa? Ja kuinka sosiaalinen media ruokkii takertuvaa käytöstä?

Teos oli sopivan härö ja melodramaattinen päätös tälle lukuvuodelle – ripaus transsia tekee näin vuoden vaihteessa hyvää, varsinkin, kun yhteiskunnallinen todellisuus lupaa kiristyvää kurjuutta ja raipaniskuja. Toivon kaikille blogini lukijoille resurssirikasta ja muuntautumiskykyistä uutta vuotta 2018.

Ensitreffit hautausmaalla

IMG_1760Masentunut mies, tuore leski, törmää virkeään ja eleganttiin naiseen hautausmaalla. Nainen tarttuu haasteeseen  ja ehdottaa heti jälleennäkemistä puolisoidensa montuilla. Samaan aikaan mies saa viestin nuoruuden rakastetultaan Espanjasta, ja häntä viedään kuin pässiä narusta.

Tällainen asetelma on Max Mannerin romaanissa Mayra  (Arktinen Banaani, 2017), jota ihmissuhderomaanina markkinoidaan. Mikä ihmissuhderomaanin ja rakkausromaanin ero sitten on, siitä voidaan olla montaa mieltä. Teos käsittelee kypsää rakkautta ja deittailun vaikeutta pitkän avioliiton jälkeen. Maailma on muuttunut, ihmissuhteiden säännöt eivät ole kovin selviä,  ja uusiin ihmisiin tutustuminen varsinkin somen välityksellä arveluttaa. Suremiseenkin tarvitaan aikaa, mutta sitä aikaa romaanin Heikille ei järjesty. Naiset vievät ja Heikki vikisee. Onko kahden naisen pyörittäminen samaan aikaan sitten petturuutta vai luonteen heikkoutta?

Teoksen juonta en spoilaa enempää, sillä se tarjoaa yllätyksiä ja pitää jännitystä yllä loppuun saakka. Mannerin tausta dekkaristina näkyy juonen kehityksessä, ja itse asiassa odotin siltä suurempaa rikosta tai petosta. Heikki ei tosiaankaan tunne kumpaakaan naisystäväänsä kovin hyvin, Mayrakin on varjo menneisyydestä ja väliin mahtuu paljon jakamatonta historiaa, josta kumpikaan ei ehdi ottaa selvää. Tunnelmat olivat tässä paikoitellen kutkuttavan vainoharhaiset, puolin ja toisin. Siksi ehkä teos ei profiloidu suurena rakkausromaanina, vaan tutkielmana ihmissuhteiden monimutkaisuudesta.

Mannerin kieli on vetävää ja houkuttelevaa, silloinkin, kun hän kertoo varhaiseläkeläisyydestä, vaikeista sairauksista, kivuista ja kolotuksista. Luin tätä suurella nautinnolla, koska dynaaminen teksti piti otteessaan, eikä tässä tuntunut olevan tylsiä tai turhia vaiheita. Teos tarjoaa paljon aistinautintoja, sillä molemmat naiset ovat menestyneitä ja varakkaita. Heikin oma vetovoima on menneessä urassa sellistinä, muuten hän vaikuttaa hyvin vaatimattomalta, arkiselta tapaukselta, jonka syrjäytymisriski on käsinkosketeltava. Naisten tarjoama hedonismi ei välttämättä vetoa mieheen sillä intensiteetillä kuin naiset toivoisivat.

Voi olla, että temaattisesti teos kolahtaa eniten tässä kuvattavien henkilöiden omaan ikäryhmään, eli noin kuuskymppisiin eläkepäiviä suunnitteleviin. Itse koin tässä jopa ikäpolvien välistä kuilua, sillä taloudellisen hyvinvoinnin teema oli tässä miltei aukoton. Heikki itse ei ole hyvin toimeentuleva, mutta elämäntyyliltään hän on edelleen pikkuporvarillinen. Tuleville sukupolville tämän tyyppinen eläkepäivien suunnittelu ei taida olla enää mahdollista, vaan me korkeasti koulutetut pätkätyöläiset ja työttömät tulemme taistelemaan verissä päin veroparatiiseihin sijoittaneiden pöydille jättämistä muruista. En pystynyt täysin samastumaan varsinkaan Heikin naisystäviin, he edustivat minulle arvomaailmoiltaan jotain mennyttä maailmaa.

Teos avaa ikkunan myös Espanjan siirtolaisuustilanteeseen, lainsäädäntöön ja katoliseen arvomaailmaan. Olisin voinut viihtyä Mayran ökyhuvilalla hieman pidempään, ja tutustua lähemmin sivuhenkilöihin, mutta kokonaisuudessaan teoksessa oli sopivasti hahmoja ja taidokkaasti punottu juoni.

Jos ymmärsin oikein, Mayrasta on suunnitteilla elokuva, ja jos näin on, lämpimästi onnea siihen projektiin.

Täytynee tutustua myös Mannerin dekkarituotantoon, joka alkoi kovasti kiinnostaa tämän ensi kosketuksen jälkeen. Hänen uusi teoksensa Loiset kiinnostaa jo nimen tasolla, ja vaikuttaa omista itsekkäistä intresseistäni katsottuna hengenheimolaiselta.

 

Lesken viettelyn jalosta taidosta

IMG_1743Joskus kirjoja tulee lähestyttyä vain niiden erikoisten nimien vuoksi. Sanna Karlströmin runoteoksista olen varmasti viime vuosikymmenellä kuullut, olihan minulla kausi, jolloin luin vain ja ainoastaan modernia lyriikkaa.

Multaa sataa, Margareta (Otava, 2017) on palkitun runoilijan esikoisromaani, joka kertoo kolmen sukupolven naisista tunkkaisessa muistojen talossa. Linnea kuuluu sodan nähneiden naisten sukupolveen, jonka elämää varjostaa kuolleena syntyneen aviottoman lapsen kohtalo. Margareta on jäänyt leskeksi ja vellomaan surussaan, kun taas tytär Eloisa on ulkoistanut elämänsä kylän lammelle ja lähimetsään.

Romaani on kovin arvoituksellinen, koska sillä ei ole tarkkaa historiallista kontekstia tai paikkaa. Vinkkien perusteella sijoittaisin sen viime vuosisadalle, mutta lukija pääsee sen pyörteissä lomalle ympäröivästä yhteiskunnasta. Sen sijaan suuressa roolissa ovat esineet, joihin isoäidillä ja äidillä on takertuva suhde. Surevan lesken arkea tulee lämmittämään osto- ja myyntiliikkeen omistaja Erik, jonka suhde tavaraan on vielä patologisempi kuin talon väen. Erikin asumuksessa säilytetään jopa kuivakukkia erillisissä pahvilaatikoissa. Myös isoäiti Linnea haaveilee Erikin viettelemisestä, sillä Erik vaikuttaa mieheltä, josta riittää monelle.

”Maailma on täynnä viehkeitä leskiä, leskien tyttäriä, joita Erik tapaa lähes päivittäin ja kirjoittaa puhelinnumeronsa muistiin lapsellisella käsialallaan: ehkä on soittanutkin, tiedustellut vointia, kuulostellut äänensävyjä.” 

Margaretalla riittää lopulta voimaa heittää Erik ulkoruokintaan, mutta hänen elämäntapansa tuntuu syvän itsetuhoiselta myös ilman miestä. Oikeastaan tämä Auervaara-ulottuvuus oli teoksen ainoa taso, jota intuitiivisesti ymmärsin. Teksti on hyvin runollista ja soljuvaa, mutta henkilöt jäävät etäisiksi, mikä varmasti on ollut tarkoituksellista.

Teos edustaa mielestäni aika tyypillistä eurooppalaista postmodernia feminististä ruumiillisuuden koulukuntaa, jossa jokaista karvatuppea ja ihramakkaraa tutkitaan inhorealistisesti. Erikin ja Margaretan seksikohtauksista minulle tuli aidosti paha olo. Erikin sormen levyistä elintä, joka ei pysty tuottamaan nautintoa, pilkataan, mutta alkoholisoitumassa oleva leski tarvitsee ketä tahansa miestä kiinnikkeenä edes välttävään elämään.

Vastaavaa roisia otetta ihmisruumiin intiimialueiden lähiluentaan on suomalaisen proosan saralla ollut mm. Pirjo Hassisella, mutta hänen teoksissaan juonet ovat kompleksisempia. Olisiko Anja Snellmanillakin ollut pari tämän tyylistä ohuempaa teosta, kuten Ihon aika? Muualla Euroopassa tämän tyylistä kirjoittamista on varmasti harrastettu laajemminkin, mutta esimerkiksi feministifilosofien Kristevan ja Cixous’in vastaavat romaanit olivat naisen ruumiin salaisuuksia ihannoivaa, melkein palvovaa. Tässä taas ekstaasi on kaukana, ja vanhenevien naisen ruumiin osien läpivalaisu välillä kovin julmaa.

Luin teoksen yhdellä istumalla parissa tunnissa, ja jäin suuren hämmennyksen valtaan. Taideproosaa teos on isolla T:llä, mutta koin, että siitä jäi puuttumaan punainen lanka. On tietysti terveellistä, ettei kaikki kaunokirjallisuus edusta positiivista ajattelua, ratkaisukeskeisyyttä tai populistisen lukuromaanin koulukuntaa. Tämän tyyppistä kirjallisuutta kustannetaan koko ajan vähemmän. Olen varma, että tälle löytyy lukijansa, mutta itse en ollut oikeassa mielentilassa jaksaakseni ratkaista näiden mystisten naisten arvoituksia. Jään uteliaana odottamaan muita arvioita, erilaisista tulokulmista.

 

Hylkeen evän kirjoitusta

steinsdottir-kristin-omaa-tietaIslantilaisen Kristín Steinsdottírin (s.1946) romaani Omaa tietä (Lurra Editions, 2010, suom. Marjakaisa Mathiasson) on jäänyt Suomessa vähälle huomiolle, ehkä kustantajan pienuuden ja mainostuksen vähäisyyden vuoksi. Islantilainen kirjallisuus tulee tänne muutenkin puuskissa; viime aikoina en ole kuullut pöhistävän kuin korkeintaan dekkaristeista ja ihan vähän Sjónista. Tämä romaani oli Islannin ehdokkaana Pohjoismaiden kirjallisuuspalkinnoksi vuonna 2007, ja on merkittävää, että hän kirjoitti tämän varsin minimalistisen ja kulutuskriittisen teoksensa juuri ennen kansantalouden romahtamista.

Itse asuin siellä v. 2008 hetken ”myrskyn silmässä” ja siksi varsinkin maan uusin kirjallisuus kiinnostaa ja kolahtaa erityisellä voimalla. Valitettavasti en pysty lukemaan islanniksi enkä ole hirveästi nauttinut islantilaisten kirjojen ruotsinnoksistakaan. Siksi joudun tyytymään siihen, mitä on saatavilla suomeksi tai englanniksi.

Teoksessa on ilahduttavan omituinen vanheneva naispäähenkilö, joka on jokunen aika sitten muuttanut Koillis-Islannin maaseudulta Reykjavíkiin miehensä kanssa.  Sigþrúðurille ja hänen miehelleen ei ole pääkaupungissa löytynyt muuta työtä kuin aamulehden jakamista, ja he asuvat vuokralla kellariloukossa, jossa lattiat kuhisevat sokeritoukkia. Tämä ei naista pahemmin haittaa, vaan hän alkaa ottaa elämästään ilon irti käymällä kaupungin loputtomissa ilmaisissa riennoissa, kuten tuntemattomien vainajien muistotilaisuuksissa ja taidenäyttelyiden avajaisissa. Sigþrúðurin luonnetta kuvaa se, että miehen kuoltua illalla hän ei jätä aamun jakovuoroa välistä, vaan kutsuu lääkärin paikalle vasta työvuoron jälkeen. Hänen ihmissuhteitaan kuvastaa muutenkin tietynlainen autismi tai sosiaalinen niukkuus – kasvattiäidin orpolapsena ja omituisen hylkeen evän muotoisen käden omaavana puolikuntoisena hän ei ole koskaan kokenut kuuluvansa yhteiskunnan keskiöön. Eväkäsi on tässä ehkä enemmän siunaus kuin taakka: vaikka se hidastaa hänen kirjoittamistaan, sillien suolaamista ja lehdenjakoa, se on muistutus syvästä kuulumisesta luontoon ja sen taikapiiriin.

Steinsdottírin otteessa on piiru maagista realismia ja sitä enemmän myyttistä tarinankerrontaa. Vaikka romaanin tematiikka sisältää aimo annoksen piilevää yhteiskunnallista satiiria, hänen taustansa lastenkirjailijana näkyy siinä, millaisiin yksityiskohtiin hän kiinnittää huomiota. Outoutus on kaikkialla läsnä, tosin niin ovelasti, ettei sitä heti huomaa. Tässä ennalta-arvaamattoman tapahtumaketjun aloittaa miehen kuolema, jonka jälkeen hänellä on lupa avata lapsuudenmuistojensa laatikot. Vihdoin hänellä on myös aikaa alkaa selvittää sukujuuriaan, joista äidin puolen kerrotaan tulevan osittain Ranskasta.

Koska Sigþrúðurilla ei ole ATK-taitoja, hän tarvitsee sukuselvitykseensä apua naapurin mieheltä ja Kansallisarkiston virkailijoilta. Tämän tyyppinen avunpyyntö ja sosiaalisuuskin on hänelle täysin uutta, sillä hänellä ei oikeastaan ole ystäviä, vaan ohimeneviä tuttavia. He löytävät tämän isoisän Magnuksen, joka on bretagnelaisen merimiehen Pierre-Marien poika. Kouluja käymättömälle naiselle tulee kiire opetella ranskaa edes sen verran, että hän pärjäisi matkallaan. Luulisin kirjan sanoman olevan, ettei koskaan ole liian myöhäistä laajentaa reviirejään ja päästä irti kaavamaisista tottumuksistaan ja myyteistä, jotka estävät elämästä täyttä elämää.

Islanti on yksi maailman edelläkävijöitä henkikirjojen pidossa, ja siksi siellä on päästy pitkälle myös DNA- ja perinnöllisyystutkimuksissa. Pienen maan rajatun väestön kontrollointi on ollut kai helppoa siksikin, ettei saarelta ole ollut helppoa päästä koiruuksiaan pakoon, ellei ole ollut poikkeuksellisen varakas. Vaikka maassa on pitkään ollut vahva yksinäisten äitien ja uusperheiden kulttuuri, ymmärtäisin tämänkin teoksen pohjalta, että syntyneiden lasten biologisia isiä on ollut tapana merkitä siitä huolimatta, etteivät vanhemmat olleet naimisissa tai edes väleissä keskenään.

Arkistojen lisäksi tässä liikutaan hautausmailla, joilla Sigþrúður jatkaa keskustelujaan miehensä ja nuoruudenrakastettunsa kanssa. Hän miettii, onko nuoruudenrakastetun haudalla käynti uskottomuutta, mutta koska sitä ei kukaan muukaan hoida, hän kokee sen velvollisuudekseen. Olen itse reissuillani vertaillut eri maiden uskonnollisia kulttuureja tutkimalla niiden hautausmaita, ja uskaltaisin väittää, että islantilainen uskonelämä eroaa ainakin näiltä osin huomattavasti muista pohjoismaisista. Huonosti hoidettujen ja goottilaisesti repsottamaan päässeiden sukuhautojen annettiin siellä olla, eikä muutenkaan siellä näkynyt samanmoista ryhmäkuria kuin esimerkiksi Suomessa.

Tämä oli tiivis, helppolukuinen ja ajankohtainen pieni romaani, jossa oli roppakaupalla lempeää anarkismia. Juonellisesti teksti pysyi hyvin kasassa ja Steinsdottír onnistui näyttämään (ei selittämään) maansa viimeisen sadan vuoden historiallisen kehityksen kaaren konkreettisen mieleenpainuvasti.