Sadan vuoden tunnelukot

NELJÄN TIEN RISTEYSTommi Kinnusen Neljäntienristeystä (WSOY 2014) on hehkutettu minulle paljon blogosfäärin ulkopuolella, joten täytyihän se lukea, vaikka osa teemoista tuntui jo nähdyiltä. Teos kertoo Kainuun Koillismaalla aivan Venäjän rajan kupeessa asuvasta suvusta, erityisesti sen tahtonaisista ja yhdestä kaappihomosta, joka sekoittaa pakkaa aika traagisesti. Romaani alkaa vetävästi kuvauksella suvun matriarkka-Marian työnsarasta kunnan ainoana koulutettuna kätilönä 1800-1900-lukujen vaihteessa. Vaikka Marialla on isätön lapsi ja asuu tämän kanssa pahamaineisesti kahdestaan, hänen statuksensa kyläyhteisössä on vankka johtuen hänen ainutlaatuisesta koulutuksestaan ja tietotaidostaan. Tavallisissa synnytyksissä auttavat kylillä oppinsa saaneet saunamummut ja paarmuskat, mutta vaikeisiin synnytyksiin haetaan Helsingissä koulutettu kätilö.

Jos olisin lukenut tekstiä ilman tietoa kirjoittajasta, olisin ehdottomasti luullut sitä naisen kirjoittamaksi – sen verran vahvoja feministisiä viboja erityisesti Marian kätilön uran kuvaus ja kylän naisten suhtautuminen pelastajaansa saavat aikaan. Marialla kun oli tapana levittää tietoutta ehkäisystä ja seksistä pidättäytymisestä vastoin paikallista lestadiolaista hegemoniaa. Marian hautajaiskohtaus on vaikuttava: siinä kylän eukot muistelevat selvitymisiään hankalista synnytyksistä ja myös niitä lapsia, joita kätilökään ei voinut pelastaa.  Maria on kuitenkin pienellä kirkonkylällä yksinäinen hahmo, joka tapaa ihmisiä lähinnä työnsä puolesta, ei sosiaalisesti. Hänen ainoa ystävänsä on vapaamielinen apteekkari, poikamies, joka asuu yhdessä ahdasmielisten siskojensa kanssa. Kirkonkylän henkinen ilmapiiri on poikkeuksellisen ahdas.

Marian ainoa lapsi Lahja saa myös aviottoman lapsen, jonka hän jättää äitinsä hoiviin lähtiessään etsimään toimeentuloa Oulusta. Lahja päätyy valokuvaajan oppiin, kun hoitoalalle häntä pidetään liian vähäverisenä. Valokuvaus miellyttääkin Lahjaa, erityisesti, kun se on yksi harvoista ammateista, joissa nainen voi säilyttää itsellisyytensä. Oulussa Lahja tutustuu Onniin, joka suostuu tulemaan Koillismaalle kotivävyksi. Onni on lempeä mies, jolle Lahjan tekemä tytär Anna riittäisi, mutta Lahja haluaa suuren perheen. Suurin osa kertomuksesta keskittyy Onnin ja Lahjan onnettomaan avioliittoon. Kahden yhteisen lapsen syntymän jälkeen Onni muuttaa omaan makuuhuoneeseensa ja alkaa rampata Oulussa ties millä turhalla tekosyyllä. Emotionaalisesti hyljättynä Lahjasta kasvaa anoppihirviö, jota kenenkään ei ole mahdollista miellyttää. Neljänkymmenen vuoden yhdessä asumisen jälkeen miniä-Kaarina edelleen teitittelee anoppiaan. Suku asuu massiivisessa kirkonkylän suurimmassa talossa, jossa kaikille on tarjolla oma huone ja fantastiset keinot vältellä toisiaan. Marian valtakaudella tunnelukot ovat vielä avattavissa, mutta Lahjan kaudella niistä tulee ylitsepääsemättömiä.

Kinnunen kertoo ”maailmallisesta” suvusta, joka sinnittelee lestadiolaisessa yhteisössä parhaansa mukaan. Maria-mummu ei anna periksi ja ryhtyy vanhemmiten vastustamaan uskonnon hegemoniaa yhä kärkkäämmin. Lahja taas joutuu tekemään kompromissejä jo ammattinsa vuoksi: hänen toimeentulonsa riippuu rippi- ja hääkuvien tilauksista ja jos valokuvaaja tuomitaan hoitokokouksessa parantumattomaksi syntiseksi, valokuvaamon ovea ei sen jälkeen kukaan avaa. Lahjaa ojennetaan jo siksi, että hänen poikansa Johannes hankkii 1960-luvulla television. Vähänpä kyläläiset tietävät siitä, että Johanneksella  ja tämän vaimolla Kaarinalla on tapana litkiä punaviiniä televisiota katsellessaan.

Luin teosta puoleenväliin asti jonkunlaisessa transsissa, niin voimallista kieli ja kerronta olivat. Puolenvälin jälkeen tuli jonkun verran toistoa ja täytyy myöntää, etten ollut tämän teoksen homoteemasta lainkaan innostunut. Sami Hilvo ja Leena Parkkinen kuvasivat kaappihomoutta raikkaammin – tai ehkä hylkimisreaktioni johtui vain siitä, että olen jo lukenut niin monta variaatiota samasta teemasta. Muissa teemoissa oli enemmän omaperäistä tulkintaa. Teoksen loppuosassa oli joitain yhtymäkohtia Jari Tervon Esikoisen kanssa, alkuosa taas muistutti minua Eeva-Kaarina Ahosen iki-ihanasta Maria Renforsin totuudesta. Katja Ketun tuotantokin tuntuu nyt ajankohtaisemmalta; ehkä vihdoin saan käsiini ainakin Kätilön.

Kainuu ja Koillismaa ovat minulle täysin tuntematonta maaperää – kerran kävin Posiolla ja olen yöpynyt yhden yön Kuhmossa loistohotellissa. Kainuulaisia olen tuntenut vähän ja tunnistan Kinnusen kerronnasta juuri tähän tunneilmaisuun liittyviä piirteitä. On todella tärkeää, että Kainuusta kirjoitetaan vetävää kaunokirjallisuutta, mikä saattaa jopa kutsua innokkaita faneja tutkimaan kirjoissa kuvattuja hoodeja. Onkohan tämän lukukokemuksen looginen jatkumo Päätalon Koillismaa-sarjan korkkaaminen? Tyylillisesti Kinnunen kuuluu aivan eri kastiin taitavana tiivistäjänä ja eri aikakerrosten samanaikaisena kuljettajana, mutta temaattisesti uskoisin yhteyksiä löytyvän.

Esikoisteokseksi Neljäntienristeys on kauttaaltaan itsevarma ja kielellisesti virtuoosi. Teos luultavasti puhuttelee enemmän Kinnusta vanhempia ikäpolvia kuin nuorisoa. Feminismin arkkipiispa kiittää kätilön työn kuvausta, ja erityisesti kohtausta, jossa Maria käy ostamassa Oulusta polkupyörän suorituakseen paremmin virkatoimituksistaan.

Keskilännen syntiset

We sinnersPidin tällä viikolla luennon sukupuolesta lestadiolaisessa perhekulttuurissa. Sen kunniaksi luin amerikansuomalaisen Hanna Pylväisen romaanin We Sinners (2012). Romaani on saanut paljon positiivista huomiota rapakon takana, jossa lestadiolaisuus on pienenpieni melko tuntematon uskonlahko satojen muiden herätysliikkeiden joukossa. Suomalaisten siirtolaisten parissa liike on elänyt sukupolvelta toiselle mahdollisesti jo yli vuosisadan. Romaani kuvaakin kiinnostavalla tavalla siteitä kaukaiseen esi-isien maahan ja kieleen, josta monennen polven siirtolaiset osaavat enää vain uskonnollisia ilmaisuja. Jumalan rauhaa on tervehdys, jonka lahkolaiset edelleen sanovat suomeksi, vaikka eivät todennäköisesti selviäisi arkisesta asioinnista esi-isiensä maassa heidän kielellään.

Rovaniemen perhe koostuu äidistä, isästä ja yhdeksästä lapsesta, joista kukaan ei ole kaksonen eivätkä vanhemmat ole uudella kierroksella. Lapsiluku herättää kauhistusta naapureissa ja lasten koulussa; perheestä juoruillaan mehevästi, he ovat jonkinlainen urbaani legenda. Isä Warren on työssä liikealalla, mutta joutuu yhteisön paineesta ottamaan vastaan seurakunnan pastorin tehtävän vastoin tahtoaan.  Äiti Pirjo on synnytysten väsyttämä, mutta suorittaa keski-ikäisenä keskeneräisiä opettajan opintojaan. Äidin opintojen vuoksi perheeseen hankitaan jopa televisio ja videonauhuri, jotta hän voisi katsoa matematiikan opetusvideoita. Romaanin näkökulmat vaihtelevat kaleidoskooppimaisesti eri lasten ja Pirjo-äidin välillä. Aikajana on suunnilleen 20 vuotta, kulttuurisista viitteistä päätellen 1980-luvun puolivälistä 2000-luvun puoliväliin. Lopun takauma 1800-luvun Lappiin jaLars Levi Laestadiuksen aktuaaliseen toimintaan oli kiehtova, mutta täysin ”ufo” suhteessa muuhun tarinaan. Olisin mieluummin lukenut saamelaispariskunnan vaiheista erillisessä romaanissa tai kaksoisjuonen muodossa niin, että myös Suomessa tapahtunutta juonta olisi kuljetettu läpi romaanin kattavammin.

Teos ei räjäyttänyt tajuntaani kielellisesti tai taiteellisesti. Pylväisen kieli on arkista ja deskriptiivistä, ja tarinassa on monia ennalta-arvattavia käänteitä, kuten esimerkiksi Simon-pojan kaapista ulos tuleminen. Kerronnallisilla muutoksilla tästä olisi saanut jännittävämmänkin lopputuloksen. Joku romaanin rakenteessa tökki. Ehkä myös päättämättömyys draaman ja komedian välillä aiheutti hankaluuksia. En aina tiennyt itkeäkö vai nauraa – tämäkin voi olla hyvä merkki, sillä mielestäni onnistuneessa romaanitaiteessa usein pyritään ambivalenttiin mielentilaan. Mutta tässä olisi voinut vahvistaa molempaa puolta. Itse pidän karnivalistisesta etnisyydellä leikkimisestä (vrt. esim. Hanif Kureishi, Monica Ali ja Zadie Smith), joten Pylväisen tapa kuvata suomalaisuutta oli makuuni liian arkinen. Lestadiolaisuuden suurin symboli (varmasti todenmukainen) on tässä puurokattila, puuron keittämisen rituaali ja naisen naimisissa olo kattilan kanssa ainakin kolmekymmentä vuotta elämästään.

Uskontososiologisesta näkökulmasta teos on loisteliaan rikas inside story. Entisenä uskontojen ja kulttuurien tutkijana, tämän päivän yliopisto-opettajana hihkuin onnesta saadessani lukea näin nyansoitua kuvausta uskovaisten ihmisten arjesta. Huumoriakin piisasi, tosin olisin odottanut räväkämpiäkin irtiottoja kuin tyypillistä kampusdokaamista ja seksiä. Se Keskilännen pienen paikkakunnan valtavirtakulttuuri, johon Rovaniemen perheen vesat haluaisivat siirtyä kirkkonsa piiristä, on myös varsin arkista ja (hetero)normatiivista. Pylväinen osoittaa hienolla tavalla, kuinka myös ns. ”tavalliset” perheet alistavat nuoria – kertomus Uppu-tyttären aasialaistaustaisesta Jonas-poikaystävästä, joka selkeästi etsi lämmintä perheyhteyttä ja liittyi jopa lestadiolaisseurakuntaan rakkaudesta Uppuun, oli erityisen koskettava. Pienen etnisen vähemmistön marginaalikirkon on vaikea ylläpitää auktoriteettiaan ”suruttomien” keskuudessa, ja monet nuoret elävät tyypillistä kaksoiselämää seurustellen ei-uskovien kanssa ja tullen sunnuntaiseuroihin järkyttävässä krapulassa. Jokaiseen kertojaan oli helppo samastua, ja kaikki perheen jäsenet esitetään tolkullisina oman elämänsä subjekteina.

Romaani onnistuu siksi, ettei se revittele liikaa lestadiolaisuuden pimeällä puolella. Tässä ei käsitellä esimerkiksi Suomessa paljon palstatilaa saaneilla lasten hyväksikäyttökeisseillä. Synnyttämisen terveysriskejä kuvataan asiallisesti ja maltillisesti. Warren ja Pirjo rakastavat aidosti lapsiaan, joka ikistä heistä, vaikka osa onkin jättänyt yhteisön. Juoni suorastaan pursuaa sydäntä lämmittäviä yksityiskohtia välittämisestä ja yhteisöllisyydestä. Tosin yhteisön jättäneen nimi poistetaan yhteisestä puhelinluettelosta tehokkaasti, ja sen jälkeen kommunikaatio omienkin perheenjäsenten kanssa hankaloituu. Kuitenkaan uskonnollisen fundamentalismin kuvaajana Pylväinen ei vedä mutkia suoriksi, vaan antaa armoa ja hengitystaukoja jokaiselle hahmolleen. Haastattelussa hän kertookin olevansa enemmän kiinnostunut siitä, miksi joku nuori ihminen aktiivisesti päättää olevansa osa yhteisöä kuin lähteä sen piiristä. Tähän kysymykseen lukija saakin vastauksia monelta taholta.

We Sinners-romaanin lukeminen yhdessä Pauliina Rauhalan Taivaslaulun (Otava 2013) kanssa tuntuu hienolta mantereiden väliseltä dialogilta. Taivaslaulu on lukulistani kärkisijoilla, varsinkin kuultuani kavereiden reaaliaikaista suitsutusta netin ulkopuolella. Molemmissa puurokattila taitaa olla keskeinen äitiyden symboli. We Sinners olisi hieno saada myös käännöksenä suomeksi, sillä se taatusti puhuttelisi myös vanhempaa englantia taitamatonta lukijakuntaa. Odotan innolla tämän nuoren amerikansuomalaisen tekijän uusia teoksia, sillä näen hänen tyylissään kyvyn käsitellä muitakin kipeitä aiheita kuin uskonnollisuus.

Romaani sopii uskontofriikkien lisäksi kaikille, jotka rakastavat rehellistä perhesaagaa ja siirtolaisuuden tutkijoille. Korostan sitä, ettei teos kerro pelkästään uskonnosta, vaan muusta ihmisenä olemisesta erilaisten paineiden keskellä. Snobahtavista kirjoitusteknisistä ryppyilyistä huolimatta annan lukukokemukselleni pisteiksi kymmenen pistettä ja papukaijamerkin.