Tuhotkaa jumalat, eliminoikaa torakat

20180514_171353Kun Burundissa alkoi vallankaappaus vuonna 1993, radiossa soitettiin Wagnerin Jumalten tuhoa samaan aikaan, kun kapinalliset tappoivat maahan juuri demokraattisilla vaaleilla valitun presidentin. Kaikki ehdokkaat olivat varmasti huonoja kansalle, joka oli jo saanut etnisen nationalismin tartunnan. Sotaa käyvän naapurimaa Ruandan paikallisradioissa oli tavallista kuulla länsimaisen popmusiikin välissä suoraan toimintaan kannustavia viestejä, kuten ”torakat pitää saada hengiltä”. Ruandan tutseista suuri osa oli maanpaossa Burundissa, aktivistit olivat olleet jo 60-luvulta saakka.

Ranskalais-burundilainen kirjailija Gaël Faye (s. 1982) vietti lapsuuttaan Burundin pääkaupungissa Bujumburassa. Hänen ranskalainen isänsä oli saapunut maahan suorittamaan siviilipalvelustaan 70-luvulla ja rakastunut ruandalaiseen pakolaisnaiseen. Fayen romaani Pienen pieni maa (LIKE, 2018, suom. Einari Aaltonen) on fiktiota, jolla kuitenkin on todellisuuspohjaa. Romaanin kertoja on Gaby-poika, joka on tapahtumien aikana 10-11-vuotias.

Gaby muistelee lapsuuttaan täyttäessään 33 vuotta Ranskassa. Isä on vienyt lapsensa Eurooppaan turvaan, mutta äiti on jäänyt kotimaahan suremaan kuolleita sukulaisiaan. Gaby on Ranskassa menestynyt, mutta juureton, eikä halua kertoa elämästään varsinkaan uusille naisystäväehdokkaille. Yksinäisyyttään hän purkaa etsimällä jatkuvasti uusia nettideittejä, mutta heille hän haluaa olla vain suklaanruskea poika ilman historiaa, ilman taustaa.

Teos ei onneksi kertaa kaikkia sodan ja kansanmurhan julmuuksia, mutta kertoo silti tarpeeksi vakuuttaakseen siitä trauman määrästä, joka on jäänyt varsinkin suurten lahtausten silminnäkijöille. Tässä Gabyn perhe asuu suojatuissa oloissa pääkaupungin diplomaattialueella, mutta se ei kuitenkaan suojaa heitä pahimmalta tuholta. Gabyn äiti on sodan aikana osan ajasta Ruandassa, ja palaa sieltä alkoholisoituneena ihmisrauniona. Isä taas päättää pelastaa lapsensa, ja pakenee Ranskaan, mutta äiti päättää jäädä omiensa pariin.

Teos kertoo monisyisesti Afrikan sisäisestä pakolaisuudesta, ja pakolaisten monisyisistä lojaliteeteistä eri rajojen yli. Koulua käyvän lapsen näkökulmasta etniset jaot tuntuvat mielivaltaisilta, mutta konkretisoituvat sen jälkeen, kun kavereiden vanhempia tapetaan heidän omissa kodeissaan öisin. Tässä kuitenkin eletään 90-lukua, jolloin ainakin pääkaupungin eliittikoulun nuorilla on jo BMX-pyörät ja Atari-pelit, ja kaikista eniten kadehditaan niitä rikkaita kakaroita, jotka ovat saaneet viettää kesiään Amerikassa ostaen aitoja Niken tossuja.

Mitä sitten valkoisuus merkitsi 90-luvun Ruanda-Burundissa? Perheen lähipiiriin kuuluu aitoja kolonialisteja, jotka olivat olleet Afrikassa vuosikymmeniä ja tottuneet erittäin ylelliseen elämäntyyliin, jota he eivät omilla kyvyillään olisi voineet saavuttaa Euroopassa. Belgialaiset ja saksalaiset setämiehet ovat jopa naurettavia suhteessa palveluskuntaansa. Gabyn isä on vanha hippi, mutta hänkin etsii tukea ja turvaa krokotiilejä metsästävistä setämiehistä. Gabyn äitiä taas aletaan huoritella tämän lasten liian vaalean ihonvärin vuoksi.

Onneksi tarinaan mahtui myös tavallista arkea ja pienempiä huolia kuin koko kansan eliminointi maailmankartalta. Keskisen Afrikan värit, maut, hajut ja äänet pääsevät oikeuksiinsa aistillisessa kerronnassa. Banaanimunkkien paisto, mangovarkaudet ja krokotiilin lihan grillaus muistuttavat Gabya siitä lapsuudesta, josta hän koki saavansa häädön, kun lapset lennätettiin steriiliin Eurooppaan.

Kaunokirjallisesti Pienen pieni maa ei ehkä saavuta aivan samaa nerokkuutta kuin monet lukemani uudet teokset englantia puhuvista maista. Kyseessä on pieni, intiimi lapsuustarina, jossa on myös pyritty aitoon lapsen näkökulmaan. Luin teosta eniten kertomuksena kahden kulttuurin perheestä, ja vanhempien vaikeasta avioliitosta, jota myös poliittiset jännitteet varjostavat.

Suosittelen teosta varsinkin niille, jotka lukevat vähemmän afrikkalaista kirjallisuutta, sillä tässä teoksessa ollaan vahvasti paikan päällä menemättä kuitenkaan liian syvälle historiaan. Itselleni tämä ei ollut ensimmäinen teos Ruanda-Burundin sodista ja konflikteista, mutta kenties ensimmäinen burundilainen teos. Afrikan kirjallisuuksiin tutustumisessa olen edelleen hyvin fiksoitunut suurempiin englantia puhuviin maihin, ja siksi on hienoa, että pienempien maiden tarinoita edelleen käännetään. Tämä tuntui kielellisesti sen verran helpolta nakilta, että olisin saattanut jopa ymmärtää sitä ranskaksi. Tosin en varmasti olisi löytänyt teosta ilman käännöstä, eli kiitos LIKE:lle ja kääntäjälle kulttuuriteosta.

Mainokset

Tanska on muutakin kuin hyggeilyä

SUS_KANSIVälipalaksi erilaista tanskalaista krimiä. Jonas T. Bengtsson on palkittu alamaailman kuvaaja, joka ei kirjoita perinteisiä dekkareita, vaan pikemminkin psykologisia kuvauksia tanskalaisesta alamaailmasta. En ole tutustunut hänen muuhun tuotantoonsa, mutta löysin romaanin Sus (LIKE, 2018, suom. Päivi Kivelä), joka kertoo nuoresta naisesta kööpenhaminalaisessa lähiössä.

Eli unohtakaa hygge ja tanskalainen muotoilu. Susilla ei ole kämpässään pakollista Lokki-lamppua, vaan sitä valaisee roskiksesta dyykattu Nalle Puh-seinälamppu, jonka toinen korva puuttuu. 19-vuotias Sus on asunut samassa kaupungin luhtikerrostalossa koko ikänsä, ja talon sääntöihin kuuluu, että siinä syntyneillä lapsilla on aikuistuessaan oikeus saada oma kämppä. Susin perhe on hajonnut traagisesti, ja vain hän on jäljellä vanhoilla hoodeilla todistamassa menneitä kauhun hetkiä.

Romaani kuvaa Susin yksinäistä arkea, johon ei kuulu tulevaisuudensuunnitelmia. Nuori nainen on väliinputoaja myös lähiössään siksi, että on viettänyt puolet lapsuudestaan ja nuoruudestaan perhekodeissa Jyllannissa, eikä näin kuulu edes huumejengeihin. On hänellä diileri naapurustossa, joka pian vaihtuu liikuntavammaiseksi Adrianiksi. Adrianin kautta hän päätyy itsekin myymään jointteja paikallisen koulun edustalle. Susin ainoat sosiaalisten suhteiden tyngät rakentuvat diilauksen ympärille, mutta enemmästä hän ei edes osaa haaveilla.

Romaanissa tapahtuu lopulta hyvin vähän, tai enemmän takaumien kautta. Luulin Susia aluksi kehitysvammaiseksi tai vaikeasti autistiseksi hahmoksi, mutta ilmeisesti hänen rajoitteensa johtuivat repaleisesta lapsuudesta. Kirjassa on vähän kaurismäkeläinen tunnelma, ja se rakentuu pitkälti vähäeleisyyden estetiikalle. Poliisit ovat siinä lähinnä statisteja, eikä varsinaisia rikoksia ratkaista.

Luin kirjaa sosiaalipoliittisena kannanottona tai klassisena sosiaalityön case studyna. Kerronnassa oli mielestäni vahvasti elokuvallinen ote, ja koin, että se voisi tehdä vahvemman vaikutuksen laajakankaalla kuin tekstinä. Jotain yhteistä oli tällä teoksella ja juuri lukemani suomalaisen Maria Mustrannan esikoisen kanssa – molemmissa kuvattiin sellaisten nuorten elämää, jotka ovat syntymästä saakka eläneet syrjässä ja joille ainoaksi itseilmaisun kanavaksi nousevat huumeet.

Teoksen luhtikerrostaloista tuli minulle vahvemmin mieleen Britannia kuin Tanska – siis tunnistattehan council house-estetiikan – korkeat kerrostalot, joiden käytävät ovat vaarallisesti ulkona, ja joiden kaiteilta on helppo heitellä ei-toivottuja tyyppejä maahan. Tanskaankin tämä arkkitehtuuri on siis aikanaan levinnyt, mutta se ei ole tyypillisin kaupungin vuokrataloasumisen muoto. Itsemurhaparvekkeista ja -kattoterasseista tässäkin puhuttiin, ja kuvatun lähiön (Bellahöj) meiningistä jäi aika lohduton olo.

Tarinan vahvuus piilee varmasti siinä, että lukija voi tahollaan kuvitella sen tapahtuvan melkein missä tahansa Länsi-Euroopassa. Tanskalaisuus on löyhä kehyskertomus, mutta lähiön tasolla kansallinen kulttuuri tarkoittaa pakistanilaisia kioskeja, joiden pimeästi palkatut sukulaismyyjät ahmivat tyhjinä hetkinä tiskin alla syntisen himottuja pornolehtiä. Kuvaus oli elävää, mutta varsinkaan monikulttuurisuuden näkökulmasta se ei antanut paljoa uutta. Minulle uutta dekkarikirjallisuuden näkökulmasta oli perspektiivi, jossa tutkitaan nuoren vahvasti leimaantuneen henkilön potentiaalista ajautumista syvemmälle rikosten maailmaan.

My big fat communist family

LinderborgÅsa Linderborg (s. 1968) on minulle ennalta tuntematon ruotsalaiskirjailija (ja toimittaja ja historian tutkija), jonka esikoisteoksen Minua ei omista kukaan (LIKE, 2008, suom. Leena Peltomaa) pelastin viime viikolla kierrätyshyllystä. Kirjaa kuvataan jo kannessa ”ruotsalaisen lapsuuskuvauksen klassikoksi” ja kansikuva viittaa syvään 70-lukuun. Kiinnostuin kirjasta siitäkin huolimatta, että se lupasi kertoa alkoholisti-isän kanssa kasvamisesta. Enemmän siinä tosin kiinnosti miehen yksinhuoltajuus aikana, jolloin miespuolisia yksinhuoltajia oli todella vähän.

Teos vie lukijansa Västeråsin teollisuuskaupunkiin, joka elää metallista. Åsan isä on metallikarkurimestari, jonka ammattiylpeys on valtava siitä huolimatta, että hän kokee olevansa tehtaan orja. Hänen kätensä ovat jo kolmikymppisinä kangistuneet lihakoukuiksi, ja hän pystyy rentoutumaan iltaisin vain alkoholin voimalla. Juominen pysyy aisoissa siihen saakka, kun keskiolutta saa ruokakaupoista. Kun oluen myynti kielletään, hän siirtyy kovempiin juomiin ja joutuu asioimaan Bolagetissa ruokatunneillaan.

Åsan äiti on isää koulutetumpi vasemmistoradikaali, joka lähtee toisen miehen matkaan tyttären ollessa viisivuotias. Eron alkuvaiheessa isä ja tytär jäävät kaksistaan, koska äiti ei halua riistää isältä lasta. Sekä isän että äidin suvut asuvat lähellä, ja tukiverkkoa riittää. Teoksen sivuhenkilöt ovatkin mahtavia, ja innostuin enemmän sukutarinasta kuin isän ja tyttären suhteen kuvauksesta. Iso, monikulttuurinen kommunistisuku veti minua puoleensa, ja varsinkin suvun kytkökset Neuvostoliittoon tuntuivat pikanteilta.

Tässä siis kaikki kirjan aikuiset ovat Säpon mustalla listalla, ja varsinkin äidin puolen sukulaisten on vaikeaa saada pysyvää työpaikkaa kontaktiensa vuoksi. Äidin suvun kommunismi on varsin kulturellia, kun taas isän suku edustaa perinteisempää, kotikutoista työväenkulttuuria. Materiaaliset arvot ovat isän suvussa keskeisiä, ja ihmisiä arvotetaan sen mukaan, kuinka hyvin he hoitavat talouttaan. Leffe-isä on tällä asteikolla toivoton tapaus, koska hän on juomisensa vuoksi aina veloissa.

Åsan elämässä tapahtuu käänne toisella kymmenellä, kun isän juominen ei enää ole boheemia eikä koomista. Jäin ihmettelemään sitä, kuinka vapaasti isä saa tarinassa jatkaa juopotteluaan – ainoa instanssi, jossa sosiaalitoimi puuttuu kaksikon elämään, on kohdassa, jossa isältä on kahdeksan kuukauden vuokrat maksamatta. Tosin varmasti noihin aikoihin niin Ruotsissa kuin Suomessa riittävän vanhemmuuden kriteerinä on ollut työssäkäynti, eikä huostaanottoja tehty kuin ääritapauksissa.

Linderborg kirjoittaa lapsuudestaan ilman itsesäälin häivääkään. Hän kirjoittaa päihdeongelmasta rehellisesti, tukeutumatta jälkiviisaaseen moralismiin. ”Kurjuuden kuvastoa” hän ei viljele, tässä isä on kova sisustamaan ja laittamaan kotia, vaikka asunnosta ei löydy puhtaita lakanoita. Tyttären hygieniasta huolehtivat lähinnä muut sukulaiset, ja hän käy viikottain tätinsä luona kylpemässä. Lähes kaikki muut lukemani kuvaukset (varsinkin suomalaiset) lapsuudesta alkoholistikodissa ovat olleet traagisia ja täynnä angstia, mutta tässä onnistutaan käsittelemään vaikeaa aihetta myös ilon kautta.

Luulen, että Suomi on ollut paljon konservatiivisempi maa 70-luvulla, ja alkoholin käyttöön on perinteisesti liittynyt kristillistä siveyspuhetta. Linderborgin kirjassa vanhemmat kapinoivat juuri kristillisyyttä vastaan, joten Åsan kiihkeä kommunistiäitikään ei pahemmin ota kantaa eksänsä juomiseen. Kukaan muu suvusta ei ole alkoholisti, eikä isän malli tartu tyttäreenkään.

Kirja on vahvasti yhteiskunnallinen, ja se kuvaa oivasti perinteisten työväenluokkaisten elinkeinojen katoamista. Omalla tavallaan se on myös tribuutti työväenkulttuurille: nakkikioskeille, kotiruoalle, kansansivistykselle, unelmille oikeudenmukaisuudesta. Yhtäkkiä 2000-luvulle tultaessa kaupunkikuvassa dominoivat kalliit lattebaarit, eikä isä-Leffe tiedä, mitä caffe latte on, vaikka heillä on italialaisia sukulaisia. Karvainen Guido-enokaan ei taida tarjota kahvia korkeasta lasista, mutta tuo auton kontissa muita erikoisherkkuja kuten kaktushedelmiä.

Pidin tästä kirjasta pidäkkeettömästi niin asiasisällön kuin taiteellisen toteutuksen suhteen. Kymmenessä vuodessa kirjassa esitetty yhteiskunnallinen kritiikki ei ole millään muotoa vanhentunut, ja uskon teoksen puhuttelevan varsinkin kaikkia, jotka ovat eläneet 1970-80-luvuilla. Toki kirjassa on paljon Ruotsi-spesifejä yksityiskohtia, jotka eivät välttämättä avaudu, ellei ole maassa asunut.

”Rakoihmisen” tunnustuksia, eli voiko natsismista parantua?

everstinnaBlogissani on viime aikoina ollut iso läjä toiseen maailmansotaan ja natsi-Saksaan liittyvien teosten arvioita. Minua kiinnostaa nykypäivän näkökulmasta äärioikeiston liepeillä flirttailevat naiset, ja haluan tutkiskella, mitä yhteistä on heissä ja heidän aiemmissa kanssasisarissaan. Suomalaisia ”natsimammoja” on lopulta ollut virallisessa historiankirjoituksessa vain kourallinen, ja heistäkään ei ole kovinkaan paljon muistijälkiä.

(Lukijoita muistutan vielä siitä, että termillä ”natsi” viittaan henkilöön, joka julkisesti kannattaa kansallissosialismia ja rotuhygieniaa, ja haaveilee valkoisen/arjalaisen rodun ylivallasta maailmassa. Kaikki äärioikeistolaiset eivät ole natseja, ja vain hyvin harva itse julkisesti myöntää kannattavansa aatetta. Löysäkätinen ”natsittelu” on helppo retorinen ase, mutta koen tunnistavani maastamme kourallisen henkilöitä, joita kutsuisin natseiksi. Heitä on niin vähän, että ne mahtuisivat yhteen bussiin, mutta eivät toki samaan!)

Rosa Liksomin romaani Everstinna (LIKE, 2017) on fiktiota, jonka taustalla lymyää jo unohdetun kirjailijan, Annikki Kariniemen (1913-1984) varjo. Annikki Kariniemen aviomies oli aito natsi, Saksassa jääkärikoulutuksen käynyt upseeri, joka oli vastuussa kommunikaatiosta saksalaisten kanssa jatkosodassa. Hänen vastuullaan oli myös korkea-arvoisten vieraiden, kuten Himmlerin ja Speerin isännöinti. Annikki Kariniemi rakastui itseään 26 vuotta vanhemmassa miehessä nimenomaan kiihkeään kansallismieliseen ja fasistiseen johtajahahmoon. Oliko Kariniemi sitten natsi, siitä voidaan debatoida.

Itse onnistuin lukemaan kirjan peilaamatta kertojahahmoa tähän kohua herättäneeseen kirjailijaan, koska en tiennyt hänestä etukäteen paljoa. Kariniemi oli varsinkin erottuaan everstistään tuottelias kirjailija, jonka elämäntapa oli kaikkea muuta kuin sovinnainen. Ja koska kirjailija oli minulle suht vieras, ei kertojahahmon ”todenmukaisuus” kiinnostanut minua lainkaan. Aivan heti en ollut säntäämässä kirjaston varastoon penkomaan Kariniemen unohdettuja teoksia tämän luennan jälkeen, sen verran kirja säväytti ja pelästytti.

Kirjan ainoa kertoja, lappilainen nainen, on myös maailmannainen. Hän on puoliksi suomenruotsalainen, ja hänen äidinpuolen kautta omaksutut tavat ovat herraskaisia. Toisaalta suomenruotsalainen äiti on hurahtanut lestadiolaiseksi ja kurittaa tyttäriään Jumalan nuhteeseen. Kertoja ja Rebecca-sisko ovat molemmat innokkaita partiolaisia ja pikkulottia, mutta kertoja omaksuu isänmaallisuuden fasistisen suuntauksen fanaattisemmin kuin kukaan muu perheessään. Hän karkaa teinityttönä IKL:n järjestämille Oulun heimojuhlille, mitä Rebecca ei uskalla tehdä. Oulussa hänelle käy köpelösti, mutta aate ei laimene.

Jäin miettimään sitä, vaikuttiko murteen käyttö pehmentävästi natsisisällön suhteen. Tämä varmasti riippuu siitä, kuinka tuttua käytetty murre on lukijalle. Kertoja vaikuttaa ylpeältä lappilaisista juuristaan, mutta samalla oikeuttaa saamelaisten rotubiologiset kallon mittaukset – vaikka hän on itsekin neljäsosasaamelainen. Kirjassa hän omalla tavallaan ”kääntää” natsiaatetta meänkielelle, mikä on omalla tavallaan koomista, mutta kovin hersyvästi en silti nauranut. Minua naurattivat enemmän kertojan seikkailut Natsi-Saksassa ja Puolassa kuin mikään kotimaassa tapahtunut. Hän muun muassa ystävystyy keskitysleirin pomon vaimon Ilsen (Ilse Kochin?) kanssa, jolta hän oppii aatteesta enemmän kuin keneltäkään veljeltä. Kun natsismiin liitetään naisten alistaminen ja manipulointi (mikä taitaa siinä aatteessa olla sisäänkirjoitettuna) ja vielä paikallinen uskonnollinen ahdasmielisyys, niin soppa on varsin täynnä kitkeriä sattumia.

Kirjaa on raskasta lukea varsinkin seksuaalisen vallankäytön näkökulmasta. Kuten kertoja itsekin tunnustaa, miehelleen hän on pelkkä ”rakoihminen”. Kertojaa varoitetaan miehen väkivaltaisuudesta, mutta hän ei näe sen merkkejä kymmenen vuoden kihlauksen aikana. Hän on ollut Everstin kanssa salakihloissa jo tämän vaimon sairastaessa syöpää. Ensimmäinen vaimo kuolee nuorena, mutta kertoja ei näe tässä mitään toistuvaa kaavaa. Hän kokee olevansa Everstin sielunkumppani, todellinen sydämen valittu, jonka kanssa jokainen kalaretki on vielä huikeampi seikkailu kuin yksityislento Berliiniin.

Onneksi kirjassa on myös paljon luontokuvausta, vaikka sekin limittyy avioliiton kieroutuneeseen saagaan. Kun kertoja sitten vapautuu avioliittonsa kahleista, alkaa myös parantumisprosessi aatteesta, mutta sodanjälkeisessä Suomessa ei ole saatavilla kovin ammattitaitoista apua hakatun natsivaimon sielun eheyttämiseksi. Toki naisia hakattiin tuolloin muistakin motiiveista kuin poliittisesta aatteesta. Eikä Liksom päästä lukijaa helpolla pahuuden olemuksen suhteen.

Vaikka everstinnan hahmo tuli monella tapaa lähemmäksi lukijaa kuin esimerkiksi Terhi Rannelan Lina Heydrich (teoksessa Frau) tai Heidi Köngäksen sihteeri-Annemarie (teoksessa Dora, Dora), hänen riitasointuista elämäänsä on vaikeaa tulkita. Näistä kolmesta Natsi-Saksaa käsittelevistä romaaneista minulle tuli ahdistavin olo juuri tästä, vaikka tämä käsittelee sotarikosten suhteen varsin marginaalisia nappuloita. Ja ahdistuksen tuottaminen on varmasti toivottukin efekti, jos romaanilla halutaan vaikuttaa tuleviin polviin poliittisesti.

Sanataiteen näkökulmasta Everstinna on erikoinen helmi, varsinkin siksi, että kokonaan meänkielellä (tai sen variantilla) kirjoitettu teksti aukeaa hyvin myös siihen vihkiytymättömälle lukijalle. Liksom pysyy myös uskollisena teemalleen ja kohteelleen, mikä asettaa kerronnalle omat rajansa. Koska kertojia on vain yksi, päähenkilön motiivit eivät saa ristivalotusta. Itse olisin ehkä kaivannut kirjaan toista tai kolmatta ääntä, koska everstinna oli suht raskasta seuraa myös vanhana naisena, kun natsismi ei enää häntä niin kovasti vaivannut.

Tämän kirjan haluaisin lahjoittaa jokaiselle ”isänmaalliselle” suomalaiselle naiselle, joka on viimeisen parin vuoden aikana uhrannut aikaansa ”skenelle” esimerkiksi Rautatientorin Maidan-leirissä. Suosittelisin tätä ainakin niille kahdelle työttömälle, jotka menettivät työpaikkansa väkivaltaisen vihapuheen vuoksi. Suosittelisin, jos he lukisivat kirjoja, mutta eivät he lue.

 

Uusi aluevaltaus: ekokauhu

schweblinSaksalais-argentiinalaisen Samanta Schweblinin esikoisromaania Houreuni (LIKE, 2018, suom. Einari Aaltonen) on luonnehdittu ”ekokauhuksi”, enkä oikein tiennyt, mitä tuo genre tarkalleen merkitsisi. Dystooppiset ekokatastrofia kuvaavat teokset ovat toki minulle tuttuja, kuten myös kauhu, mutta usein en osaa erottaa toisistaan kauhua tai psykologista trilleriä. Klassinen kauhu toki on rakenteeltaan hieman simppelimpää kuin kompleksiset kokonaisten yhteiskuntien tuhoa käsittelevät dystopiat. Ja kyllä, tämä teos on omanlaisensa klassikko.

Teos sijoittuu jonnekin Argentiinan maaseudulle, siinä kasvatetaan kilpahevosia, joita katoaa ja kuolee mystisesti. Hevosista tarttuu ihmisiin matoja ruumiiseen levittävä epidemia, jonka oireet ovat rajut ja hengenlähtö todennäköinen. Nuori mies David on lapsena saanut tartunnan, mutta vihreän talon energiahoitaja on siirtänyt hänen sielunsa toiseen ruumiiseen. Operaation jälkeen pojan äiti Carla alkaa hyljeksiä lastaan, ja muutenkin hänen tarinansa edellisvuosien tapahtumista vaikuttaa kovin epäuskottavalta. Eli koukkuna on epäluotettava kertoja.

Carlan naapuriin muuttaa häntä nuorempi kotirouva Amanda, jolla on vainoharhaisen suojeleva suhde pieneen Nina-tyttäreen. Amandalla on myös outoja rituaaleja, kuten talon kiertäminen kolme kertaa ennen lounaan tarjoamista. Amanda ja Carla ystävystyvät ja viettävät laiskoja iltapäiviä uima-altaan äärellä, mutta Amandan saatua tartunnan hänen kuolinvuoteellaan päivystää vain David. Romaani rakentuu periaatteessa kokonaan näiden kahden dialogille, ja vaatii lukijalta suurta keskittymistä ja tarkkuutta.

Huoh. No, ainakaan Schwebliniä ei voi syyttää kaupallisen psykologisen trillerin kaavan noudattamisesta, eli täysin omaperäinen kirjoitustyyli hänellä on. Tarina luultavasti vaatii useamman lukukerran, jotta sen imuun pääsisi kunnolla. Vahva paikallisuuden ilmapiiri välittyy luontokuvauksen kautta, ja joitain argentiinalaisen kulttuurin helmiä, kuten maten nauttimisen etikettiä tässä myös kuvaillaan. Maalaiskylässä ollaan sen verran edistyneitä, että luomu- ja lähiruoka ovat lyöneet läpi paikallisilla markkinoilla. Silti soija- ja auringonkukkapeltojen yllä väijyy vaimea kuolema. Vammaisia lapsia haudataan riviin, ja yhä useampi syntyy kantaen vaikeita epämuodostumia.

Psykologiseksi trilleriksi kuitenkin se ”psykologisuus” jää tässä hyvin ohueksi, eikä henkilöhahmoista oikein saa otetta. Varsinkin äidinrakkauden teema tuntuu hyvin kolkolta ja kalsealta, tai en oikein aistinut rakkautta yhdessäkään hahmossa missään vaiheessa tarinaa. Amanda on opettanut tyttärensä pysymään ”pelastusetäisyyden” päässä itsestään, ja lieka lyhenee hänen houreensa aikana lähes olemattomiin. Kirjallisena tehokeinona tuo toimii, mutta tehokeinon alta ei löytynyt kuin viittaus menneeseen suvun perimään.

Minulla kai on lukijana fiksaatio historiaan, ja siksi koen hankaliksi romaanit, jotka ovat lähes kokonaan historiattomia. Jos teos olisi annettu minulle anonyymina ilman kansia, en olisi välttämättä edes tunnistanut (mate-teeviittausta lukuunottamatta), mille mantereelle teksti sijoittuu. Toisaalta taas tuon tyyppinen yksinkertaistaminen voi antaa lukijalle mahdollisuuden kuvitella vastaava omaan lähiympäristöönsä.

Luulen, että teos kolahtaa aivan eri tavalla kauhun suurkuluttajiin, ja että tulin taas testanneeni omaa rajoittuneisuuttani. Silti minusta on hienoa, että tämän tyyppistä kokeellista ja kirjallisesti kunnianhimoista kauhua kustannetaan, koska ainakin anglomaailman kirjamarkkinoilla puhaltavat aivan eri tuulet.

Teos on hyvin tiivis, vain 121 sivun mittainen, eli kirjaan kannattaa tarttua, vaikka aihepiiri tuntuisikin haasteelliselta. Ehkä ekokauhussa ollaan taloudellisia myös sanojen määrän ja teemojen suhteen, eli ei haluta kuormittaa lukijan kovalevyä turhilla yksityiskohdilla.

Who the fuck is Alice?

sano_etta_oletNuori teiniäiti kadottaa yksivuotiaan vauvansa kesälomalla Itämeren rannalla. Vaunut ovat kaatuneet ja kaikki uskovat lapsen hukkuneen mereen. Vauvalle pystytetään muistokivi luonnonmetsään katoamispaikan lähelle. Äiti joutuu tapahtuman jälkeen suljetulle osastolle, ja menettää yhteyden lapsen isään. Muutama vuosi myöhemmin hän on jo Tukholmassa opiskelemassa psykoterapiaa, ja hänestä tulee rikas ja menestynyt kallonkutistaja. Päällisin puolin kaikki on mennyt Stellan elämässä putkeen raskaasta nuoruuden kriisistä huolimatta. Hänellä on kiltti aviomies, fiksu poika ja unelmien omakotitalo Brommassa. Kuitenkin toivo tyttären löytymisestä nostaa välillä päätään, ja ajaa mahdottomiin tunnetiloihin.

Elisabeth Norebäckin trilleri Sano että olet minun (LIKE 2018, suom. Ida Takala ja Sirje Niitepöld) on hurjan intensiivinen teos, jossa terapeutti on isomman avun tarpeessa kuin autettavat. Hän saa potilaakseen nuoren naisen, Isabellen, joka muistuttaa liikaa kadonnutta vauvaa. Terapiakohtaamiset kahden kesken ja ryhmässä ovat omituisia, sillä Stellalla on vaikeuksia kontrolloida tunteitaan. Isabelle taas työstää omituista äitisuhdettaan ja isänsä kuolemaa.

Kirjassa liikutaan paremmin toimeentulevien piireissä Tukholmassa, ja verkkaisen maalaisessa Borlängessä (Taalainmaalla), jossa Isabelle on kasvanut aikuiseksi. Stellaa ja Isabelleä yhdistää matalampi luokkatausta, eli he eivät kumpikaan koe täysin kuuluvansa Tukholman eliitin kultapossukerhoon. Isabelle opiskelee diplomi-insinööriksi, ja toisin kuin kurssikaverinsa, ei lomaile kesäisin suvun huviloilla Välimerellä, vaan käy töissä Lidlin kassalla. Opinnoissaan hän on tylsä vastuunkantaja, joka henkisen kriisin syvetessä huomaa viettävänsä aikaa entistä enemmän pelkästään somessa. Terapiakäynnit ovat hänelle elintärkeitä, mutta hänen Borlängen-äitinsä tekee kaikkensa torpedoidakseen tuon ”turhan” harrastuksen.

Pidin kirjasta paljon, ja se antoi minulle uutta ajateltavaa siitä huolimatta, että se oli kovin melodramaattinen. Koin, että puolellakin juonen kieputuksella olisi voinut saada aikaan kelvon kauhukertomuksen. Tosin teos pysyy hyvin kasassa siksi, ettei siinä ole liikaa sivuhenkilöitä. Minua teos tuli lähelle siksi, että olen itsekin ollut nuori äiti 90-luvulla ja varmasti kokenut joitain kirjassa käsiteltyjä pelkoja. Varsinkin 90-luvulle sijoittuvat takaumat olivat taidokkaasti kirjoitettuja.

Lapsen katoamiseen/kuolemaan liittyviä trillereitä on tullut viime aikoina varsinkin Britanniasta, ja täytyy sanoa, että pidin tästä enemmän kuin vaikka Clare Mackintoshin teoksesta Annoin sinun mennä tai J.K. Tremaynen teoksesta Jääkaksoset. Toki voidaan odottaa, että tämäntyyppinen kirjallisuus kiinnostaa ensisijaisesti ylisuojeluun taipuvaisia äiti-ihmisiä. Parasta kirjassa oli mielen häiriöiden piinallisen tarkka kuvaus.

Jollain ironisella tavalla tämä teos on Solsidan-sarjan täydellinen kääntöpuoli – Norebäck keittää samantyyppisistä aineksista kunnon synkän tragedian, joka järkyttää ja myrkyttää kaikkien soppaan sekaantuneiden mielet. Tämän lukemisen jälkeen tosin voisin kävellä suoraan leffateatteriin vihdoin katsomaan tuota paljon mainostettua ilopillerileffaa. Balanssi on tärkeää kaikessa, myös tarinoiden markkinoilla.

HELMET-haasteessa sijoitan teoksen kohtaan 32: ”Kirjassa käydään koulua/opiskellaan.”

Södertälje enter

IMG_1849Joululoman aikana pääsi käymään niin, että valitsemani lukemistot loppuivat kesken, ja elin muutaman päivän erakkona ainoastaan e-kirjaston varassa. Se on liukas tie, ja sillä tulee tehtyä yllättäviä käänteitä.

Skandidekkareita tuli siis luettua kaksi. Tämän lisäksi katsoin yhden vanhan Wallanderin, mutta en aloittanut Sillan uutta tuotantokautta. En ole läheskään yhtä pahasti koukuttunut kuin moni tuntemani henkilö – joskus pystyn elämään kuukausia ilman pohjoismaisia rikoksia.

Jens Lapidus on uusi tuttavuus minulle, joka ilmeisesti edustaa ruotsalaisen krimin kentällä rosoisempaa reunaa. Hänen romaaninsa STHLM Delete (LIKE, 2015, suom. Jaana Nikula ja Petri Stenman) ei välttämättä olisi ensimmäinen, jonka valitsisin kirjakaupan hyllystä, en nimen enkä kansitekstin perusteella.

Teoksessa liikutaan syvällä Tukholman lähiöiden maahanmuuttajajengeissä, joita dominoivat syyrialaiset ja ex-jugoslaavipoppoot. Jos Tukholma halutaan deletoida, varmaan Södertäljen kohdalla painetaan enteriä. Syyrialaisista jengipomoista valtaosa on kristittyjä, jotka ottavat uskonsa kirjaimellisesti. ”Jugoista” kovimmat jätkät ovat serbejä, joiden pikkurikollisuus kulkee jo kolmannessa polvessa. Jugislaavimafian toiminnan kuvauksessa on jo aimo annos Kummisetää, ja sen johtaja, mystinen ”Kum” on kiipinyt lähiöistä Lidingöön esittämään kunnon veronmaksajaa.

Teoksen päähenkilöt, juristi-Emelie ja linnakundi-Teddy, ovat epätodennäköinen etsijäpari. Teddy on jugomafian vanha tekijä, joka on juuri vapautunut vankilasta, kun taas Emelie on nuori juristi, joka on juuri saanut asianajajapätevyyden. Hänen työnsä businessjuristina ei sallisi yksityisasiakkaiden ottamista, mutta hän kokee velvollisuudekseen auttaa nuorta pulaan joutunutta Benjaminia, joka on sairaalan sängystä miltei koomassa nimennyt Emelien haluamakseen asianajajaksi. Koska nuori mies on miltei puhekyvytön, Emelie ei saa alussa tietää, miksi hänet on tehtävään valittu. Benjaminia syytetään murhasta kaukaisella lomamökillä, mutta hän ei itse muista tapahtuneesta mitään.

Emeliellä on kaikki rahkeet alkaa häikäilemättömäksi menestyjäksi, mutta hän ei tule ns. piireistä, vaan Jönköpingistä. Hänen paras ystävänsä lakitoimistossa Jossan on aito bimbo, jonka varsinaista erityisosaamista ei ole verosuunnittelu, vaan Hermes-käsilaukut. Firman bileet saaristossa edustavat Emelielle pahinta myrkkyä, eikä hän selviä niistä ilman vahvoja bentsoja. Ylipäänsä lääkeriippuvuus alkaa määritellä hänen arkeaan, ja pehmustetut potkut alkavat häämöttää horisontissa pienten vinkkien muodossa. Pidin Emelien hahmosta, ja koukutuin kirjaan lähinnä hänen ansiostaan.

Tämä ei ollut minun dekkarini siksi, että kaikenlaista kuvausta tuntui olevan liikaa. Mats-nimisen peliaddiktin tunnustukset vievät teoksessa suurimman tilan runsaiden takaumien kautta. Nettipokerin ja rahanpesun maailmat aukenevat monisäikeisesti, mutta tuntui, että pelaamisen pitkiä kuvauksia pystyy ymmärtämään vain toinen addikti.

Toisaalta olin positiivisesti yllättynyt juurevasta maahanmuuttajanäkökulmasta, erikoisesta henkilögalleriasta ja terävästä luokka-analyysista – tässähän selvästi oltiin lähiön tavallisten tallaajien ja jönköpingiläisten juoppojen puolella Tukholman pintaliitopiirit ohittaen. Teoksen nimi on monimerkityksinen, viitaten myös identiteettivarkauteen ja maanalaisiin elämiin, mutta dekkarituotannon näkökulmasta se vinkkaa siihen, että jotain jännittävää voi tapahtua Södermalmin trendikuppiloiden ulkopuolellakin.

Myös nuorisonäkökulma oli onnistunut. Koin sympatiaa varsinkin nuorta ”addipentu” Nikolaa kohtaan, jonka vapautuminen nuorisokodista vaikutti seuraavan yhteiskunnan valmiiksi käsikirjoittamaa rataa. ICA Maxin ryöstö juhannusaattona toi muuten raskaaseen juoneen sopivaa komiikkaa.

Lapidus on menestyskirjailija, jolla taatusti on salaiset reseptinsä voittoon. Kovin suurta riskiä hän ei tunnu kirjailijana ottavan, vaan tarjoaa varmoja sytykkeitä moninaisille yleisöille. Teos tuntui ”all round”-tapaukselta, eli sellaisen mallioppilaan tuotokselta, joka on tasaisen hyvä kaikissa aineissa, mutta ei erityisesti loista missään. Tällainen henkilö oli myös juristi-Emelie, jolta tosin odotan sarjan edetessä rankempia irtiottoja kuin lääkärin määräämät bentsot. Tämä oli sarjan toinen osa, ja ilmeisesti sille on luvassa useampi osa jatkoa. Saatan siis lukea sarjasta toisenkin osan, mutta en aivan heti putkeen, sillä nyt olo on kuin kokonaisen ristisanalehden täyttäneellä eläkeläisellä.

HELMET-haasteessa sijoitan teoksen kohtaan 4: ”Kirjan nimessä on jokin paikka.”