Westend-Vuosaari all night long

MuistojenlukijaYoung adult-seikkailuni jatkuvat, ja vuorossa on suomalainen fantasiakirjasarjan aloitusteos, Elina Rouhiaisen Muistojenlukija/Väki (Tammi, 2018). Rouhiainen on 30-vuotias kirjailija, joka on ennen tätä teosta julkaissut jo neljä osaa niinikään nuorille aikuisille suunnattua Susiraja-sarjaa. Häntä pidetään varsinkin uuskumman genren pioneerinä Suomessa, ja hänen tyylilajiaan voisi myös luonnehtia urbaaniksi fantasiaksi.

Muistojenlukija kertoo 16-vuotiaasta Kiurusta, joka elää Vuosaaressa köyhän perheen ainoana lapsena. Kiurun isä on enimmäkseen työtön tohtori, ornitologi ja biologi, joka ei ole voinut hylkäämään elämänsä intohimoa, vaikka lintujen tutkiminen ei leipää perheen pöytään tuokaan. Hänen äitinsä on taustaltaan romani, mutta on hylännyt sukunsa ja kulttuurinsa jo nuorena, ja elättää nyt perhettään sairaanhoitajana. Perheessä on totuttu krooniseen niukkuuteen, eikä Kiuru oikeastaan tunne toisenlaista tapaa elää.

Jo lapsesta saakka Kiuru on tiennyt omaavansa voimia, joista on vaikea avautua ulkomaailmalle. Kiuru näkee ihmisten muistot lintuina, ja muutenkin hän kokee kykenevänsä kommunikoimaan paremmin linnuille kuin ihmisille. Kirjallisuus on hänen toinen pyhä pakopaikkansa, ja kirjastojen lisäksi hän palvoo antikvariaatteja. Teos pursuaakin kiinnostavia kirjallisuusviitteitä, ja ainakin aion tämän jälkeen tutustua kirjassa keskeiseen räppäri-runoilija Saul Williamsin tuotantoon.

Kirjan nuoret tulevat hyvin erilaisista taustoista, osa rikkaidenrannoilta eli Kulosaaresta ja Westendistä, osa lähempää Vuosaarta. Tapahtumien keskiössä on Kallahden rantakukkulat ja Shangri-la, vallattu talo ja sen ympärille syntynyt asunnottomien ja Romanian romanien yhteisö. Kiuru itse on kroonisesti kiinnostunut äitinsä ”juurista”, ja vierailee niin suomalaisten sukulaistensa luona kuin romanien reikäisessä asuntoautossa. Shangri-lasta tulee herkän tytön toinen koti, jossa hän tutustuu romaniveljeksiin Neluun ja Daihin, ja mystiseen Bollywoodiin, joka on genderqueer ja kotoaan karannut kapinallinen.

Koska luin juuri Romanian romaneista kertovan tietokirjan Ohikuljetut, luin ehkä tätäkin teosta suuremmalla tarkkuudella, tai pystyin ”sielun silmin” tunnistamaan ne Transsylvanian paikat, joista tässäkin kerrotaan. Cluj-Napoca ei ole ennen tätä kesää ollut kaupunki maailmankartallani, mutta nyt tiedän siitä jo paljon, ja myös Rouhiaisen narratiivi Transsylvaniasta ja romanikulttuurista tuntui kovin autenttiselta. Nelun historia opinnot keskeyttäneenä oikeustieteen opiskelijana muljautti varsinkin sydäntäni, ja hänen lukutaidottoman veljensä Dain asema myös. Rouhiainen osaa upottaa fantasiakirjaansa yllättävän paljon historiallista ja yhteiskunnallista faktaa, ja arvostan tätä ovelaa strategiaa.

Keitä ovat sitten mystinen Väki, ja miksi niin moni vallatulla talollakin osaa omituisia muinaissuomelta kuulostavia termejä? Onko Väellä mahdollisia poliittisia motiiveja väestön puhdistamiseksi? Kuinka monikulttuuriselle Vuosaarelle käy, ja onko se vielä tulevaisuudessa paikka, jossa ramadania vietetään iloisesti rantakallioilla grillaten?

Kirja on hyvin toiminnallinen, ja siinä päädytään maailmoihin, joista keskiluokkaiset, kouluja käyneet vanhemmat ovat kauhuissaan. Kukkaa myydään hengen pitimiksi, ja lähes joka tyypin taskussa on veitsi jo itsepuolustukseksi. Toisaalta Shangri-la on ainoa paikka, jossa Kiuru kokee yhteisöllisyyttä, sillä hänen omaan kotiinsa ei koskaan tule yllätysvieraita. Kukan myynnin rinnalla kirjassa myös leivotaan pikkuleipiä ja haaveillaan täydellisestä suudelmasta.

Luin teosta pienissä pätkissä, ja olisin ehkä jättänyt sen kesken, ellen olisi innostunut kunnolla tuosta Transsylvania-ulottuvuudesta. Sen kautta teksti alkoi elää aivan uudella tavalla, ja lopulta koin oppivani paljon niin uuskummasta kuin kodittomien elinehdoista maassamme ja maailmalla. Toki kirjaa voi lukea myös pelkkänä fantasiana, ja jopa rakkaustarinana, eli se tarjoaa erikoisen, miltei todenomaisen maailman moninaisille lukijoille, niin nuorille kuin aikuisille.

Naakkojen maailmanvalloitus

IMG_1420Pelkäätkö kenties lintuja? Oletko koskaan saanut lintuvieraita kotisi sisälle? Kuinka kauan sinulla kesti toipua siitä, tai Hitchcockin lintuelokuvan näkemisestä? Ei huolta, pelkoja päin, eikä mikään muu voi auttaa selättämään ornitofobiaa kuin kunnon kauhuteos. Mitä tykkäisit, jos asuntoosi lentänyt naakka nappaisi reidestäsi palan?

Tiina Raevaara on kirjailijanuransa ohella biologi ja perinnöllisyystieteilijä, ja se näkyy hänen teoksissaan näkökulmien valinnassa. Korppinaiset (LIKE, 2016) kertoo lintujen lisäksi harvinaisesta perinnöllisestä sairaudesta ja elämän keinotekoisesta pitkittämisestä. Tämän lisäksi Edgar Allan Poen fanitus näkyy vanhahtavassa kielessä ja tunnelmassa. Korpeissa asuvat sielut vahtivat vielä eläviä, naakat mahdollisesti kostavat, eikä kirotun huvilan painostavaa tunnelmaa voi kukaan normimaailmasta tuleva ymmärtää, ellei tule naakan tai korpin yllätetyksi sen huoneissa.

Päähenkilöt Johannes ja Aalo ovat olleet kainoja rakastavaisia lukioikäisinä, mutta heidät on erottanut meri. Johannes on luullut Aalon kuolleen mereen hänen toimestaan, mutta Aalo onkin lähtenyt meren taa. Johanneksen mieli ei ole ollut täysin vakaa ennen Aalon katoamistakaan; hän on yksinäinen pikkuvanha perfektionisti, joka arvostaa stabiiliutta ja tulevaan varautumista. Kun hän saa kuulla Aalon elämästä New Yorkissa, hän saa pakkomielteen parin yhteiselosta perintötalossa rannikolla. Hän haluaa palata synnyinkaupunkiinsa ja tehdä sovinnon menneiden kanssa. Hän jopa matkustaa Amerikkaan rakastettuaan hakemaan, vaikka ei ole ennen tätä koskaan lentänyt lentokoneella.

Yritän olla tekemättä enempää juonipaljastuksia, sillä teoksessa parasta olivat yllätykselliset käänteet. Sivuhenkilöiden omituisista taustoista ja heidän de facto olemassaolostaan saa lukija spekuloida loputtomiin; koska Johannes itse vaikuttaa epävakaalta, myös osa henkilöistä vaikuttaa ”kuvitteellisilta ystäviltä”. Johanneksen lähipiirillä on ylipäänsä taipumusta paeta vaikeita asioita kauas pois. Tosin hänen  äitinsä Espanjassa asuminen kuulostaa omituiselta ottaen huomioon, että hän tuo Espanjan-tuliaisina S-marketin kääreeseen pakattuja juustoja.

Nuoren parin yhteinen tulevaisuus vaikutti haasteelliselta. Itseäni hieman vaivasi se, että he fyysisistä ja henkisistä rajoitteistaan huolimatta tuntuivat elävän yhteiskunnan ulkopuolella eivätkä taloudelliset rajoitteet tulleet vastaan. Tosin kauhu on genre, jossa ei aina tarvitse kommentoida ympäröivää yhteiskuntaa, kuten tässä tapauksessa nuorisotyöttömyyttä ja mielenterveyspalveluiden alasajoa. Oikeastaan Johannesta epäuskottavampi hahmo oli Aalo, joka oli tehnyt pesäeron sukuunsa, muuttanut New Yorkiin opiskelemaan ja sinnitellyt siellä kuusi vuotta, vaikean sairauden löytymisen jälkeenkin. Johanneksen vapaaherran elämän selitti perintörahat, mutta Aalon kalliita lukukausi- ja sairausvakuutusmaksuja ei kattanut osa-aikatyö Poen kotimuseon oppaana. Tiedän, että tällainen on fiktion maailmassa turhaa jupinaa, sillä romaanin keskiössä olivat muut kysymykset kuin toimeentulo.

Pohdinnoista kuoleman eri määrittelyistä, saattohoidosta ja lääketieteen etiikasta koin oppivani paljon uutta. Johanneksen isoisän yksityinen sairaala herätti minussa enemmän kauhua kuin mikään huvilassa tapahtunut episodi. Vaikka reaalimaailmassa pelkään lintuja, varsinkin suurissa parvissa, pystyin lukemaan korppien ja naakkojen hyökkäyksistä pyörtymättä. Tässä lintuteemaa lähestyttiin niin monisyisesti, että niiden käyttäytyminen alkoi vaikuttaa jopa ymmärrettävältä.

Osaan nyt nimetä kaksi suomalaista kauhukirjailijaa, Tiina Raevaaran ja Marko Hautalan, ja molempien teoksista olen pitänyt yhtä paljon. Hautalan teoksissa on piirun verran enemmän realismia, sillä ne sijoittuvat Vaasaan, olemassa olevaan kaupunkiin ja sen kartografiaan. Korppinaisten unelias pikkukaupunki sijaitsi  jossain rannikolla, eikä henkilöillä ollut vahvaa paikallista identiteettiä, murretta tai kuuluvuuden tunnetta. Sekin on tyylikysymys, ja tietynlainen juurettomuus sopi mielestäni tähän romaaniin hyvin.

Postmoderni perspektiiviharjoitus

Juhan kansi.fh11Tamperelainen Juha Siro on vaikeasti lokeroitavissa oleva kirjailija: olen pitänyt hänen runoudestaan, mutta ainoa proosateos, johon olen tutustunut, Saat toivoa kolmesti (2007) ei muistaakseni kolahtanut; pidin kirjaa liian romanttisena ja epäpoliittisena. Nyt sain käsiini miehen uusimmat romaanit, Marilynin hiuspinnin (LIKE, 2009) ja Linnun muotokuvan (LIKE, 2011).

Aloitan Siron tuotantoon uudelleen tutustumisen Linnun muotokuvasta, jonka kansi (Siron omaa käsialaa) miellyttää silmääni erityisesti. Toiselta ammatiltaan Siro onkin graafinen suunnittelija, joka on luonut monille suurille yrityksille profiileja. Visuaalisuus onkin vahva elementti Siron teksteissä: kuten arvata saattaa, Linnun muotokuvassa erilaisia lintuperspektiivejä vaihdellaan kuin kameran linssejä. Lintuja on tässä mitä erikoisempia lajeja, myös ihmisen ja koneen valepuvuissa. Lintufantasioissa palataan Leonardo da Vincin luonnoksiin peltilinnuista. Siron näkökulma lintuihin on urbaanin teoreettinen; tässä ei bongailla lintuja kansallispuistojen rämeiköissä, vaan tutkitaan linnun anatomiaa ja sielunmaailmaa aika lailla päänsisäisesti ja kaupunkiasunnon turvasta.

Kerrontatyyli on vahvan postmodernistinen: keski-iän kriisiä poteva päähenkilö Bill on vahvasti kirjojen, musiikin ja sarjakuvien maailmaan uppoutunut intertekstuaalinen, urbaani subjekti, jonka todellisuudentaju heittelehtii välillä rajusti. Billin elämä koostuu kesken jätetyistä opinnoista ja työpaikoista, joista hän on kävellyt ulos hetken impulssista. Maanisuus, neuroottisuus ja oudot pakkomielteet jäsentävät miehen arkea, ja sydänkin reistailee uhkaavasti. Billin vaimo Sue on hänen elämänsä ainoa tasapainottava tekijä, mutta hän ei voi olla haikailematta ensirakkautensa ”Calamity” Janen perään.

Ensirakkauksia teoksessa tutkitaan monelta kantilta. Hanttihommissaan paikallislehden toimittajana Bill saa usein haastatella vanhuksia, jotka vannovat ensi rakkauden nimeen. Ystävältään antikvariaatin pitäjältä hän saa sota-ajan päiväkirjan luettavaksi, jossa alokas A. Ortamo pohtii rakastettunsa Ritvan sopivuutta aviopuolisoksi melodramaattisin termein. Lopulta hän saa kuulla Janen jääneen leskeksi ja pian tämän jälkeen saa naiselta kutsun lähteä aveciksi tämän työmatkalle Tallinnaan.

Sota-ajan muistelmaosuus oli mielestäni teoksen heikoin lenkki, kun taas nautin eniten Tallinnan matkan kuvauksesta erityisesti, kun pariskunta sattui nauttimaan aistillisen aterian rakastamassani Elevant-ravintolassa. Virolaista taidemaailmaa, suomalais-virolaisia kirjallisia suhteita ja ortodoksisuuttakin käsitellään sivuteemoina. Billin uskottomuus tuskin tulee lukijalle suurena yllätyksenä, mutta miestä itseään hämmentää ensirakastettunsa kevyt suhtautuminen seksiin ja ylipäänsä koko elämään.

Meille opetettiin kirjoittamiskoulussa, että ”romaani on sika, joka on syönyt kaiken”. Siron kaikkiruokainen lintukaan ei ole mikään laiheliini, vaikka teos sivumäärältään pysyy kurissa ja nuhteessa. Linnun muotokuva on eklektinen kokoelma länsimaailman historiaa aina renessanssista nykypäivään, ja vähän lähitulevaisuuteenkin. Jos moitin kirjailijaa joku vuosi sitten epäpoliittisuudesta, syön tämän teoksen suhteen sanani. Politiikka ei tässä ole kantaaottavaa idealismia, vaan pisteliäitä yhteiskunnallisia havaintoja työelämästä ja teknologisesta edistyksestä.

Huonomman kertojan käsissä samoista aineksista olisi saanut tyypillisen valkoisen keski-ikäisen kaupunkilaismiehen marinateoksen, mutta Siro ylittää nämä ansat kielellisellä ja kerronnallisella taitavuudellaan. Teos on laajasti sivistynyt ja samalla äärimmäisen hauskuttava. Billin maskuliinisuuskaan ei tunnu tunkkaisen stereotypiseltä, vaan miehen persoona elää ehkä juuri luovan hulluuden vuoksi. Teos ei välttämättä aukea kaikille postmodernin kikkailunsa vuoksi, mutta sopii kaikille, jotka pitävät outouttamisesta ja etäännyttämisestä. Ihailen Siron periksiantamattomuutta kirjallisen kulttuurimme populismin paineille; hän vaikuttaa aidosti oman tiensä kulkijalta sekä runoilijana että prosaistina.

PS: Siron blogi, Mitä tapahtuu todella: juhasiro.fi/blogi/ on myös vierailemisen arvoinen aarreaitta. Valitettavasti tämä kirjablogisti ei ehdi lukea muiden blogeja kuin kursorisesti, koska säästän aikani kirjojen lukemiseen. On kuitenkin aina hauska bongailla ahkerasti bloggaavia kirjailijoita, joiden ajankäyttö riittää molempaan kirjoittamiseen.