Meedion kuumalla linjalla

Teos: Mattias Edvardsson: Perhetragedia (LIKE, 2022)

Suomennos: Outi Menna

Äänikirjan lukija: Toni Kamula

Jennica on kolmikymppinen puhelinmeedio ja ikuinen opiskelija Lundin yliopistokaupungissa. Hän on rikkaan suvun musta lammas, joka asuu 17 neliön yksiössä, ja ottaa siellä vastaan asiakkaitaan kuulokkeet päässä. Kun hän sitten tapaa Tinder-treffeillä 47-vuotiaan lastenlääkäri Stevenin, hän kokee, että ehkä vihdoin hänen onnensa on kääntymässä.

Jennica kuuluu kouluaikojen kaveripiiriin, joista suurin osa elää ruuhkavuosiaan luomuvauvanruokien tuoksu omissa kuplissaan. Yksi kavereista, Miranda, on jo kuollut syöpään.

Mirandan leski Bill on jäänyt työttömäksi, ja kärsii suurista talousvaikeuksista Sally-tyttären elättäjänä. Tähän jamaan hän ottaa alivuokralaiseksi Karlan, nuoren opiskelijan Norrlannista, jolla on rankka perhetausta. Karla on tottunut hankkimaan tuloja kysenalaisinkin keinoin, eikä Bill itsekään ole puhdas pulmunen mitä tulee rahankäyttöön.

Steven Rytter esittää uudelle deitilleen olevansa leskimies, mutta tosiasiassa hänen vaimonsa on suljettu pariskunnan hulppeaan residenssin vahvasti lääkittynä. Tätä kartanoa käy siivoamassa Karla, jota on kielletty seurustelemasta yksinäisen ja toimettoman Reginan kanssa.

Tällainen on ihmissuhteiden vyyhti Mattias Edvardssonin uusimmassa dekkarissa, joka on jo neljäs häneltä lukemani. Kyseessä ei ole kirjasarja, mutta kaikki teokset sijoittuvat Skooneen, ja yhteistä niille on, etteivät ne ole poliisivetoisia.

Tässä teoksessa kaikki avainhenkilöt ovat omalla tavallaan moraalisesti epäilyttäviä, vaikka heidän motiivinsa toimia moraalittomasti ovat osittain ymmärrettäviä. Raha on heidän pääasiallinen syynsä luisua harmaille pinnoille, mutta taustalla on myös juurettomuutta. Rikoskumppanuuskaan ei oikein toimi, sillä tyypit eivät luota toisiinsa.

Osittain tarina ulottaa lonkeroitaan pohjoiseen Bodeniin, jossa Karlan äiti kamppailee huumevieroituksessa, ja syyllistää tehokkaasti etelään muuttanutta tytärtään hylkäämisestä. Jopa paikalliset sosiaalityöntekijät soittavat Karlalle ja toivovat, että tämä palaisi kotiin tukemaan äitiään. Tämä tuntuu kohtuuttomalta vaatimukselta, mutta Karla ei voi jättää vastaamatta näihin puheluihin.

Mutta millainen perhetragedia sitten on Rytterin pariskunnan kuolema, ja miksi siitä syytetään Billiä, jolla ei ole ollut mitään yhteyttä koko pariskuntaan? Ja kuinka Bill olisi saanut aikaan murhata nämä ihmiset, kun työnhakukin oli hänelle niin takkuista?

Pidin tästä kirjasta, vaikka se ei ihan saavuttanut Edvardssonin esikoisteoksen tiivistä tunnelmaa. Viime vuonna kuuntelin Hyvät naapurit, joka ei kolahtanut samalla tavalla kuin kirjailijan aiemmat teokset. Tässä ehkä taas kiinnosti Lundin akateeminen ilmapiiri, ja varsinkin Billin rooli älykkäänä elokuvatutkimuksen maisterina – tyyppinä, joka ehkä vielä 20 vuotta sitten olisi voinut tehdä hienon uran osaamisellaan, mutta jolla näinä päivinä on selkeä pudokin karma.

Kuumailmapallolla kuolemaan

Teos: Bea Uusma: Naparetki (LIKE, 2013)

Suomennos: Petri Stenman

Äänikirjan lukija: Anna Kuusma

Alkuvuodesta minulla oli menossa kunnollinen spurtti korkeiden paikkojen tarinoissa ja naparetkikirjallisuudessa. Kävin läpi lähes kaiken aiheesta löytämäni BookBeatissa, mutta Bea Uusman Naparetkeä en jaksanut lähestyä ruotsin kielellä. Onneksi teos löytyi nyt suomennettuna äänikirjana, alkuperäisteos on vuodelta 2013. Kyseessä on selkeä oman genrensä klassikko, jonka näkökulma ei vanhene muutamassa vuodessa.

Tämä on erikoinen tarina naisesta, joka sai pakkomielteen 1800-luvun lopun ruotsalaisesta retkikunnasta, joka katosi Huippuvuorilla kaukaiselle Valkosaarelle, jonne kukaan ei ollut aiemmin uskaltanut mennä. Bea oli ollut tietoinen tästä tarinasta jo lapsena, sillä se kuuluu ruotsalaiseen koulusivistykseen, mutta innostui aiheesta eräänä iltana, kun löysi siitä kirjan tylsissä juhlissa.

Kun Bea alkoi tutkia tapausta, hänellä oli 35 teosta seuranaan, joissa esiteltiin eri teorioita miesten kuoleman syistä. Hän tutki aihetta 15 vuoden ajan, ja päätyi lukemaan lääkäriksi pitkälti pakkomielteensä vuoksi, sillä ilman näitä opintoja retkeilijöiden kuolinsyytutkimus ei olisi edennyt.

Vuonna 1897 kadonneet miehet, Salomon August Andree, Nils Strindberg ja Knut Fraenkel lähestyivät Valkosaarta kuumailmapallolla, ja perustivat leirin sinne alkusyksystä ennen syvän kaamoksen alkua. Miesten kohtalo jäi Ruotsin kansalle mysteeriksi vuoteen 1930 saakka, jolloin uusi retkikunta löysi ruumiit ja leirin jäänteet. Miehet eivät olleet kuolleet samanaikaisesti, ja jäänteiden perusteella pystyi kehittämään eri teorioita kuoleman syistä.

Tarinaan liittyy paljon romantiikkaa, ja varsinkin seurueen kuopuksen, Nilsin, rakkaustarina Anna-nimisen kotiopettajattaren kanssa siirtyi jälkipolville. Nils kirjoitti hellistä tunteistaan päiväkirjaan, ja oli lähettänyt Annalle kirjeitä matkansa varrelta, viimeiseksi Longyearbyn kylästä, jossa posti vielä operoi. Tuo eeppinen pikkukaupunki oli myös Bea Uusman naparetkien lähtöpiste, eli hän kirjaa kirjoittaessaan pyrki sinnikkäästi Valkosaarelle, ja lopulta pääsikin sinne pariksi tunniksi.

Tämä on teknisiä yksityiskohtia pursuava tietokirja, jonka patologinen tarkkuus ylitti oman ymmärrykseni. Moni dekkari kalpenee Uusman väsymätömälle kerronnalle, eikä dekkareita yleensä kirjoiteta näin omistautuneesti. Mutta mahtui kirjaan myös huumoria, eli ainakin itseäni nauratti se, että Uusma kävi hakemassa palan Salomon Andreen reisiluuta lähi-ICA:n pakettipisteestä. Postin kulku oli tässä välillä todella menettänyt aiempaa juhlallisuuttaan.

Kirjasta jäi päällimmäisenä mieleen jääkarhun lihan syöminen, ja siinä pesivät trikiinit, jotka voivat olla kuolemaksi arkisissa oloissa. Miesten päiväkirjoissa kerrottiin myös leväkeiton särpimisestä ennen jäiden tuloa. Kulinaristisesta näkökulmasta teos haastaa lukijoitaan, ja se antaa hyvän vertailukohdan ääriolojen retkeilyn historiaan muutenkin.

Uusman kirjoittamisen metodilla tuskin rikastuu, mutta uskon, että tällä kirjalla tulee olemaan faneja vielä pitkään. Ehkä kirja saa lukijansa myös taistelemaan napajäätiköiden säilyvyyden puolesta tavalla tai toisella. En tiedä, helpottaako teos ilmastoahdistusta, mutta se tarjoaa historiallisia kerroksia naparetkeilyn ilmiön ymmärtämiseen.

Rakkautta high tech-vankilassa

Teos: Susan Abulhawa: Rakkaudetonta maailmaa vastaan (LIKE, 2021)

Suomennos: Anna-Mari Raaska

Äänikirjan lukija: Irene Omwami

Nahr on keski-ikäinen palestiinalaisnainen, joka istuu pitkää tuomiota israelilaisessa high tech-vankilassa syytettynä terrorismista. Hänen ex-miehensä veli Bilal on ollut hänen elämänsä rakkaus, ja tämä suhde on johtanut terroriepäilyyn. Kukaan Nahrin elossa olevista läheisistä ei pääse Israeliin naista katsomaan. Hänen luonaan käy vain ulkomaisia toimittajia ja näiden tulkkeja, joista jotkut jättävät tälle salaisia viestejä koodikielellä.

Nahr on syntynyt Kuwaitissa pakolaisperheeseen 1960-luvun loppupuolella. Elämä vieraassa maassa on ollut kohtuullista, mutta köyhää 70-80-luvuilla, ja perheen lapset on kasvatettu kunnioittamaan Kuwaitin kansallista historiaa. Tilanne muuttuu, kun Irak miehittää maan. Miehityksen aikana kaikkia palestiinalaisia aletaan pitää maanpettureina, ja heidät ahdetaan nurkkaan. Suurin osa joutuu muuttamaan muualle arabimaailmaan.

Nahr on ollut pitkään perheensä pääasiallinen elättäjä. Hän on mennyt naimisiin liian nuorena, ja aviomies on hylännyt hänet jo vuoden sisällä häistä. Parikymppisenä hän työskentelee päivät sihteerinä, illat vaatemyyjänä, mutta tämäkään ei riitä säästämiseen pikkuveljen yliopisto-opintoja varten. Pian apuun tulee toinen eronnut nainen, Umm Burak, joka vie Nahrin kaupungin salaiseen yöelämään.

Emiirien ja sheikkien bileissä Nahr tienaa yhdessä illassa enemmän kuin kuukaudessa palkkatöissä. Ilkeiden ja väkivaltaisten ukkomiesten rakastajattareksi joutuminen ei ole hänelle selkeä valinta, vaan hän ajautuu tähän rooliin painostuksesta. Kaksoiselämää ei kestä pitkään, mutta tämä jakso jättää syvät jäljet nuoreen naiseen.

Vuonna 1991 perheen saaga jatkuu Ammanissa, Jordaniassa, jossa pakolaisten arki on vaikeampaa kuin Kuwaitissa takavuosina. Nahr on entistä enemmän sidoksissa äitiinsä ja isoäitinsä, ja velikin on joutunut luopumaan opinnoistaan. Palestiinaan hänen on matkustettava, jotta saisi eron miehestään. Siellä eron byrokratiaa hoitaa Bilal, jonka kanssa suhde alkaa kehittyä uuden teknologian, internetin, välityksellä.

Tämä on hurjempi teos kuin mistä onnistuin hatarassa referaatissani kertomaan. En tehnyt tässä vielä massiivista juonipaljastusta, sillä kirjan juoni on paljon kompleksisempi, ja osa kertomastani paljastetaan jo kirjan takakannessa. Eläytyminen tarinaan oli minulle siksi helppoa, että päähenkilö edustaa kanssani suunnilleen samaa ikäluokkaa ja maailman tapahtumien kronologia näyttäytyy minulle samansuuntaisena. Tosin tässä Nahr pitää Saddam Husseinia sankarinaan, ja provosoi vanginvartijoita näillä kannanotoillaan vielä diktaattorin teloituksen jälkeen. Nahrin elämän tarinassa on hyvin vähän suvantovaiheita, ja maailmanpolitiikka määrittelee lähes kaikkia liikkeitä. En myöskään osannut päättää, kumpi osio oli rankempi, tarina prostituutiosta vai vankilasta.

Luin Susan Abulhawalta aiemmin hänen esikoisteoksensa Jeninin aamut, ja kaikessa runsaudessaan se teki aikanaan suuren vaikutuksen. Tämä romaani on taatusti yhtä taidokas, mutta se vaatii lukijaltaan vielä enemmän maailman murheiden sietokykyä. Teosta en suosittele heikkohermoisille, mutta toisaalta eipä Palestiinan lähihistoriasta taida olla olemassa muita kuin rankkoja kertomuksia.

Hieman helpotusta rankkuuteen tuo kirjan lyhyt rakkaustarina, ja kuvaukset kauneusrituaaleista, perinnetekstiileistä ja kokkaamisesta. Kirjan ihmiset eivät varsinaisesti elä arkea sillä tavalla kuin rauhanomaisessa kontekstissa kasvanut arjen ymmärtää, mutta tietyt oman kulttuurin traditiot luovat elämään toivoa ja jatkuvuutta. Joillekin toivoa luo myös uskonto, mutta Nahrille vankilassa rukoileminen on vain yritys luoda struktuuria ajattomaan aikaan.

Kaunokirjallisena teoksena romaani on melko tyhjentävä, eli tämän jälkeen on vaikea palata helpomman maailman tarinoihin. Jään innolla odottamaan muiden arvioita tästä, sillä uskon kirjan herättävän paljon keskustelua. Tämän tyyppistä kirjallisuutta luin enemmän 00-luvun alkupuolella, jolloin aikani ei olisi koskaan riittänyt romanttiselle siirtomaahömppäfiktiolle.

Uudenkuun pölyä hiuksissa

Teos: Pelle Miljoona: Shiva-kuu (LIKE, 2021)

Äänikirjan lukija: Antti Jaakola

Intian-kirjakierroksella on hyvä myös selvittää, millaisia teoksia suomalaiset ovat aikaansaaneet maasta. Tämä selvitystyö ei ole kovinkaan työläs, mutta kyllä näitä tuntuu ilmaantuvan muutama vuodessa eri genreistä. Enimmäkseen olen tainnut lukea suomalaisia matkakirjoja Intiasta, enkä suoralta kädeltä muista monenkaan niistä nimiä. Pelle Miljoonan tuorein romaani Shiva-kuu on myös osittain matkakirja, jossa päähenkilö matkustaa Goalle ensimmäistä kertaa elämässään etsimään sinne karannutta veljeään.

Tom ja Jan ovat noin kolmikymppiset kaksoset, jotka ovat joutuneet toisistaan erilleen jo vauvoina. He ovat syntyneet Saimaan saaressa hippikommuunissa laittomassa kotisynnytyksessä. Poikien äiti on kuollut synnytykseen, ja isä joutunut vankilaan kuolemantuottamuksesta. Tom on elänyt isoäitinsä hoivissa Helsingissä, eikä ole edes tiennyt veljen olemassaolosta ennen kuin tämä ehdottaa tapaamista kalliolaisessa kuppilassa.

Jan on levottoman isänsä kasvattama, hän puhuu susirajan murretta ja itäisenä immeisenä elää Pietarissa boheemeissa musiikkipiireissä. Tom on veljen vierailusta vaikuttunut, mutta huomaa pian, että sen tarkoitus oli vain varastaa veljen passi uutta identiteettiä varten. Veli katoaa Intiaan, Pietarin miliisit etsivät häntä turhaan. Takana on monenlaista diilausta, salakuljetusta ja rahanpesua.

Intiassa Tom saa tietää, että veli on kuollut jo pari vuotta aiemmin. Veljen varjo aiheuttaa Tomille vaikeuksia vielä kuoleman jälkeen, mutta hän tutustuu myös kiinnostaviin tyyppeihin, jotka muistelevat tätä karismaattista multipersoonaa. Paikallinen rockhenkinen poliisi Patel alkaakin ystäväksi, ja Tom pääsee katsomaan virkavallan maailmaan sisältä päin.

Teos on osittain dekkari, osittain Intian nykykulttuurin kuvausta, ja löytyy siitä ripaus henkistä etsintääkin. Olen lukenut jonkun Pelle Miljoonan aiemmankin kirjan, ja tottunut hänen viljelemäänsä stadin slangiin, mutta pidin tässä kielellistä ratkaisua vähän epäuskottavana, kun slangi tuli nuoremman miehen suusta. Kun en ole tavannut nuorempia ihmisiä, jotka viljelevät slangia näin kokonaisvaltaisesti.

Pidin kirjassa eri uskonnollisten yhteisöjen esittelystä, sillä en tiennyt paljoa varsinkaan Goan portugalilaistaustaisista katolisista suvuista. Janin tapauksen lisäksi tässä selvitetään uskontoryhmien välisiä kaihnauksia, joihin liittyy tyttöjen ympärileikkausten vastustus ja penisten irti leikkaaminen jihadisteilta.

Ehkä tähän vain n. 100-sivuisen tarinaan oli ympätty vähän liikaakin toiminnallisuutta, mutta tapahtumien puutteesta ei kirjailijaa voida syyttää. Ymmärsin, että Pelle Miljoona kirjoitti teoksen viime vuonna jäätyään Goalle mottiin koronatoimien takia. Koronatodellisuus hiipii myös romaaniin sen loppuosassa, mutta suurin osa tapahtumista keskittyy vuosiin ennen koronaa.

Kyllä tässä teoksessa päästään jo pintaa syvemmälle intialaiseen arkeen, vaikka se sijoittuu länsimaisten turistien suosimaan ikoniseen turistikeskukseen. Voidaan toki väittää, että Goa on oma todellisuutensa, jonka arkeen vaikuttavat sinne rantautuneet, hieman elämästä eksyneet länsimaiset hahmot. Kaikki tällaiset hahmot eivät ole rikollisia tai narkkareita, mutta huumeet värittävät tätä todellisuutta.

Olisin mielelläni lukenut lisää varsinkin tuosta poikien varhaislapsuuden episodista, joka olisi minulle riittänyt jo erilliseksi romaaniksi. Mutta romaani sellaisenaan oli sopiva, kepeämpi tuttavuus, jossa oli hyvää mystiikkaa ja toiveikkuutta uuden vuoden alkuun. Kirjasta sai myös ripauksen uudenkuun pölyä hiuksiin tulevia koettelemuksia varten.

Amiraaliperhosen siivin länteen

Teos: Rosa Liksom: Väylä (LIKE, 2021)

Äänikirjan lukija: Anna Saksman

Tänä vuonna kaunokirjallisuuden Finlandia-ehdokkaiden suhteen minulla kävi niin, etten ollut lukenut ainuttakaan ehdokasteosta ennen listan julkaisupäivää. Minua vähän harmitti se, että vahvat suosikkini (mm. Anneli Kanto ja Katja Kallio) eivät edelleenkään päässeet ehdokkaiksi. Ja vaikka jo kerran palkinnon saaneet kirjailijat ovat varmasti edelleen tuottaneet vaikuttavaa laatuproosaa, minua arveluttaa se, että listoilla näkyy samoja nimiä uudelleen ja uudelleen.

Rosa Liksomin Väylän olisin taatusti päätynyt lukemaan ilmankin tätä listausta, mutta ehdokkuus nosti kirjan lukulistalle nopeammin. Koin teoksen myös helpoimmin lähestyttäväksi kuudesta ehdokasteoksesta, sillä olen jo jokseenkin sisällä Liksomin tyylistä kirjoittaa Tornionjokilaakson murretta.

Teoksessa on nuori, nimettömäksi jäävä kertoja, joka evakkomatkansa alussa on 14-vuotias pientilan tytär. Hänen kolmikymppinen äitinsä kärsii mielenterveyden ongelmista, ja on raskaana matkaan lähtiessä. Isä pääsee rintamalta lomalle tilan tyhjennystä järjestämään, mutta äidin apuriksi matkalle tarjoutuu isän veli, joka ei ole joutunut sotaan vajaakuntoisena. Matkanteko hämmentää kertojaa, sillä äiti ja setä ovat ottaneet etumatkaa ja jättäneet tytön selviämään suuren karjalauman kanssa toiselle lautalle väylän yli. Nuori nainen kokee olonsa heitteille jätetyksi, mutta samalla häntä jäytää huoli äidin terveydestä.

Tyttö tekee matkaa oman kylän piikojen ja renkien kanssa. Varsinkin Karjalasta väylälle evakoksi tulleen Katrin kanssa hän solmii tiiviin ystävyyden. Ruotsissa uusia tulokkaita toimitetaan eri leireille havainnoidun terveydentilan mukaan. Tytön on vaikea saada tietoa äidin olinpaikasta jo kielimuurin vuoksi, mutta saatuaan tiedon hän päättää lähteä matkaan jalkaisin toiveenaan perheenyhdistäminen.

Teos herätti minussa valtavasti omia kysymyksiä pakolaisuuden ilmiön universaaliudesta, ja varsinkin leirioloista. Tässä sekalainen sortinsakki päätyy alkeellisiin parakkeihin, joiden ympärille kehittyy monenmoista lieveilmiötä. Levottomuus, rauhattomuus ja kurinpito-ongelmat ovat leirin arkea, lapsia syntyy myös niille, jotka ovat olleet pitkään erossa puolisoistaan, ja kuria palauttamaan kutsutaan hurmoshenkinen saarnamies, jonka puheet eivät lohduta ketään. Varsinkin kirjassa kuvattu lasten ja nuorten hätä muistuttaa minua paljon tämän päivän pakolaisleirien oloista Kreikassa ja Puolan ja Valko-Venäjän rajalla. Jos kirjaa lukee laajemmin kuin pelkkänä Lapin sodan historiallisena dokumenttina, se voi siis avata ikkunoita nykyisyyden ymmärtämiseen.

Liksom herättää myös kysymyksiä hallitusten vastuusta, auttamisen logiikasta ja kiitollisuudesta, jonka ilmaisu ei selvästikään ollut pakolaisten keskuudessa riittävää. Pohjoisen leirit saivat myös aikanaan valtavan mediahuomion Ruotsissa, ja niillä ramppaavat toimittajat lisäsivät rauhattomuuden tunnelmaa. Pakolaisia kohdeltiin kuin sirkuseläimiä, ja paikallisissa yhteisöissä ilmeni yrityksiä eristää uudet tulokkaat omasta väestä. Esimerkiksi kouluolot pyrittiin järjestämään niin, etteivät suomalaiset lapset ja nuoret kohtaisi paikallisia.

Teksti on liksomilaiseen tapaan juurevan lihallista, eikä seksualisuutta peitellä. Kertoja itse kypsyy omaan seksuaalisuuteen hitaammin kuin jotkut muut leirin nuoret, mutta saa todistaa hurjia tapahtumia, joissa seksi toimii kauppatavarana, jotta matkaa päästäisiin jatkamaan. Itse hän päätyy kokemaan lihallista rakkautta vasta myöhemmin, ja tämäkin on kovin ohikiitävää.

Eläinten ja luonnon rooli on kertomuksessa keskeinen, ja varsinkin lehmillä on kehittyneet persoonallisuudet. Karjanhoidosta lukija voi siis oppia uutta lähes Miina Äkkijyrkän kaltaisella antaumuksella. Ripauksen magiaa tarinaan tuovat perhoset, joita ilmaantuu kulkijoiden poluille kuin taivaallisina merkkeinä. Kertojan lemmikkirotta herättää leirillä ihastusta ja pahennusta, ja myös porsaiden ja kansojen kohtaloista kannetaan suurta huolta.

Kirjassa oli jotain yhteistä Tommi Kinnusen teoksen Ei kertonut katuvansa kanssa, vaikka siinä päähenkilö oli aikuinen nainen, joka valitsi veljeilyn saksalaisten kanssa. Fyysisen matkanteon kuvaus tuntui molemmissa yhtä ankaralta. Koin myös hengenheimolaisuutta tämän teoksen ja Anneli Kannon Rottien kuninkaan kanssa siinä, että molemmissa päähenkilö oli teini-ikäinen tyttö, joka tarkkaili maailmaa syrjäsilmin, ja joutui kasvamaan aikuiseksi liian varhain niukoissa oloissa.

En osaa sanoa, oliko teos helpommin omaksuttava äänikirjana kuin tekstinä luettuna. Minulla ei ollut suuria vaikeuksia ymmärtää luettua murretta, ehkä painettuna murteen sakeus olisi rasittanut piirun verran enemmän. Painettuna olisin ehkä myös kiinnittänyt enemmän huomiota kielen normista poikkeaviin rakenteisiin. Molemmille formaateille on ottajansa, mutta kannustan myös murretta karttavia edes kokeilemaan tätä teosta.

Karibiankarjalaisten kyydissä

Valtonen 2Teos: Anni Valtonen: Elämäni Kolumbia (LIKE, 2020)

Äänikirjan lukija: Karoliina Kudjoi

Blogiini on alkavalla viikolla tulossa lisää äitienpäiväaiheisia juttuja, mutta väliin jotain muuta. Pyrähdys kolibrin siivin Kolumbiaan, sisällissodan ja huumekaupan runtelemaan maahan, jossa toimittaja Anni Valtonen asui parinkymmenen vuoden ajan laajennetussa perheessä. Valtonen rakastui kolumbialaiseen mieheensä opiskellessaan kirjallisuutta Tampereella, mutta jo ennen tätä latinalaisamerikkalainen maailma oli kiinnostanut häntä.

Bogotáan pariskunta siirtyi vuonna 1996, ja muutaman vuoden sisällä paria siunattiin kahdella pojalla, Aureliolla ja Amosilla. Anopin ja appiukon perheyrityksen, mehu- ja hedelmäkaupan pitoon osallistuu myös toimittajaminiä, ja nämä arjen kohtaamiset toimivat myös erinomaisena kieliharjoitteluna. Miehen suvun juuret ovat kuitenkin pohjoisessa, Karibian rannikolla, jossa kulttuuri on konservatiivisempaa ja ”alkuvoimaisempaa” kuin pääkaupungissa. Joku miehen suvussa on jopa naimisissa Gabriel García Marquezin veljen kanssa, mutta tämä sattumus ei takaa suoraa pääsyä kulttuurieliitin sisäpiireihin.

Valtonen kertoo suht pidättyväisesti karille ajautuneesta avioliitostaan, mutta enemmän appivanhemmistaan, jotka hekin päätyvät jossain vaiheessa eroon. Paikallinen parisuhdekulttuuri ei ole pohjoismaiselle miniälle helppo rasti, ja eniten siinä ihmetyttää avomielinen suhtautuminen sivusuhteisiin. Bogotán motellit tekevät loistavaa bisnestä niin esiaviollisten parien kuin puolisojaan pettävien piilopirtteinä. Jossain vaiheessa perhe siirtyy elämään kahdella mantereella, ja lapsia lähetetään isän suvun huomaan ”juurihoitoon” itsenäisesti jo melko varhaisessa iässä.

Tämä on tiivis, tietopainotteinen teos, jossa poliittisen historian rooli on merkittävin. Valtoselle Kolumbiasta kirjoittamiseen liittyy kipeitä eettisiä valintoja, sillä hän haluaisi kertoa muustakin kuin sissisodasta ja huumekartelleista, mutta ilman näitä tarinoita kertomus maasta jäisi vaillinaiseksi. Kokaiinin viljely jättää jälkensä muuhunkin kulttuuriin ja talouden rakenteisiin, ja turismin kehitys on viivästynyt huomattavasti huumekauppaan liittyvien lieveilmiöiden vuoksi. Toisaalta nuorilla matkailijoilla yksi intresseistä saattaa olla huumeet, eikä maa haluaisi profiloitua kokaiinin käyttäjien paratiisina.

Valtonen itse löytää eron jälkeen tiensä useamman kerran joogaretriitistä Palominon kylästä, joka on hänen ”oma” paikkansa sukuhärdellin ulkopuolella. Muutenkin hän kertoo kiehtovalla tavalla paikallisten nuorten ja keski-ikäisten uushenkisyydestä ja kiinnostuksesta alkuperäiskansojen kulttuureihin. Monelle hänen paikalliselle ystävälleen esimerkiksi kansanparannuksesta on tullut tärkeä hyvinvoinnin lähde. Kaupunkilaiset matkustavat mielellään maalle nauttimaan vaikka temazcal-saunomisesta, meksikolaisperäisistä rituaaleista, joissa on jotain yhteistä suomalaisen saunomisen kanssa.

Naisten aseman analyysin suhteen tässä katsauksessa oli paljon yhteistä äskettäin lukemani dekkarin, Melba Escobarin Kauneussalongin kanssa, joka ilahdutti minua kovasti yhteiskunnallisella otteellaan. Myös Valtosen lähipiirin naisille ”naiseuden toteuttamiseen” kuuluvat tiheät vierailut kauneussalonkiin juoruilemaan ja nostattamaan omaa eroottista potentiaaliaan. Muutenkin kiinnostusta muotiin ja omaan ulkomuotoon pidetään Kolumbiassa lähes kansalaisvelvollisuutena, ja ymmärrys henkilökohtaisen hygienian vaalimisesta on erilaista kuin Euroopassa.

Minua kiinnostivat teoksessa eniten humoristiset arjen anekdootit, kuten naisten alushousujen pyykkäyskoodisto ja bussien penkkien ”saastuminen” edellisen matkustajan jäljiltä. Näistä olisin voinut lukea enemmänkin, kun taas alueellisen politiikan käsittely tuntui paikoitellen dominoivalta suhteessa teoksen markkinointistrategiaan, jossa kuitenkin painottuu henkilökohtainen narratiivi. Tosin olen tietoinen siitä, ettei Suomen kirjamarkkinoilla ole tarjolla liikaa tietokirjoja Etelä-Amerikan maiden poliittisesta lähihistoriasta, ja joillekin siitä kiinnostuville tämä teos tarjoaa vetävän johdannon.

Valtosen oman kaksikulttuurisen perheen piirissä pohditaan karibialais-karjalaisten ”juurien” merkitystä, ja hänen oman sukunsa evakkotaustaa suhteessa kolumbialaiseen kaipuuseen. Kolumbiassa maan sisäinen muuttoliike on tuottanut paljon juurettomuutta, sillä monille kaupungistuminen on pakkopulla, ei tietoinen valinta, joka liittyy rikastumishaaveisiin. Toisaalta hänen eläväisille lapsilleen paluu surumieliseen ja apaattiseen karaoke-Suomeen on ollut paikoitellen shokeeraavaa, eivätkä perheen reissut Tallinnan ja Tukholman lautoille tuoneet kasvaville nuorille ”palauttavaa” tai ”korjaavaa” kokemusta siitä, mitä he olivat Kolumbiassa kasvaessaan menettäneet.

En juuri nyt erityisesti kaipaa Kolumbiaan enkä sen vielä surullisempaan naapurimaahan Venezuelaan, joka pitkään oli vauraampi ja tasapainoisempi ”isoveli”. Valtosen teos kuitenkin tarjoaa mainiota nojatuolimatkailua, ja kannustaa minua palaamaan Latinalaisen Amerikan kirjallisuuksien pariin muutenkin kuin ikuisuusmatkalla myyttiseen Macondoon.

Riihitie, tuo legendaarinen aromipesä

LaihoTeos: Samuli Laiho: Lasiseinä (LIKE, 2020)

Tampereella v. 1969 syntynyt Samuli Laiho on jäänyt minulle tuntemattomaksi muusikoksi ja näyttelijäksi, vaikka kaiken logiikan mukaan minun pitäisi hänet jostain kokoonpanosta tunnistaa. Sain nyt käsiini hänen toisen romaaninsa, Lasiseinän, joka kiinnosti minua takakannen kuvauksen perusteella Kontula-kuvauksestaan ja kuvauksesta äidin alkoholismista.

Laiho oli 21-vuotias rokkikukko äitinsä Eevan kuollessa alkoholismiin 41-vuotiaana. Hän oli juuri päässyt muuttamaan ensi kertaa äitinsä nurkista Ostostien kaksiosta, jossa äiti oli siihen mennessä tottunut asumaan olohuoneen nurkassa. Laihon äiti oli nuorena ollut tanssija Tampereen teatterissa, mutta tavattuaan miehensä, näyttelijä Pekka Laihon hän siirtyi järkevämpiin tapoihin elättää perhettään. Äidillä ei ollut koulutusta millekään alalle, ja avioeron jälkeen tämä kostautui hänen elämässään syvenevänä näköalattomuutena.

Romaani on rehellistä autofiktiota, jossa ihmisistä puhutaan heidän omilla nimillään. Siinä ei erityisesti keskitytä Kontulan lähiön sosiaalisiin ongelmiin, eli se ei ole vastaavantyyppinen yhteisöllinen kudelma kuten vaikka Noora Vallinheimon tai Hanna-Riikka Kuisman viimeaikaiset kuvaukset Turusta tai Porista. Kasvavan Samulin perhe ehtii asua Tampereella, Espoossa ja Kontulassakin kahdessa osoitteessa, eikä kertoja varsinaisesti koe juurtumista mihinkään näistä kasvuympäristöistä. Kiinnostavaa Kontula-kuvauksessa on se, ettei rosoinen lähiö tunnu 1980-luvulla riistävän alkoholisoituneen yksinhuoltajan pojalta etenemisen mahdollisuuksia, vaan häntä tunnutaan tuettavan niin koulussa kuin nuorisotalolla, jossa hän aloittelee muusikonuraansa. Lähiökuvaukset siis riippuvat vahvasti siitä, mille vuosikymmenelle ne sijoittuvat, ja toki 1990-luvun nuorilla, laman lapsilla, ne tuntuvat olevan huomattavasti synkempiä.

Ihastuin tähän kirjaan eri syistä kuin mitä alkuasetelman vaiheilla luulin. Äidin ja pojan tarina oli koskettava, paikoitellen jopa itkettävä, mutta ei mitenkään ainutlaatuinen kotimaisessa kirjallisuushistoriassa, sillä kyllä äiti-ihmisten juomista on jo ehditty muutama vuosikymmen käsitellä melko avoimesti. Tässä tarinassa äiti menehtyy nuoressa iässä, eikä ehdi edistyä ns. loppuluisun tasolle – vielä viimeisillä voimillaankin hän jaksaa käydä töissä teollisuussiivoojana, ja suhde poikaan säilyy lempeänä, vaikka ongelmallisena.

Innostuin romaanin Tampere-osioista pidäkkeettömästi, koska niissä päästään mieliaiheeseeni, karjalaisten evakkojen kohtaloihin ja sodanjälkeiseen asutuspolitiikkaan. Kirjassa Keinosen perhe, eli Eevan vanhemmat, saavat sodan jälkeen ensimmäisen oman asuntonsa Tampereen Riihitieltä, ja tuossa yksiössä he asuvat uskollisesti, vaikka pahimmillaan saman katon alla asuu 7 henkilöä. Suku on Karjalan Kannaksen Hiitolasta, mutta osa heistä juurtuu Tampereelle Nekalan kulmille.

Kirjassa vieraillaan Riihitie 11:ssä useaan otteeseen, ja Laiholle tärkeä kiinnike on mummolan porstuan tuoksu. Visiitit mummolaan jäivät hänelle mieleen eheyttävinä, vaikka sielläkin päässä oli ryyppääviä enoja, jotka tulivat hakemaan saataviaan keskellä yötä. Laiho pohtii äidinpuolisen sukunsa addiktion historiaa, joka ei leimannut kaikkia sisaruksia. Samuli-poika ei koskaan tavannut isoisäänsä, joka oli jättänyt Irma-vaimonsa Jeesuksen vuoksi ja karannut perhe-elämän taakkaa asumaan helluntailaisten pariin Poriin.

Onko sitten fanaattinen uskoon hurahtaminen myös omanlaisensa addiktio, pakopaikka elämän realiteeteilta, aivan samalla lailla kuin pullo? Miksi on olemassa ihmisiä, jotka eivät voi elää ilman vahvaa ulkopuolista auktoriteettia, joka säätelee elämää lähes samalla ankaruudella kuin päihteet?

Riihitien mainitsen taas erityisesti siksi, että kyseessä on nyt neljäs lukemani tuota tietä kuvaava kaunokirjallinen teos. Ja uskoisin, että dekkariosastolta niitä tulee löytymään vielä lisää. Asuin itse Nekalassa äskettäin viiden vuoden ajan, eli valtaosa blogini teksteistä on kirjoitettu n. 400 m päästä Riihitieltä. Minua kiinnostaa vanhojen puutaloyhteisöjen sosiaalinen historia, ja tässä teoksessa päästiin nekalaisten juurien kuvauksessa pisimmälle, ylisukupolvisuuden analyysiin.

Laihon romaanissa valtaosa tapahtumista sijoittuu pääkaupunkiseudulle, mutta kertojan elämää leimaavat levottomuus, juurettomuus ja nopeat päätökset elämän suunnan muuttamisesta. Teos valaisee myös ansiokkaasti taiteilijaperheiden vaikeita elinoloja alati muuttuvan talouden suvannoissa. Tarinaan mahtuu myös leipäjonoa, vaikka perhe asuu trendikkäästi Jätkäsaaressa ja vaimo opiskelee sisustajaksi.

Tämä ei ole sellainen hyvän mielen romaani, joka tarjoaa eskapismia vaikeasta arjesta, eikä edes nostalginen historiallinen romaani, joita moni nyt metsästää äitienpäivälahjoiksi. Mutta äitiydestä ja isoäitiydestä teos kertoo ehkä enemmänkin kuin isyydestä tai maskuliinisuudesta. Koin, että kirjailijana Laiho kertoo tarinaansa huomattavasti pienemmältä paikalta kuten vaikka esikuvansa Karl Ove Knausgård, jonka tuotannon kotimaisiin produktioihin hän on osallistunut.

Rakenteellisesti koin romaanin vähän liiankin itseään toistavana, mutta toisteisuutta voi myös pitää tyylikeinona. Tarina vaatii myös keskittymistä, koska se ei etene lineaarisesti. Yhteiskunnallisiin pohdintoihin se päätyy loppuvaiheissa, kun alkuosassa näkökulma on vahvemmin lapsen ja nuoren aistien ja välittömien  tunnelmien virittämä.

Romaanin suurin vahvuus on siinä, että se tarjoaa sielun ravintoa moninaisille yleisöille. Vaikka näkökulma teoksessa on keski-ikäisen ja keskiluokkaistumista kohti pyrkivän taiteilijamiehen, se kertoo elämästä, jossa kategoriat ja positiot eivät ole missään vaiheessa olleet ennaltamääriteltyjä. Kirjaan voi siis ihastua, vaikka ei ymmärtäisi mitään kitaransoitosta, ei osaisi määritellä autofiktion syvintä olemusta tai ei omaisi karjalaisia tai nekalalaisia juuria.

 

Lindberghin siivin Neuvosto-Karjalassa

TulisiipiTeos: JP Koskinen: Tulisiipi (LIKE, 2019)

Äänikirjan lukija: Toni Kamula

Tämän vuoden Finlandia-ehdokkaista sain käsiini jo viidennen; tämän jälkeen vain Mikko Rimmisen Jos se näyttää siltä on lukematta. JP Koskinen on kirjailija, jonka teokset ovat minulla ennen tätä jääneet kesken, muistan ainakin aiemmin tavanneeni Kannibaalien keittokirjaa (2017) huonolla menestyksellä. Tulisiiven tematiikka kiinnosti automaattisesti, eikä kyseessä ole ensimmäinen lukemani teos suomalaisista siirtolaisista Neuvosto-Karjalassa.

Teoksessa suomalainen Frostin perhe muuttaa Minnesotasta Petroskoihin pakoon suurta talouslamaa 1930-luvun alussa. Charles eli Kaarle on muuton aikana koululainen, ja hän on Amerikassa kohdannut kaimansa Charles Lindberghin lentonäytöksessä. Tämä on kehunut kipinää pojan silmissä ja kirjoittanut muistoksi postikorttiin mahtipontiset toiveet pojan tulevaisuuden suhteen. Kortti mahtuu pojan kantamuksiin, ja se alkaa elää omaa elämäänsä Petroskoissa.

Kapteeni Nikolai Jukarainen tunnistaa tuon kipinän, ja pian poika opiskelee Leningradin sotalentokoulussa 400 km päässä kotoa. Tavallisten kansalaisten liikkuvuutta kontrolloidaan, ja pian Kaarlen vanhemmat huomaavat elintilansa kutistuvan hälyttävästi. Koulussa Kaarle on kuitenkin etuoikeutetussa asemassa, ja saa korkeuksissa kokea sitä vapautta, joka maan kamaralta useimmilta puuttuu.

Kaarle on Amerikassa kolmannen polven siirtolainen; hänen isoisänsä on aikanaan lähtenyt matkaan Suomessa syntyneiden poikiensa ja vaimonsa kanssa. Isovanhemmat jäävät Minnesotaan terveyssyihin viitaten; isoisä kokee parantumista apassi-intiaani Kolmen Arven seurassa. Kirjeet kotoa viipyvät matkalla kuukausia, ja niiden avaamisesta ennen perille pääsyä on selviä merkkejä.

Linda on perheen entinen Minnesotan -naapuri, ikätoveri, joka ottaa kommunismin vakavammin kuin Kaarle. Hän pukeutuu ruskeaan pioneerijakkuun ja ylpeilee suurella punaisella tähtimerkillä hihassaan. Kaksikko matkaa yhdessä Leningradiin kokoukseen, jota ei koskaan järjestetäkään. Siellä heitä isännöi Lev-niminen vanha herra, joka tarjoaa pojalle mahdollisuutta asua tämän luona ja jatkaa lento-opintoja.

Samaan aikaan Petroskoissa Kati-sisko kuolee ja Janne-setä saapuu yksin Amerikasta. Hänen Carelian Fever-seurueestaan muut jäsenet ovat jääneet matkan varrelle. Naapurien muilutukset alkavat, ja osa pakenee jalkaisin yön jalkaan ennen etsintäpartioiden ehtimistä paikan päälle. Lindan takkiin ilmaantuu koko ajan lisää epäilyttäviä merkkejä. Hänen mukaansa peliä on pelattava täydellä pakalla, jos siihen on kerran lähtenyt.

Jossain vaiheessa Kaarlosta tulee Gennadi, hän joutuu eroon perheestään ja etenee puna-armeijan lentäjäksi. Miehen kohtalo on kuitenkin karu myös sodan aikana, ja hän joutuu vankileirille muokkaamaan maata sosialistiseen tahtoon. Onko mies sitten suuri sotasankari vai maanpetturi, ja kuinka sodanjälkeinen todellisuus kohtelee ”crazy boy:ta” kylmän sodan väärällä puolella?

Tämä on rankasta poliittisesta sisällöstä huolimatta lämminhenkinen romaani, jossa pienen ihmisen tulevaisuudenusko nousee politrukkien suhmuroinnin yläpuolelle. Amerikan-osuuden kohdalla löysin keskusteluyhteyden tämän teoksen ja Katja Ketun Rose on poissa (2018) kanssa (vaikka Rose on minulla edelleen kesken); neuvostonarratiivissa on jotain yhteistä Antti Tuurin Ikitien (2011) kanssa, vaikka tässä ihmiskäsitys on hieman optimistisempi. Kolmas teos, jota muistelin tätä lukiessani oli Jevgeni Vodolazkinin Lentäjä (2018), jonka aika-akseli on laajempi ja tyylilaji maagis-realistisempi, mutta samasta maasta teokset tuntuvat kuitenkin kertovan.

Erityisen paljon pidin fingliskan käytöstä keskustelujen mausteena. Moni asia pioneerien Karjalassa on Janne-sedän mielestä ”awesome”, vaikka kimppakämpän poikamieskämppikset paskovat huussin käsittämättömään kuntoon. Kaiken kaikkiaan teos oli maailmaani avartava ja sivistävä, varsinkin neuvostokansalaisen toimintahorisontin saralla.

Täsmälukemista Pride-viikolle

Teos: Tiia Forsström: Ammattirakastaja (LIKE, 2019)

Tiia Forsströmin teosta Ammattirakastaja on käsitelty sen verran naistenlehdissä, että epäilin siihen tarttuessani, olisiko sillä enää uutta annettavaa. Keski-ikäisen espoolaisrouvan ja hänen miehensä omakotitalossa tarjoamia seksipalveluja on käsitelty klikkiotsikoissa hieman sensaatiomaisesti, mutta pariskunnan bisnesten kannalta kaikki huomio lienee positiivista. Tiia ja Jouni ovat ammattirakastajia, tosin Jouni ei tienaa työllään läheskään yhtä hyvin kuin Tiia. Hän joutuu käymään töissä myös muualla.

Ennen ammattirakastajaksi ryhtymistä Forsström oli jo seksuaalioikeuksien aktivisti; koulutukseltaan hän on uskontotieteilijä, ja olisi varmasti menestynyt tutkijana, jos olisi sen tien valinnut. Lapset aiemmasta liitosta olivat jo teini-ikäisiä ja asuivat pääasiallisesti ex-puolison kanssa. Tiian ja Jounin koti on sisustettu työn tarpeita silmälläpitäen, sillä he ottavat asiakkaita vastaan kotonaan. Tiian lapset ovat hyväksyneet äidin uuden ammatin, samoin kuin hänen äitinsä, jolle asiasta kertomista hän jännitti eniten.

Onneksi kirja ei keskity vain Tiiaan ja Jouniin, vaan siinä puhuvat muut kollegat ja joku asiakaskin. Tiian kollegat pääkaupunkiseudulla edustavat eri ikäluokkia ja myös sateenkaaren kirjoa. Yksi kollegoista tekee seksityötä rahoittaakseen transhoidot omakustanteisesti Thaimaassa; toinen kollegoista on aidosti aseksuaalinen, ja pystyy näin puhtaan ammattimaiseen lähestymistapaan. Pride-kulkueessa seksityöläisillä on aina oma porukkansa, sillä heihin usein liittyy vielä suurempia ennakkoluuloja kuin esimerkiksi parisuhteessa eläviin homoihin.

Minullakin oli ennakkoluuloja tätä teosta kohtaan, sillä vaikka Forsström artikuloi selkeästi asemansa suhteessa niihin, joille seksityö ei ole vapaa valinta, hänen asemansa elitismi herättää kriittisiä kysymyksiä. Ennakkoluuloni pienenivät, mutta eivät poistuneet kokonaan kirjaa lukiessa. Huomasin kokevani enemmän sympatiaa sellaisia asiakkaita kohtaan, joilla on elämässä joku este seksuaalisuutensa toteuttamiseksi. Esimerkiksi vammaisten parissa tehtävä seksityö tuntuu humaanilta, ja kirjassa haastateltiin ihmisiä, jotka olivat siirtyneet seksin myymiseen hoitoaloilta. Tällä alalla voikin erikoistua vammaisten ja liikuntaesteisten palvelemiseen, ja koen, että siinä on kyse aidosta palveluammatista.

Elitismiä edustaa teoksessa Tiian ja kollegoiden tilanne, jossa he voivat valita asiakkaansa ja kieltäytyä palvelemasta huonosti käyttäytyviä tai liiallisuuksia vaativia tyyppejä. Kun seksityötä tehdään äärimmäisessä köyhyydessä ahneen parittajan välityksellä, tällaista valinnanvapautta ei ole. Ajattelin koko ajan kirjaa lukiessani kohtaamiani afrikkalaisnaisia, joilla työ oli aivan muuta kuin itsensä toteuttamista ihan täällä koti-Tampereella. Ja ajattelin lähihistoriaamme ja itänaisia, joille ”pilu viisikymppiä” oli kömpelö yritys elättää rajan takana elävää perhettä. Ajattelin niitä vaimon korvikkeita, jotka käyvät tarjoamassa totaalipalveluja itärajan poikamiehille.

Tässäkin kirjassa yksi palvelun alalaji oli ”girlfriend experience”, joka muistuttaa enemmän escort-palvelua kuin huoraamista. Harvoihin palvelupaketteihin kuuluu kuitenkaan kokonaisvaltainen huushollerskan rooli seksin bonuksena. Feministinen vapautuminen on tuollaisista järjestelyistä kaukana, mutta toisaalta karjalainen yksinhuoltaja voi noin toimimalla tienata vuoden palkkarahat ja elättää lapsiaan paremmin kuin paikallisilla palkoilla.

Tietokirjana Ammattirakastaja on räväkkä ja taatusti keskustelua herättävä. Pidin siitä, vaikka en ole kirjoittajan kanssa samoilla linjoilla kaikissa asioissa. Varsinkin feministisen teorian näkökulmasta teos tarjoaa uutta ajateltavaa, ja koin jopa tarvetta palata joihinkin klassikkoteoksiin, joissa seksityötä käsitellään historiallisesta tai marxilaisen materialistisesta näkökulmasta. Kiinnostaisi lukea uudelleen myös ns. seksikielteisiä argumentteja, vaikka aika onkin ajanut monien radikaalifeminististen opusten ohi. Itse taisin feministisen herätykseni alkuvaiheissa olla vahvasti kaikkea seksityötä kritisoiva moraalitantta. Näkemyksiä on pitänyt vuosien varrella rukata, koska elävässä elämässä ihmisten seksuaaliset tarpeet esiintyvät varsin erilaisina kuin feministisen teorian raamatuissa.

Kirjaa voi toki lukea ilman suurta tietämystä feministisestä teoriasta, se on täysin yleistajuinen ja työn arjessa lähellä kulkeva dokumentti. Jos en tällä viikolla ehdi lukea muuta sateenkaarevaa teosta, olen iloinen, että luin tämän, sillä se osoitti työn kentällä esiintyvän moninaisuuden aivan suvereenisti.

Lähiön nielulla ei ole pohjaa

Teos: Hanna-Riikka Kuisma: Kerrostalo (LIKE, 2019)

Kun aloitin tätä blogia, minulla oli menossa lähiöromanttinen kausi elämässäni, ja siksi yksi sen temaattinen kategoria on ”Lähiömaisema”. Itse olen asunut hyvissä ja pahoissa lähiöissä suurimman osan elämääni. Millainen alue sitten luokitellaan lähiöksi, siitä voidaan vetää köyttä maailman tappiin saakka. Suosikkilähiöni ovat oman tulkintani mukaan kaupunginosia, koska niistä on ollut kävelymatka kaupungin keskustaan. Silti esimerkiksi tämänhetkinen asuinpaikkani Nekala luokitellaan lähiöksi siksi, että täällä on klassiset lähiön ongelmat. Kaupunkisuunnittelun näkökulmasta se ei taas muistuta lähiötä lainkaan: kerrostalojen keskittymiä ei ole monia, ja ongelmaisimmat rykelmät koostuvat ulkoa päin idyllisen oloisista puutaloista.

Hanna-Riikka Kuisma ei nimeä Kerrostalo-romaaninsa fiktiivistä lähiötä, mutta kirjan alussa toteaa, että teoksen työnimi oli ”Määränpäänä Pori”. Kerrostaloa ei tarvitse lukea mikään tietty kaupunki mielessä, mutta sen henkilöistä kuvastuu maakunnan mentaliteetti. Se kertoo myös lähiöstä, joka sijaitsee todella kaukana kaupungin keskustasta, ja tällaisia lähiöitä on juuri Porissa. Kirjan hahmot eivät puhu mitään murretta, eivätkä viittaa puheissaan tiettyihin paikkoihin, jotka lukija voisi tunnistaa. Näin kirjoittamisen strategia on erilainen kuin esimerkiksi Noora Vallinkosken romaanissa Perno Mega City (2018), joka kartoittaa turkulaislähiön lähihistoriaa uskollisen seikkaperäisesti. Muuten yhtymäkohtia näiden kahden teoksen välillä on monia, vaikka ajankohta on eri. Kuisma ja Wallinkoski ovat myös samaa ikäluokkaa, nyt nelikymppisiä 90-luvun laman lapsia, joilla mahdollisesti molemmilla on omakohtaista kokemusta ilmiöistä, joista kirjoittavat.

Kirjaa markkinoidaan dystopiana, mutta itse koin dystooppisen säikeen liian ohueksi. Teos sijoittuu tähän päivään, ja dystooppista siinä on vuokrataloyhtiöiden uudet omistussuhteet, ja niiden mahdollistamat kusetukset, jotka ajavat heikoimmassa asemassa olevia päihde- ja mielenterveyskuntoutujia kodittomiksi. Kirjan lähiön betonikompleksi käy läpi suurta remonttia ja osaa asunnoista kaupitellaan omistusasuntoina. Oviin on asennettu älylukot, joiden kautta asukkaiden liikkeitä on helpompi seurata. Betonihirviö on rakennettu niin, että taloista ja rapuista toisiin pääsee liikkumaan tunneleiden ja siltojen kautta, ja viimeiseksi veroparatiisigrynderi on rakennuttanut alueelle aidan, joka suojelee asukkaita kodittomilta tunkeutujilta. Kuitenkin kirjassa kuvattu kehitys on tuttua jo monessa muussa Euroopan maassa, joten on ehkä vain ajan kysymys, että näin käy myös Suomessa. Köyhimmistä köyhimpien asumisesta maksimaalisen hyödyn välistäveto on tuttua niin Latinalaisen Amerikan slummeissa kuin Lontoossa, jossa on jo erikseen rikkaiden ja köyhien leikkikenttiä.

Ostarin läheisyydessä on kaksi toria, joista kakkostoria pelkäävät kaikki, myös arimmat nistit. Alko on asukkaiden harmiksi kadonnut jo aikoja sitten, mutta siitä huolimatta kotibileiden suosio on kasvussa, ja hurjimmista niistä mummot ja lapsenlapset vetävät yhteisiä aineita. Jotkut yksinhuoltajaäideistä hankkivat lisätuloja ottamalla öisiä miesvieraita lähirapuista. Sukupuoliroolit ja -stereotypiat ovat syvään juurtuneita, ja harvinaisen karuja ne ovat päihdeporukoissa, joissa nainen keittää aina kahvit, olipa missä kunnossa tahansa.

En olisi osannut hahmottaa Jessicaa teoksen avainhenkilöksi, ellei sitä olisi kirjan takakannessa minulle kerrottu. Romaani on yhteisöllinen kudelma, jossa ei ole selkeää päähenkilöä. Henkilöhahmoja on kymmeniä, eikä täysissä hengen- ja sielunvoimissa olevia hahmoja ole helppo löytää. Reino ja Marketta ovat eläkeläispariskunta, jotka ovat asuneet samassa asunnossa lähiön perustamisesta saakka, eikä heillä ole akuuttia päihdeongelmaa. He edustavat sellaista ”vanhaa koulua”, jota on etsittävä lähiöstä täikammalla.

Tämä oli koukuttavaa tekstiä, jonka luin kahdelta istumalta, vaikka sisällöllisesti hitaampi omaksuminen olisi ollut kannatettavaa. Suruja ja murheita teoksessa on niin paljon, että niiden alle voi herkkä lukija vajota. Löysin itse huumorin pilkahduksen kristillisestä teemasta, eli kahdesta kilpailevasta jeesuskahvilasta, Saken Sanasta ja Jumalan Viinistä, joiden pitäjillä oli selkeitä eturistiriitoja. Saken Sanaan ei saa mennä päihtyneenä, kun taas hurmoksellisempi Jumalan Viini vastaanottaa kaikki eksyneet lampaat. Sakke ei luota itseään nuorempaan Eeliin, jonka sielunhoidollisissa menetelmissä on palaneen käryä. Olen itsekin yrittänyt julkaista romaanin tästä aihepiiristä, ja sain huokaista helpotuksesta: Kuisma ei onneksi tyhjennä pakkaa, vaan kirjan pääpaino on muualla kuin kristillisessä leivänjaossa.

Nuorten aikuisten näkökulma on kirjassa vahvin, eivätkä kaikki hahmot ole yhteiskunnan tuista riippuvaisia. Ossi pärjää hyvin huoltomiehenä, kunnes joku käräyttää hänet työnantajalle äärioikeistolaisesta aktivismista. Vanessa menestyy bikini fitness-kisoissa, vaikka sortuu välillä sekakäyttöön ja sammuu suihkuun aiheuttaen massiivisen vesivahingon. Omistusasuntojen Jonna onnistuu elämään töissä käyvän bemariporvarimiehensä siivellä, mutta pariskunnan seksi ei suju senkään jälkeen, kun vaimo on laihduttanut viisikymmentä kiloa. Varsinkin naiset kasvavat miellyttämään miehiä, ja mittaavat arvoaan ainoastaan ulkonäöllisin kriteerein.

Kuisma on minulle ennen tuntematon kirjailija, vaikka tämä on jo hänen kuudes romaaninsa. Aiemmissa teoksissa näyttää olevan varsinkin mielenterveyden teema enemmän framilla kuin tässä; tässä keskiöön nousee päihderiippuvuuden koko kirjo, ja pitkät viikonloput, jotka usein eskaloituvat verisiin näytöksiin. ”Alibi-koti”-ulottuvuutta kirjassa on runsaasti, mutta Kuisma ei nouse hahmojensa yläpuolelle moralisoimaan tai arvioimaan heidän elämänvalintojaan. Hyllyissä ei ole kirjoja, vaan parhaimmillaan koriste-esineitä, mutta usein myös bongeja ja ruiskuja. Huumeläävän estetiikka on universaalia, eikä siihen oikein ole löydettävissä paikallisia mausteita.

Eniten koin sympatiaa nuorta Keijoa kohtaan, joka keksii alkaa tutkia taloyhtiönsä outoja koplauksia darknetin välityksellä. Keijon yliopisto-opinnot ovat keskeytyneet mielenterveydellisistä syistä, mutta sujuvasti hän lukee Foucaultia ”Tarkkaile ja rankaise”-teokseen täydellisesti soveltuvassa maisemassa. Hän vierailee usein isovanhemmillaan Reinolla ja Marketalla, jotka osaavat jo varata kauramaitoa hänen kahviaan varten. Suurimmalla osalla lähiön nuorista taas ei ole piirunkaan verran kiinnostusta ilmastonmuutosta, tai mitään muuta kysymystä kohtaan, joka ei liity heidän seuraavaan päihdeannokseensa, panoonsa tai Louis Vuittonin feikkikopioihin. Ehkä kirjassa eniten ahdisti tämä näköalattomuus, jonka toivon olevan kirjailijan liioittelua.

Kerrostalo tuskin on kirja, johon lukijan on helppo rakastua, mutta se kutsuu lukijansa maailmoihin, joissa kaikki eivät ole käyneet. Ja vaikka lukija asuisikin kaupunkinsa pahamaineisimmassa lähiössä, silti niiden sisällä on taskuja, joihin kaikki eivät näe. Kurjuuden runsaus teoksessa on varmasti harkittua, mutta pyrkimys (inho)realismiin voi myös käännyttää osan lukijoista. Kirjassa ei ole yhtään kepeää sivua, ja siinä on vain vähän suvantokohtia, mutta ainakaan Kuismaa ei voi syyttää liiasta viihteellisyydestä, kaupallisuudesta tai höttöisten unelmien ruokkimisesta. Romaani on läpikotaisen yhteiskunnallinen, ja toivon mukaan kiinnostavia poliittisia keskusteluja ruokkiva. Voidaanko tällainen asumishelvetti estää kansalaisten aktiivisilla teoilla oli se kysymys, joka jäi muhimaan mieleeni painostavana.