Täsmälukemistoa Trotskista

Teos: Leonardo Padura: Mies joka rakasti koiria (LIKE, 2023)

Suomennos: Jyrki Lappi-Seppälä

Äänikirjan lukija: Jukka Pitkänen

Eilen oli lukurauhan päivä, ja käytin sen tehokkaasti muhkean historiallisen romaanin parissa. Aloitin kirjan lukemisen perjantaina, ja siihen meni kolme päivää. Teoksen ilmapiiri oli melko vangitseva, joten tarinaan jäi helposti koukkuun. Juoni on kuitenkin varsin monimutkainen, joten en olisi ehkä saanut tätä kirjaa luettua loppuun, ellen olisi ahminut sitä kerralla.

Leonardo Padura (s. 1955) on yksi Kuuban tunnetuimpia kirjailijoita, enkä ole kuullut hänestä aiemmin mitään. Hänen tuotantonsa on laaja ja monipuolinen, mutta aika monissa hänen teoksissaan käsitellään rikoksia, vaikka niitä ei välttämättä ole kirjoitettu dekkarin muotoon.

Mies joka rakasti koiria on alun perin julkaistu Kuubassa vuonna 2009, ja se tulee luoksemme nyt neljäntoista vuoden viiveellä. Teos on laaja historiallinen romaani, joka kertoo Leo Trotskin (1879-1940) palkkamurhasta Meksikossa, ja miehestä, joka päätyy iskemään tämän merkittävän kommunistisen toisinajattelijan kuoliaaksi jäähakulla.

Niille, jotka eivät ole perehtyneet kovin syvällisesti Venäjän vallankumouksen teemaan, aivan lyhyt taustoitus. Trotski oli keskeinen vallankumouksen toimija, joka sai jo nuorena arvostusta teoreetikkona. Vladimir Leninin vielä ollessa elossa häntä ei pidetty toisinajattelijana, vaan hän toimi Kremlissä hyvinkin merkittävässä roolissa intellektuellina. Stalinin noustua valtaan Trotski joutui lähtemään maanpakoon, ja häntä syytettiin monenlaisista veljeilyistä länsimaiden johtajien kanssa. Häntä pidettiin maanpetturina, ja hän oli 1930-luvulla Neuvostoliiton vihatuin kansanvihollinen. Myöhemmin trotskilaisuus on ollut suosittu aatesuuntaus Länsi-Euroopassa, kun on lähdetty etsimään sosialistisia vaihtoehtoja stalinismille (eli totalitarismille ja valtioterrorille).

Teos alkaa vuodesta 1977, jolloin kirjan varsinainen kertoja, kuubalainen Ivan kohtaa rantabulevardilla erikoisen vanhan herran, jolla on venäjänvinttikoiria. Mies vaikuttaa olevan kuolemansairas, mutta hän kertoo viimeisillä voimillaan Ivanille jotain uskomatonta elämästään.

Ivan on nuori akateeminen heittopussi, joka suorittaa kahden vuoden mittaista yhdyskuntapalvelua, joka on pakollinen kaikille yliopistosta valmistuneille. Hänellä on alkava alkoholiongelma, ja hän haaveilee kirjailijan urasta. 1970-luvun Kuuban meiningissä on samantyyppistä jyrkkyyttä ja ehdottomuutta kuin Neuvostoliitossa 1930-luvulla. Puhdistusten teemaa sovelletaan eri maissa ja mantereilla hieman eri maustein, mutta totalitaristisissa yhteiskunnissa on masentavalla tavalla toisteisia piirteitä.

Yli puolet romaanista keskittyy kuitenkin sen merkkihenkilöön Trotskiin, jonka elämää seurataan varsinkin viimeisen vuosikymmenen ajan. Itse olen tiennyt Trotskin elämänvaiheista jonkun verran, mutta koskaan en ole lukenut hänestä kokonaista kirjaa. Kyseessä on melko viihteellinen historiallinen romaani, jossa käsitellään varsinkin Trotskin perhe-elämää, avioliittoja ja suhdetta Frida Kahloon, mutta siinä sivussa lukija saa myös laajan oppimäärän vakavampaa poliittista historiaa.

Luulen, että moni lukee tätä teosta peilaten tapahtumia nykypäivään, ja löytää tästä yhtymäkohtia myöhempien venäläisten toisinajattelijoiden kohtaloihin. Näin tein itsekin, vaikka yritin olla tekemättä liian nopeita johtopäätöksiä. Joka tapauksessa on muistettava, että Trotski oli oman aikansa megajulkkis, jonka vaiheita seurattiin tarkasti kaikilla mantereilla. Hänellä oli merkittäviä tukijoita varsinkin länsimaissa, jotka eivät kaikki olleet kommunisteja tai edes vasemmistolaisia. Hänen asemansa poliittisena pakolaisena oli vaikea ja ahdistava, vaikka materiaalisesti perhe ei kärsinyt puutetta. Trotskin elämässä traagisinta ei ehkä ollut murhatuksi tuleminen, vaan se, kuinka hänen perheensä sai kärsiä poliittisesta vainosta, ja kuinka se vaikutti hänen läheistensä mielenterveyteen.

Voin kuvitella, että romaanin Trotski-osuudet voivat tuntua ylenpalttisilta, jos lukija ei satu kuulumaan poliittisen historian suurkuluttajien joukkoon. Kirjassa on kuitenkin kolme eri tasoa, ja Espanjaan ja Kuubaan sijoittuvat narratiivit ovat hieman kepeämpiä kuin Trotskin monipaikkainen pakolaisuuden saaga. Itse koin saavani eniten uutta irti Kuubaan sijoittuvasta tarinankerronnasta, kun taas koin jopa vähän pitkästymistä Espanjan sisällissodan kuvausten aikana.

Kirjan nimi on lainaus samannimisestä Raymond Chandlerin novellista, ja Padura myös viittaa paljon eläinlääketieteellisiin julkaisuihin, koska romaanin kuubalainen kertoja on seikkaperäinen nörtti, jolla on mahdollisia autismin kirjoon viittaavia piirteitä. Rakkaus koiriin yhdistää romaanin kolmea miespuolista päähenkilöä, mutta kaikki henkilöt eivät kohtele koiria yhtä lempeästi. Kiinnostavinta ehkä kuitenkin oli seurata, kuinka Neuvostoliitossa koiriin liittyviä metaforia käytettiin syyttävässä ja pilkkaavassa merkityksessä kollektiivisissa näytösoikeudenkäynneissä.

Sain tästä romaanista paljon inspiraatiota omaan kirjoittamiseeni, vaikka omat tekstini Neuvostoliitosta ovat kyllä aika heppoisia ja lapsellisia tällaiseen järkäleeseen verrattuna. Tässä kirjassa kommunistista retoriikkaa viljellään maksimaalisesti, ja se vaatii lukijaltaan keskittymistä varsinkin, jos hän ei itse ole elänyt Neuvostoliiton elinaikana. Minulle tämä kerronnan taso oli ymmärrettävää, mutta olen ennen tätä lukenut kymmeniä tietokirjoja varsinkin Stalinin vainoista.

Olisi jännittävää lukea arvioita tästä romaanista sellaisilta lukijoilta, jotka lähestyvät teosta esimerkiksi koiraihmisen näkökulmasta. Eli haluaisin kuulla, toimiiko tämä romaani koukuttavasti ihan pelkkänä tarinana silloinkin, jos lukijaa ei niin paljoa kiinnosta poliittinen historia tai teoria.

Uskovaisena gulag-leirillä

Teos: Martta Piili: Kohtalona Siperia. Neljätoista vuotta pakkotyövankina. (LIKE, 1957/2021)

Äänikirjan lukija: Tuija Kosonen

En vielä päässyt eroon Gulag-aiheesta, vaan tsekkasin vielä, löytyisikö BookBeatista joitain suomalaisteoksia, joista en ollut tietoinen. Keskisuomalaistaustaisen Martta Piilin (oikeasti Piilikangas, 1902-1976) teos oli yksi sellainen. Martta oli kotoisin Saarijärveltä, mutta oli päätynyt Karjalan kannakselle rautatieläisen miehensä perässä.

Teos ei saanut suurta suosiota julkaisuvuonnaan 1956, koska Stalinin kuoleman jälkeen muut vankileirien selviytyjät olivat kirjoittaneet paljon raflaavampia teoksia aiheesta.

Martta Piili oli tavallinen työväenluokkainen perheenäiti, joka piti pientilaa Viipurin lähistöllä tämän miehen Jalmarin toimiessa ratavartijana. Perheessä oli kaksi tytärtä, ja sodan syttyessä vanhemmat lähettivät lapset Martan siskon luokse Kuhmoisiin turvaan. Monien sekavien vaiheiden jälkeen kävi niin, että Martta jäi yksin Koivistoon huolehtimaan lehmistään, ja isä ja lapset ehtivät evakuoitua Suomen puolelle.

Neuvostoliitto syytti Marttaa vakoilutoimista. Hän joutui heti pakkotyöhön Terijoelle, sieltä vankilaan Leningradiin, ja tätä kautta useammalle vankileirille Siperiaan. Hän kuului leireillä uskovaisten porukoihin, olihan hän jo saanut vankan kristillisen pohjan kotikasvatuksessa. Ilman tätä uskoa hän olisi luultavasti päätynyt tappamaan itsensä.

Leirien joulun viettoon kuului Enkeli taivaan soittoa rikkinäisellä mandoliinilla. Inkeriläiset naiset olivat Marttaa rohkeampia uskonelämän harjoittajia. Muutenkin inkeriläisten ystävyys tuntui pitävän Marttaa pystyssä vaikeina aikoina.

Martan kaltaisia suomalaisia evakkojunasta jääneitä oli Stalinin leireillä noin kaksisataa henkilöä. Olenkin usein miettinyt tätä kysymystä, että kuinka oli mahdollista saada kaikki Kannaksen alueen ihmiset evakuoitua. Osa näistä junasta jääneistä pääsi palaamaan, osa tapettiin heti, mutta leireille joutui kaksisataa.

Martta Piilin jättämä kertomus on arvokas, vaikka se ei ole kaunokirjallinen mestariteos. On mahdollista, että se on osittain suullinen, saneltu teksti. Tyylilaji on kuvailevan toteava, ja tapahtumien etenemisessä on epäloogisuutta. Kirjan loppusanat, jotka on kirjoittanut Erkki Vettenniemi, taustoittavat teoksen kontekstia tärkeällä tavalla.

Vettenniemen mukaan Piilin toimintaan on liittynyt ärhäkkää isänmaallista vastarintaa, eli hän oli keksinyt monia tekosyitä kotitilalle jäämiselleen, eikä ollut poistunut viranomaisten käskyistä huolimatta. Näin ollen hän ei ollut jäänyt alueelle mottiin, kuten jotkut jäivät muun muassa Hyrsylänmutkaan ja Suojärvelle.

Martta oli leireille joutuessaan 38-vuotias, ja Suomeen palatessaan 54-vuotias. Hänen vanhemmalla tyttärellään oli tuolloin jo neljä lasta, ja hän koki mummoutuneensa täysin johtuen olojen rankkuudesta ja terveysongelmista. Hän pääsi muuttamaan miehensä rakentamaan rintamamiestaloon Kiuruvedelle, mutta jäi leskeksi pian palattuaan. Naisen elämästä parhaimmat vuodet kuluivat helvetissä, jossa pahinta oli epätietoisuus perheestä. Apua hän yritti saada Suomeen palautuksen suhteen useaan kertaan, mutta apu evättiin häneltä.

Onneksi kirjaan mahtuu kuvausta myös inhimillisyydestä, esimerkiksi leirin muiden toverien osoittamasta solidaarisuudesta. Martta ei karuista kokemuksistaan huolimatta päätynyt vihaamaan kaikkia venäläisiä, vaan koki joidenkin taholta jopa humaania kohtelua. Viimeiset kaksi vuotta hän toimi yksityisten perheiden palvelijana, ja tämä sai hänet palauttamaan uskonsa ihmiskuntaan.

Martta oppi puhumaan venäjää kohtuuhyvin, ja toi Suomeen mukanaan häntä hyvin kohdelleiden ihmisten antamia lahjoja. Koin tämän leiritarinan yhtenä maltillisimmista kirjoista, joita olen aiheesta lukenut, mutta maltilliseen tyyliin on pitänyt vaikuttaa myös ajan henki. Martta ei muun muassa kuvaa miesten ja naisten välisiä suhteita, seksuaalisuutta tai ruumiillisia äärikokemuksia. Jos vaikka vertaa tätä teosta ja Heather Morrisin Cilkan tarinaa, edessä on gulag-kirjallisuuden kaksi ääripäätä.

HELMET-haasteessa teos sopii hyvin kohtaan 27: ”Kirja kertoo aiheesta, josta olet lukenut paljon”.

Ilkikurisesti suurperheellisyydestä

Teos: Nimco Noor ja Maikki Luukinen: Paratiisin tyttö – koti Helsingissä, juuret Mogadishussa (LIKE, 2022)

Äänikirjan lukija: Irene Omwami

Olen viime päivinä lisännyt suuresti tietämystäni uusimmasta afrosuomalaisesta kirjallisuudesta. Kolme lukemistani kirjoista ovat somalinaisten kirjoittamia, ja hyvin eri tyyppisiä sävyltään ja toteutukseltaan. Nimco Noor oli minulle ennen hänen kirjaansa tarttumista täysin vieras hahmo, enkä myöskään tunnista hänen kirjoittajakumppaniaan Maikki Luukista. Kaksikko on työstänyt yhdessä tätä teosta vuosikymmenen ajan; alkuperäinen käsikirjoitus pohjautui Noorin päiväkirjoihin vuosien varrella.

Voin tunnustaa, etten alun perin syttynyt kirjan nimestä tai esittelystä, sillä tarina tuntui liian perinteiseltä. Mutta teos yllätti todella positiivisesti: pitkä kirjoitusprosessi näkyy huolellisena jälkenä, ja paikoitellen teos on hulvattoman hauska.

Kuuntelin tämän äänikirjana, ja lukijan äänensävy sopii toteutukseen täydellisesti. Lukijalla ei ehkä ole somalitaustaa, mutta hänen tapansa lukea tarinaa kuulostaa kuivahkon ilkikuriselta. Hän ei pyri tahalliseen koomisuuteen, mutta onnistuu hauskojen osuuksien korostamisessa.

Nauroin makeimmin kohdassa, jossa kuunnellaan Chris Rean biisiä ”Road To Hell”. Kyseinen 80-luvun kuuluisuus oli jo unohtunut minulta, mutta Nimco Noor onnistui antamaan biisille aivan uuden tulkinnan.

Noor on siis kahdeksan lapsen yksinhuoltaja ja opettaja, joka asuu Helsingin Vuosaaressa. Tullessaan Suomeen vuonna 1999 hän oli jo naimisissa miehensä Abdin kanssa ja yhden lapsen äiti. Nimco ja Abdi olivat tutustuneet toisiinsa pakolaisina Nairobissa, ja menneet nopeasti naimisiin. Nimco tuli Suomeen perheenyhdistämisen kautta, eikä hänellä ollut maassa paljoa omia sukulaisia. Nimcon omaa sukua asuu enemmän Britanniassa, mutta osa heistä vaikuttaa edelleen kotimaassa.

Vuonna 2011 Nimco pääsi matkustamaan takaisin Somaliaan yksin ilman lapsia. Tämän matkan tarina on eeppinen, sillä päästäkseen Afrikkaan hänen oli ensin kuljetettava kahdeksan lastaan hoitoon Lontooseen sukulaisten luo. Pienin oli tässä vaiheessa vasta vaippaikäinen taapero. Jo lapsilauman kuljetus lentokentältä Lontoon sukulaiskylään tuotti suuria haasteita. Vuoraarelaisen yksinhuoltajan ruuhkavuodet kuulostavat aika erilaisilta kuin vaikka lestadiolaisen ydinperheen äidin, jolla luultavasti on tila-auto(ja) lasten kuljetukseen, ja jossa perheen lomamatkat suurella todennäköisyydellä kohdistuvat kotimaan suviseuroille.

Jotain yhteistäkin on Nimcon lapsiarjessa lestadiolaisten suurperheiden kanssa: vanhempien lasten osaan kuuluu huolehtiminen nuoremmista, eikä kaikkia ole aina pystytty huomioimaan yksilöinä kaikissa tilanteissa. Kirjassaan Nimco ei täysin kerro, miksi hän päätyi saamaan niin monta lasta, kun lisääntyminen ei selvästikään ollut hänelle uskonnollinen velvoite, eikä hän itsekään tule suurperheestä. Mutta hänen suhteensa aviomies Abdiin oli hankala suurimman osan aikaa, ja sain kirjasta vaikutelman, että heille ilmaantui aina uusia lapsia siinä vaiheessa, kun he yrittivät palata asumaan yhteen. Tarinassa hän asuu myös turvakodissa liiton alkuaikoina, mutta eron syynä ei lopulta ollut väkivalta, vaan miehen uskottomuus.

Pidin paljon Nimcon kasvatuksellisista viisauksista, mutta juuri nyt minulle arvokkainta kirjassa olivat kuvaukset matkoista Afrikkaan, ja diasporan käsitteen avaamisesta. Somaliassa ja Somalimaassa sillä saattaa olla hieman erilainen merkitys kuin vaikka englantia puhuvissa entisissä Britannian siirtomaissa. Silti käsitteen rooli on keskeinen somaliyhteisöissä ympäri maailmaa, ja diasporassaan onnistuneet ihmiset ovat keskeisiä kotimaan kulttuurin edistämisessä. Näin ollen Nimco Noor saattaa saada yhteistyötarjouksia kansainvälisiltä firmoilta ja hän päätyy työmatkalle Keniaan tuottamaan Sesame Street-lastenohjelman somaliankielistä versiota.

Maassa, jossa ääri-islamilainen terroristijärjestö pyrkii kieltämään sen lapsilta kaiken viihteen ja hauskanpidon, jollain Sesame Streetillä voi olla suurikin merkitys, jos halutaan tarjota lapsille muutakin viihdykettä ja sivistystä kuin koraanikoulua. Tämän lisäksi Noor on monien muiden diasporassa asuvien aktivistien lailla kirjoittanut omia lastenkirjojaan, jotka korostavat somalikulttuurin omia tapoja, myyttejä ja legendoja. On mahdollista, että näitä kirjoja luetaan ahkerammin muualla diasporassa kuin Mogadishussa, mutta ainakaan Nooria ei voida moittia yrittämisen puutteesta.

Tämä oli huikean rikas teos, joka onnistui opettamaan minulle Somalian lähihistoriasta ehkä enemmänkin kuin mitä olen oppinut Nura Farahin teoksista. Pidän molemman kirjailijan tyylistä yhtä paljon, mutta Nimcon kertomus oli astetta kompleksisempi kuin Farahin fiktiiviset teokset. Kompleksisuus johtuu varmaan siitä, että kirjassa kuvataan urbaania elämäntapaa Mogadishussa, kun taas Farahin teoksissa korostuu maalaiselämä aavikolla.

Pitää koettaa tänä vuonna ehtiä Helsingin kirjamessuille, jos vaikka Nimco Noor olisi esiintymässä siellä. Hän nimittäin vaikuttaa kirjailijalta, jonka tarinointia olisi upeaa kuulla livenä. Erityisen mielelläni kuuntelisin hänen lukevan somalinkielisiä lastenkirjojaan, vaikka en itse kieltä ymmärrä.

Uusnatsi isoisää etsimässä

Teos: I. Allan Sealy: Hotelli Everestl (LIKE, 2000)

Suomennos: Tarmo Haarala

Tämän viikon poistokirja oli taas uusi lisä Himalaja-kokoelmaani. Minun pitäisi ehkä tietää jotain I. Allan Sealysta (s. 1951), sillä postkoloniaalin kirjallisuuden markkinoilla tämä teos on ollut 1990-luvun lopulla lähes yhtä suuri hittiteos kuin Arundhati Royn Joutavuuksien jumala. Mutta tämän teoksen herättämä keskustelu on mennyt minulta ohi. Ehkä tuo kirjan nimi on tuntunut minusta epäkiinnostavalta tai liian turistimaiselta. Olen ehkä ajatellut, että kyseessä on jonkun amerikkalaisen reppureissaajan tilitys henkisestä heräämisestä vuoristoilmassa.

Väärin arvattu. Ja tämähän on yllättävän haastava teos, jos sitä aikoo ymmärtää yhtään syvällisemmin. Se rakentuu kalenterimaisesti erilaisten buddhalaisten kuolemankirjojen ympärille, ja paikallisen botaniikan tutkiminen on yksi keskeinen sivujuonne. Ekologian saralla löytyy myös viittauksia Chipko-liikkeeseen, joka oli merkittävä feministissävytteinen metsiensuojeluun keskittyvä liike varsinkin 1970-luvulla.

Teoksessa on dekkarin ja kauhun siemeniä, vaikka se kuvaa yhtä vuodenkiertoa fiktiivisessä Drummondganjin kylässä ja siellä sijaitsevan majatalon arkea.

Ajallisesti teos sijoittuu oletettavasti 1980-luvun loppuun tai 1990-luvun alkuun. Rivien välistä olin lukevinani, että Neuvostoliitto saattaisi olla vielä olemassa, tai juuri romahtamaisillaan kuvatun vuoden aikana. Punkrockin ilmentymisestä on kulunut kymmenisen vuotta, ja nämä vuoristokylän asukit tietävät hämärästi, mitä punk tarkoittaa, koska välillä turistien joukossa on tyyppejä, joilla on piikikkäitä kampauksia.

Yksi asukeista on nimetön latvialainen merimies, joka on ilmeisesti majaillut Intiassa siitä saakka, kun Baltian maat liitettiin Neuvostoliittoon. Suomikin mainitaan, tosin lähes kursorisesti.

Jälkisanoissa Sealy kertoo löytäneensä inspiraation teokselleen Dehradunin hautausmaalta, jonne hänen brittitaustainen äitinsä oli haudattu vuonna 1987, 63 vuoden iässä. Hautaamisen käytännöthän ovat Etelä-Aasiassa varsin mielenkiintoisia, ja kun muistetaan, että Intian valtaväestö hindut eivät harjoita hautaamista, niin vähemmistöjen hautausmailla on siellä aivan erityinen tunnelma.

Tässä teoksessa osa päähenkilöistä on kristittyjä varsin erilaisista taustoista. Nuori katolinen nunna Ritu saapuu majataloon töihin jostain trooppisemmasta Intiasta. Sisaret Cecelia ja Perpetua ovat jo iäkkäämpiä ja tarvitsevat apua ikäloppujen kanta-asukkaiden hoidossa. Ritu saa vastuulleen vanhimman asukin, entisen vuorikiipeilijä Jedin, joka on varsin haasteellinen hoidettava 90 vuoden iässä. Haasteellinen siksikin, ettei hän suostu poistumaan yläkerran kuumimmasta ja vaikeakulkuisimmasta huoneesta, jota hän on asuttanut iät ja ajat.

Vaikka Ritu on nunnan lupauksensa tehnyt, silti häntä kosiskelee paikallinen kolmikymppinen hindumies Brij. Romanssiin syntyy jännitteitä, kun Brij nähdään brittien perustamalla hautausmaalla auttamassa majatalon uusinta asukkia, saksalaista Ingeä. Hän haluaisi pystyttää kiven kylässä kuolleen isoisänsä haudalle, mutta ei ole tyytyväinen paikallisen kivenhakkaajan työn tuloksiin. Näin ollen hän päättää ryhtyä itse kaiverrushommiin.

Ingen isoisä Otto Plank on joutunut toisen maailmansodan aikana brittien vankileirille, ja kuollut siellä. Hän on jättänyt jonnekin kirjoittamiaan runoteoksia, jotka Inge haluaisi löytää. Nuori nainen kuitenkin kuolee epämääräisissä oloissa toivioretkensä aikana, ja tapauksesta tehdään rikosetsintä.

Oliko Inge sitten uusnatsi, ja mitkä olivat hänen perimmäiset syynsä matkustaa Himalajalle? Ja millaisia salaisuuksia paljastuu Jedin aktiiviuran aikaisista päiväkirjoista?

Jos tämä on historiallinen romaani, niin sen historialliset viitteet ovat tarkoituksellisen epätarkkoja. Jossain taustalla kummittelee jopa edesmennyt pääministeri Nehru, joka myös oli kylässä vankina ennen Intian itsenäisyyttä. Hänen pyynnöstään istutettu ruusutarha on edelleen elinvoimainen. Mutta tässä ilmanalassa kirjat ja paperit mätänevät helposti, ja näin ollen katoavat myös tarkat päivämäärät ja vuosiluvut. Paluu luonnonkierron mukaiseen ajanlaskuun tuntuu loogiselta taloissa, joissa saattaa olla katolla satelliittilautaset, muttei tv-vastaanottimia.

Sealyn tyyli on impressionistinen ja eklektinen, ja muistan lukeneeni 80-90-luvulla enemmänkin tällä tyylillä kirjoitettuja teoksia. Tyylistä huomaa kyllä, että kirjailija on asunut kauan Euroopassa ja Amerikassa, sen verran paljon teoksessa on viitteitä länsimaisiin muoti-ilmiöihin. Hänen tarjoamansa kuva pohjoisen Intian vuoristokylistä on monisyinen ja kerroksellinen. Lukijalta vaaditaan kärsivällisyyttä historiallisten solmujen aukaisemisessa, sillä Sealy ei pahemmin harjoita matkaopasmaista kerrontaa tyhmille ulkomaalaisille. Kirjan voi hyvin lukea avaamatta kaikkia noita solmuja, mutta huolellinen lukija voi hyvällä mielellä taustoittaa haluamiansa kohtia Googlen välityksellä. Itse ainakin googlasin jonkun verran Nehrun oleskelusta Dehradunista ja Chipko-liikkeestä.

Täytyy myöntää, etten päässyt emotionaalisesti oikein kenenkään henkilöhahmon ihon alle, eli niiden kehittely jäi mielestäni puolitiehen. Kyläyhteisön dynamiikan kuvaus taas oli ansiokasta, ja luonnonkuvaus jopa virtuoosimaista.

Meedion kuumalla linjalla

Teos: Mattias Edvardsson: Perhetragedia (LIKE, 2022)

Suomennos: Outi Menna

Äänikirjan lukija: Toni Kamula

Jennica on kolmikymppinen puhelinmeedio ja ikuinen opiskelija Lundin yliopistokaupungissa. Hän on rikkaan suvun musta lammas, joka asuu 17 neliön yksiössä, ja ottaa siellä vastaan asiakkaitaan kuulokkeet päässä. Kun hän sitten tapaa Tinder-treffeillä 47-vuotiaan lastenlääkäri Stevenin, hän kokee, että ehkä vihdoin hänen onnensa on kääntymässä.

Jennica kuuluu kouluaikojen kaveripiiriin, joista suurin osa elää ruuhkavuosiaan luomuvauvanruokien tuoksu omissa kuplissaan. Yksi kavereista, Miranda, on jo kuollut syöpään.

Mirandan leski Bill on jäänyt työttömäksi, ja kärsii suurista talousvaikeuksista Sally-tyttären elättäjänä. Tähän jamaan hän ottaa alivuokralaiseksi Karlan, nuoren opiskelijan Norrlannista, jolla on rankka perhetausta. Karla on tottunut hankkimaan tuloja kysenalaisinkin keinoin, eikä Bill itsekään ole puhdas pulmunen mitä tulee rahankäyttöön.

Steven Rytter esittää uudelle deitilleen olevansa leskimies, mutta tosiasiassa hänen vaimonsa on suljettu pariskunnan hulppeaan residenssin vahvasti lääkittynä. Tätä kartanoa käy siivoamassa Karla, jota on kielletty seurustelemasta yksinäisen ja toimettoman Reginan kanssa.

Tällainen on ihmissuhteiden vyyhti Mattias Edvardssonin uusimmassa dekkarissa, joka on jo neljäs häneltä lukemani. Kyseessä ei ole kirjasarja, mutta kaikki teokset sijoittuvat Skooneen, ja yhteistä niille on, etteivät ne ole poliisivetoisia.

Tässä teoksessa kaikki avainhenkilöt ovat omalla tavallaan moraalisesti epäilyttäviä, vaikka heidän motiivinsa toimia moraalittomasti ovat osittain ymmärrettäviä. Raha on heidän pääasiallinen syynsä luisua harmaille pinnoille, mutta taustalla on myös juurettomuutta. Rikoskumppanuuskaan ei oikein toimi, sillä tyypit eivät luota toisiinsa.

Osittain tarina ulottaa lonkeroitaan pohjoiseen Bodeniin, jossa Karlan äiti kamppailee huumevieroituksessa, ja syyllistää tehokkaasti etelään muuttanutta tytärtään hylkäämisestä. Jopa paikalliset sosiaalityöntekijät soittavat Karlalle ja toivovat, että tämä palaisi kotiin tukemaan äitiään. Tämä tuntuu kohtuuttomalta vaatimukselta, mutta Karla ei voi jättää vastaamatta näihin puheluihin.

Mutta millainen perhetragedia sitten on Rytterin pariskunnan kuolema, ja miksi siitä syytetään Billiä, jolla ei ole ollut mitään yhteyttä koko pariskuntaan? Ja kuinka Bill olisi saanut aikaan murhata nämä ihmiset, kun työnhakukin oli hänelle niin takkuista?

Pidin tästä kirjasta, vaikka se ei ihan saavuttanut Edvardssonin esikoisteoksen tiivistä tunnelmaa. Viime vuonna kuuntelin Hyvät naapurit, joka ei kolahtanut samalla tavalla kuin kirjailijan aiemmat teokset. Tässä ehkä taas kiinnosti Lundin akateeminen ilmapiiri, ja varsinkin Billin rooli älykkäänä elokuvatutkimuksen maisterina – tyyppinä, joka ehkä vielä 20 vuotta sitten olisi voinut tehdä hienon uran osaamisellaan, mutta jolla näinä päivinä on selkeä pudokin karma.

Kuumailmapallolla kuolemaan

Teos: Bea Uusma: Naparetki (LIKE, 2013)

Suomennos: Petri Stenman

Äänikirjan lukija: Anna Kuusma

Alkuvuodesta minulla oli menossa kunnollinen spurtti korkeiden paikkojen tarinoissa ja naparetkikirjallisuudessa. Kävin läpi lähes kaiken aiheesta löytämäni BookBeatissa, mutta Bea Uusman Naparetkeä en jaksanut lähestyä ruotsin kielellä. Onneksi teos löytyi nyt suomennettuna äänikirjana, alkuperäisteos on vuodelta 2013. Kyseessä on selkeä oman genrensä klassikko, jonka näkökulma ei vanhene muutamassa vuodessa.

Tämä on erikoinen tarina naisesta, joka sai pakkomielteen 1800-luvun lopun ruotsalaisesta retkikunnasta, joka katosi Huippuvuorilla kaukaiselle Valkosaarelle, jonne kukaan ei ollut aiemmin uskaltanut mennä. Bea oli ollut tietoinen tästä tarinasta jo lapsena, sillä se kuuluu ruotsalaiseen koulusivistykseen, mutta innostui aiheesta eräänä iltana, kun löysi siitä kirjan tylsissä juhlissa.

Kun Bea alkoi tutkia tapausta, hänellä oli 35 teosta seuranaan, joissa esiteltiin eri teorioita miesten kuoleman syistä. Hän tutki aihetta 15 vuoden ajan, ja päätyi lukemaan lääkäriksi pitkälti pakkomielteensä vuoksi, sillä ilman näitä opintoja retkeilijöiden kuolinsyytutkimus ei olisi edennyt.

Vuonna 1897 kadonneet miehet, Salomon August Andree, Nils Strindberg ja Knut Fraenkel lähestyivät Valkosaarta kuumailmapallolla, ja perustivat leirin sinne alkusyksystä ennen syvän kaamoksen alkua. Miesten kohtalo jäi Ruotsin kansalle mysteeriksi vuoteen 1930 saakka, jolloin uusi retkikunta löysi ruumiit ja leirin jäänteet. Miehet eivät olleet kuolleet samanaikaisesti, ja jäänteiden perusteella pystyi kehittämään eri teorioita kuoleman syistä.

Tarinaan liittyy paljon romantiikkaa, ja varsinkin seurueen kuopuksen, Nilsin, rakkaustarina Anna-nimisen kotiopettajattaren kanssa siirtyi jälkipolville. Nils kirjoitti hellistä tunteistaan päiväkirjaan, ja oli lähettänyt Annalle kirjeitä matkansa varrelta, viimeiseksi Longyearbyn kylästä, jossa posti vielä operoi. Tuo eeppinen pikkukaupunki oli myös Bea Uusman naparetkien lähtöpiste, eli hän kirjaa kirjoittaessaan pyrki sinnikkäästi Valkosaarelle, ja lopulta pääsikin sinne pariksi tunniksi.

Tämä on teknisiä yksityiskohtia pursuava tietokirja, jonka patologinen tarkkuus ylitti oman ymmärrykseni. Moni dekkari kalpenee Uusman väsymätömälle kerronnalle, eikä dekkareita yleensä kirjoiteta näin omistautuneesti. Mutta mahtui kirjaan myös huumoria, eli ainakin itseäni nauratti se, että Uusma kävi hakemassa palan Salomon Andreen reisiluuta lähi-ICA:n pakettipisteestä. Postin kulku oli tässä välillä todella menettänyt aiempaa juhlallisuuttaan.

Kirjasta jäi päällimmäisenä mieleen jääkarhun lihan syöminen, ja siinä pesivät trikiinit, jotka voivat olla kuolemaksi arkisissa oloissa. Miesten päiväkirjoissa kerrottiin myös leväkeiton särpimisestä ennen jäiden tuloa. Kulinaristisesta näkökulmasta teos haastaa lukijoitaan, ja se antaa hyvän vertailukohdan ääriolojen retkeilyn historiaan muutenkin.

Uusman kirjoittamisen metodilla tuskin rikastuu, mutta uskon, että tällä kirjalla tulee olemaan faneja vielä pitkään. Ehkä kirja saa lukijansa myös taistelemaan napajäätiköiden säilyvyyden puolesta tavalla tai toisella. En tiedä, helpottaako teos ilmastoahdistusta, mutta se tarjoaa historiallisia kerroksia naparetkeilyn ilmiön ymmärtämiseen.

Rakkautta high tech-vankilassa

Teos: Susan Abulhawa: Rakkaudetonta maailmaa vastaan (LIKE, 2021)

Suomennos: Anna-Mari Raaska

Äänikirjan lukija: Irene Omwami

Nahr on keski-ikäinen palestiinalaisnainen, joka istuu pitkää tuomiota israelilaisessa high tech-vankilassa syytettynä terrorismista. Hänen ex-miehensä veli Bilal on ollut hänen elämänsä rakkaus, ja tämä suhde on johtanut terroriepäilyyn. Kukaan Nahrin elossa olevista läheisistä ei pääse Israeliin naista katsomaan. Hänen luonaan käy vain ulkomaisia toimittajia ja näiden tulkkeja, joista jotkut jättävät tälle salaisia viestejä koodikielellä.

Nahr on syntynyt Kuwaitissa pakolaisperheeseen 1960-luvun loppupuolella. Elämä vieraassa maassa on ollut kohtuullista, mutta köyhää 70-80-luvuilla, ja perheen lapset on kasvatettu kunnioittamaan Kuwaitin kansallista historiaa. Tilanne muuttuu, kun Irak miehittää maan. Miehityksen aikana kaikkia palestiinalaisia aletaan pitää maanpettureina, ja heidät ahdetaan nurkkaan. Suurin osa joutuu muuttamaan muualle arabimaailmaan.

Nahr on ollut pitkään perheensä pääasiallinen elättäjä. Hän on mennyt naimisiin liian nuorena, ja aviomies on hylännyt hänet jo vuoden sisällä häistä. Parikymppisenä hän työskentelee päivät sihteerinä, illat vaatemyyjänä, mutta tämäkään ei riitä säästämiseen pikkuveljen yliopisto-opintoja varten. Pian apuun tulee toinen eronnut nainen, Umm Burak, joka vie Nahrin kaupungin salaiseen yöelämään.

Emiirien ja sheikkien bileissä Nahr tienaa yhdessä illassa enemmän kuin kuukaudessa palkkatöissä. Ilkeiden ja väkivaltaisten ukkomiesten rakastajattareksi joutuminen ei ole hänelle selkeä valinta, vaan hän ajautuu tähän rooliin painostuksesta. Kaksoiselämää ei kestä pitkään, mutta tämä jakso jättää syvät jäljet nuoreen naiseen.

Vuonna 1991 perheen saaga jatkuu Ammanissa, Jordaniassa, jossa pakolaisten arki on vaikeampaa kuin Kuwaitissa takavuosina. Nahr on entistä enemmän sidoksissa äitiinsä ja isoäitinsä, ja velikin on joutunut luopumaan opinnoistaan. Palestiinaan hänen on matkustettava, jotta saisi eron miehestään. Siellä eron byrokratiaa hoitaa Bilal, jonka kanssa suhde alkaa kehittyä uuden teknologian, internetin, välityksellä.

Tämä on hurjempi teos kuin mistä onnistuin hatarassa referaatissani kertomaan. En tehnyt tässä vielä massiivista juonipaljastusta, sillä kirjan juoni on paljon kompleksisempi, ja osa kertomastani paljastetaan jo kirjan takakannessa. Eläytyminen tarinaan oli minulle siksi helppoa, että päähenkilö edustaa kanssani suunnilleen samaa ikäluokkaa ja maailman tapahtumien kronologia näyttäytyy minulle samansuuntaisena. Tosin tässä Nahr pitää Saddam Husseinia sankarinaan, ja provosoi vanginvartijoita näillä kannanotoillaan vielä diktaattorin teloituksen jälkeen. Nahrin elämän tarinassa on hyvin vähän suvantovaiheita, ja maailmanpolitiikka määrittelee lähes kaikkia liikkeitä. En myöskään osannut päättää, kumpi osio oli rankempi, tarina prostituutiosta vai vankilasta.

Luin Susan Abulhawalta aiemmin hänen esikoisteoksensa Jeninin aamut, ja kaikessa runsaudessaan se teki aikanaan suuren vaikutuksen. Tämä romaani on taatusti yhtä taidokas, mutta se vaatii lukijaltaan vielä enemmän maailman murheiden sietokykyä. Teosta en suosittele heikkohermoisille, mutta toisaalta eipä Palestiinan lähihistoriasta taida olla olemassa muita kuin rankkoja kertomuksia.

Hieman helpotusta rankkuuteen tuo kirjan lyhyt rakkaustarina, ja kuvaukset kauneusrituaaleista, perinnetekstiileistä ja kokkaamisesta. Kirjan ihmiset eivät varsinaisesti elä arkea sillä tavalla kuin rauhanomaisessa kontekstissa kasvanut arjen ymmärtää, mutta tietyt oman kulttuurin traditiot luovat elämään toivoa ja jatkuvuutta. Joillekin toivoa luo myös uskonto, mutta Nahrille vankilassa rukoileminen on vain yritys luoda struktuuria ajattomaan aikaan.

Kaunokirjallisena teoksena romaani on melko tyhjentävä, eli tämän jälkeen on vaikea palata helpomman maailman tarinoihin. Jään innolla odottamaan muiden arvioita tästä, sillä uskon kirjan herättävän paljon keskustelua. Tämän tyyppistä kirjallisuutta luin enemmän 00-luvun alkupuolella, jolloin aikani ei olisi koskaan riittänyt romanttiselle siirtomaahömppäfiktiolle.

Uudenkuun pölyä hiuksissa

Teos: Pelle Miljoona: Shiva-kuu (LIKE, 2021)

Äänikirjan lukija: Antti Jaakola

Intian-kirjakierroksella on hyvä myös selvittää, millaisia teoksia suomalaiset ovat aikaansaaneet maasta. Tämä selvitystyö ei ole kovinkaan työläs, mutta kyllä näitä tuntuu ilmaantuvan muutama vuodessa eri genreistä. Enimmäkseen olen tainnut lukea suomalaisia matkakirjoja Intiasta, enkä suoralta kädeltä muista monenkaan niistä nimiä. Pelle Miljoonan tuorein romaani Shiva-kuu on myös osittain matkakirja, jossa päähenkilö matkustaa Goalle ensimmäistä kertaa elämässään etsimään sinne karannutta veljeään.

Tom ja Jan ovat noin kolmikymppiset kaksoset, jotka ovat joutuneet toisistaan erilleen jo vauvoina. He ovat syntyneet Saimaan saaressa hippikommuunissa laittomassa kotisynnytyksessä. Poikien äiti on kuollut synnytykseen, ja isä joutunut vankilaan kuolemantuottamuksesta. Tom on elänyt isoäitinsä hoivissa Helsingissä, eikä ole edes tiennyt veljen olemassaolosta ennen kuin tämä ehdottaa tapaamista kalliolaisessa kuppilassa.

Jan on levottoman isänsä kasvattama, hän puhuu susirajan murretta ja itäisenä immeisenä elää Pietarissa boheemeissa musiikkipiireissä. Tom on veljen vierailusta vaikuttunut, mutta huomaa pian, että sen tarkoitus oli vain varastaa veljen passi uutta identiteettiä varten. Veli katoaa Intiaan, Pietarin miliisit etsivät häntä turhaan. Takana on monenlaista diilausta, salakuljetusta ja rahanpesua.

Intiassa Tom saa tietää, että veli on kuollut jo pari vuotta aiemmin. Veljen varjo aiheuttaa Tomille vaikeuksia vielä kuoleman jälkeen, mutta hän tutustuu myös kiinnostaviin tyyppeihin, jotka muistelevat tätä karismaattista multipersoonaa. Paikallinen rockhenkinen poliisi Patel alkaakin ystäväksi, ja Tom pääsee katsomaan virkavallan maailmaan sisältä päin.

Teos on osittain dekkari, osittain Intian nykykulttuurin kuvausta, ja löytyy siitä ripaus henkistä etsintääkin. Olen lukenut jonkun Pelle Miljoonan aiemmankin kirjan, ja tottunut hänen viljelemäänsä stadin slangiin, mutta pidin tässä kielellistä ratkaisua vähän epäuskottavana, kun slangi tuli nuoremman miehen suusta. Kun en ole tavannut nuorempia ihmisiä, jotka viljelevät slangia näin kokonaisvaltaisesti.

Pidin kirjassa eri uskonnollisten yhteisöjen esittelystä, sillä en tiennyt paljoa varsinkaan Goan portugalilaistaustaisista katolisista suvuista. Janin tapauksen lisäksi tässä selvitetään uskontoryhmien välisiä kaihnauksia, joihin liittyy tyttöjen ympärileikkausten vastustus ja penisten irti leikkaaminen jihadisteilta.

Ehkä tähän vain n. 100-sivuisen tarinaan oli ympätty vähän liikaakin toiminnallisuutta, mutta tapahtumien puutteesta ei kirjailijaa voida syyttää. Ymmärsin, että Pelle Miljoona kirjoitti teoksen viime vuonna jäätyään Goalle mottiin koronatoimien takia. Koronatodellisuus hiipii myös romaaniin sen loppuosassa, mutta suurin osa tapahtumista keskittyy vuosiin ennen koronaa.

Kyllä tässä teoksessa päästään jo pintaa syvemmälle intialaiseen arkeen, vaikka se sijoittuu länsimaisten turistien suosimaan ikoniseen turistikeskukseen. Voidaan toki väittää, että Goa on oma todellisuutensa, jonka arkeen vaikuttavat sinne rantautuneet, hieman elämästä eksyneet länsimaiset hahmot. Kaikki tällaiset hahmot eivät ole rikollisia tai narkkareita, mutta huumeet värittävät tätä todellisuutta.

Olisin mielelläni lukenut lisää varsinkin tuosta poikien varhaislapsuuden episodista, joka olisi minulle riittänyt jo erilliseksi romaaniksi. Mutta romaani sellaisenaan oli sopiva, kepeämpi tuttavuus, jossa oli hyvää mystiikkaa ja toiveikkuutta uuden vuoden alkuun. Kirjasta sai myös ripauksen uudenkuun pölyä hiuksiin tulevia koettelemuksia varten.

Amiraaliperhosen siivin länteen

Teos: Rosa Liksom: Väylä (LIKE, 2021)

Äänikirjan lukija: Anna Saksman

Tänä vuonna kaunokirjallisuuden Finlandia-ehdokkaiden suhteen minulla kävi niin, etten ollut lukenut ainuttakaan ehdokasteosta ennen listan julkaisupäivää. Minua vähän harmitti se, että vahvat suosikkini (mm. Anneli Kanto ja Katja Kallio) eivät edelleenkään päässeet ehdokkaiksi. Ja vaikka jo kerran palkinnon saaneet kirjailijat ovat varmasti edelleen tuottaneet vaikuttavaa laatuproosaa, minua arveluttaa se, että listoilla näkyy samoja nimiä uudelleen ja uudelleen.

Rosa Liksomin Väylän olisin taatusti päätynyt lukemaan ilmankin tätä listausta, mutta ehdokkuus nosti kirjan lukulistalle nopeammin. Koin teoksen myös helpoimmin lähestyttäväksi kuudesta ehdokasteoksesta, sillä olen jo jokseenkin sisällä Liksomin tyylistä kirjoittaa Tornionjokilaakson murretta.

Teoksessa on nuori, nimettömäksi jäävä kertoja, joka evakkomatkansa alussa on 14-vuotias pientilan tytär. Hänen kolmikymppinen äitinsä kärsii mielenterveyden ongelmista, ja on raskaana matkaan lähtiessä. Isä pääsee rintamalta lomalle tilan tyhjennystä järjestämään, mutta äidin apuriksi matkalle tarjoutuu isän veli, joka ei ole joutunut sotaan vajaakuntoisena. Matkanteko hämmentää kertojaa, sillä äiti ja setä ovat ottaneet etumatkaa ja jättäneet tytön selviämään suuren karjalauman kanssa toiselle lautalle väylän yli. Nuori nainen kokee olonsa heitteille jätetyksi, mutta samalla häntä jäytää huoli äidin terveydestä.

Tyttö tekee matkaa oman kylän piikojen ja renkien kanssa. Varsinkin Karjalasta väylälle evakoksi tulleen Katrin kanssa hän solmii tiiviin ystävyyden. Ruotsissa uusia tulokkaita toimitetaan eri leireille havainnoidun terveydentilan mukaan. Tytön on vaikea saada tietoa äidin olinpaikasta jo kielimuurin vuoksi, mutta saatuaan tiedon hän päättää lähteä matkaan jalkaisin toiveenaan perheenyhdistäminen.

Teos herätti minussa valtavasti omia kysymyksiä pakolaisuuden ilmiön universaaliudesta, ja varsinkin leirioloista. Tässä sekalainen sortinsakki päätyy alkeellisiin parakkeihin, joiden ympärille kehittyy monenmoista lieveilmiötä. Levottomuus, rauhattomuus ja kurinpito-ongelmat ovat leirin arkea, lapsia syntyy myös niille, jotka ovat olleet pitkään erossa puolisoistaan, ja kuria palauttamaan kutsutaan hurmoshenkinen saarnamies, jonka puheet eivät lohduta ketään. Varsinkin kirjassa kuvattu lasten ja nuorten hätä muistuttaa minua paljon tämän päivän pakolaisleirien oloista Kreikassa ja Puolan ja Valko-Venäjän rajalla. Jos kirjaa lukee laajemmin kuin pelkkänä Lapin sodan historiallisena dokumenttina, se voi siis avata ikkunoita nykyisyyden ymmärtämiseen.

Liksom herättää myös kysymyksiä hallitusten vastuusta, auttamisen logiikasta ja kiitollisuudesta, jonka ilmaisu ei selvästikään ollut pakolaisten keskuudessa riittävää. Pohjoisen leirit saivat myös aikanaan valtavan mediahuomion Ruotsissa, ja niillä ramppaavat toimittajat lisäsivät rauhattomuuden tunnelmaa. Pakolaisia kohdeltiin kuin sirkuseläimiä, ja paikallisissa yhteisöissä ilmeni yrityksiä eristää uudet tulokkaat omasta väestä. Esimerkiksi kouluolot pyrittiin järjestämään niin, etteivät suomalaiset lapset ja nuoret kohtaisi paikallisia.

Teksti on liksomilaiseen tapaan juurevan lihallista, eikä seksualisuutta peitellä. Kertoja itse kypsyy omaan seksuaalisuuteen hitaammin kuin jotkut muut leirin nuoret, mutta saa todistaa hurjia tapahtumia, joissa seksi toimii kauppatavarana, jotta matkaa päästäisiin jatkamaan. Itse hän päätyy kokemaan lihallista rakkautta vasta myöhemmin, ja tämäkin on kovin ohikiitävää.

Eläinten ja luonnon rooli on kertomuksessa keskeinen, ja varsinkin lehmillä on kehittyneet persoonallisuudet. Karjanhoidosta lukija voi siis oppia uutta lähes Miina Äkkijyrkän kaltaisella antaumuksella. Ripauksen magiaa tarinaan tuovat perhoset, joita ilmaantuu kulkijoiden poluille kuin taivaallisina merkkeinä. Kertojan lemmikkirotta herättää leirillä ihastusta ja pahennusta, ja myös porsaiden ja kansojen kohtaloista kannetaan suurta huolta.

Kirjassa oli jotain yhteistä Tommi Kinnusen teoksen Ei kertonut katuvansa kanssa, vaikka siinä päähenkilö oli aikuinen nainen, joka valitsi veljeilyn saksalaisten kanssa. Fyysisen matkanteon kuvaus tuntui molemmissa yhtä ankaralta. Koin myös hengenheimolaisuutta tämän teoksen ja Anneli Kannon Rottien kuninkaan kanssa siinä, että molemmissa päähenkilö oli teini-ikäinen tyttö, joka tarkkaili maailmaa syrjäsilmin, ja joutui kasvamaan aikuiseksi liian varhain niukoissa oloissa.

En osaa sanoa, oliko teos helpommin omaksuttava äänikirjana kuin tekstinä luettuna. Minulla ei ollut suuria vaikeuksia ymmärtää luettua murretta, ehkä painettuna murteen sakeus olisi rasittanut piirun verran enemmän. Painettuna olisin ehkä myös kiinnittänyt enemmän huomiota kielen normista poikkeaviin rakenteisiin. Molemmille formaateille on ottajansa, mutta kannustan myös murretta karttavia edes kokeilemaan tätä teosta.

Karibiankarjalaisten kyydissä

Teos: Anni Valtonen: Elämäni Kolumbia (LIKE, 2020)

Äänikirjan lukija: Karoliina Kudjoi

Blogiini on alkavalla viikolla tulossa lisää äitienpäiväaiheisia juttuja, mutta väliin jotain muuta. Pyrähdys kolibrin siivin Kolumbiaan, sisällissodan ja huumekaupan runtelemaan maahan, jossa toimittaja Anni Valtonen asui parinkymmenen vuoden ajan laajennetussa perheessä. Valtonen rakastui kolumbialaiseen mieheensä opiskellessaan kirjallisuutta Tampereella, mutta jo ennen tätä latinalaisamerikkalainen maailma oli kiinnostanut häntä.

Bogotáan pariskunta siirtyi vuonna 1996, ja muutaman vuoden sisällä paria siunattiin kahdella pojalla, Aureliolla ja Amosilla. Anopin ja appiukon perheyrityksen, mehu- ja hedelmäkaupan pitoon osallistuu myös toimittajaminiä, ja nämä arjen kohtaamiset toimivat myös erinomaisena kieliharjoitteluna. Miehen suvun juuret ovat kuitenkin pohjoisessa, Karibian rannikolla, jossa kulttuuri on konservatiivisempaa ja ”alkuvoimaisempaa” kuin pääkaupungissa. Joku miehen suvussa on jopa naimisissa Gabriel García Marquezin veljen kanssa, mutta tämä sattumus ei takaa suoraa pääsyä kulttuurieliitin sisäpiireihin.

Valtonen kertoo suht pidättyväisesti karille ajautuneesta avioliitostaan, mutta enemmän appivanhemmistaan, jotka hekin päätyvät jossain vaiheessa eroon. Paikallinen parisuhdekulttuuri ei ole pohjoismaiselle miniälle helppo rasti, ja eniten siinä ihmetyttää avomielinen suhtautuminen sivusuhteisiin. Bogotán motellit tekevät loistavaa bisnestä niin esiaviollisten parien kuin puolisojaan pettävien piilopirtteinä. Jossain vaiheessa perhe siirtyy elämään kahdella mantereella, ja lapsia lähetetään isän suvun huomaan ”juurihoitoon” itsenäisesti jo melko varhaisessa iässä.

Tämä on tiivis, tietopainotteinen teos, jossa poliittisen historian rooli on merkittävin. Valtoselle Kolumbiasta kirjoittamiseen liittyy kipeitä eettisiä valintoja, sillä hän haluaisi kertoa muustakin kuin sissisodasta ja huumekartelleista, mutta ilman näitä tarinoita kertomus maasta jäisi vaillinaiseksi. Kokaiinin viljely jättää jälkensä muuhunkin kulttuuriin ja talouden rakenteisiin, ja turismin kehitys on viivästynyt huomattavasti huumekauppaan liittyvien lieveilmiöiden vuoksi. Toisaalta nuorilla matkailijoilla yksi intresseistä saattaa olla huumeet, eikä maa haluaisi profiloitua kokaiinin käyttäjien paratiisina.

Valtonen itse löytää eron jälkeen tiensä useamman kerran joogaretriitistä Palominon kylästä, joka on hänen ”oma” paikkansa sukuhärdellin ulkopuolella. Muutenkin hän kertoo kiehtovalla tavalla paikallisten nuorten ja keski-ikäisten uushenkisyydestä ja kiinnostuksesta alkuperäiskansojen kulttuureihin. Monelle hänen paikalliselle ystävälleen esimerkiksi kansanparannuksesta on tullut tärkeä hyvinvoinnin lähde. Kaupunkilaiset matkustavat mielellään maalle nauttimaan vaikka temazcal-saunomisesta, meksikolaisperäisistä rituaaleista, joissa on jotain yhteistä suomalaisen saunomisen kanssa.

Naisten aseman analyysin suhteen tässä katsauksessa oli paljon yhteistä äskettäin lukemani dekkarin, Melba Escobarin Kauneussalongin kanssa, joka ilahdutti minua kovasti yhteiskunnallisella otteellaan. Myös Valtosen lähipiirin naisille ”naiseuden toteuttamiseen” kuuluvat tiheät vierailut kauneussalonkiin juoruilemaan ja nostattamaan omaa eroottista potentiaaliaan. Muutenkin kiinnostusta muotiin ja omaan ulkomuotoon pidetään Kolumbiassa lähes kansalaisvelvollisuutena, ja ymmärrys henkilökohtaisen hygienian vaalimisesta on erilaista kuin Euroopassa.

Minua kiinnostivat teoksessa eniten humoristiset arjen anekdootit, kuten naisten alushousujen pyykkäyskoodisto ja bussien penkkien ”saastuminen” edellisen matkustajan jäljiltä. Näistä olisin voinut lukea enemmänkin, kun taas alueellisen politiikan käsittely tuntui paikoitellen dominoivalta suhteessa teoksen markkinointistrategiaan, jossa kuitenkin painottuu henkilökohtainen narratiivi. Tosin olen tietoinen siitä, ettei Suomen kirjamarkkinoilla ole tarjolla liikaa tietokirjoja Etelä-Amerikan maiden poliittisesta lähihistoriasta, ja joillekin siitä kiinnostuville tämä teos tarjoaa vetävän johdannon.

Valtosen oman kaksikulttuurisen perheen piirissä pohditaan karibialais-karjalaisten ”juurien” merkitystä, ja hänen oman sukunsa evakkotaustaa suhteessa kolumbialaiseen kaipuuseen. Kolumbiassa maan sisäinen muuttoliike on tuottanut paljon juurettomuutta, sillä monille kaupungistuminen on pakkopulla, ei tietoinen valinta, joka liittyy rikastumishaaveisiin. Toisaalta hänen eläväisille lapsilleen paluu surumieliseen ja apaattiseen karaoke-Suomeen on ollut paikoitellen shokeeraavaa, eivätkä perheen reissut Tallinnan ja Tukholman lautoille tuoneet kasvaville nuorille ”palauttavaa” tai ”korjaavaa” kokemusta siitä, mitä he olivat Kolumbiassa kasvaessaan menettäneet.

En juuri nyt erityisesti kaipaa Kolumbiaan enkä sen vielä surullisempaan naapurimaahan Venezuelaan, joka pitkään oli vauraampi ja tasapainoisempi ”isoveli”. Valtosen teos kuitenkin tarjoaa mainiota nojatuolimatkailua, ja kannustaa minua palaamaan Latinalaisen Amerikan kirjallisuuksien pariin muutenkin kuin ikuisuusmatkalla myyttiseen Macondoon.