Keltaisen talon kolmiodraamaa

Teos: Tuuli Salminen: Rannalla poika (LIKE, 2019)

Keltaiseen taloon meren rannalla muuttaa uusi perhe, jota kukaan pikkukaupungin asukkaista ei tunne. Perheen äiti on psykiatri, ja häntä haastatellaan paikallislehdessä uusista haasteistaan turvapaikanhakijoiden auttajana. Kaupungissa on juuri lakkautettu tehdas, ja osa sen tiloista on muutettu vastaanottokeskuksen käyttöön. Pinnan alla kytee katkeruus ja viha, ja sille on helppo löytää kohde uusista tulokkaista.

Tuuli Salmisen romaani Rannalla poika on ovela läpileikkaus ajastamme, jossa työttömyys, sen uhka, mielenterveyden ongelmat ja ksenofobia kulkevat käsikynkkää markettien käytävillä. Kirjan psykiatriäiti Olga ei ole missään turvassa potilaidensa yhteydenotoilta, ja hän päätyy tilanteeseen, jossa hän kirjoittaa reseptejä ilmaiseksi ja tekee luvattomia kotikäyntejä pomonsa selän takana. Olga on myös itse masentunut, ja hänellä on suuria haasteita arkensa hallinnassa. Vahvimmin minuun teki vaikutuksen koulutetun akateemisen uusavuttoman arjen kuvaus, koska tämä olisi voinut olla kuin tuokiokuva minun keittiöstäni.

Kirjassa on kauttaaltaan hienovarainen maailmanlopun tunnelma: on nimettömiä stalkkereita, talo on hajoamassa käsiin, myrskyt ovat tuona talvena ilmiömäisiä, sähköt katkeilevat, ja perheen koira katoaa. Kun rannalta löytyy hypoterminen nuori mies, jonka äidinkieli on arabia, tilanne sakenee entisestään. Kuka voi luottaa keneen, ja kenellä on vastuu kuolemanvaarassa olevan nuoren kohtalosta?

Salmisen kieli on poeettista, ja kirjan rakenne on sopivan aukkoinen. Kaikkia juonen käänteitä ei selitetä puhki, vaan lukija joutuu päättelemään asioita rivien välistä. Pidin kirjassa varsinkin siitä, ettei sen asetelma ollut täysin kliseinen: tässä auttaja on lähes yhtä suuressa kriisissä kuin autettava, lapset joutuvat ottamaan aikuisen roolin, eikä turvapaikanhakijoiden tarinaan liity suurta, rajoja rikkovaa romanssia. Nuoren Wael-pojan seksuaaliseen etsintään on vihjauksia, mutta teos ei kuitenkaan nouse tutkielmaksi muslimitaustaisten homomiesten tilanteesta. Etnisyyteen, uskontoon ja kulttuuriin liittyvät koordinaatit ovat kirjassa hienovaraisia, eivätkä ne pahemmin selitä henkilöiden käytöstä.

Tänä vaalikeväänä tämä romaani on äärimmäisen ajankohtainen, koska siinä käsitellään myös seksuaalirikoksia ja niiden pelkoa. Vihapuhetta, varsinkin netin välityksellä tapahtuvaa, Salminen käsittelee mielestäni paremmin kuin vaikka Jari Tervo viimeisimmässä kirjassaan. Vihaa pursuavat viestit menevät ihon alle, ja vaikuttavat kohteen arkiseen toimintaan.

Romaanina tämä on pieni, fokusoitu tarina, joka pysyy erinomaisesti lestissään. Se ei pyri selittämään puhki koko viime vuosien turvapaikanhakutilanteen ilmiötä, eikä pelastamaan koko maailmaa, vaan näyttää tavallisia ihmisiä eri tilanteissaan. Hyvää siinä on myös se, ettei se demonisoi maahanmuuttokriittisiä, joita tässä universumissa mahtuu myös ruotsinkieliseen vähemmistöön. Ihmisiä yritetään ymmärtää heidän lähtökohdistaan käsin, myös pitäen sisällä muutoksen mahdollisuuden.

Olin kirjaa lukiessa paikoitellen aidosti kauhuissani, mikä myös kertoo valitun minimalistisen tyylin tehokkuudesta. Toki sen poeettinen ympäristö ja hieno luontokuvaus auttoivat tunnelmiin uppoutumisessa. Kirja ei yleensä voi epäonnistua, kun sen tapahtumapaikaksi valitaan nurkistaan hapristunut, keltainen puutalo meren rannalla.

Uudestisyntyneitä 117. kadulla

Teos: Himilce Novas: Mangot, banaanit ja kookospähkinät (LIKE, 1998)

Sänkyni alla on muhinut jo parin vuoden ajan kirja, jota en helposta kielestä huolimatta meinannut saada luettua loppuun. Kirjalla on vetävä nimi, se kertoo Kuubasta, saaresta, jonne mielelläni matkustaisin, mutta jo alusta saakka sen insestiteema tökki pahasti.

Himilce Novas (s. 1944) on kuubalaistaustainen kirjailija, joka on tehnyt pidemmän uran toimittajana ja ihmisoikeusaktivistina. Hän on julkaissut kaksi romaania ja enemmän Latinalaiseen Amerikkaan liittyvää tietokirjallisuutta, varsinkin LGTB-teemaan liittyvää.

Mangot, banaanit ja kookospähkinät on pieni, allegorinen kertomus Kuuban valtiosta ja sen siirtolaisten kohtaloista Yhdysvalloissa. Sitä ei missään nimessä kannata lukea liian vakavasti, eikä varsinkaan insestiteemaa pidä ottaa kirjaimellisesti. Se on enemmän poliittista satiiria kuin vakavasti otettava rakkaustarina, ja pelaa pitkälti liioittelun tehokeinolla. Teos sijoittuu strategisesti vallankumousvuosiin 1958-9, ja kertoo ihmisistä, jotka pitävät kiinni kuubalaisesta identiteetistään diasporassa, vaikka tietävät paluun kotimaahan olevan kylmän sodan aikana mahdotonta. Pääjuoni sijoittuu 1980-luvun loppuun, aikaan, jolloin New Yorkia riivaa HIV-epidemia ja crack-riippuvuus. ”Herkkä” rakkaustarina saa tässä siipensä muun muassa murjotussa crack-luolassa.

Kirjan henkilöt turvaavat enemmän Jeesukseen Kristukseen kuin Che Guevaraan, ja kokevat päivittäisiä ihmeitä siirtolaiskirkossaan New Yorkin 117. kadulla. Nuoren Esmeraldan isä on tulisieluinen saarnasmies, jonka päiväminä ja yöminä eroavat suuresti toisistaan. Öisin isä käyttää Esmeraldaa seksuaalisesti hyväkseen laukeamalla tämän reisien väliin, eikä Esmeraldalla tunnu olevan pakotietä tukahduttavasta perhesiteestä, vaikka hän menestyy opinnoissaan. Hän pääsee collegeen ja saa muitakin vaikutteita kuin herätyskristillisiä, mutta edelleen 29-vuotiaana hän löytää itsensä saarnaamasta isänsä seurakunnasta.

Isän elämään ei ole mahtunut muuta rakkautta kuin Patricia, herraskartanon tytär, jonka hän herätti kuoleman porteilta ja jonka kanssa hän sai kaksoset. Patricia kuoli synnytykseen, ja isä Arnaldo luuli saaneensa vain tyttären, jonka hän ryösti tämän rikkailta isovanhemmilta vastasyntyneenä. Arnaldoa oli etsitty 30 vuoden ajan lapsenryöstäjänä, ja vauvan veli päätyi asumaan Floridaan isovanhempiensa kanssa. Veli Juan saapuu kolmenkympin kynnyksellä New Yorkiin, näkee unessa siirtolaiskirkon osoitteen, ja kävelee suoraan kaksossiskonsa syliin. Nuoret rakastavaiset eivät aluksi näe verisidettään, mutta totuus paljastuu heille tuskallisesti kiihkeän suhteen aikana.

Oh dear. En edelleenkään syttynyt tästä teoksesta, vaikka osasin toisella lukukerralla suhtautua siihen enemmän huumorilla kuin eeppisenä saagana Kuuban lähihistoriasta. Parasta kirjassa oli sen tiivis muoto, mutta jopa 158 sivua oli liikaa näin kärjistettyä melodraamaa. Kielellisesti teksti on vetävää ja autenttista, sen espanjankielinen rytmi välittyy jopa kahden rekisterin, englannin ja suomen kautta. Pidin eniten niistä parista-kolmestakymmenestä sivusta, joissa oikeasti seikkailtiin Kuubassa. New Yorkin tarina on huumorista huolimatta ahdistava, ja kuubalainen kommunismi esiintyy raikkaana vaihtoehtona romaanin ahtaalle kristilliselle viitekehykselle.

Voisin siis etsiä käsiini ”aidomman” kuubalaisen romaanin siellä tätä nykyä vaikuttavalta kirjailijalta. Kuubalainen kulttuuri on toistaiseksi avautunut minulle lähinnä musiikin välityksellä, enkä osaa nimetä ainuttakaan kuubalaista nykykirjailijaa. Che Guevaran moottoripyöräpäiväkirjan olen aikoinani lukenut, mutta eihän hän ollut kuubalainen, vaan argentiinalainen. Menestyskirjailija Cecilia Samartin kuuluu siirtolaiskirjailijana samaan ryhmään kuin Novas, siirtolaisiin, jotka ovat lähteneet maasta lapsuudessa tai nuoruudessa. Kumma kyllä, myös Samartinin kirjat ovat toistaiseksi jääneet minulta kesken, ja olen nyt tyytyväinen, etten joudu niitä pakon alla tankkaamaan tätä haastetta varten. Mangot-romaanin ”suoritin” nyt tunnissa-parissa, koska olin sen kanssa jo aiemmin viettänyt takkuisia hetkiä.

Kaksi karibialaista insestiaiheista kirjaa meni nyt putkeen, ja tuo Antonin trinidadilaisromaani oli näistä kahdesta ehdottomasti parempi.

Maahaasteessa olen nyt kohdassa 17/196: Kuuba.

Santee maneetay

Teos: Robert Antoni: Karnevaalit (LIKE, 2005)

Käännös: Einari Aaltonen

Joulun aikana olen ehtinyt edistää maahaastettani, sillä hyllystä löytyi lukemattomia kirjoja ainakin seitsemästä eri maasta. Viime vuosikymmenellä olen keräillyt kaunokirjallisuutta varsinkin Karibian maista, mistä olen nyt kiitollinen, sillä hyllystäni löytyy teoksia monelta minulle tuntemattomalta pikkusaarelta.

Trinidadin ja Tobagon suhteen hyllyssäni on jopa yliedustusta: vaihtoehtoina olivat ainakin Robert Antoni, Shani Mootoo ja VS Naipaul. Noista saarista jopa tiedän jotain, sillä olen tavannut sieltä kotoisin olevia ihmisiä, ja juuri vähän aikaa sitten luin latvialaisten omituisesta siirtomaahankkeesta Tobagolla 1600-luvulla. Saaret ovat aidosti monikulttuurisia, mikä tekee paikallisesta kulttuurista jännittävän monipolvisen. Tästä hybridiydestä kertoo myös Robert Antonin romaani Karnevaalit, joka näyttää jääneen minulta kesken vuonna 2007.

Antoni tuli kuuluisaksi bestsellerillään Isoäitini eroottiset kansantarinat (mitä en myöskään ole lukenut). Hän on taustaltaan valkoihoisten valloittajien jälkikasvua, johon on sekoittunut kreoliverta. Teoksessa Karnevaali valkoihoinen yliopistomies William matkustaa kotipuoleen viettämään vuosittaista laskiaiskarnevaalia ystäviensä kanssa. Hän on aikanaan päässyt opiskelemaan New Yorkiin noinkutsutulla saaristipendillä, mutta on piinallisen tietoinen ihonväristään, joka tekee hänestä etuoikeutetun. Hänen suvullaan on ”vanhaa rahaa”, ja on tottunut elämään suojeltua elämää klubiensa suojeluksessa. William valitsee vierailuajaksi karnevaalin siksikin, että tietää hänen vanhempiensa olevan poissa kotoa sen aikana. Saaren rikkaat matkustavat tuolloin Barbadokselle golfaamaan ottaakseen hajuraon hampunpolttajista ja muusta roskaväestä.

Luin kirjaa enemmän etnologisena kertomuksena kuin romaanina. Romaanina teos ei ole ainakaan juonellisesti kummoinen: Robert on ollut teinistä saakka rakastunut serkkuunsa Racheliin, eikä tunnu pääsevän eroon pakkomielteestään, vaikka Rachel on jo neljättä kertaa naimisissa. Kun hän tapaa Rachelin sattumalta New Yorkin baarissa, hän tietää romanssin saavan uutta tuulta purjeisiinsa siitä huolimatta, että Rachel on kaupungissa viettämässä neljättä kuherruskuukauttaan espanjalaisen nuoren sotilaskarkurin kanssa. Suvun ranskalainen haara on palannut juurilleen Provenceen, mutta Rachelia veri vetää karnevaaleihin. Rakastetut kohtaavat serkusten tädin ylläpitämässä hotellissa, jonne Rachel lopulta saa porttikiellon, koska aiheuttaa talossa vesivahingon.

Kirjassa ryypätään ja poltetaan pilveä rankasti, ja muutenkin karnevaalin kuvaus on lähteelleen uskollista. Kiinnostavaa siinä on Maaemo-lahkon toiminnan kuvaus, sillä saarella lähes 20% tunnustaa rastafariuskoa, ja kuvatun tyyppisiä yhteisöjä taitaa olla joka niemessä ja notkossa. Robertin seurue ottaa karnevaaliteemakseen Maaemo-lahkon parodioinnin, ja esiintyy provosoivasti puolialastomana kaakaosäkkihameissa. Paljasrintaisia naisia ei edelleenkään hyväksytä katukuvassa 2000-luvulla, ja muutenkin katolisen kirkon läsnäolo aiheuttaa rietasteluun ikäviä reunaehtoja. Katolisten nunnien Maria-seura on myös liikkeellä HIV-valistajina, ja jo lentokentällä muistutetaan kumin käytön tärkeydestä.

”Santee maneetay”, eli kreolikielellä ”sans humanité” on tyypillinen karnevaalinajan toivotus, eli kehotus ryyppäämään epäinhimillisesti. Ryyppäämistä kiinnostavampaa on paikallisen ruokakulttuurin kuvaus, joka kertoo myös saarten suhteellisesta vauraudesta. Tässä tyypillinen ravintolamenyy:

”Alkupaloiksi oli täytettyjä taskuravunkilpiä, jamaikanpippuria, chip chip-cocktailpaloja – pieniä ostereita, jotka kulautetaan limetin ja chilikastikkeen kera. Kulhokaupalla höyryävää, tulisesti maustettua callaloo-keittoa. Bull-jhol-suolakalaa ja zabucaa, vanhaa orjaruokaa, jossa on suolattua turskaa ja alligaattoripäärynää.

Sitten seurasi lukuisia pääruokia, joita tuli katkeamattomana virtana ja jotka me jaoimme keskenämme. Curryvuohta ja buss up-shotia, itäintialaista leipää. Cascadoux’ta, turpeasuomuista jokikalaa miedon shristophene, mantelikurpitsan tapaisen vihanneksen kanssa höyrytettynä.” Ja niin edelleen ja niin edelleen.

Kulttuurisena kertomuksena Karnevaalit onnistuu paremmin kuin juonellisena romaanina, jonka pääteemaksi jää insesti/saaren asukkaiden sisäsiittoisuus. Toisaalta ”herkumpi serkku”-teema on uskottava, koska tässä kuvataan eristetyissä oloissa kasvaneita nuoria, jotka syystäkin lähetetään maailmalle etsimään onneaan ja tulevaa puolisoaan. Williamin parhaan ystävän Laurencen hahmo oli astetta kertojaa särmikkäämpi. Toki Laurence mustaihoisena ranskankielisenä kreolina on paljon seksikkäämpi postkoloniaali älykkö kuin kalpea kirjallisuuden assistentti William.

Kirjassa käsitellään saaren etnisiä jännitteitä monella tasolla. Euroopasta ja Amerikasta tulleisiin paluumuuttajiin ja satunnaisiin kävijöihin ei kaikkialla suhtauduta lämpimästi, vaan varsinkin valkoisiin naisiin suhtaudutaan jopa vihamielisesti. Rachel saa ystäväporukan eräretkellä osakseen kohtuutonta häirintää, ja insidentit muistuttavat heitä aiemmasta raa’asta raiskauksesta, joka tapahtui, kun nuoret olivat vielä lukioikäisiä ja asuivat saarella pysyvästi. Onneksi kirjaan mahtuu paljon muutakin kuin serkkujen lihallista nostalgiaa, eivätkä hekään jääneet rypemään mahdottoman rakkauden hiipuvaan arinaan.

Pidin kirjasta vahvan paikallisen suutuntuman vuoksi, mutta luin sitä enemmän matkakertomuksena kuin romaanina. Trinidadin karnevaaleista näyttää hyllystäni löytyvän enemmänkin luettavaa, joten voin halutessani elää tätä aistien ilotulitusta uudelleen ja uudelleen. Intialaistaustaisen Shani Mootoon tuotanto kiinnosti minua tällä rastilla enemmän kuin Antonin, mutta omistamani kirja häneltä oli ruotsiksi, enkä juuri nyt mielessäni venynyt ottamaan vastaan karibialaisrytmejä sillä kielellä.

Maahaasteessa olen nyt kohdassa 16/196: Trinidad ja Tobago. Aiempia rasteja suoritan viiveellä, koska aika moni kirja on jäänyt kesken.

Vain punaiset kulkevat paljain päin

Teos: Arturo Pérez-Revante: Vakooja (LIKE, 2017)

Suomennos: Einari Aaltonen

On paljon sotia, joiden historiasta en tiedä tuon taivaallista, ja Espanjan sisällissota on yksi niistä. Tiedän, että Suomestakin sinne lähti joitain sosialistismielisiä seikkailijoita visioimaan uudesta maailmasta, tunnistan Picasson Guernican ja olen lukenut Hemingwayn kuvauksia sodan kaaoksesta. Mutta jos minulle annettaisiin tehtäväksi kuvata sodan tapahtumaketju loogisesti tai kartoittaa eri osapuolia tarkemmilla nimillä, olisin aika hukassa. Olisin lonkalta heittänyt, että sotaa käytiin kommunistien ja Francon fasististen joukkojen välillä. Todellisuudessa tilanne oli paljon monimutkaisempi, ja tuon ajan tavallisen kansan näkökulmasta vähintään yhtä sekava. 

Arturo Pérez-Reverte palaa tässä teoksessa vuoteen 1936, ja kuvaa tapahtumia, jotka osittain ovat sattuneet oikeasti. Päähenkilönä on paatunut tuhlaajapoika, keski-ikää lähestyvä Lorenzo Falco, joka on toiminut palkkasoturina ja – murhaajana monessa pahassa paikassa kotimaansa ulkopuolella. Hän on toimittanut aseita IRA:lle, pannut ihmisiä kylmiksi Turkissa, Krimillä ja Balkanilla, myynyt huumeita, hummaillut Berliinissä ja palannut kotimaahansa palvelemaan Francon salaista poliisia. Moraalisesti Falco ei koe kannattavansa muuta aatetta kuin kommunisminvastaisuutta, ja hänet on koulittu hoitamaan tehtävä ensin, ajattelemaan vasta jälkikäteen. 

Teoksen tunnelmat ovat tummat ja hyvin autenttisen oloiset, ja Falcon asenne naisia kohtaan rasittavan seksistinen ja machoileva. Mutta kirjassa on monenlaisia naistoimijoita, joista yksi, Eva Rengel nimeltään, onnistuu laittamaan machoilijan järjestykseen. Eva on nainen, joka vaatii pääsyä salaisen iskujoukon eturintamaan, ja nainen, jonka tausta on sopivan salamyhkäinen. Toki Falco epäilee ihastustaan lesboksi, koska tällä on huolittelemattomat kynnet ja liian atleettinen vartalo. Romaanin jännite rakentuu pääasiallisesti tämän kohtaamisen ympärille. 

En voi sanoa, että ihastuin päähenkilöihin, ja loppua kohti tarina äityi liian julmaksi omaan makuuni, mutta ainakaan kirjailijaa ei voi syyttää historian sievistelystä tai kirjoittamisesta uudelleen nykypäivän poliittisesti korrektin lukijan makuun. Espanja ei takuulla ole ollut sukupuolten tasa-arvon mallimaa 1930-luvulla, joten turha kai on valittaa francolaisten riveissä taistelleiden asennemaailmasta. Jännitysromaanina Vakooja on ulkomaiselle lukijalle melko haasteellinen, mutta hyvin koossa pysyvä. Koska en tiennyt sodasta paljoa, jouduin tätä lukiessani googlaamaan monia perusasioita, minkä jälkeen teksti alkoi elää uutta elämäänsä. 

Kirjassa on kiinnostavia symboleja, kuten sotilaiden käyttämät päähineet. Vasemmistolaisten tapa käyttää baskereita boheemiuden ja vastarinnan merkkeinä juontaa kai juurensa tästä sodasta, kun taas teoksen oikeistolaisilla on pakkomielle kunnon hattuihin – koska vain punaiset kulkevat paljain päin. Toisaalta vahvan lukutaidottomuuden maassa monilla paikallisilla oli vaikeuksia tunnistaa kahden puolen ideologisia eroja, ja näin ihmisiä oli helppo kalastella vastapuolen riveihin. Tasavaltalaiset osoittavat tässä suurta mieltymystä kaikkeen amerikkalaiseen, joten kommunistien suosimissa baareissa rakastetaan Betty Boopia ja biljardin peluuta. Kuppilat saavat uusia, kansanomaisia nimiä kuten ”Tärsky” ja junista poistetaan matkustusluokat. Kaikki tämä harmittaa falangisteja, jotka kokevat elintasoaan uhattavan törkeällä tavalla. 

Francolaisten ja kommunistien lisäksi kirjassa vilisee legioonalaisia, karlisteja, anarkisteja, maureja (pohjoisafrikkalaisia palkkasotureita oikeiston riveissä), ja you name it, loputon määrä pikku vähemmistöjä, joiden lojaalius on kyseenalaista. Falcon oma filosofia tässä ideologisessa sekamelskassa on tyly, mutta ymmärrettävä. Se on skorpionin periaate: ”katso hitaasti, iske nopeasti, häivy salamana.”

Tämä on tiivis episoditeos, joka ei pyrikään taustoittamaan koko sodan kaarta. Jännitysromaaniksi kerronnallinen ote on taiteellinen, ja parasta siinä on uskollisuus tuon ajan mentaliteeteille. Olin yllättynyt siitä, kuinka paljon kirjasta lopulta ammensin nihkeähkön alun jälkeen. Luin tämän vain uusi maahaaste silmällä pitäen, eli kyseessä oli hätäinen random-kohtaaminen, mutta puhtaan kaunokirjallisesta näkökulmasta Arturo Pérez-Revante tuntuu tekijältä, jonka tuotantoon voisi tutustua uudestaankin. Hänen kirjojaan on saatavilla suomennoksena LIKE:ltä yli kymmenen, ja hän kuuluu Espanjan suosituimpiin kertojiin. 

Maahaasteessa kohta 7/196: Espanja. 

Salsaamalla kohti tuntematonta

Teos: Hilla Hautajoki: Keinutuolikaupunki ja Tulikärpästen kylä. (LIKE, 2018)

Matkakirjoja on monenlaisia: joissain keskiössä on ennenkuulumattomat, vaaroja täynnä ovat seikkailut, ja toisissa keskitytään kirjailijan sisäiseen matkaan, elämänvalintoihin ja matkan aikaansaamaan henkiseen muutokseen. Itse lukiessani matkakirjallisuutta en erityisesti suosi kumpaakaan genreä, vaan olen usein eniten kiinnostunut tarinankerronnan tavoista. Muiden matkoista on yleensä kiinnostavaa lukea vain silloin, jos valittu näkökulma tarjoaa jotain uutta. 

Hilla Hautajoen teoksella on ainakin houkutteleva nimi, ja jo kansikuva lupaa elämäniloista irtiottoa arjesta. Keinutuolikaupunki ja Tulikärpästen kylä kertoo kolmikymppisestä kustannustoimittajasta, joka tietää olevansa monien unelmaduunissa, mutta kokee silti työuupumusta ja merkityksettömyyttä. Kun hän kuulee ystävänsä suunnitelmista lähteä Guatemalaan opiskelemaan espanjaa, hån ilmoittautuu mukaan lyhyellä varoitusajalla. Ensimmäiselle Latinalaisen Amerikan matkalle tässä lähdetään siis vuonna 2010, mutta sain rivien välistä ymmärtää, että matka ei jäänyt viimeiseksi. 

Ensimmäisellä suurella Latinokierroksellaan Hautajoki viipyy noin vuoden: puoli vuotta hän viihtyy Keski-Amerikassa pitäen Guatemalan Antiguan kaupunkia tukikohtanaan, ja tämän jälkeen valloittaa Etelä-Amerikkaa pitkälti intuitioonsa luottaen. Guatemalassa hänen arkeaan maustavat espanjan opiskelun lisäksi salsatunnit, mutta naisilla on myös rakastajakalenteri lukuisten sulhojen varalle. Teos ei keskity romanttisiin kohtaamisiin, mutta rivien välissä se kertoo paikallisesta deittailukulttuurista. 

Kirjailijalla on mukanaan toimitettavia kirjoja, ei hän muuten pystyisi kustantamaan reissuaan. Tässä ei siis ole säästetty pitkiä aikoja suurta unelmaa varten tai downshiftattu jostain korkeapalkkaisesta työstä. Keski-Amerikan maissa elämä on suht edullista, mutta Etelä-Amerikkaan tullessa hän joutuu säästämään ja tekemään kompromisseja. Itse innostuin ehkä eniten kuvauksista Bolivian ja Perun kohteista, varsinkin Bolivia tuntui maalta, jonne haluaisin joku päivä päätyä. Kokapalloja sylkevät ja kadulle hameidensa alta pissaavat inkamummot jäivät mieleeni syvästi. 

Seikkailujen tasolla teoksen tarjoama jännitys on ennalta-arvattavaa, mutta toisaalta oli hyvä lukea matkasta, joka sujui noinkin vähillä kommelluksilla. Parhaat kuvaukset matkoista Etelä-Amerikkaan olen lukenut Kyllikki Villalta, mutta Villa matkusti eri maailman aikaan, jolloin matkustaminen oli vielä eeppistä seikkailemista. Tässä ollaan jatkuvasti yhteyksissä kotipuoleen, ja jännitystä edustaa viranomaiskuulustelu leimaamatta jäädystä passista Paraguayssa. Huumeet ovat arkipäivää kaikissa teoksen maissa, ja aiheuttavat tiukkoja tilanteita myös reppureissaajien kohdalla. Kirjailija sanoutuu niistä irti, myös kannabisista, ja häntä pidetään myös reppureissaajien piireissä siksi outona. 

Itseäni kiinnostaa myös bussimatkailu suurten mantereiden poikki, ja omaa fysiikkaani uhmaten voisin hyvin kuvitella itseni bussissa Andeilla. Vaikka tämä ei ole varsinainen matkaopas, voi joku reissuun lähtevä poimia siitä myös konkreettisia vinkkejä. ”Maailman ihmeiden” kuten Machu Picchun kohdalla kannattaa myös varautua pitkälle ehtineeseen turismiteollisuuteen, jonka tarkoituksena on lypsää amerikkalaisia upporikkaita. Monista kohteista, joista tässä vieraillaan, kuten Galapagosssaarista tuli olo, etteivät ne enää ole tarkoitettu paikallisille köyhille, vaan toimivat lähinnä rikkaiden länsimaalaisten teemapuistoina. 

Hautajoen henkilökohtaiset pohdinnat omasta matkustamisen filosofiastaan tuskin räjäyttävät kenenkään enemmän maailmaa nähneen pankkia, mutta kirja voi olla hyvin voimauttava ja silmiä avaava sellaiselle lukijalle, joka on lähdössä ensimmäistä kertaa reissuun Euroopan ulkopuolelle. Ainakaan tämän matkakertomuksen tahdissa ei tullut ähkyä, eikä myöskään kirjailijan asenne tuntunut mitenkään rasittavalta tai ärsyttävältä (aika usein tämäntyyppisissä teoksissa on liikaa maailmantuskaa, jeesustelua tai kaksinaismoralismia). Itse asiassa lukisin mielelläni teokselle jatko-osan, koska kirjailija paljasti, ettei ole sitten vuoden 2009 omistanut ainuttakaan huonekalua. Muitakin ”cliffhangereita” tekstiin jäi, jotka herättivät uteliaisuutta tämän maailmanmatkaajan jatkoista. 

Maahaasteessa sijoitan tämän kohtaan 6/196: Guatemala. Jos löydän ”aitoa” guatemalalaista kirjallisuutta, saatan vielä muuttaa tämän kohdan. 

Pala erikoisempaa kirkkohistoriaa

HunanTeos: J. Pekka Mäkelä: Hunan (LIKE, 2018)

Tänä vuonna Finlandia-ehdokkaista kaikki teokset kiinnostavat, mutta Olli Jalosen Taivaanpallo tuntuu vahvimmalta kandidaatilta jo ensi kättelyssä. Valinnoissa ilahduttaa myös se, etteivät kaikki teokset sijoitu Suomen kamaralle, ja että niissä on historiallista hajontaa. Ehdokkaista olen nyt lukenut kaksi kuudesta, ja Pauliina Rauhalan Synninkantajat jäi kesken, mutta uskon tuntevani tuon kirjan sisällön suht hyvin.

J. Pekka Mäkelän Hunan herätti mielenkiintoni heti ehdokkaiden julkaisun jälkeen, enkä usko, että olisin löytänyt kirjan näin nopeasti ilman ehdokkuutta. Mäkelä on minulle aiemmin tuntematon kirjailija, mutta kaksi teemaa, Kiinan historia ja suomalainen lähetystyö ovat molemmat lähellä sydäntäni. Kiinan historiaan en ole perehtynyt muuten kuin kaunokirjallisuuden kautta, kun taas lähetystyöstä minun pitäisi tietää hieman enemmän opintojen kautta. 

Teoksen päähenkilö on suomalainen Helvi Söderman, opettaja ja maisterisnainen, joka jättää luonnontieteiden opettajan virkansa kotimaassa ja seuraa kutsumustaan Kiinan Hunan-provinssin lähetysasemalle. Helvi on mysteerinen neiti-ihminen, joka pitää ulkokohtaista ja -kultaista päiväkirjaa, eikä päästä muita lähettiläitä kovin lähelle itseään. Kaikki aseman lähettiläät, Helvi, Ilta ja Arvi ovat vahvassa uskossa, mutta eivät noudata täysin samoja oppeja sanaa levittäessään. 

Teos seuraa Helvin ja kahdeksan muun avainhenkilön vaiheita vajaan kymmenen vuoden ajan, ja kerronnan keskiössä on uskonnon ja poliittisen vakaumuksen vuoropuhelu. Ideologiaa ja vakaumusta kirjassa onkin niin runsaasti, että se välillä uuvuttaa. Kiinalaiset hahmot ovat kuitenkin tässä suhteessa paljon kiinnostavampia kuin suomalaiset, ja kaikista lattein uskonnollinen ja poliittinen pohtija valitettavasti on Helvi itse. Hänen työparinsa Ilta on särmikkäämpi, koska hän potee alemmuuskompleksia suhteessa ”ylhäiseen” maisterisnaiseen ja on enemmän taipuvainen juoruiluun. Arvissakin on enemmän särmää kuin Helvissä, päätyyhän tämä jopa kyseenalaistamaan kristinuskon paremmuutta suhteessa muihin uskontoihin ja jättämään lähettilään työn henkisen etsinnän vuoksi. 

Kirjan vahvuus ja samalla ongelmallisuus piilee sen faktuaalisessa taustassa. Mäkelä on lähtenyt jatkamaan edesmenneen äitinsä kirjaprojektia isotädistä ja kummitädistä, eli Helvi Söderman on ollut oikeasti Kiinassa vaikuttanut lähetystyöntekijä. On selvää, että kirjailija haluaa tehdä tällaiselle suvun merkkihenkilölle kunniaa, eikä siksi kehitä hahmoon ylimääräisiä kerroksia, kuten fiktiossa on yleensä tapana tehdä. Helvi jää pliisuksi hahmoksi, jonka ainoa erikoisuus on vahva saksalaismielisyys ennen sodan puhkeamista. 

Kirja välittää kuitenkin erinomaisesti Kiinan kansan syvästi jakaantunutta poliittista mielialaa, ja sota-ajan ja sitä edeltävien vuosien levottomuutta. Erityisen kiinnostavaksi nousi kysymys kristillisten koulujen roolista kommunistisen sukupolven henkisenä kasvattamona. Varmasti moni kommunisti-intellektuelli oli noihin aikoihin saanut kipinän lukea Marxia ja Leniniä luettuaan ensin Raamattua ja opittuaan länsimaista tapakulttuuria lähetystyöntekijöiltä. 

Pidin varsinkin Chan Yenin kapinallisen ja neiti Liun itseoppineen intellektuellin hahmoista. Neiti Liun kohtalo raiskauksen uhrina, pidätyskyvyttömänä vammaisena, tuntui harvinaisen traagiselta, mutta häntä ei kuitenkaan jätetty kärsimään kohtalostaan yksin. Naisten asema ei Hunanin maakunnan kylissä ole helppo, mutta Mäkelä rakentaa vahvatahtoisia naishahmoja, joilla on oma mieli myös moniavioisissa järjestelyissä.

Yhdeksän kertojan tekniikka tekee romaanista monisyisen, mutta myös raskassoutuisen. Varsinkaan en saanut paljoa irti sveitsiläisen Wolffin pariskunnan aviokriisistä. Kertomalla Wolffeista Mäkelä on ilmeisesti halunnut tuoda kirjaansa länsimaisia hahmoja, jotka eivät elä pyyteetöntä kristillis-siveellistä elämää, mikä sellaisenaan on haasteellinen romaanin kulmakivi. Sellainen uskonnollinen yhteisö, jossa kellään ei saisi olla salaisuuksia, ei lopulta ole kiinnostava fiktion kohde, ellei sen sisällä tapahdu rikoksia tai jos meno ei lipsahda aivopesun puolelle. 

Hunanissa oli paljon samoja viboja kuin Lauri Mäkisen teoksessa Älykkäät kuin käärmeet, viattomat kuin kyyhkyset (2015), joka kertoo suomalaisten pitkäaikaisesta missiosta Ambomaahan. Molemmat ovat ansiokkaita varsinkin siirtomaahistorian ja lähetystyön kuvaajina, mutta Mäkisen teoksessa henkilöhahmot olivat syvällisempiä. Mäkelä taas kunnostautuu laajempien historiallisten tapahtumien kaarten maalaajana, ja antaa enemmän toimijuutta kiinalaisille itselleen. 

Hunan on sen tyyppinen avainromaani, jonka kautta uskoisin joidenkin lukijoiden etsivän lisää samantyyppistä luettavaa. Tarina, joka johtaa uusiin tarinoihin ja inspiroi mahdollisesti lukemaan myös Kiinaa käsittelevää tietokirjallisuutta. Ja jos joku lukee Hunanin ensimmäisenä Kiinaan sijoittuvana romaanina, sille kannattaa varata runsaasti aikaa. 

 

 

Rallienglannilla uuteen nousuun

TuomainenTeos: Antti Tuomainen: Pikku Siperia (LIKE, 2018)

Asioita, jotka usein saavat minut tarttumaan kirjaan kuin kirjaan. Karjalaisuus, tick. Itärajan ihmisten suhteet rajan taa, tick. Kirkko ja kirkon palvelijoiden kriisit, tick.

Yritin taannoin lukea Antti Tuomaisen paljon kehuttua ja maailmallakin menestynyttä dekkaria Mies joka kuoli. Kirja jäi minulta kesken kahdesti, vaikka siinäkin oli hersyvää itäsuomalaisuutta ja sieniyrittäjyyttä ja muuta hulvatonta nykyelinkeinojen parodiaa. Luen muuten humoristisia kirjoja aivan liikaa, mutta huumoridekkareihin en ole perehtynyt. Kirjassa taisi tökkiä liika tajunnanvirta, ei niinkään sen huumori.

Nyt tartuin Pikku Siperiaan varauksella, vaikka kirjan kuvaus sai aikaan useamman temaattisen nyökkäyksen. Matkustin Hurmevaaralle, 1280 asukkaan rajapitäjään, jonne oli saatu uusi pappi etelästä vaimoineen. Hurmevaara oli minulle totisinta totta, vaikka mielsin kylän 11 414 asukkaan Lieksaksi, jonka fiktionaalinen kopio se ei kuitenkaan ollut. Hurmevaara on fiktiota, mutta se voisi vertautua vaikka Ilomantsiin. Kuntaliitosten myötä Pohjois-Karjalan maakunnassa ei noin vähäväkistä kuntaa enää ole, mutta fiktion lukijoita se tuskin häiritsee.

Kirjan päähenkilö, pastori Joel Huhta, on toiminut Afganistanin rauhanturvaajien kenttäpastorina ja on muutenkin toiminnan mies. Papiksi hän on päätynyt haastaakseen pappisisänsä pomminvarman maailmankuvan, mutta miehen kutsumus ammattiin ei ole vahvimmasta päästä. Raamattua mieluummin hän lukee James Ellroyta, ja päästäkseen sisälle tuppukylän piireihin hän on soluttautunut paikallisen sotamuseon vapaaehtoisten museonvalvojien piiriin.

Kylää kohtaa merkillinen onnenkantamoinen, kun sen järveen putoaa meteoriitti. Sen arvoksi arvioidaan miljoona euroa, ja sille on ostaja valmiina Lontoosta saakka. Meteoriittia säilytetään sille kuuluvalla arvopaikalla sotamuseossa, mutta turvatoimet tuskin riittävät vapaaehtoisten valvojien muodossa. Yökerho Golden Moonin vakioremmillä kiirettä pitää, kun on varmistettava arvoesineen turvallisuus tuleviksi viikoiksi. Jostain syystä innokkain vuorojen kahmija on juuri pastori Huhta, joka ei romaanin aikana tunnu nukkuvan yhtään täyttä yötä.

Tuomainen on liioittelun ja tajunnanvirran mestari, ja tässä kirjassa hän kuvaa unettomuudesta kärsivän, mustasukkaisuuteen sairastuneen kirkonpalvelijan harhoja varsin onnistuneesti. Seurakuntatalolla hän kohtaa päivisin vain osa-aikaisen kanslisti-Pirkon, jonka flirttailut tuntuvat miehestä jo liiallisilta. Pienessä seurakunnassa pastorilla on yllättävän paljon sielunhoitoaikoja, ja yleensä joka viikko ainakin yhden aikamoduulin täyttää vakioasiakas, maailmanlopun odottaja, survivalisti-Matias. Pidin kirjassa eniten seurakuntaelämän kuvauksesta, ja varsinkin Joelin sielunhoidollisista sivupoluista Golden Moonin happy houriin arkiaamuisin.

Sillä harvoilla paikkakunnilla on olemassa yökerho, joka tarjoaa halpaa kaljaa kanta-asiakkailleen jo aamuysiltä. Myöskään sen omistaja, tummiin pukeutuva kohtalotar Karoliina, ei tunnu nukkuvan koskaan.

Dekkarin juonta en kye pystyväni arvioimaan dekkarina lainkaan. Luin kirjaa enemmän mustasukkaisuusdraamana, jossa rikosjuoni soitti toista viulua taustalla. Juoni oli äijämäisen rehvakas ja toiminnallinen, ja varsinkin Timo Tarvaisen, elähtäneen maailmankuulun rallikuskin alkoholismi ja siitä johtuva rattijuoppous, tuntui jo hieman liian todenmukaiselta ollakseen parodiaa. Venäläiset ja suomalaiset hahmot ottavat mittaa miehekkyydessä, ja raja on muutenkin poikkeuksellisen huokoinen.

Viihdyin Hurmevaaran tunnelmissa erinomaisesti, mutten tiedä, muistanko kirjasta paljoa ensi viikolla tai ensi kuussa. Vähän samoja viboja sain tästä kuin Laura Gustafssonin teoksesta Korpisoturi, joka ei ole dekkari, vaan tulevaisuusdystopia. Uskon tiettyjen kliseiden, kuten rallienglannin puhumisen, toimivan varsinkin Tuomaisen ulkomaisten lukijoiden parissa, jotka etsivät kirjoista pohjoista eksotiikkaa.

 

Perheautoilun uudet ulottuvuudet

ClementTeos: Jennifer Clement: Rakkaudesta aseisiin (LIKE, 2018)

Käännös: Terhi Kuusisto

Pieni tyttö kasvaa nuoren äitinsä kanssa floridalaisella trailer park-alueella, jonne mahtuu ihmisyyden koko kirjo. Perhe on niin köyhä, ettei heillä ole varaa edes asuntovaunuun, vaan he elävät äidin autossa. Autossa, jolla ei ole ajettu kilometriäkään vuosiin, sillä bensaankaan ei ole varaa.

Äiti Margot on karannut rikkaasta kodistaan vastasyntyneen Pearlin kanssa, tarkoituksenaan tarjota lapselleen parempi tulevaisuus kuin mitä hänellä itsellään on. Margotilla ei kuitenkaan ole edes high school-todistusta, ja ainoa työ, johon hän kelpaa on sairaalan siivous. Hän moppaa sotaveteraanien sairaalan lattioita, ja kuulee samalla epäinhimillisiä tarinoita Afganistanin sodasta. Moni veteraani päätyy asumaan trailer parkiin, ja moni heistä on asehulluja. Alueella monet keräävät aseita, ja myös kauppaavat niitä eteenpäin, ja näin Pearl oppii pitämään niiden läsnäoloa arjessa normaalina.

Huoh. Olen kyllä nähnyt leffoja ja tv-sarjoja, joissa leirintäalue on ihmisten pysyvä koti, mutta en yhtään näin vaikuttavaa kuvausta. Ennen tätä olen hihitellyt kanadalaiselle Trailer Park Boys-sarjalle, jossa näkökulma köyhyyteen on varsin erilainen. Toki on, koska siinä kuvataan kanadalaista yhteisöä, jossa asukkailla saattaisi olla mahdollisuus muuttaa jopa pysyvään asuntoon. Tässä lupausta paremmasta ei varsinaisesti ole näkyvillä – ei, vaikka Pearlin äiti on työkykyinen eikä ilmeisesti edes kovin riippuvainen päihteistä.

Teos seuraa Pearlin kasvua vastasyntyneestä 14-vuotiaaksi, jolloin tämän äiti tulee ammutuksi ja hän joutuu eniten pelkäämänsä huostaanottoon toiseen osavaltioon. Varsinkin amerikkalaisen lastensuojelun koukerot tulevat raadollisella tavalla iholle. Ammuttujen vanhempien lapset päätyvät ensihoitoon ikivanhalle juutalaisherra Brodskylle, joka ei pidä lapsia rahanahneudesta, vaan uskonnollisen etiikan näkökulmasta. Muilla kohtalotovereilla sijoituksen historia on ollut pirstaleista, mutta Brodskyn luo päästyä he tietävät onnensa kääntyneen. Brodsky ei kuitenkaan enää 80 vuotta täytettyään taida saada lupaa jatkaa lastenkotiaan.

Clementin luoma vaihtoehtoinen yhteiskunta ei ole spekulatiivista fiktiota, vaan vahvasti uskottavaa realistista arkiproosaa. Teoksen maailma muistuttaa juuri lukemani Lucia Berlinin novellien ihmiskohtaloita – tässä eletään maailmassa, jossa ainoita toivon pilkahduksia voi löytää huumeista, aseista tai uudestisyntyneestä uskosta. Clement tutkiskelee henkilöidensä uskonnollisuutta enemmän kuin Berlin, ja kirjassa on kiinnostavia jännitteitä meksikolaisten katolisten ja protestanttien välillä.

Jopa trailer parkin kulmilla on mahdollista bongata naisia, jotka pukeutuvat sunnuntaisin valkoisiin hanskoihin mennessään kirkkoon. Katolisille protestanttien rentoutunut jumalanpalveluselämä on pyhäinhäväistystä, ja jotain syvästi epäilyttävää on myös protestanttisessa pastori-Maxissa, joka muuttaa trailer parkiin ja yrittää uida huonolla menestyksellä katolisen Margotin liiviin.

Vaikka moni ilmiö kirjassa stimuloi dekadentteja nauruhermojani, jäi kirjasta kuitenkin enemmän traaginen kuin tragikoominen jälkimaku. Silti kirja kertoo näiden maahan painettujen ihmisten yhteisöllisyydestä, eli kaikkien vaikeiden ja raskaiden teemojen keskellä kirja ei kerro yksinäisyydestä (muuten kuin Margotin hurjan raskaustarinan muodossa). Se ei myöskään johda lukijaansa empatiaähkyyn, sillä siinä jopa manataan empatia vakavan sairauden muodoksi.

Hyvä kaunokirjallisuus on vaikean maailman silminnäkemistä ja todistamista, ja se jättää lukijalle mahdollisuuden tehdä kuvatusta ilmiöstä omia poliittisia ja yhteiskunnallisia johtopäätöksiään. Tässä kirjassa ollaan hyvin kartalla Yhdysvaltojen osallisuudesta globaaliin vallanjakoon, ja suurvallan tavasta kohdella sen palvelijoitaan, mutta tuskin nämä kirjan hahmot olisivat kiinnostuneita niin järeästä poliittisesta kannanotosta kuin äänestämisestä. Pearlin äidillä on tekaistuja papereita lapsen saamiseksi kouluun, mutta tuskin hänen oma rekisteröitymisensä on ajan tasalla. Tavallaan kirja kertoi oman maan syntyperäisistä kansalaisista, jotka ovat lähes paperittoman siirtolaisen asemassa. En usko, että tässä pyrittiin luomaan portrettia tyypillisistä Donald Trumpin kannattajista.

Tämä romaani onnistuu tiivistämään amerikkalaisen yhteiskunnan keskeisiä jännitteitä ja murtumia koskettavan epäsentimentaalisesti. Tämän jälkeen aion lukea hieman erilaisen kasvukertomuksen, Tara Westoverin Opintiellä, joka kertoo nuoresta naisesta, joka kasvaa syrjäseudulla Idahossa vahvasti idealististen kotikouluttajien pesueessa.

 

Plokki B:n sopeutumattomat

tyttö ilman ihoaTeos: Mads Peder Nordbo: Tyttö ilman ihoa (LIKE, 2018)

Käännös: Tiina Sjelvgren

Ensimmäinen teos, joka sai minut haaveilemaan Grönlannista, ol. Peter Hoegin Miss Smilla’s Feeling for Snow. Nyt luin ensimmäisen dekkarini, joka sijoittuu Grönlantiin.  Grönlantilaisia kirjailijoita en tunne,  ja lähes kaikki Grönlannista lukemani tekstit ovat olleet tanskalaisten kirjoittamia.

Tanskalainen Mads Peder Nordbo aloittaa dekkarisarjan teoksellaan Tyttö ilman ihoa. Siinä Tanskassa asuva toimittaja Matt lähtee Grönlantiin pidemmälle työkeikalle unohtaakseen perheensä kuoleman ja päästäkseen lähemmäksi oman maailmaan tulemisensa mysteeriota. Matt ei ole inuiitti, mutta on syntynyt Thulessa. Hänen isänsä, entinen amerikkalainen sotilas, on kadonnut ja Matt uskottelee hänen piileskelevän jossain Grönlannissa.

Grönlanti ei kuitenkaan ole helppo maa maastoutua, ja yleensä sinne kadonneet löydetään kuolleina. Matt löytää isän myöhemmän naisystävän, ja sisarpuolen,  joka on lähetetty lukioon Tanskaan. Isän etsiminen jää kuitenkin sivujuoneksi,  koska Nuukista alkaa löytyä nyljettyjä miehiä.

Kirjan pääteema on lasten seksuaalinen hyväksikäyttö,  ja siinä on kaksi aikatasoa, nykyisyys ja 1970-luvun alku.  Tuolloin saarella jylläsi rankka assimilaatiopolitiikka,  ja Nuukin kaupunkiin roudattiin kalastajakylistä väkeä asumaan uusissa kerrostaloissa, joihin harva sopeutui. Plokki B oli surullisenkuuluisa sosiaalinen kokeilu: 320 inuiittiperhettä tungettiin asumaan samaan betonikompleksiin, ja monilla oli hoitamattomia sairauksia, kuten tuberkuloosia. Perheiden lapsia vietiin laitoksiin parannettaviksi, eikä Tanskan valtiota pahemmin kiinnostanut valvoa niiden työntekijöiden moraalia. Toki tässä kuvataan myös perheiden sisäistä insestiä, ja naisten vaikeaa asemaa väkivaltaisen patriarkaalisessa yhteisössä.

Väkivalta kirjassa on poikkeuksellisen raakaa, murhat hirvittäviä, ja myös yhteiskunnallinen konteksti järeä. Olen viime aikoina tottunut lukemaan dekkareita, joissa on enemmän ihmissuhdesotkuja, arkea ja jopa kotoilua, mutta tässä ei ollut kuin pelkkää poikkeustilaa ja poliisikeskeistä actionia. Nordbo on hyvin perehtynyt Grönlannin historiaan, ja johdattaa lukijoitaan pohtimaan myös viikinkiaikojen mysteerioita. Erään teorian mukaan inuiitit olisivat saarella uudempia tulokkaita kuin viikingit, ja tämä sekoittaa käsitystä alkuperäiskansoista.

Tupaarnaq-niminen naishahmo nousee teoksessa Mattin altavastaajaksi, ja on hurjuudessaan jopa liian karikatyyrinomainen. Hän on 27-vuotias vankilasta vapautunut oikeustieteen maisteri, joka vangittiin 13-vuotiaana perhemurhasta. Tutkinnon hän on suorittanut vankilan seinien sisällä, mutta ei tule pääsemään koskaan asianajajaksi rikostaustastaan johtuen. Uskon hänen jatkavan seikkailujaan tulevissakin romaaneissa, lain ja laittomuuden rajamailla.

Luin tämän teoksen pelkästään Grönlannin takia, ja pääsin komeasti perille saakka, mutta kirjan tarjoama jännitys oli jopa liian ahdistavaa. Nordbo on osaava yhteiskunnan ja historian kuvaaja, mutta tylsähkö kielenkäyttäjä. Toisaalta inuiittikieltä käytetään teoksessa runsaasti, ja lukija saa siitä oivan esimaun. Neutraali, toimintakeskeinen kuvaus tosin estää grönlantilaisen kulttuurin eksotisoinnin, eli tässä elettiin enemmän yhteiskunnallista kuin myyttistä, kansatieteellistä todellisuutta.

En usko, että teos jättää ketään kylmäksi, vaikka kylmissä lämpötiloissa tässä värjötellään. Luultavasti se ilahduttaa enemmän dekkarien suurkuluttajia kuin rikosten maailmojen satunnaisia turisteja. Itse luin kirjan vain kerätäkseni partiopisteitä arktisten alueiden kyökkiasiantuntijana. Opin paljon uutta, ja siksi lukukokemus jäi plussan puolelle.

Lokakuun dekkarikimara

Kokeilen nyt hieman tiiviimpää bloggauksen muotoa, koska olen kokenut, että havaintoni dekkariuutuuksista ovat paikoitellen liian anteliaita. Dekkaripostauksiani (varsinkin ulkomaisista teoksista) luetaan vähän, ja olen joskus saanut pyyhkeitä liiallisista juonipaljastuksista. Olen pohtinut, mitä dekkareista ylipäänsä kannattaa kertoa lukijalle etukäteen – itsehän en pahemmin dekkariarvioita lue, paitsi silloin, jos eteen tulee poikkeuksellisen ristiriitaisia tunteita herättävä teos.

Tässä kuussa olen siis lukenut seuraavat teokset, kaikki e-kirjoina kirjastosta.

L. K. Valmu: Lappilainen. Kuolema kahdeksannella luokalla. (Karisto, 2018)

Samuel Björk: Poika pimeästä. (Otava, 2018, suom. Päivi Kivelä)

Mattias Edvardsson: Aivan tavallinen perhe. (LIKE, 2018, suom. Taina Rönkkö)

Ann Cleeves: Merilokki. (Karisto, 2018, suom. Annukka Kolehmainen)

LappilainenL.K. Valmu on tuore nuortenkirjailija, jonka oletan toimivan nimimerkin takaa. Lappilainen on hänen toinen helsinkiläisestä yläasteesta kertova nuorten dekkari, jossa matkustetaan Kemijärven taa Itä-Lappiin kahdeksannen luokan luokkaretkelle. Hege Kujala on teoksen keskeinen salapoliisihahmo, mutta myös hänen huonekavereillaan Vimmulla ja Kiialla (jotka pitävät vihaa keskenään) on keskeinen rooli rikoksen ratkaisussa. Kiia Kuikka on kuvisluokan uusi tyttö, jolla on haasteita löytää paikkansa luokan universumissa. Hän on myös paikallisen isäntäperheen Aikion sukua, ja tätä kautta muita lähempänä ratkaistavaa mysteeriota.

Lappilainen onnistuu dekkarina vakuuttamaan keski-ikäisen tätilukijankin, ja pidin siinä eniten paikallisen kulttuurin kuvauksesta. Kirjassa on paljon muutakin kuin rikollisuutta, ja varsinkin se kertoo niukoista elinoloista rajaseudulla, jonka kymmenen savun kylässä vähän kaikki ovat tavalla tai toisella keskenään sukua. Paikoitellen koin, että luonnontieteisiin liittyvää opettavaisuutta oli runsaammanpuoleisesti, kun taas taidetta olisi voinut olla teoksessa enemmänkin (ottaen huomioon, että nuoret ovat taideluokalla). Laajempi juoni oli huikean kekseliäs, eikä näiden nuorten parissa ollut tällä lukijalla yhtään tylsää hetkeä.

poika pimeästäSamuel Björkin kolmas teos Poika pimeästä kuuluu vahvasti kirjasarjaan, josta olen lukenut aiemmat osat. Tässä vaiheessa harjoitusta minulle tuli valitettavasti olo, että teoksessa noudatetaan millimetrin tarkkuudella hyväksi havaittua kaavaa, eli teoksessa oli liikaa toistoa suhteessa edellisiin osiin. Teksti oli sujuvaa ja nopealukuista, rikosten suhteen juoni oli yllättävä loppuun saakka, mutta olin puutua sivuhenkilöiden runsauden suhteen. Jos kirjassa on 79 lukua, ja vähintään joka toisessa esitellään pinnallinen sivuhenkilö, se ei tunnu kovin kestävältä ratkaisulta kaunokirjallisesti.

Koin vauhtisokeutta teoksen rivien välissä, ja huomioni keskittyi lähinnä Mia Krügerin ja hänen kollegansa Curryn päihdeongelmiin, tai niistä vieroittumiseen. Addiktin aivotoimintaa Björk toki kuvaa virtuoosimaisesti, ja minua myös hymyilytti tässä norjalaisten poliisien vakavaraisuus – eli he käyvät suht tyylikkäissä paikoissa syömässä ja ryyppäämässä verrattuna suomalaisiin matalapalkkapoliiseihin. Sarjan jatkon suhteen aion olla valikoiva, eli seuraavan osan tulee olla todella edellisistä poikkeava herättääkseen mielenkiintoni.

EdvardssonMattias Edvardsson on minulle myös aiemmin tuttu tekijä, ja näissä Skooneen sijoittuvissa dekkareissa ei ollut toiston häivääkään. Aivan tavallinen perhe on dekkarin lisäksi mainiota oikeusdraamaa, ja toimii myös dekkarijuonen ulkopuolella loistavana perhe-elämän kuvauksena. Myös hänen aiempi teoksensa Melkein tosi tarina oli ansiokas ihan perusromaanina. Lundin yliopistokaupungin meininki välittyy näissä kahdessa teoksessa täysin eri perspektiiveistä, ja kiinnostavaa niissä on, ettei kumpikaan teos ole erityisen poliisivetoinen.

Aivan tavallinen perhe kertoo saman tarinan isän, tyttären ja äidin perspektiiveistä. 19-vuotiasta tytärtä Stellaa syytetään kolmikymppisen menestyneen yrittäjämiehen murhasta, ja vanhemmat Adam ja Ulrika ovat murheen murtamia. Tyttären suojeleminen ja perheen yhdessä pitäminen nousevat molemmilla tärkeämmiksi motiiveiksi kuin totuudellisuus tai ammatillinen etiikka. Kukaan romaanin hahmoista ei ole erityisen luotettava eikä sympaattinen, eli teos ei pelaa helpon samastumisen logiikan kautta.

Minulla jäi tästä kirjasta hutera olo, eli sen luoma kauhu teki tehtävänsä. Koin myös, että varsinkin pappisisän hahmo ja Ruotsin kirkon toiminnan kuvaus olivat onnistuneita. Ja pappisisän kyseenalaiset kotikäynnit todistajien luona, huh huh. Pappa Adam oli kyllä reippaasti pihalla, ja isän suvusta perityt autistiset geenit tuntuivat uskottavilta. Kirja saa minulta tästä kimarasta korkeimmat pointsit sen kaunokirjallisten ansioiden vuoksi. Teos jättää lukijansa pohtimaan lasten kasvatukseen ja vanhemmuuteen liittyviä haasteita nyky-yhteiskunnassa laajemmallakin tasolla.

CleevesAnn Cleevesiä en ole lukenut aiemmin, enkä ole seurannut Vera Stanhopen seikkailuja televisiossakaan kuin puolella silmällä. Hahmon toki tunnistin, mutta onnekseni TV-hahmo ei päässyt liikaa dominoimaan kuvaani kirjallisesta Verasta.

Tässä sarjassa eniten hurmaa pohjoisen Englannin luonnon ja työväenluokkaisen arjen kuvaus. Merilokki ainakin osoittautuu järeän yhteiskunnalliseksi dekkariksi, jossa puidaan vankiloiden, huumevieroituksen ja lastensuojelun tilaa. Masentuneiden yksinhuoltajaäitien tilanne on Vera Stanhopen sydämenasia, ja kirjassa pohditaan myös adoptiolasten oikeutta löytää biologiset vanhempansa.

Kirjassa on kolme aikatasoa, 1980-luvun alku, 1990-luvun puoliväli ja nykypäivä. Siinä tutkitaan myös perinteisten lomapaikkojen rakenteellista muutosta, alueellisia kehittämisbisneksiä ja niiden pimeää puolta. Hämmentävää oli kulkea reippaan lintubongariporukan kanssa, joka muistutti osittain ylikasvaneita partiopoikia, mutta pystyivät silti niin raakaan rikollisuuteen. Henkilöhahmojen rakentajana Cleeves on todella taitava, eikä tässä ollut kymmeniä turhia henkilöitä, kuten edellä mainitsemassani Björkin teoksessa.

Sarja lähtee heti kirjaston varauksiin, ja minulla on jo lukulistalla ainakin yksi Cleevesin Shetlanti-sarjan osa, joka kiinnostaa vielä enemmän kuin Stanhope-sarja. Nämä tuntuvat ”luottokirjoilta”, joiden parissa kulutettu aika voi olla viihteellistä, mutta silti uusia ajatuksia herättävää. Arvostan meriteemaa, saarten romantiikkaa ja luontokuvausta silloin, kun kuvaus ei mene pelkäksi fiilistelyksi tai kotoiluksi. Merilokissa ei ollut lainkaan sitä vaaraa, vaan yhteiskunta ja luonto täydentävät toinen toisiaan.

Summa summarum: kaikissa kirjoissa oli vahvuuksia, teokset olivat hyvin erityyppisiä, mutta jotain arktista oli kaikissa paitsi Edvardssonin teoksessa, joka oli enemmän kalustettujen huoneiden draamaa. Björkin teos saattaa järisyttää sellaista lukijaa, joka ei ole hänen kirjoihinsa aiemmin tutustunut. Merilokki taas on Stanhope-sarjan viimeinen teos, mutta olen yllättynyt siitä, kuinka hyvin pääsin siihen sisään lukematta aiempia osia.