Fasilitaatio, tuo ihmeellinen muotisana

Jaakko Ylijuonikas Vanhan merimiehen tarina 070214Ennen viime viikkoa luulin, että fasilitaatio tarkoittaa suomen kielessä lähinnä business-valmennuksen muotisanaa, joka viittaa kommunikaation helpottamiseen ryhmäprosesseissa. Tarkoittaa se muutakin, kuten vaikeasti vammaisten kommunikaation helpottamista avustajan ja tietokoneen välityksellä. Fasilitaatiota on pidetty huuhaatekniikkana, joka antaa perheen jäsenille turhaa toivoa parantumisesta. Tekniikka on tätä nykyä kielletty Suomessa vaikeavammaisten ja autistien kuntoutusmuotona, mutta ilmeisesti siihen uskovia vielä riittää.

Jaakko Yli-Juonikkaan Vanhan merimiehen tarina (Otava, 2014) kertoo vaikeavammaisen nuoren kommunikaation helpottamisesta. Se kertoo perheestä, jonka elämä käpristyy sisäänpäin tyttären vamman vuoksi ja masennuksesta, joka lamaannuttaa isän ja tyttären totaalisesti. Romaani ei ole helppoa luettavaa aiheensa puolesta eikä tyylillisesti, sillä romaanissa kokeillaan epävarman kertojan näkökulmaa. Luin kirjaa kauhutarinana, ja sellaisena se toimi erinomaisesti. Tosin loppua kohti en pystynyt käsittämään kerronnan kaikkia tasoja – ja uskon, että sekaannus onkin ollut tahallinen tyylikeino.

Avainhenkilönä on siis pariakymppiä lähestyvä Annika, joka on enimmäkseen elänyt elämäänsä kotona omaishoitajaäitinsä hoivaamana. Annika on käynyt joitakin vuosia erityiskoulua, mutta vastuuntuntoiset vanhemmat kokivat kouluympäristön mahdottomana herkälle tyttärelleen. Annika on neliraajahalvautunut, puhekyvytön autisti, joka kommunikoi eläimellisin kiljahduksin ja fasilitaatiolaitteen kautta. Hän on niin aistiyliherkkä, että kodissa eletään verhot kiinni kaikkina vuodenaikoina. Annika saa iloa luontoelokuvista ja uintireissuista yksityiselle saunalle.

Annikan vanhemmilla, Aarnolla ja Niinalla, ei varsinaisesti ole muuta elämää kuin tyttären hoitaminen. Avioliitto on kuihtunut siihen, että Niina lukee sängyssä pankin asiakaslehtiä. Aarno käy töissä ympäristökeskuksessa, mutta joutuu jäämään pitkälle sairauslomalle masennuksen vuoksi. Ainoa todella epäuskottava ulottuvuus kertomuksessa oli perheen vauraus – heillä on todella millä mällätä, ottaen huomioon, että tässä eletään yhden ihmisen palkalla. Fiktiossa tietysti kaikki on mahdollista, eikä kaiken fiktion tarvitse olla sosiopoliittisesti eksaktia. Tarkkuutta taas löytyy lääketieteellisissä kuvauksista, ja kuvauksista hoitoalan kulttuureista.

Romaanissa seurataan perheen elämää noin kahden vuoden ajan, johon mahtuu toiveikas kausi ja sen jälkeinen romahdus. Annikan fasilitoidut tekstit, myös hänen kirjoittamansa runot, ovat kerronnan keskiössä. Annikan toive saada runokokoelma julkaistuksi tuntuu alussa aidolta. Hänelle myös tehdään kallis neuroimplanttileikkaus, jonka kautta toivotaan saada kädet sellaiseen kuntoon, että hän voisi kirjoittaa itse. Vanhemmat muuttuvat pelon ja toivon sekamelskassa neuroottisiksi toistensa kyttääjiksi, ja he epäilevät myös pahojen henkien vaikuttaneen perheen epäonneen. Teoksen nimi viittaa new age-musiikkiin, jota he kuuntelevat entisen avustajansa lähettämänä.

Etsin marraskuussa sitä täydellistä kaamoskirjaa, ja tämä taisi olla lukemistani teoksista ahdistavin. Se on hyvin taiteellinen kuvaus vaikeavammaisuudesta, jossa kukaan ei ainakaan ole sankari. Kolmesta kertojasta pystyin parhaiten samastumaan Aarnoon, joka kaappijuoppoudestaan ja hulluudestaan huolimatta pystyi tarkkailemaan perheen tilannetta hieman objektiivisemmin kuin Niina. Annikasta ei taas ottanut selvää, oliko hän oikeasti olemassa sellaisena kuin fasilitointilaite hänet esitti.

Olisin kiinnostunut kuulemaan sellaisten lukijoiden arvioita teoksesta, jotka oikeasti elävät vaikeavammaisten lastensa kanssa – tosin en usko, että he jaksavat omaishoitajina lukea päivien päätteeksi psykologisia trillereitä vammaisuudesta. Itse pidin teoksen umpeutuneesta ilmapiiristä ja pienistä arjen havainnoista, mutta jotenkin en juonen suhteen päässyt finaaliin saakka – tai en laiskana lukijana ymmärtänyt kaikkea fasilitaation tekniikoista, jotta olisin voinut päätellä, kuka teoksessa lopulta puhui. Vai puhuiko kukaan? Vai puhuivatko kaikki toistensa päälle?Mene ja tiedä.

Elegia siniselle Niilille

lyrics_alley-aboulela_leila-15193923-frntTämä on vastaus äskettäin saaneeni kohtaamishaasteeseen: minua pyydettiin kirjoittamaan jostain kaunokirjallisesta teoksesta, jonka kohtaaminen on ollut poikkeuksellisen merkityksekäs tai jonka lukeminen on johtanut uusiin kohtaamisiin. Tarkoituksena on laittaa haaste eteenpäin 3-6 blogiystävällenne. Kiitos sinulle, Marika Oksa: http://oksanhyllylta.blogspot.fi/2014/05/haastevastaus-kohtaamisia-kirjassa.html. Koska olen blogistina jälkijättöinen ja autismiin taipuvainen, ei minulla ole varsinaisia blogikavereita, joiden juttuja vastavuoroisesti kommentoisin. Yritän oppia paremmille tavoille. Laittaisin haasteen Johannalle, Annelle, Pihille Naiselle ja Kirjavalaalle – haaste löytyy blogienne uusimman päivityksen kommenttiosiossa.

Valitsin kirjailijan, jonka kolmannen teoksen pelastin juuri muumioitumiselta sänkyni alta. Teos oli maannut siellä kolmisen vuotta unohdettuna.

Kyseessä on sudanilaissyntyisen Leila Aboulelan Lyrics Alley (Weidenfield & Nicholson, 2010). Aboulelan ensimmäinen romaani The Translator oli silmienavaaja minulle – ihastuin Aboulelan tapaan kuvata islamin arkea ja erityisesti islamin harjoittamista pohjoisessa kohteessa, Skotlannissa, hyvin erilaisessa kulttuurisessa kontekstissa kuin sudanilaisen päähenkilön ”juurilla”. Romaani oli klassinen rakkaustarina, jossa henkilöt kuitenkin rikkoivat monia rajoja ja joutuivat ylittämään itsensä. Sudanilaisen naisen skottirakastettu kääntyy tässä islamiin vapaasta tahdostaan. Pidin teoksessa islamiin ja sukupuoleen liittyvien ennakko-oletusten kaatamisesta ja yrityksestä vastata kysymykseen, millaista on olla uskovainen muslimi, kosmopoliitti ja suvaitsevainen muita kulttuureja kohtaan.

Ihastuin romaaniin niin paljon, että otin kirjailijaan yhteyttä hänen kustantajansa kautta ja yllätyksekseni sain vastauksen suoraan häneltä itseltään. Jatkoimme satunnaista mailivaihtoa ainakin vuoden päivät vaihtaen enimmäkseen kuulumisia arkisista asioista kuten lasten sopeutumisesta asumaan diasporassa (asuin itse tuolloin Kanadassa). Aboulelan historia on varsin liikkuva, silloinkin hän jakoi elämäänsä ainakin kolmen maan ja mantereen välillä. Kohtaaminen kirjailijan kanssa oli minulle merkittävä, sillä kohtasin syvällisesti uskonnollisen henkilön, joka ei kuitenkaan antanut hengellisen elämänsä muodostaa muureja muun maailman kanssa. Haaveenani oli ja on edelleen järjestää seminaari, jossa hän olisi yksi pääpuhujista.

Jostain syystä en päässyt kolmannen romaanin maailmaan sisälle yhtä helposti kuin kahden ensimmäisen. Tämä johtui aukoista sivistyksessäni: koska en tiedä Sudanin historiasta oikeastaan mitään, en pystynyt automaattisesti siirtymään romaanin kontekstiin, 1950-luvun alun itsenäistyvään valtioon. Ja koska Sudan on paikka, josta nykyään kuullaan lähinnä ikäviä uutisia, sen menneen maailman paremmat uutiset jäävät helposti nykyisten varjoon. Jos romaania kuitenkin lähestyy puhtaasti yksilöpsykologisesta näkökulmasta, tutkien siinä esiintyviä perhesuhteita, sen maailmaan on helpompi sukeltaa. Historiallisia ja poliittisia aukkoja voi sitten paikata oman jaksamisen mukaan. Muistuttaisin kuitenkin, että romaani on merkittävä Sudanin itsenäistymisen postkoloniaali dokumentti ja sitä kuuluisi lukea samalla vakavuudella kuin vaikka Salman Rushdien Keskiyön lapsia (1980). Kriitikot ovat verranneet Aboulelan teoksia Naquib Mahfouzin Kairo-trilogiaan (1956-7) ja itselleni tuli myös mieleen feministiteoreetikko Leila Ahmedin loistava omaelämäkerta A Border Passage (1999).

Romaanissa on useampi päähenkilö, mutta ehdottomasti kiinnostavin heistä on nuori mies nimeltä Nur. Nur on halunnut lapsesta saakka runoilijaksi, mutta suvun miehet ovat repineet hänen tekeleinään mokomana ajanhaaskauksena, sillä pojasta on tarkoitus kasvattaa suvun kauppaimperiumin jatkaja. Nuria ollaan lähettämässä opiskelemaan Cambridgeen, kun kohtalon käsi puuttuu asiaan ja tekee pojasta neliraajahalvautuneen katalan sukellusonnettomuuden jäljiltä. Onnettomuuden jälkeen Nurilla ei ole muuta lohtua kuin sepittää surullisia rakkauslauluja entiselle kihlatulleen Sorayalle. Onnekseen laulut löydetään ja niitä aletaan soittaa paikallisessa radiossa. Iskelmätähdet ja muut runoilijat alkavat pitää salonkia Nurin luona. Maailma tulee Nurin luo ja hän löytää vammastaan huolimatta uusia ilon aiheita ja merkityksiä elämälleen.

Tässä käsitellään myös moniavioisuutta ja tyttöjen ympärileikkauksia suorasukaisin ottein. Sudanilaisen laajennetun perheen arki tuntuu kieltämättä tunkkaiselta ja suurmiehen kahden eri ikäpolveen kuuluvan vaimon passiivis-aggressiivinen sota päätyy lopulta nuoremman antautumiseen ja maastamuuttoon. Aboulela vertaa myös ansiokkaasti kahden naapurimaan, Egyptin ja Sudanin, elintasoeroa, valtasuhteita  ja rodullisia hierarkioita. Egyptiläisille sudanilaiset ovat pitkään edustaneet barbaarista mustaa Afrikkaa, ja sudanilaisen kanssa naimisiin menneen Nabilah’in käkkärätukkaisia lapsia sorsitaan Kairon paremmissa piireissä.

Elämäniloisimmat jaksot tapahtuvat Alexandriassa, josta perheen patriarkka Mahmoud on tyypillisen pohattamaiseen tapaansa hankkinut loma-asunnon jälkeläisilleen. Itse hän kuitenkin majailee mieluummin hotellissa, jonka kreikkalainen omistajatar pitää hänen whiskylasinsa täynnä ja huolehtii muistakin lihan iloista. Kuvaukset 1950-luvun Alexandrian rantaelämästä, yökerhoista ja elokuvissa käynnistä ovat herkullisia kertoen erityisesti naisten identiteettiristiriidoista perinteisen naisen mallin ja modernismin ristipaineissa. Halu kokeilla uimapukua tai tupakanpolttoa on monilla kapinallisuuden huipentuma, mutta samalla tytöt ovat tietoisia asemastaan avioliittomarkkinoilla.

Hassuin anekdootti (joka sai juonessa yllättävän ison tilan) liittyi Soraya-tytön silmälaseihin.  Soraya saa koulusta noottia, että jos hän ei saa näköään tarkistettua, hän saattaa jäädä tehtävistä jälkeen, eihän hän näe lainkaan taululle. Soraya on muuten luokan huippuoppilaita ja hänelle suositellaan lääketieteen opintoja Khartoumin yliopistossa. Hänen isänsä raivostuu opettajien julkeudesta, sillä miehen mielestä lasit rumentavat tytön tehden hänestä miehen näköisen eli naimakelvottoman. Soraya onnistuu kuitenkin Alexandrian lomalla ostattamaan lasit viinaanmenevällä serkullaan, jolla on tapana lahjoa sukulaisia pysymään vaiti hänen ryyppyreissuistaan. Tytön palattua kotiin isä löytää lasit ja rikkoo ne suutuspäissään. Vastaavia myrskyjä vesilasissa nousee muistakin pikkuasioista.

Tarina pohjautuu osittain Aboulelan sukutarinaan, erityisesti hänen runoilijasetänsä henkiseen perimään. Teos kertoo vähemmän islamista kuin kaksi ensimmäistä romaania ja enemmän sudanilaisesta nationalismista, miesten ja naisten erilaisista rooleista kansakunnan rakentajina. Romaani taatusti puhuttelee myös sukututkijoita esimerkkinä siitä, kuinka loisteliasta fiktiivistä jälkeä voidaan saada, kun pidetään sydän sekä äly yhtä läsnäolevina.