Hashtag uskomassa

Teos: Pauliina Vanhatalo: Tuulesta temmattu elämä (Tammi, 2019)

Äänikirjan lukija: Usva Kärnä

Kun romaanin teemoina ovat uskonto ja teatteri, minusta saa lukijan sijoittuipa teos mihin tahansa aikaan tai kulttuuriin. Kombo on vastustamaton, ja kun huomasin Pauliina Vanhatalon kirjoittaneen siitä, olin aidosti innostunut. Vanhatalo/Vaahteran tuotantoa on aiemminkin ruodittu tässä blogissa, ja tunnustan, että suhteeni siihen on ollut kaksijakoinen. Tuotannossa on ollut paljon tärkeää ja koskettavaa, mutta osa siitä on jättänyt minut kylmäksi.

Tuulesta temmattu elämä taas tuntui alusta saakka kuin minulle kirjoitetulta kirjalta. Siitä huolimatta, että sen hahmot ovat tämän päivän nuoria aikuisia, eikä mikään teoksen asetelmassa erityisesti kerro minusta. Teos sijoittuu Ouluun ja Helsinkiin, ja sen keskiössä on teatteri. Oululainen nuorisoteatteri ja TEAK:in opiskelijamaailma. Romaanissa on kaksi päähenkilöä, Titi ja Ilmo, joiden tiet kohtaavat koulun näytelmäkerhossa. Kerhon ohjaaja on Ilmon äiti Riitta, uraltaan pudonnut näyttelijä, jonka kohtaloksi on tullut olla puuhakas ilmaisutaidon ohjaaja. Riitta ei ole tyytyväinen osaansa, mutta ei onneksi aina näytä sitä nuorille. Hänestä tulee Titin toinen äitihahmo, luova maailmaan lähettäjä, jota tämän oikea äiti ei voi olla, koska tyttöä ei haluta lähettää pahaan maailmaan.

Titi on vanhoillislestadiolaisesta perheestä, mutta hän onnistuu pääsemään opiskelemaan Teatterikorkeakouluun. Hän on kunnianhimoinen opiskelija, jota rasittaa improharjoitusten tunnustuksellisuus, ja kurssikavereiden mässäily seksuaalisilla kokemuksilla. Kokonaan hän ei ole hylännyt kotinsa henkistä perimää, vaikka uskomassa olevien kanta teatteriin on, että se on turhaa itsensä esittelyä.

Ilmo on alisuoriutuja, joka kotinsa taiteellisesta perimästä huolimatta valitsee tradenomin opinnot ja uimavalvojan työn. Riitta on se äiti, joka on aina miniäkokelaan puolella, myös silloin, kun Ilmo eroaa pitkäaikaisesta tyttöystävä Laurasta. Ennen tätä hän on ollut läheinen Titin kanssa, jonka kanssa on vietetty merkityksellisiä hetkiä saippuaoopperoiden maailmassa. Titi on kuronut kiinni kulttuurisia kokemuksia abivuotena Pikisaaren teatterilla, jossa osa nuorista majailee. Ilmon elämää painostaa pikavippien aiheuttama velkakierre, joka sekin tuntuu perinnölliseltä. Pojan isä on Suuri Taiteilija, jonka suhde rahaan on aina ollut ongelmainen, ja tämä piirre on periytynyt Ilmolle, vaikka hän tuntee isäänsä huonosti.

Ilmo on kasvanut yksinhuoltajaperheen ja uusperheen suvannossa, Titillä taas on kaksitoista sisarusta ja omahyväiset vanhemmat, jotka tietävät tarjoavansa lapsilleen parhaan mahdollisen kasvuympäristön. Nuoret kohtaavat ja rakastuvat myöhemmin, kun Titi palaa opintojen jälkeen kotipuoleen. Miksi hän on palannut, ja miksi loistavista kritiikeistä huolimatta hän valitsee kotoilun koleassa synnyinkaupungissa?

Nautin kirjasta suunnattomasti, koska tuntui, että Vanhatalo tuntee teoksen molemmat kokemusmaailmat kuin omat taskunsa. Hänen omasta sukutaustastaan en tiedä kaikkea, mutta haastatteluista en ole saanut vaikutelmaa, että hän olisi kasvanut uskovassa perheessä. Titin tavassa suhtautua teatterin tekoon toki on jotain uskonnollista: hän on pikkutarkka suorittaja, joka opiskelee kaikki teoriat samaan aikaan, kun opiskelukaverit bilettävät ja kokevat maailmaa lihassa. Vanhatalo ei kuitenkaan korosta Titin erilaisuutta äärimmäisyyksiin saakka, vaan käsittelee uskonnosta irtaantumista maltillisesti. Ex-lestadiolaisuus ei ole Titin ainoa identiteetti, eikä hän halua opinnoissaan korostaa taustaansa.

Ehkä sitten pystyin samastumaan Riittaan, vaikka oma taustani ei ole teatterin maailmassa. Olin juuri ennen kirjan lukemista katsonut Bertolt Brechtistä kertovan tv-draaman, ja kun Riitta kertoi oivalluksistaan Brechtin näytelmän Sichuanin hyvä ihminen äärellä, olin lähes orgastisessa tilassa. Vanhatalon teatterihavainnot ovat tarkkoja ja ammatillisia, ja hän valottaa ilmiömäisesti harjoitusten arkea, ristiriitoja ja paineita. Ja myös teatteri-ilmaisun lumoa, itsetutkiskelun solmukohtia ja ihmisten tarkkailun tärkeyttä roolihahmoja rakentaessa.

Romaani on vähintään yhtä hyvä kuin Riikka Pulkkisen paremmat teokset, ja pohjoinen ääni on vakuuttava ja vahva. Lestadiolaisten hahmojen murrepuhe toimii, ja kotoisuuden lumo vangitsee, vaikka yhteisössä kasvavien naisten asema on vaikea. Uskonnollisuuden teema ei kuitenkaan dominoi teosta, vaan punoutuu luontevasti muun tapahtumisen lomaan. Tämä on erilainen teos kuin äskettäin lukemani tuoreet teokset lestadiolaisista nuorista, joiden kirjoittajina ovat yhteisöstä lähteneet kirjailijat. Näistä pidin uskontoon liittyvän rempseän huumorin vuoksi, mutta Vanhatalo käsittelee uskontoa astetta varovaisemmin. Termi ”matkaystävä” tosin sitoo romaanin Suvi Ratisen samannimisen teoksen kanssa, ja minua nauratti kovasti tämä yhteys.

Koin kirjaa kuunnellessani enemmän teatteriin kuin uskontoon liittyviä oivalluksia, mutta kaiken kaikkiaan teos on uusia maailmoja avaava, hengittävä ja psykologisesti syvääluotaava. Viihdyin sen maailmoissa niin hyvin, että luultavasti luen sen toisen kerran vielä painettuna tekstinä. Tänä vuonna teos kiilaa luettujen kirjojen top 5:een, ja todella toivon sille näkyvyyttä ja palkintoehdokkuuksia. Pointseja antaisin vielä kansikuvalle, jossa kuultaa Titin kaksijakoinen mielenmaisema.

Tämä teos avautuu upeasti äänikirjana, ja lukija Usva Kärnä (jonka äänestä en pitänyt juuri kuuntelemassani Munametsässä) on tähän teokseen kuin luotu. Teatterin harjoitteet ja muut sanaleikit toimivat ehkä paremmin kuunneltuina kuin luettuina, ja pystyin keskittymään kuulemaani puuhatessa muuta.

Kiitos Jeesus tiskikoneesta

Teos: Katja Kärki: Jumalan huone (Bazar, 2019)

Tammikuu on puolessavälissä, ja jo nyt minulla on edessä ensimmäinen vuoden uutuuskirja. Kiitos Bazarille ennakkokappaleesta, päätin kysyä sitä, koska oli ikävä Pohjois-Karjalaan. Tämä teos tulee kirjakauppoihin 29.1., mutta sitä saa ruotia jo ennen julkaisupäivää.

Romaani Jumalan huone kertoo Martikaisen suvun vahvoista naisista, jotka ovat kaikki omalla tavallaan hukassa Jumalasuhteensa kanssa. On Elsa, joka lähtee lukion jälkeen klaanin rajusta sylistä henkselit paukkuen, on Maria-täti, joka sinnittelee sen reunoilla ja on Aili-isotäti, joka villin nuoruuden jälkeen päätyy yhteisön vaikuttajaksi, taivaan portinvartijaksi. Miesten syntejä ei syynätä läheskään yhtä tarkasti kuin naisten, ja siksi he harvemmin lähtevät, elleivät ole ”ruotsintautisia”.

Teos kertoo minulle tärkeistä paikoista, Lieksasta ja Jyväskylästä, ja lestadiolaisuus lukuunottamatta sen maailma on minulle kauttaaltaan tuttua. Varsinkin himomarjastaminen. Ja leipominen, pakastimien täyttö kansalaishyveenä. Naiseuden yltiöpäinen suorittaminen. Tällaista oli 70-80-luvuilla myös ei-uskovissa kodeissa. Varmasti moni lähestyy tätä teosta tuttuuden kautta, vaikka ei olisi kokenut seurakunnan vanhimpien puhuttelua.

Kirjan aika-akseli on pitkä, se pitää sisällään melkein vuosisadan, ja osoittaa lestadiolaisen liikkeen ”tunkkaistumisen” eli opin muuttumiseksi koko ajan sitä ahdasmielisemmäksi, mitä modernimpaan yhteiskuntaan siirrytään. ”Elävä usko” tappaa ihmisistä ilon, älyn ja uteliaisuuden, eikä heillä ole enää muuta keskusteltavaa kuin oman mahan sisältö, olipa siellä täytekakkua tai vauva. Kirjassa syödään koko ajan ja tolkuttomasti, koska se on ainoa nautinto, joka tämän opin mukaan ei ole syntiä.

Olin alkuosassa jopa pitkästynyt, koska Elsan ensimmäisessä kertomuksessa ei paljoa muuta tapahtunut kuin marjastamista ja navettahommia. Maalaisarjen kuvausta kirjaan mahtuu paljon, ja ymmärrän, miksi Kärki on niin valinnut: pelkkää lestadiolaisuuden angstia kun on liian raskasta lukea. Puoltaväliä kohti teos todella levittää siipensä, ja varsinkin kuvaukset Elsan ja Marian seikkailuista ”maailmassa” ovat huikeita. Koin, että tiivistämisen varaa olisi ollut arjen askareiden kuvauksessa, varsinkin, kun marjastamista ja navettahommia on useassa kohdassa. Toisaalta kuvaukset työelämästä, kuten maahanmuuttajien kielenopetuksesta, ovat avaavia.

Martikaisen suvulla riittää salaisuuksia koko Karjalalle jakaa, ja osa niistä liittyy ylirajaiseen historiaan. Jossain taustalla lymyilee loikannut desantti Sergei, joka osasi rakastaa Marian äitiä hellemmin kuin raaka ja karkea Mauri. Elsa haluaisi kusta isoisänsä haudalle, eikä Maria haluaisi tämän kanssa samaan taivaaseen. Ruotsiin muuttanut Paavo-eno ei tiedä tehneensä itsemurhaa, mutta saa myöhemmin yhteyden siskoonsa Mariaan. Sukulaissuhteet ovat monimutkaisia, ja lukija joutuu pinnistelemään niiden selvittämisessä. Koska tyypeillä on eri vanhempia kuin uskotaan, koko ajan tulee epäilys, sekaantuuko joku velipuoleensa tai serkkuunsa.

Tämä oli räväkämpi kertomus kuin muut lukemani lahkolaiskuvaukset (mm. Pauliina Rauhala, Ben Kalland, Terhi Törmälehto), ja uskon myös, että se saattaa herättää pahennusta. Toisaalta hahmojen kaikki pahat teot eivät johdu uskosta, vaan myös sodan traumoista – tai silkasta ilkeydestä, jota ei aina tarvitse psykologisoida. Suurin uskontokritiikki esitetään kollektiivista syntien anteeksiantoa kohtaan, mikä johtaa myös siihen, että lapset joutuvat kasvamaan aikuiseksi insestiin taipuvaisten sukulaistensa kanssa senkin jälkeen, kun hyväksikäyttö on paljastunut.

Luin muita blogiarvioita teoksesta ja koen olevani vastarinnan kiiski, koska pidin ehdottomasti eniten Elsan ”rappioelämän” kuvauksesta Jyväskylässä. Muut bloggarit eivät näytä tuosta osiosta pitäneen, koska siinä kiroiltiin ja käytettiin huumeita. Opiskelijaelämän kuvaus on valovuosien päässä omista kokemuksistani, ja luin aivan hoomoilasena, että tuliko Jyväskylään jossain vaiheessa jopa kansankeittiö. Vaihtoehtonuorten mellastaminen oli raikasta ja loi loistavan kontrastin Lieksa-Nurmes-radanvarren ilottomaan, paikalle jämähtäneeseen meininkiin.

Jumalan huone noudattaa kirjoittajakoulussa oppimaani mottoa, että ”romaani on sika, joka on syönyt kaiken.” Teemoja uskonnon, sukusalaisuuksien, lasten hyväksikäytön ja naisten aseman lisäksi ovat muun muassa monikulttuurisuus ja homofobia, eli kantaaottavuutta tästä ei ainakaan puutu. Jäin pohtimaan tämän teoksen antia myös ajankohtaisten Oulun tapahtumien valossa, mutta en pysty ilmaisemaan monimutkaista ajatusvyyhteä tässä tilassa. Jotain nuorten haavoittuvuudesta siinä tilanteessa, kun on kasvettu totaalisessa ”pussissa”, mielessäni kuitenkin on.

Luin teoksen kahdessa päivässä, ja se tuntui suurelta urakalta. Tälle teokselle kannattaa antaa aikaa, mutta suositukseni on lämmin siksikin, että elämyksiä se tarjoaa aivan kaikenlaisille lukijoille. Kuten muidenkin vastaavien lahkoaiheisten teosten, myös tämän kanssa jään sydän pamppaillen odottamaan kommentteja Rauhanyhdistysten sisällä. Vaiennetaanko tämä teos, vai käykö tällekin kuin Pauliina Rauhalan teoksille, joita lestadiolaiset tilasivat nettikaupat tyhjiksi, kun eivät kehdanneet oman kylän kirjakaupasta teosta ostaa?

HELMET-haasteessa teos sopii hyvin kohtaan 49: ”Vuonna 2019 julkaistu kirja.”

Salapoliisina nuoressa viinitarhassa

Karhun keittoTeos: Mikael Niemi: Karhun keitto (LIKE, 2018)

Käännös: Jaana Nikula

Mistä sain: E-kirjastosta

”Mihin kirkkoja tarvitaan, jos on kirjastoja?”, kysyy saamelaispoika Jussi pastoriltaan ja oppi-isältään Pajalan pitäjässä vuonna 1852. Jussi on pappilan renki, löytölapsi, joka on saanut kristityn nimensä kasteella 18-vuotiaana ja oppinut lukemaan yli kaksikymppisenä. Pitäjässä häntä haukutaan noidanpenikaksi, eivätkä tytöt hänen peräänsä pahemmin katsele rujon ulkomuotonsa ja jähmeän luontonsa vuoksi. Mestarilleen Lars Leville hän on tärkeä matkakumppani ja uskottu retkillä pohjoisen luontoon. Kaksikko käy varsinkin kasvinkeruuretkillä tuntureiden kupeessa, eikä pastori Laestadius saa koskaan tarpeekseen villien orkideoiden havainnoinnista.

Opittuaan lukemaan Jussin tiedonhalulla ei ole rajoja, tosin lukemistot rajoittuvat pappilan siveelliseen tarjontaan. Pastorin tyttäret lainaavat tälle mielellään omia hartauskirjojaan, mutta hän tutustuu myös romaani-nimiseen esitysmuotoon, joka kiehtoo häntä eniten. Oppi-isä myös varoittaa Jussia kirjojen lukemisen mahdollisista synneistä, mutta lähiseuduilla voidaan havaita lukemisen ja kirjoittamisen raitistava vaikutus. Jussi oppii kirjoittamaan syvimpiä ajatuksiaan myös äidinkielellään saameksi. Hänellä on syvä, painava menneisyys, josta hänen on vaikea avautua edes rippi-isälleen.

Karhun keitto on vakavampi romaani kuin Niemen tunnetuin teos, Populäärimusiikkia Vittulanjänkältä (2001). Hänen tuotantoonsa tässä välillä en ole ehtinyt perehtyä, mutta teosten nimistä päättelen, että pohjoisen tematiikka on ollut hänen sielunmaisemansa koko kirjailijanuran aikana. Karhun keitto on kiinnostava yhdistelmä historiallista romaania ja dekkaria, jossa Lars Levi Lestadiuksen rooli epävirallisena salapoliisina on merkittävä. Teoksen paikalliset tapahtumat ovat fiktionaalisia, mutta laajempi konteksti viittaa historiallisiin faktoihin.

Kirjassa etsitään nuorten tyttöjen tappajaa, joka voi olla karhu tai mies. Hilda-niminen piika löytyy suuretsintöjen jälkeen metsästä raadeltuna, ja huonosti käy myös tansseista yksin palaavalle Solinalle. Pajalassa edelleen pidetään villejä latotansseja ja ryypiskellään, vaikka herätys pyrkii näistä paheista luopumiseen. Pastori lähettää vakavamielisen renkinsä tansseihin vakoilijaksi, mutta Jussilla on myös oma lehmä ojassa, sillä hän on pihkassa Maria-nimiseen piikaan. Viinaryypyn voimalla Jussi uskaltaa pyytää Mariaa tanssiin, mutta muuten Maria on noidanpenikan kosiskeluille immuuni.

Teokseen mahtuu suurempiakin teemoja kuin piikojen surulliset kuolemat. Niemi kertoo aistivoimaisesti pastori Laestadiuksen erityisestä luontosuhteesta, ja hänen yhteyksistään tiedemaailmaan, myös niihin kolonialistisiin kallonmittaajiin, jotka pitivät Norrlantia primitiivisenä kehitysmaanaan.  Myös lestadiolaisen herätyksen poliittiset ulottuvuudet tulevat hyvin esiin, sillä varsinkin pitäjien porvarit kokivat kansan raitistumisessa piilevän suuren uhan. Pajalassa päädyttiin pitämään erilliset jumalanpalvelukset suruttomille ja heränneille, koska paikkakunnan silmäätekevät eivät sietäneet Pyhän Hengen kansanomaisia ilmestyksiä keskuudessaan.

Pastori Laestadius ärsyttää ja vihastuttaa pitäjän virkamiehiä, ja eksyy pahasti väärälle tontille kerätessään todisteaineistoja piikojen surmista. Jussin mukaanotto apulaiseksi ei sekään ole paras idea, sillä rengin hiipparointia väärissä paikoissa väärään aikaan katsotaan jo muutenkin syrjäsilmin. Karhunkeitosta sakenee kitkerä soppa, jossa on enemmän esimakua helvetistä kuin taivaallisista iloista.

Huumorin pilkahduksia Niemi ei voi tässäkään teoksessa välttää, vaikka pääteema on lopulta kuolemanvakava. Huumori näkyy kirjailijan lempeässä tavassa katsoa ja kuvata niin Laestadiusta itseään kuin hänen nuorta viinitarhaansa. Vahva usko ei kuitenkaan nouse pilkan kohteeksi, vaan se on enemmän voimavara kuin uhka tavallisille kyläläisille. Kansa ei kuitenkaan raitistu tai parannu huoruudestaan yhdessä yössä, vaan kamppailu syntiä vastaan on jatkuvaa.

Karhun keitto vaikuttaa teokselta, jonka uskoisin miellyttävän myös lestadiolaisen liikkeen sisäisiä lukijoita. Liikkeen varhainen historia avautuu tässä teoksessa arkisen runollisella tasolla. Vaikka Niemen kerronnallinen tyyli on kepeä, hänen perehtymisensä aiheeseen on järeää. Varsinkin Jussin mielen poukamiin sukeltaminen on virtuoosimaista, sillä Jussi ei ole suinkaan mikään viaton ”jalo villi”, vaan henkilö, joka myös kykenee oman kulttuurinsa ja perimänsä kriittiseen pohdiskeluun. Ihailen Niemeä tämän kompleksisen kansanmiehen hahmon rakentamisesta.

En osaa arvioida teoksen onnistumista dekkarina, sillä luin sitä kuitenkin enemmän historiallisena romaanina. Raakaa väkivaltaa kirjaan mahtui paljon, ja siitä lukeminen oli myös ahdistavaa. Kirja on kauttaaltaan ruumiillinen, myös ruumiin vammojen, sairauksien ja vaivojen tasolla. Lapsikuolleisuus, nälkä ja lyhyt elinajanodote tulevat tässä teoksessa iholle, mutta onneksi siihen mahtuu myös ilon, ihmettelyn ja yltäkylläisyyden hetkiä.

 

Salaraskaus salatelkkaria katsellessa

LeinonenLestadiolaisuutta käsittelevät teokset ovat ”trendanneet” kovasti viime vuosina, ja tässäkin blogissa ilmenee arvioita muistakin kuin Pauliina Rauhalan Taivaslaulusta. Pyhien kunniaksi onnistuin nappaamaan e-kirjastosta uutuusteoksen, Tarja Leinosen romaanin Koti koivun alla (Karisto, 2018), jossa aikamatkaillaan 80-luvun alkupuoliskolle kainuulaiseen syrjäkylään, Purolan tilalle.

Purolan tilaa asuttaa vähälapsinen lestadiolaisperhe, joka kamppailee uskonsa vahvuuden kanssa. 17-vuotiaalla Seijalla on ”vain” 5 sisarusta, kun taas hänen parhaalla ystävällään Annilla on 17 sellaista. Seijan äiti on moderni lestadiolaisemäntä, joka käy perhettä elättääkseen myös palkkatyössä kunnan virastoissa siivoojana. Seijan isä on tyypillinen patriarkka, joka pyrkii uskossaan oikeaoppisuuteen ja raahaa vaimoaan hoitokokouksiin. Perheen nuoret kuuntelevat saatanallista popmusiikkia, käyvät tansseissa ja meikkaavat, eikä isän valta ulotu heidän elämänsä joka nurkkaan.

Seija on käynyt peruskoulun jälkeen vain vuoden kestävän emäntäkoulun, jossa hän on oppinut leipomaan kaupunkilaisten hienouksia kuten tuulihattuja. Vuosi emäntäkoulussa on leventänyt railoa kodin ilmapiirin ja oman identiteetin etsinnän välillä. Riita isän kanssa on saanut Seijan jäämään koululle myös viikonlopuiksi, ja tästä johtuvan turmion vuoksi Seija palaa kotiin pulla uunissa.

Ensisijaisesti Koti koivun alla kertookin teiniraskaudesta, ja tuon ajan yleisestä asenneilmapiiristä aviottomia äitejä kohtaan. Seijalla on mahdollisuus keskeyttää raskaus, mihin häntä kannustavat niin neuvolan lääkäri kuin isäehdokaskin. Kodin kasvatuksen vuoksi hän ei kuitenkaan voi lähdettää sikiötään, ja hän on valmis ottamaan lapsesta vastuun yksin. Poikaystävä Hannu kun ei vaikuta lainkaan valmiilta isyyteen, hänellä on kiire pyörittää useampaa mimmiä valkoisessa Chevroletissaan.

Kirjassa on rakkaudellinen tunnelma, ja varsinkin sen pohjalainen isoäitihahmo loistaa viisaudellaan ja huumorillaan. Aviottomia lapsia on myös” uskomassa oleviin” sukuihin syntynyt kautta aikain, eikä vauvauutinen lopulta järkytä muita kuin isäpappaa. Seijaa itseään ahdistaa tulevaisuus perheen asuntovaunussa, jossa hän on jo muutenkin asunut ottaakseen välimatkaa vanhempiinsa. Asuntovaunussa on myös enojen lahjoittama salatelkkari, jonka olemassaoloa isä ei hoksaa pitkään aikaan, kuten ei tyttärensä raskauttakaan.

Pidin paljon kirjan lempeästä huumorista, hersyvästä ajankuvasta ja kainuulaisen kyläelämän kuvauksesta. Purola vaikutti loppujen lopuksi aika avarakatseiselta lestadiolaiskodilta, jonne maailman tuulet puhalsivat ehkä enemmänkin kuin mitä isäntäväki olisi halunnut. Vieraita tilalla kävi jatkuvasti, koska sen nurkilla oli myymäläauton pysäkki. Kauppa-auton odottelijoilta ei kysytty tilalla Rauhanyhdistyksen jäsenkirjaa, vaan kahville oli tervetulleita kaikki.

Kirjassa kokataan, leivotaan ja siivotaan melkein maanisesti, mikä toki kuvaa uskollisesti suurperheen arkea. Ruoan merkitys perheyhteisön ”liimana” on keskeinen, ja kirjan perheessä ei myöskään ole ruoasta pula. Isän rahakkaat keikkatyöt luultavasti lisäävät vaurautta, eikä leipomistarvikkeissa kitsastella. Omalla tavallaan kirja kertoo myös 1980-luvun hyvinvointivaltion kasvusta ja vaurastumisen ”kultaisista vuosista”. Vastaava kuvaus 90-luvun lamavuosista tai tämän päivän pitkäaikaistyöttömyydestä kainuulaisella peräkylällä olisi luultavasti synkempi tarina. Seijan elämässä on todennäköisestä yh-äitiydestä huolimatta näkyvillä valoa ja toivoa.

Kirja saattaa avautua parhaiten niille, joilla on 80-luvun alusta omakohtaisia muistikuvia. Ajankuvaa on teoksessa varsin runsaasti, varsinkin Suomi-iskelmän muodossa. Itse jäin odottamaan juonelta, ja varsinkin lestadiolaisuuden käsittelyltä, hieman lisää syvyyttä. Hyvä alku uskontodialogille oli siinä, kun lestadiolaisperheen kasvatti Anni löysi ”elävän Jeesuksen” ja kääntyi helluntailaiseksi, mutta tämä tarina jäi mielestäni kesken. Tosin ymmärrän kirjailijan strategian uskonnollisuudesta kirjoittaessa: tässä ei ole haluttu nostaa kipeimpiä kokemuksia esiin, vaan yritetty kuvata ihmisten tavallista arkea, ja myös yhteyksiä yhteiskunnan valtavirtaan.

Uskonnosta ja uskonnollisista yhteisöistä voi ja saa kirjoittaa monilla eri tasoilla, ja myös viihteellisempi lähestymistapa voi olla monille lukijoille juuri se oikea tapa käsitellä omia muistojaan ja kokemuksiaan. Tästä kirjasta ei ainakaan jäänyt eksotisoinnin tai ”tirkistelyn” makua, vaan näennäisen sulkeutunut yhteisö esiintyi paikallisessa kontekstissaan helposti lähestyttävältä, jopa ”normaalilta”.

Teos tuntuu eritoten mainiolta kesäkirjalta, jossa maalaisromantiikka kukoistaa ja purosauna huumaa tuoksuillaan. Aistillisuutta kirjassa onkin enemmän kuin varsinaista romantiikkaa, ja siksi sitä on vaikea ”niputtaa” minkään viihdegenren alaiseksi. Karisto-kustantamolla on tarjolla myös paljon kliseisempää ja kaupallisempaa maalaisromantiikkaa kuin tämä teos, joten toivon tälle paljon ennakkoluulottomia lukijoita.

Koillismaan sielulliset kätköt

RuusuvuoriJuha Ruusuvuori on jo pitkään ollut minua kiinnostava kirjailija, jonka tuotantoon olen tutustunut viiveellä – varsinkin olen pitänyt hänen romaaniensa monikulttuurisesta mielenmaisemasta. Kuulin hänen ja hänen vaimonsa Ulla Ylisirniö-Ruusuvuoren yhteisestä romaanitrilogiahankkeesta jo ennen kuin sen ensimmäinen osa, Yksi näistä pienemmistä (WSOY, 2017) julkaistiin. Pariskunta julkaisee teokset pelkällä Ruusuvuori-nimellä, mikä on toimiva markkinointistrategia.
Tiesin kirjasta etukäteen lähinnä sen, että se käsittelee lestadiolaisuutta ja lasten hyväksikäyttöä. Yli neljäsataa sivua proosatekstiä tästä aiheesta tuntui ahdistavalta haasteelta. Teoksen kansi oli sopivalla tavalla mystinen ja monitulkintainen. En tiennyt, lähtisinkö lukemaan dekkaria, trilleriä vai perinteistä taideproosaa.

Teoksessa on kolme keski-ikäistä päähenkilöä, jotka ovat olleet toistensa kanssa enemmän tekemisissä nuoruudessa. Laila ja Saara ovat siskopuolia, joilla on suuri ikäero ja jotka eivät tunne toisiaan kovin hyvin, vaikka Lailalla onkin tapana soittaa pikkusiskolleen kerran viikossa, aina samaan aikaan. Janne on tutustunut sisaruksiin toimiessaan lyhyen ajan pappina heidän seurakunnassaan, ja ollut romanttisesti kiinnostunut Lailasta. Laila on työskennellyt koko aikuisikänsä Posiolla lastensuojelun sosiaalityöntekijänä. Hänen on vaikea solmia läheisiä ihmissuhteita, ja vapaa-aikanaan hän viihtyy mieluummin eläinten keskellä luonnossa kuin ihmisten parissa.

Laila pysyttelee vanhoillislestadiolaisen yhteisön reunamilla, vaikka häntä ei hyväksytä sen täysvaltaiseksi jäseneksi. Jumalan rauhaa hänelle toivotetaan, mutta hänen asemansa ei naimattomana naisena ole häävi. Kylän poikamiehet ja muut yksinäiset ukot ovat kautta aikojen jahdanneet häntä, ja Rauhanyhdistyksen vanhimmat ovat hyvin kiinnostuneita hänen yksityiselämästään, mutta hänellä ei ole mitään tunnustettavaa mersumiehille.

Saara ja Janne huolestuvat Lailasta, jonka yhteydenpito on käymässä omituiseksi. Molemmat alkavat rampata Posiolla, ja palaavat samalla nuoruutensa kiperiin muistoihin. Saara päätyy ”downshiftaamaan” eli muuttamaan Lappiin osa-aikaisen psykiatrin työn perässä, jolloin hänellä jää aikaa rakkaalle hevosharratukselleen. Hän ei kuitenkaan muuta kotikonnuilleen Koillismaahan, vaan Keminmaalle. Länsilappilaisen ja koillismaalaisen mentaliteetin eroja teoksessa vertaillaan runsaasti, ja pohditaan myös kotikonnuilleen jämähtäneiden ihmisten maailmankuvaa.

Teosta ei kannata vältellä, jos kokee lasten seksuaalisen hyväksikäytön teeman liian raskaaksi. Vaikka se on pääteema, sitä lopulta käsitellään taloudellisesti ja maltillisesti. Ehkä enemmänkin siinä tutkitaan ihmismielen suojaavia mekanismeja ja traumapotilaan elämänehtoja. Rankoilla kokemuksilla ei mässäillä, eikä teos ainakaan antanut mielikuvaa, että lasten hyväksikäyttö olisi jonkunlainen epidemia lestadiolaisyhteisöissä. Sen sijaan yhteisön tapa ”hoitaa” varsinkin uhreja ja hiljentää heidän hätänsä nostetaan pontevasti esiin. Siitä ei voi kirjoittaa diplomaattisesti, vaan ilmiö herättää kuvotusta.

Nykykontekstissa teos nostaa tärkeän lastensuojelullisen kysymyksen esiin. Viime vuosina Pohjois-Suomessa ja Pohjanmaalla on koettu tarvetta saada lastensuojelun tehtäviin lestadiolaistaustaisia tai muuten liikettä hyvin tuntevia työntekijöitä, jotta työ perheissä ylipäänsä saataisiin käyntiin. Tässä Laila liikkeen ulkojäsenenä kelpuutetaan auttamaan syrjäytynyttä lestadiolaisperhettä. Luottamus ”suruttomiin” sosiaalityöntekijöihin on joillain alueilla todella minimaalista.

Ruusuvuorten kerrontatekniikka on vaativa, sillä lyhyistä kappaleista ei aina tunnista kertojan identiteettiä. Tämä luo tietty mystiikkaa, ja jättää suuren vastuun lukijalle, mutta loppua kohti se alkoi tuntua raskaalta. Teksti pyrkii kyllä hienosti varjostamaan dissosiaatiohäiriöstä kärsivän henkilön ajatuksenjuoksua, muistikatkoksia ja psykologista lokerointia.

Onneksi kirjassa oli rehevää syrjäseutujen kuvausta, muustakin kuin uskonnollisuuden näkökulmasta. Huoltoasemat, karaokebaarit ja rähjäiset mökkikylät pääsivät oikeuksiinsa ystävysten matkoilla. Janne-pastorin kulinarismi kasvoi jopa koomisiin mittasuhteisiin, vaikka erityisherkkujen kuten tuoreiden merenelävien metsästys varmasti onkin aina ollut helpompaa Ruotsin rajalla kuin muualla Suomessa.

En osannut loppua kohtikaan päättää, luinko dekkaria vai trilleriä, eikä määritteleminen tuntunut enää keskeiseltä. Rikoksista teos tietysti kertoo, mutta ei niiden ratkaisusta. Kauhua teoksessa oli lopulta vähän, jos Lailan päänsisäistä kaaosta ei lueta mukaan – sellaisenaan se riitti luomaan kauhun ilmapiirin. Paikallisuuden runsas kuvaus, ja uskonnollisuuden, historian ja yhteiskunnan kipupisteiden analyysi nostivat teoksen toiselle tasolle – ja näin uskon sen kiinnostavan monenlaisia lukijoita.

Pohjoisen tunnelmissa oli jotain samaa kuin Åsa Larssonin mainioissa Kiirunaan sijoittuvissa dekkareissa, varsinkin henkilöhahmojen rakentamisen tasolla. Lestadiolaisuuden kuvauksena teos oli sopivalla tavalla erilainen kuin esimerkiksi Pauliina Rauhalan Taivaslaulu – se ei välttämättä luo yhtä intensiivistä tunne-elämystä, vaan yhteen henkilöön samastumisen sijaan se saa lukijan tutkimaan kokonaista yhteisöä.

Suviseurojen makkaranmyyntimonopolista

IMG_1733Kirjojen Suomi-projektin kolmanneksi rastiksi valikoitui Hannu Raittilan Ei minulta mitään puutu (WSOY, 1998), joka on veijarimainen yhdenpäivänromaani Suviseurojen pystytyksestä. Minulla ei ole mitään muistikuvaa tästä teoksesta, enkä suuremmalla todennäköisyydellä olisi ollut kirjan teemoista kiinnostunut sen julkaisuvuonna.

Raittilaa ei ole turhaan kutsuttu insinöörikirjailijaksi. Hänellä on poikkeuksellisen tarkka kiinnostus arkkitehtuuriin, koneistukseen ja perinteisiin miesten töihin. Lestadiolaisuutta hän lähestyy taloudellis-tuotannollisesta näkökulmasta tutkien heidän käsityksiään työnteosta ja menestyksestä.

Romaanissa eletään julkaisuhetken nykyaikaa lamavuosista selviytyneessä Suomessa. Netin, kännyköiden ja EU-jäsenyys tuovat ihmisten arkeen uusia mahdollisuuksia. Suviseurojen järjestelyissä uusia teknologioita halutaan hyödyntää maksimaalisesti, ja kunnia-asia on satelliittiyhteyden järjestäminen amerikkalaisille siskoille ja veljille. Seuroilla on myös oma radiokanava, ja kirjapaino pystytetään savipellolle yhtä runoantologiaa varten. Suuruudenhulluudessa on kuitenkin riskinsä, ja suurin vaara on, että koneista ja massiivisista teltoista tulee se kultainen vasikka, jota palvotaan Herran sijaan.

Tämä oli minulle todella haasteellinen lukukokemus siksi, että henkilöhahmojen identiteetti jäi välillä pimentoon – puoletkaan ajasta en ollut varma, kuka oli äänessä. Teoksen alussa narratiivia dominoi kauppias Loikkanen, joka ei ole uskossa, mutta näkee makkaran ja einesten myynnin seuroilla ainutlaatuiseksi rahasammoksi, jolla Torremolinoksen matkarahat saadaan kokoon parissa päivässä ja pidetään vaimo tyytyväisenä. Makkaran myynti onkin suoraviivaista puuhaa, mutta lihakebakoiden ja einespizzojen lämmitys vaatii kekseliäisyyttä.

Suviseurat järjestetään nimettömällä pohjanmaalaisella paikkakunnalla, jossa väestö on körttivoittoista. Juhlien tuloa paikkakunnalle pidetään silti onnenpotkuna, sillä sillä on työllistäviä vaikutuksia monille. Körttihistoriaa tässä kerrataan melkein yhtä paljon kuin lestadiolaisten, ja kahden leirin välisestä kilpailusta on mehukkaita analyysejä. Körtit vaikuttavat lestadiolaisista aikaansaamattomilta murehtijoilta, joilla ei ole kykyä organisoida asioita. Paikallisessa historiassa körttien sähköistämisen vastustus tuntui kiinnostavalta vaiheelta. Lestadiolaisilla taas tietynlainen edistysusko on ollut vallalla, jos se ei liittynyt elävään kuvaan tai maailmalliseen musiikkiin.

Teoksen kiinnostavin hahmo on uskontotieteilijä, yksinhuoltajaäiti Leila, joka on lestadiolaisesta suvusta, mutta etääntynyt uskostaan. Hän tulee Suviseuroille haastattelemaan avainhenkilöitä Suomen Akatemian rahoituksella, mutta reissulla on myös henkilökohtaisempia motiiveja. Samaan syssyyn tässä käsitellään myös modernin luterilaisuuden pakanallisia piirteitä, Helvetin enkeleiden symboliikkaa ja tieteisuskoa. Uskontotieteen käsitteistö on Raittilalla hallussa suvereenisti, mutta välillä sen käyttö tuntuu päälleliimaavalta snobbailulta.

Minulla oli kirjaa lukiessa kauhea nälkä, koska elin viikonlopun todella huonolla ravinnolla. Asuntoautojen kokkauskuvaukset olivat todella onnistuneita, mutta herättivät minussa kiukkua. Lohivoileivät, poronkäristykset ja juustoleivän narskunta tosin kertoivat siitä aistillisuudesta, joka tämän tyyppisillä festareilla on mahdollista silloin, kun alkoholi on kokonaan eliminoitu.

Raittila antaa romaanissaan ison tunnustuksen ilmeisesti esikuvalleen Antti Hyrylle, jonka vaihtoehtoista luomiskertomusta luetaan Helvetin enkelien häissä osana seremoniaa. Antti Hyryn teoksiin en tiedä, tulenko tämän elämän aikana taipumaan, mutta arvostan sitä, että tämän tyyppiset kirjailijat ovat lojaaleja toisilleen.

Ymmärsin kirjasta vain teologista/uskontotieteellistä puolta, ja jouduin skippaamaan isoja osia teknisistä kuvauksista. Tällainen lukeminen lienee joskus sallittua, vaikka se ei auta hahmottamaan teosta kokonaisuutena. Arvostin teoksen lämmintä huumoria, joka avasi seurojen  luonnetta sekä sisäpiiriläisten että ulkopuolisten näkökulmasta. Kovin syvälle lestadiolaisyhteisön kipukohtiin tässä ei porattu, mutta se ei varmasti ollut tarkoituskaan toiminnallisessa yhdenpäivänromaanissa.

 

Vain yhden perunaleivoksen tähden

antti_holma_jarjestaja-150x150Antti Holma tuli minulle tutuksi vasta viimekesäisen riemastuttavan runokokoelmauutisen kautta. Pian tämän jälkeen kuulin hänen humoristisen trubaduurisovelluksensa Olli Immosen ”unelmasta”. Tämän jälkeen olen ollut fani, vaikka bongasin hänen tv-show’nsa ja esikoisromaaninsa Järjestäjän (Otava, 2014) vasta viime viikolla. Jälkijättöisessä faniudessakin on etunsa: ainakaan en ole löytänyt häntä muiden mielipiteiden kautta. Olen ymmärtänyt, että hänestä pöhistään paljon työpaikkojen kahvipöydissä. Kun en itse ole töissä, suurimman osan trendeistäni luon aivan itse.

Järjestäjä on pitkälti romaani työelämästä, vaikka sävy saattaa viitata kreisibailaukseen. Päähenkilö Tarmo on kolmikymppinen kirjastonhoitaja, joka tekee kohtalokkaan urahypyn suututtuaan esinaiselleen Lillukalle – onhan tämä tehnyt kardinaalimokan ja heittänyt alaisensa margariinirasiaan pakatun perunaleivoksen roskiin. Perunaleivoksesta tulee Tarmolle elämän kynnyskysymys, johon tiivistyy kauna ja katkeruus työskentelystä ainoana miehenä juoruilevassa kanalaumassa. Hän on tyypillinen passiivis-aggressiivinen uhriutuja, jonka on vaikea antaa työkavereille negatiivista palautetta – mieluummin hän ryyppää kaiken vapaa-aikansa kuin avautuu. Ainoa nainen, joka ei avaudu kahvihuoneessa lastensa ja miestensä kakka-asioista, on lestadiolainen Minnamari, joka valitsee Tarmon uskotukseen. Kahvihuoneessa Tarmolla on epätoivoisia yrityksiä käyttäytyä äijämäisesti, mutta kollegat eivät pidä häntä täytenä miehenä. Hän on ja pysyy yhtenä tytöistä.

Tarmo iskee silmänsä lainausjonon Danieliin, josta hän jo kirjastokortin nimen perusteella löytää paljon taustoitusta. Daniel saa kahdeksankympin sakot anteeksi pelkän jumalaisuutensa vuoksi. Danielin perässä hän päätyy Suomalaiseen Teatteriin katsomaan aina samaa Kalevalakone-näytöstä, jossa unelmien urho esittää Lemminkäistä. Onnekseen hän pian huomaa, että teatterissa on järjestäjän paikka auki. Tarmo ei tiedä, mitä työ pitää sisällään, mutta hakee sitä suurella itsevarmuudella.

Järjestäjän pesti vähentääkin Tarmon angstista iltajuopottelua alussa, sillä työ vaatii uskomatonta tarkkuutta. Tarmon virkaintoisuus herättää hämmennystä boheemissa näyttelijäporukassa. Hänestä tulee nopeasti monen henkilökohtainen sihteeri, järjestäen myös näyttelijöiden lasten harrastuskuljetuksia. Poppoon suurin diiva on virolainen transuäiti Varvara, jolle myöhästyminen harjoituksista on enemmän sääntö kuin poikkeus. Pappaikäisen Heikin työpaikkajuopottelu saa välillä kohtalokkaitakin piirteitä. Danielin tyttöystävä Anni on teatterin lupaavin tähti, minkä vuoksi muut kestävät hänen hauraan taantunutta käytöstään ja ainaisia villakaapujaan. Teatteri ei ole työyhteisönä ainakaan helpompi kuin kirjasto. Välillä Tarmo jopa kaipaa kirjaston henkilökunnan turhanpäiväisiä huolia.

Teos ottaa myös nerokkaalla tavalla kantaa romanikerjäläiskysymykseen, sillä Lainapeite-näytelmään halutaan väen vängällä tuoda aito kerjäläinen lavalle. Tarmo löytää ilmoituksen kautta Prinzesan, joka suostuu lavalle rahankiilto silmissään. Etnisen toisen esittämisessä on kuitenkin koira haudattuna. Häikäilemätön ohjaaja ei kuitenkaan ehdi pysähtyä miettimään kerjäläisen palkkaamisen eettistä ulottuvuutta. Näytelmä vaikuttaa jo alusta asti tuhoon tuomitulta, eikä sitä yhtään kohenna bändin esittämä Finlandia-hymnin punkversio.

Pelkään, etten osaa vielä valottaa tätä rikasta ja kunnianhimoista romaania tarpeeksi, sillä sen ulottuvuudet ovat moninaiset. Homoteema on tässä melko itsestäänselvä, mutta esimerkiksi lapsettoman lestadiolaisnaisen pako väkivaltaisen aviomiehen luota tuntui tarinalta, jota en ollut vielä kuullut. Oikeastaan Tarmosta itsestään eniten kertoi puhelinsuhde Savossa asuvaan alkoholisoituneeseen opettajaisään, jonka ainoa hellyyden ilmaisu on ”no niin” puhelun päättölauseena. Isän ja pojan suhteesta olisin voinut lukea enemmänkin, sen verran liikuttava se oli.

Vaikka Holman kieli on karnivalistisen ilottelevaa, ei Järjestäjä ole pelkästään humoristinen teos. Vihasta, raivosta, pettymyksistä ja yksipuolisesta rakkaudesta se kertoo kokonaisvaltaisen dramaattisesti. Tekstiin upotettuja draamanpätkiä ja kritiikkejä oli myös hauska lukea. Ja suosittelen teosta luettavaksi maltilla, sillä kaltaiseni pikalukija luultavasti missaa parhaat vitsit.

Kauhua ruskan kaikissa väreissä

Ravilo_eerika_kansiHilkka Ravilo on kirjailija, jonka tuotantoa olen seurannut ja jonka tematiikka tuntuu koko ajan läheisemmältä omia intressejäni – etnisyys ja uskonto ovat hänellä työn alla ilmiselvän naisten oikeuksien puolustamisen kanssa. Pohjoinen ja itäinen perspektiivi yhdistyvät hänen teoksissaan, päähenkilöt ovat usein lappilaisia, kainuulaisia, karjalaisia tai savolaisia.

Romaani Nimeltään Eerika (Myllylahti, 2012) nimetään alkulehdellä rikosromaaniksi, mutten olen aivan varma nimityksen osuvuudesta. Rikosta narratiivin aikana saadaan odotella, kun taas kauhun elementtejä esiintyy jo alkumetreillä, ja kiinnostavaa kyllä, tämä kauhu ei ole kovinkaan yliluonnollista, vaan elävien ihmisten aikaansaamaa psykologista painetta. Kauhu liittyy uskovaisten ihmisten moraalisen enemmistön sanalliseen valtaan, jolla eristetään kokonaisia perheitä yhteisöistä asumaan jumalanhylkäämiin pussinperiin. Teos kertoo pitkälti lestadiolaisuudesta, vaikka kukaan päähenkilöistä ei olekaan ”liikuttuneita uskomassa olevia”. Lestadiolaisuudesta, toisesta maailmansodasta ja lappilaisten nuorten naisten rakastumisista saksalaisiin sotilaisiin muiden varteenotettavien sulhasehdokkaiden puutteessa. Miehet kun ovat rintamalla tai kotiin jääneet ovat elämän sierettämiä hampaattomia ukkoja.

Eerika on saksalaisen sotilaan Dieterin tytär, hänen äitinsä Enni elää hylkiönä Luossajoen kylässä, Tenojoen suistoissa. Kylillä Eerikaa haukutaan ”huoran nuorennukseksi”. Toisin kuin monien pohjoisten saksalaismorsiamien on käynyt, Ennin yhteydenpito saksalaissulhon kanssa kestää jopa Valvontakomission monen vuoden sensuurin. Äiti pitää Dieterin jättämiä viinipulloja, säilykepurkkeja ja kirjeitä jonkinlaisina talismaaneina ja uskoo ikuiseen rakkauteen.

Eerikan ollessa neljätoistavuotias äiti hylkää hänet ja kertoo jäähyväiskirjeessään lähtevän Dieterin luo Saksaan. Hänet lähetetään Tampereelle piikomaan, mikä vielä 60-luvulla oli yleinen maaseudun tyttöjen ammatti. Tampereenkin paikalliskulttuurin kuvaus on herkullista, aloin tutkia keskustaa ja omaa lähiympäristöäkin uusin silmin teoksen innoittamana. Elämänsä rakkaus Eerikalla asuu kahdestaan työläisisän kanssa Koivistonkylän puutalossa. Tuomo on saanut nuorena tanssia balettia, mistä johtuen häntä pidetään automaattisesti homona. Pariskunnan tavatessa Tuomo esiintyy työväen teatterin musikaaleissa ja on varsinainen maailmanmies. Eerika kokee olonsa tyhmäksi Pygmalioniksi, jota pitää koko ajan sivistää. Lappilaisesta taustastaan puhuminenkin on hänelle vaikeaa, sillä etelän kaupungeissa ei osata kuvitella, kuinka köyhää ja maailmasta eristynyttä pohjoisen arki on tuolloin ollut.

Lapin ja Tampereen lisäksi teoksessa eletään Helsingissä, Riihimäellä ja Saimaan saaristossa sekä matkustetaan Moselin laaksoon tapaamaan kuolevaa isää. Kaikissa paikoissa Eerika kaipaa Lappia – luontoa, muttei sen ihmisiä. Luonnonkuvaus teoksessa on pakahduttavan kaunista, samoin kertomukset ruokakulttuurista ja lampaiden kasvatuksesta.

Kauhu kärjistyy Eerikan anoppisuhteessa, joka johtaa erikoisiin asuinjärjestelyihin ja hoivasopimukseen, joka ei perustu rakkaudelle eikä edes välittämiselle. Ravilo muistuttaakin hienolla tavalla, kuinka vähän aikaa on kulunut siitä  kun Suomessakin elettiin laajennetuissa perheissä suvun vanhimpien ehdoilla. Näitä kauhuanoppikertomuksia kuulen näinä päivinä enemmän intialaisilta ja afrikkalaisilta siskoilta.

Teoksen temaattinen rikkaus voi muodostua lukijalle ongelmaksikin. Itse en oikeastaan osaa mainita pääteemaa, koska aika-akselikin on 60 vuotta ja jokaista vuosikymmentä kuvataan antaumuksella. Eniten opin Lapista, lestadiolaisuudesta, ja Lapin historian ja nykypäivän toisiin peilaamisesta. Meänkielen osiot olivat herkullisia, mutta niiden maltillinen osuus takasi sen, ettei murrepuheen alle sortunut. Pidin myös valtavasti Eerikan, kuuliaisen ja eristynyttä elämää elävän kotirouvan pohdinnoista naisten oikeuksista. Kirjahan kertoo paljon naisen kehollisesta itsemääräämisoikeudesta. Vaikka Eerika itse on jo nuorena päättänyt, ettei hänestä tule ”kläppilinko”, vasta kuusikymppisenä Eerika oppii sanomaan ei elämänsä miehille. Suhde ainoaan poikaan muuttuu aikuisiässä perin ongelmalliseksi, eikä Eerika tunnista hänessä oman kasvatuksensa jälkiä.

Tämän teoksen lukeneena sormeni syyhyävät saada käsiini Katja Ketun Kätilön. Ja kun nyt matkustan Ketun teosten suhteen myöhäjunassa, Kätilöön voisi tutustua väärässäkin järjestyksessä eli katsomalla ensin elokuvan.

Myllylahdelle erityiskiitos upeasta kansikuvasta. Heidän aiemmassa tuotannossaan on kuvituksen suhteen ollut ajoitellen tunkkaisuutta, mutta tässä on onnistuttu herättämään lukijan mielenkiinto pelkällä kanervalla.

Heimosiltaa rakentamassa

0_2472837554959725802Olen etsinyt kaunokirjallista materiaalia 20-30-lukujen heimoaatteesta, ja eilen löysin yhden teoksen. Paavo Viljasen Unkarin tähdet (1957, Kirjapaja) on olevinaan romaani, mutta en löydä siitä  fiktionaalista tai draamallista kaarta. Lukisin sitä mieluummin matkakirjana kuin romaanina. Teoksessa kuitenkin on paljon antoisaa ainesta historian- tai politiikantutkijan näkökulmasta, ja myös tämän mimmin, joka tosiaan haluaa uida 20-30-lukujen heimoaktivistin liiviin ja nähdä sen toiminnan logiikan ja oikeutuksen sisältä päin. Tehtävä ei ole helppo, sillä koen heimoaatetta kohtaan pääasiallisesti vastenmielisyyttä.

Kontekstina tässä on helsinkiläinen opiskelijaelämä 30-luvulla ja AKS:n vetovoima opiskelevan nuorison parissa. AKS:ää Viljanen luonnehtii pelastuslautaksi viinan, huoruuden ja aatteettomuuden meressä. Seuran pahamaineisuuden hän kuittaa ”vaahtoina ja pärskeinä”, tai kuten poikien parissa oli tapana sanoa: ”Kun mies kulkee, siinä tapahtuu aina roisketta!” (Hyvin samansuuntaista retoriikkaa kuin kuulemme tänään käytettävän monien perussuomalaisten kansanedustajien edesottamuksista. Onko mikään muuttunut noilta ajoilta?)

Päähenkilö Yrjö Vaaran taustasta kävin neuvottelua lukukokemuksen aikana: oliko hän lestadiolainen vaiko körtti? Tietynlainen kerronnan moderniteetti antoi minulle aluksi aihetta olettaa, että hän oli körtti, mutta kirjailijan taustaan ja moniin Jumalan rauhaa!-toivotuksiin tutustuttua vaaka kääntyi lestadiolaisuuden puolelle (tarkistettuani kirjailijan taustan sain selvää, että hän oli SKR:n vaikuttaja ja jonkinlainen toisinajattelija). Tässä päähenkilö Yrjö ei ole syntyperältään lesta, mutta kääntyy uskoon aikuisiällä. Samaan syssyyn menee opiskelu papiksi opettajaseminaarin jälkeen. Vaara on hyvin vakavamielinen ja itseironiaan kykenemätön kertoja.  Matkaraportterina hän on tarkkasilmäinen, mutta hänen sisäisen uskon kilvoittelunsa seuraaminen on puisevaa luettavaa.

Yrjö Vaara saa varttuneena teologian opiskelijana kutsun lähteä vaihtoon Unkariin, luterilaiseen pappisseminaariin. Unkarissa hän saa kuninkaallisen vastaanoton kaikkialla luterilaisen kirkon piirissä – häntä pidetään kaikkialla kuin piispaa pappilassa ja pyydetään puhujaksi mitä arvokkaimpiin tilaisuuksiin. Unkarilaisten tietoisuus Suomesta on vahvempi kuin suomalaisten Unkarista; Vaara tapaa lukuisia unkarilaisia, jotka ovat matkustelleet Suomessa ja viettäneet aikaa eritoten Jyväskylän seminaarissa. Vaara viihtyy muuten maassa erinomaisesti, mutta hänen mielestään paikallinen usko ei ole tarpeeksi väkevää, vaan usein tapauskovaisen ulkokultaista. Aidompaa kristillisyyttä hän löytää jopa katolilaisten eli vääräuskoisten leiristä.

Unkarissa häntä hämmentää eniten uskonveljien vapaa alkoholin käyttö ja kirkon nuorisopiiriläisten holtiton kuljeskelu elokuvissa ja ravintoloissa. Vieraillessaan joulun aikana Budapestissä pappiskollegansa kodissa hän joutuu juomaan viiniä kohteliaisuussyistä aattoillan juhlapöydässä – ja kokee elämänsä morkkiksen rikkoessaan suomalaista raittiin joulun henkeä. Paikallisten luterilaisten maallistuneet tavat harmittavat häntä, ja hän kokee usein tarvetta valistaa heitä kristillisen elämän perusperiaatteista.

Vaara rakastuu reissullaan osittain ruotsalaisperäiseen Piroska-tyttöön, joka osoittaa häntä kohtaan  avoimen lämpimiä tunteita liiallisestikin. Piroskan lähentelyt hän kuitenkin torpedoi, sillä hän ei näe kahden kulttuurin liittoa kestävänä hengellisen kasvun pohjana. Tälle vakavamieliselle papille avioliitto on nimenomaan hengellinen instituutio, eikä siihen sovi mennä pelkän tunteen palossa.

Romaanin puolivälissä Vaara palaa Suomeen antaen rukkaset ensimmäiselle morsiamelleen, joka on ollut aivan liian kevytmielinen koko heidän tuntemisensa saakka. Oikeamielinen vaimo Liisa löytyy lopulta Helsingistä opiskelijoiden seuroista, ja omaa yhteistä kotia lähdetään rakentamaan sysi-Hämeen pappilaan. Hämeessä lestadiolaista pappia pidetään aluksi pelkkänä ”lahtarina”, mutta vähitellen hän saa osan kansanmiehistä luottamuksen.

Heimoside unkarilaisten kanssa on kestävä – vanhat ystävät vierailevat Vaaran luona Hämeessä. Romaani päättyy talvisodan syttymiseen, jolloin Vaaralla on silloinkin unkarilainen seurue kylässä, joka joutuu poistumaan maasta lähetystön käskystä monimutkaista reittiä Ruotsin kautta. Molempien maiden kohtalo kommunismin ikeessä tuntuu uhkaavalta, eivätkä ystävykset ole varmoja, näkevätkö toisiaan enää koskaan.

Teos antoi hyvää taustaa omalle kaunokirjalliselle projektilleni, mutta taiteellista arvoa en siitä kovinkaan löytänyt. Isänmaallis-uskonnollinen, fasismiin taipuvainen kaunokirjallisuus on oma genrensä, jonka paluuta en osaa odottaa enkä ennustaa. Toivottavasti lajityyppi ei tee comebackia.

Treffeillä äitiyspolilla

20150511_194227Pauliina Rauhalan Taivaslaulun (Gummerus, 2013) pokkariversio on puhutellut minua jo kuukauden lähikaupan jonossa (harvinaisen hyviä pokkareita on K-Ruokalähteen kauppias valinnut). Eilen sorruin, ja luenta oli varsinaista binge-readingiä – mikä ei nyt haittaa, sillä kirja on omani ja voin lukea sen uudestaan hitaammin ja syvällisemmin.

Lukemista tietty ohjasivat kaikki ne blogiarviot ja lehtijutut, jotka olen Rauhalasta jo lukenut. Toisin sanoen teoksen juoni oli jo minulle tuttu, samoin konteksti, sillä olen pitänyt luentoja lestadiolaisuudesta ja sukupuolesta ja tehnyt aika lailla taustatyötä.

Teksti oli kaunokirjallisesti niin vahvaa, ettei liiallinen ennakkotieto pilannut mitään. Päähenkilöt Aleksi ja Vilja ovat kuitenkin ainutlaatuisia yksilöitä, ei mitään lestadiolaisuuden prototyyppejä. Kumpikin on lähtenyt itsenäisesti kotoa opiskellakseen Helsingissä, ja he tutustuvat toisiinsa pasilalaisen opiskelijaboksin iltakylässä. Iltakylän käsite tuli minulle uutena, kyse on siis siveellisistä nuorten iltamista, joissa voi turvallisesti katsella toista sukupuolta, kun paikalla on tarpeeksi muita oikeauskoisia. Viljan luona iltakylässä kuunnellaan klassista musiikkia, juodaan loputtomia määriä teetä ja lauotaan teologisia vitsejä. Vilja on kuitenkin taideopiskelija ja Aleksi opiskelee historiaa – maalliset aiheet kiinnostavat molempia. Silti Aleksi pelkää, että miehistä Viljaa kiinnostavat vain pappiskokelaat, sillä kukapa ei kunnon lestatytöistä haluaisi papin rouvaksi runsaiden kahvipöytien äärelle?

Rakkaus syttyy ja seurustelua jatkuu jopa kolme vuotta ennen papin aamenta. Ensimmäinen lapsi Kaisla syntyy noin yhdeksän kuukauden päästä häistä. Tämän jälkeen raskaustestejä ostetaan apteekista monipakkauksina, onhan jokainen kuu mahdollinen miinakenttä. Teos onnistuu välittämään monta tärkeää viestiä lestadiolaisyhteisön sisältä, mutta vahvin liittyy naisen ruumiilliseen itsemääräämisoikeuteen. Kuinka fiksu ja koulutettu nainen voi alistua vauvakoneeksi siitä huolimatta, että rakastaa jo syntyneitä lapsiaan? Ja kuka häntä alistaa?

Tässä liitossa mies on jo enemmän kuin valmis ruodusta poikkeamiseen lapsikysymyksessä. Vaimo runoilee äitimaan velvollisuuksista ja oman ruumiinsa mystisistä aalloista – hän yrittää tehdä kotiäitiydestään itse valitun elämäntavan, mutta arjen realiteetit ovat kovempia kuin pullapitkot ja mangomoussekakku. Seurapuheissa äiti on kuin lintuemo, joka ei koskaan pääse pesästään poikasten vaatiessa huolenpitoa. Vaikka lestadiolaisseuroissa nainen vaikenee seurakunnassa, silti äitiyden myytti tuntuu enemmän naisten kuin miesten ylläpitämältä instituutiolta. Raamatussa kun kukaan ei takaa taivaspaikkaa lapsiluvun mukaan. Rauhala onnistuu näyttämään ehkäisykieltoon (ja muihin yhteisön omalaatuisiin dogmeihin) liittyvät syvät ristiriidat saarnaamatta tai nostamatta ketään besserwisseriksi. Tervetullut ilmaventtiili on erään anonyymin yhteisön jäsenen blogi, johon kirjoitetut kommentit kertovat paljon yhteisön sisäisestä sekasorrosta. Koska teoksen yleinen kieli on maalailevan runollista, blogiosiot tuovat esiin rationalistisen tarkkailun.

Missä monilapsisten perheiden kotiäidit sitten rentoutuvat? Lestadiolaisten mammakerhot eivät vaikuta normatiivisuudessaan kovin inspiroivilta henkirei’iltä. Jos on äitiyden työn uuvuttama, ei välttämättä ole piristävää mennä kuulemaan muiden äitien vielä suuremmasta työstä – sillä työ tuntuu tässä yhteisössä olevan hyvän ihmisen mitta. Aleksille ja Viljalle on iso asia, että he pääsevät suviseuroilla käymään kahdestaan ehtoollisella. Mennessä viimeiseen ultraäänitutkimukseen heistä melkein tuntuu, että he olisivat treffeillä.

Näille arjen havainnoille voi nauraa, mutta itse koin ne aika tragikoomisina. Viihdyttävämmissä osioissa mollamaijat, nuket, barbit ja bratzit ottavat mittaa toisistaan ja naiseudestaan – eli siis lestadiolaistytöilläkin on tässä muotinukkeja. Robinia kuunnellaan ja lastenohjelmia katsotaan Yle Areenasta (sillä tv:n katselu netistä ei ole syntiä). Vilja joutuu jatkuvasti pehmentämään pyhäkoulun tädin kadotuksella pelotteluja herkälle esikoiselleen, joka jo pelkää, että äiti uskoo toisin.

Mielestäni teos kysyy lopulta olennaisen kysymyksen psyykkisestä selviytymisestä: voiko älyllisesti itsenäinen ihminen, joka on nähnyt muutakin maailmaa, selviytyä täyspäisenä umpinaisessa yhteisössä, joka saarnaa oma porukkansa ainutlaatuisuudesta ja kaikkien muiden joutumisesta kadotukseen?

Teosta on tilattu ennätysmäärä e-kirjana, sillä monet lestadiolaiset eivät uskalla ostaa kirjaa kirjakaupasta. Jo tämä kertoo paljon yhteisön henkisestä tilasta. Jos yhteisö on terve, se kestää sekä sisäisen että ulkopuolisen kritiikin, myös kaltaisteni suruttomien bloggareiden tyhmät kysymykset. Jos yhteisö on sairas, se käpertyy edelleen itseensä ja kieltää jäseniltään kaiken muun kuin Päivämiehen lukemisen – ja puhumisen asioistaan ulkomaailmalle.

Kannattaa lukea Taivaslaulu yhdessä amerikansuomalaisen Hanna Pylväisen We Sinners-romaanin (2012) kanssa. Pylväisen teos on humoristisempi, mutta molemmissa on yhteneviä havaintoja uskosta, uskonmiehistä ja -naisista. Tässä linkki ajatuksiini Pylväisen teoksesta: https://anunihmeellisetmatkat.wordpress.com/2014/04/05/keskilannen-syntiset/