Karibiankarjalaisten kyydissä

Valtonen 2Teos: Anni Valtonen: Elämäni Kolumbia (LIKE, 2020)

Äänikirjan lukija: Karoliina Kudjoi

Blogiini on alkavalla viikolla tulossa lisää äitienpäiväaiheisia juttuja, mutta väliin jotain muuta. Pyrähdys kolibrin siivin Kolumbiaan, sisällissodan ja huumekaupan runtelemaan maahan, jossa toimittaja Anni Valtonen asui parinkymmenen vuoden ajan laajennetussa perheessä. Valtonen rakastui kolumbialaiseen mieheensä opiskellessaan kirjallisuutta Tampereella, mutta jo ennen tätä latinalaisamerikkalainen maailma oli kiinnostanut häntä.

Bogotáan pariskunta siirtyi vuonna 1996, ja muutaman vuoden sisällä paria siunattiin kahdella pojalla, Aureliolla ja Amosilla. Anopin ja appiukon perheyrityksen, mehu- ja hedelmäkaupan pitoon osallistuu myös toimittajaminiä, ja nämä arjen kohtaamiset toimivat myös erinomaisena kieliharjoitteluna. Miehen suvun juuret ovat kuitenkin pohjoisessa, Karibian rannikolla, jossa kulttuuri on konservatiivisempaa ja ”alkuvoimaisempaa” kuin pääkaupungissa. Joku miehen suvussa on jopa naimisissa Gabriel García Marquezin veljen kanssa, mutta tämä sattumus ei takaa suoraa pääsyä kulttuurieliitin sisäpiireihin.

Valtonen kertoo suht pidättyväisesti karille ajautuneesta avioliitostaan, mutta enemmän appivanhemmistaan, jotka hekin päätyvät jossain vaiheessa eroon. Paikallinen parisuhdekulttuuri ei ole pohjoismaiselle miniälle helppo rasti, ja eniten siinä ihmetyttää avomielinen suhtautuminen sivusuhteisiin. Bogotán motellit tekevät loistavaa bisnestä niin esiaviollisten parien kuin puolisojaan pettävien piilopirtteinä. Jossain vaiheessa perhe siirtyy elämään kahdella mantereella, ja lapsia lähetetään isän suvun huomaan ”juurihoitoon” itsenäisesti jo melko varhaisessa iässä.

Tämä on tiivis, tietopainotteinen teos, jossa poliittisen historian rooli on merkittävin. Valtoselle Kolumbiasta kirjoittamiseen liittyy kipeitä eettisiä valintoja, sillä hän haluaisi kertoa muustakin kuin sissisodasta ja huumekartelleista, mutta ilman näitä tarinoita kertomus maasta jäisi vaillinaiseksi. Kokaiinin viljely jättää jälkensä muuhunkin kulttuuriin ja talouden rakenteisiin, ja turismin kehitys on viivästynyt huomattavasti huumekauppaan liittyvien lieveilmiöiden vuoksi. Toisaalta nuorilla matkailijoilla yksi intresseistä saattaa olla huumeet, eikä maa haluaisi profiloitua kokaiinin käyttäjien paratiisina.

Valtonen itse löytää eron jälkeen tiensä useamman kerran joogaretriitistä Palominon kylästä, joka on hänen ”oma” paikkansa sukuhärdellin ulkopuolella. Muutenkin hän kertoo kiehtovalla tavalla paikallisten nuorten ja keski-ikäisten uushenkisyydestä ja kiinnostuksesta alkuperäiskansojen kulttuureihin. Monelle hänen paikalliselle ystävälleen esimerkiksi kansanparannuksesta on tullut tärkeä hyvinvoinnin lähde. Kaupunkilaiset matkustavat mielellään maalle nauttimaan vaikka temazcal-saunomisesta, meksikolaisperäisistä rituaaleista, joissa on jotain yhteistä suomalaisen saunomisen kanssa.

Naisten aseman analyysin suhteen tässä katsauksessa oli paljon yhteistä äskettäin lukemani dekkarin, Melba Escobarin Kauneussalongin kanssa, joka ilahdutti minua kovasti yhteiskunnallisella otteellaan. Myös Valtosen lähipiirin naisille ”naiseuden toteuttamiseen” kuuluvat tiheät vierailut kauneussalonkiin juoruilemaan ja nostattamaan omaa eroottista potentiaaliaan. Muutenkin kiinnostusta muotiin ja omaan ulkomuotoon pidetään Kolumbiassa lähes kansalaisvelvollisuutena, ja ymmärrys henkilökohtaisen hygienian vaalimisesta on erilaista kuin Euroopassa.

Minua kiinnostivat teoksessa eniten humoristiset arjen anekdootit, kuten naisten alushousujen pyykkäyskoodisto ja bussien penkkien ”saastuminen” edellisen matkustajan jäljiltä. Näistä olisin voinut lukea enemmänkin, kun taas alueellisen politiikan käsittely tuntui paikoitellen dominoivalta suhteessa teoksen markkinointistrategiaan, jossa kuitenkin painottuu henkilökohtainen narratiivi. Tosin olen tietoinen siitä, ettei Suomen kirjamarkkinoilla ole tarjolla liikaa tietokirjoja Etelä-Amerikan maiden poliittisesta lähihistoriasta, ja joillekin siitä kiinnostuville tämä teos tarjoaa vetävän johdannon.

Valtosen oman kaksikulttuurisen perheen piirissä pohditaan karibialais-karjalaisten ”juurien” merkitystä, ja hänen oman sukunsa evakkotaustaa suhteessa kolumbialaiseen kaipuuseen. Kolumbiassa maan sisäinen muuttoliike on tuottanut paljon juurettomuutta, sillä monille kaupungistuminen on pakkopulla, ei tietoinen valinta, joka liittyy rikastumishaaveisiin. Toisaalta hänen eläväisille lapsilleen paluu surumieliseen ja apaattiseen karaoke-Suomeen on ollut paikoitellen shokeeraavaa, eivätkä perheen reissut Tallinnan ja Tukholman lautoille tuoneet kasvaville nuorille ”palauttavaa” tai ”korjaavaa” kokemusta siitä, mitä he olivat Kolumbiassa kasvaessaan menettäneet.

En juuri nyt erityisesti kaipaa Kolumbiaan enkä sen vielä surullisempaan naapurimaahan Venezuelaan, joka pitkään oli vauraampi ja tasapainoisempi ”isoveli”. Valtosen teos kuitenkin tarjoaa mainiota nojatuolimatkailua, ja kannustaa minua palaamaan Latinalaisen Amerikan kirjallisuuksien pariin muutenkin kuin ikuisuusmatkalla myyttiseen Macondoon.

Riihitie, tuo legendaarinen aromipesä

LaihoTeos: Samuli Laiho: Lasiseinä (LIKE, 2020)

Tampereella v. 1969 syntynyt Samuli Laiho on jäänyt minulle tuntemattomaksi muusikoksi ja näyttelijäksi, vaikka kaiken logiikan mukaan minun pitäisi hänet jostain kokoonpanosta tunnistaa. Sain nyt käsiini hänen toisen romaaninsa, Lasiseinän, joka kiinnosti minua takakannen kuvauksen perusteella Kontula-kuvauksestaan ja kuvauksesta äidin alkoholismista.

Laiho oli 21-vuotias rokkikukko äitinsä Eevan kuollessa alkoholismiin 41-vuotiaana. Hän oli juuri päässyt muuttamaan ensi kertaa äitinsä nurkista Ostostien kaksiosta, jossa äiti oli siihen mennessä tottunut asumaan olohuoneen nurkassa. Laihon äiti oli nuorena ollut tanssija Tampereen teatterissa, mutta tavattuaan miehensä, näyttelijä Pekka Laihon hän siirtyi järkevämpiin tapoihin elättää perhettään. Äidillä ei ollut koulutusta millekään alalle, ja avioeron jälkeen tämä kostautui hänen elämässään syvenevänä näköalattomuutena.

Romaani on rehellistä autofiktiota, jossa ihmisistä puhutaan heidän omilla nimillään. Siinä ei erityisesti keskitytä Kontulan lähiön sosiaalisiin ongelmiin, eli se ei ole vastaavantyyppinen yhteisöllinen kudelma kuten vaikka Noora Vallinheimon tai Hanna-Riikka Kuisman viimeaikaiset kuvaukset Turusta tai Porista. Kasvavan Samulin perhe ehtii asua Tampereella, Espoossa ja Kontulassakin kahdessa osoitteessa, eikä kertoja varsinaisesti koe juurtumista mihinkään näistä kasvuympäristöistä. Kiinnostavaa Kontula-kuvauksessa on se, ettei rosoinen lähiö tunnu 1980-luvulla riistävän alkoholisoituneen yksinhuoltajan pojalta etenemisen mahdollisuuksia, vaan häntä tunnutaan tuettavan niin koulussa kuin nuorisotalolla, jossa hän aloittelee muusikonuraansa. Lähiökuvaukset siis riippuvat vahvasti siitä, mille vuosikymmenelle ne sijoittuvat, ja toki 1990-luvun nuorilla, laman lapsilla, ne tuntuvat olevan huomattavasti synkempiä.

Ihastuin tähän kirjaan eri syistä kuin mitä alkuasetelman vaiheilla luulin. Äidin ja pojan tarina oli koskettava, paikoitellen jopa itkettävä, mutta ei mitenkään ainutlaatuinen kotimaisessa kirjallisuushistoriassa, sillä kyllä äiti-ihmisten juomista on jo ehditty muutama vuosikymmen käsitellä melko avoimesti. Tässä tarinassa äiti menehtyy nuoressa iässä, eikä ehdi edistyä ns. loppuluisun tasolle – vielä viimeisillä voimillaankin hän jaksaa käydä töissä teollisuussiivoojana, ja suhde poikaan säilyy lempeänä, vaikka ongelmallisena.

Innostuin romaanin Tampere-osioista pidäkkeettömästi, koska niissä päästään mieliaiheeseeni, karjalaisten evakkojen kohtaloihin ja sodanjälkeiseen asutuspolitiikkaan. Kirjassa Keinosen perhe, eli Eevan vanhemmat, saavat sodan jälkeen ensimmäisen oman asuntonsa Tampereen Riihitieltä, ja tuossa yksiössä he asuvat uskollisesti, vaikka pahimmillaan saman katon alla asuu 7 henkilöä. Suku on Karjalan Kannaksen Hiitolasta, mutta osa heistä juurtuu Tampereelle Nekalan kulmille.

Kirjassa vieraillaan Riihitie 11:ssä useaan otteeseen, ja Laiholle tärkeä kiinnike on mummolan porstuan tuoksu. Visiitit mummolaan jäivät hänelle mieleen eheyttävinä, vaikka sielläkin päässä oli ryyppääviä enoja, jotka tulivat hakemaan saataviaan keskellä yötä. Laiho pohtii äidinpuolisen sukunsa addiktion historiaa, joka ei leimannut kaikkia sisaruksia. Samuli-poika ei koskaan tavannut isoisäänsä, joka oli jättänyt Irma-vaimonsa Jeesuksen vuoksi ja karannut perhe-elämän taakkaa asumaan helluntailaisten pariin Poriin.

Onko sitten fanaattinen uskoon hurahtaminen myös omanlaisensa addiktio, pakopaikka elämän realiteeteilta, aivan samalla lailla kuin pullo? Miksi on olemassa ihmisiä, jotka eivät voi elää ilman vahvaa ulkopuolista auktoriteettia, joka säätelee elämää lähes samalla ankaruudella kuin päihteet?

Riihitien mainitsen taas erityisesti siksi, että kyseessä on nyt neljäs lukemani tuota tietä kuvaava kaunokirjallinen teos. Ja uskoisin, että dekkariosastolta niitä tulee löytymään vielä lisää. Asuin itse Nekalassa äskettäin viiden vuoden ajan, eli valtaosa blogini teksteistä on kirjoitettu n. 400 m päästä Riihitieltä. Minua kiinnostaa vanhojen puutaloyhteisöjen sosiaalinen historia, ja tässä teoksessa päästiin nekalaisten juurien kuvauksessa pisimmälle, ylisukupolvisuuden analyysiin.

Laihon romaanissa valtaosa tapahtumista sijoittuu pääkaupunkiseudulle, mutta kertojan elämää leimaavat levottomuus, juurettomuus ja nopeat päätökset elämän suunnan muuttamisesta. Teos valaisee myös ansiokkaasti taiteilijaperheiden vaikeita elinoloja alati muuttuvan talouden suvannoissa. Tarinaan mahtuu myös leipäjonoa, vaikka perhe asuu trendikkäästi Jätkäsaaressa ja vaimo opiskelee sisustajaksi.

Tämä ei ole sellainen hyvän mielen romaani, joka tarjoaa eskapismia vaikeasta arjesta, eikä edes nostalginen historiallinen romaani, joita moni nyt metsästää äitienpäivälahjoiksi. Mutta äitiydestä ja isoäitiydestä teos kertoo ehkä enemmänkin kuin isyydestä tai maskuliinisuudesta. Koin, että kirjailijana Laiho kertoo tarinaansa huomattavasti pienemmältä paikalta kuten vaikka esikuvansa Karl Ove Knausgård, jonka tuotannon kotimaisiin produktioihin hän on osallistunut.

Rakenteellisesti koin romaanin vähän liiankin itseään toistavana, mutta toisteisuutta voi myös pitää tyylikeinona. Tarina vaatii myös keskittymistä, koska se ei etene lineaarisesti. Yhteiskunnallisiin pohdintoihin se päätyy loppuvaiheissa, kun alkuosassa näkökulma on vahvemmin lapsen ja nuoren aistien ja välittömien  tunnelmien virittämä.

Romaanin suurin vahvuus on siinä, että se tarjoaa sielun ravintoa moninaisille yleisöille. Vaikka näkökulma teoksessa on keski-ikäisen ja keskiluokkaistumista kohti pyrkivän taiteilijamiehen, se kertoo elämästä, jossa kategoriat ja positiot eivät ole missään vaiheessa olleet ennaltamääriteltyjä. Kirjaan voi siis ihastua, vaikka ei ymmärtäisi mitään kitaransoitosta, ei osaisi määritellä autofiktion syvintä olemusta tai ei omaisi karjalaisia tai nekalalaisia juuria.

 

Lindberghin siivin Neuvosto-Karjalassa

TulisiipiTeos: JP Koskinen: Tulisiipi (LIKE, 2019)

Äänikirjan lukija: Toni Kamula

Tämän vuoden Finlandia-ehdokkaista sain käsiini jo viidennen; tämän jälkeen vain Mikko Rimmisen Jos se näyttää siltä on lukematta. JP Koskinen on kirjailija, jonka teokset ovat minulla ennen tätä jääneet kesken, muistan ainakin aiemmin tavanneeni Kannibaalien keittokirjaa (2017) huonolla menestyksellä. Tulisiiven tematiikka kiinnosti automaattisesti, eikä kyseessä ole ensimmäinen lukemani teos suomalaisista siirtolaisista Neuvosto-Karjalassa.

Teoksessa suomalainen Frostin perhe muuttaa Minnesotasta Petroskoihin pakoon suurta talouslamaa 1930-luvun alussa. Charles eli Kaarle on muuton aikana koululainen, ja hän on Amerikassa kohdannut kaimansa Charles Lindberghin lentonäytöksessä. Tämä on kehunut kipinää pojan silmissä ja kirjoittanut muistoksi postikorttiin mahtipontiset toiveet pojan tulevaisuuden suhteen. Kortti mahtuu pojan kantamuksiin, ja se alkaa elää omaa elämäänsä Petroskoissa.

Kapteeni Nikolai Jukarainen tunnistaa tuon kipinän, ja pian poika opiskelee Leningradin sotalentokoulussa 400 km päässä kotoa. Tavallisten kansalaisten liikkuvuutta kontrolloidaan, ja pian Kaarlen vanhemmat huomaavat elintilansa kutistuvan hälyttävästi. Koulussa Kaarle on kuitenkin etuoikeutetussa asemassa, ja saa korkeuksissa kokea sitä vapautta, joka maan kamaralta useimmilta puuttuu.

Kaarle on Amerikassa kolmannen polven siirtolainen; hänen isoisänsä on aikanaan lähtenyt matkaan Suomessa syntyneiden poikiensa ja vaimonsa kanssa. Isovanhemmat jäävät Minnesotaan terveyssyihin viitaten; isoisä kokee parantumista apassi-intiaani Kolmen Arven seurassa. Kirjeet kotoa viipyvät matkalla kuukausia, ja niiden avaamisesta ennen perille pääsyä on selviä merkkejä.

Linda on perheen entinen Minnesotan -naapuri, ikätoveri, joka ottaa kommunismin vakavammin kuin Kaarle. Hän pukeutuu ruskeaan pioneerijakkuun ja ylpeilee suurella punaisella tähtimerkillä hihassaan. Kaksikko matkaa yhdessä Leningradiin kokoukseen, jota ei koskaan järjestetäkään. Siellä heitä isännöi Lev-niminen vanha herra, joka tarjoaa pojalle mahdollisuutta asua tämän luona ja jatkaa lento-opintoja.

Samaan aikaan Petroskoissa Kati-sisko kuolee ja Janne-setä saapuu yksin Amerikasta. Hänen Carelian Fever-seurueestaan muut jäsenet ovat jääneet matkan varrelle. Naapurien muilutukset alkavat, ja osa pakenee jalkaisin yön jalkaan ennen etsintäpartioiden ehtimistä paikan päälle. Lindan takkiin ilmaantuu koko ajan lisää epäilyttäviä merkkejä. Hänen mukaansa peliä on pelattava täydellä pakalla, jos siihen on kerran lähtenyt.

Jossain vaiheessa Kaarlosta tulee Gennadi, hän joutuu eroon perheestään ja etenee puna-armeijan lentäjäksi. Miehen kohtalo on kuitenkin karu myös sodan aikana, ja hän joutuu vankileirille muokkaamaan maata sosialistiseen tahtoon. Onko mies sitten suuri sotasankari vai maanpetturi, ja kuinka sodanjälkeinen todellisuus kohtelee ”crazy boy:ta” kylmän sodan väärällä puolella?

Tämä on rankasta poliittisesta sisällöstä huolimatta lämminhenkinen romaani, jossa pienen ihmisen tulevaisuudenusko nousee politrukkien suhmuroinnin yläpuolelle. Amerikan-osuuden kohdalla löysin keskusteluyhteyden tämän teoksen ja Katja Ketun Rose on poissa (2018) kanssa (vaikka Rose on minulla edelleen kesken); neuvostonarratiivissa on jotain yhteistä Antti Tuurin Ikitien (2011) kanssa, vaikka tässä ihmiskäsitys on hieman optimistisempi. Kolmas teos, jota muistelin tätä lukiessani oli Jevgeni Vodolazkinin Lentäjä (2018), jonka aika-akseli on laajempi ja tyylilaji maagis-realistisempi, mutta samasta maasta teokset tuntuvat kuitenkin kertovan.

Erityisen paljon pidin fingliskan käytöstä keskustelujen mausteena. Moni asia pioneerien Karjalassa on Janne-sedän mielestä ”awesome”, vaikka kimppakämpän poikamieskämppikset paskovat huussin käsittämättömään kuntoon. Kaiken kaikkiaan teos oli maailmaani avartava ja sivistävä, varsinkin neuvostokansalaisen toimintahorisontin saralla.

Täsmälukemista Pride-viikolle

Teos: Tiia Forsström: Ammattirakastaja (LIKE, 2019)

Tiia Forsströmin teosta Ammattirakastaja on käsitelty sen verran naistenlehdissä, että epäilin siihen tarttuessani, olisiko sillä enää uutta annettavaa. Keski-ikäisen espoolaisrouvan ja hänen miehensä omakotitalossa tarjoamia seksipalveluja on käsitelty klikkiotsikoissa hieman sensaatiomaisesti, mutta pariskunnan bisnesten kannalta kaikki huomio lienee positiivista. Tiia ja Jouni ovat ammattirakastajia, tosin Jouni ei tienaa työllään läheskään yhtä hyvin kuin Tiia. Hän joutuu käymään töissä myös muualla.

Ennen ammattirakastajaksi ryhtymistä Forsström oli jo seksuaalioikeuksien aktivisti; koulutukseltaan hän on uskontotieteilijä, ja olisi varmasti menestynyt tutkijana, jos olisi sen tien valinnut. Lapset aiemmasta liitosta olivat jo teini-ikäisiä ja asuivat pääasiallisesti ex-puolison kanssa. Tiian ja Jounin koti on sisustettu työn tarpeita silmälläpitäen, sillä he ottavat asiakkaita vastaan kotonaan. Tiian lapset ovat hyväksyneet äidin uuden ammatin, samoin kuin hänen äitinsä, jolle asiasta kertomista hän jännitti eniten.

Onneksi kirja ei keskity vain Tiiaan ja Jouniin, vaan siinä puhuvat muut kollegat ja joku asiakaskin. Tiian kollegat pääkaupunkiseudulla edustavat eri ikäluokkia ja myös sateenkaaren kirjoa. Yksi kollegoista tekee seksityötä rahoittaakseen transhoidot omakustanteisesti Thaimaassa; toinen kollegoista on aidosti aseksuaalinen, ja pystyy näin puhtaan ammattimaiseen lähestymistapaan. Pride-kulkueessa seksityöläisillä on aina oma porukkansa, sillä heihin usein liittyy vielä suurempia ennakkoluuloja kuin esimerkiksi parisuhteessa eläviin homoihin.

Minullakin oli ennakkoluuloja tätä teosta kohtaan, sillä vaikka Forsström artikuloi selkeästi asemansa suhteessa niihin, joille seksityö ei ole vapaa valinta, hänen asemansa elitismi herättää kriittisiä kysymyksiä. Ennakkoluuloni pienenivät, mutta eivät poistuneet kokonaan kirjaa lukiessa. Huomasin kokevani enemmän sympatiaa sellaisia asiakkaita kohtaan, joilla on elämässä joku este seksuaalisuutensa toteuttamiseksi. Esimerkiksi vammaisten parissa tehtävä seksityö tuntuu humaanilta, ja kirjassa haastateltiin ihmisiä, jotka olivat siirtyneet seksin myymiseen hoitoaloilta. Tällä alalla voikin erikoistua vammaisten ja liikuntaesteisten palvelemiseen, ja koen, että siinä on kyse aidosta palveluammatista.

Elitismiä edustaa teoksessa Tiian ja kollegoiden tilanne, jossa he voivat valita asiakkaansa ja kieltäytyä palvelemasta huonosti käyttäytyviä tai liiallisuuksia vaativia tyyppejä. Kun seksityötä tehdään äärimmäisessä köyhyydessä ahneen parittajan välityksellä, tällaista valinnanvapautta ei ole. Ajattelin koko ajan kirjaa lukiessani kohtaamiani afrikkalaisnaisia, joilla työ oli aivan muuta kuin itsensä toteuttamista ihan täällä koti-Tampereella. Ja ajattelin lähihistoriaamme ja itänaisia, joille ”pilu viisikymppiä” oli kömpelö yritys elättää rajan takana elävää perhettä. Ajattelin niitä vaimon korvikkeita, jotka käyvät tarjoamassa totaalipalveluja itärajan poikamiehille.

Tässäkin kirjassa yksi palvelun alalaji oli ”girlfriend experience”, joka muistuttaa enemmän escort-palvelua kuin huoraamista. Harvoihin palvelupaketteihin kuuluu kuitenkaan kokonaisvaltainen huushollerskan rooli seksin bonuksena. Feministinen vapautuminen on tuollaisista järjestelyistä kaukana, mutta toisaalta karjalainen yksinhuoltaja voi noin toimimalla tienata vuoden palkkarahat ja elättää lapsiaan paremmin kuin paikallisilla palkoilla.

Tietokirjana Ammattirakastaja on räväkkä ja taatusti keskustelua herättävä. Pidin siitä, vaikka en ole kirjoittajan kanssa samoilla linjoilla kaikissa asioissa. Varsinkin feministisen teorian näkökulmasta teos tarjoaa uutta ajateltavaa, ja koin jopa tarvetta palata joihinkin klassikkoteoksiin, joissa seksityötä käsitellään historiallisesta tai marxilaisen materialistisesta näkökulmasta. Kiinnostaisi lukea uudelleen myös ns. seksikielteisiä argumentteja, vaikka aika onkin ajanut monien radikaalifeminististen opusten ohi. Itse taisin feministisen herätykseni alkuvaiheissa olla vahvasti kaikkea seksityötä kritisoiva moraalitantta. Näkemyksiä on pitänyt vuosien varrella rukata, koska elävässä elämässä ihmisten seksuaaliset tarpeet esiintyvät varsin erilaisina kuin feministisen teorian raamatuissa.

Kirjaa voi toki lukea ilman suurta tietämystä feministisestä teoriasta, se on täysin yleistajuinen ja työn arjessa lähellä kulkeva dokumentti. Jos en tällä viikolla ehdi lukea muuta sateenkaarevaa teosta, olen iloinen, että luin tämän, sillä se osoitti työn kentällä esiintyvän moninaisuuden aivan suvereenisti.

Lähiön nielulla ei ole pohjaa

Teos: Hanna-Riikka Kuisma: Kerrostalo (LIKE, 2019)

Kun aloitin tätä blogia, minulla oli menossa lähiöromanttinen kausi elämässäni, ja siksi yksi sen temaattinen kategoria on ”Lähiömaisema”. Itse olen asunut hyvissä ja pahoissa lähiöissä suurimman osan elämääni. Millainen alue sitten luokitellaan lähiöksi, siitä voidaan vetää köyttä maailman tappiin saakka. Suosikkilähiöni ovat oman tulkintani mukaan kaupunginosia, koska niistä on ollut kävelymatka kaupungin keskustaan. Silti esimerkiksi tämänhetkinen asuinpaikkani Nekala luokitellaan lähiöksi siksi, että täällä on klassiset lähiön ongelmat. Kaupunkisuunnittelun näkökulmasta se ei taas muistuta lähiötä lainkaan: kerrostalojen keskittymiä ei ole monia, ja ongelmaisimmat rykelmät koostuvat ulkoa päin idyllisen oloisista puutaloista.

Hanna-Riikka Kuisma ei nimeä Kerrostalo-romaaninsa fiktiivistä lähiötä, mutta kirjan alussa toteaa, että teoksen työnimi oli ”Määränpäänä Pori”. Kerrostaloa ei tarvitse lukea mikään tietty kaupunki mielessä, mutta sen henkilöistä kuvastuu maakunnan mentaliteetti. Se kertoo myös lähiöstä, joka sijaitsee todella kaukana kaupungin keskustasta, ja tällaisia lähiöitä on juuri Porissa. Kirjan hahmot eivät puhu mitään murretta, eivätkä viittaa puheissaan tiettyihin paikkoihin, jotka lukija voisi tunnistaa. Näin kirjoittamisen strategia on erilainen kuin esimerkiksi Noora Vallinkosken romaanissa Perno Mega City (2018), joka kartoittaa turkulaislähiön lähihistoriaa uskollisen seikkaperäisesti. Muuten yhtymäkohtia näiden kahden teoksen välillä on monia, vaikka ajankohta on eri. Kuisma ja Wallinkoski ovat myös samaa ikäluokkaa, nyt nelikymppisiä 90-luvun laman lapsia, joilla mahdollisesti molemmilla on omakohtaista kokemusta ilmiöistä, joista kirjoittavat.

Kirjaa markkinoidaan dystopiana, mutta itse koin dystooppisen säikeen liian ohueksi. Teos sijoittuu tähän päivään, ja dystooppista siinä on vuokrataloyhtiöiden uudet omistussuhteet, ja niiden mahdollistamat kusetukset, jotka ajavat heikoimmassa asemassa olevia päihde- ja mielenterveyskuntoutujia kodittomiksi. Kirjan lähiön betonikompleksi käy läpi suurta remonttia ja osaa asunnoista kaupitellaan omistusasuntoina. Oviin on asennettu älylukot, joiden kautta asukkaiden liikkeitä on helpompi seurata. Betonihirviö on rakennettu niin, että taloista ja rapuista toisiin pääsee liikkumaan tunneleiden ja siltojen kautta, ja viimeiseksi veroparatiisigrynderi on rakennuttanut alueelle aidan, joka suojelee asukkaita kodittomilta tunkeutujilta. Kuitenkin kirjassa kuvattu kehitys on tuttua jo monessa muussa Euroopan maassa, joten on ehkä vain ajan kysymys, että näin käy myös Suomessa. Köyhimmistä köyhimpien asumisesta maksimaalisen hyödyn välistäveto on tuttua niin Latinalaisen Amerikan slummeissa kuin Lontoossa, jossa on jo erikseen rikkaiden ja köyhien leikkikenttiä.

Ostarin läheisyydessä on kaksi toria, joista kakkostoria pelkäävät kaikki, myös arimmat nistit. Alko on asukkaiden harmiksi kadonnut jo aikoja sitten, mutta siitä huolimatta kotibileiden suosio on kasvussa, ja hurjimmista niistä mummot ja lapsenlapset vetävät yhteisiä aineita. Jotkut yksinhuoltajaäideistä hankkivat lisätuloja ottamalla öisiä miesvieraita lähirapuista. Sukupuoliroolit ja -stereotypiat ovat syvään juurtuneita, ja harvinaisen karuja ne ovat päihdeporukoissa, joissa nainen keittää aina kahvit, olipa missä kunnossa tahansa.

En olisi osannut hahmottaa Jessicaa teoksen avainhenkilöksi, ellei sitä olisi kirjan takakannessa minulle kerrottu. Romaani on yhteisöllinen kudelma, jossa ei ole selkeää päähenkilöä. Henkilöhahmoja on kymmeniä, eikä täysissä hengen- ja sielunvoimissa olevia hahmoja ole helppo löytää. Reino ja Marketta ovat eläkeläispariskunta, jotka ovat asuneet samassa asunnossa lähiön perustamisesta saakka, eikä heillä ole akuuttia päihdeongelmaa. He edustavat sellaista ”vanhaa koulua”, jota on etsittävä lähiöstä täikammalla.

Tämä oli koukuttavaa tekstiä, jonka luin kahdelta istumalta, vaikka sisällöllisesti hitaampi omaksuminen olisi ollut kannatettavaa. Suruja ja murheita teoksessa on niin paljon, että niiden alle voi herkkä lukija vajota. Löysin itse huumorin pilkahduksen kristillisestä teemasta, eli kahdesta kilpailevasta jeesuskahvilasta, Saken Sanasta ja Jumalan Viinistä, joiden pitäjillä oli selkeitä eturistiriitoja. Saken Sanaan ei saa mennä päihtyneenä, kun taas hurmoksellisempi Jumalan Viini vastaanottaa kaikki eksyneet lampaat. Sakke ei luota itseään nuorempaan Eeliin, jonka sielunhoidollisissa menetelmissä on palaneen käryä. Olen itsekin yrittänyt julkaista romaanin tästä aihepiiristä, ja sain huokaista helpotuksesta: Kuisma ei onneksi tyhjennä pakkaa, vaan kirjan pääpaino on muualla kuin kristillisessä leivänjaossa.

Nuorten aikuisten näkökulma on kirjassa vahvin, eivätkä kaikki hahmot ole yhteiskunnan tuista riippuvaisia. Ossi pärjää hyvin huoltomiehenä, kunnes joku käräyttää hänet työnantajalle äärioikeistolaisesta aktivismista. Vanessa menestyy bikini fitness-kisoissa, vaikka sortuu välillä sekakäyttöön ja sammuu suihkuun aiheuttaen massiivisen vesivahingon. Omistusasuntojen Jonna onnistuu elämään töissä käyvän bemariporvarimiehensä siivellä, mutta pariskunnan seksi ei suju senkään jälkeen, kun vaimo on laihduttanut viisikymmentä kiloa. Varsinkin naiset kasvavat miellyttämään miehiä, ja mittaavat arvoaan ainoastaan ulkonäöllisin kriteerein.

Kuisma on minulle ennen tuntematon kirjailija, vaikka tämä on jo hänen kuudes romaaninsa. Aiemmissa teoksissa näyttää olevan varsinkin mielenterveyden teema enemmän framilla kuin tässä; tässä keskiöön nousee päihderiippuvuuden koko kirjo, ja pitkät viikonloput, jotka usein eskaloituvat verisiin näytöksiin. ”Alibi-koti”-ulottuvuutta kirjassa on runsaasti, mutta Kuisma ei nouse hahmojensa yläpuolelle moralisoimaan tai arvioimaan heidän elämänvalintojaan. Hyllyissä ei ole kirjoja, vaan parhaimmillaan koriste-esineitä, mutta usein myös bongeja ja ruiskuja. Huumeläävän estetiikka on universaalia, eikä siihen oikein ole löydettävissä paikallisia mausteita.

Eniten koin sympatiaa nuorta Keijoa kohtaan, joka keksii alkaa tutkia taloyhtiönsä outoja koplauksia darknetin välityksellä. Keijon yliopisto-opinnot ovat keskeytyneet mielenterveydellisistä syistä, mutta sujuvasti hän lukee Foucaultia ”Tarkkaile ja rankaise”-teokseen täydellisesti soveltuvassa maisemassa. Hän vierailee usein isovanhemmillaan Reinolla ja Marketalla, jotka osaavat jo varata kauramaitoa hänen kahviaan varten. Suurimmalla osalla lähiön nuorista taas ei ole piirunkaan verran kiinnostusta ilmastonmuutosta, tai mitään muuta kysymystä kohtaan, joka ei liity heidän seuraavaan päihdeannokseensa, panoonsa tai Louis Vuittonin feikkikopioihin. Ehkä kirjassa eniten ahdisti tämä näköalattomuus, jonka toivon olevan kirjailijan liioittelua.

Kerrostalo tuskin on kirja, johon lukijan on helppo rakastua, mutta se kutsuu lukijansa maailmoihin, joissa kaikki eivät ole käyneet. Ja vaikka lukija asuisikin kaupunkinsa pahamaineisimmassa lähiössä, silti niiden sisällä on taskuja, joihin kaikki eivät näe. Kurjuuden runsaus teoksessa on varmasti harkittua, mutta pyrkimys (inho)realismiin voi myös käännyttää osan lukijoista. Kirjassa ei ole yhtään kepeää sivua, ja siinä on vain vähän suvantokohtia, mutta ainakaan Kuismaa ei voi syyttää liiasta viihteellisyydestä, kaupallisuudesta tai höttöisten unelmien ruokkimisesta. Romaani on läpikotaisen yhteiskunnallinen, ja toivon mukaan kiinnostavia poliittisia keskusteluja ruokkiva. Voidaanko tällainen asumishelvetti estää kansalaisten aktiivisilla teoilla oli se kysymys, joka jäi muhimaan mieleeni painostavana.

Puolieläinten ja -jumalten saarella

Teos Asta Piiroinen: Kristuksen majatalo (LIKE, 1997)

Sängynalusmuumio-osastolta taas, hei. Tämän teoksen olen pelastanut Kaukajärven kirjaston kierrätyshyllystä vuonna 2009 (noina aikoina vielä nimikoin kirjani), ja se muhi edellisen asuntoni sängyn alla kuutisen vuotta. Luulin heittäneeni sen seuraavalle lukijalle muutossa, mutta yhtäkkiä se löytyikin karsitusta hyllystäni, simsalabim!

Annoin siis tökkivälle teokselle ehkä viidennen mahdollisuuden. Kirjan poimin alun alkaen siksi, että sen nimi oli niin maan mainio, mutta varsinkaan viime vuosikymmenellä minua ei yhtään jaksanut kiinnostaa sen teema, etuoikeutettujen eurooppalaisten harrastama hyppely Kreikan saaristossa.

Nyt teos kiinnostaa jo pääsiäisen vuoksi. Tänä vuonna olen kyllä paastonnut, olosuhteiden vuoksi enemmänkin kuin olisin halunnut, mutta Kristus-aiheista kirjallisuutta en ole ehtinyt pahemmin lukea. Hengellinen hyllyni on sakean pölyn peitossa, ja sinne soisi löytyvän myös vetävää ja huumoripitoista kaunokirjallisuutta, ei pelkkiä rukouskirjoja. 

Tässä romaanissa Tuuli-niminen päähenkilö matkustaa Kreikkaan, satujen saarelle surrakseen miehensä itsemurhaa. Tuuli on käynyt Kristuksen majatalossa aiemminkin, ja kuuluu tässä mystisessä majoituslaitoksessa jo vakiokalustoon. Paikan omistaja, noin kuusikymppinen Christos on Suuri Persoona, joka dominoi kaikkea, mitä talossa tapahtuu. Hän on majatalon pitäjänä suurpiirteinen ja mielivaltainen: roskien viennistä käydään megalomaanisia riitoja, ja osa asiakkaista saa tiskin alta salaista alennusta, johon toki kuuluu vaitiolovelvollisuus joistain paikan käytänteistä.

Kirjassa käydään suuria keskusteluja Euroopan henkisestä tilasta majatalon terassilla ouzo- ja rakilasien äärellä. Viinatarjouksista on asiakkaiden vaikea kieltäytyä, koska Kristuksen elämänfilosofia on kale zoe, good life. Uutta verta ikuisiin väittelyihin tuo nuori ranskalainen tutkijamimmi Chantal, joka on saarella parantumassa hermoromahduksestaan. Hän on maailmanparannuskiihkossaan jopa Kristusta pidemmällä, ja onnistuu syyllistämään jokaisen turistin puolikkaalla lauseella. Chantalin hahmossa oli paljon Greta Thunbergia, ja hän toimi hyvänä muistutuksena siitä, ettei ahdistuminen hiilidioksidipäästöistä ole mitenkään uutta tai omaperäistä tässä ajassamme.

Piiroinen kuvaa myös Tuulin suomalaista todellisuutta herkullisen outouttavasti. Tuuli kuvailee majatalon vieraille kotimaataan paikkana, jossa kaikki intohimo kohdistetaan asuntolainojen maksamiseen ja kesämökkien rakentamiseen. Nautinnon viivyttäminen on kansalaishyve, eikä niillä mökeilläkään välttämättä osata viipyillä viinin ja oliivilautasten ympärillä. Kirjan Suomi-kuva ei ole ruusuinen, mutta tässä kuitenkin kuvataan Suomea, jossa Kainuu oli pääasiallisesti rosoisen romanttinen mummola, ei perussuomalaisuuden kasvualusta. Tuuli ei vihaa kotimaataan, eikä suhtaudu sen ongelmiin kovin poliittisesti, mutta selvästi hänen on parempi olla sieltä poissa.

Viihdyin tässä repaleisessa, elämäniloisessa todellisuudessa kokonaisvaltaisesti, kaikki aistit auki, vaikka varsinkaan siinä kuvattu romanssi Tuulin ja tanskalaisen Raúlin välillä ei pahemmin sävähdyttänyt. Toki kaukaisen saaren ja resuisen majatalon tarinaan kuului ripaus rikollisuutta, muuten meininki olisi kääntynyt liian filosofiseksi. Olen ehkä reissuillani joskus käynyt vähän tämäntyyppisessä majatalossa, ja haluaisin löytää sellaisia lisää. Christosin hahmo samastui taas omassa mielessäni erääseen sisilialaiseen ravintoloitsijaan, jonka touhuja seurailin muutama vuosi sitten Marettimon saarella.

Maahaasteessa olen nyt rastilla 21/196: Kreikka. Alun perin olin lukemassa tähän Anja Snellmanin uusinta romaania, jonka toivon löytäväni uudelleen. Näissä molemmissa oli yhtä vetävä tunnelma, joten ehkä suoritan tämän rastin kahdella teoksella.

Annos korealaista kauhua

Teos: You-jeong Jeong: Piruparka (LIKE, 2019)

Suomennos: Kirsi Luoma

Korealaisen kirjallisuuden saralla olen kunnostautunut viime aikoina kummasti. Aikuisiässäni meni yli 20 vuotta, joiden aikana olin lukenut näinä vain yhden korealaisteoksen englanniksi, mutta viime vuosina Suomen markkinoille on suorastaan tulvinut kiinnostavaa korealaiskirjallisuutta. Muutaman kirjailijan otos ei vielä ole buumi, mutta ottaen huomioon, kuinka vähän aasialaista kirjallisuutta ylipäänsä suomennetaan, voidaan todeta, että Korea alkaa olla suomennosten kärkimaita.

Piruparka on intiimiin perhepiiriin sijoittuva dekkari/psykologinen trilleri, jonka kertoja on 25-vuotias nuori mies Yu-jin. Hän on herkkä introvertti, joka asuu vielä aikamiehenä äitinsä kanssa, eikä ole koskaan käynyt ulkomailla. Viime vuodet hän on käynyt töissä hanttihommissa valtion virastossa, ja odottaa oikeustieteellisen pääsykokeiden tuloksia. Nuorempana hän on ollut kilpauimari, mutta psyykkiset ongelmat ovat katkaisseet urheilu-uran. Miehen täti on psykiatri, jonka asiantuntemukseen tämän äiti nojaa poikansa hoidossa. Yu-jinin lääkkeiden otto on koko perheen huolenaiheena, mutta hän alkaa olla kypsä ympärivuorokautiseen holhoukseen.

Kun Yu-jin on teini, hän saa veljekseen adoptiopojan Hae-jinin, joka on tämän orpo koulutoveri. Äiti adoptoi Hae-jinin täyttämään perheen kuolleen isoveljen täyttämää tyhjiötä. Kirjan nykyisyydessä myös Hae-jin asuu kotona, vaikka viettääkin paljon aikaa muualla maassa elokuvien kuvauksissa. Veljeksillä on tiivis suhde, mutta Hae-jiniä kohdellaan selvästi enemmän aikuisena kuin Yu-jiniä, joka elää lyhyessä lieassa.

Enempää en voi juonesta paljastaa, mutta ainakaan kirja ei jättänyt kylmäksi. Tai se on niin kylmäävä, että se pitää otteessaan loppumetreille saakka. Kuka Yu-jin lopulta on, ja mitä oikeasti on tapahtunut hänen yöjuoksuillaan? Kumpi on sairaampi, nuori potilas vai yhteiskunta, joka aloittaa millimetrintarkan diagnosoinnin yhdeksänvuotiaana? Olisiko Yu-jin voinut kehittyä normaalisti ilman lääkkeitään?

Minäkertoja on kirjassa vahva, ja tämän lisäksi kurkistetaan Yu-jinin äidin mieleen tämän päiväkirjamerkintöjen kautta. Äiti ei ole kummoinen kirjoittaja, mutta on kuvannut lapsensa edesottamuksia ensimmäisestä epilepsiakohtauksesta saakka. Muuten äiti ilmaisee itseään lähinnä Neitsyt Marian patsaan kautta, eli kristillisellä symboliikalla on rooli kerronnassa. Myös peitetarina, jossa äiti on häipynyt kristilliseen retriittiin kertomatta asiasta lähipiirilleen, oli kutkuttava. Kirjan äiti on hallitseva, mutta ei omnipotentti, koska hän on riippuvainen psykiatrisiskonsa neuvoista.

Kauhun ja väkivallan akselilla kirja on keskivertoa raaempi, mutta toisaalta tapahtumat ovat hyvin rajatut. Minut tämä teos yllätti ja olin sitä lukiessani aidosti kauhuissani, eli juuri psykologisesti teksti oli hurjan taitavaa. En myöskään osannut löytää teoksesta menestystrillerin algoritmia, kuten usein vastaavia brittikirjoja lukiessani löydän, eli kirja tuntui raikkaalta ja omaperäiseltä. Piruparka voi tulla uniisi, eli en ainakaan suosittele tämän lukemista myöhään yöllä, kun olet yksin jossain eristyneessä kohteessa. Toisaalta kirjan piruparan kaikenkattava tavallisuus ja inhimillisyys myös yllätti: hän ei arjen puuhissaan vaikuttanut lainkaan siltä tunteettomalta psykopaatilta, joksi psykiatria oli hänet jo 9-vuotiaana määritellyt.

Korealaisesta kulttuurista teos toki kertoo, mutta satunnaisten kimchi-ämpäreiden ja paputahnakeiton keittämisten ulkopuolella teoksen perhetragedia on myös universaali. Kirjan perhe edustaa ylempää keskiluokkaa, jossa valkokaulusammatit ovat itsestäänselvyys ja luovia aloja suositaan. Hae-jin-veljen leffakuvauskeikkojen kuvaus toi muuten raskaaseen teokseen vähän hengitystaukoja. Myös korealaisten lomanviettosaarten kuvaus oli kiehtovaa, vaikka niissäkin tapahtui kauheita asioita.

Jos sinulla on aikaa lukea vain yksi dekkari tai trilleri tänä vuonna, suosittelen lämpimästi tätä teosta siksi, että se nousee järkyttävällä tavalla trilleriteollisuuden massasta. Edullinen lento Koreaan tulee bonuksena, mutta kirjan tapahtumia voi samalla tarkastella minkä tahansa kulttuurin kehyksistä käsin.