Musikaalisesta juurettomuudesta

20180923_110731Teos: Linda Olsson: Sonaatti Miriamille (Gummerus, 2009)

Käännös: Anuirmeli Sallamo-Lavi

Mistä sain: Kirpputorilta

Toissa vuonna sain unessa sukunimen Anker fiktiivisen tekstini juutalaiselle suvulle. Tekstin, jota olin kirjoittamassa, päähenkilö oli Mirjami Anker, nainen, joka keski-iässä ottaa äidinpuoleisen sukunsa vanhan nimen ja alkaa opiskella ”juuriensa” henkistä perimää. En päässyt tarinassa kovin pitkälle, mutta huomasin silloin, että ruotsalaiskirjailija Linda Olssonilla oli romaanissaan hahmo Miriam Anker, nuori tyttö, joka kuolee päälleajon uhrina.

Viime viikonloppuna vihdoin löysin tämän teoksen Kangasniemeltä kirpputorilta. Olssonilta olen lukenut aiemmin hittiteoksen Laulaisin sinulle lempeitä lauluja (2003), joka sekin saapui luokseni miltei sattumalta. Lyyrinen Olsson ei välttämättä olisi ensimmäinen valintani kirjakaupassa, mutta se, että hän kirjoittaa teoksiaan englanniksi Uudesta-Seelannista käsin, kiinnostaa. Ei hän ole ainakaan tyypillisin ruotsalaiskertoja, ja kaikissa hänen kirjoissaan näyttää olevan transnationaalinen ulottuvuus.

Sonaatti Miriamille on erikoinen suru- ja sukukirja, joka jäljittää juurettoman Adam Ankerin tarinaa Krakovan juutalaiseen ghettoon. Adam on kuusikymppinen viulisti, säveltäjä ja professori, joka on muuttanut nelikymppisenä tuoreena isänä vastasyntyneen Miriam-tyttärensä kanssa Uuteen-Seelantiin. Miriamin äitikysymys on mysteerio, tai ainakin Adam haluaa asian niin esittää. Pikkulapsesta saakka Adam on asunut Tukholmassa, mutta Ruotsi ei ole hänen kotimaansa. Adam tietää olevansa juutalaispakolainen Itä-Euroopasta, mutta hänen äitinsä ei ole halunnut kertoa hänelle sotamuistoistaan.

Kirjassa Adam on juuri menettänyt tyttärensä, ja sitä kautta osittain myös syyn elää. Wellingtonin kaupungista hän löytää Clara-nimisen vanhan naisen, joka on naiivilla tavalla etsinyt kadonnutta Adam-veljeään koko ikänsä. Holokaustinäyttelystä nuorempi Adam bongaa Claran etsintäkuulutuksen, ja lähtee etsimään tätä. Clara osoittautuu sukulaiseksi ja ojentaa miehelle nipun avaamattomia kirjeitä – kirjeitä, joita hän ei ole tohtinut avata yli 60 vuoteen.

Teoksessa matkustetaan Adamin juurille Krakovaan, josta löytyy lisää hänen elämänsä avainhenkilöitä, sekä Tukholman saaristoon, jossa Miriamin biologinen äiti asuu, kenties tietämättömänä tyttärensä kuolemasta. Se on hyvin lyyrinen odysseia hiljaisuuteen, muistamattomuuteen ja sen vastapooliin, pakonomaiseen muistamiseen. Krakovassa vanha mies, Adamin isän ystävä Moishe, asuttaa yksin kokonaista purkutuomion alla olevaa kerrostaloa, jossa hän pitää erillisiä huoneita ja asuntoja holokaustissa kuolleille ystävilleen ja sukulaisilleen. Vanhojen eloonjääneiden iltamat jäivät vahvimpana episodina mieleeni. Krakovan kaupungin elegantti ”vanha maailma” pitsiliinoineen ja kahvikakkuineen peilautuu upeasti Uuden-Seelannin huolettoman ”uuden maailman” ilmapiirin kanssa.

Juonellisesti romaani on jopa löysä, ja varsinkaan Adamin ja ruotsalaisen Cecilian rakkaustarina ei jättänyt minuun syvää jälkeä. Holokaustin käsittelyssä Olsson on taitavampi, ja kielellisesti sonaatti kuulostaa postmodernilta ja fragmentaariselta. Jos lukija jaksaa perehtyä siinä esiteltyyn puolalais-juutalaiseen runouteen, hän varmasti pääsee jo pitkälle 1930-40-lukujen ihmisyyden kieltävissä tunnelmissa.

Kirjassa vieraillaan myös sota-ajan Vilnassa ja Liettuan metsissä, jonne monet juutalaiset pakenivat henkensä edestä. Viime kesän bussimatka sai uusia ulottuvuuksia, ja jäin muistelemaan varsinkin Vilnan vanhankaupungin Kirjallisuuskatua, jolta varmasti löytyi muistolaatta myös tässä romaanissa lainatuille runoilijoille.

Myös juutalaisen ja itäeurooppalaisen ruoan suhteen teos on runsaudensarvi. Jos pääsen lähiaikoina reissaamaan Krakovaan, saatan ottaa kirjan uuteen käsittelyyn.

Lohtukirjojen aatelia

Laulaisin_sinulle_lempeitaLinda Olsson on kiinnostava kirjailija siksi, että hän kirjoittaa ruotsalaisena maahanmuuttajana Uudessa-Seelannissa englanniksi. Hän on jättänyt juristin uransa keski-ikäisenä ryhtyäkseen täyspäiväiseksi kirjailijaksi. Vain muuttamalla maailman ääriin hän on kyennyt saamaan välimatkaa kuvaamiinsa ilmiöihin ja löytänyt oman äänensä. Muutamassa vuodessa romaaneja on syntynyt jo kolme ja ne myyvät maailmalla ehkä enemmänkin kuin Ruotsissa.

Hänen esikoisromaaninsa Let Me Sing You Gentle Songs (2005) viittaa Karin Boyen lapsiaiheiseen runoon ja kulkee ruotsalaisen peräkylän arjessa kaulaa myöten, mutta alkukielen valinta on saattanut vaikuttaa näkökulmaan outouttavasti. Itse sain teoksen käsiini suomennoksena, Laulaisin sinulle lempeitä lauluja (2011), palkintona Hervannan kirjaston rasisminvastaisessa tietovisassa.

Juoni on yksinkertainen: teoksessa kohtaavat naapurukset, nuori kirjailijanalku Veronika ja kahdeksankymppinen ”kylän noidaksi” kutsuttu Astrid, joka on poistunut paikkakunnalta vain kerran elämässään. Veronika on taas asunut vuosia ulkomailla, viimeksi Uudessa-Seelannissa, jossa hän menetti miesystävänsä Tyyneen valtamereen. Astrid kantaa taas vuosikymmenten mittaista syyllisyyttä ja surua. Hänen aviomiehensä on maannut kuolemassa paikallisessa hoitokodissa jo kauan, eikä hänen elämässään ole ketään, joka katsoisi hänen peräänsä. Naisten välille puhkeaa erikoinen ystävyys, johon ei aina tarvita sanoja. Kummatkin aavistavat toistensa taakoista jo ennen kertomista.

Kerronta poukkoilee välillä kylän, välillä Tukholman, Lontoon, Aucklandin ja Tokion välillä – Veronika pystyy tuomaan maailman kylään Astridin luo, jolla ei ole ollut voimaa käydä edes lähimmässä kaupungissa. Maagisen kesän aikana naiset tekevät retken lähikaupunkiin, jossa Veronika hankkii Astridille tämän elämän ensimmäisen uimapuvun. Kesän aikana hän myös opettaa vanhan naisen uimaan. Teoksessa on monia pieniä, mutta olennaisia henkisiä rajanylityksiä. Tämä ei ole tyypillistä chicklitiä, mutta feministisen voimaannuttamisen teema loistaa rivien välistä vahvana. Muuta politiikkaa ei tehdä, kovin syville filosofisille vesille ei eksytä, mutta emotionaalisesti teos on läsnäoleva ja vahvistava.

Naisten ystävyyden sinetöivät säännölliset päivälliset,  joita syödään kummankin luona vuoronperään. Tarjolla on lettuja metsämansikkahillolla, itsetehtyä metsämansikkalikööriä, akvaviittia, haukipullia, lohta uudellaperunoilla ja kaikenlaista sellaista, mitä ruotsalaiset taatusti kaipaavat asuessaan ulkomailla. Metsämansikkojen kerääminen on (kuten kansikuvakin kertoo) romaanin läpileikkaava teema, johon liittyy myös suuri tragedia. Olsson tekee paluuta takaisin entisajan yksinkertaisiin aistinautintoihin, ja jälkisanoista päätellen Uusi-Seelanti on tarjonnut hänelle oivallisen maaperän arvostaa entisen kotimaansa luonnonmukaista elämää. Suosittelisin teosta kaikille, jotka ovat äskettäin menettäneet jonkun rakkaan tai  jotka kaipaavat jonnekin, jossa eivät nyt ole.