Korpipörön etelänreissu

IMG_1445Kauko Röyhkä on ollut minulle tunnetumpi muusikko kuin kirjailija, vaikka hänen musiikkinsa tuntemukseni jää tunnetuimpiin hitteihin. Mahdollisesti olen lukenut häneltä yhden teoksen 2000-luvun alussa, aikana, jolloin vapaa-ajan lukemisestani ei ole jäänyt pysyviä muistijälkiä. Röyhkän kirjallinen tuotanto näyttää kiinnostavan monipuoliselta, ja vähemmän egosentriseltä. Teosta Lapinpoika (LIKE, 2016) luulin omaelämäkerralliseksi, mitä se tuskin oli millään muotoa, kun Röyhkän elämän koordinaatteja tutkailee. Röyhkä ei ole edes Lapista kotoisin, vaan on syntynyt Valkeakoskella ja viettänyt varhaiset vuotensa Oulussa. Ilmeisesti kiinnostus Lappiin ja lappilaisiin ihmisiin on kasvanut elämän varrella.

Lapinpoika on suht perinteinen, realistinen nuoren miehen kasvukertomus, joka ajoittuu vuodesta 1973 1990-luvun laman syövereihin, aikaan, jolloin menestyvillä liikemiehillä oli jo nmt-puhelin. Päähenkilö Simppa asuu tarinan alussa jossain Lapin käsivarren pitäjässä, josta jo silloin muutetaan massoittain pääkaupunkiseudulle ja Ruotsiin. Hän on nykykieltä mukaillen syrjäytymisvaarassa: oppikoulun ja armeijan jälkeen nuorelle miehelle ei ole löytynyt virkaa eikä koulupaikkaa. Hän asuu boheemin kasvatti-isänsä kanssa 1800-luvun hirsimörskässä, ja suurkuluttaa kylän kirjastoa. Lojaalius  kasvatti-isää, eno-Aapia kohtaan pitää häntä kylillä, sillä Aapin voimat eivät enää riitä kaikkiin askareisiin. Aapin kuoltua saappaat jalassa Simpalla ei enää ole kylillä muuta kuin koira. Hän kokee itsensä ”korpipöröksi”, eikä varsinaisesti kaipaa maailmalle, mutta maailma pakottaa hänet lähtemään. Viesti on selvä: ”Muuta tai hautaudu tänne, kunnes kuolet.”

Elämänsä aikana Simppa tulee olemaan kolmen naisen loukussa. Vuonna 1973 naapurin hylkytaloon tulee lomailemaan kolmen hippitytön jengi, ja tyttöjen perässä Simppa saa lähdettyä etelään, vaikka ei tiedä näiden osoitteita tai koko nimiä. Tytöt ovat The Roosters-nimisen yhtyeen bändäreitä, ja Simpalla on älliä löytää kolmikko bändin keikalta Helsingistä. Simppa on rakastunut tytöistä hipeimpään, Sonjaan, mutta alkaa seurustella käytännöllisen Minnan kanssa. Minna tietää tarkkaan, mitä elämältään ja tulevalta mieheltään tahtoo, mutta funktionaaliseen perhe-elämään ei välttämättä mahdu parisuhde. Kiltti Simppa ei osaa vaatia suhteeltaan enempää kuin mitä vaimo sanelee, mutta hän löytää lohtua vuosien varrelta sekä menestyvästä juristi-Essistä että ajelehtivasta haaveilija-Sonjasta. Asetelmasta on vaikea repiä perinteistä uskottomuusdraamaa, niin naisten johdateltavissa Simppa on. Ja varsinkin, kun Simppa pitää vaimonsa ystäviä salarakkainaan, asetelma ei vaikuta kovinkaan seikkailulliselta.

Teoksen pääjuoni oli lopulta simppeli, enkä oppinut paljoa Simpan naisseikkailuista. Sen sijaan kotikylän universumin kuvaus ja myös pääkaupunkiseudun raksamiesten keskinäiset kahnaukset kiinnostivat. Ystävyys amiskan raksalinjan Ripeen kestää tämän kuolemaan saakka, ja Lapinpoika onnistuu hommaamaan alkoholisoituvalle kaverilleen töitä, vaikka tällä on puujalka. Röyhkä kirjoittaa maailmasta, jossa työ edelleen oli itseisarvo, ja jossa erilaisia kuntoutuksia ei ollut tarjolla niillekään, joilta puuttui toinen raaja. Työelämässä siedettiin paremmin puutteellisuutta, vaikka töissä ryypiskelevää Ripeä ei telineille voitu päästää puolenpäivän jälkeen.

Teoksen ajankuva on tarkkaa, mutta samalla lempeää. Kirjaston lisäksi nuoren Simpan maailmankuva muokkautuu lähinnä hylkytaloihin jääneiden viihdelukemistojen kautta. Hän kuulee homoseksuaalisuudesta Hymy-lehden Monsieur Mosse-uutisoinnin kautta, ja pelkää junassa vieraiden miesten lähestymisiä. Helsingissä miehiä pelotellaan naisista, jotka käyvät Club Safarilla hakemassa itselleen neekerisankkerin. Simpan naiset, Minnaa lukuunottamatta, jatkavat festareilla bailaamista kypsempään ikään saakka, mutta Simppa päätyy kohti elämää, jossa Avotakka säätelee haaveita, vesisängyt lotisevat ja paidan rinnuksiin ilmestyy krokotiilinkuvia.

Olen itsekin elänyt kultaisen 70-luvun pikkulapsena, ja pystyin heittäytymään tuon ajan nuorten aikuisten vapaudenkaipuuseen. Myöhempien vuosikymmenten materialismi ja elämäntavan kaventuminen kotikeskeiseksi kuluttamiseksi jopa vähän masensi. Teos oli lämminhenkinen, armollinen ja salliva, ja sen maailmaan pystyy samastumaan, vaikka ei olisi koskaan ollut rockkeikan bäkkärillä tai keikkabussissa. Silti koin, että teos todennäköisesti puhuttelee eniten 50-60-luvuilla syntyneitä lukijoita, eli se tuntui ikäpolviromaanilta. Itse olisin saanut teoksesta enemmän irti, jos päähenkilö olisi ollut enemmän yhteydessä Lappiin odysseiansa aikana. Olisin siis kaivannut kirjaan enemmän Lappia, vaikka minulla ei ole mitään Vantaan lähiöitä vastaan.

Romaanissa liikuttiin samoilla korkeuksilla kuin äsken lukemassani Mikko-Pekka Heikkisen Jääräpäässä. Tässä tyhjentyvää kylänraittia lähestyttiin vakavan elegisesti, ja luontosuhde nousi päähenkilön keskeiseksi voiman lähteeksi. 70-luvulla kyläläisiä ei eroteltu etnisen alkuperän mukaan, vaikka olin lukevinani kuvatut henkilöt ei-saamelaisiksi ”lantalaisiksi”. Pidin kyllä Röyhkän kerronnallisesta maltillisuudesta syrjäkylän hahmojen maalauksessa: tyypit olivat tolkullisia, eivätkä viina- ja seksijutut menneet överiksi. Usein Itä-Suomen syrjäseutujen kuvauksissa mennään pidemmälle kohti Ryysyrantaa, mikä on saattanut myös olla todenmukainen maantieteellinen ja mentaalinen ero.

Vampyyriturismin pimeällä puolella

IMG_1443Aikamoista sarjatykitystä on blogielämäni viime aikoina ollut. Tosin ei kai ole tavatonta, että positiivinen uusi lukututtavuus herättää halun lukea kyseisen kirjailijan koko tuotannon. Eniten tässä maniassa minua harmittaa malttamattomuus: varsinkin dekkareiden ja trillerien suhteen olisi joskus fiksua lukea sarjaa oikeassa järjestyksessä.

Tiina Raevaaran lintuaiheisen kauhutrilogian aloitin keskeltä, ja päädyin viimeiseen osaan lukematta alkua. Trilogia on täysin ymmärrettävä itsenäisinä osina, mutta hahmot saisivat enemmän syvyyttä, jos heitä olisi seurannut nuoruudesta aikuisuuteen vaihe vaiheelta. Trilogia rakentuu myös introverttien, valtavirtayhteiskunnasta syrjään jääneiden nuorten kasvukertomuksena, ja siksi lukijan olisi hyvä ymmärtää, mitä heille tapahtui teineinä. Kirjasarjan nuorekkuus on sen valttikortti, ja uskoisin teosten puhuttelevan eniten juuri nuoria aikuisia, vaikka niitä ei kannata lähestyä ikäryhmäspesifisti.

Veri joka suonissani virtaa (LIKE, 2017) jatkaa synnyinkaupungissaan kovia kokeneen Johanneksen saagaa noin vuosikymmentä myöhemmin edellisistä tapahtumista. Johannes on kadottanut nuoruuden rakastettunsa, vakavasti sairaan Aalon, ja löytänyt rinnalleen Hannan, lastensa äidin, joka on sairaanhoitaja. Hanna ja Johannes yrittävät elää tavallista perhe-elämää, mikä kuitenkin on haasteellista johtuen perheen esikoisen traagisesta kuolemasta ja Johanneksen epävakaudesta. Johannes on saanut hoidettavakseen kelloliikkeen Helsingin keskustassa, mutta vaimolle tulee yllätyksenä, että firmassa on ollut lappu luukulla jo kauan ja että Johannes käyttää työaikaansa kirjoittaakseen ensirakkautensa tarinaa terapiamielessä.

Johanneksen henkinen pelastaja on ollut ysikymppinen maahanmuuttaja Teodor, kelloliikkeen alkuperäinen omistaja. Teodorin tausta romanialaisena pakolaisena avautuu Johannekselle paremmin vasta tämän tehdessä kuolemaa. Johannes saa tehtäväkseen viedä Teodorin tuhkat takaisin tämän synnyinpaikalle, Romanian ja Ukrainan rajalle. Romaniassa haahuilee myös Johanneksen ornitologisetä Jaakko, jonka elämäntehtävänä on löytää jälkiä harvinaisesta etelänkuukkelista. Kuitenkin Johanneksen perimmäinen motiivi matkalle lähdössä on toivo Aalon jälleennäkemisestä.

Laajemmalla tasolla romaani kertoo terveysturismista, elinsiirroista, ihmiskaupasta ja ihmisten epäoikeudenmukaisesta trafiikista EU:n ja muun Euroopan rajalla. Klinikkaosuus tarinasta on äärimmäisyyksiin vedettyä kauhua, jossa natsihistorian osuus on merkittävä. Johanneksen oma sukutaustakin kytkeytyy tämän maanpäällisen helvetin kanssa iljettävällä tavalla. Samoissa kylissä harhailevien vampyyrituristien motiivit vaikuttivat viattomilta, vaikka romanialaiset heitä vihaavatkin intohimoisesti. Muistan viimeksi lukeneeni näistä kylistä Paulo Coelhon kyydissä, mikä kokemuksena oli laimeaa linnunmaitoa verrattuna tähän korkeajännitykseen.

Pidin tästä kirjasta enemmän kuin Korppinaisista, vaikka kyse oli samoista romaanihenkilöistä eri vaiheissa. Trilogian päätösjaksona teos nousee kauhun tasolla crescendoon piinaten lukijaa aina viime sivuun saakka. Tieteellistä tekstiä oli tässä vähemmän, mutta historiallinen kerroksellisuus yllätti ja herätti uusia kysymyksiä. Kelloseppä-Teodorin hahmo liikutti minua eniten, sillä hänen vaiettu muistonsa holokaustista puolijuutalaisena orpona oli erilainen tarina kuin mihin olen tähän ikään mennessä tottunut.

Uskon, että tällä trilogialla voisi olla vientiä käännöskirjallisuutena, koska tarina ei ole tyypillisten Suomi-kliseiden läpitunkema. Varsinkaan päähenkilöt Johannes ja Aalo ovat omien omituisuuksiensa (ja Aalo sairautensa) riivaamia niin, että tuskin heitä edes kiinnostavat maan hallitusten vaihdokset, saati opintotukien leikkaukset. Korppinaisissa liikuttiin kyllä luonnossa ja pelättiin metsien henkiä, mutta henkilöt eivät käyttäydy suomalaiskansallisesti: he eivät ryyppää, käy saunassa, harrasta metallimusiikkia tai kunnioita talvisodan henkeä. Aalolle Suomikaan ei ole erityisen tärkeä, kun taas Johannes on totuttujen rutiiniensa vanki. Hän ei ole kiintynyt kotimaahansa, mutta hän arvostaa pientä arkea, jossa kuljetaan samoja reittejä joka päivä. Jotenkin koen, ettei kirjoja tarvitsisi edes markkinoida minkään kaupallisen kategorian, kuten Nordic noir:in kautta. Suomi-brändi ei tällä kynänjäljellä kirkastu, ja siksi nostan hattua kirjailijan aidolle omaperäisyydelle.

 

Naakkojen maailmanvalloitus

IMG_1420Pelkäätkö kenties lintuja? Oletko koskaan saanut lintuvieraita kotisi sisälle? Kuinka kauan sinulla kesti toipua siitä, tai Hitchcockin lintuelokuvan näkemisestä? Ei huolta, pelkoja päin, eikä mikään muu voi auttaa selättämään ornitofobiaa kuin kunnon kauhuteos. Mitä tykkäisit, jos asuntoosi lentänyt naakka nappaisi reidestäsi palan?

Tiina Raevaara on kirjailijanuransa ohella biologi ja perinnöllisyystieteilijä, ja se näkyy hänen teoksissaan näkökulmien valinnassa. Korppinaiset (LIKE, 2016) kertoo lintujen lisäksi harvinaisesta perinnöllisestä sairaudesta ja elämän keinotekoisesta pitkittämisestä. Tämän lisäksi Edgar Allan Poen fanitus näkyy vanhahtavassa kielessä ja tunnelmassa. Korpeissa asuvat sielut vahtivat vielä eläviä, naakat mahdollisesti kostavat, eikä kirotun huvilan painostavaa tunnelmaa voi kukaan normimaailmasta tuleva ymmärtää, ellei tule naakan tai korpin yllätetyksi sen huoneissa.

Päähenkilöt Johannes ja Aalo ovat olleet kainoja rakastavaisia lukioikäisinä, mutta heidät on erottanut meri. Johannes on luullut Aalon kuolleen mereen hänen toimestaan, mutta Aalo onkin lähtenyt meren taa. Johanneksen mieli ei ole ollut täysin vakaa ennen Aalon katoamistakaan; hän on yksinäinen pikkuvanha perfektionisti, joka arvostaa stabiiliutta ja tulevaan varautumista. Kun hän saa kuulla Aalon elämästä New Yorkissa, hän saa pakkomielteen parin yhteiselosta perintötalossa rannikolla. Hän haluaa palata synnyinkaupunkiinsa ja tehdä sovinnon menneiden kanssa. Hän jopa matkustaa Amerikkaan rakastettuaan hakemaan, vaikka ei ole ennen tätä koskaan lentänyt lentokoneella.

Yritän olla tekemättä enempää juonipaljastuksia, sillä teoksessa parasta olivat yllätykselliset käänteet. Sivuhenkilöiden omituisista taustoista ja heidän de facto olemassaolostaan saa lukija spekuloida loputtomiin; koska Johannes itse vaikuttaa epävakaalta, myös osa henkilöistä vaikuttaa ”kuvitteellisilta ystäviltä”. Johanneksen lähipiirillä on ylipäänsä taipumusta paeta vaikeita asioita kauas pois. Tosin hänen  äitinsä Espanjassa asuminen kuulostaa omituiselta ottaen huomioon, että hän tuo Espanjan-tuliaisina S-marketin kääreeseen pakattuja juustoja.

Nuoren parin yhteinen tulevaisuus vaikutti haasteelliselta. Itseäni hieman vaivasi se, että he fyysisistä ja henkisistä rajoitteistaan huolimatta tuntuivat elävän yhteiskunnan ulkopuolella eivätkä taloudelliset rajoitteet tulleet vastaan. Tosin kauhu on genre, jossa ei aina tarvitse kommentoida ympäröivää yhteiskuntaa, kuten tässä tapauksessa nuorisotyöttömyyttä ja mielenterveyspalveluiden alasajoa. Oikeastaan Johannesta epäuskottavampi hahmo oli Aalo, joka oli tehnyt pesäeron sukuunsa, muuttanut New Yorkiin opiskelemaan ja sinnitellyt siellä kuusi vuotta, vaikean sairauden löytymisen jälkeenkin. Johanneksen vapaaherran elämän selitti perintörahat, mutta Aalon kalliita lukukausi- ja sairausvakuutusmaksuja ei kattanut osa-aikatyö Poen kotimuseon oppaana. Tiedän, että tällainen on fiktion maailmassa turhaa jupinaa, sillä romaanin keskiössä olivat muut kysymykset kuin toimeentulo.

Pohdinnoista kuoleman eri määrittelyistä, saattohoidosta ja lääketieteen etiikasta koin oppivani paljon uutta. Johanneksen isoisän yksityinen sairaala herätti minussa enemmän kauhua kuin mikään huvilassa tapahtunut episodi. Vaikka reaalimaailmassa pelkään lintuja, varsinkin suurissa parvissa, pystyin lukemaan korppien ja naakkojen hyökkäyksistä pyörtymättä. Tässä lintuteemaa lähestyttiin niin monisyisesti, että niiden käyttäytyminen alkoi vaikuttaa jopa ymmärrettävältä.

Osaan nyt nimetä kaksi suomalaista kauhukirjailijaa, Tiina Raevaaran ja Marko Hautalan, ja molempien teoksista olen pitänyt yhtä paljon. Hautalan teoksissa on piirun verran enemmän realismia, sillä ne sijoittuvat Vaasaan, olemassa olevaan kaupunkiin ja sen kartografiaan. Korppinaisten unelias pikkukaupunki sijaitsi  jossain rannikolla, eikä henkilöillä ollut vahvaa paikallista identiteettiä, murretta tai kuuluvuuden tunnetta. Sekin on tyylikysymys, ja tietynlainen juurettomuus sopi mielestäni tähän romaaniin hyvin.

Nurmilinnun herääminen

IMG_1344Mietin äskettäin Ian McEwania lukiessani, olisinko lukenut muuta sikiön tai syntymättömän lapsen näkökulmasta kirjoitettua romaania. Sellainen tulikin pian eteeni, Terhi Kuusiston Hiekkamandalan (LIKE, 2017) muodossa, tosin tarina on asetelmaltaan erilainen, lempeämpi, ja kertojana on olomuotoaan muuttava syntymättömän lapsen sielu.

Teoksen päähenkilö on kolmikymppinen taidekeraamikoksi opiskeleva Irene, joka harrastaa intohimoisesti joogaa ja jolla on ollut haasteita mielenterveytensä kanssa. Talous on kriisissä yhdentenätoista opiskeluvuotena, ja asioihin ryhtyminen tuottaa vaikeuksia joka päivä. Tyyppinä Irene on introvertti; periaatteessa parhaan ystävän Annan seura riittää hänelle arjessa. Kun hän tapaa joogakoululla itseään nuoremman, avoimesti flirttailevan Omin, hänen elämänsä muuttaa suuntaa. Parisuhteen harjoittelu käynnistyy vakavasti, mutta Om myös pelästyy kumppaninsa pesänrakennusviettiä.

”Poika tapaa tytön”-kertomuksena teos ei ole erityisen mieleenpainuva, vaikka kohtaamista kuvataankin runollisesti. Odotin teoksen kasvavan kahden kulttuurin välisen suhteen kuvaukseksi, johon liittyisi hankala intialainen anoppi, mutta Om osoittautuukin suomalaisen äidin lehtolapseksi, jolla mahdollisesti on intialainen isä. Lapsen nimeäminen joogamantran mukaan kertoo paljon äidistä, samoin pikkusiskon nimi Illusia.

Ella-äidin hahmoon mahtuu traagisuutta ja koomisuutta. Hänelläkin on rankka mielenterveystausta, mutta on selättänyt sairautensa joogaamalla ja itämaisiin filosofioihin tukeutumalla. Lastensuojeluun perheessä viitataan ”ystävällisinä vieraina”, joiden päätehtävänä on vuosien varrella ollut tarkkailla äidin lääkekaapin sisältöä. Pitääkseen lapsensa Ellan on täytynyt karkottaa hipit elämästään joksikin aikaa, mutta Hämeessä sijaitsevaan kommuuniin on muutettu heti, kun siihen on tullut siunaus. Ellan tapa jakaa pöytänsä antimia on liikuttava, volgasienen lahjoittaminen lähestyy tahatonta komiikkaa. Minua jopa yökötti hänen keittiönsä, hyvällä tavalla.

Irenen kolmenkympin kriisi ja siihen liittyvä vauvakuume on ennalta-arvattavaa, mutta sen ilmeneminen poikkeuksellisen vahvaa. Hän matkustaa Intiaan huomatessaan tulleensa raskaaksi, mutta saa matkan aikana keskenmenon Dharamsalan luostarissa. Palattuaan matkalta hän omistautuu parhaan ystävänsä Annan raskaudelle ja kerää tämän pieneen yksiöön museollisen vintage-vaatteita ja lastenkirjoja. Om huomaa varoitusmerkit ja vie naisen äitinsä hoitoon maalle. Kahden naisen yhteiselon ja kasvun dokumenttina teos on ilahduttava ja hoitava.

Teos herättää myös kysymyksiä verisiteistä ja valituista sukulaisuussuhteista. Irenen suhde omaan äitiinsä ei ole helppo, vaikka äiti käykin siivoamassa tyttärensä kämppää ja maksaa tämän laskuja pyytämättä. Äiti omaa välisuomalaiset, perinteiset arvot eikä pysty järjellä ymmärtämään tyttärensä vetelehtivää elämäntapaa. Kahden äitihahmon välille ei kuitenkaan synny kilpailuasetelmaa, vaan Irenelle tarjoutuu mahdollisuus tutustua uudelleen hämäläisiin sukujuuriinsa isoäidin hautajaisten ympärillä. Samalla hän näkee ensimmäistä kertaa kuvan nuorena kuolleesta isästään. Äidin jäyhyys ja arkijärkevyys juontavat  juurensa yksinhuoltajuuuteen liittyvästä historiallisesta leimasta.

Hiekkamandala on arkinen, tarkkapiirtoinen ja yksityinen kertomus ystävyydestä ja elämäntavasta. Sukupolviromaanina se ei räjäytä pankkia, mutta uskon sen tavoittavan muunkinlaisia lukijoita kuin Kalliossa asuvia luovan luokan pätkätyöläisiä. Erityisesti se sopii henkisistä asioista kiinnostuneille ja lapsettomuuden kanssa kamppaileville. Koin, että syntymättömän lapsen hybridinen kertojanääni voi hoitaa myös keskenmenon tai abortin kokeneita – hindulaiset ja buddhalaiset juonteet tuovat uutta perspektiiviä lisääntymiskysymyksiin.

Kaipasin teokseen hieman lisää yhteiskunnallisuutta. Maailmantuskainen paasaaminen olisi tuhonnut teoksen runollisen tunnelman, mutta nyt Irenen elämäntilanteesta jäi edelleen olo, että se olisi ollut pelkästään itse aiheutettu. Tämän lisäksi kirjan aihioista jäi todella kutkuttamaan Omin hippiperheen asema lastensuojelun asiakkaana. Olisin voinut lukea Omin lapsuudenmuistoista erillisenkin teoksen, sillä hänen näkökulmansa oli minusta raikkain.

Itse valetuille nenänhuuhtelukannuille bisnesideana saa kai nauraa. Nauru kirjassa ei ollut ilkeää, vaan potentiaalisesti itseironista. Tästä jäi sopivan patsulintuoksuinen fiilis kellumaan aamun ruuhkabussiin – kutkuttamaan ja/tai ärsyttämään, riippuen vastaanottajan reseptoreista.

 

Turpakäräjillä Tapion kanssa

IMG_1311Näin Marko Annalan Värityskirjasta (LIKE, 2017) taannoin mainoksen, ja teoksen nimi ilahdutti eniten, siitä huolimatta, etten ole täyttänyt yhtään aikuisten värityskirjaa (enkä usko, että kirjailijakaan on). Tämän lisäksi tunnustan, etten tiennyt ennen teoksen puoliväliä, että kirjailija on reaalimaailmassa suht kuuluisa rocktähti, joka kaiken lisäksi asuu muutaman kilometrin säteellä minusta. Mokoma-bändin nimen kyllä tunnistan, ja yhdistän sen kalevalahenkiseen death metaliin, mutta yhtään bändin jäsenen nimeä en olisi osannut nimetä.

Kirja on nimetty romaaniksi, ja se aukeaa romaanina ehkä siksi, että sen kertoja on keski-ikäistyvä mies ilman nimeä. Tästä huolimatta oletan, että Annala kertoo omasta eletystä elämästään. Kerronta on suorasukaista, simppeliä ja siitä puuttuu romaanitaiteelle tyypilliset etäännyttämisen elementit silloin, kun kirjailija pohjaa aiheensa jollekin vahvasti itse kokemalleen asialle. Tyypillinen muusikon omaelämäkerta teos ei kuitenkaan ole, sillä teemoina ovat vahvasti henkinen hyvinvointi ja mielenterveyden hoito. Sitä voi lukea suvereenisti ja ilolla, vaikka ei olisi yhtään kiinnostunut metallimusiikista. Ja mikäpä olen bloggarinplanttuna purnaamaan, jos kirjailija ja kustantaja ovat päätyneet romaanin nimitykseen.

Kirjan päähenkilö tulee turvallisesta, mutta tunneilmaisultaan jäykästä perheestä. Isä on muuttanut Etelä-Karjalaan Pirkanmaalta, äiti taas on aitokarjalainen. Juurten etsintä tulee miehelle ajankohtaiseksi, kun hän muuttaa kolmikymppisenä Tampereelle erokriisiä potemaan. Siellä hän löytää härmäläiset juurensa, pelimannisuvun, jonka on pitänyt panna pillit pussiin kelvatakseen kihniöläisessä kyläuniversumissa kunnon työihmisinä.

Karjalainen mielenmaisema ei ole tässä erityisen hersyvää. Myös Lappeenrannan seudulla osataan olla susia toisilleen, ja kirjailijan synnyinkunta on varsinainen persläpi: ”Mielestäni parasta, mitä Joutsenossa voi tehdä on itsemurha.” Kuvaus joutsenolaisen yläasteen ja ammattikoulun kokkilinjan arjesta on karua, tosin ammattikoulusta päähenkilö selviää jo stipendejä keräävänä hyvänä jätkänä. Bändimeininki pelastaa hänet vakavalta masennukselta ja päihdeongelmalta, joiden pohjalla eivät niinkään ole perheolot, vaan muistot koulukiusaamisesta.

Teos varmasti puhuttelee monenlaisia lukijoita, mielenterveyden häiriöistä kärsiviä, ammattilaisia ja metallifaneja. Pidin paljon Annalan tavasta kuvata sairastumisen vaiheitaan, joista usein varoittivat painajaiset ja harhat – muun muassa metsänhenki Tapio on vartioimassa ja jopa yllyttämässä häntä hulluksi tuloon. Tästä hän kuitenkin toteaa: ”Otan paljon mieluummin turpiini Tapiolta kuin itseltäni.” Luovuuden ja mielenterveyden järkkymisen rajoja tässä venytetään reippaalla otteella, ja teos ylipäänsä herättää kysymyksen, voiko ihminen ylipäänsä elämänsä ruuhkavuosissaan saada taidetta aikaan, ellei pakene sitä perheeltään kaukaisille erämökeille. Mökeillä raivoraitista kertojaa odottaa välillä paniikkihäiriö, välillä bändikavereiden mutkaton ystävyys tai omaan nahkaan tutustuminen.

Koska olen kirjailijan ikätoveri, pystyin samastumaan ajankuvaan täydellisesti. WASP oli aikanani todellista pahisten musiikkia, KISS:iä imitoivat lähes kaikki, jotka halusivat päästä piireihin. Varsinkaan maalla tuon ikäluokan vanhemmilla ei kaikilla ollut omaa kokemusta vahvasta musiikkifaniudesta, joten ikäluokkani lapsille oma mankka ja kasetit ovat olleet suuri vapauden vyöhyke. Lapsuuden kuvauksessa on samaa herkkyyttä kuin vasta lukemassani Antti Heikkisen Pihkatapissa, mutta kaipasin siihen hieman lisää kierroksia. En välttämättä murrepuhetta, mutta syvällisempää paikallista otetta.

Teoksessa on myös vahva henkinen tai hengellinen ulottuvuus. Teoksen päähenkilö on intuitiivisesti löytänyt Filokalian teoksia  ja lähtee pyöräilemään Valamoon tietämättä ortodoksisuudesta paljoakaan. Yksinäisyyden ja hiljaisuuden kuvaukset ovat rohkaisevan vahvoja. Annala ei kuitenkaan päädy coelhomaiseen aforistiikkaan eikä kaupalliseen matkasaarnaamiseen itsensä löytämisen tai hiljaisuuden iloista.  Mielenterveyden hoitaminen on teoksen päähenkilölle elämänmittainen haaste, mikä tarkoittaa myös sen tosiasian hyväksymistä, että raskas lääkitys tai akuutti sairaalaan joutuminen  ovat kuuluneet hänen elämäänsä, ja mahdollisesti kuuluvat myöhemminkin. Ihmeparantumisesta hän ei osaa haaveilla, mutta hän kilvoittelee arjessaan legopalikoiden ja pyykkivuorten keskellä.

Värityskirjan ilmaisu on tiivistä, mikä johtuu myös siitä, että päähenkilö kokee armollisia muistikatkoksia mielensä suojelumekanismeina. Lapsuuden ja nuoruuden muistelu ei tässä ole samanlaista etnologista ja mikrohistoriallista sukuhaudan kaivelua kuten esimerkiksi edellä mainitsemallani Heikkisellä, vaan kertoja kertoo tarinaansa ymmärtääkseen paremmin nykyisyyttään. Terapeuttisuus on vahva juonne, mutta selvästi pahimmat möröt on jo selätetty ammattiauttajan sohvalla. Ymmärrän hyvin, miksi teos on kirjoitettu juuri tällaisessa muodossa, tällaisella kielellä.  Tästä huolimatta uskallan myöntää, että jäin kirjasta hieman nälkäiseksi ja haluaisin lukea Annalalta seuraavan romaanin, jossa päähenkilö ei ole kalliin tuoremehun ostamisesta huonoa omaatuntoa poteva, ikääntyvä metallimuusikko.

Tena-teeleidien vapautusrintamasta

img_1172Kaisa Haatanen aloitti viittäkymppiä lähentyvien tenaleidien vapautusliikkeen teoksellaan Meikkipussin pohjalta (LIKE, 2015). Luin äskettäin päähenkilö Tytin matkoista kertovan jatko-osan Ylipainolisämaksun, ja päätin tsekata myös tämän kauneus- ja elämäntapa-aiheisen esikoisteoksen.

Päähenkilö Tytti toimii kirja-alalla kustannuspäällikkönä, ja on vuorotteluvapaan tarpeessa. Vuoden missiona on harrastaa terapiakirjoittamista, sillä hän ei kaipaa ikätovereidensa tavallisempia elämänmuutoksia, kuten lähihoitajaopintoja tai muuttoa äiti Amman syliin Intiaan. Tytti on herkullisen muutosvastarintainen omassa, keskiluokkaisessa urbaanissa poterossaan. Hänen elämäänsä tasapainottavat mummolta peritty Chippendale-kalusto, visiitit Fazerin kahvilaan ja kalliit kauneustuotteet.

Tytin kauneusvinkeistä keskeisin liittyy auringonottoon: sitä ei pidä harrastaa varsinkaan kasvoille, jos haluaa säilyttää kasvonsa rypyttöminä. Kurkkuviipalenaamio voi satunnaisesti toimia, jos on valokuvaussessio rankan bailuillan jälkeen. Geelikynnet eivät koskaan ole huono investointi, varsinkin, jos sellaiset saa ”rohkeissa” väreissä lontoolaiselta studiolta matkalla Järvialueen retriittiin. Ja vaikka keski-ikäisen naisen vapautusliike etenisi korkeille sfääreille, silti leopardikuvioita tulisi välttää.

Itsekin olen näistä keskeisistä elämänpoliittisista asioista jokseenkin samaa mieltä.

Syvällisemmällä tasolla Tytti rimpuilee ulos pariutumisen yhteiskunnallisesta mandaatista. Ystävät ja aikuisperhe tarjoavat hänelle tarvittavan sosiaalisuuden, ja hän oppii nauttimaan omasta seurastaan kaikkina juhlapyhinä. Ero satunnaisen rakastajan ja miesystävän välillä on suuri, eikä hän varsinkaan kaipaa tyyppiä, joka ensimmäisen yhteisen yön jälkeen jättää likaiset sukkansa pestäviksi tai jumittamisellaan poraa reiän siihen kuuluisaan perintösohvaan. Silti Tytti ei ole ihmisten suhteen kyyninen eikä tunteeton, hän vain on tullut sinuiksi omien sosiaalisten tarpeidensa kanssa.

Chicklit-tyylinen romaani, jossa sanoudutaan irti parisuhteista ja jossa päähenkilö joutuu vakavasti rajoittamaan maanista shoppailuaan työvoimapoliittisista syistä, on tietty haasteellinen genrelle uskollisten lukijoiden suhteen. Itse pidin kirjan asetelmasta juuri siksi, vaikkakin jäin edelleen pohtimaan tuotesijoittelun runsautta. Johtuen entisen elämäni arvomaailmasta toki tiedän, kuka Terence Conran on, ja olisin tukehtunut nauruun vitsille hänen sohvatyynyjensä karusta kohtalosta kymmenen vuotta sitten. Nyt pohdin, voisinko kirjoittaa itse vastaavan teoksen Cien- ja Esmara-merkkeihin vannovan lähiömutsin perspektiivistä, jossa huonoina päivinä turvaudutaan hurmokselliseen kristilliseen leipäjonoon. Tavallaan tämä teos vapautti minut nauramaan sille, mikä elämässä on kulloinkin ajankohtaista.

Tytin seikkailujen osat ovat tiiviissä vuoropuhelussa keskenään, ja aihepiiri on molemmissa lähestulkoon identtinen. Ylipainolisämaksu tuntui rakenteeltaan kaupallisemmalta ja hektisemmältä kuin Meikkipussin pohjalta, jossa liikuttiin suppeammalla aikajanalla ja  kartalla. Itse koin saavani enemmän irti tästä esikoisesta, vaikka kertojan ääni olikin molemmissa yhtä vahva. Toisaalta Ylipainolisämaksu saattaa puhutella laajempaa lukijakuntaa, koska sen fokus ei ole kokonaan tätiydessä. Jäinkin miettimään, mitä tätienergian Suomeen lanseerannut Merete Mazzarella sanoisi näistä viihteellisemmistä tätiteoksista.

PS: Star Wars-aiheinen lääkedosetti menee ehdottomasti jakoon omalla planeetallani. Samoin Hello Kitty.

PS2: Kirjan iltapäiväteeleidiydestä sain isompia kicksejä kuin tenaleidiydestä. Kananmuna-krassileivät assamteellä ovat saatavilla kaikille tuloluokasta riippumatta, varsinkin,  jos ne suostuu nauttimaan kotona. Inklusiivista snobiutta!

Neljä ystävystä ja mustikka

sumu-600x880Anna, Egill, Vigdís ja Hrafn ovat kolmikymppisiä ystävyksiä, kaksi pariskuntaa, jotka tykkäävät retkeillä yhdessä. He lähtevät viikoksi reissuun koillis-Islannin Askja-tulivuoren maisemiin omalla jeepillään. Maisemat ovat hiekkaista erämaata, jonka jokien suistoista aukeaa Ylämaa, Islannin Lappi. Kukaan neliköstä ei ole erityisen partiohenkinen, vaikkakin ruokaan ja juomaan on satsattu vähintään Viisikko-kirjojen vakavuudella.

Steinar Bragin trilleri Sumu (LIKE 2016, suom. Tuomas Kauko) vie lukijansa syvälle Islannin sydämeen, paikkoihin, joita urbaanit kaupunkilaisetkaan eivät syvällisesti tunne. Jäätiköiden ja tulivuorten läsnäolo on silti vahvaa myös kaupunkilaisten mentaalisella kartalla, sillä näistä paikoista menestyjät kaivavat myyttejään. Islantilainen kansallismielisyys on vähintään yhtä tunkkaista kuin suomalainen, ja Itsenäisyyspuolueen kannattajien joukkoon mahtuvat upeasti myös ”elämänkoululaiset”.

Hrafn on neliköstä rosoisin hahmo, rikkaan perheen hulivilipoika, joka aloitti huumediilaamisen jo yläkoululaisena. Hrafnin täyskäännöstä narkkarista pörssikeinottelijaksi on tukenut hänen terapeuttinsa Vigdís, jonka kanssa suhde lämpeni nopeasti ammatillisesta seksuaaliseksi. Kaikilla näistä aikuisista on rankkoja nuoruusmuistoja, ja hahmoina he ovat kaikki kovin keskenkasvuisia, vaikka ovat työurillaan saavuttaneet paljon. Bragin kuvaama islantilainen kulttuuri on syvästi hedonistista ja yksilökeskeistä: oikeastaan koko Reykjavíkin kaupunki on terminaalisesti pilvessä, kännissä tai krapulassa paitsi muutamat lähiöissä kivistä voimaeläimiä askartelevat hiljaiset maahiset. Hrafn on joutunut jättämään päihteet pysyäkseen hengissä, mutta hänen nössömpi ystävänsä Egill on alkanut ryypätä ammattimaisesti vasta äskettäin.

Pidin kirjasta siksi, että Bragi tarjoaa varsinkin alkupuolella yhteiskunnallista analyysia, jota maustetaan sopivasti kansantaruilla ja -uskomuksilla. Kauhun ja toiminnan määrä nousee loppua kohti maksimaaliseksi, ja jäin miettimään, olisiko tarinan voinut kertoa vähemmin tehostein. Kertojana Bragi on silti omaperäinen, ja teos tuntuu kielellisten ansioidensa vuoksi enemmän taideproosalta kuin viihteelliseltä kauhuromaanilta. Elokuvallinen potentiaali on vahva, enkä ihmettelisi, jos tästä on jo tekeillä menestyselokuva.

Nelikko siis joutuu erämaaretkellään pahaan pinteeseen, jossa ainoa paikallinen ihmisseura eikä luonnon armoille jääminen eivät kummatkaan tarjoa pelastusta. He siis tavoittelevat kansantarujen myyttistä mustikkaa, kun edessä ja takana on tiedossa kadotus. Luontokuvaus on maagis-realistista, runollista, ahdistavan todellisuuden ja vielä painostavamman fantasian syövyttämää. Mikä näyistä on henkilöiden omia päänsisäisiä harhoja, mikä pahan kosketusta, sen voi jokainen lukija itse päättää. Kirjaimellisesti Sumu tarjoaa maiseman, johon tuskin moni lukija haluaisi jäädä jumiin ilman toimivaa GPS-paikanninta.

HELMET-haasteeseen teos sopii mm. kohtaan 5: Kirjassa liikutaan luonnossa.