Kun stalkkaajasta tulee ystävä

IMG_1843Liane Moriarty-rasti nro 5: The Hypnotist’s Love Story (Penguin, 2012). Seitsemästä teoksesta enää kaksi jäljellä, eikä näitä viimeisiä minulla nyt ole.

Teos tuntui hieman erilaiselta kuin muut lukemani Moriartyt, ehkä siksi, että siinä oli vähemmän henkilöitä. Juonen suhteen teos saattaa olla suosikkini kaikista lukemistani, vaikka teoksessa The Last Anniversary oli paras miljöö. Kaikki teokset sijoittuvat Sydneyhin, ja tässäkin liikutaan jossain varsin mitäänsanomattomassa keskiluokkaisessa nukkumälähiössä.

Teoksen päähenkilö Ellen O’Farrell on neljääkymppiä lähestyvä hypnoterapeutti, jolla on oma praktiikka, paritalon puolikas eikä miestä. Kun Ellen sitten kohtaa nuorena leskeksi jääneen Patrickin, suhde etenee nopeasti vakavaan suuntaan. Mukana paketissa tulee kahdeksanvuotias poika Jack, ja uskollinen stalkkeri Saskia. Saskia on ollut kolme vuotta vakavissaan perhettä perustamassa Patrickin kanssa, eikä suostu uskomaan, että suhde on päättynyt. Hän seuraa eksänsä elämää päivittäin lähietäisyydeltä, päivystäen autossa tämän talon ulkopuolella ja seuraamalla tätä kauppoihin ja muihin julkisiin paikkoihin.

Kolmiodraama teoksessa on kutkuttavaa, varsinkin, kun Saskia itse on toinen kertojista. Kukaan ei ulkoapäin uskoisi, kuinka vakavasti tämän mielenterveys on horjumassa. Stalkkaaminen vie häneltä kaikki voimavarat, ja hän alkaa kieltäytyä kaikesta sosiaalisesta elämästä ollakseen lähellä ”perhettään”. Koska hän ei ole koskaan uhannut väkivallalla, Patrick ei ole tohtinut viedä asiaa poliisille. Hän on raivoissaan, mutta toimintakyvytön. Ellenillä itsellään on miesystäväänsä ymmärtäväisempi ote naisen touhuihin, mutta jossain vaiheessa kamelin selkä katkeaa.

Ellenillä on myös ammatillisia huolia, koska erään asiakkaan mies uhkaa sabotoida tämän vastaanoton maineen omistamassaan mediassa. Vaikka hän kuuluu laillistettuun ammattiliittoon, työhön suhtaudutaan kaksinaamaisesti. Tilannetta ei yhtään auta se, että hänen rahanahne kollegansa Dan on alkanut pitää hypnokutsuja laihtumishaluisille naisille, joissa saavutetaan porkkanatikkujen ja shampanjan voimalla kollektiivinen transsi. Ellenin uranvalinta on myös pettymys tämän äidille, joka olisi halunnut tämän ainakin käyneen psykologian opinnot loppuun yliopistossa.

Muutenkaan Ellen ei vaikuttanut sellaiselta vaihtoehtohoitohörhöltä, joksi hypnoterapeutin mieltäisin. Suomessa kun tämän tyyppiset hoitajat ovat yhden terapian lisäksi opiskelleet ainakin kymmentä muuta lajia, ja liikkuvat tiiviisti vaihtoehtohoitajien ”skenessä”. Ellen taas tuntuu tekevän työtä ammatikseen, koska hän on jo nuorena havainnut erikoisen lahjansa. Hän suhtautuu työhönsä miltei rationaalisesti, eikä ole valmis tekemään siitä kauppatavaraa. Koin siis suurta sympatiaa hänen työminäänsä kohtaan, ja siksikin kirja koukutti.

Kirjaan mahtuu monia yllätyksiä, mutta kovin korkean tason jännitystä se ei tarjoa. Varmasti se antaa ajattelemisen aihetta stalkkaamisen ilmiöstä, joka usein on moniuloitteinen. Kuinka menneisyyteen takertuneita ihmisiä sitten voisi auttaa? Ja kuinka sosiaalinen media ruokkii takertuvaa käytöstä?

Teos oli sopivan härö ja melodramaattinen päätös tälle lukuvuodelle – ripaus transsia tekee näin vuoden vaihteessa hyvää, varsinkin, kun yhteiskunnallinen todellisuus lupaa kiristyvää kurjuutta ja raipaniskuja. Toivon kaikille blogini lukijoille resurssirikasta ja muuntautumiskykyistä uutta vuotta 2018.

Lempeää ironiaa muistinmenetyksestä

Moriarty IILiane Moriarty-rasti nro 3: What Alice Forgot (Penguin, 2010), saatavilla myös suomeksi, Nainen, joka unohti (WSOY, 2016, suom. Helene Bützow).

Alice on 39-vuotias ruuhkavuosia viettävä kotiäiti, joka jakaa aikansa koulun vapaaehtoistöiden ja kuntosalin välillä. Eräänä kohtalokkaana perjantaina hän kaatuu steppitunnilla, iskee päänsä ja unohtaa viimeiset 10 vuotta elämästään. Hän palaa aikaan, jolloin hän odottaa ensimmäistä lastaan ymmärtäväisen ja romanttisen Nickinsä kanssa – miehen, jonka kanssa voi laiskotella aamuisin ikuisuuksia ja joka sotkee ainoan työpaitansa maapähkinävoilla, kun heillä ei edes ole pesukonetta. Miehen, jonka kanssa voi jopa turvallisesti lihoa, sillä piknikit hänen kanssaan ovat yhtä nautinnollisia kuin orgasmi.

Ja mitä sitten kävi unelmille? Miksi onni ei lähtenytkään kukkimaan kehityskelpoisessa historiallisessa kaupunkitalossa, joka on jokaisen seikkailullisen sisustajan unelma?

Muistinmenetyskirjoja ja -leffoja on niin paljon, etten uskonut löytävän aiheesta mitään uutta juonnetta. Mutta yllättävää kyllä, Moriartyn teksti koukuttaa alkuasetelmasta saakka, ja tavallisten ihmisten omituiset kuviot yllättävät kappale kappaleelta. Alicen lisäksi kertojia ovat hänen siskonsa Elisabeth, joka kirjoittaa tilanteesta syväanalyysia terapeutilleen ja perheen adoptoitu isomummo Frannie, joka pitää blogia vanhusten palvelutalon elämästä ja siinä sivussa myös Alicen perheen kriisistä.  Frannie on ehdottomasti lempihahmoni, jonka kautta tilanne karnivalisoituu entisestään.

Kuinka käy muistinsa menettäneelle Alicelle, joka on jo valmiiksi keskellä avioerodraamaa ja huoltajuuskiistaa? Voisiko perhe vielä palata yhteen? Ja jos ei, onko hänellä työttömänä tyhjäntoimittajana ja mahdollisesti vammautuneena yksilönä mitään mahdollisuutta saada edes lastensa yhteishuoltajuutta?

Moriartyn teokset tuntuvat kauttaaltaan olevan sukuromaaneja, ja niiden ylisukupolvinen ote takaa sen, että hyvin eri-ikäiset lukijat saattavat teoksista kiinnostua. Pidän tästä strategiasta, vaikka se saattaakin luoda konservatiivisia onnellisuuskuplia. Yleensä päähenkilöillä ei mene loistavasti ydinperheessään, mutta suku on se voimavara, jonka kautta he pääsevät uudelleen etsimään itseään. Teoksissa käsitellään paljon avioeroa, yksinhuoltajuutta, parittomuutta, sinkkuutta ja lapsettomuutta, mutta ei varsinaista syrjäytymistä.

Nainen, joka unohti kuuluu niihin romaaneihin, joita on vaikea analysoida tekemättä liiallisia juonipaljastuksia. Uskon teoksen koukuttavuuden piilevän siinä, että sen kautta lukija voi itse myös peilata omaa muutostaan, vanhenemistaan ja niitä sovinnaisia ratoja, joille monet ajautuvat haluamattaan. Ainakin itse olisin kauhuissani, jos joutuisin katsomaan nelikymppisen elämäntilannettani uusin silmin.

Teoksen kansikuva vaikutti poikkeuksellisen imelältä, mutta pinkillä ilmapallolla on juonen kannalta keskeinen merkitys. Teoksesta on myös tekeillä leffa, jonka pääosassa tulee olemaan Jennifer Aniston.

 

 

 

 

 

 

Alice Munron kaima kävi täällä

MoriartyLiane Moriartyn teokset ovat vihdoin valloittaneet kotini. Ensimmäinen lukemani Moriarty (Hyvä aviomies) saapui e-kirjana, mutta sen jälkeen tuli neljä paperikirjaa, jotka ovat jo odottaneet tovin avaamista (kiitos Lauralle lahjoituksesta!).

Lähestyn pinoa random-järjestyksessä, ja ensimmäisenä avautuu The Last Anniversary (Penguin, 2005). Teos kiinnostaa, koska se vaikuttaa historiallisemmalta kuin muut Moriartyn teokset, ja siinä liikutaan hurmaavalla pikku saarella Sydneyn kupeessa.

Teos käsittelee Munron löytölapsen mysteeriota, eli tarinaa vauvasta, joka jätettiin kahden viikon ikäisenä kotiinsa Scribbly Gumin saarelle 1930-luvun laman aikaan. Alice Munro on mehukkaasti vauvan äidin nimi, mikä varmasti kutkuttaa kaikkia kirjallisuuden ystäviä.

Teoksen nykyisyydessä toinen vauvan löytäjistä, Connie-täti, kuolee ja testamenttaa talonsa Sophielle, joka ei ole tälle lainkaan sukua, vaan Munro-vauvan lapsenlapsen ex-tyttöystävä. Sophie on neljänkympin kriisiä poteva ikisinkku, jolla on ainoana lapsena epäterveen symbioottinen suhde vanhempiinsa. Vaikka talon vastaanottaminen merkitsee raivokasta perintöriitaa Munrojen jälkeläisten kanssa, Sophie päättää seurata mystisen haltiakummin hänelle suunnittelemaa polkua.

Kirjan juoni iskee kuin häkä kaikkiin meihin, jotka emme ole elämässä saavuttaneet yhteiskunnan käsikirjoituksen mukaisia etappeja. Kukapa ei olisi haaveillut äkillisestä perinnöstä, varsinkin, jos siihen liittyisi idyllinen maisemaikkuna? Ja vaikka tässä moriartymaiseen tapaan viihdytään aamiaismurojen ja Tupperware-astioiden arkimaailmassa, niin arki jossain, missä kookaburra-lintu päivystää terassilla, kuulostaa vallan houkuttelevalta.

Kirja kertoo myös koomisella tavalla turismista, sillä saaren asukkaat elävät kirjaimellisesti Munro Baby Mystery-teemapuistossa. Suvun naisten tehtävänä on ollut leipoa joka päivä kotimuseoon tiikerikakku, kukin omaa reseptiään noudattaen. Tiikerikakku kertoo Munrojen lähdön äkillisyydestä, eihän moni muista leipoa kakkua, jos suunnittelee lapsen hylkäämistä ja katoamista. Kakun lisäksi museo tarjoaa täydellistä Devonshiren teetä ja valmiiksi pakattuja piknik-koreja laiskaa rantapäivää varten. Saarella vierailee varsinkin koululaisryhmiä ja tätikerhoja, joiden tyypillinen nimi on ”Shirleyt”. Urbaania nuorisoa saari ei houkuttele, eikä moni Munrojenkaan jälkeläisistä ole oikeasti kiinnostunut elämästä historiallisessa maisemassa.

Vaikka kirjan konteksti tihkuu nostalgiaa ja vanhanajan romantiikkaa, laajemmalla tasolla teos kertoo enemmän äitiydestä ja ystävyydestä kuin romansseista. Urbaanien uraihmisten perheenperustamiskiireet ovat omanlaisensa henkinen ansa, eikä onni aina kukoista pastellinhuuruisissa vauvaidylleissä. Saako nelikymppinen nainen sitten etsiä onneaan historiallisista romansseista ja Tia Maria-liköörin juomisesta vaahtokylvyssä? Onko se hukkaan heitettyä elämää, ja onko kaikkien jatkettava sukuaan? Entä suvut, jotka valitsemme – sukulaissielut?

Pidin tästä teoksesta enemmän kuin Hyvästä aviomiehestä, vaikka kieltämättä tässä viljeltiin enemmän Australia-kliseitä. Esimerkiksi Sydneyn asemaa maailman gay-pääkaupunkina käsiteltiin heterosinkkunaisten näkökulmasta.  Jos nyt jotain valoterapiaa kaunokirjallisuudesta etsii, niin tässä on täsmälääkettä puutostautisille – sopivan positiivista ja elämäniloista, mutta ei kuitenkaan aivotonta hömppää. Ja edelleen kiitän Moriartya tietyntyyppisestä epäkaupallisuudesta – hänen hahmonsa eivät ainakaan ole trendipellejä tai materian orjia. Eikä heidän maailmankuvansa ole rasittavan ulkonäkökeskeinen.

Australian suurimmat pudottajat

IMG_1750Liane Moriarty on se chicklit-kirjailija, jonka teoksiin olen halunnut lukea jo vuosia, ja nyt Hyvä aviomies (WSOY, 2014, suom. Helene Butzow) oli tarjolla ilmaiseksi Elisa Kirjassa. Sorry Elisa, olen tarjoushaukkana lataillut tutustumistarjouksianne jo usean kerran, mutta samalla mainostan palveluanne, eli eiköhän kyseessä ole diili?

Moriarty on Australian kruunaamaton chicklit-kuningatar, joka yhdistää teoksissaan naisviihteen ja dekkarin. Hyvässä aviomiehessä jännitys keskittyy aviomiehen synkimpään salaisuuteen, ja alkuperäisteoksen nimi The Husband’s Secret kuvaakin paremmin kirjan aihetta.

Yksi päähenkilöistä, Cecilia, on kotiäiti, multitaskingin ammattilainen, Tupperware-konsulentti ja seurakunta-aktiivi. Hänen harras katolilaisuutensa on ihmetyksen aihe läpikotaisin maallistuneessa yhteiskunnassa. Aviomies John Paul on paljon poissa kotoa, ja kasvavat tyttäret ovat alkaneet vinoilla hänelle. Keskimmäisellä tyttärellä on autistisia taipumuksia, ja teoksen aikana hänen pakkomielteensä Berliinin muurin rakentamisen historiaan kasvaa. Esther olikin teoksessa se koukuttava hahmo, jonka vuoksi kirjasta innostuin.

Toisessa perheessä on varsinainen kolmiodraama menossa, kun Felicity-niminen nainen on pudottanut puolet painostaan tv:n kilpailussa, ja iskenyt serkkunsa aviomiehen. Ennen painonpudotusta Will ei ollut Felicityyn päin katsonutkaan, vaan tämä oli ollut perheen lihava kolmas pyörä, täti, jolla ei ollut omaa elämää ruumiinmuotonsa vuoksi. Lihavuusdiskurssien kriittinen tarkastelu on teoksessa sivujuoni, mutta ansiokas sellainen. Mikä saa koko kansakunnan, varsinkin sen hoikat kansalaiset, seuraamaan Suurinta Pudottajaa?

Kolmannessa perheessä surraan edelleen 80-luvulla surmatun teinitytön kohtaloa. Tytön äiti Rachel on jo edennyt isoäidiksi, mutta on vaarallisella tavalla takertunut traumaattiseen muistoon, joka estää häntä elämästä nykyisyydessä. Rachelin poika Rob on muuttamassa perheensä kanssa New Yorkiin, ja tästä johtuva yksinäisyyden pelko kalvaa Rachelia kuin syöpä.

Kolmen naisen, Cecilian, Tessin ja Rachelin, polut yhtyvät St. Angelan katolisen koulun puuhissa, pääsiäisen munajahdissa, pääsiäishattuparaatissa, Tupperware-kutsuilla ja muissa perinaisellisissa lähiöäitien ajanvietteissä. Oikeastaan ainoa, mikä kirjassa hieman rasitti, oli naishahmojen konservatiivinen perinaisellisuus. En tiennyt, oliko tämä puheenvuoro ydinperheiden ja elämänikäisten avioliittojen puolesta – ehkä ei, mutta ainakin sovintoon tässä pyritään jopa kristillisellä tavalla.

Yhden pääsiäisen aikaan mahtuu paljon melodraamaa. Kuitenkin Moriartyn psykologinen silmä pelastaa teoksen liialta imelyydeltä, ja johdattaa lukijan pohtimaan syyllisyyden, katumuksen ja koston teemoja laajemminkin. Koin, että kirjalla oli annettavaa monenlaisille lukijoille, eikä ainakaan romantiikka ollut kerronnan keskiössä. Rikosjuonen lisäksi tässä siis käsiteltiin jo aiemmin mainitsemieni teemojen lisäksi sosiaalista ahdistuneisuutta, pakko-oireita ja perinnöllisiä sairauksia. Varmasti kaikki löytävät teoksesta jonkun diagnoosin, johon pystyvät samastumaan. Oliko psykologisointia liikaa, se varmaan on makuasia. Minusta ei, mutta henkilöt olisivat voineet kuvata häiriöitään kiinnostavammin kuin  lääketieteen OCD-kuvauksissa.

Pidin kirjan arkisista tunnelmista siksikin, että ne kuvasivat vähän toisenlaista Australiaa kuin mitä olen tottunut näkemään tv:n välityksellä. Suurkaupunkien arki on muutakin kuin loputtomia rantabileitä tai mystisiä seikkailuja aboriginaalien laulupoluilla. Tässä pendlattiin sujuvasti Sydneyn ja Melbournen väliä, ja päähenkilöt tuntuivat olevan kaikki irlantilaisista suvuista – olisiko Moriarty itsekin?

Teos on hyvin nopealukuinen runsaan dialogin ja yksinkertaisen kielen vuoksi. Sen ansiot ovat muualla kuin kielessä, ja koen Moriartyn vahvimmaksi henkilöhahmojen kehittäjänä. Kansainväliseksi bestselleriksi teos on varmasti noussut siksi, että sen pääteema on hyvin universaali, ja sivuteematkin varmasti puhuttelevat ainakin meitä länsimaisissa yhteiskunnissa eläviä.

Ja kappas, tätä päivitystä kirjoittaessani hyllystäni löytyi myös toinen Moriarty, The Last Anniversary (2005), joka näyttää olevan tätä teosta historiallisempi tarina löytölapsesta ja häntä hoitaneista vanhoista sisaruksista, jotka elävät turistikohteeksi muuttuvalla saarella. Australian kulttuurin ja historian kannalta tuo vaikuttaa kiinnostavammalta kuin The Husband’s Secret.