Costa del Crime-kirjallisuutta

Teos: Liza Marklund: Paikka auringossa (Otava, 2008)

Suomennos: Päivi Kivelä

Äänikirjan lukija: Karoliina Kudjoi

Kesän tiimellyksessä en ole jättänyt lukuharrastusta, mutta blogin päivittäminen kännykällä alkaa todella puuduttaa. Samaan aikaan minulla on pidempikin kirjoitusprojekti, johon olen joutunut ryhtymään käsin, koska varaa ostaa uutta läppäriä ei ole. Tästä puutostilasta huudahtelen nyt ja kertoilen jotain seikkailuistani Costa del Solilla – siis kirjallisista sellaisista, koska en ole vieläkään käynyt Espanjassa.

Tämä lähti äkillisestä kiinnostuksesta True Crime-osastoon, eli minua alkoi kiinnostaa pohjoismaisten huumerikollisten touhut Puerto Banusin ökyalueella. Tosi elämässä olemme viime aikoina mm. seuranneet ”hyvän perheen pahan pojan” Niko Ranta-ahon edesottamuksia tuolla satumaisella rikkaidenrannalla, joka ei oikein tunnu henkisesti sijaitsevan minkään tunnetun valtion maaperällä. Vähän sama fiilis tulee myös kansanomaisemmasta Fuengirolasta: mennäänkö sinne Espanjan vuoksi vai pakoon kotimaan murheita ja hankaluuksia?

Paras toistaiseksi löytämäni teos aiheesta on Liza Marklundin kahdeksas Annika Bengtzon-dekkari Paikka auringossa. Marklund ei ole koskaan kuulunut suosikkeihini, vaikka luinkin 90-luvulla hänen hurjia teoksiaan naisiin kohdistuvasta väkivallasta. Bengtzon-sarjaa olen lukenut aiemmin ehkä kaksi, mutta muistaakseni väsyin sarjaan siksi, että alkupään osissa oli liikaa kaupallista tuotesijoittelua. Muuten tykkäsin asetelmasta, että dekkarin päähenkilö on toimittaja, koska kirjoittavaa salapoliisihahmoa on mukava seurata.

Tässä osassa Annika saa alennuksen urallaan Kvällspostenin toimittajana, koska ei suostu ottamaan vastaan hänelle tarjottua hallintopainotteista toimituspäällikön pestiä. Hänet lähetetään jatkamaan kollegansa aloittamaa reportaasia Kokaiinirannikosta Malagaan, jossa on samaan aikaan tapahtunut ruotsalaisen perheen murha.

Teoksessa seikkaillaan toki myös Ruotsissa (ja muuallakin kuin Tukholmassa) ja Marokossa. Marokkolaista kannabisin kasvatusta ja siihen liittyviä verkostoja teos kuvaa lähietäisyydeltä. Toisaalta Aurinkorannikon hämäräbisneksiä tukee Gibraltarin veroparatiisin läheisyys, eli maantiede mahdollistaa verkostojen toimivuuden. Välillä huumeita on kuljetettu pikaveneillä Malagasta jopa Barcelonaan saakka.

Onneksi vyyhteen mahtuu muutakin kuin pelkkää narkobisnestä, kuten natsihistoriaa ja lastensuojelua (jotka tosin eivät sinänsä ole keventäviä elementtejä). Juonen pyörityksessä korostuvat myös Annikan kiristyvä suhde työnantajaansa, ja ulkomaankomennuksien haasteelliset yhteistyökuviot tulkkien ja kuvaajien kanssa. Romanssin ja kotihuolien rooli tässä osassa on melko vähäinen; muistaakseni ne korostuivat rasittavuuteen saakka siinä vaiheessa, kun sarjassa elettiin pikkulapsiarkea.

Lukupaketti on tuhti, ja vaatii keskivertodekkaria enemmän keskittymistä. Äänikirjana se on vaativa, koska en ainakaan itse ole tottunut kelailemaan tarinaa taaksepäin muistin virkistämiseksi. Pysyin kyllä juonessa mukana, mutta mielestäni lähes 400-sivuinen monipaikkainen dekkari avautuu paremmin perinteisenä painotuotteena. (Tämäkin optio Bookbeatin suoratoisto-ohjelmassa on, mutta en jaksa lukea pitkiä teoksia puhelimen näytöltä.)

Positiivista on, että pääsin nyt eroon joistain Marklundin liittyvistä ennakkoluuloistani. Ehkä hänelläkin ovat kirjoitustyyli ja teosten sapluuna vuosien varrella vaihtuneet, ja ilokseni voin todeta, etten tätä teosta lukiessani kokenut samoja ärsytysmomentteja kuin aiemmin. Tuntui myös, että kirjailija oli tehnyt tätä teosta varten huolellisen pohjatyön varsinkin Aurinkorannikon ekspatriaattielämän lyhyen historian suhteen.

Reittaisin tämän teoksen melkein yhtä hyväksi ja jännittäväksi kuin alkuvuodesta YLE:llä pyörineen kotimaisen Paratiisi-sarjan. Tuntuu myös, että Aurinkorannikon yhteisöihin mahtuu niin monenlaisia elämäntarinoita, ettei aihepiiri ole vielä aivan tyhjiin ammennettu.

Ainoa osio, jossa koin lievää ärsytystä oli Marokon-seikkailu, koska vaikka Marklund ilmeisesti tuntee muslimi- ja arabikulttuureja, hän ei oikein tunnu pääsevän eroon ”etuoikeutetun valkoisen naisen” silmälaseistaan. Mutta kyllä sielläkin suunnassa osasta hahmoista kuoriutui esiin muuta kuin silkkaa stereotypiaa.

Ruotsalainen dekkari ja feminismi

Alfauros

Feminismistä tiedän paljon enemmän kuin ruotsalaisista dekkareista, mutta näinä päivinä nämä kaksi asiaa tuntuvat mahtuvan samaan sapluunaan lähes poikkeuksetta. Tulee mieleen, että voisiko ruotsalaisesta nyky-yhteiskunnasta ylipäänsä kirjoittaa ilman ymmärrystä feminismistä (suomalaisesta aina voi, täällähän esiintyy täysin feminismille immuuneja kulttuurisia taskuja). Henning Mankellin 1990-luvun dekkareissa feministinen ymmärrys oli aika alkeellista, mutta hänelläkin ote aiheeseen on kehittynyt huomattavasti 2000-luvulle tultaessa. Liza Marklundin edustama feminismi on tuntunut mediaseksikkäältä huutomerkiltä. Syrjäseutujen naisten arjen kuvaaja Åsa Larsson on mielestäni näyttänyt feminismistä moninaisempia kasvoja. Kerstin Ekmanin ainoa dekkari Tapahtui vetten äärellä oli kauttaaltaan feministinen yllättävällä tavalla. Itse lähestyn ruotsalaisia dekkareita sillä oletuksella, että feminismi on niissä jotenkin sisäänrakennettu järjestelmä, edustipa kirjailija maltillista valtiofeminismiä, urakeskeistä jakkupukufeminismiä tai radikaalimpia suuntauksia.

Hyvä kirjailijahan ei varsinaisesti edusta mitään fiksoitunutta ideologiaa, vaan näyttää yhteiskuntansa kipeitä paikkoja ja sudenkuoppia. Feministinen näkökulma maailmaan voi olla ryppyotsaisen dogmaattinen tai vaihtoehtoisesti rajoja rikkova ja valtaapitäviä rakenteita purkava. Vaikka itse olen ollut feministi teini-ikäisestä saakka ja liputan feminismin puolesta yksityishenkilönä, en olisi hirveän ilahtunut, jos tulevia kaunokirjallisia teoksiani (heh) liputettaisiin ainoastaan feministisinä tuotoksina.

Katarina Wennstam (s. 1973) on toiminut ennen kirjailijanuraansa rikostoimittajana. Hän aloitti 2000-luvun alussa kaksi palkittua tietokirjaa raiskauksista jatkaen dekkarien maailmaan vuonna 2007. Dekkarisarjan päähenkilönä on keski-ikäinen syyttäjä Madeleine Edwards, joka on uralleen omistautunut menestyjänainen. Tietämättä kirjasarjan ja Madeleinen historiasta sain käsiini sarjan kolmannen osan Alfauros ( Otava 2013, alk. Alfahannen 2010, suom. Laura Beck), joka kiinnosti minua lähinnä provosoivan nimen vuoksi.

Teos on siitä erikoinen dekkari, että uhrin ja tekijän persoonat paljastuvat suht varhaisessa vaiheessa juonta. Nuori nainen jää yli nelikymppisen tunnetun näyttelijän haaviin, mies on krooninen seksiaddikti, jonka repertuaariin kuuluu lähinnä väkivaltainen alistaminen. Tämä juonipaljastus voi jo lannistaa jonkun potentiaalisen lukijan, mutta sen informaation saa jo melkein takakannesta. Jännitys koostuu lähinnä rikoksen ratkaisun yksityiskohdista ja retorisesta oikeussalidraamasta. Teos herättää kysymyksiä naisrauhasta, tiettyjen ammattialojen naisvihamielisistä käytännöistä ja siitä ikävästä kuviosta, kun uralla voi edetä vain ”verkostoitumalla” makuuhuoneiden kautta.

Koska en ole lukenut sarjan aiempia osia, en tutustunut syyttäjä-Madeleineen tässä kovinkaan syvällisesti. Nuori näyttelijänalku Emma ja hänen narsistinen piinaajansa, Hollywoodin hunksi Jack Rappe, kiinnittivät henkilöinä kaiken huomioni. Myös rikosta ratkaiseva mieskomisario jäi aika laimeaksi tuttavuudeksi. Koinkin, että tässä on sarja, joka kannattaa lukea oikeassa järjestyksessä. Emmankin hahmo esiintyy jo aiemmissa osissa, joten hänenkin toimintansa ymmärtäminen olisi varmasti ollut helpompaa aiemman tuttavuuden kautta.

Teoksessa oli jopa valistuksellinen sävy, eli sitä lukemalla voi virkistää muistiaan siitä, kuinka toimitaan, jos itse tai joku läheinen tulee raiskatuksi. Koska kirjan tapahtumapaikkana on Tukholma, osa hyväksikäytetyistä saavat ensiluokkaista apua raiskauksiin erikoistuvalla klinikalla, jossa on käytössä vammoja yksityiskohtaisesti dokumentoiva ”rape kit”. En tiedä, sovelletaanko tätä tietotaitoa tänä päivänä muualla kuin suurissa yliopistollisissa sairaaloissa. Kirjassakin mainitaan tukholmalaisten naisten erityisasema suhteessa maan muihin naisiin. Vaikka hyväksikäyttöjen tutkinnan lukeminen oli paikoitellen rankkaa, ehkä feministisestäkin näkökulmasta opin tästä jotain uutta mikrotasolla. Kriisivalmiuteni nousi kenties piirun verran. Opetukset tosin olivat aika rautalangasta väännettyjä, melkein saarnaavia. Miesuhrien epäoikeudenmukainen asemakin mainitaan. Miesten hyväksikäytöstä onkin olemassa vähemmän dekkareita. Otan vinkkejä vastaan, jos blogini lukijat sattuvat sellaisista tietämään.

Feministisesti kiinnostava oli sivuhahmo, asianajaja Shirin Sundin. Iranilaistaustainen lakinainen on joutunut ammatillisen menestyksen vuoksi vaihtamaan sukunimensä ruotsalaisen aviomiehensä nimeksi – asia, mikä harmittaa naisen vanhempia. Lisäksi kaikki luulevat, että nainen on saanut nimensä Shirin Ebadin mukaan, vaikka oikeasti vanhemmat ovat tarkoittaneet nimellä sen kirjaimellista merkitystä, makeisia. Shirinin hahmossa on jotain kiinnostavan ristiriitaista, kun taas ruotsalaiset naishenkilöt tuntuivat liian realistisilta.

Teos kosketti minua rikoskeissinä enemmän kuin kaunokirjallisena teoksena. Saatan lukea sarjan alkupäätä lomalukemistona päästäkseni kunnolla sarjan tunnelmiin. Alfauroksen luin tilanteessa, jossa aihepiiri tuntui liippaavan jollain tasolla liikaakin lähipiirini todellisuutta. Hain kai siitä jonkinlaista tukea tai vinkkejä, joita sainkin. Teos voisikin toimia erinomaisesti keskustelun herättäjänä jossain terapeuttisessa/itsehoidollisessa ryhmässä. Sen yhteiskunnallisuus on vaikuttavampaa kuin kerronnan tyyli.

Solsidanin nurjempi puoli

ajojahti

Palasin viikonloppuna Liza Marklundin tuotantoon pitkän tauon jälkeen. Aiemmin olen lukenut ehkä kaksi Annika Bengtzon-dekkaria ja ”tositarinaan” perustuneet Uhatut (1995/2002) ja Turvapaikan (2004). Erityisesti ”tositarinoista” suuhun jäi ilkeä piilorasistinen jälkimaku, mutta Bengtzon-sarjaan olen suhtautunut positiivisesti, kelpona laatuviihteenä, jossa on myös vakavampi puoli.

Ajojahti (Otava 2013, suom. Kari Koski) on Bengtzon-sarjan kymmenes teos ja myös suomalaisessa nykytilanteessa poliittisesti puhutteleva sellainen. Siinä perehdytään mm. kristillisdemokraattien uuskonservatiiviseen maailmankuvaan, jossa mieselättäjyys ja vaimon pitkä kotiäitiys alkavat olla normeja. Kaiken kukkuraksi uskovainen poliitikkoperhe asuu tässä ”Saltiksessa” eli Solsidan-sarjan kotikylässä – ilmeisesti tämä on ollut Marklundilta tietoinen valinta, jatkumona elitistisen rikkaidenrannan parodiointiin.

Solsidan-fanille tämä oli tietysti mieluinen tarinan sijoitus. Tosin tässä romaanissa ei ole ratkiriemukasta ovesundbergiä, vaan hahmot ovat traagisempia. Poliitikko Torsten Lerberg ja hänen vaimonsa Nora elävät täydellistä kulissiavioliittoa, jossa vaimo keräilee naapuruston lisäpisteitä kotikutoisilla neuleillaan ja pitkään hautuneilla luomukokkauksillaan. Noraa ei kuitenkaan kukaan kunnolla tunne; hän käy naapuruston mammakerhossa vain miehensä julkisivun ylläpitämiseksi, eikä naisella ole lainkaan varsinaisia ystäviä. Pariskunnan ikäero on lähes 20 vuotta, ja suhteeseen kuuluu ”perheen papin” harjoittama raamatullinen perusalistaminen.

Marklundin maalaama portretti pariskunnasta ja heidän puolueestaan on kieltämättä mustavalkoinen ja äärimmäinen, mutta yritän suhteuttaa sen esimerkiksi tuntemiini suomalaisiin vanhatestamentillisiin Raamatun tulkitsijoihin. Tilanne tuskin näyttää hehkeämmältä lahden tällä puolella. Jos minulle annettaisiin tehtäväksi fundamentalistikristittyjen maailmankuvan fiktionaalinen avaaminen, saisin takuulla aikaiseksi vieläkin yksioikoisempaa kuvausta (tunnustettakoon, että olen yrittänyt, onnistumatta). Aihepiiri on kieltämättä vaativa. Lopputulos on ”vähän liikaa”, mutta silti uskottavaa.

Romaanissa sukelletaan myös rahanpesun synkkään maailmaan, ja ruoditaan perusteellisesti mediatalojen muuttuvaa työnkuvaa. Annika saa työparikseen nuoren harjoittelija Valterin, joka on merkittävän mielipidevaikuttajan poika, kultalusikka suussa syntynyt untuvikko, jolla kuitenkin esiintyy yllättävän teräviä mielipiteitä ja irtiottoja kasvuympäristöstään. Valter onkin sopivan kehityskelpoinen hahmo, johon haluaisin törmätä uudestaan.

Bengtzon-sarjassa keskitytään myös verrattaen paljon Annikan yksityiselämään, ja tässä keskiössä on uusperheen dramaattinen arki. Annika saa niskaansa uuden miehensä tyttären äidinkaipuusta johtuvan vihamielisyyden, joka on melkein kaameampaa kestää kuin työssä kohdattu väkivalta. Annikan miehet tuntuvat molemmat eksä ja nyksä todella pedanteilta ja kontrollifriikeiltä puurtajilta, uudenkin miehen kanssa arkista ruokapöytää katetaan kuin Iisakin kirkkoa rakennettiin. Thomas-eksästä löytyy tässä uusia, epämiellyttäviä piirteitä, kuten alkavan nettitrollin ura. Eksä aloittaa työpäivänsä lukemalla netistä ilkeitä juoruja Annikasta, ja osallistuu nimimerkillä vihapuhetta pursuaviin keskusteluihin myös hänelle tuntemattomista ihmisistä. Ruotsalaisesta yhteiskunnasta kuitenkin kertoo, että vammautuneelle miehelle on järjestetty suojatyöpaikka valtion virastosta, jossa hän saa trollata rauhassa muiden katseilta piilossa.

Mediamaailman kuvauksena ja myös nettiterrorismin valottajana teos toimiikin hienosti. Marklund antaa uutta pohdittavaa nettietiikasta myös meille bloggaajille. Väkivalta oli poikkeuksellisen raakaa perustuen kansainvälisten rikollisliigojen käyttämiin kidutusmenetelmiin, mutta sillä ei kuitenkaan mässäilty läpi juonta.

Ruotsalaisista tähtidekkaristeista en ole vieläkään tutustunut kaikkiin. Viime aikoina olen tavannut Henning Mankellin klassikkoteoksia, mutta henkilökohtainen suosikkini on edelleen Kiirunan seudusta kirjoittava Åsa Larsson. Paluu Marklundin tuotantoon oli tällä kertaa positiivinen yllätys, ja tämän luvun perusteella voisinkin lukea Bengtzon-sarjaa tästä pari teosta taaksepäin. Ajojahtia suosittelen erityisesti niille, jotka joutuvat kohtaamaan Raamatulla päähän lyöjiä arjessaan harva se päivä. Mitään reseptiä kohtaamisten helpottamiseksi Marklund ei anna, mutta teos voi toimia terapeuttisena purkukanavana, jos rakentavaa palautetta ei voi ko. ihmisille antaa.

Ravintola mukavuusalueella

KeltaistenSitruunoidenRavintolaKajsa Ingemarsson on Ruotsin myydyimpiä kirjailijoita, ja viimeksi lukemani  Keltaisten sitruunoiden ravintola (2007, alkuperäinen Små citroner gula, 2004) oli maan vuoden 2005 myydyin teos. Kirja on odottanut minua hyllyssä vuosikausia. Olen joskus haukannut siitä palasen, mutten muista mihin asti pääsin ensi lukukerralla. Tämä on jo pahanenteinen merkki, mutta Euroviisujen semifinaalia katsellessani tarvitsin kevyen ja helppolukuisen opuksen, johon paeta tylsien biisien ajaksi. Loppu meni unettomana ja töitä vältellessä. Kirja oli nopeasti luettava ja ilmavasti kerrottu.

Aloitetaan kehuista: teos on paljon viihdyttävämpi kuin tänne taannoin arvioimani Monica Alin In the Kitchen, joka myös kertoo ravintolamaailmasta. Vaikka tämä on höyhenenkevyt, tässäkin on politiikkaa ja sosiologista kuvausta globalisoituvasta työmaailmasta, harmaasta taloudesta ja työpaikkojen valumisesta halpatuontimaihin. Ruotsalainen arki näyttäytyy aika samanlaisena kuin suomalainen: on pikkupaikkakuntia ja lähiöitä, joissa syödään lankkupihviä ranskalaisilla (ja hienointa siellä on persiljanippu pihvin päällä) ja sitten on hipstereiden alueita, joilla vuohenjuusto on jo so last season. Tämä on tyypillinen ravintolanperustamissaaga, johon on vatkattu sekaan kolmikymppisten uraihmisten ihmissuhdesotkuja. Tässä seikkaillaan Tukholman ja pikkukaupunki Länningen välillä, jossa kukaan ei käytä tryffeliöljyä salaatinkastikkeena.

Päähenkilö Agnes menettää työpaikkansa Tukholman elitistisimmän ranskalaisen ravintolan hovimestarina sen omistajan yritettyä raiskata hänet. Hän on niin tossukka, ettei saa ilmoitettua rikosta poliisille (tämä ehkä oli se ”trigger”, mikä sai minut keskeyttämään lukemisen ensi kerralla). Agnes on kiltti ja tunnollinen puurtaja, joka on elättänyt renttupoikaystävääkin vuosikausia, ja samana päivänä potkujen kanssa hän tulee myös jätetyksi. Tukholman ravintoloiden työtilanne on surkea, työkkärin palveluissa hänen ammattitaitoaan ei osata arvostaa ja hän päätyy kantamaan kaljaa Pastakeisari-nimiseen lähiösyöttölään, jossa harvat asiakkaat tilaavat aterioita. Pulasta hänet pelastaa entinen työkaveri Kalle, joka on avaamassa uutta Välimeren alueen mutkattomiin ruokiin keskittyvää ravintolaa. Agnes pääsee suunnittelemaan sen ruokalistoja ja sisustusta ja ylenee heti salipäälliköksi.

Parisuhdeosasto on tässä romaanissa nolointa ja köykäisintä- siitä ei todellakaan jää mitään käteen, eivätkä edes Agnesin ja hänen parhaan sinkkuystävänsä Lussanin bänkseihin liittyvät vitsit ole hauskoja (Tobias jättää Agnesin mahtavien melonien vuoksi; Lussania arvioidaan kuin rotunautaa lihatiskillä – hohhoijaa). Sen sijaan Agnesin suhdetta vanhempiin ja kotikulmilla asuvaan siskoon ruoditaan kohtuuraikkaasti. Varhaiseläkkeelle jääneiden vanhempien elämää alkaa täyttää puutarhablogin pitäminen, josta he saavat yllättävää lisäenergiaa. Agnes ei suhtaudu äitinsä tarjoamaan kotiruokaan snobahtavasti, vaan käy uskollisesti kotona syömässä vähintään kerran kuussa. Agnes onkin hahmona ennalta-arvattava, vakavamielinen ja juurilleen uskollinen. Ns. tavislukijan (kuka hän onkaan) on helppo samastua häneen, sillä hän kulkee koko teoksen läpi jalat maassa. Tämä ehkä selittää huikeat myyntiluvut. Ihmiset kaipaavat uskottavia ja maanläheisiä tarinoita.

Ruoka-aiheiseksi kirjaksi ruoan kuvaus on tässä maltillista. Se voi olla hyväkin asia, sillä Ingemarsson ei ainakaan lipsahda ruokapornon puolelle. Vaikuttaa, ettei kirjailija itse edes ole pahin mahdollinen foodie, sillä ei hän kuvaa ruoan valmistamista kovinkaan sensuellilla tavalla. Tässä tehdyistä ruoista minun alkoi tehdä mieli vain yksinkertaista tomaatti-valkosipulibruschettaa. Itse asiassa tässä tehdään drinksuja ja juodaan viiniä enemmän kuin syödään.

Kuten mm. Liza Marklundin kirjoissa, myös tässä tuotesijoittelu on ärsyttävää: minua ei lukijana kiinnosta tietää, että joku pukee päälleen Filippa K:n farkut tai että jonkun olohuone näyttää ROOM-sisustusliikkeestä hankitulta. Ingemarsson ei tosin tuotteista henkilöitään samalla intensiteetillä kuin Marklund, mutta merkkituotteiden sirottelu kaunokirjalliseen teokseen latistaa aina tarinaa ja kiinnittää huomion epäolennaiseen.

Kirjasta on äskettäin tehty Ruotsissa leffaversio, jonka uskon toimivan paremmin kuin romaani. Onhan Ingemarsson itsekin mm. näyttelijä entiseltä ammatiltaan ja hänen kirjoitustyylinsä pohjautuu vahvasti dialogiin. Pidän hänen muita teoksiaan silmällä, mutta faniklubiin en ole heti kättelyssä liittymässä.